Linnean Hoitokirja

[Anne]

Linnea

[Anne]

Linnea yksityistunnilla



Linnea Alviinan kanssa yksityistunnilla tasaista tuntumaa hakemassa.

[Hertta]

Eksyksissä
// Ensimmäinen

Istuin äidin auton etupenkillä, tiukasti tienmutkaan tuijottaen. Maisema oli luminen, puiden oksat notkuivat raskaista lumitaakoista eikä kulkemaamme soratietä ollut aurattu hetkeen. Kyseinen tie tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, ilman päämäärää.
''Mehän ollaan kohta Lapissa tätä menoa.'' Huokaisin kärsimättömästi kun seuraavankin mutkan jälkeen avautui vain suora tie vailla elonmerkkejä tai asutusta.
''Viisikymmentä metriä, ja käänny oikeaan.'' Äidin navigaattori hoki auton keskikonsolin päällä.
''Neljäkymmentä metriä, ja käänny oikeaan.''
''Kolmekymmentä metriä, ja käänny oikeaan.''
''Mutta eihän tässä ole mitään…?'' Äiti sanoi lopulta, kun navigaattorin punainen nuoli teki käännöksen umpimetsään.
Huokaisin ja lysähdin penkkini selkämykseen kiinni. Äidinkin ilme oli ankara mutta miettivä, kun hän kurkotteli ratin takaa umpimetsään. Tosiaan, missään ei ollut tietä, vain lumista metsää.
Sitten äiti polki painokkaasti kaasupoljinta. Auto hetken sylttäsi lumessa ja sitten nytkähti eteenpäin.
''Tee u-käännös.''
''Tee u-käännös.''
''Sulje se vehje.'' Äiti tiuskaisi eteenpäin nojautuneena.
''Isäsi ei ikinä osaa ostaa kunnon välineitä. Juuri kun niitä tarvittaisiin, kaikki menee päin honkia.'' Hän tiuskaisi ja nakkasi vekottimen takapenkille niin että kolahti.

Muutaman onnettoman mutkan ja suoran jälkeen olimme kummatkin turhautuneita (äiti varsinkin) ja eksyksissä. Mutta sitten, kuin valonpilkahduksena pimeään, näemme punaisella pyörällä polkevan nuoren naisen. Äiti ajaa hänen luokseen ja avaa ikkunan.
''Hei anteeksi, tiedättekö miten täältä pääsee Seppeleen ratsastuskoululle?'' Hän sanoi. Vahvasti ruskettuneen naisen huulilla kareili hymy.
''Tuota.. Täältä on sinne 8 kilometriä.'' Hän sanoi, ja olin aistivinani pientä huvittuneisuutta hänen ilmeissään.
''Mutta menkää vain tätä tietä suoraan. Pääsette isolle tielle, josta se onkin helppoa.''

''Saa olla sitten viimeinen kerta, kun käytän navigaattoria.'' Äiti huokaisi, kun lopultakin auto kääntyi Seppeleen tallipihaan. Tietä oli kuin olikin ollut se 8 kilometriä, ja navigaattorimme antama suunta oli ollut aivan päinvastainen.
''Olehan sitten kunnolla, ja ole ystävällinen kaikille.'' Äiti vielä muistutti ennenkuin auton ovi sulkeutui.
Sattuneesta syystä iltapäivä olikin muuttunut illaksi ja tunnitkin olivat alkaneet. Täytyi vain toivoa, että Linnea ei ollut ensimmäisillä tunneilla ja saisin tutustua hänen kanssaan rauhassa. Vatsaani alkoi kipristelemään jännityksestä, kun astelin ponitallia kohti. Olin sekä innoissaan että jännittynyt, mitä jos Linnea osoittautuukin aivan sietämättömäksi? Mitä jos tapahtuukin jotain peruuttamatonta? Entä jos se onkin aivan kamala ratsastettava? Tiesin, ettei Linnea ollut niitä kilteimpiä kultamussukoita, mutta rajansa kaikella. No, olihan Linnea kuitenkin ratsastuskoulun hevonen, ja tuskinpa mitään sattuisi. Toivottavasti.

Ponitallissa oli kotoisaa mutta siistiä. Muutamista karsinoista kuului harjojen sivalluksia, varusteiden kilinää tai satunnaista puheensorinaa. Kävelin hitaasti käytävää pitkin, lukien nimikylttejä. Sitten silmääni osui se: minun hoitohevoseni nimikyltti. Ovi oli raollaan, ja ruskea satula roikkui telineessä. Sitten karsinasta puikahti minua paljon nuorempi, ujonoloinen tyttö.
''Hei vain.'' Se totesi hymyillen ujosti.
''Tota.. Tarviitko sä apua?'' Ehdotin, ja se vaikutti olevan tytölle kuin kädenojennus jostain korkeammalta.
''Joo, tietenkin. Tai siis..'' Hän huokaisi helpottuneena ja ojensi satulan käsiini. Astelin karsinaan, jossa Linnea katsoi minuun korviaan pyöritellen. Riimunnaru oli hurjan lyhyt, ja suitsetkin vielä vähän puolitiessä. Kun tyttö huomasi minun katsovan suitsia epäilevästi, hän sopersi nopeasti olevansa vielä jatkokurssilla.
''Ahaa. Selvä.'' Totesin ja nostin satulan tamman selkään.

Loppujen lopuksi tuo tyttö oli esittäytynyt Helmiksi ja vaikutti lopulta olevan oikeinkin puhelias. Autoin hänet loppuun asti tunnille, ja Helmillä riittikin kysymyksiä varusteista ja hevosenhoidosta. Puntatessani tytön maneesissa selkään hän ilmoitti ylpeänä osaavansa ohjata hevosta ilman taluttajaa.
''Se onkin sitten jo hyvä alku.'' Sanoin säätäessäni jalustimia muutamalle kiepille. Muistan itsekin ne ajat, kun jalustimia täytyi säätää hurjan monelle kiepille.

Jeesattuani vielä muutamaa tuntilaista satulavyön kiristyksessä tai jalustinten säädössä, siirryn isomman tallin puolelle. Astun talliin ja katselen uteliaasti ympärilleni. Viereisestä karsinasta astuu joku hoitajalta näyttävä tyttö.
''Ootko sä se Linnean hoitaja?'' Hän kysyy puhdistaen tummansinisiä suojia.
''Joo.''
''Okei, mä oon Fifi ja hoidan Rottaa.'' Tyttö sanoo hymyillen ja viitaten karsinassa seisoskelevaan kivannäköiseen hevoseen.
''Tiedätkö muuten missä on Annen toimisto?'' Sanon vaihtaen painoa toiselle jalalle. Olin vielä melkoisen eksyksissä, mutta uskoisin sen helpottavan ajan kanssa.
''Joo, se on toinen ovi tuolla.'' Fifi sanoo osoittaen vihreä pölyharja kädessään käytävän päähän.
''Okei, kiitos.'' Totean hymyillen ja lähden kävelemään osoitettuun suuntaan.

''Tässä on vielä kaappisi avain.'' Anne sanoo ojentaen vihreällä muovikyltillä varustetun avaimen käsiini.
''Selvä, kiitos.'' Hymyilen ja painan ruskean ovenkahvan alas. Alan tuntea itseni vihdoinkin hoitajaksi.

[Hertta]

Horroksessa
// Toinen

Istuin kylmässä maneesissa ja katselin jatkotasoisia ratsastajia. Tunnilla tallusti myös Linnea, ja hoitohevosellani ratsasti punatukkainen, pitkähkö tyttö. Pakkanen oli lauhtunut sen verran että maneesissa kehtasi istua hevoskuvioinen loimi ympäri käärittynä. Vilkuilin kelloa, joka näytti puolta kahdeksaa. Ratsastajat kuuntelivat keskittyneenä opettajan antamia ohjeita taivutuksesta, loivasta kiemuraurasta ja asettamisesta. Linnean ratsastaja näytti ponin selässä vähän hontelolta, ja ohjat roikkuivat pitkinä tamman kaulaa vasten. Linnea nautti silminnähden tästä lepsusta liikunnasta, ja mateli puoliunessa uraa pitkin.

Päätin kuitenkin lähteä takaisin talliin. Jatkotasoisten tunti ei ollut kovin extremeä katsottavaa, ja sitä olisi vielä tarjolla reilut puolituntia. Salaa toivoin, että Seppeleeseen hankittaisiin joku räväkkä shetlanninponi, joka toisi tunteihin vähän vauhtia. Potkiskelin lumikökkäreitä kumisaappaankärjilläni kun astelin kohti tallia. Kentän heikossa valaistuksessa ratsasti joku, varmaan yksäri, jota en kuitenkaan tunnistanut. Hengitys höyryten astelin viimeiset askeleet hangessa ja nykäisin tallinoven auki.

Seppeleessä oli hiljaista, mutta uskoin sen johtuvan talvesta. Onneksi pian tulisi kesä, kisakausi ja lämpimät säät. Saisi syödä jäätelöä kentän laidalla, putsata varusteita helottavassa auringossa ja keinahdella hevosten paljaissa selissä metsäretkillä. Toivoin starttaavani jokusen kisankin Linnealla, ehkä. Mietteissäni astelin narisevat portaat ylös ja kävelin typötyhjään hoitajienhuoneeseen. Sohvalla oli sipsinmurusia, tiskialtaassa puhtaita kahvikuppeja ja muutama Hippos-lehti oli siirtynyt sohvalta pöydälle. Heitin kaapista yhteen puhtaaseen mukiin kaakaojauhetta ja maitoa. Lusikka mukin reunoihin kilahdellen siirryin sekoittelemaan sitä pöydän ääreen.

Huoneen huuruisesta ikkunasta tuijottaessani toivoin, että kevät koittaisi pian.

[Hertta]

Suorituspaineita
//Kolmas

Miksi minä olin tällainen? Risaiset kuomat jaloissaan hoitajanhuoneen pöydän ääressä istuva Hertta, joka veti viidensadangramman irtokarkkipussia tuijottaen tyhjyyteen. Mä olin pettynyt. Oikeastaan suunnattoman pettynyt.

Mun kouluvuosi ei ollut alkanut niin kuten piti. Alkuvuodesta mä olin kamalan inspiroitunut, motivaatiota uhkuva Hertta, joka pänttäsi johonkin pieninmpäänkin sanakoerisaukseen kolme päivää. Ensimmäisten koepläjäysten tultua jokin oli muuttunut. Mä pänttäsin, pänttäsin ja pänttäsin, olin niin perillä aihealueesta ja tein lisätehtäviäkin kolmeen kertaan. Mutta silti, silti koepaperissa luki armottomalla punakynällä kahdeksikko, jopa seiska. Ei ikinä kymppiä tai ysiä.

Aluksi ajattelin vian olevan minussa, huonossa koelukutavassani. Sen jälkeen syytin kokeiden vaikeusastetta, ja lopuksi turhautuessani pääsin vain siihen tulokseen, että opettajat olivat niin hirviöitä ja niillä oli jotain minua vastaan. Jotain, mikä sai heidät nauraen opettajanhuoneessa viivaamaan pitkiä miinuksia papereihini.

Musta oli tullut suorittaja.

Mulla oli niin elämä edessä, kaikki niin hyvin ja ovet avoinna, kuin kasiluokkalaisella vain olla voi. Lukio silmissä kiiluen mä hakkasin fysiikankirjoilla päätäni ja luin tavaten ja artikuloiden esimerkkitehtäviä. Täytyihän minunkin olla hyvä, jos kaverinikin olivat. Ne saivat aina ysin tai kympin. Jokaikisestä kokeesta. Minun oli pakko pystyä saamaan, kun se oli oikeasti mahdollista.

Siksi tuntuu naurettavalta sanoa, että minä, kahdeksannella luokalla itsensä väsyttänyt Hertta istun yläkerran hoitajahuoneessa ja kaadan viimeiset liitulakut suuhuni. Se olisi ollut ok, jos olisin ollut lukiossa. Silloin sai valittaa ja olla väsynyt. Hukkua kirjavuoriin ja tehtävälappusiin. Yläluokanhan voi suorittaa vaikka sormia napsuttelemalla, jos halusi. Silti mä olin tällainen. Suorittaja.

Ainut paikka, henkireikä, oli Linnean lohduttava seura. Vaikka poni ei ollut muuttanut suhtautumistaan minuun tämän huikean hoitajataipaleeni aikana, tunsin silti tamman läsnäolon rauhoittavaksi. Eihän se hirnunut tai hörissyt perääni, seurannut kuin uskollinen koira tai mitään muutakaan mitä satukirjoissa tapahtui. Se rauhoitti omalla olemisellaan, karkailullaan ja irvistelyllään. Linnea ei tullut tuhansien koelappusten kanssa perääni, kellottanut aikaa lukemisestani tai naputtanut arvostelevasti punakynällään pöytään.

Olin valinnut rauhallisen torstai-illan ratsastukseen. Kun maneesin kavioura oli hälvennyt innokkaista tuntilaisista, ponnistin tamman narisevaan satulaan ja nautin hipihiljaisesta hetkestä yhdessä Linnean kanssa. Tamma keinahti liikkeelle kiireettömästi, pää alhaalla keinahdellen. Puristin kuluneita ohjia sormissani ja katselin maneesin huurustuneista ikkunoista ulos.

Siinä hetkessä en tiennyt, mitä ilman hevosia tekisin.

[Hertta]

Kisajännitystä
// Neljäs

Istuin valkoisissa kisahousuissani ja uutuudenkarheassa kilpailutakissani Linnean satulassa. Kasvoillani oli epävarma ilme, kun maneesin ovet avautuivat jyrähtäen ja pakotin tamman liikkeelle pienellä pohkeenpainalluksella. Kovaääniset räsähtivät ja tunsin Linnean aivan kuin hypähtävän karvoissaan, kun se käveli hämärään maneesiin. Se asteli hermostunein tipuaskelin odottelupaikalle kuuluttajan selostaessa seuraavia ratsukoita. Selkäpiitäni kylmäsi, kun se luetteli tasaisenvarmalla kuuluttajanäänellään minunkin nimeni. Yritin keskittyä Lassella ratsastavan Alviinan suoritukseen, kun he ravasivat tasaisenvarmasti rataa pitkin kuin Singerin ompelukone. Säpsähdin vuorooni vasta, kun Lasse pysähtyi lopputervehdykseen ja katsomo herkeää taputtamaan.

Linnea keinahti aitojen sisäpuolelle, kun minä puristin ohjia rystyset valkeina. Vilkaisin epävarmasti tuomariin päin, kun ilmojen halki kiiri pillin vihellys.

Kuuluttaja selosti seuraavien ratsukkojen nimiä, kun minä tallustelin Linnean selässä maneesista pois. Olo tuntui pettyneeltä. Aitojen sisäpuolelle astuttuaan tamma koki kuin täydellisen muodonmuutoksen aasiksi tai joksikin muuksi samankaltaiseksi itsepäiseksi olennoksi, ja ravasikin ympyrät ylpeästi tarrautuneena vastakkaiseen kuolaimeen, säikkyi tuomarinpöytää kuin pahinta hirviötä ja teki muita samankaltaisia typeriä virheitä, joita minä en tietenkään siinä hötäkässä osannut korjata.

Sijoitusta emme ainakaan tulisi saamaan, joten poni vapautui hyvissä ajoin tiukoista kisaleteistään ja minä kutittavasta nutturastani niskassa. Sain ylpeänä taputtaa lopuille ratsukoille katsomossa ja katsoa kun naantalin aurinkoina paistattelevat ratsastajat menivät vastaanottamaan palkintonsa. Ei, en ollut kateellinen tai pettynyt enää, ainoastaan jollain tavalla inspiroitunut siitä miten tulisimme seuraavissa osakilpailuissa loistamaan kaikkien silmien edessä.

Laukannosto C:stä – myöhässä. Pääty ympyrä C-I-C – ei asetu. Ravilisäys lävistäjällä M-I-E – rohkeammin.
Tuijotin arvostelupaperia ymmyrkäisenä. Huh, ehkä tuomari katsoi juuri huonoimpana hetkenämme kelloa – paperissa ei lukenut säheltämisestäni, jalustimien asennosta tai epämääräisistä avuistani halaistua sanaa. Vain nättiä ja topakkaa ratsastusta, istunnassa ei moitittavaa. Sentään 18. sija, joka oli viimeistä sijaa parempi.

[Anne]

Kevätarkea



Hertta ja Linnea palailemassa tunneilta.

Spessu Hertalle!

[Hertta]

Sain vihdoin piirtopöytäni toimimaan, joten sen kunniaksi päätin töhertää Linnean ja Hertan iltamaastossa.
(Pahoittelen ponin väritystä, se vähän floppasi..)