Punkun hoitovihko

[Anne]

Punkun päivis

[Aleksanteri]

25.1.2018 - Se, jota edeltää tyhjä aukko

Mä en ollut pystynyt hyvästelemään. Tietenkään.

Myntin lähtö oli mulle yksi suuri tyhjä aukko. Jos heppakirjoissa mimmit itkeskelee kauniita helmikyyneliä ja suutelee karvanaamaa vielä kerran turvalle, niin mä lukittauduin kotiin ja kieltäydyin lähtemästä tallille. Robert, jonka henkilökohtainen sosiaaliohjaaja mä olin ollut viime kuukausina, pääsi ilokseen vaihtamaan rooleja mun kanssa. Mä makasin sohvalla tuijotellen kännykkääni, kun se latoi sohvapöydälle eteen appelsiinimehupurkkeja ja valmiiksi voideltuja leipiä. Cella päivysti meillä aina kun ei ollut koulussa tai tallilla. Sen näkeminen tuntui yllättävän pahalta, ihan kuin Myntti olisi ollut meidän esiliina. 

"Sun on pakko tulla tänään tallille", Cella oli sanonut tänä aamuna, kun se oli lähdössä kouluun. Mä olin seisonut nojaillen ovenpieleen kädet taskuissa ja katsellut, miten se työnsi kenkiä pieniin jalkoihin. Mun taskussa kihlasormus oli liukunut sorminikamien yli, helähtänyt nyrkkiin ja työntynyt takaisin sormeen kuin jokin kiduttava ikiliikkuja. 

Mä olin mutissut jotakin vastaukseksi, kun Cella oli suoristunut ja kahistellut takin naulasta. 

"Oikeesti. Anne luulee kohta, että oot muuttanut pois", Cella oli sanonut.

Joten tässä sitä oltiin. Mä seisoin tallikäytällä tuijotellen karsinassa seisovaa laihaa mustaa hevosta. Se ei ollut Myntti. Se ei missään nimessä ollut Myntti. 

Boomerangs tuijotteli mua korvat hassusti lerpallaan. Se oli kapea. Se oli niin kuin hiilikekäle, jolla oli tuhrittu kuva hevosesta. Se höristi mulle hellyyttävän luottavaisesti korviaan, ihan kuin se olisi ajatellut, että tässä oli nyt kauniin ystävyyden alku.

"Et sä edes tunne mua", mä mutisin hepalle avatessani karsinan ovea. Se väisti siististi kuin sylikoira. "Kaiken lisäksi sä et ole tamma." 

Mä tunnuin unohtaneen, miten hevosta hoidetaan. Kädet oli kuin kaksi tönkköä ja tunnotonta syömäpuikkoa. Jos Boomerangs ei olisi ollut niin haukotuttavan rauhallinen, mä olisin luultavasti löytänyt itseni kolmesta kappaleesta seinänraosta. 

"Moi Aleksanteri!"

Eveliinan iloinen naama pilkisti karsinan puolioven yllä. Se oli punaposkinen niin kuin pieni punatulkku joulukuussa - niin kaukana mun mustanpuhuvasta olemuksesta kuin saattoi olla. 

"Sua ei olekaan näkynyt pitkään aikaan", se jatkoi.

"Ei niin", mä vastasin. 

Eveliina hymyili hämmentymättä. 

"Ootko sä jo monta kertaa käynyt hoitamassa Punkkua?"

Punkku. Mä olin tyystin ehtinyt unohtaa, että mun uudella hoitohevosella oli niin itkettävä nimi. 

"Joo", mä vastasin itselleni tuntemattomasta syystä. 

"Mahtavaa. Voidaan joskus käydä vaikka ratsastamassa." Eveliina kääntyi lähteäkseen. "Tuu muuten yläkertaan jos haluat, siellä on porukkaa."

Se meni. Mun käsi jäi heijaamaan PUNKUN kyljelle. Sen korva liikahti mua kohti ja tumma silmä räpsähti yltiöystävällisellä tavalla. Hah hah. 

Mä kopistelin yläkertaan tarkkaan harkitun yhden tunnin kuluttua. Oleskeluhuoneen oven takana oli miellyttävä hiljaisuus, joten mä työnsin sen varovaisesti auki ja luikahdin sisään.

Mä en muistanut, että olisin koskaan nähnyt siellä niin paljoa porukkaa. Puolet naamoista oli mulle vieraita (ns. uusia hoitajia, mä arvelin). Porukka oli kerääntynyt tupapöydän ääreen, pää toisen hartiaa hipoen, lukemaan jotakin.

Fiia nosti katseensa kuullessaan oven käyvän. 

"Tuu katsomaan! Anne toi tämän just."

Hivuttauduin puoli metriä lähemmäs tupapöytää. Hoitajajoukko oli niin tiivis, että mun olisi pitänyt kellistyä niitä vasten nähdäkseni edes kulman siitä, mitä ne tutki. Kaikeksi onneksi Jutta rykäisi ja luki:

"Saariston hevosopisto tarjoaa mahdollisuuden kouluttautua hevosalan opintoihin niin perus- kuin ammattitutkintonimikkeillä. Hevosenhoitaja, ratsastuksenopettaja, ratsuttaja, valmentaja..." 

Mä venytin kaulaani niin pitkälle kuin nikamiltani kykenin. 

Mikä helkatin Saaristo? 

[Anne]

Punkku ja Cella koulutunnilla



Spessu Cellalle!

[Aleksanteri]

8.4.2018 - Se, jossa mä olen Punkun selässä

"Kuule Punkku", mä sanoin hoitohevoselleni (jota en ihan vielä voinut sanoa armaaksi, koska se nimitys oli yhä varattuna Myntille), "tänään mä ratsastan sulla." 

Oli sunnuntai. Mä olin käyttänyt viime kuukausista suunnilleen kolme neljäsosaa koulussa. Mä tiesin nykyään, miten eläimiltä otetaan verikoe ja mitä kuuluu sanoa, jos omistaja näyttää siinä vaiheessa pyörtyvältä. Kaikki tää oli vielä hyvin ulkokohtaista eikä aiheuttanut mussa mitään suurta tunnetta eläinlääkäriydestä, mutta kai meitä sen synnyttämiseksi istutettiin koulussa niin saakelin monta vuotta. 

Tallille mä olin ehtinyt niin harvoin, etten ollut vielä edes ehtinyt käydä Punkun selässä. Ne harvat kerrat, jolloin mä olin kehdannut luikkia paikalle (Annea vältellen, koska se katsoi alkeistuntitalutusten välttelijöitä kuin nurkkaan homehtunutta leipäpalaa), mä olin saanut vain katsella miten heppa juoksi tunneilla. Siellä se näytti suunnilleen samalta kuin silakka. Se hölkytteli iloisen typerä ilme naamalla ja asettui joskus seisomaan poikkiteloin uralle, jos ei tajunnut, mitä piti tehdä. Myntin jälkeen mä kihisin maneesin katsomossa odottaen, koska se keksisi jotain tammamaisia jekkuja. Ei se keksinyt. Se oli ruuna. 

Tallissa oli oudon tyhjää. Remuava mimmilauma oli lähtenyt maastoon silloin, kun mä tulin paikalle, Cella niiden mukana.

Satulahuoneeseen mennessäni mä vilkaisin sivusilmällä Cellan rakkauslistaa, joka edelleen pojotti seinään raaputettuna. Se oli himmennyt vuosien aikana. Mä siirsin listan vieressä olevaa satulaa niin, että Cella sydän Lionel jäi piiloon, ja koukkasin Punkun kevyen satulan telineestä käsivarrelle. 

Takaisin karsinalle laahustaessani mun oli pakko myöntää itselleni, että yksi asia mun ja Cellan välillä vähän häiritsi. Se oli se sormusjuttu. 

Mä en oikeastaan enää tiennyt, halusinko mä mennä naimisiin Cellan kanssa. Se ei johtunut siitä, että mä en olis tykännyt siitä. Mä en vain oikeastaan tiennyt, mitä seuraavaksi kuului tehdä. Mä olin kosinut sitä joskus viime kesänä, mutta sen jälkeen me oltiin vain pidetty sormuksia ja joskus myhäilty kummallisesti toisillemme, kun sormukset sormissa kolahti yhteen. Se oli järkyttävän outoa. Mä en tiennyt, pitikö meidän nyt alkaa rustata jotain imeliä kutsuja, vai voitaisko me vain jatkaa elämää kuten tähänkin asti. 

Punkku katsoi mua hyväksyvästi, kun mä hilasin satulan sen selkään ja kiristin vyötä (se meni monen reiän verran hepan olemattoman kapean rungon ympärille). Sen käytös oli mulle edelleen täysin hallitsematonta. Missä oli luiminnat? Missä vihaiset kaviot? Keräsikö se satulavihaa sisälleen, kunnes jonakin päivänä saalistaisi mut karsinan nurkkaan ja potkisi pyöränlukoksi? 

No. Ainakaan tänään se ei tapahtuisi. Mä keräsin ohjat Punkun kaulalta ja talutin sen ulos auringonpaisteeseen. 

Salma seisoi tarhoilla ja heilautti mulle kättä, kun me kuljettiin sen ohitse. Mä nyökkäsin takaisin toivoen, ettei sen asemista näkisi kentälle. Mä haluaisin suorittaa ensimmäisen ratsastuksen yksin, jos Punkku osoittautuisi jotenkin hirveäksi tai mä surkeaksi. 

Salma ei nähnyt kentälle, mutta ilo siitä oli liian aikainen. Tallin katoksen alla istui kolmen mimmin iloinen seurue. Niiden päät käännähti mua kohti ja kolme naamaa pällisteli mua niin pitkään kuin niskojaan naksauttamatta pystyi. Mä tunnistin ne Alviinaksi ja kahdeksi uudemmaksi hoitajaksi, Stellaksi ja Misteliksi. Älkää Luojan tähden kysykö, mistä mä tiesin niiden nimet. 

Punkku ei sanonut mitään, kun mä nousin sen selkään. Se ei sanonut mitään, kun mä painoin pohkeet sen kylkiin. Se oli niin pieni, että tuntui, kuin olis ollut ponin selässä. Mä olisin halunnut sanoa montakin asiaa siitä, miten se erosi Myntistä, mutta en sit loppujen lopuksi sanonut mitään. 

Mä ratsastelin kentällä ja unhodin jossakin vaiheessa, että Alviina & seurue seurasi mua kuin joku viikonloppuvapaalle päästetty koulutuomaristo. Punkun ravi oli hirveää, joten mä menin pääasiassa käyntiä ja laukkaa. Ravissa kulkeminen onnistui, jos istui epämääräisessä kevyen istunnan ja kevennyksen välimaastossa, mutta mä arvelin sen näyttävän typerältä, joten annoin olla. 

Se oli aivan erilainen kuin Myntti. Mutta en mä sitä nyt varsinaisesti vihannut.

[Aleksanteri]

14.8.2018 - Se, jossa palosta on kulunut kaksi päivää

Mä olin ihan varma, että syy oli mun.

Kylmä tuskanhiki valui mun niskaa pitkin niin, että hyvä ettei se kairannut mun ihoa puhki. Mä olin melko varma, että kaikki asiat tässä maailmassa ei olleet mun syytä, mutta tää varmasti oli.

Mä olin kerran viime talvena kuivattanut märkiä pinteleitä yhdellä tallin pattereista. Mun ohi oli kävellyt Anne, ja se oli naksauttanut kieltä sillä tavalla, jolla sanottiin ettei arvostettu jonkun toimintaa. Jostain syystä mä olin ollut pahalla päällä enkä ollut välittänyt Annen naksautuksesta, vaan olin tyrkkinyt pintelit patterin väliin ja luikkinut Punkun karsinaan mököttämään.

Vai oliko Myntti silloin vielä täällä? Mä en ihan muistanut, kauan pinteliselkkauksesta oli kulunut aikaa. Viime talvena tää joka tapauksessa oli melko varmasti tapahtunut. 

Kun mä olin myöhemmin tullut takaisin, pintelit oli otettu pois patterilta. Mä olin unohtanut tapauksen suunnilleen puoleksi vuodeksi, mutta sitten Cella oli maininnut eilen tekstarissa jotain etäpesäkkeistä, ja kauhu oli valahtanut mun herkkään pääkoppaan.

Mä olin melko varma, että pintelit oli a) sulaneet patterin sisään ja aiheuttaneet sähkövaurion tai b) tiputelleet jotain likahippusia patterin sisään ja aiheuttaneet sähkövaurion. Joka tapauksessa, sähkövaurio oli sitten kulkenut maan alla ponitalliin ja polttanut sen. Ja maneesin. 

Mä olin saanut tän suuren ahaa-elämyksen äsken Punkun karsinassa kesken harjauksen. Miettimättä sen kummemmin, mä olin heittänyt harjan takaisin lootaan ja istuutunut karsinan lattialle. Punkku oli pällistellyt mua. Ei sillä tavalla kuin Myntti olis tehnyt, sillä lailla loukkaantuneena, kun harjaus loppui kesken. Ihan tavallisesti vain.

Mä tuijottelin mun kämmeniä, joiden nahka oli kovettunutta ja rakkuloilla. Ne säälitti mua. Cella takuulla yökkäilis salaa, kun joutuis pitämään mun palohaavaisista käsistä kiinni romanttisissa hetkissä. Mä toivoin, että palohaavat olis edes tulleet jostain suuresta urotyöstä. Silloin mä voisin ottaa vastaan tallityttöjen huolta ja hoitavaa balsamia. Se olis outoa, mutta hienoa.

Tosiasiassa ne oli tulleet siitä, kun mä olin pidellyt tulipaloiltana Tirkun riimunnarua ilman hanskoja ja se oli meinannut riistäytyä mun otteesta. Riimunnarun pinta oli polttanut mun kämmenpohjat rakoille samalla kun maneesi ja ponitalli paloi viiden metrin päässä. Siinä vasta oli ollut symboliikkaa.

Mä olin tietty kehitellyt paremman version, jonka juonen matkin Robertin satulanpelastustarinasta. Mä olin mutissut eilen illalla oleskeluhuoneessa, että sain pahat palovammat kun hain palavasta tallista sekä Tikrun että Agin satulat. Cella, joka oli seisonut koko palon ajan metrin päässä musta, oli tuijottanut mua kuin viisijalkaista lehmää ja mölähtänyt jotakin Tirkusta ja riimunnarusta. Mä olin nauranut nopeesti ja kovaäänisesti, ihan kuin mun "kihlattu" olis hauska.


Mä laitoin toivoni siihen, että vuosien päästä kukaan ei muistais, kuka mun ja Robertin symbioosista oli pelastanut monen tonnin penkin

Punkun ja muiden hevosten kohtalosta mä en ollut edes tajunnut pelästyä. Mä olin ajatellut, että kyllä hevonen osasi pelastautua. Niinpä mä olin päätellyt, että mulla oli paljon vähemmän henkistä taakkaa kannettavana kuin niillä, jotka kokoontui oleskeluhuoneeseen listaamaan palon tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen. Ainakin mä uskoin niin.

Ainoa, mikä mua hirvitti, oli mun tuleva kylmä kohtalo alkeistuntien taluttajana. Mä näin jo silmissäni jäisen vesisateen ja loputtomat kolausvuorot, joina me yritettäisiin pitää kenttä ratsastuskunnossa.


Varsinaisesta taluttamisesta puhumattakaan. 

[Aleksanteri]

20.1.2019 - Se, jossa mä hevoskuiskaan - osa 1

Mä olin ollut aivan saakelin oikeassa niistä kolausvuoroista. 

Koko talvena mä en ollut tehnyt oikeastaan muuta kuin kyntänyt Seppeleen lumista kenttää kolalla, josta puhkes pohja suunnilleen joka kolmannen kolausvuoron päätteeksi. Jostain syystä mä, joka en missään muussa tilanteessa olis saanut kehollisuudesta hyviä pisteitä, olin kaikkien tallityttöjen ykkösvalinta kentän kolaajaksi. Mä olin kerran kuullut, kun Fiia oli perustellut valintaprosessia Hannahille: Pyryllä ja Inkerillä oli liikaa hommia, Robertia oli liian vaikea suostutella, Turo "teki jo muutenkin tarpeeksi". Kaikkein paksuinta oli ollut Fiian me muut kolataan koko se aika kun Aleksanteri on koulussa, kyllä senkin pitää hoitaa oma osuutensa. 

Mä olin vuorenvarma, että olin ainoa joka edes koski kolaan koko Seppeleen katraasta.

Varmistaakseni tämän mä olin alkanut jättää kolan päälle luminökäreitä tai havunoksia, että voisin tarkastaa oliko kukaan koskenut siihen mun ollessa poissa. Luminökäreistä mä olin luopunut kun tajusin, että mun paakkujen päälle satoi uutta lunta noin joka yö. Havunoksatkin alkoi epäilyttää, kun kerran Rösti kurotti sen kamelinkaulaa matkalla tunnille ja nappas seinänvierustalta sekä oksan että kolan. Mä olin luikkinut vähin äänin apuun, kun sydänjuuriaan myöten pelästyneitä Sintaa ja Linneaa oli kalasteltu tallin viereiseltä pellolta. Lumi oli ollut ainoa älykäs poni, sekin oli päässyt irti kolankaatumisshow'n aikana ja juossut suoran kentälle.

Älykäs tai kunnolla orjuutettu, poneista oli välillä paha sanoa. 

Tänään mä olin päättänyt olla edes näkemättä koko kolaa. Maneesin runko oli jo aika lailla noussut tallin viereiselle pellolle, ja mun harras toive oli, että mun kolaajan päivät alkais muutenkin olla takanapäin. Mä harpoin talliin, etsin Punkun riimunnarun (jonka joku pätevä pikkuratsastaja oli piilottanut vesisaaviin) ja lähdin hakemaan konia sisälle. 

Punkku seisoi tarhassa aurinkoisessa kohdassa ja katsoi mua lammasmaisesti, kun mä tarvoin lumihangen poikki sitä kohti. Lunta oli suunnilleen mun reisiin asti. Tuntui, kuin olis kulkenut räjähdelleen miinamaan poikki. Mä en ymmärtänyt, miksei hevoset voineet juosta tasaisesti ympäri tarhaa niin, että lopputuloksena olis ollut siisti ja tasainen pohja. Mä olin pari kertaa kaatunut, kun olin hakenut Punkkua sisälle, ja jokainen kerroista oli valanut mut täyteen pyhää häpeää.

Punkku antoi heti kiinni, koska se oli vielä noin neljä kertaa lammasmaisempi kuin ulkomuoto antoi olettaa. Mä en ollut vieläkään tottunut siihen Myntin oikkujen jälkeen. Vaikka mä olin hoitanut Punkkua jo vuoden, musta tuntui, että joka ikinen kerta mä vertasin sitä Mynttiin. Vertasin ja vertasin ja ajattelin aina, että mä olin luullut haluavani hoitaa helppoja hevosia. Mä en voinut käsittää, miksi kaipasin Myntin a) luimivia korvia b) vittuilua ja c) potkuja, kun sen kiima alkoi, mutta niitä mä joka tapauksessa olisin halunnut. Sitä mä en tietenkään voinut kertoa kenellekään säälivien lepertelyjen pelossa. Punkku oli hevonen eikä se vihannut mua, se riitti.

Punkku kulki mun perässä tallipihan poikki niin ku iso kiltti labradori, joka tietää että sisällä saa namupaloja. Mä annoin riimunnarun roikkua välinpitämättömästi sen polvien korkeudella. Hepan kiltteys melkein ärsytti mua. Mä olin varma, että voisin vaikka irrottaa riimunnarun ja sitoa sillä Punkun silmät, ja se silti seuraisi alahuuli mun olkapäätä hamuillen. 

Ihan vaan testatakseni tätä aatosta mä päästin pikku hetkeksi irti Punkun riimunnarusta. Se löpsähti meidän välille tampattuun lumeen. 

Punkku höristi sen nykerökorvia, antoi mulle kiitollisen hevosenkatseen ja kääntyi kannoillaan kuin vuoden paras kouluratsu. Mä ehdin tuskin pysähtyä yllättyneenä, kun se jo jolkotteli reipasta ravia kohti ponitallin raunioita ja niiden takana aukeavaa maastopolkua. 

Riimunnaru vilisti iloisesti sen etujalkoja vasten. 

[Aleksanteri]

20.1.2019 - Se, jossa mä hevoskuiskaan - osa 2

No. Järkevää multa olis ollut ottaa reipas hölkkälenkki ja juosta Punkku kiinni. Punkun jalon luonteen tuntien se olis varmaan jäänyt odottamaan mua lähimmän puun katveeseen ja ojentanut mulle itse riimunnarun kiitollisena pikku pyrähdyksestä. 

Mutta samalla hetkellä, kun mä olin pinkaisemassa matkaan, Krista pyörähti tallin kulmalta esiin. Mä jähmetyin paikoilleni, samoin Krista. Se tuijotti mua sen lapsennaamalla ja mä tuijotin takaisin, eikä mulle ollut ihan varmaa, kumpi meistä pelkäsi enemmän että jäisi kiinni luvattomilla teillä olemisesta.

"Hei", mä lopulta sanoin Kristalle, koska aikuiset on kohteliaita lapsille ja mä olin aikuinen.

"Hei", se sanoi takaisin ja peruutti sinne mistä oli tullutkin.

Mä seisoin hetken hölmistyneenä paikoillani. Punkkua ei enää näkynyt. Teoriassa mä olisin varmasti löytänyt sen, mutta muhun iski kauhea pelko siitä, että Krista palaisi ja mun pitäisi selitellä kohta sen äidille, miksi Punkku oli omilla teillään. Mä luikin sisään talliin toivoen, että en olis koskaan edes kuullut sellaisesta asiasta kuin hevoskuiskaaminen. 

Sisällä mä törmäsin kaikeksi onneksi Juttaan, joka oli puhdistamassa Harryn satulaa.

"Hei", mä sanoin jälleen. Mä loin Juttaan katseen josta toivoin sen tajuavan, että nyt oli tosi kyseessä.

"Joo?" Jutta kohotti katseensa muhun yllättyneen näköisenä, sormet satulasaippuassa. Mä tuijotin sitä ja odotin, että sen päähän uppoaisi tieto siitä, että nyt tarvittiin apua. Se katsoi takaisin. Mä pelkäsin jo, että saisin silmäsärkyä kaikesta tänpäiväisestä tuijottelusta, kun Jutta rykäisi ja kääntyi takaisin satulan puoleen.

"Tarvitko sä jotain?"

Mä hämmennyin.

"Joo?"

"Mitä sä tarvit?" 

Hetkeksi mä ärsyynnyin siitä, ettei Jutta ollut tajunnut mun telepaattista viestiä, mutta sitten päätin antaa periksi ja nojauduin sen puoleen.

"Mun pitäis saada Punkku kiinni", mä sihisin.

"Aja se tarhan nurkkaan, ei se sua potkaise", Jutta sanoi automaattisesti kuin mä olisin ollut 10-vuotias alkeiskurssilainen enkä kokenut ja rakastettu hevosenhoitaja.

"No se on vähän vaikeeta tässä tilanteessa", mä tuhahdin. 

"Miks?"

"Kun se lähti metsään."

Viimein mä sain Jutan ymmärtämään, että mun hevoskuiskaajantaidot oli saaneet karun lopun Punkun kanssa. Se vilkaisi kaipaavasti Harryn suitsia, jotka roikkui vielä pesemättöminä koukussaan, mutta nousi ylös.

"Mun pitää sitten kohta tulla takaisin", se sanoi kun me kolisteltiin satulahuoneen ovella. "Mä lupasin pestä noi ennen kuin Robert tulee."

Mä jätin sanomatta, että viimeksi olin nähnyt erään nimeltämainitsemattoman hevosenomistajan nukkumassa sohvalla puhelin kainalossa, vaan harpoin tallipihan poikki Jutta vanavedessä.

Se osa talviauringosta, joka oli nuokkunut pilvien takana vielä hetki sitten, kurkisti nyt lumiseen metsään. Me kuljettiin peräkanaa, mä edellä kuin paraskin vihikoira ja Jutta heti mun kintereillä. 

"Mikset sä lähtenyt saman tien Punkun perään?" Jutta, joka oli näppäränä ajattelijana napannut riimunnarun mukaansa, kysyi. Mä en kehdannut sanoa mitään Kristasta, joten esitin kompastuvani lumikökkäreeseen ja toivoin Jutan unohtavan koko asian.

Me samoiltiin niin kauan, että mun käsistä alkoi lähteä tunto. Polun levetessä Jutta tuli mun vierelle. Se näytti mietteliäältä, niin kuin yrittäisi perustella itselleen, miksi oikeastaan oli lähtenyt mun kanssa hevosenhakuretkelle. Aurinko paistoi sen pipon alta pursuaviin punertaviin hiuksiin.

Mä en tiennyt nimeä sen hiusten värille, tajusin miettiväni ja yllätyin sitten mietteestä. Koskaan ennen mä en ollut ajatellut sellaista asiaa. Talviaurinko ja arktisissa olosuhteissa tarpominen oli selkeästi saaneet mut filosofiselle tuulelle. Ihan kuin mä olisin vasta nyt tajunnut, että Seppeleessä oli paljon ihmisiä ja niillä oli ihan oikeat elämät, vähän kuin mullakin. Niillä oli omat Robertit sohvilla ja omat Cellat, omat kihlasormukset jotka ne oli ripustaneet roikkumaan kaulaansa kun ei keksineet parempaakaan paikkaa. 

Äkkiä Jutta pysähtyi, niin yllättäen että mä meinasin säpsähtää.

"Kato, tossa puiden välissä."

Mä katsoin kavionjälkiriviä, joka hyvin siististi irtosi polulta ja muuttui sen sivussa lumeen myllätyksi vanaksi. 

Punkku, kaikista maailman ohukarvaisista uraakiertävistä ratsastuskouluhevosista, oli päättänyt hylätä polun ja raivata metsään omansa.

Me kompasteltiin Jutan kanssa vatsaan yltävässä lumessa niin, että mä en ollut varma oliko kyseessä ennenmminkin uinti kuin kävely. Pari kertaa mä kompuroin. Lumi tursui mun takinkauluksesta sisään ja suli sekä rintakehälle että hihojen sisään. Jutta niiskutti, ja mä rukoilin kaikilta maailman jumalilta, ettei se sais keuhkoputkentulehdusta Punkun takia. Aurausjälki, jonka Punkku oli mahallaan tehnyt, poukkoili ja kääntyili.

Lopulta metsästä putkahti esiin musta peräpää ja heti perään samanvärinen hevosennaama. Punkku seisoi talvipajun vieressä ja riisti sen kaarnaa valtavan tyytyväisen näköisenä. Se käänsi korviaan, kun kuuli meidän äherryksen lumessa, mutta jatkoi ruokailuaan kun tajusi keitä oli tulossa. Mun ei tarvinnut kuin kävellä sen vierelle ja napsauttaa riimunnaru kiinni.

"Meillä kestää kotimatkassa varmaan tunti", Jutta sanoi, kun ehti mun selän taakse.

Mä vilkaisin taivaalle. Aurinko oli mennyt pilveen ja oli alkanut sataa vähän lunta.

"Eikö me voitais ratsastaa?" Jutta kysyi.

"Ei meillä oo kuin yksi hevonen."

Jutta katsoi mua kuin mä olisin laukaissut vuosisadan paljastuksen.

"Mä en tiedä sun hevoskuiskaajantaidoista", se aloitti, "mutta mä mieluummin menen Punkulla kuin kävelen kotiin. Mun housuissa on niin paljon lunta, etten mä tunne kumpaakaan jalkaa."

Mä olisin halunnut sanoa, etten luottanut Punkun yhteistyökykyyn enää sen lähdettyä tallipihalta, mutta se oli asioita joita ei lausuttu ääneen. Jutta näytti tajuavan.

"Mä voin mennä eteen, kun mä oon pienempi", se sanoi. 

Mä jätin huomauttamatta, ettei sillä oikein ollut mitään logiikkaa, ja että mä en tiennyt mitään vainaannuttavampaa kuin kakspäällä takaisin kotiin ratsastaminen. Annoin Jutan taluttaa Punkun lähellä olevan koivun luo. Se hilasi itsensä hevosen ja rungon väliin ja änkesi siitä Punkun kapeaan selkään. Mä ajattelin hetken Punkun tikkujalkoja, mutta sitten ajatus ratsastamisesta kotiin vei voiton. Punkku käänsi korvansa meitä kohti, kun mä vääntäydyin Jutan taakse, mutta ei tuntunut kärsivän yllättävästä painosta. Se nytkähti liikkeelle hassun voimakkaasti ja lähti poukkoilemaan lumessa kuin valtamerilaiva. Mä en tiennyt, mihin laittaisin kädet, joten puristin omia housunpolviani ja rukoilin etten tippuisi hankeen kuin puupökkelö.

Jutta piteli Punkun kaulan ympärille kiepautetusta riimunnarusta ja ohjas sitä pohkeillaan niin, että mä melkein saatoin uskoa joillakin ihmisillä olevan oikeita hevoskuiskaajaan taitoja.

[Aleksanteri]

1.1.2020 - Se, jossa mä luikin takas

Seppele näytti ihan hiton samalta. 

Mä seisoin tallipihalla ja toljotin lumisia tarhoja muovikassi kädessä. Tuuli niin, että kassi hakkas mun jalkaa vasten niin ku olis muistutellu mua siitä, että tää ei ollu mikään ponitytön päiväuni. Tässä mä seisoin, Seppeleen pihalla, jälleen kerran.

Mä olin tullut takaisin.

Tallipihalla oli hiljaista. Ei näkyny Robertia, ei Juttaa, ei Annia. 

Ei Cellaa. 

Jos mun kaulassa roikkuva kihlasormus olis ollu se Frodon taikakalu tai joku muu naurettava fantasiahilu, se olis tässä vaiheessa varmaan paahtunu kuumaksi ja korventanu reiän mun herkkään ja rakastavaan rintakehään. Sitä se ei tehny. Se lillu mun rinnalla hopeaketjussaan niin ku nukkuva vauva, joka odotti parasta hetkeä parahtaa huutoon. Hiljentääkseni sen mä nytkähdin liikkeelle ja harppasin tallin oville.

Mä olin ollut pois vuoden, mutta siltä ei tuntunu vaikka jonkun uuden hevosen pärstä tuijotti mua vastapäisestä karsinasta. Mä kiilasin sen ohi ja marssin suoraan Punkun karsinalle. Se oli yhä samalla paikalla kuin ennen, onneksi. Jos se olis siirretty, mä olisin luultavasti paahtanu saman tien pois tallilta ja harkinnu ens vuonna uutta paluuta. Mä muistin edelleen miltä tuntu, kun mun lapsuudenhuoneen järjestystä oli muutettu vaan pari helkatin vuotta sen jälkeen, kun mä olin muuttanu sieltä pois.

Punkku kohotti sen silakannäköistä päätä ja katso mua, kun mä pysähdyin karsinalle. Sen suupielissä oli pari heinänkortta. Me tuijotettiin toisiamme - mä, lunta talvitakin harteilla ja vähän kummallinen möykkyisä tunne sisuskaluissa ja kapea hevosluikku, johon mä en ollut koskaan erityisemmin kiintynyt - ja sitten mä laskin varovaisesti käden karsinan puoliovelle. Punkku harkitsi hetken, sen sieraimet värähti, ja sitten se laski turvan mun kädelle ja nuuhkaisi.

Mä nostin muovikassin koukkuun karsinan ovelle ja astuin sisään. 

***

Mä olin ehtiny harjata Punkun puoliväliin, kun joku äkkiä ilmaantu karsinalle. Mä näin sen aluksi vain silmäkulmasta: joku tavallisista hoitajista, luultavasti hakemassa harjakiveä tai kivempaa kaviokoukkua tai jotain vastaavaa käytävän päädyn lokerikosta. Sillä oli pörröinen ruskea tukka, kiiltävä silmälasin sanka ja pitkä letinliuhu, joka sojotti kaulahuivin kierteestä suoraan ylöspäin -

"Allu!" 

Mun pää pongahti ylös ja yhtäkkiä mä tajusin että katsoin Pyryä ja Pyry katso mua ja mä ymmärsin että olin ollu vuoden pois ja että asioita oli tapahtunu sillä aikaa ja etten mä ollut nähnyt Pyryä mutta nyt näin, ja tässä se oli. 

Tää tunne-elämys sai mut jotenkin vetämään kuolaa väärään kurkkuun ja niinpä mä yskin sen aikaa, kun Pyry avas karsinan oven ja kolus sisään karsinaan. 

"Mä luulin että sä oot lopettanut kokonaan", se sanoi ja sen ääni kuulosti jotenki kummallisen häkeltyneeltä, ihan kuin se olis itse ollut poissa ja yrittäis nyt varovaisesti sanoilla tunnustella oliko maailma järkähtäny sillä aikaa.

"No", mä sanoin. "Niin mä tavallaan olinkin."

"Mutta nyt sä..." 

"Mutta mä siis tulin nyt takas tänne." Mä sanoin. Mua ikään kuin hengästytti. "Liekkijärvelle."

Punkku seiso meidän välissä niin ku iso täytetty puudeli. Se vilkas mua kuin odottaen, että mä jatkaisin harjausta joka oli jäänyt kesken.

"Kiva", Pyry sano. "Kiva, että sä oot täällä."

Mä nyökkäsin ja päästin sit äänen, joka tuntu vähän niin ku naurahdukselta mut kuulosti yökkäykseltä. 

"Mitä täällä... tai että onko kaikki niin ku..."

"Joo ja ei", Pyry sano ja sen suupieli nousi vähän. "Mä oon nykyään hevosenomistaja. Mä ostin Iitan."

"Vau." Tällä kertaa naurahdus tuli multa luontevammin. "Eli sä sit varmaan käytännössä asut täällä nykyään."

"No joo", Pyry hymähti ja kurotti rapsuttamaan Punkun kaulaa. Se vilkas mua syrjäkarein.

"Mitä sä oot tehny tän... ajan?"

Äkkiä mä tajusin, että mun kädessä oli hevosen harja ja mulle tuli kova tarve laskea se takas Punkun kaulalle ja jatkaa sukimista. Ihan niin ku mun silmiä olis poltellu, ja poltteluun autto parhaiten etten mä katsonut Pyryä.

"Mä asuin hetken aikaa Kallassa, siinä kylässä, tiedätsä..." mä kohautin olkapäitä välttelevästi. "Mulla oli siellä sellanen hoitoheppa, Sipsi. Mut sit Madde-", mun oli pakko katsoa kyräillen Pyryä että mä näkisin muistiko se kuka mun armas Madde-sisko oli. Sen naamasta mä päättelin, että se muisti. "- Madde eros ja se halus ensin muuttaa mun Kallan kämppään ja sit alkaa hoitaa Sipsiä."

"Mä en tienny että se tykkää hevosista." Pyry kuulosti häkeltyneeltä.

"En mäkään. No, mä sit lähdin Kallasta ja asuin hetken maailman paskimmassa opiskelijakämpässä, kävin koulussa ja nyt - mulle tuli sit olo, että mä voisin tulla takas. Joten."

Mä levitin kädet ja nykäisin leukaa yleisesti kohti Punkun karsinaa, ikkunan takana hiljalleen tippuvaa lumisadetta ja maisemaa sen takana. Pyry hymyili johonkin Punkun kaulan suuntaan.

"Musta on kiva, että sä oot täällä", se sitten sano.

***

Pyry notkui Punkun karsinalla, kunnes mä olin saanu harjattua konin.

"Mennäänkö oleskeluhuoneeseen?" Se kysy, kun me oltiin päästy karsinan ulkopuolelle. Mä nyökkäsin.

Me oltiin kävelty jo puoliväliin käytävää, kun Pyry äkkiä hönkäs:

"Hei Allu! Sä unohdit sun muovikassin."

"Ai niin." Mä käännyin kannoillani, harppasin käytävän poikki ja sit takas muovikassi kädessä roikkuen.

"Mitä tuolla muuten on", Pyry kysy.

Möykky, joka oli käpertyny mun mahaan tallipihalla ja oli jo hetkeks sulanut pois, muisti äkkiä olevansa olemassa ja venytteli rajusti. 

"Siellä", mä yskähdin. "No tota. Kato."

Mä raotin kassia. Siellä oli valokuvia, sekalaista pikkutavaraa, vaaleanvihreä t-paita ja kolme vähän ruosteista korvakorua.

"Nää on Cellan tavaroita", mä sanoin ääni yhtäkkiä niin ohuena, että aloin epäillä oliko Seppele yhtäkkiä ponkaissu kakstoista kilometriä suoraan yläilmakehään. Cellan nimi tuli niin ku mä olisin yrittäny kakoa ovenkahvaa kurkusta. "Me ei olla nähty hetkeen. Mä aattelin, että joko mä palautan... tai sitten me voitais..."

Sanat katos eikä ne tullu takas, vaikka mun huulet jatko liikettä ja yritti vimmatusti löytää jotain, jotka mä edes itse ymmärtäisin. Pyry kuitenki nyökkäs, harkitsi hetken ja hipas sit mun olkapäätä ikään kuin kannustavalla otteella. 

Muovikassi, joka oli tallipihalla tuntunu monenkymmenen kilon painoiselta, ei enää yhtäkkiä hiertäny mun kättä niin paljon kun me jatkettiin kohti oleskeluhuonetta.

Se saatto tietysti johtua myös siitä, että mun ja Pyryn pikku keskustelun jälkeen kassi lipes mun sormista eikä yhtä korvakoruista enää löytyny meidän kiihkeistä etsinnöistä huolimatta (miten se saatto kadota betonisella tallikäytävällä? ? ? ? ?), mutta silti. 

[Aleksanteri]

4.2.2020 - Se, jossa Punkku ei esiinny lainkaan

Tunnit oli taas alkanu, mikä tarkotti käytännön tasolla sitä, että Hanski löi tahtia ja mä juoksin. 

Mä olin löytänyt näistä uusista tuntisuunnitelmista nopeasti mun suosikkipäivät. Maanantait oli perseestä, koska silloin Punkun selässä roikkui luisilla pikku polvillaan joukko alkeisratsastajia, jotka ei tajunneet mihin päähän hevosta salaa kämmenenpohjiin kaivautuneet tahmaiset kiitossokeripalat kannatti tunkea. Keskiviikkona meno oli siedettävää ja torstaina taas koettiin viikon uus pohjanoteeraus, kun alkeistunnin lisäksi mä sain niellä maneesin pölyjä heC-sennutunnilla. Olis voinut kuvitella, että sen tasoiset sennut osas jo ratsastaa, mutta yllättävän monta kertaa Hanskin ääni kajahteli pitkin maneesin seiniä ja juoksutti mua taluttamaan. Mä olin jo oppinut istumaan alistuneesti katsomossa sen sennutunnin ajan, koska jouduin joka tapauksessa aina jolkottamaan paikalle. Matka oli katsomon penkiltä paljon lyhyempi ku mun turvapaikasta lämpimästä oleskeluhuoneesta. Onneks torstaina jälkeen koitti perjantai ja sekä Punkun että mun vapaapäivä. 

Mut sit oli ne tiistait. Yleensä ne oli mulle viikon kohokohtia - Punkku meni vaikeilla tunneilla ja sen ratsastajat oli sitä julmannäköstä tyyppiä, joka ei halunnu mua kolmea metriä lähemmäs niitten ratsua. Tänäänkin mä olin linnoittautunut hyvissä ajoin yläkertaan kahvikupin kanssa, kun tallin käytävältä yhtäkkiä kaiku Hanskin armeijaoloihin harjaannutettu ääni.

"Aleksanteri!"

Mä olin roiskuttaa kahvit tupapöydälle. Alviina, joka oli istunu hiljaa mua vastapäätä ja tutkaillu sen pyöreitä sormenkynsiä, nosti katseensa muhun merkitsevästi.

"Sun kannattaa pitää kiirettä", se sano. 

Ihan niin ku mä en olis muutenki tajunnu, että seuraavat sekunnit määräs paljon mun kohtalosta.

Mä loin surkean silmäyksen kahvikuppiin, heitin hyvästit sen lämmölle ja kampesin itseni Hanskin äänen suuntaan niin nopeesti ku pääsin. Mä löysin sen saapastelemasta isossa harmaassa olemuksessaan alakerran odotteluhuoneen ilmoitustaululta. 

"No niin", se sano kärsimättömästi ja nyki sen harmaata takkia, jonka se oli luultavasti itse ommellu liian hitaiden hevosenhoitajien kärsineistä sieluista. "Punkulta lähti kenkä, otetaan se tänään pois tunnilta."

"Okei", mä sanoin säyseästi. 

Hanski tuijotti mua hetken niin pistävällä katseella, että säyseys alko tuntua huonolta vaihtoehdolta. Oisko mun pitäny taistella sitä vastaan? Huutaa että Punkku kyllä kulkis tunneilla, että sen kaviot oli vahvat ja että mä voisin vaikka paljain käsin lyödä kengän takas kiinni? Mä olin jo heittäytymässä epätoivoiseksi ja avaamassa suun, kun Hanski jatko. 

"Pannaan Päärl sen tilalle. Sen hoitaja ei oo tänään täällä ja ratsastaja pääsee vasta tasaksi. Sun pitää varustaa Päärl ja tuoda se maneesiin." Hanski oli jo kääntämässä pois sen massavaa olemusta, kun se äkkiä näytti muistavan jotain ja heitti mulle vielä niin ku armopalana: "Laita martingaali."

Se nyökkäs mulle jäyhästi ja harppo sit toimistoon, luultavasti mutustelemaan mun katseesta siintänyttä epätoivoa niin ku piparia. 

Päärl. Mikä helvetti oli Päärl? ??

Mä vilkaisin arasti tallikäytävälle. Muutamalla karsinalla kävi kuhina, mut jengi oli mulle täysin vierasta. Mä tunnistin etäisesti ainoastaan Hestian karsinalla olevan teini-ikäisen mimmin, joka oli joskus taluttanu mun kanssa samoilla tunneilla. Mä hieraisin mun ahdistunutta otsaa ja lähdin sitä kohti.

"Moi", mä aloitin, koska sillä tavalla nyt keskustelut kai yleensä aloitettiin.

Mimmi vilkas mua Hestian satulasiiven alta, samoin Hesen ratsastaja, joka seiso kypärä päässä karsinan ovella niin ku joku kummallinen tonttu-ukko. Mä panin etäisesti merkille, että selkeesti oli myös olemassa ratsastajia jotka anto hevosenhoitajien hoitaa hommansa. 

"Moi?" 

"Mä tuota, että, ehtisitkö sä jeesiä mua hetken", mä kysyin niin tasasella äänellä ku pystyin. Hoitajamimmi vilkas ratsastajaa, joka kohautti olkiaan kaikella tonttu-ukon rauhallisuudellaan. Se irrottautu Hestian kyljeltä ja katso mua odottavasti.

Mä en jostain syystä voinu lausua tässä viilipyttymäisen tontun rinnalla, että en tuntenu kaikkia Seppeleen hevosia.

"Mennäänkö tohon, öö, kaeummas?"

Hestian hoitaja näytti siltä, että olis ehkä sittenki mieluummin jääny näpertelemään Hestian satulaa, mut seuras mua silti. Mä kävelin päämäärätietosesti pesariin ja jäin nojaamaan sen seinään.

"Ootko sä tota Päärliä nähny?"

"Mitä?"

Mä tunsin, miten kylmä hiki alko kohota mun niskaa pitkin. Kello olis kohta jo tasan ja tää mystinen PÄÄRL saatto olla missä hyvänsä. Mä kaduin syvästi, etten ollu ollu kiinnostunu yhteenkään Seppeleen uuteen hevoseen tutustumisesta sitten Hilpan. 

"Hanski pyys mua varustaan Päärlin, kun sen hoitaja ei oo nyt täällä."

Hetken Hestian hoitaja tuijotti mua, mut sit sen ilme näytti avautuvan.

"Siis tarkotatsä Peraa?"

"Ei mitään hajua", mä huoahdin, mut Hestian hoitaja oli jo viitannu sen päällä kohti karsinarivistöjä. 

"Mä voin kyllä auttaa sua." 

Kävi ilmi, että tää Päärl asu pesarin viereisessä karsinassa ja sen nimi kirjoitettiin Perle. Se oli iso valkee heppa, joka hamuili mua sen alahuulella sillä aikaa kun Hestian hoitaja haki Päärlin varusteita. Mä kiitin mielessäni kaikkia maailman ponimimmejä, jotka oli kiinnostuneita tallin asioista. Kun Hestian hoitaja tyrkkäs Päärlin satulan ja suitset martingaaleineen mun syliin ja kello oli vasta kymmentä vaille, mä olisin voinu itkeä ilosta. 

Vaikka siinä Päärlin poskihihnaa kiinnittäessäni mulla oli kyllä aika iso työ läiskiä päästä pois sitä ajatusta, että ehkä munkin olis pakko alkaa tehdä jotain. Jos mulla olis ollu joku pieni vihko ja vaikka lyijykynä, mä olisin voinu opetella tallin konien nimet ulkoa ja päntätä niitä iltaisin.

Mutta koska mulla oli vaan mun puhelin ja kädet täynnä suitsimista, mä päätin miettii asiaa joskus myöhemmin uudestaan.

[Aleksanteri]

19.3.2020 - Se, jossa mä oon niin ku simapullo

Mä olin katkera. Syvästi, syvästi katkera. Musta tuntui, että mun sisuskalut muuttu kovaa vauhtia tuliseksi laavamössöksi, joka kilahtelis kohta mun talvipipon läpi, jos joku helkatin ihme ei rauhoittaisi tilannetta.

Mua ei oltu hyväksytty estevalmennusrenkaaseen. Tai, jos ihan suoraan sanottiin, mua ei oltu hyväksytty ees HAKEMAAN siihen.

Kaikki oli alkanu muutama päivä sitten, kun mä olin nuohonnu tallilla ja kuullu, kun Emmy ja joku tuntiratsastajan näköinen täti puhu renkaasta. Niiden sanat oli sihahdellut mun tajuntaan niin ku kuuma tina lumihankeen. Kuukausittaiset valmennukset. Kisaavat ratsukot. Kesäleiri, yhteiset kisamatkat, palkinnot, koko salaseura jossa oli sekä esteet että kaapinrivi ja pokaalit.

Mä olin tietoinen, että valmennuksia veti tää Salman palkkaama Janna Luhta, ja tietoinen jopa siitä miltä se näytti. Mun suureksi riemuksi se oli sattunut kävelemään mun ohi kohti Seppeleen toimistoa, kun mä olin yhtenä päivänä ollut kylmäämässä Punkun jalkoja tunnin jälkeen. Mä olin jättänyt Punkun ja sen omenannäköisen ratsastajan pesariin ja lähtenyt valkan perään.

Kerrankin mä olin tienny mitä sanoa.

"Pääseekö siihen valmennukseen osallistumaan?" Mä olin kysynyt, kun olin köhäissyt valmentajan takana ja se oli kääntyny katsoon mua yhtä iloisen yllättyneenä ku koronapotilasta katsotaan.

"Öö..." Se oli tuijottanu mua päästä varpaisiin. Mä olin puolella aivolla hämmästyny siitä, miten nuorelta se näytti. Se oli Annea nuorempi, ehkä jopa Pirreä, ja vaikutti vähän siltä että sillä saattais olla moottoripyörä. "Salma ja Emmy tietää varmemmin onks se sulle sopiva. Tarkotan että mä en tunne teitä tuntilaisia enkä osaa sanoa mikä teidän ratsastustaso on."

Mä olin pöyristyny.

"En mä oo tuntilainen! Mä oon hoitaja ja melkeen valmis eläinlääkäri."

Tää Salman hankkima esteratsastastuksen kruununjalokivi oli toljottanu mua hetken hiljaa. Sit se oli pudotellu sanat hitaasti sen suusta.

"Mä suosittelen että puhut Salmalle ja Emmylle."

Se oli hymyilly mulle ihan ku säälien ja jatkanu matkaa.

Mä en ollu tietenkään luovuttanu. Heti kun olin selvitelly Punkun, vesiletkun ja omenan järjestykseen, mä olin paukauttanu Punkun karsinan oven kiinni ja lähteny etsiin Salmaa ja Emmyä. Ne löyty, yllätys yllätys, toimistosta. Kummallaki oli edessään läppärit ja ne oli näyttäny vähän ärsyyntyneiltä, kun mä olin laukannu toimistoon sisään.

"Mulla on asiaa", mä olin sanonu. 

"Meillä ois yks juttu tässä", Emmy oli yrittäny, mutta mä en ollu pysähtyny. 

"Mä haluan hakea siihen estevalmennusrenkaaseen."

Mä olin tuntenu, miten mun sydän oli ottanu pienen ylimääräsen pyrähdyksen. Ei sillä, että mua olis jännittäny, se oli luultavasti ollu vaan joku ilmanpaineesta johtuva häiriö. Salma ja Emmy oli ollu hetken hiljaa.

"Niin siis tota..." Salma oli sitten alottanu. "Sä oot musta tosi hyvä ratsastaan, mut se rengas on tarkotettu kisaaville ratsukoille. Ja mun tietojen mukaan sulla kai ei oikein oo, öö..."

Salman sanat oli hukkunu johonki ja se oli siirtäny katseen pois musta ihan ku sitä olis yhtäkkiä hävettäny. Mä en ollu pystyny katsoon poispäin.

"Mitä sä tarkotat?"

Emmy oli laittanu läppärin pois sen sylistä ja jatkanu Salman sijaan.

"Että sä oot meidän kaveri ja siks tää on vähän perseestä, mut se rengas on oikeesti tarkotettu kisaaville ratsukoille. Sulla pitäis olla kisatuloksia, että voisit hakea siihen. Mutta muuten... no siis, nyt sä et oikein voi hakea kun sä et täytä kriteerejä."

Ja niin mun uskolliset ystävät oli mussuttanu jotain töistä, jota niiden pitäis tehdä, ja mä olin kolistellu pois toimistosta.

Koska mä olin harjottanu mun tunne-elämää, mä en ollu näyttäny mun katkeruutta Salmalle ja Emmylle, vaan yrittäny myöhemmin käyttäytyä niin ku me ei oltais koskaan käyty mitään keskustelua. Hyväksyttyjen listaa mä en kuitenkaan käyny katsomassa. Kun mä olin tänään tullu tallille, mä olin pyyhkäissy nopeesti sen ohi ja painanu suoraan Punkun karsinalle. Jostain syystä Inkeri oli seisonu sen ovella.

"Mitä sä siinä teet?" Mä kysyin kuten ystävät normaalistikin kysyy.

"Moi vaan sullekki", Inkeri irvisti mulle. Sillä oli farkut ja sininen pipo ja se pureskeli purkkaa. "Tässä vaan katselen että missä kunnossa pidät yleensä Punkun koppia, niin osaan arvioida etukäteen kuinka siistin kämppiksen susta saa."

Se oli musta oikeesti aika hauskasti sanottu, mutta koska mä en keksiny heti mitään nasevaa vastausta, sanoin vaan hah hah ja menin Punkun karsinaan. Inkeri jäi roikkumaan ovelle ja katseleen, miten mä otin harjapussista pölärin ja aloin sukia Punkun tummanruskeeta kylkeä. Jonku ajan päästä se vilkas tallikäytävälle ja kumartu sit karsinan puolioven yli niin, että vaalee letti heijas ilmassa.

"Haluaisitko sä tulla mun kaa maastoon?" Se kysy puoliääneen, ihan niin ku vähän salassa. Mä vilkaisin sen purkkaa jauhavaa naamataulua ja kypärätöntä, hyvin ei-ratsastajamaista olemusta.

"Mä aattelin vaan mennä kentällä", sanoin. "Eiks siellä oo tosi liukasta?"

"Ei siellä oo", Inkeri sano nopeesti ja naurahti sit niin, et valkeet hampaat välkähti. Ihan ku sille olis yhtäkkiä tullu hirvee kiire johonki. "Mennään vaan!"

Mä aistin jonkilaisen juonen ja laskin harjan Punkun kyljeltä.

"En mä nyt tuu."

Inkeri oli jo avannu suun, mut sit se sulki sen taas ja katso mua tarkkaan. Sen siniset iirikset liikku mun silmästä toiseen. 

"Ootko sä varma?"

"Oon", mä sanoin selkeesti ääntäen.

"Tiedätkö sä miksi mä haluaisin..."

"Joo", mä sanoin, vaikka en tienny. Mä en ollu erityisen innokas lähteen mukaan sen juoniin. Mua kiinnosti vaan ihan normaali päivä Punkun kanssa. 

"No..." Inkeri oli taas hiljaa ja mittaili mua. Sit se mutristi sen huulia ja vetäyty pois puoliovelta. "Okei. Mä arvostan sua, Allu."

"Joo, kiitos", mä sanoin edelleen täysin tietämättömänä millä helkatilla olin yhtäkkiä keränny Inkerin arvostusta. Varmuuden vuoksi mä nauroin vähän päälle, että tilanne muuttuis kevyemmäks. Inkeri katso mua oudosti ja lähti karsinalta.

Mä harjasin Punkun kaikessa rauhassa loppuun. Se katseli unelmoivasti karsinan ikkunasta auringonpaisteiselle pihalle eikä erityisemmin välittäny, kun mä puuhailin sen kyljellä. Kun mä olin putsannu sen molemmat takakaviot, kuulin miten tallinovi kävi ja raskaiden hevosenkavioiden äänet alko lähestyä käytävää pitkin. Puoliautomaattisin sormin mä taputin Punkkua takalistolle, tipautin kaviokoukun harjapussiin ja tulin ulos karsinasta.

Ja sit mä seisoin Cellan kanssa vastatusten. 

Se oli pieni, luminen ja vaalee, ja Windi sen vierellä oli yhtä kulmikas ja pilkukas ja hampaikas kuin se oli ollu ne viis vuotta jotka mä olin tuntenu Cellan ja Windin. Mä katsoin Cellaa ja se oli yhtä aikaa mun edessä, ja mun puhelimen himmeellä ruudulla meidän säälittävissä videopuheluissa, ja sen vanhassa kämpässä kun mä olin antanu sille äänitehostekoneen joululahjaksi, ja heinävintillä sinä päivänä, kun mä olin kosinu sitä. Mä näin päällekkäin tän Cellan ja sen Cellan muutama viikko sitten, jonka silmät oli ollu haaleet ja kuulunu johonki toiseen todellisuuteen, kun mä olin palauttanu sen tavarat ja sanonu etten enää halunnu siltä mitään. 

Mun oli pakko hytistä, ihan kuin mä olisin taas seisonu Cellan edessä muovipussi täynnä sen tavaroita ja odottanu, että ihme olis tapahtunu ja mä edelleen rakastaisin sitä ja se mua. 

Cella ja mä katsottiin toisiamme niin pitkään, että Windi kyllästy ja kuopas tallikäytävän betonia. Vasta se ääni - ääni, jota me oltiin vuosia sitten varottu kun pussailtiin Windin ja Myntin karsinoissa ja pelättiin kiinnijäämistä - sai Cellan hätkähtään. Se otti paremman otteen Windin riimunnarusta ja talutti konin mun ohi karsinaan. Mä tiesin, että se katso mua silmiin ja hymyili kun se meni ohi, mutta mä en enää katsonu sitä.

Mä huomasin, että olin päätyny autotallin katokseen röökipaikalle vasta, kun sormet hapuili tupakkaa huulia vasten ja sytkärin lepattava liekki välähti näkökentässä. Oli kevätpäivä, autotallin räystäältä tippu vettä takin niskaan ja uus hoitaja ratsasti Oililla puolisulalla kentällä. Joku lintu tirsku mun pään yläpuolella toiselle, joka lens sinisen taivaan halki. Mä vedin röökistä savuja enkä voinu käsittää miten Cella sai joka saakelin kerta ajettua mut tänne. 

Mun sormet hakeutu puhelimelle yhtä luontevasti ku röökille. Vaikka mä tiesin, että Cella oli parinkymmenen metrin ja parin lautaseinän päässä musta, mä avasin meidän WhatsApp-keskustelun ja jätin peukalot häälymään puhelimen näytön ylle.

"voitaisko me jutella"

Eka viesti oli helppo ja sen mä lähetin niinku nousuhumalassa, kun yhtäkkiä tajuaa kaikki ihmissuhteiden tasot ja tietää miten ne pitää ratkasta. Se sai mun kehon sihahtamaan niinku avattu simapullo, ja mulle tuli yhtä aikaa hyvä ja paha olo. Tunteen jälkimainingeissa mä lähetin toisen viestin.

"mä en tienny mitä sanoa. btw mulla on vielä se sormus olemassa. se on mun kaulassa. että jos haluat senki takas niin saat."

Kolmannesta viestistä mä en ollu niin ylpeä, mut mun sormet oli kylmästä kohmeessa enkä mä ehtiny poistaa sitä ennen ku Cella oli jo nähny sen.

"mä en oo varma rakastanko sua mutta just sen takia olis kiva puhuu"

[Aleksanteri]

22.3.2020 - Se, jossa mä päätän järjestää julkisen tilaisuuden

Oli ihan helvetin aurinkoinen ja kaunis päivä. Puitten alla oli kaljuja läikkiä ja oksilta pisaroi sulavaa lunta kinoksiin, joitten kova kuori oli valahtanu sisäänpäin ja saanu ne näyttään muotopuolilta bichon friseiltä, vähemmän pörrösiltä tosin. 

Mä painelin Punkulla puolisulaa laukkasuoraa pitkin niin, että vesi valu silmistä. 

Sellasella laukkasuoralla olis kai pitäny tuntea jotain suurta ratsastamisen huumaa ja hihkasta pari kertaa niin ku ilahtunu leijona, joka tajuaa että on saanu kynnet iskettyä mukavasti konin niskaan. Mä en ollu erityisellä hihkumistuulella. Mä kyyhötin kevyessä istunnassa Punkun luikkukaulaa vasten ja pidin kaksin käsin sen harjasta niin, että ohjat sai roikkua löysinä kuolainrenkaiden ja mun nyrkkien välillä. Yöllä satanu puuterilumi laukkasuoran pinnassa pöllys Punkun kavioissa. 

Mä olin painellu suoraa jo hetken aikaa päämäärättömästi. Punkku, joka oli mukava ratsastuskouluhevonen, ei ollu esittäny erityisempiä vastalauseita kun mä olin suoran päässä kääntäny sen ja hanannu takaspäin. Se oli pitäny korvia ystävällismielisessä tanassa ja pärskähtäny pari kertaa, ihan ku kysyäkseen että olinko mä nyt ihan varma että tää oli se mitä halusin. Mä olin pidentäny ohjaa ja ollu vastaamatta. Musta olis ollu reilua, että sekin olis antanut mun kaikessa rauhassa yrittää hukuttaa sisällä keinahtelevaa epätasaista tunnelastia. 

Parin lisäkierroksen jälkeen Punkun karva alko kääntyä vienolle hikikiharalle ja mä päästin sen käyntiin suoran päädyssä. Me puikahdettiin puiden väliin, ja kun Punkku venytti kaulan pitkäks ja päästi syvän henkäyksen, mä irrotin toisen käden ohjista ja heilautin mun selässä olleen repun kyljelle. 

Mun mielestä Seppeleessä oli paljon muitaki hyviä ratsastajia kuin ne, jotka oli nyt päässy mukaan esterenkaaseen. Ainakin mä itse olisin arvostanu hyvin paljon käytännön hevostaitoja, kuten sitä, miten näppärästi mä avasin repun vetoketjun ja kiskoin sieltä yhdellä kädellä viinipullon. Kun mä rullasin korkkia peukalolla ja etusormella auki mä mietin hyvin jalona, että pokaalit saatto kyllä ilahduttaa näitä estemaailman tähtösiä, mut mun taidoilla sentään ylläpidettiin SEKÄ hepan palautumista ETTÄ mun omaa mielenterveyttä. 

Mä hörppäsin viinipullon suusta kulauksen ja nostin katseen kohti korkeensinistä taivasta, kun viini valu mun kurkusta alas. Ei tuntunu oikeestaan miltään. Ainoa etäisesti tunnetta muistuttava varjo viime päivinä oli ollu vieno kilahdus mun rintakehää vasten, kun mä olin liikahtanu oikeella tavalla ja sormus oli muistuttanu olemassaolostaan mun kaulalla. Mä en ollu riisunu sitä mun ja Cellan edellisen keskustelun jälkeen, vaikka en tienny itsekään syytä siihen. Saakelin Frodo Reppuli ei jättäis mua ikinä rauhaan. 

Mä tuin viinipullon mun reittä vasten niin, että saatoin pitää kummallakin kädellä ohjien päistä kiinni ja antaa Punkun askeltaa pitkin maastopolkua. Mä aattelin tehdä ylimääräisen kierroksen niitä helkatin pikkupolkuja, joille tuntilaisia (ei siis mua, mä mietin ja aattelin katkerasti Janna Luhtaa) ei päästetty ja ratsastaa vasta sit kotiin. 

"Allu!"

Mä tunnistin äänen heti, koska se oli niitä ääniä, jotka mun aivot oli vuosien aikana skannannu miljoona kertaa ja lisänny siihen tärkeitten ihmisten listaan, jossa oli mun siskojen lisäksi ehkä korkeintaan Pyry ja Robert. Mun niskaan kohos kylmä hiki, ihan ku sitä ois sipaistu jäisellä tiskirätillä. Mä en kääntyny katsoon äänen suuntaan.

Sillä ei selkeesti ollu mitään väliä, mikä mun olis äänen omistajan tuntien pitäny kai päätellä. Meidän takaa kuulu kavioiden kopinaa (Punkku nosti sen luikeroa päätä ja kääns sen korvat iloiseen kunnon takinkääntäjän höröön) ja sit uus huuto:

"Allu! Mä tiedän, että sä kuulet mut."

Sitten Cella oli ratsastanu Windillä meidän rinnalle. Mä tiesin sen vallan mainiosti, vaikka katselin kaljuun pusikkoon ja sen oksilla sirittäviin lintuihin, jotka teki pieniä pyrähdyksiä ilmaan ja laskeutu kuolleelle ruoholle, joka oli paljastunu lumen alta.

"Miksi sä seuraat mua?" Mä kysyin kylmästi pikkulinnulta, jolla oli ympyränmuotonen pää ja niin pienet silmät että se näytti vähän possulta. 

"Mä en todellakaan seurannu mua", lintu vastas Cellan äänellä mun toiselta puolelta. 

"Mitä sä sitten teet täällä?"

Cella oli hiljaa. Metsässä ei kuulunu mitään muuta ku kavioiden ruopaisut mutasta tietä vasten ja pikkulintujen armoton kujertelu. 

"Mä näin sut tuolla risteyksessä ja sit aattelin... kun se meidän keskustelu ei nyt mennyt ihan niin ku mä olin ajatellu."

"Ahaa", mä vastasin. Ennen ku ehdin estää itseäni, joku aivojen osa petti mut ja mä vilkasin nopeesti Cellaa. Se oli väsyneen näkönen ja niin kalpee, että näytti yhtä vaaleelta ku kypärän alta pursuava vaalee tukka. Meidän katseet kohtas ja mä käännyin nopeesti takas lintukuoron puoleen.

"Mä en tajuu miks Inkeri ei heivannu sitä pois", Cella sano.

Mä tiesin varsin hyvin mitä se tarkotti. Kun Inkeri oli tullu keskeyttämään meidät, se oli hyvin nopeesti tajunnu itse perääntyä ovelta ja sulkee sen perässään. Sen mukana ollu uus tallilainen ei sen sijaan ollu ollu yhtä välkky. Se oli tullut innoissaan väkertelemään jotain helkatin voileipiä tupapöydän päähän selkeesti tajuamatta, että mä ja Cella oltiin hiljaa ku hyiset kinokset. Me oltiin vastailtu ykssanaisesti sen hevosmaailman onnea hihkuvaan kälätykseen, kunnes musta oli tuntunu että mun aivot valu niskanikamia pitkin keuhkoihin. Mä olin lähteny mitään sanomatta oleskeluhuoneesta, eikä Cella ollu tullu mun perässä.

Cellan ääni sai mut palaamaan takas helkatin mukavalle maastoratsastukselle meidän pienessä iloisessa seurueessa.

"Juotko sä viiniä samalla kun ratsastat?"

"En", mä töksäytin. "Tää on mehua."

"Okei", Cella vastas ja sen äänenpainosta mä kuulin, ettei se uskonu mua. Me oltiin taas hetki hiljaa ja vaan istuttiin hevosten selissä niin ku jotku keskeneräiset puupökkelöt. "Olisitko sä sit halunnu nyt... jutella?"

Mun oli pakko yskästä alas kaikki kitkerät vastaukset, jotka solahti kurkkuun yhtä aikaa.

"Oisin."

Me istuttiin jääkylmälle kivelle polun sivuun ja päästettiin hevoset nyhtämään avuttomia viime kesän ruohotupsuja lumen alta. Punkku, joka oli alistuva sielu, anto Windin imuroida ainoot ees etäisesti ruohoa muistuttavat korret omaan kitaansa ja tyyty nakerteleen pajunoksia.

Mä ihastuin johonki toiseen.

Tuntu, et Cellan sanat sykki meidän välillä niin ku vastenmielinen klöntti, jonka joku oli heittäny kivelle mätänemään. Mä olisin halunnu, et Cella olis alottanu keskustelun ja selittäny - ja yhtä aikaa mä en olis halunnu tietää mitään, en mistään, mä olisin halunnu että Cella olis valehdellut ja että se olis vaan odottanu koko tän paskamaisen ajan mua vaikka mä en tienny olinko itsekään odottanu sitä.

"Oliko se parempi suuteleen ku mä?" Mä lopulta kysyin. 

"Mikä hienostunu tapa alottaa tää keskustelu", Cella sano, enkä mä tienny, kuulostiko se vihaiselta vai ei. Viini läikky pullossa ja mä otin sen suulta huikan, ihan ku olisin sillä saanu huuhdeltua Cellan äänensävyä kirkkaammaksi. 

"No?"

"Sun on ihan turha kuvitella että mä vastaisin tohon."

Äkkiä mä suutuin. 

"Mistä sä sitten ajattelin että me puhutaan? Mitä sä haluat mun tekevän? Sä oot kadonnu kuukausiksi, hyvä että oon ees tienny missä maanosassa sä oot!" Mun ääni oli kohonnu niin, että sekä Windi että Punkku oli nostanu niiden päät ja jääny katsomaan mua. 

"Mä en-", Cella alotti, mutta mä huiskaisin käden meidän väliin ja se hiljeni. 

"Sä et oo huomioinu mua viimeiseen vuoteen käytännössä MITENKÄÄN! Sä PAKOTIT meidät eroamaan kysymättä multa mitään!"

Nyt mä jo huusin. Ihan ku mun hoippuroivat tunteet olis viimein livenny laidan yli, osunu tietoisuuteen ja roiskauttanu osuessaan ilmaan niin korkeat pärskeet etten mä osannu hillitä niitä. Mun oli yhtäkkiä vaikee hengittää. Cella tuijotti mua kiven toiselta laidalta ja sen suu oli vääntyny raivostuneeseen irveeseen.

"SÄ kosit mua!"

"Mikä helvetin ongelma siinä oli! Olisit sanonu silloin, jos et halunnu että mä teen niin!"

"Ei mua huvittanu alkaa leikkiä jotain sun pikku vaimoa!" Cella huusi. Punkun korvat sen selän takana oli niin ku ällistyny propelli, kun se yritti päätellä oliks kyseessä pakoa vaativa tilanne - Windi sen sijaan oli jo laskenu sen pään ja jatkanu ruohon nyhtämistä.

"Mä vaan yritin tehdä kaikkeni että sä haluaisit olla mun kanssa!"

Se sai Cellan hiljeneen, joten mä näin että tie mun edessä oli auennut ja jatkoin paahtamista.

"Sä olit se joka pussas jotain toista tyyppiä! Sä olit se joka katos moneksi kuukaudeksi! Sä olit se joka ei kertonu siitä että on ihastunu johonki toiseen!" Mä hengitin raskaasti ja tuijotin Cellaa, joka oli jotenki vetäytyny kokoon.

"Mut mähän yritin-..."

"Sä oot ihan helvetin paskamainen tyyppi, Cella."

Se kääns katseen poispäin musta eikä sanonu mitään. Mäkin hiljenin. Hetken päästä linnut alko taas sirittää varovasti meidän ympärillä. Punkku vaihto painoa jalalta toiselle ja nykers kokeeksi pienen palan pajunoksaa. Cella ei näyttäny siltä että se aikois sanoa mitään, se vaan nyppi peukalonkynttä ja näytti ajautuneen päänsä sisällä johonki toiseen paikkaan. Mä nousin kylmältä kiveltä ja vedin ohjat Punkun kaulalle. Viinipullo jäi Cellan viereen, se oli alkanu ällöttää mua. 

"Mun puolesta voidaan pitää vaikka julkinen kihlauksen purku, niin kaikki saa varmasti tietää ettet sä missään nimessä haluu mennä naimisiin. Mä voin kutsua kaikki koolle vaikka heti kun oon päässy takas tallille", mä sanoin samalla kun nyin jalustimet alas ja kapusin Punkun selkään. "Selvii sit muilleki sun potentiaalisille uusille ihastuksille ettei kannata kosia, koska sen jälkeen kaikki on pilalla ja sä sekoot täysin."

Punkku hoippu takas polulle ojan yli vähän kömpelösti, mut mä ehdin vielä nähdä silmäkulmasta, miten Cella kurotti ottaan viinipullon ja hörppäs siitä. Sen ilmeestä näki, että vaikka se olis aiemmin kuvitellu pullossa olleen mehua niin nyt totuus oli selvillä - ja sitten se hörppäs uudelleen eikä vieläkään sanonu mitään. 

[Aleksanteri]

21.4.2020 - Se, jossa mun elinpiiri laajenee

Oli sit käyny niin, että meidän uuden kommuuniperheen tänpäiväinen "PALAVERI" (mulla ei ollu mitään hajua mitä sellasissa helkatin palavereissa ylipäätään tehtiin) oli siirretty Seppeleeseen. Uskokaa tai älkää, mä en ollu tästä lainkaan yllättyny. Mulla oli kotoisa olo kummassa tahansa, ei ollu hirveesti väliä palaveerattiinko me meidän keittiössä, joka näytti pahvilaatikkoeläinten synnytyssalilta, vai Seppeleessä joka yleensä näytti vaan ihan normaalilta. 

Tää palaverin muutos oli luonnollisesti johtunut Inkeristä ja se oli luonnollisesti ilmotettu mulle ja Pyrylle varttia ennen kun tapaamisen piti alkaa. 

"Voi helvetin helvetin helvetti", Inkeri oli manannut naama puoliksi meikattuna, puhelin kädessä ja voileipä pöydänkulmalta roikkuen, kun me oltiin jo keräännytty keittiönpöydän ääreen ja otettu sellaset viralliset ilmeet, joita kotipalaverissa kuulu pitää naamalla. "Mä unohdin, että mulla on iltatalli tänään. Ei kai tässä mikään auta."

Niinpä me oltiin ajettu keittiönpöydän äärestä Seppeleen rehuvaraston arvokkaaseen ympäristöön niin ku joku pieni iloinen keskiluokkainen ydinperhe. Mä nojailin rehulaariin, Inkeri sotki puuroja ämpärissä niin että loisku ja Pyry oli jostain pyhästä tallityöntekijöiden solidaarisuudesta kumartunu Inkerin viereen mittaamaan kivennäisiä, vaikka sillä ei edes ollut työpäivää tänään. 

"Niistä tupareista siis", Inkeri aloitti naama irveessä puuron hämmentämisestä. Mä seurailin tyynesti massan jähmettymistä sen olan yli. "Pitäiskö meidän pitää ne tässä ihan piakkoin? Vappuviikonloppuna esimerkiksi?"

Mä tunsin, että Pyry katso mua ja vilkaisin takas. 

"Eli... me oltiin siis päätetty pitää tuparit", Pyry sano hitaasti. Mä aistin kysymysmerkin, vaikka Pyry yritti piilotella sitä.

"No kai me nyt tuparit pidetään!" Inkeri huudahti ja vilkas meitä kuin olis alkanu uudelleen harkita kämppiksiä, jotka oli mennyt valitsemaan. "Meidän täytyy juhlia, pitää esitellä kämppä kaikille, Fiialle ja Emmylle ja Alviinalle ja Cell-... tota..."

Inkeri keskitty hetkeksi puuron sekoittamiseen ja mä olin aika varma, että sen naama punehtu. 

"No kyllä se mulle käy", mä mutisin. Oli yhtäkkiä kuuma ja kylmä, ihan ku melassivettä olis valutettu mun selkärankaa pitkin. Mun oli pakko vilkaista vuotiko kenties katto. 

Pyry nyökkäs hitaasti. 

"Tuparit siis", se sano vähän niinku makustellen. "No. Niin kai sitten."

Me oltiin hetki hiljaa ja kuunneltiin sitä uskomattoman kiehtovaa ääntä joka kuulu, kun hevosen puuroa mössöttiin muoviämpärissä. 

"Joku vieraslista pitää sit kai tehdä", Inkeri tuumas lopulta. 

"Hyvä idea", Pyry sano. "Voidaan kotona sit miettiä sitä-..."

"Ei kun nyt", Inkeri sano otsa rypyssä ja vilkas meitä taas sama petetyn lapsen epäuskoinen ilme naamalla. "Eikö meillä NYT oo kotipalaveri?"

Mä tukahdutin huokauksen, mut Pyry mutristi suutaan niin ku olis joutunu myöntämään että Inkeri oli oikeessa. 

"Mä käyn hakemassa mun puhelimen, niin voidaan listata heti", se sitten sano, pyyhki kädet, nousi ämpärin juurelta ja lähti rehuvarastosta.

Me jäätiin Inkerin kanssa kahden. Mä katselin sen vaaleaa niskaa, sitä miten Inkerin kapeat olkapäät nousi ja laski sekoittamisen tahdissa ja mietin että se itse asiassa muistutti vähän yhtä ihmistä jonka mä tunsin - 

"Hei Inkeri", mä möläytin äkkiä. Se vilkas olkapäänsä yli pienestä kyykkyasennosta, jossa se kyyhötti lattianrajassa.

"Joo?"

"Tiesitkö sä että Cella oli tallilla silloin ku me juteltiin? Ja että - se on siis - you know, pussannu jonku toisen kaa?"

Mä en voinu sanoa ihastunu johonkin toiseen. Koko aihe kylmäs mua, yhtä paljon kuin se kauhee tajuaminen että mä olin ottanu koko asian esille Inkerin kanssa. Inkeri oli käytännössä yhtä kuin puolikas Cella. Sama kuin mä olisin puhunut Cellalle itselleen kun se esimerkiksi nukku ja toivonu, ettei se muistais mitään herätessään.

Inkeri oli hiljaa ennen ku se vastas ja mä pelkäsin koko ajan ettei se ehtis sanoa mitään ennen ku Pyry tulis ja koko asia jäis kauheella tavalla roikkumaan ilmaan.

"Mä luulin että sä haluat puhua Cellalle", se sitten alotti.

"Niin mä halusinkin!" Mä huudahdin. Ääni kaiku lujempaa kuin mä olin tarkoittanut. 

"Ei kun oikeasti puhua, Allu." Inkeri irrotti puurokauhasta ja käänty kokonaan mua kohti. "Mä luulin että te olitte jo puhunu ja että sä olisit jotenki, no, valmistautunu."

Mä avasin suun ja yritin sanoa jotain, mutta koska mun suussa oli vaan outoja ällöttäviä kuplia joiden sisään sanat oli joutunu, en sanonut sitten mitään.

"Minkä vuoksi meidän seuraavan palaverin aihe voiskin olla", Inkeri sano ja piti pienen juhlallisen tauon, "sun ja Pyryn ihmissuhteet. Mä voin auttaa teitä."

Tän ällistyttävän tarjouksen jälkeen Pyry paukkas takaisin rehuvarastoon ja ne alkoi Inkerin kanssa suunnitella tupareiden vieraslistaa otsat melkein toisiinsa kolisten. Mä kuuntelin rehulaarin kulmalta ja tunsin, että olin niiden lemmikkimarsu. Välillä ne yritti ottaa mut mukaan, kysy pitäiskö Daniel kutsua vai olisko se luultavimmin jossain ulkomailla, ja silloin mä nykäytin olkapäitä nieleskellen kurkussa olevaa kitkerästi polttelevaa jääkuutiota. 

Kun lista oli valmis ja me oltiin autossa paluumatkalla kotiin (Pyry ajo, koska se oli meistä järkevin ja sen saattoi laittaa ajamaan missä tahansa tilanteessa), mä menin Docsiin jossa me oltiin tehty lista ja selasin sen läpi.

Kaikessa hiljaisuudessa mä lisäsin listan loppuun Robertin, koska Pyry ja Inkeri oli kai ajattelleet että Kalla oli mystinen sotilasalue, jolta ei enää päässyt pois kun sinne kerran oli mennyt. Musta kuitenkin tuntui, ettei koko tupareista tulis mitään ilman Robertia. Ilman sitä mä en oikein tuntenut oloani kodikkaaksi. 

[Aleksanteri]

3.5.2020 - Se, jossa mä oon saakelin isolla pellolla

Mä en ollut koskaan ennen ollut missään helvetin LAKEUKSILLA ja sen kyllä huomasi. Salma oli mussuttanut mulle jotakin tuulitakeista ja villapaidoista, hyvä ettei pukenut mulle toppahousuja jalkaan kun me herättiin monenkymmenen kilometrin päässä kisapaikalta motellintönöstä ei-todellakaan-vierekkäin-nukkuneina, mutta mä olin pukenut normaalit ulkovaatteet ja palelin nyt niin että hyvä kun hiukset ei tippuneet päästä.

Nyt oli kisapäivä ja kello melkein kaks. Salma hääräili Bonnien lettien kanssa ja määki mun suuntaan jotain lounaasta, enkä mä ollut nähnyt Robertia koko päivän aikana.

Mulle oli luvattu, että Robert olis paikalla. Mä olin lähtenyt Salman kisahoitajaksi kirjaimellisesti siksi, että Seppeleessä oli riski törmätä Cellaan ja täällä tuulisessa peltomaailmassa mulla olis mahdollisuus nähdä Robert ja, no, vaikka puhua sille jotain. Musta oli hyvin selkeää, kumpi oli positiivista ja teki mulle hyvää ja kumpi ei.

Mä tuijottelin hiekkakentälle, jossa pieni karvainen poni hyppeli esteitä yhtä hienostuneesti kuin trampoliinilla voltteja heittelevä valas. Mun sisällä kaihersi inhottavasti. Mulla ei ollut lainkaan hauskaa Salman kanssa, ja suoraan sanottuna tieto siitä, että mun pitäis olla sen kanssa koko matka, tuntu musta niin ahdistavalta että henkeä salpas. Melkein kuin mä olisin vahingossa menny kihlautumaan sen kanssa.

Ajatus räsähti mun mielessä ja mä hätistelin sen kiireesti johonki mielen pimeään koloseen, jonne mun ei niin helposti tullut katsottua.

"Kuulitko sä Aleksanteri?" Salman ääni livahti mun pahaa-aavistamattomaan tajuntaan heikolla hetkellä.

"Joo?"

"Haluutko sä mieluummin hakea lounasta vai pitää Bonnieta? Mulle käy ihan kumpi vaan."

Salman naama oli punehtunu, ihan kuin se olis esittäny saman kysymyksen jo pari kertaa aiemmin. Mä vilkaisin Bonnieta, joka tepasteli tuulenvirettä vastaan ja näytti siltä, että karauttais ojanpohjia pitkin Seppeleeseen, jos mä koskisin siihen sormenpäälläkään.

"Mä haen sitä lounasta."

"Kiitos."

Salma ei näyttäny ihan niin kiitolliselta kuin sen sanat anto ymmärtää, kun se kaivo mulle pankkikorttinsa ja lupas tarjota myös mun ruuat. Mä nyökkäsin, käännyin ja lähdin harppomaan suuntaan jossa joku helkatin ruokakoju vois mahdollisesti olla.

Ihan kuin mua olis itkettänyt. Mut mä luultavasti tunsin väärin, eihän mulla ollut mitään syytä itkeä.

Tallin oikealla puolella oli tarha ja tarhassa riekku poukkoileva kokoonpano hevosia, jotka vieraat kisaratsukot oli selkeesti saanu luulemaan että kyseessä oli maailmanluokan markkinat. Mä tuijottelin siinä harppoessani hetken ruunikkoa puoliveritammaa joka näytti siltä, että harkitsi keinoja tulla aidan läpi ja hypätä vastaantulevan ratsukon kaulaan. Siitä tuli etäisesti mieleen Myntti. Jos mä olisin ollut yhä Myntin hoitaja, mä olisin voinu osallistua sillä itse näihin kisoihin. Se olis musta ollu huomattavasti sopivampaa kuin olla Salman ja ponin palvelijana.

Kahvio löyty lopulta ja samalla kävi ilmi, että jos Salma oli odottanu pullaa isompaa ateriaa, se sais pettyä. Mä vingutin huoletta sen pankkikorttia ja latasin mun sylin täyteen korvapuusteja, kahvimukeja, kulahtaneen näköisiä piirakanpaloja ja sokeria, jota Salma vois tunkea Bonnieen että edes toinen niistä olis radalla energinen. Huterannäköisen ja aika vauhdilla kyhätyn tiskin takana seisova jätkä näytti vähän kauhistuneelta, kun mä lähdin pinoa tasapainotellen takas kohti ulko-ovea.

Ja silloin mä törmäsin Robertiin.

Se meni oikeestaan niin, että Robert käveli mun ohi ja mä haistoin sen, koska sen helkatin ruokapinon takaa ei oikeestaan nähny paljon mitään. Ovi kävi ja samalla kun hahmo vilahti mun ohi, mä nenineni palasin yhtäkkiä meidän sohvalle, siihen tunteeseen kun mä kaivoin sukkavarpaita Robertin kylkiluiden väliin että saisin sen nousemaan ja tekemään mulle leipää. Robertin tuoksu yhdisty johonki tummempaan, siihen miltä Robertin HYGIENIALAUKUSSA (uskokaa tai älkää, maailmassa oli ihmisiä jotka oikeesti kutsu niitten dödöpussia hygienialaukuksi) olevat läpinäkyvät lasiset hajustepullot tuoksu (ei niinkään Robert itse, se ei ollu varmaan koskaan mun nähden suihkuttanu niitä tököttejä itseensä). Ja sit mä jollain oudolla tavalla haistoin Robertin lakanat, mikä tuntu vähän vääristyneeltä mut johtu varmaan siitä, että se pesi vaatteet ja lakanat samalla pesuaineella. Mä olin myllänny satoja kertoja Robertin vessassa kuivuvan lakanan vinoille laskoksille ja käyny heittämässä sen Robertin sängylle, koska se ei koskaan keränny lakanoita naruilta, vaikka ne olis jököttäny kuivina jo toista viikkoa.

Mä käännyin ahtaassa huoneessa kohti Robertia ja se tais kääntyä samaan aikaan, koska yhtäkkiä mä olin kaatanut puolet mun ostoksista sen syliin ja pino oli madaltunu sen verran, että mä saatoin toljottaa sitä ja todeta, että siinä todellakin oli Robert.

Sen näkeminen tuntu samalta kuin amputoitu raaja olis survaistu voimalla takas ja kokis yhtäaikaa sekä haamukipua menetetyn raajan paikalla että oikeaa kipua siitä, kun tunto yhtäkkiä palas ja jo kauan sitten irrotettu raaja alko taas tykyttää ja elää.

"Siinä on mun ja Salman ruuat, mutta voit sä siitä jonkun pullan ottaa, ei se varmasti huomaa mitään", mä sanoin, koska Robert oli maailman ainoa ihminen, jonka mä saatoin nähdä pitkän ajan päästä ja sanoa jotain muuta kuin vaivaantuneen moin.

(749 sanaa)

[Aleksanteri]

3.5.2020 - Se, jossa jäädään pellolle

"Mä oon jo lastannu Bonnien."

Salman ilme näytti, kumma kyllä, melkein vihaiselta. Se seiso hevosauton vierellä kädet puuskassa ja mulkoili mua niin kuin mä olisin koko päivän tehny kaikkeni pettääkseni sen. Se oli vetäny takin vetoketjun leukaan asti enkä mä muistanu, että olisin koskaan ennen nähny samanlaista ryppyä sen kulmakarvojen välissä, ehkä korkeintaan silloin kun se kuuli hypyn jälkeen miten puomi putos maahan. Mä availin ällistyneenä suuta. Oli alkuilta ja taivas oli pimenny, raskaista pilvistä päätellen kohta alkais varmaan sataa.

"Kai sä nää ruuat kuitenkin otat?" Varmistin ojentaen päivän aikana muhjaantuneita elmukelmutettuja piirakanpaloja sitä kohti.

Nyt mä olin varma näkemästäni. Salman katse oli kylmä.

"Sä oot aika myöhässä, Allu", se sano enkä mä muistanu että sen ääni olis koskaan kalskahtanu niin viileeltä. "Sä lähdit hakeen lounasta ja ilmestyt eineslätyn kanssa viis tuntia myöhässä. Sua ei näy missään, kun mun pitää mennä kävelemään rataa. Sua ei näy, kun Bonnien suitset hajoaa ennen luokkaa. Sua ei näy luokan jälkeen, sua ei näy kun mä pakkaan tavaroita, sua ei näy kun mä oon koko kisapäivän huolehtinu yksin Bonniesta ja kaipaisin kahta minuuttia että voisin hakea ruokaa. Paitsi että sä katosit mun pankkikortti mukana."

Näytti siltä, et se halus sanoa vielä jotain, mutta sanat loppu ja se jäi hengittään voimakkaasti nenän kautta mua tuijottaen.

"No mä nyt kuitenkin toin nää..." Mä yritin, mut jos mä olin ajatellu että kohmeinen tunnelma lämpenis siitä, mä olin väärässä. Salma huokas suu viivana ja laski katseen mun jalkoihin.

"Mä olin odottanut, että sä hoitaisit täällä kisahoitajan hommia etkä tulis ilmaiselle lomamatkalle."

Salma ei ollu koskaan ennen puhunu mulle sillä tavalla. Mun mielessä välähti Robertin sanat muutamaa tuntia aikaisemmin. Ei se nyt SUUTU, oli Robert väittäny. Musta melkein tuntu, et maailmassa oli tullu vastaan se ensimmäinen kerta, jolloin Robert oli väärässä.

"Meidän pitää lähtee nyt", Salma sano. "On pakko jo nyt ajaa vähän ylinopeutta että me ehditään hakea Inkeri ja Edith ja päästä laivaan."

"Joo", mä sanoin vikkelästi. Tuntu parhaalta olla Salman kanssa samaa mieltä mistä tahansa mitä se sanois, muuten se luultavasti lähettäis mut hoipertelemaan yksin kohti Liekkijärveä.

Mä harppasin auton kuskinpuoleiselle ovelle, kiskaisin oven auki ja vilkaisin takapenkille sillä aikaa kun Salma könys auton toiselle puolelle. Takapenkille oli tungettu vinottain Salman reppu, kisatakki, joitain Bonnien varusteita... mut ei mun kulunutta harmaata reppua, jota mä olin huolellisesti pakannu ennen kuin me lähdettiin Liekkijärveltä.

Ja sillä hetkellä mun mieleen ajelehti hyvin selkeä ja kirkas kuva, jossa mä jätin mun repun motellin sängylle että muistaisin ottaa sen mukaan enkä sitten muistanu.

"Tota... Salma?" Mä aloitin. Se oli just istunu mun viereen ja naksauttanu turvavyön kiinni, enkä mä uskaltanu katsoa mitään muuta kuin mun naaman edessä mattana hohtelevaa himmeää rattia. "Ehdittäiskö me käydä motellin kautta? Mä unohdin mun repun sinne."

Mä kuulin erinomaisen hyvin, miten Salma käänty kahahtaen mua kohti niin nopeesti, et turvavyö takuulla survas sitä rintaan.

"Se on kakskyt kilometriä väärään suuntaan!" Se älähti. "Etkö sä voi viedä meitä ensin Liekkijärvelle ja hakea sitä sitten?"

"En mä nyt neljää tuntia aja eestaas jonkun repun takia", mä sanoin pöyristyneenä.

Salma oli hetken hiljaa, ja se hiljaisuus tuntu musta hyvin pahaenteiseltä.

"Tiiätkö mitä, Allu", se sitten sano. "Mun on pakko ehtiä siihen laivaan. Mä oon maksanu Hanamista ja mä oon maksanu myös sulle siitä, että oot meidän kisahoitajana. Tää auto ajaa Liekkijärvelle nopeinta mahdollista reittiä eikä todellakaan lähde kierteleen yhtään pikkutietä."

"Mä en lähde ilman mun reppua", mä sanoin painokkaasti.

Kun mä käännyin katsomaan Salmaa mun itsevarmuus kuitenki hiipu. Se oli tosissaan. Se oli tavallaan ihan sama ihminen kuin se Salma, joka nauro ja kävi maastolenkeillä, mut jostain syystä mä tiesin, et tää Salma ei naurais ja antais periksi, se ei suostuis tekemään pientä kiertotietä huvin vuoksi.

"Mee sä yksin. Mä haen mun repun ja tuun Liekkijärvelle millä tuun."

Musta tuntu, että sekä mä että Salma yllätyttiin mun sanoista. Salma räpytti silmiään, se näytti pehmeemmältä kuin äsken ja valutti katsetta mun kasvoilla nähdäkseen olinko mä tosissani.

"Ootko sä varma?"

"Joo", mä raakuin. "Sun pitää ehtiä kisoihin. Mä kyllä keksin... no, jotain."

Salman katse oli niin kiinteä, et mun teki mieli kääntyä pois sen alta. Lopulta se kuitenki nyökkäs hitaasti.

"Jos sä oot varma", se sano yhtä epävarman kuuloisena kuin miltä musta tuntu.

Mä avasin turvavyön ja hyppäsin autosta. Me kohdattiin Salman kanssa kuskinpuoleisella ovella. Se hipas mun käsivartta (nyt se näytti tismalleen siltä maastossa nauravalta Salmalta) ja sano:

"Laita mulle viestiä, kun oot päässy takas Liekkijärvelle. Lupaatko?"

"Joo."

Sit mä katsoin miten se sukelsi autoon, käynnisti sen, peruutti pois pihalta ja ajo Bonnie kopin perukoilla iltapimeään.

Mä olin yksin helkatin pellolla.

(757 sanaa)

[Aleksanteri]

3.5.2020 - Se, jossa mä välttelen möykkyjä

Mulla oli kaks vaihtoehtoa. Mä voisin kävellä kakskyt kilometriä motellille ja varata sieltä toisen yön, tai sit mä voisin toivoa että Robert ei olis vielä lähteny ja yrittää päästä sen kyydillä Kallaan.

Oli tietty myös kolmas vaihtoehto, joka olis valita Hopiavuoren tallista kiva karsina, piiloutua sinne ja ajaa seuraavana päivänä taksilla Liekkijärveen Salman antamalla kisahoitajapalkkiolla.

Mä päätin valita toisen vaihtoehdon. Robert vastas puhelimeen kahden tuuttauksen jälkeen.

"Ootteks te vielä täällä?" Mä kysyin yrittäen samalla tiirailla hämärtyvässä illassa parkkipaikalla nököttäviä trailerinruhoja.

"Me just lähdettiin. We're eating at ABC."

"Voitteks te ottaa mut mukaan?"

"Öö..." Robert oli hetken hiljaa. "Siis mukaan syömään vai mukaan... autoon? Ootko sä tulossa Kallaan?"

"Salma jätti mut tänne."

Mä tiesin, et tilanne oli todellisuudessa vähemmän kamala, mut yhtäkkiä mä en jaksanu selittää tarkemmin. Mä olisin halunnu asettua maahan makaamaan ja odottaa, et Robert tulis keräämään mut kasaan ja ajais jonnekin, missä me voitais olla kotona.

Robertin tauot ei olleet läheskään niin dramaattisia kuin Salman, koska sen kohdalla mä jotenkin ymmärsin paljon paremmin, et hiljaisuus johtu siitä että se ajatteli. Salma oli niin nopea, et se varmasti ties heti mitä sanoa ja oli hiljaa ihan vaan siksi, että mä ehtisin märehtiä kärsimyksessäni kun ootin sen vastausta. Robert oli, no... Robertia mä ymmärsin.

"Mä käyn hakeen sut sieltä. Venaa siinä tien varressa."

Oli just alkanu sataa, kun pimeän läpi kävi oranssit etuvalot ja mun eteen pysähty auto, jonka kuskin paikalta mä tunnistin harmaan sateen ja likaisen ikkunalasin läpi Robertin. Mä ravisuttelin vesipisaroita sen päälle, kun lysähdin autoon ja paukautin oven kiinni.

"Salma really left you here?"

Autossa oli lämmintä ja hurisevaa ja mua alko äkkiä väsyttää niin paljon, että oli pakko painaa pää auton niskatukea vasten. Robertin tuttu hahmo heijas mun näkökentän reunalla. Sen vaaleat hiukset oli kummallisesti pörrössä ja hääly sen huolestuneiden silmien yllä ja mua alko yhtäkkiä naurattaa järjettömästi, enkä mä keksiny mitään muuta syytä ku pyhän helpotuksen siitä, että mä pääsisin pois Hopiavuoresta.

"Mä unohdin repun motelliin ja mun pitää päästä hakemaan se, eikä Salma ehtiny ajaa sitä kautta. Se lähti Liekkijärvelle ettei ne myöhästy laivasta."

Robert kirosi ja mun oli pakko myöntää, että se hiveli mun itsetuntoa.

"Let's go to the motel", se sano sitten ja kaasutti tienpientareelta. Toisella kädellä se haparoi puhelimensa ja ojensi sen mulle. "Kirjota osoite tohon."

Robert ei sanonu mitään, kun navigaattori kaakatti et matkaa olis kakskytkaks kilometriä ja että siihen menis pikkuteitä pitkin lähemmäs nelkyt minuuttia. Me ajettiin hetki hiljaa ja kuunneltiin sateen rummutusta etulasiin, ja sit mä sanoin:

"Säkin oot menossa sinne Ruotsiin?"

"Joo." Robertin äänestä mä kuulin, ettei se halunnu puhua aiheesta.

"Yksin?"

"Kyl meitä tulee useampi."

"Okei."

Mua oli alkanu hytisyttää jälkikäteen, ihan ku mun keho olis vasta nyt tajunnu että mä olin ollu vähällä jäädä vieraalle tallille yöksi ilman lupaa, ilman oikeestaan mitään. Robert vilkas mua. Seuraavassa käännöksessä, kun me odotettiin että vastakkaiselta kaistalta iso traktori ohitti madellen meidät, se kurotti takapenkille ja heitti mun syliin Harryn viltin.

Robertin katse näytti oudolta, melkein ku huolestuneelta, kun mä vilkaisin sitä. Mä en tietenkään voinu olla varma hämäskö auton himmeät valot.

"Sun pitäis varmaan ajaa", mä sanoin hetken päästä. Traktorin takavalot oli jo kadonnu tien päähän.

Harryn viltti oli lämmin ja kutitti mun leukaa. Mä nypelsin sen tikattua reunaa samalla kun tuijottelin, miten tummanvihreet kuusimetsät vaihtu tummanvihreiksi kuusimetsiksi ja edelleen tummanvihreiksi kuusimetsiksi. Äkkiä mun mielen kirkasti ajatus.

"Olisitko sä tarvinnu kisahoitajan? Tarkotan että, tota, mä en selkeesti ollu Salmalle paras kisahoitaja, mutta..." Mä hain sanoja. "Seppeleessä on vähän monimutkasta tällä hetkellä, jos tiiät mitä tarkotan. Olis kiva päästä hetkeksi muualle."

Robert oli niin pitkään hiljaa että musta alko tuntuun, ettei se kaikesta älystään huolimatta ollu tajunnu että mä kysyin kysymyksen.

"Eli voinko mä tulla sun kisahoitajaksi sinne Ruotsiin?"

Hiljaisuus jatku ja jatku, se veny eikä mikään muu kertonu Robertin olevan edelleen hereillä kuin sen etusormi, joka oli alkanu naputtaa auton rattia.

"Okei."

"Okei."

Ja näin se oli sovittu.

Motellin pihalla mä jäin jahkailemaan autoon. Joka ikkunassa palo valot ja mä näin etuoven läpi, et vaikka paikka olikin ehkä koko kulmakunnan halvin yöpaikka, oli niillä sentään varaa pitää työntekijää seisoskelemassa vastaanottotiskin takana sunnuntai-iltana.

"No?" Robert käänty mua kohti, kun mä en edelleenkään noussu autosta. Sen kulmat oli odottavalla kaarella. Mä vedin henkeä.

"Säkin oot mun... you know."

Mä en saanu lausetta loppuun, mut ajattelin että Robert tajus mitä mä tarkoitin. Sanojen häivyttyä sopertelevaan loppuunsa mä tuuppasin auton oven auki ja lähdin harppomaan rankkasateen poikki kohti motellin pääovia.

Mä arvelin, että kun mä tulisin takaisin olis tunnelma jo lieventyny sen verran, et Robert olis tajunnu sekä sen mitä mä yritin sanoa että sen, ettei mulla ollu rahkeita puhua mun tunteista syvemmällä tasolla. Ei nyt, koska ne oli pelkkä möykky, eikä möykkyjä pitäny sorkkia varautumatta etukäteen.

(782 sanaa)