25.11.2017 Westermaasto I

[Anne]

Westernmaasto Seppeleen western-hepoilla.

Westernmaastosta tulossa oma merkkinsä.

Krister - Huttu
Fiia - Windi
Cella - Arktik
Aada - Huiska
Daniel - Myntti
Vanessa - Alex

Kirjoitettu Kristerin näkökulmasta:

Huttu astui pörhistellen ulos trailerista. Matka pihatolta oli ollut lyhyt. Otin ulos myös nuoren Noel-oriin, jota Elli juoksuttaisi westernmaaston aikana maneesissa. Sidoin Hutun hoitopuomille ja kävin tarkkistamassa, että westernmaastolaiset olivat valmiina. Satuloin hutun nopeastti ja pyysin ratsastajat pihalle selkäännousua varten.

Westernmaastoista oli tarkoitus tehdä hieman seikkailuhenkisempiä. Olin muutaman tilanomistajan kanssa tehnyt sopimuksen LiekkiVaelluksen puitteissa käyttää muutamia Liekkijärven tontteja ja laavuja vaelluskohteina. Samoja voitaisiin käyttää myös Seppeleen westernmaastoilla.

Aloitimme lyhyen käynnin jälkeen laukassa. Hevoset pärskivät ja olivat innoissaan, mutta pysyivät hyvin jonossa. Laukasta siirryimme jälleen käyntiin ja käynnissä ratsastettiin metsäpoluille. Näillä poluilla oli muutamia kohtia, joissa paksut pitkospuut ylittivät suon. Kaikilla westernhevosilla näitä oli käyty treenaamassa, mutta erityiseti Arktik ja Alex ottivat nokkiinsa kapeilla puilla kävelemisen. Kun pääsimme pois metsästä ravasimme melkein suoraan maastoesteradan lähellä olevalle grillikatokselle. Siellä nautittiin nopeat kahvit ja noustiin takaisin hevosten selkään. Reitti jatkui vanhan ratsastuhallin rippeiden ohi ja siitä peltojen kautta pohjoiseen, takaisin kohti Seppelettä. Askellajeina vaihtelivat käynti ja laukka.

Ennen kotiinpaluuta Daniel kyseli minulta jotain, miltä tuntuu olla perheenisä ja yhdistää hevosammatti perhe-elämään. Siinähän se meni, vastasin. Daniel nyökytteli hämmentyneenä, mutta miehinen juttutuokiomme ei kantanut sen pitemmälle.

Spessu Danielille!

[Fiia]

En ollut ihan hetkeen ollutkaan western-tunnilla, enkä kyllä ratsastanut Windiäkään sen puoleen. Siksi tuntui aluksi vähän oudolta istua pilkullisen tamman leveässä lännensatulassa. Kouluratsastajaminäni kieltäytyi istumasta rennosti jalat vähän eteenpäin työntyen, kun taas itsesuojeluvaistoisen minäni ei tehnyt mieli antaa Windille täysin pitkää ohjaa heti alkulenkistä. Onneksi tunne kuitenkin hälveni nopeasti. Kärsimättömän ja kireän oloinen ratsunikin rentoutui heti, kun itse henkäisin muutaman kerran syvään ja mukauduin hevosen liikkeisiin.

Oli hauskaa olla mukana ilmeisesti Seppeleen historian ensimmäisellä virallisella westernmaastolla. Toivottavasti näitä olisi tulossa lisääkin – ehkä myös pidempiä reissuja tai vaikka yhden yön vaelluksia. Olisin taatusti mukana. Harva asia rentoutti niin hyvin kuin kunnon maastoreissu westernsatulassa kuin nojatuolissa istuen.

Windin kanssa ei kuitenkaan päässyt ihan täysin rentoutumaan, sillä vaikka se alkukiivailujen jälkeen kulkikin jo tasaisemmin eikä säpsynyt enää jokaista heiluvaa oksaa, menohaluja tammalla kuitenkin oli. Huttu ei varmastikaan olisi arvostanut, jos Windi olisi kiilannut sen eteen, joten olin tamman kanssa tarkkana ja sain välillä jarrutella sitä ohjallakin, kun istunnalla tehdyt pidätteet eivät menneet ihan toivotulla tavalla perille. Etenkin laukassa hevosen moottori hyrräsi siihen malliin, että vauhtia olisi lähtenyt, jos olisin antanut luvan. Hyvin Windi kuitenkin kasasi itsensä ja suostui laukkaamaan jonossa lopulta ihan siivostikin.

Märät pitkospuut olivat sekä minun että hevosen mielestä hieman epäilyttäviä. Parin epäröivän metrin jälkeen Windi sai rytmistä kiinni ja luotsasi meidät varmoin jaloin kapeistakin kohdista. Siitä hyvästä pilkkupylly sai isot taputukset ja hetkeä myöhemmin grillikatoksella kaivoin sille taskunpohjalta vanhan hevosnaminkin kiitokseksi. En tiedä kuvittelinko, mutta luulen että Windin katse pehmeni heti sillä sekunnilla, kun se mutusteli herkun. Ehkä en tulisikaan a) tiputetuksi selästä, b) purruksi tänään.

Mitään pitkää evästaukoa emme pitäneet, mutta aikaa oli kuitenkin kahvien juomiseen. Kuppi lämmitti käsien ympärillä ihanasti. Marraskuu ei ehkä ollut mikään miellyttävin maastoilukuukausi, mutta ainakaan ei satanut vettä tai räntää niin kuin monena päivänä aiemmin samalla viikolla.

Cella ja Aada juttelivat vilkkaasti lähestyvästä joulukuusta pikkujouluineen ja itsenäisyyspäivineen, Daniel oli tapansa mukaan hiljaa ja Vanessakin vaikutti mietteliäältä. Minä istuin hiljaisen kaksikon välissä enkä jaksanut itsekään liittyä Cellan ja Aadan keskusteluun. Vaikka marraskuu olikin vuoden pitkin ja usein synkin kuukausi, kuten tänäkin vuonna, tällaisista lauantaipäivistä minä kyllä nautin – kiireettömistä, hiljaisista ja harmaista.

[Vanessa]

Alex ei ollut hassumpi ratsu. Se oli kuuliainen hevonen, jolta kääntöpuolena löytyi täysin oma mieli. Se ei mielistellyt ketään vaan vaati jokaiselta ratsastajaltaan kyllä aina valppaana oloa ja kunnollista ratsastusta. pidin Alexista, sillä se ei antanut kenellekään mitään ilmaiseksi. Mutta ensimmäiselle westerntunnilleni ja vielä maastoon tämä ruuna oli hetken aikaa tuntunut vähän turhan pelottavalta ajatukselta. Minun onnekseni Alex oli päättänyt olla tänään hyvällä tuulella, joka tiesi minun kohdallani mahdollisuutta selviytyä hengissä pitkästä westernmaastosta.

Westernsatula tuntui kieltämättä täysin erilaiselta kun klassisen ratsastuksen satulat. Se tuntui kuin nojatuolilta johon olisi voinut jopa torkahtaa. Alex ei ollut kuitenkaan se hevonen jonka selkään torkahdettiiin. Olin heti tallin pihasta lähtien olin valppaana kuin peura tien reunassa, mutta Alex tuntui ottavan yllättävän rennosti lähtömme. Se venytti kaulansa pitkäksi ja keinutti sitä puolelta toiselle. Se silti sivusilmällä seurasi jatkuvasti mitä muut touhusivat ja jännitys alkoi virittymään odottamisesta, milloin jotain tapahtuisi.

Ja kun ensimmäisen kerran lähdimme laukkaamaan, tuntui Alex lähes räjähtävän paikoillaan sännätessään laukaan. Sen hetken rentous oli meistä kaukana, mutta Alex tuntui hiljalleen löytävän saman tahdin kuin muut. Se ymmärsi kuunnella minua ja asetuimme takaisin omalle paikallemme. Se otti rennon asenteen pian takaisin, vaikka saman räjähdyksen toistimme toisessa laukannostossa.

Ja sitten me kohtasimme kapeat puut, joita pitkin olisi pitänyt kävellä. Se ensimmäinen kolahdus sai Alexin tyrmistymään täysin ja ruuna nosti päänsä ihan minun syliini asti, ellei jopa suuhun. Se tanssahteli etujalkojaan nostellen hetken, eikä olisi millään meinannut haluta astua enää askeltakaan. Vastahakoisesti napakoiden apujen jälkeen se lähti varovasti liikkeelle ja dramaattisesti nostili jalkojaan, kun varmistaakseen ettei mikään pure sitä. Me kipitimme kapeita puita pitkin Alex kiukustuneena, eikä edes niiden jälkeen ruuna tuntunut millään palautuvan siitä,e ttä hänet oli pakotettu kävelemään pelottavia puita pitkin.

Sen jälkeen en osannut oikein enää rentoutua selässä. Tiesin ongelman olevan minussa, kun Alex alkoi tähyillä ympärilleen ja koko hevonen jännittyi kauttaaltaan. Kaikki oli minulle täysin uutta ja epävarmuus suurta rautiasta ruunaa kohtaan ei helpottanut tilannetta yhtään. Vasta pysähtyessämme juomaan kahvit, koin rentoutuneeni niin paljon, että loppu matka sujui kohtalaisen hyvin. Aelx vain oli vähän sellainen hevonen, että tulevaisuudessa minun pitäisi ratsastaa sillä useamman kerran, ennen kuin pystyisin olemaan sinut itseni kanssa ruunan selässä.