|
|
Post by Anne on Sept 4, 2017 10:49:46 GMT 2
Miniponit syyssuunnistuksen parissa. Mukana ponit: Inkeri-Siiri Salma-Tirkku Emmy-Gekko Fiia-Peck Hevosjaot näin, koska aloin piirtää kuvia ilm. järjestyksessä. Jokaiselle ratsukolle oli piilotettu Seppeleen lähimetsiin viisi purkkia ja purkkien paikat piirretty karttoihin. Kaikki lähtivät ilman satulaa matkaan, askellaji oli vapaa.  Inkku ja Siiri ja tuulen viemä kartta! Fiia ja Peck metsän siimeksessä. Gekko pistää hanat kiinni Emmyn kanssa. Pelottava metsä! Tirkku löytää itsestään mahtavaa ravia ja Salma nauttii =) |
|
|
|
Post by Fiia on Sept 21, 2017 21:42:20 GMT 2
Seppeleeseen oli pitkän tauon jälkeen muuttanut russponi. Kenellekään ei tullut yllätyksenä, että sen kuullessani änkeydyin väkisin miniponitunnille ja vaadin saada Peckin ratsukseni tai lopettaisin Seppeleessä käymisen kokonaan (en oikeasti, mutta olisin voinut jos tilanne olisi sitä vaatinut). Peck oli ehta ruotsalainen ilmestys – ruunikko pyöreä ruuna, jolla oli jauhoturpa ja pientä sanomista rakenteessa.
Eikä se myöskään ollut kiltti. Ruuna yritti puraista minulta sormet irti jo siinä vaiheessa, kun hain sen pihatosta puomille hoidettavaksi, ja vähän väliä se myös yritti talloa varpailleni tahallaan tai vahingossa. Siitä tuskin tulisi yhtä suosittua lastenponia kuin Pella oli ollut – ei ainakaan hoidettavana. Saattaisihan Peck selästä käsin ollut mitä mukavin.
Ainakin ponin selkä oli äärettömän mukava. Ihan kuin olisi sohvalla istunut; ponin selkäranka ei tuntunut leveän selän keskeltä ollenkaan. Peckin selässä varmasti pysyisi, vaikka matkaan tulisi pikku pukkeja tai muuta hauskaa.
”Ihan kuin vanhoina aikoina”, Inkeri veisteli Siirin selässä odotellessamme karttoja. ”Sä russin ja mä Sirpan selässä!”
”Tää ei ihan hirveästi muistuta Pellaa, voin jo sanoa”, virnistin ja pyöräytin Peckin kymmenennen kerran voltille. Se ei olisi millään malttanut seisoa sen aikaa, että Anne selitti meille suunnistuksen säännöt ja jakoi kartat. Peck ei ollut kiireisen oloinen samalla tavalla kuin risteytysponit – se ei vain halunnut seisoa, piste, ja kiskoi sen takia ohjaa päästäkseen lähtemään johonkin suuntaan heti paikalla.
Pääsimme pian matkaan ja hajaannuimme kukin omaan suuntaamme. Peck lähti reippaassa, keinuvassa käynnissä liikkeelle eikä vaikuttanut yhtään ihmettelevän sille vielä vieraita maastoja. Jostain pyrähti lentoon metsäkanalintu, eikä ruuna tuumannut siitäkään mitään. Eela olisi singonnut jo maata kiertävälle radalle, mietin ja taputin Peckin karvaista kaulaa. Russponeissa vain oli sitä jotakin.
Oli Peckissä kyllä jääräpäisyyttäkin. Ensin se ei suostunut nostamaan laukkaa, sitten laskemaan takaisin raville. Eräässä risteyksessä väänsimme lähemmäs vartin siitä, kääntyisimmekö oikealle vai vasemmalle. Pysähtyminen rastipurkkien viereen oli Peckin mielestä tarpeetonta. Pieniä erimielisyyksiä siis, mutta suurimman osan ajasta nautimme metsästä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa.
Kaikki purkitkin löytyivät, mutta aikaa siinä kyllä meni, ja muutama kirosanakin saattoi kaikua metsässä jossain vaiheessa. Se ei tosin ollut Peckin vika. Poniruuna oli jäyhällä tavallaan valloittanut minut tyystin, ja toivoin että löytäisin itseni sen selästä toistekin.
|
|
|
|
Post by Emmy on Oct 18, 2017 18:36:03 GMT 2
 Gekko liikkui terhakkaasti silloin kun ei jäänyt tuijottelemaan lehtikasoja, kantoja ja muita pikku-poneja syöviä mörköjä.. |
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 29, 2017 12:26:50 GMT 2
Siirin pyöreä shetlanninponin selkä tuntui aina yhtä tutulta ja turvalliselta, huolimatta siitä, kuinka pitkä aika viime kerrasta oli. Vaikka mua välillä ärsytti ihan mielettömästi olla niin lyhyt, että Oikeiden Hevosten selässä jalka ylitti satulan siiven reunan juuri ja juuri, kompensoi pienten ponien kanssa humputtelu sitä aika paljon. Koska olihan se nyt ihan parasta kipittää shetlanninponin kanssa pitkin metsiä.
Mitä niihin metsiin tuli, niin eiköhän laiteta faktat tiskiin: mä olin ehkä universumin huonoin suunnistaja. Mulla ei tuntunut olevan minkäänlaista suuntavaistoa, ei minkään. Tuoreessa muistissa oli vielä Cellan kanssa tehty kisareissu, jolla mut oli laitettu pelkääjän paikalle kartanlukijaksi, ja jonka jälkeen Cella oli vannonut, ettei enää ikinä lähtisi mun kanssa yhtään mihinkään. Oltiin me sentään kisapaikalle päästy. Joten, mä en tiennyt miksi olin ilmoittautunut kaikista miniponitunneista juuri sille, jolla suunnistettiin.
Lähdin silti matkaan luottavaisin mielin. Kartasta en välttämättä ymmärtänyt mitään, mutta luotin siihen, että Siiri kyllä tiesi, mistä päin Liekkijärveä se oli saanut ruokaa koko elämänsä, ja osaisi tarvittaessa suunnistaa takaisin kotiin.
Siiri kipitti menemään pikkuista raviaan ja mä koetin tulkita, missä karttaan piirretyt ympyrät luonnossa sijaitsivat. Onneksi olin asunut Liekkijärvellä siitä asti, kun porukat muuttivat Norjasta tänne mun ollessa jotain kaksi, joten tunsin kylän kuin omat taskuni - ja ehkä parhaiten Seppeleen lähimetsät, joissa oli samoiltu viikottain viimeisten kuuden vuoden ajan. Onneksi ponikin oli varmajalkainen, tottunut maastoilija, eikä sitä haitannut, että mun piti aina vähän väliä stopata raapimaan päätäni miettien, missä seuraava purkki sijaitsi, oltiinko me menty sen ohi jo, vai oltiinko me kiidetty noin viidenkymmenen kilometrin verran pois reitiltä. Meidän karttakin meinasi kadota tuulen mukaan, mutta Sirpa ei ollut moksiskaan siinä missä esimerkiksi Tirppa olisi pinkaissut turpa ojossa tuhannen kilopondin kierteellä pakoon.
Kaksi purkkia viidestä oli mun mielestä ihan mukiin menevä suoritus, vaikka Salma, Emmy ja Fiia olivat kaikki onnistuneet löytämään niistä jokaisen, ja Annen hymy oli herkässä mun esitellessä meidän tulosta. Eipähän sentään eksytty.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!