28.6.2017 HeA-koulutunti

[Anne]

Annen tunti hoitajille ennen lomaa. HeA-tasoisille sebeläisille.

Tunnin aiheena oli laukanvaihdot kaarevalla uralla. Ensin haettiin hevosia läpi ravissa ja otettiin muutamia hallittuja laukannostoja ympyröillä. Sitten harjoitusravissa koottiin hevosia. Laukanvaihdot tehtiin kolmikaarisen kiemurauran toisen ja kolmannen kaarteen keskellä. Lopuksi vielä eteenalas-ravit.

Lynn - Polar
Polar kulki melko napakassa paketissa Lynnillä. Pyydinkin naista hieman antamaan ponile tilaa ka venyttää nokkaa eteen, ettei se käpertynyt täysin rullalle. Laukannostoihin Lynn sai ponin hyvin kuulolle. Vaihdot olivat Polarille kuitenkin haasteellisia ja aivan ensin pyysinkin tekemään vaihdon käynnin kautta. Polle sai tästä uskoa itseensä ja alkoi pian ennakoimaan tehtävää. Sekään ei haitannut, ainakin poni kuunteli. Loppuravissa Polar olisi voinut mennä alempaan muotoon ja jäi vähän odottelemaan, mitä siltä seuraavaksi pyydettäisiin.

Robert - Lyyli
Robert pääsi kokeilemaan miten virtahepoa luotsatiin. Lyyli liikkui omantyylisessä muodossaan, josta sitä oli vaikea työstää ulos. Laukannostoissa se lähinnä jyräsi alas ja raviinsiirtymisissä tippui etuosalle. Neuvoinkin Roberttia ratsasastamaan liioitellusti takanojassa ja istunta jämptinä kuin olisi mennyt gp:tä. Lyylin olisi pakko seurata painopistettä ja nousta hieman enemmän takaosalle. Vaihdoissa Lyyliä sai valmistella vaihtoon ja hyvän matkaa kaarteessa. Vasta-asetus kaarteessa ulos ja uuden laukan sisäpohje kainaloon. Muutaman kerran onnistuikin. Robert oli hyvin hikinen tunnin jälkeen.

Fiia - Lumi
Lumi oli nopea. Fiia sai keventää alkuun hitaasti ja lähellä, tärkeintä oli saada Lumi rennoksi. Se kulki kaula kaarella, hieman vältellen tuntumaa ja otti tilitysspurtteja. Nostot sujuivat varsinkin vasemmalle hyvin, tiiviistä istunnastaan huolimatta Fiialla oli laukka-ravi-siirtymisten kanssa tekemistä. Poni otti niin kiivaan tikitysravin laukan jälkeen, että oikein hirvitti. Kolmikaarisella poni kuumeni, mutta tuli hieman enemmän ohjalle ja Fiia sai laukkaa koottua. Pari vaihtoa meni oikein, mutta järjettömien vaihtoloikkien ja sitä seuraavien pukkien kautta. Loppuraveissa Fiia sai jatkaa työskentelyä; jokainen rento askel oli ratsastettava, muuten poni meni mieleiseensä sähellysmoodiin.
( kuva tähän, ilmestynyt jo aiemmin)

Cella - Hestia
Hestia oli kulki melko tasaisesti, vaikkakin protesti alkoi laukkasiirtymisissä. Ne olivat ponille vaikeita ja Cella sai kunnolla tehdä töitä alavatsallaan. Ohjasin Cellaa ottamaan ravin niin pieneksi kuin mahdollista ja tunnustelemaan tahtia. Puolipidäte siinä vaiheessa kun ulkotakajalka osui maahan ja nostoavut, kun sisätakanen oli ilmassa, sitten sisäohjasta tilaa ja istua, että poni nostaa itse, kun sisätakanen osuu maahan. Cella alkuun hätäili ja lähti kaivamaan sisäpohkeella, kuitenkin kun poni sai nostaa itse, se nosti jopa mielellään. Kolmikaarisella Hestia oli jo lämmennyt, ja Cella sai sen hyvässä, melko matalassa muodossa pidettyä. Vaihdoissa neuvoin pitämään käden matalalla ja keskittymällä ajoitukseen. Niin, että Hestia pyöristyisi vaihdon läpi, ja pysyisi avuilla. Muutaman sähellyskerran jälkeen sujui jo hyvin.

Emmy - Tirkku
Tirkku kipitteli onnellisena eteenpäin. Poni oli päättänyt olla taipumatta ja ympyrät olivat alkuun hyvin kulmikkaita. Emmy saikin alkuun hieman ylittaivuttaa ponia, jotta se alkaisi kuunnella sisäpohjetta. Laukannostot olivat räjähtäviä, eikä yhtään auttanut Emmyn jännittävä jalka. Pyysinkin kylmän viileästi Emmyä ottamaan jalustimet pois, jotta pääsisi istumaan paremmin ponin ympärille. Emmyn istunta paranikin. Laukanvaihdot askeleessa olivat uutta Tirkulle. Ne tehtiinkin käynnin kautta ja Emmy sai olla tarkkana apujen kanssa, että poni ehti tajuta kaiken. Tirkku tietenkin hermostui ja parin hyvän suorituksen jälkeen olikin aika taputtaa ja kiittää ponia onnistumisista. Loppuraveissa se oli bueno, ravasi tahdissa korskuen.

Anni - Zode
Zodelle ryhmätunnit olivat melko uutta ja se oli säpäkkänä Annin alla. Onneksi Anni oli tottunut oreihin ja osasi pitää etäisyydet kunnossa. Zoden iso ja ilmava askel otti kuitenkin muita tuntilaisia kiinni ja pyysinkim Annia ottamaan alkuun isot pääty-ympyrät. Liian tiukoista volteista Zode meni alussa lukkoon ja temmonsäätelyistä otti myös helposti hernettä nenään. Kun päästiin siirtymisten pariin, Anni oli saanut ravis koottua melko hyvin, vaikkakin Zode hieman painoi kädelle ja oli tiukka niskassaan. Anni liiteli onnellisena Zoden ravissa; pystyihän kouluhevosen ravissa istumaan paremmin kuin puoliraakojen tuntihevosten, vaikka ravi isoa olikin. Siirtymisissä Zode hermostui ja jäykistyi kuten olettaa saattaa ja Anni sai laskea hevosen muotoa hieman alemmas. Zode ei saisi kehittää tiukkaa niskaa, vaan kaiken pitäisi sujua rentouden kautta. Zode tykkäsikin enemmän mennä vähän varsamoodissa, laukkahan oli mustan kaikkein paras askellaji, joten mut ympyrällä olivat saivat kaikota tieltä. Vaihtojen kanssa tehtiin aluksi niin, että vain keskipätkä tultiin laukassa. Vähitellen lisättiin molempiin päihin laukat ja näin Zode sai ajatella asioita vähän pitempään. Annin istunta sujui hyvin kasassa, vaikkakin vaihdot saisivat tulla enemmän lantiosta. Olin oikein tyytyväinen sekä ratsastajaan, että nuoreen hevoseeni.

[Fiia]

Oli aina ilo päästä ratsastamaan uusia hevosia. Teininä oli ollut suuri etuoikeus päästä testaamaan uusia tuntiratsun aihioita ensimmäisten joukossa, ja nytkin se oli aina mukavaa vaihtelua. Kun hevosta ei tuntenut ollenkaan eikä ollut juuri edes nähnyt sitä liikkeessä, mitattiin ratsastustaitoja aivan eri tavalla kuin omalla hoitohevosella. Niinpä olin pitkästä aikaa oikein kunnolla täpinöissäni lähdössä alkukesän viimeiselle koulutunnille, kun ratsukseni oli laitettu Lumi.

Snowbeauty oli nimensä veroinen – täysin valkoinen kimo ja sievä korvankärjistä hännänpäähän. Netellä olisi hommaa sen puhtaana pitämisessä. Tamma oli vielä nuori ja hyvin virkeä, minkä huomasin saman tien kun otin sen sisälle. Poni ei olisi millään malttanut kävellä narussa, vaan steppasi joka suuntaan pärskyen ja korskuen. Sama jatkui koko hoitamisen ja varustamisen ajan ja vielä sittenkin, kun talutin sen kentälle ja ponnistin satulaan. Lumi oli pienikokoinen ja kapea ja tuntui minulle ehkä hiukan pienehköltä, mutta ainakin omasta mielestään se jaksoi kantaa minut loistavasti. Alkukäynnit sujuivat varsin kiireisissä merkeissä ja jos tammalta olisi kysytty, se olisi jatkanut siitä suoraan laukkatyöskentelyyn.

Lumi oli aika hurja ratsastettava. Sen oman moottorin perään ei todellakaan tarvinnut kysellä: tamma paahtoi niska jäykkänä ylinopeutta eteenpäin ja kiihdytti jokaiseen kurviin. Annen ohjeiden mukaisesti kevensin hyvin pienesti ja rauhallisesti ja yritin houkutella tammaa rennoksi avuille. Ihan muutaman kierroksen juttu se ei kyllä ollut, sillä Lumia ei olisi rento ravi houkutellut pätkääkään kun kaahatakin voi. Välillä ponitamma suostui ravaamaan joitain pätkiä tasaisemmin, mutta painoi sitten kesken kaiken korvat luimuun ja spurttasi eteenpäin puolipidätteitä ollenkaan huomioimatta. Töitä sen kanssa sai todellakin tehdä.

Lumi oli pikkuponiksi selvästi hyvin koulutettu ja ratsastettu, mutta ei vielä aivan helpon A:n tasoinen kuitenkaan. Siltä puuttui vähän kokoamiseen tarvittavaa voimaa ja tasapainoa ja etenkin kärsivällisyyttä. Laukka-ravi -siirtymät olivat jokseenkin hasardeja, mutta laukka tammalla pyöri kyllä hyvin ja oli mukava istua. Laukanvaihdot olivat Lumille vaikeita, mikä sai sen protestoimaan pukkiloikilla. Selkeillä avuilla, tiiviillä istunnalla ja superrauhallisella ratsastuksella tamman sai kyllä vaihtamaan, mutta ison loikan kautta.

Kyydissä pysyttiin kuitenkin, ja vaikka loppuraveissa olin aivan naatti, niin oli kyllä ponikin. Siitä tulisi varmasti hieno tuntiratsu ajan kanssa, mutta ei ehkä ihan pienimmille tytöille – sen verran energiaa ja vauhtia Lumissa ainakin toistaiseksi riitti.

[Anni]

Hypistelin Zodiacin nahkaohjia käsissäni vilkuillen Annea kuin nainen olisi voinut tuomita mun ratsastukseni jo ensimmäisen kierroksen aikana. Uudet tuttavuudet olivat aina mielenkiintoisia, mutta jonkun uudenkarhean tuntimopon sijaan mulle oli lätkäisty ratsuksi nuori ori.

Zode tarjosi mulle alusta alkaen totista työskentelyä. Sen lisäksi, että mun täytyi keskittyä pitämään ori aisoissa muiden hevosten joukossa, se vaati myös tukea ja tasapainoa. Annen hokema rentous sai mut ajoittain jopa liian varovaiseksi, mutta hetken tunnustelun jälkeen mä aloin saada juonesta kiinni. Välillä mä tajusin jopa nauttia siitä koulusukuisen uljaan mustan ravista sen sijaan, että olisin vain keskittynyt piiskaamaan itseäni.

Alkutunnin jännittyneisyys ja pään nakkelu asettui vähitellen, vaikka ensimmäiset laukannostot olivatkin hivenen kaoottisia. Mä olin niin tottunut ratsastamaan aikuisemmilla ratsuilla, että Anne sai muistutella mua nuorelle sopivasta muodosta. Kun mä tajusin höllätä ja laskea kättä säilyttäen sen joustavuuden, Zodiac myötäsi niskastaan ja alkoi käyttää selkäänsä.

Kootummassa ravissa Zodiac loi mulle useammankin ahaa-elämyksen. Ensinnäkin, mä muistin taas, kuinka suuri osa kokoamisesta tapahtuu istunnalla. Kun mä jätin ohjien varaan vain puolipidätteet, nipistin keskivartalon tiiviiksi paketiksi ja ajattelin omaa istuntaa enemmän ylös kuin eteen, Zoden pörheänä ilmaa kauhoneet etuset laskeutuivat kuin itsestään lähemmäs hiekkaa ja mä tunsin, kuinka ori otti takaosaa paremmin alleen. Ja jos mä vastaavasti herpaannuin ja päästin oman paketin levähtämään, Zodiac levähti samaa vauhtia.

Annen selittämä kuvio vaihtojen vaativuuden jaksottamiseksi kuulosti hyvältä ja mä jätin heti alkuunsa liiat odotukset pois. Zodiac yritti nostaa kierroksia siirtymisissä, mutta jäi tiiviillä, rauhallisella istunnalla odottamaan mua.
Kun keskimmäinen kaarre oli sujunut pari kertaa laukassa järkevässä rytmissä, oli aika kokeilla kolmikaarista laukassa. Ensimmäinen vaihto tapahtui pienen pompun kera, kun Polar tuli nuoren herran mielestä liian lähelle. Mä en kuitenkaan säikähtänyt, vaan otin Zodiacin kontrolliin parilla puolipidätteellä ja hain laukkaa kootummaksi uutta vaihtoa varten. Puolipidätteet, katse, paino, pohkeet, vaihto. Zodiac pyöristi tyytyväisenä kaulaansa, kun kehuin oria rapsuttaen sen kaulaa sisäohjalla.

Loppuraveissa mun allani liikkui tarmokas, huomattavasti alkutuntia rennompi nuori ori, jonka innostunut pärskintä ei ottanut loppuakseen. Mä hymyilin Annen kommenteille ja totesin, että oli aina yhtä mielenkiintoista ja opettavaista päästä nuoremman ratsun satulaan. Sellaisen selässä omien apujen merkitys korostuu, etenkään kun ratsu ei ole tottunut kiertämään kaviouraa tuntiratsun roolissa.

[Jusu]

Ratsastaminen ei aina ollut helppoa. Yleensä se ei ollut helppoa. Juuri tänään mulla oli suurena haastena tietää, mikä oli tarpeeksi, mikä liikaa ja liian vähän. Tuntui, että tein koko ajan jotakin, vaikka olisin yhtä hyvin voinut antaa Polarin mennä omalla painollaan. Se oli mulle ihan vieras tuttavuus, josta periaatteessa oli helppo tykätä. Se oli kuitenkin aika vikkelä livahtamaan vähän sinne ja vähän tuonne ja kääntämään päätään tai lapojaan tai takaosaansa. Koko ajan tapahtui jotakin, ja kun minä korjasin yhden asian, toinen oli jo tapahtunut. Oli vähän kuin olisin juossut ponin perässä.

Multa olisi voinut kysyä melkein joka toisen avun kohdalla "miksi teit ton". Mä en olisi osannut vastata kahteen kolmesta kysymyksestä. Niin hukassa mä olin juuri sinä kesäkuun lopun koulutuntina, räpiköin apujeni kanssa kuin henkeni hädässä ja tarrasin poniin milloin ohjalla, milloin jalalla.

Olisi voinut turhauttaa, mutta tiesin, että tällaista se joskus oli. Tuntuma omaan tekemiseen ja hevoseen hävisi. Onni oli, että nyt vireen menetys tapahtui ratsastustunnilla. Ohjatusti oli helpompi ratkoa ongelmia, tai ainakin tulla niistä tietoiseksi.

Sitä paitsi mun mielen päällä oli noin kuuskymmentä hääasiaa, jotka olisi vielä hoidettava. Yksi haparoiva ratsastustunti meni siinä sivussa vähän sellaisella olankohautusmeiningillä ohitse.

[Emmy]

Tunti aloitettiin reiluilla taivutuksilla, jotta kankea poni saatiin letkeämmäksi. Tirkun kanssa työskentely oli hyvinkin mukavaa!

Kiitos tunnista!

[Cella]

Tiedättekö, kun joskus on tehnyt suunnitelmia tulevaisuudelle, jota sen ajankohdan koittaessa ei todellakaan jaksa toteuttaa? Kuten silloin kun on mennyt sirkuttamaan jollekin vanhalle tutulle että ehdottomasti pitäisi nähdä kunnolla ja tottakai mennään ensi viikolla kahville, ja sitten se ruojake kehtaa lunastaa sen lupauksen ja lyödä ajankohdan lukkoon. Siinä sitten tuntia ennen sovittua tapaamista painiskelee mielessään kuinka haitallista se oikein olisi että jättäytyisi tahallaan auton alle, ettei tarvitsisi mennä.

No, niin mulle vähän kävi kesäkuisen koulutunnin kanssa. Mä kaaduin sinä päivänä suorilta jaloilta sohvalle makaamaan ylionnellisena työpäivän päättymisestä, ja sillä samalla hetkellä mun puhelin kehtasi piipittää siihen kaksi viikkoa sitten asetetun muistutuksen täysin ajallaan. HeA tunti kuudelta!! Mene treenaamaan senkin laiska löllykkä!!! Olisi vähättelyä sanoa, että sillä hetkellä mä unelmoin elämästä ilman hevosia. Ja ilman puhelimia. Naaman päälle heitetyt kädet ja kuuron leikkiminen eivät kuitenkaan auttaneet asiaa, ja mä tiesin varsin hyvin Annen mielipiteen viime tipassa tehdyistä tuntiperumisista, joten ei auttanut kuin jupista itsekseen ja vaihtaa kamppeet ylle. Puin kuitenkin kostoksi mun kaikkein rumimmat, oranssipalloiset ratsastussukat. Oli toivoa, että ne nähdessään kaikkien päivä olisi pilalla ja niiden verkkokalvot ei koskaan palaisi ennalleen.

Mun onneksi mun aisapariksi oli tälle päivälle asetettu Hestia, jonka kanssa ei ainakaan tarvinnut tapella toisen kuolettavaan haavoittumiseen asti. Tunti tamman kanssa alkoi suhteellisen mukavasti: se oli pehmeä suustaan, liikkui hyvin eteen, ja sai mutkin vähän piristymään hyväntuulisella olemuksellaan. Alkukäyntien aikana tuulenpuuskat heiluttelivat lewitzerin kaksiväristä harjaa, mutta eivät onneksi aiheuttaneet sen kummempia sätkyjä uraa kiertävissä hevosissa. Mä herättelin jalustimeen torkahtaneita jalkojani vähän nopeammiksi, kun Annen silmät pyyhkäisivät meidän yli tuntityöskentelyn alkaessa. Mä en ollut treenannut kunnolla A:n tasoisia juttuja vähän turhan pitkään aikaan, enkä mä halunnut päivän päätteeksi joutua vielä tunnin häpeäpilkuksi.

Ainakaan alkutunnista häpeilystä ei ollut pelkoa. Päinvastoin, Anne vaikutti tyytyväiseltä mun ja Hesen käyntityöskentelyyn ja ravivoltteihin, joilla mä hain Hestiaan sopivaa elastisuutta. Sääli sinänsä, että tunnin aiheena oli laukkatyskentely, koska selvästi vain ne kaksi hitaampaa askellajia kuuluivat tänään meidän repertuaariin. Jo ensimmäisestä laukannostosta alkoivat vaikeudet, jotka saivat Annea käyttämään ihan uudenlaisia adjektiiveja – sellaisia, joilla me en välttämättä toivonut kenenkään käyttävän kuvaillessaan mun kouluratsastusta. Laahaava, sätkivä, rikkonainen laukka. Harppova, koliseva, epämiellyttävä askel. Hidas, irrallinen, vääntävä pohje. Mun vatsalihaksia hapotti mun pyytäessä Hestiaa jälleen takaisin raviin ja kootessani sen raviaskelta parempaan. Mä olin unohtanut kuinka paljon helppo A loppujen lopuksi vaati.

Mä hengittelin syvään ja laskeskelin laukan askelkiertoa osatakseni ajoittaa vaihdot hyvin. Anne ei vaikuttanut turhautuneelta, ja kääntyi vuorostaan toisen ratsukon puoleen ohjaamaan näitä kaarevalle uralle. Mun ajatellessa liikaa karkaavaa kättä, meinasi pohje ja istunta unohtua ja pakka hajosi. Jos mä taas keskityin kovasti jalan tasaisuuteen, mä en huomioinut ajoitusta ja suorituksesta tuli hätäinen. Mutta sitten se sieltä tuli. Mä en tiedä tarkalleen mitä tein oikein, tai mitkä tähdet olivat asettuneet kohdalleen, mutta Hestia rullasi kauniisti vaihdosta läpi ja taipui siististi mun sisäpohkeen ympärille kaarteessa. Myötäsin tammalle kiitokseksi, ja koitin olla munaamatta loppua suoritusta yhdestä onnistumisesta ylpistyneenä.

Mun jarrutellessa Hestian jälleen harjoitusraviin mä tunsin kuinka mun kroppa alkoi olla totaalisen voimaton, mutta onneksi tuntikin oli lopuillaan. Taputin ratsuani pikaisesti kaulalle, ja katsoin tyytyväisenä, kuinka ohi ympyrällä ravaava Robert sekoitti pasmansa tuijottaessaan mun äärettömän rumia sukkia.

[Robert]

Mua jännitti. Uusia hevosia oli aina mielenkiintoista ratsastaa, niin hyvässä kuin pahassa. Joskus palo päästä kokeilemaan uutta tuntihevosta oli suorastaan polttava--sitä se oli ollut Charlien kohdalla: nuori, hyvännäköinen urheiluhevonen oli näyttänyt siltä kuin sen kanssa olisi ollut kaikki tiet auki ja kaikenmaailman raipat ja naputtavat pohkeet voisi unohtaa heti suosiolle. Sitten oli Lyyli.

Lyyli oli valtava. Harrykin oli valtava. Silti tammojen ero oli huomattava jo maasta käsin: Lyylin jalat vaikuttivat kuin tukeilta, paksut ja lyhyet koivet tynnyrinmallista kroppaa pystyssä kannatellen. Sillä oli suuri, jokseenkin jurottava mutta lempeä pää, ja tasaiseksi kynitty otsatukka. Se näytti juuri siltä miltä minun päässäni näytti virolainen hevonen.

Anne kutsui tammaa virtahevoksi. Sen jälkeen se katsoi pää kallellaan ja käsivarret ristissä hyvää aikaa meidän alkuverryttelyn jälkeistä löntystelyä. Löntystelyä, koska en saanut mitään otetta koko hevoseen. Se tuntui vähän sellaiselta huvipuiston mekaaniselta hevoselta: allasi se oli vain kovaa muovia, johon ei päässyt oikeasti vaikuttamaan jalalla eikä kädellä, pystyi vain pitämään kiinni ja toivomaan parasta. Maa tuntui jytisevän allamme kun me vain lampsia mentiin, milloin uralla ja milloin ympyrällä. Tamma käytti auttamatta hyväkseen mun hellää kättä ja yksinkertaista kyvyttömyyttä pitää ohjia kädessä, ja Anne sai useampaan otteeseen muistutella jämptiydestä ja siitä, etten lähtenyt hevosen mukaan kohti maata--kohta me molemmat oltaisiin kylvämässä räkää maaperään.

Missään vaiheessa tuntia musta ei tuntunut siltä, että olin heA-tunniksi brändätyllä tunnilla. Kaikki aika (ja voima) meni perusratsastukseen. Siihen, että Lyyli liikkui eteenpäin. Että Lyyli taipui rehellisesti (siis oikealle ja vasemmalle, muusta taipumisesta ei voinut puhua). Että Lyyli ei vain tipauttanut askellajia alempaan vaan oikeasti teki siirtymisen. Siihen, että minä osasin istua selkä suorassa enkä kyhjöttää jossain tamman pitkän kaulan yläpuolella. Että sain pidettyä ohjia kädessä ja samaan aikaan pamputettua hevosen toiseen laukkaan.

Mutta sitähän se helppo A:kin loppupeleissä paljon on: perusratsastusta.