Viikko 24.-30.7. Selviytyjät

[Anne]

Tämän viikon Seppeleläiset päättävät lähteä pienellä päivävaellukselle Liekkisaareen. Lossikyyti hevosillekin saadan jouhevasti sovittua. Iltalossi jää kuitenkin saapumatta. Mysteerinen hihnavika vie harvinaisen lossin korjaamolla pariksi päiväksi, eikä hevosia saada saaresta millään pois. Vain päivän eväät mukana, eikä yöpymisvälineitä ollenkaan. Miten porukka selviää?

Retkelle lähdetään tiistaina 25.7. ja pois päästään perjantaiaamuna.

---

Tähän topikkiin Selviytyjät -viikon tapahtumat.


Mukana saarireissulla:
Robert - Rotta
Salma - Kuutti
Emmy - Tirkku
Fiia - Polle
Cella - Lemon
Clara - Gekko
Katsu - Reino
Wilma - Laila
Inka - Kössi
Allu - Huiska
Pipsa - Hestia
Yasmin - Elmo
Randi - Loeke

---

(Eela+varsa)
Edi

[Anne]

Selviytyjät-retken tunnelmia





Menomatkalla lossilla: Huiskan vammailu kesekyttää pariskunnan romanttisen hetken.







Pipsa ja Wilma sateensuojassa, ponit ei =/

[Salma]

Katsu tähyili huolestuneen näköisenä iltahämystä harmaan salmen ylitse.

”Kyllä niiden olisi pitänyt olla jo täällä.”

Ääni oli pieni ja huolestunut, ennemmin kysyvä kuin toteava. Samaa lausetta oli hoettu jo niin monesti, että se oli kulunut puhki, kuin liian kauan lattiaa vasten hangattu kumitossu.

Meistä neljästätoista iso osa oli aiemminkin ollut lossilla saaressa. Moni oli kulkenut matkan jopa kevättalvella, mökkiviikonloppuna – silloin kostean loskan nuhjaannuttamat polut olivat näyttäneet kilteiltä ja mukavilta. Nyt saari tuntui vieraalta, kuin näkymätön uhka olisi painanut aiemmin tutuille poluille paksun villavan peiton.

”Onneksi ei sentään sada”, tilanteen kenties rauhallisimmin ottava Fiia sanoi, kun olimme tähyilleet vellovan vesimassan yli puolisen tuntia. Hän kääntyi kannoillaan, nappasi polun yli nyökkivän heinänkorren sormiinsa ja lähti sitä heilutellen takaisin puiden siimekseen. ”Kyllä ne meidät viimeistään aamulla hakee.”

Epävarmoina seurasimme Fiiaa rannasta. Lossikyyti, jonka oli pitänyt noukkia meidät mukaan ja jättänyt tulematta, oli aluksi ollut iloisesti pitkin rantaa kaikuva vitsi. Vähitellen äänet olivat hiljentyneet, samaa tahtia kuin mietiskelevät katseet ulapalle lisääntyneet. Inkan varovainen kommentti siitä, että ehkä ufo oli vienyt lossin, oli irrottanut vain pari hengähtävää naurun jäljitelmää.

Seuratessani Fiiaa hevosten luo mietin hyttysiä läimiessäni, että onneksi Bonnie ei ollut mukana. Se olisi takuulla lähtenyt uimaan sisämaahan tajutessaan, että joutuisimme edelleen odottamaan lossin rauhallista puksutusta. Mukana oleva porukka oli järkevää, seisoi rauhallisena syömässä heinää lehtevien koivujen alla. Ainoastaan Tirkku nosteli välillä päätään ja pyöritteli pikkuruisia korva-antennejaan.

Istuimme jäkäläisille kiville hevosten viereen syömään lossireissulle tarkoitettuja iltaeväitä. Tunnelma oli hiljainen, nuivaantunut. Oli kuitenkin pakko myöntää, että kalkkunaleipä ja Pipsan polvi polveani vasten tuntuivat lohdullisilta.

”Ei kai meitä oikeasti ole unohduttu tänne”, Wilma kysyi, kun eväspaperit oli rutistettu kasaan ja tungettu takaisin reppuihin. ”Toimiiko kenenkään puhelin? Soittakaa johonkin? Mulle tulee kylmä.”

Inkeri soitti, tietysti. Tottunein ottein hän kaivoi matkalaturin virkistämän puhelimen repun sivutaskusta, heitti jalat vastakkaisen kiven liukkaalle harmaudelle ja jäi odottamaan pieneen puhelinkyyryyn.

Puhelu oli lyhyt ja asiallinen. Inkeri näytti vakavoituvan, melkein vanhentuvan sitä mukaa, kun hän hajanaisesti vastaili toisessa päässä selittelevälle henkilölle. Lossi oli mennyt rikki. Se vietäisiin korjaajalle vasta aamulla. Jonkun ukon oli pitänyt lähteä soutuveneellä hakemaan meitä, mutta hän oli käynyt vaikeaksi kuullessaan että mukana oli hevosia. Ukon kaveri, luultavasti toinen samanlainen veneukko, oli lähetetty meitä pelastavaksi enkeliksi, mutta hän oli pysähtynyt matkalla Liekki Pubiin ja juonut kaksi tuopillista liikaa.

"Mikä vastuullinen ukko”, Inkeri pihisi puhelun loputtua. ”Se ei TIETENKÄÄN voi lähteä hakemaan meitä, kun ei puhalla nollaa. Kiitos vain. Mä käyn henkilökohtaisesti täyttämässä kaikki sen viinapullot vedellä, jos koskaan saan selville kuka se on.”

”Mitä ne siis meinaa tehdä?” Kössin hyttysloimeen verhoutunut Katsu kysyi ääni urheutta tavoitellen.

”Hakea meidät huomenna”, Inkeri syljetteli sanojaan kuin kirousta. ”Kun se saakelin lossi saadaan korjattua.”

Hevosilla oli helppoa. Ei satanut, tyynen kauniissa kesäyössä ne näyttivät suorastaan runollisilta laiduntaessaan maatilkulla koivujen lomassa.

”Missä me nukutaan?” Kysyin kumpuilevien selkien yli katsellen. Cella raaputti mietteliäänä korvaansa.

”Täällähän on se leirimökki.”

Hetken aikaa olimme suorastaan riemuissamme. Porukkaan tuli vauhtia, keräsimme hevoset, Randi ja Robert lähtivät nopeimpina ratsain. Me muut autoimme vielä Wilmaa kärpäsistä kiukuttelevan Lailan satuloinnissa, kun he jo ravasivat takaisin. Hämäränkin läpi näki pettyneet ilmeet.

”No? Onko siellä joku? Me voidaan kyllä jakaa pari sänkyä”, Cella huikkaili tyynen iltailman läpi.

Robert hyppäsi alas Rotan selästä ja sylkäisi maahan. Hänen kulmakarvansa painuivat synkkinä.

”Ei siellä ole ketään. Eikä tule olemaan. Sinne tarvii avaimen, joka ikiseen oveen.”

Hän piti tauon, tuijotteli rantaviivaa kohti ja puuskahti sitten ilmat keuhkoistaan.

”Me tullaan nukkumaan tämä yö ulkona. Shit."

[Pipsa]

Kirkkaankeltainen lossi liukui pitkin aaltoilevaa veden pintaa. Iloisesti pulppuava puheensorina peitti alleen metallisten vaijereiden kirskunnan.
"Tästä tulee varmasti paras reissu ikinä!", Wilma hihkui intoa. "Kattokaa nyt miten kiva kelikin!"
"Joo, ilma on kyllä kun morsian", Clara totesi silitellen vaaleaa Gekkoa. Ponille lossiajelu näytti olevan melkoinen järkytys; se oli koko matkan jäkittänyt aloillaan, kuin suolapatsaaksi muuttunut bambi ajovaloissa.
"Oon aina pitäny tota sanontaa jotenkin hassuna", Katsu puuskahti huitaisten ympärillään kiertelevää paarmaa. Lossimatkamme alkoi tulla päätökseensä. "Tai siis ekana mulle ainakin tulee siitä mieleen sellanen pilvinen keli. Tai siis kun hääpuku on valkonen"
"Voi kun ois kiva mennä jonkun häihin", Inkan ruskettuneille kasvoille oli kohonnut haaveileva ilme. "Kesähäät jossain ihanassa kartanossa, voisi pukeutua oikein kunnolla..."
"Oi ja ois kunnon ruokatarjoilut...", henkäisin. Pystyin sieluni silmin näkemään toinen toistaan maukkaimmista herkuista notkuvan tarjoilupöydän. Mahani murahti; aamupalasta oli kulunut jo tovi. Uppouduin niin haavekuviini, etten edes huomannut Cellan kasvoille noussutta punaa.

Lossin tömähdettyä rantaan kuljimme vielä hetken jalan pitkin rantatörmää. Oli alkanut tuulemaan hiukan, mutta auringonpaiste tuntui yhä miellyttävänä lämpönä iholla. Tien levennyttyä vähäsen nousimme viimein ratsujemme selkään. Hestia seisoi malttamattomasti aloillaan ja heitteli levottomasti päätään, se paloi jo halusta päästä syvemmälle saareen. Aivan kuten minäkin.

Liekkisaari oli maastoltaan kohtalaisen helppokulkuista. Saarta kierteli muutama ajoneuvokuntoista hiekkatietä, mutta myös kapeita kinttupolkuja meni läpi saaren metsiköiden. Ympäri vuoden asuttuja taloja ei minun tietääkseni saaressa ollut, tai ainakin itse olin lossimatkalla bongannut vain pari pientä punaista 70-lukulaista kesämökkiä. Ja leirimökit. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, täällä voisimme nauttia luonnon rauhasta ilman pelkoa häiriköivistä mopopojista tai muistakaan häiriötekijöistä.

Satulat narahtelivat, lokit kirkuivat järven aaltojen yllä ja tuuli tuiversi hiuksissa kun ratsastimme pitkin rantaraittia. Ratsastimme noin puolisen tuntia, lähinnä verkkaista käyntiä, kunnes oli ruokatauon aika. Sidoimme hevoset raidallisiin koivuihin ja tassuttelimme yhtenä joukkiona lähemmäs rantaa. Tuntui ihanalta kiskoa jalasta kuumat ratsastussaappaat ja upottaa paljaat varpaat viileään järviveteen.
"Juuri tälleen pitää kesäpäivää viettää!", viereeni suurelle kivelle istahtanut Salma huokaisi upottaessaan sirot jalkansa nilkkoja myöten tummaan veteen. En voinut väittää vastaan.

Lounaan syötyämme jäimme vielä toviksi makoilemaan suloisesti lämmittävään aurinkoon. Aallot liplattivat vasten rantakiviä. Tunsin oloni keveäksi kuin kesäinen mansikkasmoothie; reissu oli jo nyt ylittänyt kaikki odotukseni. Ja mikä muka enää voisi mennä vikaan?

No, ilmeisesti monikin asia. Illan tultua oli meistä viimeisimmänkin hymy hyytynyt, vaihtuen epäuskoiseen irvistykseen.
"Missä me oikein nukutaan jos noi leirimökitkin on kerta lukossa?", Randi pohti, kun koko karu totuus oli paljastunut.
"Niin ja mitä me syödään!", Inkeri vinkaisi pidellen raidallisen topin verhoamaa vatsaansa. Iltapalastamme oli kulunut vasta tunti, mutta ne olivat olleet ainoat ruoanrippeet joita oli meillä jäljellä.
"Ainakin juomista riittää", Robert murahti viitaten järveen päin. Vesi oli muuttunut myrskyäväksi ja mustaksi. "

Tilanteemme kauhistelu nousi valloilleen. Ja yleisen mielialan synkkenemisen kanssa synkkeni myös taivaskin. Aurinko oli peittynyt tummiin, sadetta enteileviin pilviin. Oli alkanut myös tuulla kovaa.
"Meidän on parasta yrittää ettiä nyt jotain suojaa, käydään vaikka kiertelemässä kattomassa jos mökeiltä löytyis vilttejä tai jotain pressuja", Fiia totesi määrätietoinen ilme kasvoillaan. "Koska ihan kohta sataa"
"Kohta sataa...", Allu laulahti, saaden kipeän pukkauksen kylkeensä vieressään seisovalta Cellalta.

Fiian johdolla jakauduimme etsimään jonkinlaisia leirintätarvikkeita, saaden kuitenkin melko köyhän saaliin. Salainen fantasiani auki jääneestä mökin ovesta ja täydestä jääkaapista jäi yllättävää kyllä toteutumatta, mutta erään mökin halkoliiteristä Wilma onnistui löytämään neljä pientä vihreää pressua. Yasmin taas huomasi toisen mökin terassilla kaksi fleecepeittoa. Niiden kanssa me sitten leiriydyimme sadetta pitämään.
"Tää yö me varmasti nukutaan kun tukit", nurisin kietoen peittoa tiukemmin ympärilleni. "Ei yhtä syvästi, mutta samalla tavalla metsässä!"

[Robert]

Aurinko poltti pisamia mun ihoon ja laineet liplattivat lossin kylkiä vasten. Venna nuokkui rauhallisena mun käsipuolella ja mä yritin mallailla mun ystäviä ratsuineen Instagramin neliöön. Inkeri yritti rauhoitella villinä pyörivää Siiriä, jonka silmistä näki, ettei sitä oikeasti pelottanut--kunhan vain laittoi ajan kulumaan. Lossimatkan varmasti kymmeniä kertoja taittanut Taiga otti matkan auringonoton kannalta ja Hype näytti vähän silti, että sitä jännitti ihan hirveästi, muttei se uskaltanut liikauttaa jouhikarvaansakaan varmistaakseen, että pelolle oli aihetta. Britta silitteli ruunan markkaista kaulaa ja nauroi jollekin Anthonin jutulle. Mua hymyilytti.

Kesäinen saarireissu oli tervetullut virkistys tukahduttavan kuumaan intiaanikesään. Hevosihmisen varmamerkki oli siisti, kulmakarvoja viistävä rusketusraja otsassa, valkoisena ilman hanskoja hohtavat kädet, sekä toinen toistaan mielenkiintoisemmat kuviot leukaperissä ja kaulassa, riippuen miten nyt tykkäsikään pitää ratsastuskypärän hihnaa.

Britan lampaannahkahihnainen kypärä roikkui sen käsipuolella ja pyyhki hikeä otsalta käsivarrellaan. Matkalla Lossille olimme kulkeneet letkassa hiekka pöllyten, ja nyt tytön pisamaista otsaa koristi harmaa rantu hienoa sorapölyä. Mua nauratti, mutta kurottauduin silti pyyhkäisemään jäljen pois.

Seuraavalla viikolla alkaisi koulu, ja koko kesän ajan Seppeleelle varattu aika pitäisi taas jakaa koulun ja muiden harrastusten parissa. Toisaalta oli mukava juhlistaa kesän viimeisiä hetkiä melkein kaikkien tallilaisten kanssa. Annekin paistatteli aurinkoa lossin etuosassa aurinkolasit nenällään katse kohti taivaalla porottavaa mollukkaa.

Yksinäinen pilvenhattara heijastui järven pintaan kun lähestyimme saarta.

Satulat narisivat kun järjestyimme rannalla uuteen uskoon. Lossi humisi takanamme valmiina tekemään lähtöä ennen paluuta illansuussa, ja sekös aiheutti Vennalle hieman sydämentykytyksiä. Ponitamma onnekseni tyytyi vai pälyilemään takavasemmalle silmänvalkuaiset vilkkuen. Kerran se meinasi pakittaa Siken päälle, mutta lempeä vuonotamma puuskahti siihen malliin, että Venna otti suosiolla vähän etäisyyttä tarhakaveriinsa ja pysyi ihan housuissaan.

"Mulla on nyt jo hiertymiä reisissä", Britta valitti hiljaiseen ääneen mun vierellä. Se oli valikoinut päälleen shortsit sillä verukkeella, ettei se ollut aiemminkaan saanut hiertymiä. Mä olin jo tallilla huomauttanut, ettei se ole aikaisemmin joutunut ratsastamaan shorteissa oikeasti kilometritolkulla. Nyt mä vain myhäilin: "I did tell you."

"Shut it", se tuhahti, mutta hymy paistoi läpi sen yhteenpuristuneista huulista.

Anne lähti vetämään letkaa läpi saaren. Osa hevosista oli matkannut sinne aiemminkin, mutta osa oli selkeästi jännittynyt uudesta paikasta. Onneksi lauman läsnäolo sai arimmatkin jännittäjät etenemään reippaasti, eikä ratsastajienkaan tarvinut olla erityisen varuillaan. Leppoisa jutustelu täytti ilman, ja letkan alusta loppuun sai mahtumaan ainakin kuusi samaan aikaan käytyä eri keskustelua, jotka raikasivat metsikössä.

Saaren toisen puolen ranta oli mitä täydellisin uittamiseen, ja hevosetkin innostuivat virkistäytymisestä. Niin, kaikki paitsi Siiri. Shetlanninponi oli päättänyt, että hän ei alkaisi paksuja kesäkarvojaan kastelemaan ja kuivattamaan tämän reissun aikana, eikä auttanut vaikka Inkeri kuinka puski sitä istunnalla eteenpäin ja nakutti pohkeillaan tamman pyöreitä kylkiä.

Multa tippui päälleroiskuneita vesipisaroita nenänpäästä, ja ohjasin oman ratsuni vedestä takaisin rantaan. Valkoharja ravisteli itseään ja steppaili paikoillaan vähän siihen malliin, että takaisin olisi päästävä.

"Mee tällä", tarjosin Inkerille ja liu'uin alas Vennasta selästä. Märkä karva tuntui inhottavalta paljasta ihoa vasten.

"Joo, en taas tajuu miks tän pitää olla tämmönen juntti", blondi tuhahti ja hyppäsi alas Siirin selästä. Vaihto oli sujuva: Inkeri tempaisi itsensä Vennan selkään sekunneissa, ja sitten jauhoturpa oli jo kiikuttamassa uutta ratsastajaansa takaisin järveen. Mä jäin pitelemään ruohomättään löytänyttä Siiriä rannalle muutaman muun uimisesta tarpeekseen saaneen seppeleläisen kanssa.

Saarielämä oli mukavaa: järveltä kantautuva nauru ja pärske, lintujen laulu, pilvetön taivas ja auringon lämpö.

Yhtäkkiä Venna alkoi räpiköidä vedessä aivan kuin se ei olisi osannut uida sittenkään. Paniikki valtasi mun rintakehän kuin tummat pilvet taivaan myrskypäivänä. Ponin turpa oli painua pinnan alle ja ponin silmistä paistoi pakokauhu, valkuaiset kiivaasti vilkkuen. Mä en tiennyt mitä tehdä.

"Tee jotain!!" huusin ja läpsäisin vieressä seisovaa Anthonia rintaan. Se läpsäisi mua takaisin, ja mä olin pöllämystynyt. Tai oikeastaan Cella läpsäisi mua takaisin, ja yhtäkkiä mä olin taas tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Tai, no, tutussa ja tutussa, turvallisuudesta nyt
puhumattakaan. Oli pimeää, vain hyönteiset sirittivät.

"Tee ite jotain, sä oot nyt puoliyötä nykinyt mun käsivartta et olisin isolusikka ja oikeesti, Robert, ihan rehellisesti, mä en ehkä kykene siihen paitsi henkisesti niin myöskään fyysisesti, saatikka sitten parisuhteellisesti--"

"What?" mä mutisin edelleen jostain unen ja todellisuuden rajamailta ja räpyttelin silmiäni hämärässä kesäyössä. Cellan vaaleanruskeat silmät pyörähtivät. Mä vedin Rotan satulahuopaa paremmin päälleni. Siis näön vuoksi, koska neliömallinen yleishuopa ei toiminut peittona sitten mitenkään päin.

"Niin että onko sulla jotain konstaikävää tai jotain", Cella tuhahti ja kääntyi selälleen. Vesi pirskoi mökin ränsistyneestä pihavajasta löytynyttä telttakangasta. Väliaikaisesta yökatoksesta leijui homeen hempeä aromi--me oltiin vedetty lyhin tikku Cellan, Fiian ja Aleksanterin kanssa ja jouduttu kyhäämään oma saariyksiömme reikäisimmästä, joskus varmasti ihan hyvän teltan muinaisjäännöksestä.

"No ei oo", hiiskahdin ja käänsin selkäni blondille. Fiia nukkui seesteisen näköisenä mun toisella puolella. Sen käsi oli valahtanut melkein katoksen ulkopuolelle ja satunnaisia pisaroita kimmelsi sen kuulaalla iholla. Porkkanapää oli aiemmin päivällä löytänyt harmaan pilven hopeareunuksen: ainakaan ei satanut. Niiskaisin.

Mun nenä oli jääkylmä. Vedin huppua syvemmälle päähäni ja nostin kauluksen niin korviin kuin pystyi. Vaatteet tuntuivat inhottavan nihkeiltä, melkeinpä kosteilta, ja iltapäivän polttavasta helteestä huolimatta yö oli taittunut kylmäksi. Fiian rauhallinen hengitys muuttui harmaaksi pilveksi viileässä ilmassa.

Cella huokaisi. "Me ei päästä ikinä kotiin."

"Ei varmaan", vastasin.

Hetken kuunneltiin vain satunnaisesti sirittäviä ötököitä ja yön huminaa.

"Mitä unta sä näit?" Cella kuiskasi.

Mä huokaisin ja käännyin selälleni. "Se oli ihan outo se koko skenaario jotenkin", mä aloitin ja rapsutin jääkylmää nenänpäätäni niiskaisten. "Se oli niinku Seppele vuonna 2012, mutta me oltiin kuitenkin kaikki tänikäsiä kuin nyt. Tai, niinku, mulla oli Venna vielä, mutta olin kuitenkin minä nykyhetkenä. Anthonilla oli Taiga ja sitten oli Britta ja Hype ja Inkeri ja Siiri ja kaikkee sellasta."

"Ai 180-senttiseks venähtäneellä Anthonilla oli Taiga", vierustoverini hörähti.

"Joo", mä hymähdin, "se oli aika koominen. Anyway, musta tuntuu, että siinä oli sellanen juttu, että Britta ja Anthon oli yhdessä. Ja sitten en ole ihan varma, mutta Inkeri taisi olla ihastunut muhun? Mutta se saattoi johtua vaan siitä, että se oli oikeesti joskus ihastunut muhun. Siis silloin kun oltiin junnuja. Niin ehkä se vaan vaikutti siltä."

Cella pidätteli naurua. "Ai meidän Inkeri?? Suhun??"

"Älä keskeytä", mä sain mutistua ja olematta nauramatta yhtä aikaa. "Saavuttiin tosiaan tänne saareen ja kaikkea ja maastoiltiin ja silleen, ja sitten yhdessä vaiheessa mentiin uittamaan hevosia. No, Siiri ei suostunut menemään järveen ollenkaan niin lainasin sitten Vennaa Inkerille. Siinä oli jotenkin ihan hirveä aallokko, siis ihan tässä tällä järvellä, ja ehkä ne meni liian syvälle tai Venna väsyi tai jotain, mutta yhtäkkiä se alkoi vaan hukkua? Inkeri laskeutui sinne aallokkoon sen rinnalle, mutta jotenkin ne ajautui erilleen ja Venna vaan räpiköi siellä syvällä ja mä en voinut tehdä mitään kuin katsoa rannalta ja--"

"Ja sitten sä läpsäsit mua?"

"Joo. Tai, Anthonia. Siinä unessa."

Cella hymähti huvittuneesti. Jostain kuului rahinaa kun joku yritti saada paremman nukkuma-asennon metsäpedillään. Vesi ropisi hiljalleen telttakankaalle, mitä se nyt suuren männyn oksien lomasta pystyi.

"Mulla on ikävä Brittaa."

Mä käännyin katsomaan Cellaa. Sen silmät hohtivat hämärässä kun se katseli koinsyömää kattoa. Annoin katseeni tutkia sen kasvoja poissaolevasti, ja käänsin sitten itsekin pääni kohti taivasta.

Niin oli mullakin.

[Emmy]

Fiiliksiä vaellukselta sarjakuvan muodossa, toivottavasti teksteistä saa selvää

Edit. Katosta pystyttää clara ja inka.. Tekstejä kirojellessa tuli aivopaukku, kun eihän Pyry edes ollut koko reissulla 😂

[Clara]

"Jos lossi ei tule meidän luo, niin me mennään lossin luo", puuskahdin lopulta Wilmalle.

Tämä kikatti hermostuneena.

"Ai meinasit uida? Saatat joutua urheilemaan yksin."

"Okei, keksitään jotain muuta. Jos lossi ei tule meidän luo, niin kyllä sieltä joku tulee", korjasin tuijottaen itsepintaisesti järvelle.

"Tulisikin", Katsu inahti epätoivoisena. "Mä haluun kotiin."

Vilkaisin pientä punatukkaista tyttöä ja minulle alkoi hiljalleen valjeta, että ehkä se lossi ei tulisikaan, ehkä kukaan ei tulisikaan pelastamaan meitä siltä kirotulta pikkuiselta metsänkappaleelta, joka kohosi järven keskeltä ja tarjosi meille mukavan kesäisen retken hevosten kanssa.

Niin, ne hevoset. Nypläsin Gekon ohjia mietteliäänä. Nahka tuntui liukkaalta sormien välissä.

"Suuttuukohan Aurinko mulle, kun se ei saakkaan hoitsuaan takaisin ajoissa", mietin itsekseni. "Viimeinen palautuspäivä menee ohi tätä menoa aika äkkiä."

Alakuloisina lähdimme vaeltamaan pitkässä letkassa kiemurtelevaa polkua takaisin metsään.

"En mä usko, että ufo on napannut lossin", Wilma totesi Lailan rinnalta viitaten Inkan aiempaan kommenttiin. "Ne on varmaan tahallaan jättänyt meidät tänne. Virittäneet jotain piilokameroita, joilla ne kuvaa hevosversion Selviytyjistä", porkkanapää tarinoi. "Meistä tulee vielä julkkiksia, viedään Seppele ja Liekkijärvi maailmankartalle."

"Mä en just nyt haluais olla julkkis", huomautti puolestaan Yasmin.

Minua vähän nauratti, kaikesta huolimatta.

****

"On kyllä eksoottinen majoitus meillä", Fiia hymähti.

"Kauniita unia, rakkaat lapset", Robert huokaisi, ja minua alkoi naurattaa vähän enemmän.

Emmy ja Salma olivat kyhänneet sellaisen tee-se-itse-teltan kuusen juurelle pressuista ja kepeistä. Nimittäin sekään ei näyttänyt riittävän, että pääsimme tekemään tuttavuutta luonnon kanssa yöpyen taivasalla kaukana normaalista maailmasta, vaan sadekarhu päätti ilmeisesti uhakilla meitä pienellä luonnonmukaisella suihkulla. Taivas oli vetäytynyt pilveen, ja metsässä oli hämärää. Hevoset oli sidottu puihin kiinni. Niitä ei pelastaisi sateelta mikään.

"Toivotaan nyt, että nuo sadepilvet menisivät ohi.." Randi huokaisi ja sai Aleksanterilta myöntävän ynähdyksen vastaukseksi. Muuten oli hiljaista, sillä harvinaista kyllä, porukalta oli vitsit vähissä.

Ainakin siihen asti, että taivas repesi ja syöksi vesipisaroita niskaamme. Ryntäsimme pikkuisiin majoihimme ja kyyhötimme maassa viltteihin kääriytyneinä kuin maahiset konsanaan. Sade ropisi pressuja vasten, ja vesi alkoi kerääntyä majojen katolle. Pipsa löi alhaalta päin nyrkkinsä kattoon ja sai loiskautettua enimmät vedet pressun päältä, ennen kuin koko rakennelma hajoaisi. Verenhimoiset hyttyset piirittivät meidät ininällään. Cella kirosi ja suoritti murhan, jonka kohteeksi joutui hänen käsivarrelleen istahtanut yksilö.

Nimittäin siinä vaiheessa en enää voinut olla nauramatta, kaiken tämän takia.

[Cella]

(Siis MIKSI mä oon kirjottanut tammikuussa näin paljon rästejä pois enkä kuitenkaan postannut niistä yhtäkään?? Kummallista lukee näitä, kun ei edes muista milloin nää on tehnyt. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan eiköstä juu)

Mä olin teetättänyt ekaa kertaa elämässäni kuvia. Meidän oltua melkein kahden tunnin maastoreissulla Windin kanssa tuolla paukkupakkasessa, mun puhelin oli sanonut itsensä irti melkein kolmeksi päiväksi. Se oli saanut mut jo ajattelemaan, ettei se siitä pakkasenpuremasta toipuisi, ja sinne menisivät mukana mun kaikki kuvat ja viestit ja tiedot monen vuoden ajalta. Kun puhelin oli sitten kuitenkin lähtenyt taas pelaamaan (kun lämpö-Allu oli nukkunut sen päällä vahingossa yhden yön), mä olin päättänyt ottaa äkkiä kaiken tärkeimmän luurista turvaan.

Fordin ovia ei voinut laittaa lukkoon näin kovalla tammikuun pakkasella, joten mä jätin ne surutta auki kirmatessani kohti Seppeleen päätallia. Eipä sillä, että kukaan Liekkijärven metropolissa olisi koskaan kuullut autoa varastettavankaan.

"Hei!! Mä kajautin yläkertaan loikkiessani niin kovaa, että kenkiään kaapista kaivanut Alviina säikähti ja löi päänsä kumahtaen kaapin kattoon. Olisin ollut pahoillani, mutta en jaksanut.

"Mä teetin kuvia, täällä on teistäkin vaikka kuinka paljon loisto-otoksia!"

Mun ilmoitus sai huomattavasti ei-kiinnostuneemman vastauksen kuin olin odottanut, mutta se johtui pääosin siitä, että taukotilassa ei ollut kuin Pipsa, Salma ja Kasper. Se pieni yleisö oli kuitenkin erittäin innostunut näkemään nämä kuuluisat kuvat.

"Voi ei, mikä ihana kesä", Salma huokaisi napatessaan käsiinsä päällimmäisen kuvan mun ojentamasta pinosta. Pipsa kurottautui kurkkimaan meidän olan yli samaa kuvaa.
"Siis... toihan on sieltä saaresta! Johon me jäätiin lossivian takia jumiin!" Pipsa äkkäsi, ja nauroi hetken häkellyksen jälkeen hersyvästi.

"Missä välissä sä oot tän oikein ottanut!"

Mä otin suorakulmion mallisen kuvan käteeni ja katsoin sitä hymyillen. Kuvan keskellä Robert katsoi kameraan hyvin ryytyneen näköisenä, naama aivan ruskeana pisamista ja käsivarret täynnä hyttysenpistoja. Taustalla Emmy ja Salma tutkivat slaavikyykyssä äärimmäisen tarkkaan jotakin, mikä ei näkynyt kuvassa, mutta mä muistan niiden löytäneen jonkin erikoisen marjan ja kinanneen siitä, voiko sen syödä. Taustalla näkyi se järkyttävä teltanroikale, johon mä, Robert, Allu ja Fiia oltiin jouduttu erittäin epäonnistuneen uhkapelaamisen jälkeen sopeutumaan, ja joka me oltiin upean selviytymistarinamme lopuksi heitetty lossin laidan yli järven pohjaan. Teltan takaa pilkotti ilmeisesti Wilman punaista tukkaa ja ojennettua, köyteen kiedottua käsivartta, kielien siitä, että sillä hetkellä se oli vielä määrätietoisesti yrittänyt rakentaa meille pelastuslauttaa omin avuin. Lautanrakennus oli mun muistaakseni loppunut noin tunnin kuluttua kuvan ottamisesta, kun mä olin nälkäkiukussani käynyt ilmoittamassa Wilman tekeleen näyttävän yhtä tukevalta ja tasapainoiselta kuin Tikrun mielenterveys.

"En kestä", Pipsa naureskeli edelleen, ja työnsi kuvaa lähemmäs kasvojaan nähdäkseen yksityiskohdat paremmin. Se ei välttämättä ollut helppoa, sillä kuva oli vähän heilahtanut mun ottaessa sitä kiireessä: jos joku olisi nähnyt mun käyttävän elintärkeää puhelimen akkua muistojen rikastamiseen, mua oltaisiin käytetty Wilman surullisen lauttakyhäelmän pohjanpaikkaamiseen.

"Siis tää on varmaan jo siltä kolmannelta päivältä, kaikilla alkaa jo usko loppua", mä muistelin ja Salma hihitti.

"Tällä hetkellä tuolla tuntu aika kamalalta ja oli nälkä ja kaikkea, mut nyt tää on ihana seikkailumuisto! Ja kattokaa tota saaren kesämaisemaa, kyllä kelpaa kattoa näin keskellä talvea."

Salma oli oikeassa. Kuvassa näkyi peilityyni, smaragdinsininen järvi ja puiden välistä siivilöityvät auringonsäteet läikittivät kuvan kohteiden naamoja. Oli ikävä kesää, vaikkakaan ei ehkä juuri tuota extremehetkeä.

"Siis mistä saaresta te kotkotatte?" Kasper kysyi epäileväisesti mukinsa takaa. Me nostettiin kaikki päämme yhtäaikaa valokuvan uppeluksista.

"Se saari mihin me jäätiin viime kesänä moneksi päiväksi jumiin?" Pipsa koitti terävöittää Kassun muistoja. "Kun se lossi ei tullutkaan hakemaan meitä?"

Kasper tuijotti meitä tyhjällä, mitäänsanomattomalla ilmeellä, ja me tuijotettiin takaisin.

"Onko täältä ollu jossain vaiheessa porukkaa kateissa monta päivää?" Kasper tarkensi vielä uudelleen, kuin olisi pitänyt meitä vähän hitaina. Mä vilkaisin Salmaa vähän huolissani.

"Jos meidät kaikki joskus kidnapataan ja Kassu on ainoo toivo meidän takasin saamiseksi, mä toivon kaikkien vuoksi että ne nappaajat pitää meidän seurasta erityisen paljon."