Oilin Hoitokirja

[Anne]

Oili

[Vanessa]

Se oli myönnettävä, että Oili oli yhtä kaunis kuin auringonlasku. Se oikein sädehti ravatessaan tarhassa, tutustuen uuteen kotiinsa ja uuteen ympärintöön. Sen korvat viuhtoivat joka suuntaan tamman kuullostellessa ympäristöään, eikä millään malttanut pysähtyä heinäkasalle nauttimaan rauhallisin elkein kesäisestä illasta. 
''Kävitkin katsomassa Oilia aikaisemmin pihatolla?'' varmisti tosiaan jo pihatolta tutuksi tullut Krister.
''Kyllä vain, mutta on tamma kasvanut viimenäkemästä hirmuisesti'', totesin hymyillen irroittamatta katsettani kauniista nuoresta tammasta. 

''Se on mainio ratsunalku, oikein yhteistyökykyinen'', Krister muisti mainita jo toistamiseen.
''Aivan varmasti! Ja tulevaisuudessa oiva maastokaveri'', minua hymyilytti. En ollut suunnitellut ryhtyväni suuren ratsastuskoulun hoitajakaartin, en todellakkaan, mutta Oili oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. En voinut antaa niin kauniin tamman livetä käsistäni. Nuori ratsu ei näin pitkän tauon jälkeen ehkä ollut paras mahdollinen idea, mutta auttaisi minua sopeutumaan takaisin Liekkijärvelle opiskeluiden jälkeen.

En ollut suunnitellut palaavani takaisin isoisän luo, mutta isoisä oli sairas. Hän oli kasvattanut minut ja isoveljeni yhdessä isoäidin kanssa, nyt kun isoäidin kuolemasta oli melkein vuosi, alkoi isoisän fyysinen kunto ja henkinen vointi olla heikossa. He olivat antaneet meille kaikkensa siitä lähtien kun olin neljävuotias. Kun äiti päätti lähteä ja isä ajoi kolarin, joka vei hänet mukanaan, ei isovanhemmilleni tullut kysymykseenkään kääntää meille selkäänsä. He olivat olleet meidän vanhempiamme niistä päivistä eteenpäin.

''Tuolta tallin yläkerrasta voisi löytyä joku innokas, joka voisi tallia esitellä vielä. Voimme käydä kysymässä jos tahdot'', Krister havahdutti ,imut ajatuksistani. 
''Ei sinun tarvitse mukaan tulla'', naurahdus karkasi hyväntahtoisesti huuliltani. ''Olen jo senverta iso tyttö, että minun täytyy uskaltaa pyytää apua ihan itse.''
''Totta tuokin'', mies hymähti ja kosketti hattunsa reunaa mietteliään näköisenä.
''Vapautan teidät siis omiin hommiin, löydän kyllä oleskeluhuoneelle'', lupailin Kristerille, joka nyökäten poistui sitten paikalta.

Jäin hetkeksi seuraamaan vielä Oilia, uutta hoitohevostani. Se oli purkanut nuorekasta energiaansa jo niin riittävästi, että malttoi hidastaa tahtia ja haukata heinää kasalta mukaan matkaan, kun se käyskenteli ympäri tarhaa. Kauniin rautiaan väri oikein sädehti, kun epätoivoiset viimeiset auringonsäteet osuivat siihen, ennen kuin ne katosivat synkkien pilvien taakse. Oili vaikutti tyytyväiseltä ja se riitti minulle tähän päivään. Meillä ei ollut kiire vielä mihinkään, joten tamma oli helppo jättää tarhaan uusien ystäviensä kanssa. Minä taas suuntasin talliin, se nimittäin ei ollut tullut vielä tutuksi.

Seppeleen tila oli erittäin kaunis. Se oli suuri, enkä todennäköisesti koskaan tulisi muistamaan missä kaikki paikat olisivat, mutta se oli kaunis ja tilassa vallitsi aivan omanlainen tunnelma. Se oli rauhallinen, vaikka tällaisena rauhallisenakin iltana tallista kuului hulinaa ja kolinaa. Henkäisin terävästi, kun jokin märkä koski selkääni. Se oli turpa, hikinen ja vaahtoinen turpa.
''Anteeksi kauheasti..'', vaaleahiuksinen nainen henkäisi. ''Sun paidasta tuli ihan likainen.''
''Se on vain kuolaa, ei sillä niin väliä'', naurahdin kepeästi.

''Aivan. Olen Adalind, oletko sinä tuntilaisia vai?'' tyttö kurtisteli kulmiaan.
''En, vaan ihan uusi täällä. Ensimmäistä kertaa. Aloin hoitamaan Oilia'', hymyilin ystävällisesti ja tervehdin Adalindin mukana kulkevaa kaunista suomenhevosta.
''Aivan, tässä on Solttu, olen sen sponsoriratsastaja. Ja Oilihan oli.... se uusi suokkitamma?''
''Niin'', hymähdin. ''Itseasiassa etsin jotain ihmistä, joka voisi näyttää vähän paikkoja.''
''No, jos minä saisin hevosen pesuapua, musta voisi kyllä olla esittelijäksi'', Adalind hymyili vinosti ja lopulta virnisti pokan pettäessä.
''Pesuapua tarjolla tältä tytöltä. Mielelläni autan'', hymyilin ystävällisesti ja Adalind viittoi minut mukaansa sisälle suureen talliin.

ensimmäinen kerta Oilin kanssa

[Anne]

Vanessa ja Oili tutustuvat tuonpuoliseen




Spessu Vanessalle

[Anne]

Oili <3




Ihana kuva Annalta Oilista <3

[Vanessa]

Tunsin hieman syyllisyyttä siitä, etten ollut Liekkijärvellä koko kesänä. Isoveljeni Ville oli päättänyt vuokrata asuntoauton ja lähti kuljettamaan reilun kuukauden ajan minua ja isoisää ympäri Suomea. Isoisä oli aina ollut vanha jääräpää, eikä ollut kokenut tarvetta poistua pahemmin omasta kotikylästään, koskaan. Ainoastaan rekkaa kuljettaessa hän oli nähnyt niin sanotusti maailmaa, mutta suurilla teillä kulkeminen neljäkymmentävuotta sitten luo suhteellisen suppean näkymän. Tälläkin kertaa isoisä oli ollut kovin vastahakoinen reissuun lähtijä, hän ei pitänyt Helsingistä ollenkaan, vasta Lappiin päästessämme hän tuntui hieman rentoutuvan ja jopa ihastelevan pohjoisia maisemia. 

Reissu oli onnistunut. Se oli saanut minuun myös lisää itsevarmuutta. Olin persoona, joka viihtyi yksin tai perheen piirissä, mutta matkustaminen oli pakottanut minua avaamaan sieluani hieman myös muille ihmisille. Leirintäalueella Villen viihdyttäessä iltanuotiolla istuvia ihmisiä hän rohkaisia minut laulamaan, löysin muutaman tuttavuuden joiden kanssa saatoin nyt kesän jälkeen olla yhteydessä puhelimitse. Sen verran mitä nyt puhelinta käytin. Olin oppinut matkamme varrella myös käyttämään ripsiväriä, se korosti kauniisti vaaleita piirteitä sekä kasvojani, ja teki silmistäni räjähtävän kauniit, vaikka niin kovin pinnallisesti ei olisi saanut ajatella. Olin myös leikauttanut Helsingissä hiukseni kampaajalla, ne olivat nyt hieman yli olkapäiden ja minulla oli ohut kihartuva (tai lennokas) suora otsatukka.

Parasta koko matkassa oli kuitenkin kotiin paluu. Se hetki kun tutut maisemat vilisivät silmissä, tutut kaupat ja luonto oli kosketeltavissa, pystyin ensimmäistä kertaa rentoutumaan koko kesänä. Huimista seikkailuista huolimatta, kotona oli aina paras olla. Surullisinta oli, että Oili oli jäänyt täysin huomiotta matkamme aikana. Ensi töikseni olin suunnannut Seppeleeseen katsomaan Oilin vointia ja yrittänyt korvata menetettyä aikaamme istuskellen tallilla joka päivä. Toisaalta osittain tallille oli helppo lähteä, sillä isoisä oli kuukauden samassa autossa meidän kanssa yhdessä asuessaan saanut tarpeekseen meistä ja kaipasi hieman omaa aikaa.

Loppu kesä oli kulunut Oilin kanssa kun lennossa. Nuori tamma oli luonteeltaan erittäin ystävällinen ja se oli utelias ympäristöstään, joten uusien asioiden opetteleminen sen kanssa oli hauskaa ja rentoa. Ratsuksi huimaa vauhtia kehittynyt tamma oli ehkä vielä jokseenkin epätasapainoinen, joka saattoi olla minun ratsastukseni vika, siitä kun olin kunnolla ratsastanut viimeksi tosissani oli vuosia ennen kuin aloitin taas Seppeleessä. Meistä alkoi siitä huolimatta kehittyä aikamoinen parivaljakko, vaikka mieluusti jätin tallin henkilökunnalle vaativammat treenit ja keskistyin itse rennompaan menoon.

Nyt Oili kävi jo tunneilla. Hieman kokeneemmilla tosin, mutta se oli kasvanut ja kehittynyt niin paljon, ettei varsa ajoista tuntunut enää löytyvän vihjettäkään, paitsi nuorekas pilke silmäkulmassa. Oilin ohjista kiinni pitäen istuimme kalliolla katsomassa iltapäivän auringon laskua. Syksy oli saapunut luoksemme ja samalla viileä ilma ja kylmä tuuli. Puut olivat alkaneet kadottaa vihreää väriään ja yhä useampi puu loisti syksyisillä kirkkailla väreillään. Punaisella, keltaisella, oranssilla. Syksy saattoi olla lempi vuodenaikani, sillä luonnon värit olivat silloin kauneimmillaan. Ilma oli mitä kaunehin. Minua ei häirinnyt jäätävät syyssateet, ne olivat kauniita, samoin myös ne harvinaiset päivät kun paistoi niin kauniisti aurinko kuin tänään.

Tänään oli ollut erittäin kaunis ja melkoisen lämmin päivä. Ei lämmintä jota voisi kesään verrata, vaan aurinko lämmitti petollisen kauniisti, samalla kuin kylmä tuuli ajoittain puhalsi kasvoille ja muistutti talven saapumisesta. Olin sonnustautunut kevyt toppatakkiin syystäkin. Kun lähdin maastoon köpöttelemään Oilin kanssa, oli vielä lämmintä, mutta nyt auringon laskiessa ilma viileni huomattavasti. Oili tuuppasi minua kevyesti turvallaan ja loi minuun uteliaan katseen. Se tunsi olonsa hieman epävarmaksi korkealla kalliolla, josta lähti maisema Liekkijärvelle. Tamma oli vielä niin kovin nuori, että sitä jännitti kun hämärä laskeutui luoksemme. Tunsin oloni silti varmaksi. Olimme löytäneet Oilin kanssa rauhallisen yhteisymmärryksen. Olin ymmärtänyt jo heti alkuunsa, että tamma kaipasi lempeää lähestymistä, meiltä oli tullut kavereita.

Hämärän kutitellessa niin pian jo olkapäilläni, pörrötin Oilin paksua otsatukkaa ja nousin jo kylmältä kalliolta seisomaan. Talutin tamman takaisin tienvarteen, jossa askeleet olivat satavarmoja, ennen kuin laskin jalustimet takaisin alas ja heilautin itseni takaisin Oilin selkään. Tamma pärskähti hieman kärsimättömästi ja tuskin malttoi odottaa, että pääsisi mahdollisimman pian iltaheiniensä kimppuun. Oili oli hieno, mutta nuorena vielä niin kovin malttamaton. Taputtelin tammaa tyytyväisenä ja vilkaisin vielä kerran Liekkijärvelle päin. Viimeiset auringon säteet näkyivät horisontissa ja ne valaisivat järven sinisien sävyjen sekaan tuhansia muita kauniita eri värien sävyjä. hymyilin hiljakseni.

''Nyt mennään kotiin prinsessa", kuiskasin tamman korvaan ja pujotin samalla otsalampun kypärän ympärille. Painoin pohkeet keveästi Oilin kylkiin ja tamma nytkähti keveästi liikkeelle. Hämärässä meillä ei ollut mikään kiire takaisin kotiin, voisimme edistyä rauhallisessa käynnissä, jotta me molemmat säilyisimme lähestyvän halloweenin aiheuttamilta sydämentykytyksiltä.

toinen kerta Oilin kanssa

[Vanessa]

Oililla oli toki tänään ratsastajia kuljetettavana tunneilla, mutta herätessäni upea syyssää oli houkutellut minut jo varhais ulos. Meillä oli kotona tapana herätä jo viideltä hoitamaan arkiaskareita, eikä tämä aamu ollut poikkeus. Isoisä ei millään ollut halunnut luopua vuohistaan tai kanoistaan ja ne kuuluivat vastuulleni yhtälailla kuin isoisä. Monta päivää kestäneet rankkasateet olivat ohi ja nyt taivas tuntui olevan valoisampi kuin moneen päivään. Silti taivaalta ropisi pisaroita säännölisesti ja purevan kylmä syysilma sai pukeutumaan jo hieman paremmin kun kuukausi taaksepäin. Olin ilmasta niin tohkeissani, että olin Seppeleessä sopivasti jo aamutallin aikaan. Kärttyisen näköinen tallityöntekijä jakoi viimeisille hevosille aamukauroja ja valmistautui tarhaamaan hevosia, joista hienohelmaisimmatkin joutuisivat pian ulos.

''Tarviitteko kenties apua hevosten tarhaamisessa ja karsinoiden siivoomisessa?'' Kysyin ystävällisesti tallityöntekijältä, Kasperilta, joka hämillään vilkaisi taakseen.
''Ketkä te?'' Mies kurtisti kulmiaan hiukan kiukkuisesti.
''Sinä'', hymähdin ystävällisesti, vaikka sieluni huusi maastoon lähtemistä ja raikasta ilmaa.
''Tee kuten parhaaks näät, sairasta että kukaan on vapaaehtosesti tähän aikaan tallilla'', punapäinen mies tuhahti ja jatkoi hommiaan. Minua hieman hämmästytti toisinaan tämä kummallinen tallityöntekijä, mutta uskoi väsyneen ulkokuoren alla hänen olevan oikein sympaattinen. Kaikissa meissä oli jotain hyvää.

Myös minussa, päättelin yksikseni samalla kun tartuin talikkoon ja kottikärryihin. Kärttyisän tallityöntekijä Kasperin hakiessa hevosia ulos, minä samassa tahdissa aloin puhdistamaan karsinoita. Minusta oli ilo olla apuna ja päättelin, että tämä Kasper olisi myös kovin kiitollinen päästessään takaisin lepoasentoon. Ja hänen tallinhoitonsa nopeutti myös minun pääsyäni liikkeelle. Ei kulunut edes kahta tuntia, kun seisoimme molemmat, minä ja Oili sadevarusteet päällämme tallin ovella. En ollut kuvitellut Oilin olevan niin kovin hienohelma, mutta tamma pudisteli tyytymättömänä päätään vesipisaroiden tipahdellessa sen paljaalle turvalle. Oili hörähti hieman kiukkuisena ja polkaisi jalkaansa. siitä huolimatta heilautin itseni tamman selkään ja kannustin sen rauhalliseen käyntiin. Me olimme menossa nauttimaan luonnosta, emme hankkimaan kylmien vesipisaroiden lisäksi hikipisaroita.

Heti Aamuun innokkaalla nuorella tammalla olisi ollut energiaa niin moneen muuhun kuin käyntimaastoon. Minun katseeni liukuessa värikkäissä puissa ja synkeissä ikivihreissä kuusissa, yritti Oili useasti rikkoa raviin. Pidättelin tammaa kärsivällisesti ja kuinkin sen korvaan rauhoittavasti. Hiljaisuus ruokki luontoa paremmin kuin mikään ja kannusti metsän ujoja eläimiä ilmestymään piiloistaan.

Me kohtasimme pian tiellä puoliksi valkoista talvikarvaa keränneen jäniksen. Se jäi katselemaan meitä tien viereen korvat pystyssä liikkumattomana. Ainoastaan sen pieni nenä kävi nuuskutellen, pupun arvioidessa lähestyvää uhkaa, mutta lopulta se koki meidät niin turvalliseksi, että hypähti muutaman askeleen pois päin hiekkatiestä ja teki meille vain tilaa. Pian vanhasta tammesta kuului kauheaa kohinaa ja me pysähdyimme Oilin kanssa katsomaan. Tamman kääntyi myös kuuntelemaan oksien suhinaa ja havahtui kun yhtäkkiä tammesta lensi muutamia tammenterhoja maahan. Oili hypähti hieman sivuun ja sen sieraimet laajeni yhtä suuriksi kuin lentävän lautasen uskoisi olevan. Tamma uskoi meidän kohdanneen nyt metsän mörön.

Mutta metsän suuri ja pelottava mörkö osottautui pieniksi oraviksi, jotka hirveällä vauhdilla valmistautuivat talviunille. Ne hyppelivät alas tammesta ja kuljettivat ruokaa mukanaan lähipuuhun varastoiden niitä talven varalle. Toinen ruskeita olennoista pysähtyi tammenterho suussaan katselemaan meitä hetkeksi, Oilin tanssahdellessa puun luota taas hieman kauemmas, mutta sitten se jatkoi työntekoaan yhtä ahkerasti kun sen rinnalla kipittävä ystävänsä. Rapsuttelin Oilin kaulaa, juuri tämän takia rakastin luontoa, se oli kaunis, eheyttävä ja metsän asukit olivat synnittömiä pieniä olentoja, jotka elivät elämäänsä ihan yhtälailla kuin me.

Me jatkoimme Oilin kanssa matkaa, mutta suuntanamme oli nyt jo Seppele. En halunnut rasittaa tammaa liikaa, sillä sen oli määrä juosta vielä tunneilla iltapäivällä. Sen lisäksi Oili oli läpikotaisin märkä, vaikka ei edes satanut paljon, eikä nuori neiti tuntunut pitävän tästä kosteasta lookistaan. Tärkeintä oli se, että aina toisinaan meillä kaikilla oli mahdollisuus lähteä metsään rauhoittumaan ja todella nauttia siitä, mitä luonnolla oli meille tarjota. Pusikossa suhahti ja vielä kerran pysähdyin katsomaan mikä siellä vilisi.

Sykkeeni nousi hetkessä ties kuinka korkeaksi. Siristelin silmiäni ja ymmärsin, että pusikoissa liikkuva otus ei ollut pieni jänis tai orava. Oili pärskähti minulle hermostuneena, eikä olisi halunnut pysyä enää paikallaan.
''Mikä ihme toi on?'' Kuului hengähdyksen takanani, jota pelästyin enemmän kun pusikosta ilmestynyttä mustavalkoista möllykkää.
''Tuo.... on mäyrä. Jonka pitäisi liikkua vain pimeällä ja vaikka sen kuuluisi pelätä meitä enemmän kuin meidän sitä, olisi paras lähteä sen tieltä heti'', hengähdin ihastuksissani.

Valkoisella ponilla ratsastava nainen oli kasvoiltaan minulle tuttu Seppeleestä. Emme sanoneet sanaakaan vaan täydellisessä hiljaisuudessa ratsastimme kauemmas päivänvaloon uskaltautuneesta mäyrästä. Vasta kun etäisyyttä oli tullut sopivasti, uskalsin hengittää taas normaalisti ja samalla niin herkästi minun toimiini reagoiva Oili alkoi rentoutua myös.
''En ole ikinä nähnyt mäyrää noin läheltä tai ehkä livenäkään'', lyhythiuksinen nainen totesi, kun koki turvalliseksi puhua.
''Ne harvoin liikkuu näin valoisassa, mitäköhän asiaa sillä on päivänvaloon'', hymähdin hämilläni.
''Suloinen se petoisesta olemuksestaan huolimatta oli. Sä taidat olla Oilin hoitaja'', nainen hymyili. ''Mä olen Salma. Agin omistaja ja Bonnien sponsoriratsastaja.''
'' Muistankin sinut, ratsastat Bonniella oikein mallikkaasti. Minä olen Vanessa ja hoidan Oilia'', naurahdin ystävällisesti. Loppu maastoni, se lyhyt muutama satametriä sujui Salman kanssa hevosista keskustellen. Oli hienoa, että joku muukin jaksoi ilmestyä tallille aikaisin aamulla tai ylipäätään kerkesivät aamuisin. Ehkä tämä oli ennuste siitä, ettei minun joka kerta tarvitsisikaan lähteä maastoon aivan yksin. tai no, vain Oili seuranani.

kolmas kerta Oilin kanssa

[Vanessa]

Kello oli viisi yli kuusi aamulla, kun seisoin tallilainen Pyry seuranani Seppeleen pihalla. Tänään oli ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäisen osakilpailun aika, joka tarkoitti, että vilinää ja hulinaa tallilla olisi tiedossa koko päiväksi. Hulina ja vilinä eivät olleet sellaista tekemistä, jotka olisivat houkutelleet minua. Ratsastuskoulumestaruuksiin osallistuminen ei ollut vielä minulle ajankohtaista, olinhan Seppeleessä melko uusi kasvo. Silti olin saaunut aamulla viiden aikaan tallille ja päättänyt auttaa henkilökuntaa koristamaan Seppeleen ulkonäköä kisapäivän kunniaksi. Eilen olin tarjoutunut avustamaan syksyisen liiskaantuneen ja vetisen nurmikon hoitamisessa ja nyt olin ennen kilpailujen ja tallin avautumista saapunut viimeistelemään tallin edustan kanervoilla, erilaisilla violetin, punaisen ja sinisen sävyillä, tuoden koristeellisuutta kilpapäivään ja valokuviin. Niitä jokainen kilpailija tykkäsi napsia omasta hevosestaan ja kilpapäivästään.

''Heräsit siis puoli viisi että ehtisit laittamaan Seppelettä nätiksi, vaikka maneesikin koristeltiin jo eilen'', Pysy tarkensi hämillään. En ollut ennen keskustellut hänen kanssaan, mutta Pyry vaikutti varsin asialliselta nuorelta mieheltä.
''Niin, kävin laittamassa kukkia maneesiin ja ajattelin helliä vähän Oilia ennen varsinaisten kilpailujen alkua'', hymyilin aurinkoisesti. ''Sinähän olet tallilla aikaisessa, jännittääkö kisat?''
Saatoin nähdä Pyryn kasvoilla pientä punastumisen merkkiä hänen vilkaistessaan minua hämillään: ''No ehkä vähän.''
''Hyvä, se tietää yleensä vain hyvää'', naurahdin ja vilkaisin taivaalle. Hetkeksi lakannut tihkusade alkoi taas. Kevyesti pisarat tipahtelivat poskilleni ja harmaa taivas muuttui hetkessä synkemmäksi. Suuntasin sisälle talliin, nyt sen vihdoin auettua virallisesti ja vilkuilin aikaisia innokkaita kilpailijoita, jotka alkoivat valua talliin.

''Olisitko kaivannut apua Reinon kanssa?'' Kysäisin vielä Pyryltä ennen kun tiemme olisivat erkaantuneet.
''Mulla on nyt homma hoidossa,  mutta jos tarvitsen, pyydän'', Pyry nyökkäili hieman etäisen oloisesti. Olinkohan taas päästänyt suustani jotain tyhmää? Yliystävällisyyteni tuntui toisinaan olevan kiusallista joillekin ihmisille. Aikainen aamu oli saanut Oilin ihan pökerryksiin. Vaikka aitassa oli huomattavasti rauhallisempaa kuin muualla, se kuulosteli oikein tarkkaavaisena ulkoa kuuluvia ääniä.
'' Älä huoli nuorikko neitonen, ajattelin vain harjata sinut ennen uloslähtöä, että edustetaan kaikki parhaimillamme'', silittelin tamman silkkistä kaulaa ennen kun käännyin harjapakin puoleen.

Ei Oili eilisestä ollut yhtään sen kummoisemman näköinen. Halusin vain saada Oilin kanssa luotua luottamuksen, olihan nuoren hevosen elämässä ratsastuskoulun hälinä aina aavistuksen hämmentävää. Oili oli kiltti, eikä pistänyt pahakseen ketään, kuka sen karsinaan ilmestyi sitä paijaamaan, mutta kiire sillä tuntui aina olevan joka paikkaan. Siis aina. Kaikki oli vielä uutta ja jännittävää, varsinkin pienet eläimet, suhina pusikoissa ja turhan innokkaan lajitoverit saattoivat saada sen kavahtamaan. Sen lisäksi tamma ei pitänyt liian painavista avuista, se tykkäsi työskennellä, mutta kaipasi herkkiä apuja, joka ei ollut tyypillistä kokeneelle ratsastuskouluhevoselle. Oili olisi opettavainen, varmasti jokaiselle joka sen selkään pääsisi nousemaan.

''Huh Ikinä ei ole jännittänyt näin paljon'', Huiskan hoitaja Sara ilmestyi aitalle kun pyörremyrsky. ''En yhtään tiedä miten laitan Huiskan harjan ja mulla oli niin kiire tänne etten ehtinyt laittaa omiakaan hiuksia.''
Ilmassa väreili vihdoin kilpailupäivien tyypillinen jännitys. Hetkeksi minulle heräsi pienoinen kaipuu jännittävistä kisa aamuista ja jännityksestä, mutta meillä Olisi Oilin kanssa vielä aikaa kokea sellaista. Päästin Oilin hännästä irti tamman astuessa sivuun. Sen mielestä hännän setviminen ei ollut mukavaa puuhaa, joten käännyin hetkeksi saran puoleen.

''Sinulla on kyllä kauniit hiuset, voitaisiin laittaa sinulle kaunis nuttura ja huiskalle hieno letti?'' Ehdotin Saralle joka kääntyi vauhdikkaasti minun puoleeni.
''Se ois täydellistä, etkö sä itse osallistu kilpailuihin?'' tyttö hymyili onnellisen näköisenä. Me olimme ehtineet vaihtaa ari sanaa, sillä me olimme aitta asukkaiden aktiivisimmat kävijät.
''Toki, hoidan vain Oilin pikaisesti loppuun ja autan sinua, sitten karkaan täältä ennen pahimpien kisahulinoiden alkamista'', naurahdin.
''Kisat ei taida olla sun juttu?''
''Olen vain oppinut arvostamaan rauhaa ja luontoa niin kovin, etten tiedä olisiko minusta edes enää sellaisen hulinan sietoon'', kohautin olkiani mietteliäänä. Edellisestä kisapäivästäni oli yli kolme vuotta.

''Eihän se selviä kuin kokeilemalla, voisit avustaa monessakin asiassa, kun suurin osa kisaa, niin apukäsiä ei ole koskaan liikaa'', Sara heitti viisaan asian ilmoille, jota en rehellisesti ollut tullut edes ajatelleeksi. Hän oli harvinaisen oikeassa.
''Aivan totta, ehkä tämä päivä on se päivä kun voin panostaa muutenkin kun istuttamalla kukkia Sepeleen ihaan ja ruukkuihin maneesiin'', pohdin ääneen.
''Ai sä laitoit ne. Ne oli tosi sulosia'', Sara totesi.
''Kiitos'', hymyilin ja käännyin vielä hetkeksi Oilin puoleen, ennen kuin sukeltaisin mukaan ahdistavaan kisahälinään.

neljäs kerta Oilin kanssa

[Vanessa]

Oilista oli kasvanut niin huikean kaunis nuori nainen. Se ei ollut enää niin hontelu ja tyhjäpään oloinen. Se kiilteli kauneuttaan tarhassa, kun se katseli syvin silmin jonnekkin kaukaisuuteen. Henkäisi ihastuksissani Oilia katsoessa. Uusi vuosi toi mukanaan täysin uusia käänteitä, mutta mitä se meille todellisuudessa toisi vielä enemmän, olitaitavamman ratsun. Oili oli jo todistanut olevansa kaunis ja herkkä ratsastettava, tuskin maltoin odottaa mitä puolia tammasta vielä löytyisi. Olimmehan me vasta puolisen vuotta viettäneet yhteistä taivalta.

viides kerta Oilin kanssa

[Anne]

22.9.2018 Maastoestetunti



Oili oli innoissaan ja meni monelle estelle liioitellen. Lopputunnista Kajo sai suokkiin jo malttiakin.

Spessu Kajolle!

[Lyyti]

22.12. Jouluihme

Kuin joulun ihmemaa. Lumen kuorruttamat puut kumartuivat Seppeleeseen johtavan tien ylle kuin uteliaina tulijaa tarkastellen. Hyvää iltapäivää teille, Lyyti hymähti mielessään, me tullaan vielä tutuiksi.
Vieressä istuva pikkusisko Laila höpötti tapansa mukaan loputtomasti. Se luetteli hevosia, niiden hoitajia ja kaikenlaisia tuntiratsastajien juonikuvioita, joiden perässä Lyyti ei pysynyt millään. Hän keskittyi ohjailemaan Toyotaa.

Lyytin sydänalassa parveili perhosia. Vai vatsassako niiden sanottiin olevan? Tuntui hassulta olla näin ihastuksissaan 18-vuotiaana, elää nyt todeksi hevoskirjojen aikanaan inspiroimia haavekuvia. Oma hoitohevonen ratsastustallissa.
Koko idea oli itse asiassa Lailan ansiota. Kun perhe oli muuttanut Liekkijärvelle syksyn alussa, oli kulttuurishokki ollut melkoinen. Koti-Karjalassa perhe oli asunut kuin pienessä kommuunissa, jossa pyörämatkan päässä olivat niin isovanhemmat kuin serkutkin. Elämä oli yhteisöllistä ja eläväistä, ja isoa omakotitaloa ympäröi kokonainen puutarha. Ja sitten muutto Liekkijärvelle – ei nyt mikään metropoli, mutta vieras paikka kuitenkin, ja kotina sieluton rivitalo.
Mutta elämä jatkui, jotenkin. Lyyti oli aloittanut abivuotensa Liekkijärven lukiossa ja Laila kasiluokan. Laila, joka oli yhtä elohopeaa koko tyttö, oli myös täyttänyt kalenterinsa noin kolmellatoista eri harrastuksella keramiikasta näytelmäpiiriin – ja ratsastustunteihin.

Siskokset olivat kasvaneet isovanhempiensa ravitallin liepeillä. Eipä niistä juoksijoista koskaan sen kummempaa tullut (paitsi legendaarisesta voikosta Ukko-Loimusta, joka oli värinsä ja temperamenttinsa takia paikallisravien tähti), mutta Lyyti ja Laila serkkukatraansa keskellä olivat saaneet viettää tallintuoksuisen lapsuuden. Karanneiden hevosten metsästystä naapurin kaurapellolta; rekiajeluita joulupyhinä; rajatonta riemua niinä kesinä, kun yhdelle tammoista syntyi varsa.

Seppele oli eri maailma. Sen Laila oli Lyytille seikkaperäisesti selostanut. Hevoset eivät saanet kasvattaa paksua talvikarvaa ja näyttää kuin pörröisiltä lihapullilta koko talven, vaan suurin osa niistä klippailtiin ja loimitettiin. Ja ne varusteet! Sitä sai kuulemma opetella satuloimaan kokonaan uudestaan.
Lyytiä ei säännöllinen tuntiratsastaminen kiinnostanut, ja kallistakin se oli. Hän kaipasi enemmän aamutalleja, tai kavereiden kanssa höpöttelyä varusteita puhdistaessa. Ja niinpä Laila oli vinkannut, että monelle hevosista etsittiin hoitajia. Ja siellä oli yksi erityisen kaunis suomenhevonen, kiltti ja kultainen.

Ja tässä sitä oltiin. Lyyti parkkeerasi Toyotan muutaman muun auton viereen ja kiirehti pitkillä koivillaan tallille loikkivan Lailan perään. ”Mie oon jo kertonu Emmylle, että myö tullaan tännään”, se ilmoitti (noin viidettä kertaa).
Tallissa oli rauhallista, hevoset oli jo haettu sisälle; karsinoista kuului levollista liikehdintää ja heinien pureskelua. Vaaleahiuksinen nainen suki suurta, kaunista läsipäätä käytävällä.
”Moi Emmy!” Laila hihkaisi. ”Mie toin nyt sen miun siskon.”
Vaaleaverikkö tervehti tyttöjä ystävällisesti ja hymyili Lyytille. ”Hauska tutustua, mä olen Emmy, toinen Seppeleen tämänhetkisistä hoitajista. Oilistako sinä olisit kiinnostunut?”
”Joo… mie ku tykkeen suomenhevosista erityisesti.”
”Kiva, Oili on kyllä ihana. Jos odotat vähän aikaa, että mä saan tämän Chicon hoidettua, ja voidaan sitten käydä moikkaamassa sitä. Oili voi varmaan näyttää sulle paikkoja sillä aikaa?”

Ja Lailahan voi. Se kierrätti Lyytiä ympäriinsä semmoisella vauhdilla, että heikotti. Karsinoita oli reilu parikymmentä ja arkipäivinä tallissa kävi melkoinen hulina. Satulahuone oli siisti ja hyvin järjestelty (ja sellaisena se kuulemma yleensä säilyi, hoitajien pitäessä sen tip top-kunnossa). Oleskeluhuoneessa oli yhdessä nurkassa pino vanhoja Villivarsoja (kuinka kotoisaa ja nostalgista!), ja sohville oli levitelty muutama pörröinen viltti. Lokeroiden ovissa näkyi muistoja vanhoista hoitajista; yhden nurkkaan oli kirjotettu tussilla ”Maiss & Siiri”.

Sitten oli aika mennä tervehtimään Oilia. Lumi narskui Lyytin, Lailan ja Emmyn kenkien alla, kun he kävelivät suloisesti valaistun tallipihan poikki pihatolle. Pihatto! Kuinka herttaiselta se näytti. Emmy jutteli ja kertoili Seppeleen tallielämästä ja kyseli Lyytin hevoskokemuksesta. Hän ehti tuskin vastailla, kun Laila höpötteli kommenttejaan joka väliin.
Emmy avasi vaivattomasti keskimmäisen pihattokarsinan yläoven, ja siro rautias kohotti päätään heinäkasta pehmeästi hörähtäen.
”Voi kun kaunis!” Lyyti ei voinut olla hengähtämättä. Tamma tuli heti uteliaana haistelemaan tulijoita, sen lämmin hengitys pakkasilmassa höyryten. Lyyti rakastui tammaan heti, se oli juuri hänen tyyppisensä hevonen – lempeä, rauhallinen suomenhevonen. Emmy kertoili Oilista; se oli varsonut kerran, ja oli ratsuna reipas, toisinaan liiankin hätäinen. Se oli helppo hoidettava, hyväntuulinen ja vilkas. Sen kanssa ei kuulemma tylsää tulisi. Sitä ei ollut vaikea uskoa, kun Lyyti nytkin heilutteli päätään, taskuja ja sormia hamuten.

Pimeä laskeutui Seppeleen miljöölle sillä aikaa kun kolmikko höpötteli pihatolla. Tallin katonrajaan asetellut jouluvalot toivat pihaan todellisen joulutunnelman. Ja Oili tuntui todelliselta joulun ihmeeltä.

[Lyyti]

10.01. Arki tutuksi

Niin joulu joutui, tai siis oli joutunut, ja uusi vuosikymmen oli täällä. Joulu oli ollut ihana – ei yhtä luminen ja satukirjamainen kuin koti-Karjalassa, mutta joulu kuitenkin, laatikoineen ja torttuähkyineen. Ja tänä jouluna kaikki oli ollut tietenkin tavallista ihmeellisempää: Seppele ja sen vilkas tallielämä oli tulossa hiljakseen Lyytille tutuksi. Hän oli ilmoittautunut viime hetkellä tutustumisleirille, mikä oli ollut loistava veto; talli tuntui nyt melkein omalta, ja porukkaan sulautuminen ei vaikuttanut enää vain kaukaiselta haaveelta. Hauskat muistot (ja leirikisan voitto!) säilyisivät mielessä pitkän aikaa, ja tuntui kivalta, kun tallikäytävillä kohtasi tuttuja kasvoja, joiden kanssa rupattelu oli luonnollista.

Ja Oili, voi Oili. Hyväntuulinen ja herttainen tamma oli vienyt Lyytin sydämen kokonaan leirin aikana. Se oli hoidettavana kiltti, utelias ja vireä, ja ratsuna reipas höntti, välillä rauhaton, mutta hyväntahtoisella tavalla. Mikä tärkeintä, Lyytiä ei jännittänyt lainkaan Oilin selässä. Hän ei ollut kovinkaan itsevarma tai taitava ratsastaja, mutta Oili tuntui turvalliselta, vaikka vauhtia riittikin. Se vastasi silti apuihin miellyttämisenhaluisesti ja iloisesti. Taianomaisinta leirillä olivat olleet maastoratsastukset – jääratsastus lumiesteineen (ja innosta puhiseva Oili) oli ollut unohtumaton.

Ja nyt pyhien jälkeen Seppeleessä alkoi tavallinen arki. Lyyti oli kiirehtinyt tallille aamun matematiikantuntien jälkeen ja piti parhaillaan seuraa Tiialle, tuntiratsastajalle joka satuloi Oilia parhaillaan maastotuntia varten. Lyyti ei halunnut olla pomotteleva ja omistushaluinen hoitaja, joka väenvängällä laittoi hoitohevosensa valmiiksi tunneille – monelle tuntiratsastajalle hoitohetki ratsun kanssa oli varmasti yhtä tärkeää kuin itse tunti.
Oli mukava talvipäivä - ei kylmä laisinkaan, ja taivaalta sateli hiljakseen piskuisia lumihiutaleita. 
”Kauankos sie olet ratsastanut?” Lyyti kysyi punaposkiselta Tiialta. Oili oli sidottu pihaton ulkopuolella olevaan puomiin ja sen alahuuli lerppui tyytyväisenä Lyytin rapsutellessa sen harjanjuurta.
”Joku neljä vuotta”, Tiia vastasi mietittyään hetken. ”Ja koko sen ajan täällä.”
”Paljon on varmaan ehtinyt muuttuu… hevosii männy ja tullu ja niin edelleen”, Lyyti tuumi.
”No älä. Välillä se on kauheeta, kun oot ehtinyt kunnolla tykästyä johonkin heppaan. Mutta se on elämää, ja onneks tämmösiä ihanuuksia kuten Oili riittää.” Tiia taputti Oilin kaulaa ja tamma pärskähti elämäänsä tyytyväisenä.

Eikä aikaakaan kun 8 ratsukkoa oli valmiina lähtemään lumiseen metsään. Lyyti ei vielä muistanut kaikkien hevosten nimiä, mutta tuttuja olivat ainakin Vappu, Punkku ja Hilppa. Hilppa oli osoittautunut Lyytille liian vaativaksi ratsuksi leirin aikana – omanarvontuntoinen tamma oli kaiketi arvioinut Lyytin hänen majesteetilleen arvottomaksi ratsastajaksi, ja tunti oli ollut yhtä sekasortoa. Pieni ja pippurinen Vappu sen sijaan oli ollut vauhdista huolimatta miellyttävä esteratsu.
Lyyti katseli, miten hevosjono katosi hännät keinuen metsän uumeniin ja painui sitten talliin – sieltä löytyi aina tekemistä, oli se sitten käytävien lakaisua tai satulahuoneen järjestelyä.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

[Lyyti]

28.03 Kevättä ja kummallisuuksia

Kevätaurinko! Luonnon lahjoista ihmeellisin. Lyyti antoi kasvojensa kylpeä sen syleilyssä tallipihalla. Jotenkin talvesta oli jälleen selvitty, uuvuttava pimeys ja ytimiä nakertavat pakkaset olivat ohi, ja aurinko oli kuin suloinen lupaus. Päivien pidentyminen ja kirkas, sulattava valo olivat kuin hunajaa sielulle ja sydämelle. Lyyti löysi kyllä iloa kaikista vuodenajoista, mutta kevät oli niistä hänelle rakkain. Toivon ja kiitollisuuden aikaa, kun lumikinosten alta alkoi hiljalleen paljastua väsynyt ja tukahtunut maa, joka seuraavina viikkoina heräisi eloon päivä päivältä…

Seppele oli alkanut tuntua kodilta. Lyyti oli myös yllättänyt itsensä ja ilmoittautunut vakiotunnille. Ei hänellä vieläkään erityisen intohimoisia suunnitelmia ollut, mutta oli kaiketi ihan hyvä ratsastella säännöllisesti eri hevosilla. Tutustumisleirikilpailun voitto (joka oli kyllä täysin Oilin ansiota) oli myös synnyttänyt piskuisen uteliaisuuden kilpailemisen suhteen. Lyytistä ei kyllä ikinä, koskaan missään todellisuudessa tulisi kunnianhimoista kilparatsastajaa, sellaista kuin vaikka niistä ratsukoista, jotka parhaimmillaan kisailivat pääsystä keväiseen estevalmennusrenkaaseen. Mutta ehkä joissain pienissä paikallisissa kisoissa olisi ihan hauska kokeilla onneaan.

Parasta Seppeleessä oli kuitenkin kupliva ja värikäs arki ja se, miten mukavalta ja luonnolliselta tallissa hengailu jo tuntui; enää ei ujostuttanut keittää kahveja tai rupatella niitä näitä. Hevosten ja hoitajien nimet eivät unohtuneet tai menneet sekaisin jatkuvasti. Välillä oli edelleen hiukan ulkopuolinen olo – ei sillä, että kukaan olisi sitä tahallaan aiheuttanut, mutta monet tallilaisista olivat viettäneet Seppeleessä vuosikausia (ellei jopa vuosikymmentä!) ja heidän puheissaan ja muistoissaan vilisivät nimet, kasvot ja tarinat jotka olivat kaikki Lyytille tuntemattomia ja mysteerisiä.

Mutta ihmissuhdekiemuroista viis; siropäinen, kaunissilmäinen Oili sai Lyytin sydämen väpättämään päivästä toiseen. Siellä se nytkin seisoskeli tarhassa kevyesti loimitettuna, heinää napostellen. Hevoskirjoista tuttua dramaattista hirnahdusta ja portille laukkaamista ei kyllä Oilista saanut irti, mutta nosti se kuitenkin päänsä ja höristi korviaan laiskasti kun Lyyti kutsui sitä aitaan nojaten.
”Leppee sie vuan, ohan siula illala töitä…”

Lyyti hyppeli tallia kohden. Noh, oikeasti vain käveli reippaasti, mutta aurinko ja ajatus keväästä toi askeliin riemua ja liitoa. Tallin ovella hän melkein törmäsi Windiin (joka oli aina jotenkin pelottava ilkeydessään ja tuikeudessaan) ja sen suupielessä hänelle tuntemattomaan kauniiseen vaaleaverikköön.
”Oi anteeks, mie en huomannu sinnuu!” Lyyti ehti henkäistä ennen kuin kaksikko jo pyyhälsi aurinkoon. Olipa niillä kiire, Lyyti mietti itsekseen, ja samaan aikaan pohti uteliaana, kuka nainen saattoikaan olla.
Jonkinlaisena vihjeenä ehkä toimi Aleksanteri, joka näytti seisovan tallikäytävällä pökertyneen ja vähän hölmön oloisena.
”Moikka Aleksanteri, mitäs sie siinä?” Lyyti kysyi vähän herättelevään sävyyn mieheltä, joka tuijotti juuri sulkeutunutta ulko-ovea silmissään jotain kipeää. Lyytistä tuntui yhtäkkiä kuin hän olisi tunkeutunut herkkään ja vaikeaan hetkeen.
”Ai moi Lyydia – en mä – en mä mitään”, Aleksanteri murahti ja sitten mutisi jotain epämääräistä Punkusta ja kengittäjästä ja painui sitten hänkin ulos kantapäät lyöden kitkaa.
Lyydia? Lyyti hymähti itsekseen ja kohautti harteitaan. Ilmassa oli selkeästi jotain painavaa ja haurasta, ja se liittyi Aleksanteriin ja Windiä taluttavaan kaunottareen. Mutta Lyytille nämä juonikuviot eivät kuuluneet; hän viihdyttäisi itseään aivan muilla asioilla, ja painuikin satulahuoneeseen selvittämään pinteleitä, jotka hän löytäisi taatusti kuraisina myttyinä.

[Lyyti]

11.4 Metsäterapiaa

Jos Lyytin olisi pitänyt kuvailla onnellisuus lyhyesti ja ytimekkäästi, olisi hän yksinkertaisesti pullottanut tämän hetken. Heleänsininen taivas kattona jossain kaukana. Muutama aste lämmintä, viimeviikkoisen takatalven lumijäämien sulaen hiljalleen kevätauringon painostuksesta. Tuulen mukana laiskasti hyräilevä metsä. Oilin leppoisa käynti ja sen edessä tumman Iitan keinuva takalisto. Pyry oli loistavaa ratsastusseuraa tällaisina päivinä, joina tahtoi olla yhdessä mutta yksin omine ajatuksineen. Toisen läsnäolon tuntui turvalliselta ja tarpeelliselta, mutta kuitenkin juuri oikelta näin; molempien syventyessä omiin mielenmaisemiinsa ja ympäröivän luonnon seuraan. Lyyti oli saanut Pyryn suostumaan lenkkiin juuri sillä ehdolla, että hän ei haluaisi pukahtaa sanaakaan.

Liekkivaelluksen leiri oli ollut niin tapahtumarikas, että Lyytin sydänala oli edelleen toipumisvaiheessa. Talli suorastaan kuhisi jälkipuintia, teoriointia ja kaiken draaman uudelleenkertaamista. Sana ‘unohtumaton’ kuvasi leiriä täydellisesti – kaikkia juonenkäänteitä olisi kirjaimellisesti mahdoton unohtaa. Kuten vaikka niitä yöllisiä kauhunhetkiä, kun vauhkoontunut Pumpuli sai kumottua Lyytin pakkasesta kovettuneeseen hankeen, ja hän oli nähnyt…

Lyytiä puistatti, ja hän pakottautui palaamaan nykyhetkeen. Tavalla tai toisella asiat järjestyivät aina, ja leiri oli kokonaisuutena ollut ainutlaatuinen tilaisuus tutustua moneen vanhaankin seppeleläiseen. Tuntui yhä vahvemmin siltä, että Seppeleessä oli kyllä erään karjalaisen Lyytin kokoinen paikka. Tai ehkä ennen kaikkea sellaisen paikan sai itse kaiverrettua.

Lyyti oli halunnut takaisin metsään hevosen selässä niin usein kun mahdollista leirinjälkeisinä päivinä, muuten ehkä jäisi jännittämään. Ja Oili tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Se oli kyllä aikamoinen hömelö ja kuumui milloin mistäkin; toisinaan muista ratsukoista, toisinaan äänistä ja liikehdinnästä, toisinaan kai vain silkasta elämänilosta. Mutta Oilin vauhdikkuudella oli rajansa, eikä koskaan (ainakaan toistaiseksi) ollut tuntunut siltä, etteikö tammaa saisi rauhoitettua. Huomenna Lyyti ja Oili osallistuisivat jälleen yhteen Seppeleen huvituksista, Hubertus-ratsastukseen. Maastoesteitä ja pääsiäismunien etsintää – Lyyti lähtisi leikkiin ihan vain kokemuksen kannalta, ei ennätysaikaa havitellen. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että viikoittainen ratsastustunti oli tuottanut tulosta. Lyyti oli paljon itsevarmempi ja päättäväisempi ratsastaja. Ajatus vakkaritunnista oli tuntunut vastenmieliseltä, sillä Lyytiä ei suoraan sanottuna ollut kiinnostanut ajatus satunnaisen ratsun selkään kapuamisesta. Hän nautti tutusta ja turvallisesta, kuten rakkaasta Oilistaan. Mutta mukavuusalueelta pois pakottautuminen oli kaikessa karseudessaan kuitenkin positiivinen juttu. Vaikka ratsastamisesta ei usein tullut yhtään mitään, ja oli tuntiratsuja, joita Lyyti suorastaan inhosi (erityismaininta Perlelle, joka oli vienyt Lyytiä eräällä tunnilla 6-0). Siitä huolimatta niistä noloista, tuskanhikisistä kokemuksista tuntui oppivan enemmän. Jos ei muuta niin määrätietoisuutta ja itsepäisyyttä: jotenkin ratsastus vain oli saatava rullaamaan haastavammankin hevosen kanssa. Edes viideksi minuutiksi.

Mutta silti tällaiset hetket olivat se, mikä veti Lyytiä tallille. Oili, jonka harjan hän oli huvikseen letittänyt Aavan kanssa jutustellessaan, ja ympärillä kevättä kuiskiva metsä.
”Haluatko sä laukata?” Pyry rikkoi hartaan hiljaisuuden olkansa yli.
”Männään vuan”, Lyyti myöntyi, ja ihan kuin Oili olisi ymmärtänyt selvää suomea, sen askeleet saivat tempoa ja intoa.

Ja niin he syöksyivät matkaan sopivan suoran auetessa kaksikon eteen. Lyyti nousi jalustimille ja uskalsi sulkea silmänsä sekunniksi. Tässä se oli, Oilin kavioiden villissä rummutuksessa, kurittomassa kevättuulessa, joka sai kyyneleitä hersymään poskille. Onnellisuus.

[Lyyti]

22.04.2020 Villiintymisiä ja viidakoita

Lyyti oli joutunut jättämään viime viikon ratsastustunnin välistä. Hän toimi aina silloin tällöin lapsenvahtina naapurin perheelle, kurittomille mutta suloisille kaksosille Paavolle ja Petrukselle, ja toisinaan vanhemmat päättivät viime hetkellä lähteä romanttisille treffeille Valkisaloon. Ja niinpä Lyyti pyydettiin apuun, mojovaa rahasummaa vastaan. Ja Lyytihän suostui. Ratsastustunnit ja leirit kävivät kalliiksi, ja sen lisäksi hän suunnitteli kesäistä roadtrippiä Lapin läpi Norjaan muutaman Karjalan ystävänsä kanssa. Joten ei auttanut kuin kestää Paavon kiukuttelu ja Petruksen riskialttius. Puolessa tunnissa jälkimmäinen oli ehtinyt jo melkein hajottaa kolme äitinsä antiikkivaasia, ja toinen kirkui niin että naapurusto kaikui. Lyyti yritti mielessään paeta Norjan tuntureille, jotka tuntuivat kaukaisilta haaveilta taaperoiden kanssa taistellessa.

Joten ratsastustunti oli jäänyt ratsastamatta, ja Salman kanssa oli sovittu, että Lyyti voisi korvata sen tänään junnu-HeC-tunnilla. Oili olikin yksi tunnin vakioratsuista, ja Lyyti oli onnistunut varaamaan tamman itselleen. Se ei kuitenkaan tällä hetkellä tuntunut oikealta ratkaisulta. Oli kummallisen tuulinen päivä, ja maneesin nurkat paukkuivat. Kaiken kukkuraksi takatalvi oli peittänyt Seppeleen lumiharsoon parina viime viikkona, ja nyt kun oli lämpimämpää, lumi valui maneesin katoilta niin että humina kävi. Oili oli jotenkin erikoisen rauhaton, ja äänet saivat sen riehaantumaan ennestään. Tuntia piti armoton ja tiukka Hanski, jolta ei paljoa sympatiaa herunut. Askeleenpidennyksistä ei tullut mitään, kun Oili kaahotti menemään kaula pitkällä ja häntä pystyssä niin, että sai Gekon ja Vapunkin hermostumaan. Hävetti. Koko tunti oli yhtä kaaosta; vain Punkku pysyi tyynen rauhallisena ja Hanskin kasvoilta paistoi lopullinen kyllästyminen. Lyyti vaihtoi Vapun selässä hikoilevan Lauran kanssa naurun- ja kauhunsekaisia katseita.

Ja sitten, kirsikkana karvaan kakun päällä, sattui seuraava episodi: Laura oli juuri nostamassa Vapulla laukkaa, kun lumet tippuivat maneesin katolta sellaisella vimmalla, että hevoset pillastuivat täysin. Vappu lähti pukkilaukkaa maneesin toiseen päähän ja sai Oilin suunniltaan. Lyyti sai pysyttyä tamman selässä vain tahdonvoimalla ja harjasta roikkumalla; Laura lensi elegantissa kaaressa maneesin puruihin. Hanskista melkein aisti täydellisen väsymisen, kun hän kuitenkin velvollisuudentuntoisesti auttoi tytön ylös ja varmisti, että kaikki oli hyvin. Laura ei ollut millänsäkään; kesti vain tovin, ennen kuin riemastunut Vappu saatiin kiinni. Mikä farssi – Lyyti ei voinut lopulta kuin nauraa kippurassa, ja Oilikin tuntui rentoutuvan.

C’est la vie, olisi Lyytin ranskaa opetteleva (ja jatkuvasti harjoitteleva) Laila-sisko todennut. Lyyti rapsutteli Oilin harjanjuurta loppukäyntien aikana. Tamma-raukka oli hionnut litimäräksi – ei kovasta työstä, vaan kaikenlaista hulluttelusta. Nyt se huokaili rauhallisena, kai väsyneenä tunnin kestäneestä säntäilystään.

Kanssaratsastajien kanssa riitti nauramista tunnin jälkeen, ja he totesivat yhdessä tuumin, että heC-tuntien opettaminen oli varmaan Hanskin suurinta piinaa. Oili jäi kevyesti loimitettuna ja tyytyväisenä nuokkumaan aittaan, ja Lyyti päätti löytää tallista jotain touhuiltavaa; tallitöissä oli jotain terapeuttista. Inkeri oli juuri harjailemassa kaunista Siiri-tammaansa käytävällä Salma juttuseuranaan. Lyytiä ujostutti tuppautua seuraan, mutta aina ystävällinen ja huomaavainen Salma teki sen hänen puolestaan: ”Lyyti, oletkos sä kuullut että Inkeri muutti just Aleksanterin ja Pyryn kanssa yhteen?”
”Aijaa, no siinä onkin kolmen kopla”, Lyyti naurahti – tuntui hullulta kuvitella, millaista kolmikon yhdessäeläminen olisi. Mysteerinen Pyry, pippurinen Inkeri ja… Aleksanteri?
”Joo, kamalaa kyllä kun Pyryllä ja Aleksanterilla ei oo kyllä yhtään mitään sisustustajua. Musta olis sentään kiva tuntea asuvani kodissa, ei jossain Neuvostoliiton aikasessa bunkkerissa. Mutta niillä ei oo silmää yhtään mihinkään. Meidän kämppä näyttää tällä hetkellä vankileiriltä.”
”Miusta on ihana laittoo kasveja ympäri kotia”, Lyyti uskaltautui ehdottamaan. ”Tulloo kotosa olo…”
”Oi ne ois kivoja mutta kauhee vaiva… ja mä kuitenkin unohan kastella ja kitkeä ja ties mitä, ja ne on kuolleita viikossa.”
”No mie tykkeen vähän vaikeimmistakii, mutta niitä on tosi helppojakkii… esimerkiks jukkapalmu… tai sitte tämmösii…” Lyyti pyyhki purut sormistaan ratsastushousuihinsa ja kaivoi kännykkänsä esille.
”Lyyti, mitä hemmettiä? Sähän oot joku puutarhuri”, Inkeri puuskahti kun Lyyti esitteli kasvikokoelmaansa.
”Meillä on muutama kylpyhuoneessakkii, ku jotku tykkee kosteesta ilmasta…”
Alkuun vastahakoinen Inkeri oli jo myöntyväisempi. Ja juuri sopivasti Aleksanterin varjo pilkahti tallikäytävällä.
”ALLU!” Inkeri sihahti ja lannistuneen oloinen Aleksanteri raahautui kuuloetäisyydelle. ”Lyyti on antanu mulle inspistä, ja mä aion pystyttää viherkasveja yhteisiin tiloihin. Näytä sille niitä kuvia!”
Lyyti esitteli Aleksanterille muutamia huippuotoksiaan. Nuori mies kohautti harteitaan, mutta kylpyhuoneen kohdalla näytti epäilevältä. ”Mä en kyllä haluais käydä paskalla missään viidakossa…”
Salma ja Lyyti vilkaisivat toisiaan, ja naurua pidätellen liukenivat paikalta uusperheen alkaessa kinastella sisustusratkaisuista.

[Lyyti]

02.06.2020 Kasvukipuja

Tänään oli raskas päivä. Lyyti oli aistinut sen jo aamulla, kun heräsi käyttämään Piki-koiraa ulkona. Koira oli harvinaisen rauhaton ja rasittava, ja kiskoi itsensä irti hihnasta kirmaten naapurin kissan perään. Laila-sisko taas vietti tapansa mukaan tunnin kylpyhuoneessa kiharrellen hiuksiaan (vaatiko kesätyö kaupassa muka oikeasti kauneustoimenpiteitä?) ja äkäili sitten itse, kun oli myöhästyä työvuorostaan.

Oli kesä. Kotona Karjalassa se oli merkinnyt rajatonta riemua ja melkein kiirettä: Lyyti ja Laila olivat serkkuineen viettäneet päivät aamusta iltaan isovanhempiensa ravitallilla ja koko suvun yhteisellä mökillä. Kurittomien varsojen koulutusta ja paistettuja muikkuja. Paikallisraveissa kulkemista ja katiskoiden vetämistä papan kanssa aamuisin. Pienten serkkujen vahtimista ja niiden kylvettämistä järvessä.

Ja nyt edessä olisi ensimmäinen kesä täällä… Lyyti ei voinut mitään sille, että tunsi olonsa pohjattoman yksinäiseksi ja surulliseksi. Laila ja äiti olivat lopen kyllästyneitä hänen tunteiluunsa. ”Sie se mariset päivät pitkät”, Laila puuskahteli. ”Elämee se on tiälläkii, ja sie vuan vaikeutat soppeutumistas kun annat ihtes märehtii.”
Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Milläs tukehdutit tunteesi? Laila oli kuin kala, jonka saattoi pudottaa jokeen tai mereen; hän sopeutui silmänräpäyksessä, eikä turhia haikaillut. Lyyti oli hitaammin lämpiävä ja isot muutokset tuntuivat vaikeammilta.

Kuin unessa Lyyti sai ajetuksi itsensä Seppeleeseen. Oli pilvistä ja sekin tuntui haikealta…
Oililla olisi tänään kaksi tuntia iltapäivästä, mutta Lyytin olisi silti päästävä viettämään hetki tamman kanssa. Sen hyväntuulisessa ja virkeässä seurassa murheet ehkä väistyisivät hetkeksi. Lyyti sai hevosen houkuteltua tarhasta rapisuttamalla taskusta löytynyttä karkkipaperia; harmi vain, että iso pihattotarha oli täynnä ahneita herkkusuita. Lyytin oli pakko naurahtaa, kun Sade-diiva sai häädöt pieneltä Arktikilta.

Lyyti talutti lauhkean Oilin pihatolle ja sitoi sen riimunnarun hoitopuomiin. Ehkä kaksikko voisi käydä lyhyen, kevyen maastolenkin. Oilia ei ollut aina helppo saada jättämään tallipiha ja muut hevoset taakseen – Lyyti oli käynyt sen kanssa yksin maastossa pari kertaa aiemmin, ja tamma kiljui kuin pieni possu kun hän kannusti sitä maastopolulle päin. Heti kun tallipihaa ei enää näkynyt, Oili rauhoittui, vaikka olikin selvästi säpsympi kuin porukassa.

Tänään Oili oli harvinaisen levollisella tuulella, ja tönötti laiskasti aloillaan kun Lyyti aloitti sen harjaamisen ja vaipui samalla syviin mietteisiinsä.

Koulussa Lyytillä oli koko lukuvuoden ajan ollut ulkopuolinen olo. Lukio oli suhteellisen pieni ja kotoisa, ja opiskelijatoverit kohteliaita ja ystävällisiä; Lyytillä oli kyllä vakioporukka jonka kanssa istua ruokaillessa ja tekstailla Whatsapp-ryhmässä, mutta silti tuntui kuin hän olisi ollut sivustakatsoja. Lyyti oli päättänyt käydä lukion 3,5 vuoteen, ja tuntui olevan kummallisessa välitilassa; kahden luokan välillä, kuulumatta kunnolla kumpaakaan.

Seppeleessä oli vähän samanlainen olo. Vaikka Lyyti oli jo osallistunut vaikka mihin ja tutustunut niin hoitajiin, hevosenomistajiin, kuin tuntiratsastajiinkin, ei hän silti tuntenut oloaan täysin seppeleläistyneeksi. Tallikaveruudet tuntuivat vielä pintaraapaisuilta. Tietenkin syvien ystävyyksien punominen veisi aikaa, mutta juuri nyt kaikki tuntui uuvuttavalta. Lyyti kaipasi kotoisuutta, vahvaa tunnetta siitä, että kuului juuri tänne. Mutta juuri tällä hetkellä hänen maailmansa tuntui vieraalta ja harmaalta.

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
^{- Pohjolan kevät, Edith Södergran}

Ja kyyneleet tulivat yhtäkkiä, kysymättä ja keveinä, kuin hiljainen kesäsade. Lyyti nojasi kasvonsa Oilin kaulaan ja antoi itkun vapisuttaa olkapäitä. Oili pärskähti hämmentyneenä mutta seisoi sitten aivan hiljaa, kuin aistien, että sille jo tutuksi tullut hoitaja oli tänään luhistua raskaiden mietteidensä alle.