|
|
Post by Anne on Jan 14, 2017 11:31:30 GMT 2
Tammimaasto Mukaan 10 seppeleratsukkoa + 3 muilta Liekkijärven talleilta Anne - CharlieCella - Lyyli Elsa - Myntti Anni - Laila Robert - Kuutti Inkeri - Solbritt Tuulia - Polar Anthon - Rotta Katsu - Hestia Clara - Siiri Yasmin - Lemon Sumuinen pakkasaamu sai hevoset pörheiksi. Ne kyllä tiesivät, mitä oli tulossa. Valmistauduimme kentällä maastoon lähtöön. Pyry tarkisteli vielä hokkeja hevosilta. Niitä tarvittaisiin, tästä tulisi vauhdikas maasto! Charlie tuntui allani pehmeältä, vaikka oli selvästi menotuulella. Hassu hevonen heitteli päätään ja kuopi lunta määrätietoisesti, kun kiristin satulavyön selästä käsin. Kun jengi oli valmis, painelimme kohti metsää. Hevoset taivalsivat kärsimättömästi. Yöllä oli satanut lunta ja ratsastuspoluillakin hevoset saivat tehdä töitä. Toivoin, ettei pahoja tilsoja tulisi. Isommalla tiellä otimme heti ravipätkiä. Charlie ravasi pitkänä ja eteenpäinpyrkivänä allani. Heti takanani oli Cella uuden Lyyli-tamman kanssa ja muutaman hevosen päässä Tuulia ja Polar. Polarin nimi oli keikkunut useiden ratsastajien toivelistoilla heti, kun se oli saapunut talliin. Ensimmäiselle maastolle laitoin sen kuitenkin yhdessä Tuulian kanssa. Rauhallinen tyttö pitäisi ponin mielentilan varmasti kasassa, lisäksi Tuulian tasapaino hevosen selässä oli aivan omaa luokkaansa runsaan satulatta ratsastelun takia. Matka taittui reippaasti ja otimme useita laukkapätkiäkin pelto- ja metsäteillä. Tammikuu ja kohti kevättä mentiin. Minulle tammikuu oli aina vaikeinta aikaa vuodessa, mutta tällainen reipas maastolenkki helpotti kovasti vuoden ensikuukauden tuskaa!  Clara ja Siiri ja vauhdin hurmaa! Spessu Claralle |
|
|
|
Post by Katsu on Feb 9, 2017 19:33:03 GMT 2
Tammimaasto
Nenä punoittaen hyppäsin jakkaran päältä Hestian selkään, vetäisten raidallisen tuubihuivin leukani suojaksi. Flunssan kourissa ratsastaminen ei ehkäpä ollut inhottavien jälkitautien kannalta vuosisadan kuningasidea, mutta kukaan ei varmastikaan muista hetkeä, jolloin olisin käyttänyt sisäistä viisauttani - jos minulla sellaista edes on. Tämänvuotinen tammimaasto oli kuitenkin niin vauhdintäyteinen ja hauska, että olisi todella ollut virhe jäädä sänkyyn rötköttämään. Alkumatka meni kirjavan ratsuni ja minun osalta suorastaan surkeasti. Hestialla olisi ollut enemmän menohaluja, mitä Anne salli, joten kädet rakkuloilla sain kiskoa kumiohjia saadakseni tamman hidastamaan nopeakulkuista tempoansa.
"Hestia, hemmetti, hidasta jo", kuiskasin hiljaa. Päätä jomotti ikävästi, pieni huippaus meinasi suistaa minut satulasta.
Hestia kiskaisi ärtyneenä ohjia, kun jäin tahattomasti roikkumaan sen suuhun. Keskittymiseni oli jossain aivan muualla paitsi metsän keskellä ratsastamisessa siirtyessämme raviin. Ratsuni hölkötti eteenpäin kevyesti, yrittäen aika ajoin repiä halpishanskani puhki. Tamman suipot korvat venkslasivat puolelta toiselle kuin antennit. Edessämme jolkottava Rotta huski häntäänsä Hestian kiskoessa itseänsä irti tanakasta otteestani. Tiesin itsekin tekeväni virheen nyppiessäni herkän ponin suuta, mutta jomottava pääni ei antanut minun keskittyä.
Pidätteitä kovasti protestoinut Hestia sai viimein palkintonsa rauhallisesta hangessa taivaltamisesta, kun kurvasimme loivasti kapoiselle peltotielle, jota peitti hentoinen lumivaippa. Annen huuhto kajahti tien yllä, saaden menoa värikkääseen hevosletkaan. Jokainen ratsukko nosti hiljalleen laukan, jono alkoi levittäytyä suureksi rykelmäksi hevosia ratsastajineen. Siiri viiletti menemään porukan jälkijunassa, mutta pysyi pieniä ilopukkeja heitellen muun joukon perässä. Kylmä ilmavirta paiskoi kasvojani vasten, kun annoin Hestian laukata eteenpäin tasaista tahtia. Tamman askelet tuntuivat voimakkailta, hetkittäin tunsin olevani kuin pieni paarma satulan päällä - kirjava poni taisi painaa kädellekin.
Loppumatka sujui rauhallisesti. Hestia oli saanut purkaa ylimääräiset energiat laukkaspurtteihin ja puhisi Seppelettä kohti talsiessamme sieraimet suurina.
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 17, 2017 12:43:41 GMT 2
"Onpa hauskaa!" Cella riemastui huomattuaan Lyylin oman nimensä perässä. Uudet hevoset olivat saaneet paitsi tuntilaiset niin myös hoitajat vaihtamaan vakioratsutoiveitaan--varsinkin Polar oli saanut suuren suosion ponikokoisten hoitajien keskuudessa ja sen tammimaastolle saanut Tuulia vaikuttikin säteilevän kuin Naantalin aurinko ennen kuin se poistui tyytyväisenä myhäillen hakemaan tummaa ponia tarhasta.
Kuutti oli mukava hevonen. Se oli auttamatta kovin pieni ja kapea Harryn jälkeen, mutta siinä oli kuitenkin sellaista luotettavaa vankkuutta, mikä auttoi mun ikuiseen "tämä poni romahtaa minun allani" -kriisiin. Lisäksi mä olin ihan varma siitä, että mä olin ratsastanut Kuutilla ainakin kerran aiemminkin. Mulla oli kuin eläviä muistikuvia siitä, että olin työstänyt ruunaa jollain koulutunnilla jos toisellakin, mutta Emmy vakuutteli, etten ollut, en sitten yhtäkään kertaa.
Ehkä se mandelaefekti vaikutti maaston sujumiseen, positiivisesti. Mua yleensä jännitti uudet hevoset, varsinkin jos ne tuntuivat olevan vähän täpinöissään kuten Kuutti tuntui olevan. Se oli jo selkäännoususta asti ollut vähän kärsimätön, kalisetellut kuolaimiaan ja kuopinut maata, ja nyt kun me oltiin vihdoin lähdetty pitkässä letkassa liikkeelle, se kiirehti.
Kirpeässä talvi-ilmassa hevosten pakkaspirteys ei tuntunut kuitenkaan haittaavan ketään: pöllyävän hangen laskeuduttua villin laukkasuoran jälkeen, porukan kesken vaihdettiin innostuneita naurahduksia ja hengästyineitä hevosten rauhotteluita. Kuutti oli yhtä innoissaan kuin muutkin, korskuen mun kättä vasten kun pakotin sen hidastamaan reipastahtisesta ravista käyntiin ennen kuin me törmättäisiin Lailan suurempaan takamukseen.
Edessä Anni ja Cella juttelivat iloisesti Lyylistä, joka oli löytänyt uuden vaihteen silmään yrittäessään pysyä Charlien peesissä, ja Inkeri mun takana pälätti ponilleen vuorotellen rauhoittelevia sanoja ja vuorotellen tiukkasanaisia kiroilulitanioita kun se ei ottanut rauhoittuakseen. Kuutti huokaisi syvään kun käännyimme takaisin kohti tallia johtavalle tielle. Kumarruin taputtamaan ruunan hionnutta karvaa, ja sen kermanvärinen karva jäi vähän pystyyn mun sormien jäljiltä. Oli hengästynyt olo, aivan kuin olisin pidätellyt henkeäni koko maaston, mutta samalla olo oli jotenkin freesi.
Tammimaastoissa oli se oma fiiliksensä.
|
|
|
|
Post by anthon on Mar 28, 2017 0:18:16 GMT 2
Silmäilen pientä, siroa (omaan silmään luisevaa) lähemmäs ponia. Tuollako mun piti lähteä maastoon. Olin odottanut Annen pistävän mulle esim. Alexin, koska itse meni Ceellä. Mutta ei, hän oli pistänyt mulle suomalaisen puoliverisen, joka näyttää ponilta. Mulle.
Kuulen takaani naurahduksen ja naurahdus jatkuu lauseeseen: "u are lucky". Katsahdan blondia poikaa mumisten vain jotain takaisin. Olin ehkä ottanut hieman väliä tuohon poikaan. Poikaan, jonka kanssa oltiin ennen mun lähtöä oltu hyviä ystäviä. Kun palasin Seppeleeseen, niin toinen oli muuttunut. Syrjäytynyt ja hänestä oli tullut ujo. Kun sain kuulla pojan seksuaaliset kiinnostuksen kohteet muihin kuin naisiin päin niin se oli tavallaan säikäyttänyt minut. En ole rasisti, mutta ehkä hieman vanhanaikainen. Johtuen ehkä maalaisjunttiudestani.
"Heippa ruuma.." sanon hiljaa, kun ojennan käden toisen turvan luo hitaasti, mutta varmasti. Olin kuullut Rotan olevan arka uusia ihmisiä kohtaan, enkä halunnut hevosta (lue ponia) säikäyttää heti ensi kättelyssä. Varovaisuutta ja järkeä käyttäen hoidin ruunan näppärästi kuntoon alta kymmenessä minuutissa. Tänään ei ollut mun päivä. Olin myöhästynyt aikataulusta, koska pienen pakkasen takia autoni ei halunnut aamulla käynnistyä ilman apuvirtaa. Tosin se voi johtua myös siitä, että en ollut laittanut roikkaan.
Letka lähti liikkeelle. Anne edessä vetohevosena Charlie. Istun hankalassa asennossa. En saanut itseä mukavasti toisen selkään. Rotta oli jännittynyt, koska minä olin asennoltani jännittynyt. En vain päässyt mukautumaan toisen selkään hyvin. Hengitän syvään kirpeää pakkasilmaa. Kiireessä olin pukenut myös liian vähän vaatetta, joten pelkkä kävely ei tehnyt hyvää. Rotta käveli pieniä tipitys askelia, kunnes takana oleva huomautti asennostani. Rentoutuminen on kaiken a ja o. Kyllä minä sen tiesin, mutta tänään ei vain sujunut.
Isolle tielle siirryttäessä pääsimme lähes heti ravin makuun. Ravissa pääsin paremmin ruunan vauhtiin ja onnistuin jopa löytämään oikean asennon. Rotta esitti hieman kuumumisen merkkejä, joten tein muutamia puolipidätteitä sormilla koittaen ennakoida tilanteita. Lumi narskui ravin tahtiin pitkän hevosletkan hölkätessä. Silitän Rottaa samalla sisäkädellä ja se pärskähtää merkiksi rentoutumisesta.
Ravien jälkeen otimme jälkeen käynnin, josta siirryimme laukkaan. Rotta otti ensimmäisen lähdön hieman vauhdikkaasti ja sai minut naurahtamaan. Hauska poni. Maasto sujui kaiken kaikkiaan mukavasti loppujen lopuksi, vaikka alla oli hevonen (lue jälleen poni), jolla en uskonut ikinä ratsastavani. Noh, hyvä ratsastaja osaa ratsastaa erilaisia hevosia eri tilanteissa. Se on totta.
|
|
|
|
Post by Cella on Apr 14, 2017 23:06:52 GMT 2
Lyyli oli ihana.
Se ei ehkä temperamentiltaan ja toimivuudeltaan ollut sellainen, että sitä tulisin jokaikiselle tulevaisuuden tunnille toivomaan, mutta siinä oli sitä omanlaistaan jotain. Se toi mulle mieleen lapsuuskesät, kun mustelmaiset ja naarmuiset kintut shortsinlahkeista vilkkuen juostiin mummolan naapurissa olevalle pitkää heinää kasvavalle laitumelle, ja kavuttiin sen jyhkeimmän, lehmänhermoisimman suomenhevosen selkään. Ja sen, kuinka se naapurin emäntä ei ollut meille ikinä vihainen, vaan sanoi, että kyllä heidän Lahja tykkäsi, kun sen kanssa touhusi.
Lyyli ei ollut suomenhevonen, vaan kotoisin läheisestä etelänaapurista, eikä se ollut myöskään niin täysin lehmänhermoinen, mutta sen käynnissä istuessa mulle tuli silti sama fiilis. Oli ihanaa saada kosketus siihen pieneen sisäiseen ponityttöoloon, joka piirteli sydämiä kouluvihkoihin lempihevosensa nimen ympärille, ja perusti keppihevostalleja salaa veljensä jääkiekkokamojen sekaan. Sitä oloa mulla oli ollutkin ikävä, ja se tuli todella tarpeeseen tämän hektisen talven keskellä.
”Miltäs Lyydia tuntuu?”
Anne kääntyi mun edessä vilkaisemaan meitä olkapäänsä ja Charlien korkean takamuksen yli, ja hymyili pienesti Lyylin pörähtäessä suuren höyrypilven pakkasilman vietäväksi.
”Hyvältä”, mä hymyilin takaisin, ja taputin hauskan oranssihtavanrautiasta talvikarvaa tamman lavalla. Hevonen pörähti uudestaan tyytyväisenä.
”Hyvä, se on kyllä sympaattinen”, Anne virkkoi katsellen yhtä uusimmista hankinnoistaan ylpeän oloisena, ja kääntyi sitten takaisin menosuuntaan. Se ei kauaa kestänyt: letkan vetäjä tuntui muistavan uutta sanottavaa lähes saman tien.
”Kohta kun ravataan ja laukataan, niin katsotaan tarkasti välimatkat, se saattaa vähän arastaa muita hevosia. Muuten se tykkää kyllä menosta.”
Mä nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi, ja tiivistin tuntumaani hieman saaden Lyylin höristämään korviaan. En halunnut tamman sympaattisuuden ja pienen kankeuden hämätä, kun lähdettäisiin nopeampaan askellajiin.
Pian Annen kehotus siirtyä raviin kantautui rikkinäinen puhelin -leikin lailla letkan halki, ja keveää pakkaslunta pöllyttäen Lyyli siirtyi Charlien perässä hölkkään. Tammasta kuului pientä hölskyvää ääntä sen painellessa suurine kavioineen lumisen peltotien poikki, ja mä huomasin Annen olleen oikeassa – tämän tamman kanssa ei todella tarvinnut potkia eteenpäin, vaan päinvastoin sai ottaa vauhtia hieman takaisinkin. Välillä rautiaan kiihdytellessä kilpailuhenkisesti Charlien perään mä sain ihan kunnolla jännittää, menivätkö pidätteet ajoissa läpi, vai tekisikö Lyyli meistä äkkiä letkan kärkiratsukon jyrätessään panssarivaunumaisesti Capan ja Annen ylitse.
Sitä ei onneksi sentään tapahtunut, vaikka laukassa Lyyli intoutui entisestään. Sen suhteen se ei todellakaan ollut ainoa. Talvisissa suuren porukan maastoreissuissa samaan aikaan sekä parasta että pahinta on kuulla ratsastajien hihkaisuja ja huudahduksia, pakkasen piristämien hevosten pörinää ja tömistelyä ja kaikkia muita kyseenalaisia ääniä, joiden takia ei voi olla koskaan varma, ovatko kaikki samat ratsukot tallessa laukkapätkän lopussa kuin sen alussa. Aina on hieman jännittävää, oliko takaa kuuluva kiljahdus ilon aiheuttama, vai putosiko joka päätäpahkaa hankeen. Mä olin itse tainnut ainakin kahdessa talvimaastossa olla se jälkimmäinen, jonka innoissaan pitkin kinoksia ravaavaa ratsua saikin ottaa kiinni kuuden ihmisen voimin.
Lyyli oli aivan hiessä meidän jarrutellessa käyntiin viimeisen kunnon laukkapätkän jälkeen. Hangessa juokseminen teki hyvää hevosille, ja pakko myöntää, että mullakin norui toppavaatteiden alla hikipisara poikineen mun pysyteltyä kevyessä istunnassa niin moneen otteeseen maaston aikana. Taputin Lyylin kaulaa niin että läiskyi.
|
|
|
|
Post by Clara on Sept 4, 2017 22:14:09 GMT 2
|
|
|
|
Post by Tuulia on Jun 16, 2020 21:22:08 GMT 2
 Oli hienoa ja jännittävää päästä uuden ponin Polarin kyytiin maastoon. Se oli heti valloittanut tallilaiset, olihan se söpön ja erikoisen näköinen. Hienosti se osasi mennä maastossa ja innostui laukkasuoralla pomppujen kera! |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!