16.11.2016 - Kavalettijumppaa

[Piritta]

Max. 8 sebeläistä (hoit. & y-om.), hevostoiveita kuunnellaan.

Osallistujat 8/8
Fiia - Gekko
Salma - Bonnie
Emmy - Myntti
Clara - Gitta
Robert - Windi
Cella - Harry
Daniel - Charlie
Pipsa - Lasse

Tuntipohja



Tunti aloitettiin tekemällä radan tehtäviä yksittäisiksi pilkottuina. Vinokavalettien ja sarjan ravailua aluksi maapuomeina, voltilla kääntämisen harjoittelua aluksi ravissa ja sitten molempiin kierroksiin laukassa.

Tavoitteena oli päästä suorittamaan looppina seuraavaa jumpparataa:


1 & 2 kavaletti oikeassa laukassa
3 & 4 kavaletti molemmista suunnista, tienä täyskaarto
5 vinokavalettisarja ravissa
6a+6b pikkupysty - pikkuokseri, välissä yksi laukka
7 kavaletti loivalla kiemurauralla
-> tehtävä alkaa alusta, jatkuu kunnes Pirre on tyytyväinen

Kommentit
Hevosille arvotaan päivän moodi luonnegeneraattorilla. Sen ja tuntikuvauksen pohjalta sitten vain makselemaan

Gekko: velvollisuudentuntoinen
Bonnie: voimakastahtoinen
Myntti: yrmy
Gitta: pelle
Windi: kovasuinen
Harry: salakähmäinen
Charlie: pöljä
Lasse: kovaääninen

[Daniel]

Tunti valmis

[Fiia]

Gekosta oli vaikea olla pitämättä. Vaikka en ollut juuri saanut (tai pyytänytkään sen puoleen) sitä tunneille tai muuten muodostanut sen lähempää suhdetta poniruunaan, olin käynyt säännöllisin väliajoin silittelemässä sen pehmoista turpaa. Gekko oli kaksitoistavuotiaan minäni unelmaponi ja tavallaan sellainen vieläkin. Niinpä ilahduin välittömästi, kun huomasin saaneeni ponin Pirren kavalettitunnille. Pääsin harjailemaan ruunan ihan syyn kanssa ja pukemaan sille upeat vaaleansiniset varusteet, jotka saivat Gekon näyttämään vähän leikkiponilta.

Tunti alkoi pirremäiseen tapaan rivakasti eikä aikaakaan, kun pääsimme jo ravailemaan vinopuomeja. Sain tosissani ratsastaa Gekosta ravia irti, jotta sain sen venymään hevosillekin sopiviin väleihin. Poni onneksi teki tunnollisesti töitä ja tuntui yrittävän parhaansa, ja kun se hieman lämpeni, alkoi rytmi löytyä. Laukassa meillä oli alkuun pieniä kääntymisvaikeuksia, mutta saatuani ulkoavut läpi helpottui sekin huomattavasti.

Gekko ei ollut muuttunut mitenkään luontevaksi hyppääjäksi sitten viime näkemän. Aluksi poni järkyttyikin kovasti puomien noustua kavaleteiksi: se olisi mielellään pysähtynyt kavaletin eteen ja jäänyt siihen ihmettelemään maailman menoa. Pirrelle ja minulle se ei toki sopinut, ja tottelevaisesti Gekko sitten lopulta lyllersi kavalettien yli kaikissa askellajeissa.

Kavaletit ympyrällä olivat päivän ehdottomasti haastavin osio. Gekko ei olisi halunnut kääntyä, laukata eikä hypätä, joten ongelmissahan sitä oltiin. Kovalla tsempillä ruuna suostui kuitenkin yhteistyöhön ja kun pääsin kiittämään sitä hyvästä suorituksesta, tuntui se selvästi itseensä tyytyväiseltä ja innostui ihan uudella tavalla. Sarjalla ei ollut mitään ongelmia, vaikkakin okseri oli Gekon mielestä ihan kurja asia ja se tarvitsi paljon rohkaisua ja kieltämättä välillä vähän raippaakin avuksi. Kiemuraurat ja täyskaarrot sujuivat sen sijaan hyvin.

Aika monta kierrosta jouduimme vääntämään, ennen kuin Pirre oli tyytyväinen, mutta lopulta pääsimme lopettamaan oikeasti onnistuneeseen suoritukseen. Minä ainakin olin hien määrästä päätellen antanut kaikkeni, ja niin uskoin Gekonkin tehneen.


Kiitos tunnista!! Kiva suoritustapa

[Robert]

Mua pelotti.

Ei niinkään se, että Windi oli meinannut puraista multa ainakin kaksitoista sormea pois ja kerran yrittänyt tehdä musta seinäkoristeet karsinaansa piristämään, vaan se, että Cella menisi minun kouluhevosellani Pirittan kavalettitunnille. Oltiinhan me puhuttu asiasta, Pirren kanssa (Cellalta ei kyselty mitään), ja Pirren mielestä se olisi ihan hyvä idea paitsi Harryn niin myös Cellan kehityksen kannalta, eli mun ei tarvitsisi huolehtia siitä, että Cella loukkaantuisi mulle verisesti jos Harry paiskaisi sen maneesiin kattokoristeeksi. Niinpä mä olin sitten vain nyökytellyt Pirren tuntilistasuunnitelmalle, olihan se sentään ammattilainen ja minä en.

Windi ei ollut kovin yksinkertainen hevonen, ja siinä vaiheessa kun me oltiin vinokavaleitta luiskahdettu kolmatta kertaa vasempaan laitaan mä ymmärsin kuinka olinkaan aliarvoinut hevosen älykkyyttä. Se ei ollut toivottavalla tavalla älykäs: se ei suorittanut asioita pienimmästä avusta tai muutenkaan yrittänyt parastaan. Ei, se teki juuri päin vastoin. Sen aivosolut tuntuivat työskentelevän täyttä huutoa tavoitteenaan vain yksi asia: miten luistaa tästä tai tuosta tehtävästä helpoimmalla tavalla.

Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että tamman suu oli kuin mulla olisi ollut suitset kytkettynä johonkin elottomaan betoniporsaaseen. Mä en tajunnut sitten alkuunkaan, että miten se oli mahdollista, olihan mä nähnyt Cellan monta kertaa ratsastavan tammaa kauniisti kevyellä kädellä ja joskus Windin jopa kunnioittavan sitä kevyttä kättä. Nyt musta tuntui, että mä olisin voinut vaikka kupsahtaa selästä alas, jäädä jumiin yhteen kavaleteista pistäen koko painoni vasempaan ohjaan, ja Windi ei siltikään olisi kääntynyt vasemmalle.

Pirre joutui kerran jopa huokaisemaan ja pyytämään meitä pysähtymään, ja sitten se tuli lätkimään mun ulkopohjetta Windin kylkeen, että näin se sitten toimii jos et tiennyt. Meidän voltit parani sen jälkeen ehkä noin 5% noin niinku lavan ulos karkaamisen suhteen.

Kavalettirata oli yksi hirveimmistä radoista, joita olin ikinä nähnyt, ja mä olin kuitenkin nähnyt elämäni aikana tuhansia erilaisia ja eritasoisia esteratoja mitä haastavimmin ratkaisuin ja mitä vaikuttavimmilla esteillä. Tämä oli kuitenkin vain maahankaivettu kavalettirata yksinkertaisilla kaarteilla, eikä kukaan edes ollut kellottamassa. Mutta kun oli hevonen, jolle joutui kädestä pitäen sanakirja toisessa kourassa havainnollistamaan puolipidätteen noin niinkuin muikkariksi joka saatanan kerta, niin se rata kummasti vaikeutui.

Kun oltiin kunnialla luovittu radasta läpi neljännen kerran, joka oli sitten kelvannut Pirrelle ("Neljäs kerta toden sanoo", se oli todennut), mä nostin kypärän lippaa hikiseltä otsaltani ja siirsin Windin kävelemään uraa muut letkan mukana. Tuntui, että ensimmäistä kertaa tunnin aikana mulla oli aikaa hengähtää, ja niin mä teinkin.

Aina kunnes Windin louskuva hammaskalusto kävi ja se meinasi napata palan mun oman hevosen harmahtavasta hännästä. Cella kääntyi virnistellen kuiskuttamaan jotain, mutta mä olin lähinnä vain järkyttynyt: mä en ollut yhtään nähnyt miten Cellalla ja Harrylla oli mennyt. Ehkä se oli ollut Pirren taktiikka. Mulla oli niin haastava hevonen, etten ehtinyt keskittyä kuin omaan ratsastukseeni.

Perkele, sehän oli suorastaan nerokasta.

[Salma]

Tunti oli niin pullollaan kiinnostavia ratsukkopareja, että alkukäynnit menivät minulta melkein sivu suun. Vilkuilin maneesin hyisessä ilmassa pistelevän kaulahuivin takaa ensin koikkelehtivaa Harrya, sitten Pipsan alla kuolaintaan mupeltavaa Lassea. Daniel ratsasti Charliella monta kertaa ohitseni jos jonkinlaisella pääty-ympyrällä tai voltilla, ja aina minun oma pääni pyörähti heidän peräänsä kuin aamuvirkulla pöllöllä. Siinä vaiheessa kun aloin seurata Gekkoa (jota en ollut ennen nähnyt puomitunnilla) ja Bonnie kulki yhden kokonaisen pitkän sivun uran sisäpuolella, muistin taas olevani hevosen selässä ja aloin ratsastaa.

Siirtyessäni raviin aloin vähitellen aavistella, että Bonniella taisi tänä viileänä iltapäivänä olla melko voimakas mielipide kavalettitehtävien tarpeellisuudesta. Se säpsähteli kuin pieni energinen pukki, viskoi pikku kavioitaan maneesin vinoseiniä pitkin ja yritti kerta toisensa perään jyrätä maneesien ovia kohti. Uumoilin, että se olisi nitkuttanut oven auki etuhampaillaan ja sipsuttanut karsinaansa loimipeitteen alle, jos en olisi ratsastanut sitä eteenpäin.

Päätään ravistellen Bonnie suoritti pääty-ympyrällä olevan kavalettitehtävän ensin ravissa, sitten laukassa. Minua hikoilutti. Vaikka Bonnien herkkä hipiä ja vielä herkemmät saksalaisponin hermot selvästi ottivat itseensä rehdistä marraskuisesta maneesikelistä, minä jouduin nykimään paksut ratsastuskinttaat käsistäni jo tunnin puolivälissä ja tiputtamaan ne ohimennessäni katsomon kaiteen toiselle puolelle. Sinne ne tumpsahtivat pehmeästi.

Katseltuaan ahertavia ratsukoitaan jonkin aikaa kädet topakasti lanteilla, Pirre päästi meidät suorittamaan looppina koko kavalettisarjaa. Bonnie ei erityisemmin innostunut ajatuksesta. Kun se sähelsi laveassa oikeassa laukassa ensimmäisten puomien yli arvelin sen miettivän, että näin naurettavien kirjapainoesteiden yli se ei edes viitsinyt nostella jalkojaan. Seuraavat puomit se ylitti kuikuillen maneesin ovilla vaalea kaula hirvimäisesti huojuen. Vasta pienellä sarjalla se suvaitsi korskahtaa ja hypätä asenteellisen kiukkuloikan esteparin ylitse.

Siitä se lähti vähitellen sujumaan. Siitä huolimatta, että käytin yhä suurimman osan ajastani asettamalla Bonnieta poispäin sen rakastamalta oviparilta, muutama ylitys sujui melko mukavasti. Etenkin siinä vaiheessa, kun tajusin lopettaa paahtamisen ja löysäsin vähän ohjaa, Bonniekin vaikutti rentoutuvan.

Koska tavallinen puomituntihan tämä oli, vai mitä? Ei mikään arvokilpailu.

Mitä sä turhaan hötkyilet. Laukkaillaan vähän lämpöjä ja mennään sit talliin syömään kauraa, jooko? Bonnie heilautti korvaansa.

Kiitos tunnista!

[Cella]

Auton penkki oli inhottavan kylmä jopa paksuja talviratsastushousuja vasten, kun mä rojahdin sille istumaan illan pimetessä. Uskollinen fordini päästi muutaman yskähtävän kurnutuksen ennen käynnistymistään, vaikka se oli seissyt Seppeleen parkkiksen kylmyydessä vain muutaman hassun tunnin. Pääasia kuitenkin oli, että se käynnistyi, niin mä pohdin kun käänsin lämmityksen täysille ja pakkivaihteen päälle päästäkseni pihasta tielle. Mä en mitään halunnut niin paljoa, kuin vain rauhassa kotiin ja kuumaan suihkuun.

Se "rauhassa" osuus saisi ilmeisesti odottaa, koska mun puhelin alkoi täristä vaativasti mun taskussa sillä sekunnilla, kun olin päässyt isolle tielle. Kiroten mä kaivoin kapulan vaikeasti turvavöiden välistä, koheltaen samalla hieman vastaantulevien kaistan puolelle (älkää käyttäkö puhelinta kun ajatte, lapset!!), ja sain käännettyä näytön kädessäni oikein päin. Se vilkutti iloisesti Robertin nimeä.

"Mä ajan ja melkein kuolin kun vastasin, parempi olla tärkeetä", mä vastasin brittipojalle lämpimän toverillisesti.
"Wha –" linjan toisesta päästä kuului melkoisen kiihtyneellä äänellä. "Ajat, joko sä muka ehdit lähteä?? Without telling me how it went?!"

Niin. Meidän tämän päivän jumppaestetunnilla Pirre oli saanut yhden tuhoisista "huumorintajuisista" päivistään, ja pistänyt mut ja Robertin leikkimään oikein korkean tason parinvaihtoa. Pöpö oli tuupattu Windin selkään, kun taas mä olin saanut alleni Harryn. Kyllä, itse surullisenkuuluisan, puomin-näkeminen-saa-minut-hulluksi-vaikka-olen-valtamerilaivan-kokoinen -Harrietin.

"Noh", mä sanoin keveästi. "Oon aika varma, että mulla on 300 kertaa enemmän lihaksia kun ennen tota tuntia, mutta loppujen lopuks se ei kai ollu ees ihan täys katastrofi??"

Linjalla kuului helpottunut hengenveto, kaippa Robert oli pelännyt, että sen hevonen oli traumatisoinut mut iäksi. Tai ehkä ennemminkin, että mä olin traumatisoinut sen hevosen.

"Tell me everything."
"No sillähän meni pasmat heti sekasin, kun me mentiin maneesiin ja ne esteet ootti siellä valmiina", mä aloitin, ja yritin epätoivoisesti vaihtaa vaihdetta, tukea puhelinta ja pitää ratista kiinni samaan aikaan. "Mä koitin alkuverkoissa sen kanssa käydä tutustumassa niihin esteisiin, ettei ne olis niin kauhean jänniä, mut se jotenkin onnistu aina kaartaan ennen kun joutu liian lähelle, niinkun se olis fyysisesti hylkinyt niitä puomeja."

"Yeah, sounds like her."

"Enivei, niissä yksittäisissä tehtävissä se puomisarja oli ehottomasti kaikkein paras meille, varmaan jotenkin kun ne tuli niin pian peräkkäin, eikä ollut mahollisuuttakaan kääntyä, niin ei Harry tajunnu jännittää. Niillä ekoilla kavaleteilla Pirre oli ihan raivona, kun mä en vaan saanu sitä menemään niistä yli – Harry ei niinkun rehellisesti kiellä vetämällä jarruja pohjaan tai mitään, se vaan menee ihan tötteröksi koko hevonen ja hivuttautuu kokonaan pois siltä linjalta ettei sen tarvi hypätä. Niinkun mä en ehkä huomais että se ei hyppää, kun se tekee sen niin hienosti ja salaisesti."

Robert naurahti luuriin, ja mä kuulin miten se kolisteli jotakin samaan aikaan kun kuunteli mun selontekoa.

"Sitä koko rataa kun painettiin, niin eihän me sitä kertaakaan puhtaasti päästy, se jäi oikeesti vähän vaivaamaan kun ei jääty kauas. Jotenkin aina pätkä, tyyliin kolme pikkuestettä meni ihan hyvin, Harryhan nyt pysty tyyliin astumaan niistä yli, mut sitten siitä oikein näki että sille tuli joku sellanen hetkellinen valaistuminen että ei helvetti, näähän on ESTEITÄ ja sitten sitä ei taas saanut niiden lähellekään. Yhet ainoot kunnon sivuloikkasätkyt se veti, mutta se on niin rasittavaa kun se kaartaa vaan linjalta pois, eikä sen kokosta hevosta nyt niin vaan tuupita takasin sinne minne haluaa."

"True." Robert virkkoi mietteliäänä, mutta samalla sen äänestä kuulsi melkoinen positiivisuus. "I know it doesn't seem like it, mut toi meni oikeesti Harrylle tosi hyvin. On selvästi auttanut että sitä on vähän siedätetty niihin puomeihin."
"Joo mä muistan kun kerroit siitä miten se nuorena veti nurin, mäkin oon oikeesti positiivisesti yllättynyt!" mä totesin iloisesti, ja heti sen jälkeen mua alkoi naurattaa. Oli kyllä ensimmäinen kerta, kun mä olin tyytyväinen tuntiin jossa suurin saavutus oli se, että me oltiin päästy kymmenen sentin korkuisesta esteestä yli.

"Yeah, good to hear", Pöpö myhäili, ja piti sitten pienen painokkaan tauon.

"By the way, that monster of yours bit my finger."
"Nääh, se vaan leimas sut hyväksytyksi ihmiseksi. Jos se olis purru reiteen niin sitten meillä olis ongelma."

[Clara]

Joskus ei vaan tee mieli kirjoittaa tietokoneen ääressä, joten tällä kertaa näin
(Alkuperäinen kuva)


Kiitos tunnista!

[Pipsa]

Jos en olisi ollut ahminut syntymäpäivieni kunniaksi koko aamua kuin nälkäkuoleman partaalla oleva hyeena seeprapaistia, olisin luultavasti ollut lähes kauhuissani huomatessani Pirren merkinneen Lassen ratsukseni. Ruuna oli minulle vielä täysin tuntematon tapaus, olinhan hädin tuskin edes nähnyt sitä koskaan. Olin kuitenkin tuntilaisten suusta kuullut siitä monenlaisia kommentteja, niin positiivisia kuin negatiivisia. Käsitykseni mukaan oli ruuna varsin lupaava kouluhevosen alku, mutta myös melko haastava sellainen. Ja haastavuus ei ollut juuri nyt sellainen ominaisuus, jota minä kaipasin.

Lämmittelyjen jälkeen (jotka olivat minulla ja Lassella olleet melkoista hakemista...) aloitimme varsinaisen työskentelyn. Vinokavaleteilla ruuna tuntui alkuun vain juoksevan eteenpäin. Joten kuten saimme kuin saimmekin tehtävän suoritettua kunnialla, mutta tyylikkyys siitä tuntui olevan kaukana. Vähitellen kuitenkin aloin saada parempaa otetta ruunasta, ja suorituksemme alkoivat parantumaan hieman kerta kerralta. Lassen upea pitkä askel ja vähän turhankin reipas tempo aiheuttivat jonkinlaisia ongelmia välien kanssa, jotka tuntuivat jäävän auttamatta liian lyhyiksi. Toisaalta kun aloin saamaan puoliveriseen otetta, sain sitä lyhenemään aika kivastikin. Kyllä sen silti huomasi, ettei Lassella ollut vielä ihan hirvittävästi voimaa koota itseään.

Myös teiden siisti ratsastaminen tuotti alkuun haasteita; kookas Lasse oli auttamatta kankeampi kuin ketterä pieni Sikke johon olin tottunut. Meni useampi kuin yksi tai kaksi suoritusta jumpparadalla ennenkuin Pirre oli edes auttavasti tyytyväinen suoritukseemme. Tässä vaiheessa aloin jo vahvasti epäillä aiemmin ahmimieni kaloreiden kuluneen, niin läpimärkänä hiestä olin.

Vaikka tunti ei ollut minun osaltani jättionnistuminen, olin kuitenkin tyytyväinen itseeni ja Lasseen; suorituksemme parani kerta kerralta, ja tunnin lopuksi menomme oli jo varsin siedettävän näköistäkin - ”ihan kehityskelpoista menoa” Pirren mukaan. Hoidettuani Lassen ja käytyäni tallissa vielä hetken jälkipuntia tunnista Gekolla ratsaneen Fiian kanssa, suuntasin kohti kotiani, jääkaapissa odotteleva täytekakku mielessäni.

[Emmy]

Kiitos tunnista!!