26.10. Kauhuestekisat TT

[Piritta]

Halloweek-keskiviikkona skabaillaan hurjien erikoisesteiden parissa. Kyseessä on villit estekilpailut, jotka ratkotaan arvontaluokkina. Kilpailuihin ovat tervetulleita niin tallin omat kuin ulkopuolisetkin ratsukot. Tilaisuutta varten on suotavaa pukeutua teeman mukaisesti

x VIP 26.10. klo 13.00
x Max. 3 ratsua / luokka / ratsastaja
x Max. 2 rataa / kilpailut / hevonen

Osallistumiset tähän viestiketjuun tai sähköpostiin [e-mail] (Otsikko: Estekisat) muodossa
Luokka
Ratsastaja - Ratsu

Luokat
1. 40-50cm
2. 60-70cm
3. 80-90cm
4. 100cm
5. 120cm

Osallistujat
1. 40-50cm
1. Sarianna - Cosini
2. Pyry - Reino
3. Emmi - Ærværdig
4. Wilma - Hestia Mor
5. Lina - Eure Blicke
6. Katsu - Cottonessa
7. Clara - Ilo-Huiska
8. Elsa - Loeke
9. Sanja - Fool Me Once

2. 60-70cm
1. Salli - Dunja av Rågkross
2. Fiia - Elmer
3. Alviina - C Brown
4. Wilma - Hestia Mor
5. Emmy - Kurbus
6. Anne - Seppeleen Kiehkura
7. Valma - Kaunolan Darcy
8. Pipsa - Solsikke
9. Anni Hallamaa - Lepmets Spiral
10. Eevi-Sofia - Seppeleen Sysiyö
11. Kristian - Lazur SOV
12. Sandra - Aristoteles IV
13. Wenla - Björks Brigitta
14. Aura - Heljän Sirius
15. Sussu - Rock 'n' Roll
16. Sanja - Alexandre Du
17. Joel - Pimennysmuuttuja
18. Kiira Aalto - Marraskuun Maailmanvaeltaja

3. 80-90cm
1. Aura - Heljän Sirius
2. Viona Valera - Lysytsja Ion
3. Fiia - Étonnant
4. Pipsa - Solsikke
5. Kiira Aalto - Marraskuun Maailmanvaeltaja
6. Anni - Välskäri
7. Anni Hallamaa - Lepmets Spiral
8. Anne - Seppeleen Kiehkura
9. Salli - Dunja av Rågkross
10. Robert - C Brown
11. Anni - Lashay
12. Loviisa - Funky Frank
13. Eevi-Sofia - Seppeleen Sysiyö

4. 100cm
1. Anne - Funky Frank
2. Lynn - Tranquille K
3. Viona Valera - Cuba
4. Viona Valera - Leiba II
5. Anni - Välskäri
6. Anni - Lashay
7. Elli - Cloudgazer
8. Rasmus - Sandwich Superman W
9. Salma - Bonnie KN
10. Rasmus - Kings Weebenger
11. Milena - ML Phoenix
12. Lynn - Riinan Hopeavälke
13. Viona Valera - Rieke
14. Emma - Milk's Favorite Cookie
15. Nanna - Tuulen Tirlittan
16. Lynn - Sheila

5. 120cm
1. Salma - Bonnie KN
2. Viona Valera - Zizibee xx
3. Inka - Breitlings Ardesia
4. Piritta - Tranquille K
5. Rasmus - Kings Weebenger
6. Lynn - Perla
7. Rasmus - Sandwich Superman W
8. Lynn - Sheila
9. Viona Valera - Vrolijk Cilla
10. Viona Valera - Scalandra
11. Alana - Put On A Happy Face

[Piritta]

Tulokset tulleet

[Alviina]

Kilparatsastaja Herrala

Jännitti niin, että hyvä kun en oksentanut. Pissalla jouduin juoksemaan vähän väliä. Tuijottaessani kalpeaa naamaani tallin WC:n peilistä seitsemättä kertaa mietin, miksi miksi MIKSI olin ryhtynyt tähän. MIKSI olin ilmoittautunut nolaamaan itseni kaikkien edessä?

Mä en ollut puoliksikaan niin hyvä ratsastaja kuin suurin osa muista hoitajista. Mä vaan humputtelin välillä tunneilla ja, let's face it, en ollut edes poikkeuksellisen lahjakas. En varmaan ollut minkään vertaa lahjakas. Joskus musta tuntui, että mun kehoni oli metrin verran liian pitkä mun hallittavakseni - jos jalat eivät huljuneet jotenkin hassusti niin sitten pää ja hartiat teki, ja kädet... ne vasta elivätkin joskus omaa elämäänsä.

Mutta Piritta oli kannustanut.

Jokainen, joka tuntee Pirren, tietää, että sen kannustus on normaalin ihmisen käskyttämistä.

Kun Piritta rohkaisee, se tarkoittaa, että se on jo päättänyt asian ja asia tapahtuu.

"Tekee hyvää kisahoitajalle kilpailla joskus itse, niin saat kokonaisvaltaisempaa tatsia kisatilanteeseen", se sanoi ja mä olin melko varma, ettei tuo väite perustunut oikeasti mihinkään. Sanoinko mitään ääneen? No en.
"Anthon sanoi ettei kerkeä juuri tuolloin kisoihin. Nyt voisit siis mennä Charliella, joka on sulle ihan tuttu", Piritta lupasi puolihuolimattomasti. "Ajattelin, että Robertkin menee."
"Miten muka? Eihän me voida kaksi päällä hypätä", protestoin.
Piritta pärskähti.
"Se kestää kyllä kaksi kisasuoritusta pienillä radoilla. Mikä vaan meidän tuntihevonen kestää."

Kun mä sen keskustelun jälkeen törmäsin saappaitaan putsaavaan Robertiin oleskelutilassa, musta tuntui, että meillä oli yhteinen vihollinen - ja yhteinen sotaratsu.
"Kiva, nythän me ollaan ihan team Charlie", sanoin sille, ja se pudotti sienen kädestään.
"Wh... mitä?"
"Niin että kun me molemmat mennään Charliella kisoihin..."
"... ai mennään?"
"Pirre sanoi niin."
"Oh. So... me siis mennään Charliella kisoihin."
"Niin."

Suunnilleen yhtä sujuvaa meidän välinen kommunikaatio oli nyt kisapäivänäkin. Mä toivoin sydämeni pohjasta, että Robertia jännitti edes puoliksi yhtä paljon kuin mua. Vaikka miksi sitä olisi jännittänyt, sillä oli oma hevonenkin ja kaikkea. Mun maailmassa hevosenomistajat oli yhä vähän sellaisia jumalhahmoja, koska hevosen omistaminen oli mulle ihan yhtä kaukainen asia kuin maailmankaikkeuden käyttötarkoituksen keksiminen.

"Kai - kai sä autat mua verkassa?" karkasi mun huulilta epätoivon hetkellä juuri ennen kuin oli aika taluttaa Charlie verryttelyalueelle.
"Hä?" Robert oli huuli pyöreänä.
"Äh, älä viitsi! Mä en ole ikinä kilpaillut. Mä tarvitsen henkisen tuen ja neuvonantajan."
Jessus sentään, sellaisia asioita mulla ei ollut tapana myöntää ääneen. Nyt tilanne oli kuitenkin aika SOS. Kaikki keinot käyttöön.

Kaikki keinot näin sivumennen sanoen toivat mulle elämäni ihkaensimmäisen ruusukkeen. Olipa vaikeaa yrittää käyttäytyä niin kuin se ei olisi iso juttu. Minulle, joka en ollut ikinä pärjännyt yhtään missään urheilulajissa pitkän matkan juoksua lukuunottamatta, tilanne tuntui VALTAVAN hienolta. Palkintojenjako, niin vaatimaton kuin se olikin, hyvitti aika monta karua ala-asteen yleisurheilukisoihin liittyvää muistoa.

Ja mikä parasta, pissahätä oli vihdoin poissa ja koomasta herännyt ruokahalu johdatti mut buffetin yhtäkkiä niin kovin herkullisilta näyttävien tarjoiluiden luo.

[Joel]

Sisko on niin läpinäkyvä.

Kun Mikaela luikerteli mun kotiin mun sohvalle niin mairea hymy punatuilla huulillaan, että se olisi voinut lainata sen Alviinalta, silmät tuikkien tekoripsien räpsyessä, mä tiesin, että se oli tehnyt jotain sen omasta mielestä loistavaa, mutta mun mielestä järkyttävän kamalaa. Se ei sanonut mitään, vai hymyili, näyttäen kovin ylpeältä itsestään.

”No?” mä lopulta ärähdin, koska vaikka Mikaela oli läpinäkyvä, ei sitä aina osannut lukea kuin kirjaa. Yleensä, mutta ei aina. Tänään en onnistunut, koska se oli tehnyt jotain niin typerää, ettei siinä ollut edes järkeä.

”Mä ilmoitin sut estekisoihin Lusmulla.”

Niin että mitä teit??

”Äh, älä nyt näytä tolle! Se on vaan 60-70 ja Seppeleessä, kyllä te siitä selviätte vaikka silmät kiinni. Joten kuten”, Mikaela kuittasi koko jutun ja vaikka mä olisin halunnut kysyä mitä se meinasi kohdalla ”joten kuten”, en ehtinyt kun se jo höpötti muita juttuja.

Joten tässä sitä nyt kökötettiin (huomattavan leveän) suomenhevosen selässä. Se saattoi olla vähän pulska ja vaikka mä tiesin, ettei se varsinaisesti ollut hidas jalalle, odotin mä vähän jotain muuta. Saanen siis korjata teidän odotuksia: Lusmu ei ollut hidas. Se ei ollut lähelläkään sitä mielikuvaa, mitä mä olin odottanut. Mun mielikuvassa Lusmu juuri ja juuri nimensämukaisesti raahautui yli esteiden, joiden hyppäämiseen sitä ei oltu kasvatettu. Todellisuus iski mun takaraivoon yhtä kovaa kuin raipan isku.

Sen mitä Lusmu ei esteistä ymmärtänyt, se korjasi vauhdilla. Koko sen suomenhevosen painolla se painoi vasten kuolainta eteen ja sinkosi kohti estettä sellaisella voimalla, että jos hakkapeliitoilla olisi ollut sellainen ratsu käytettävissä, viholliset olisivat pinkoneet hännät koipien välissä karkuun. Yleensä Lusmu muisti nostaa jalkansa hyppyyn, mutta joskus se unohtui. Ja sanokaa mun sanoneen, en ollut istunut hevosen selässä lähes lainkaan kahteen vuoteen, saatika hypännyt. Varsinkin kun Mikaelasta me oltiin ”ihan fine” kylmiltään näihin estekisoihin. Kiitti tuesta, mutta ennakkovaroitus tästä olis ollut kiva.

Jos ette vielä arvanneet, ei muuten mennyt hyvin.

Saatiin me varmaan yksi nopeimmista ajoista kun villi suomenhevonen rynnisti puolessa kontrollissa koko radan läpi lähinnä vain kääntyen kun pyysin. Ehkä siksi se välillä unohti kuinka tapana ei ole ponnistaa niin kaukaa, että lopulta rysähdätte vain esteen sekaan. Niin joo, sori siitä yhdestä esteen alla olleesta portista, joka me hajotettiin.

Radan jälkeen mä nyrpistelin nenääni, mutta Mikaela hymyili kuin Naantalin aurinko. Suu mutrussa hyppäsin hevosen selästä kaaressa alas ja tyrkkäsin ohjat hevosen omistajan käsiin.

”Pidä hyvänäs vaan”, murahdin ja painuin kulman taakse piiloon tupakalle.

Minuuttien kuluessa mä huomasin kuitenkin kuinka mun suupielessä nyki pieni hymy. Se oli ollut typerää ja kamalaa niin katsojan kuin mun näkökulmasta, mutta oli siinä silti ollut jotain. Mä en ollut tuntenut vetoa esteille enää pitkään aikaan. Mä en ollut hypännyt yhtäkään estettä niin pitkään aikaan. Mutta nyt se kaikki palasi mulle kuin salamaniskusta, muisti väläytteli pätkiä esteradoilta, joilla mulla oli ollut tapana käydä ja pärjätäkin. Sitten mä olin keskittynyt täysin lätkään ja jättänyt sen osan mun elämästä pois. Sen piti jäädäkin pois. Mutta nyt takaraivossa kutkutti iso ajatus.

Ehkä sittenkin?

[Clara]

Hidastin Huiskan raviin ja henkäisin syvään helpottuneena. Jännitys laukesi ja tunsin jalkojeni tärisevän jalustimissa. Käänsin suomenhevostamman maneesin ovelle ja vilkaisin viimeisen kerran värikkäistä puomeista rakennettua esterataa, joka monen silmissä näytti vain pieneltä ja tavalliselta, mutta minulle se oli haaste. Yksi askel kohti pelkojeni voittamista. Ja minä olin selvittänyt sen.

Juuri äsken olin hypännyt esteradan isokokoisella ja vauhdikkaalla suomenhevosella, miettikää, se oli hevonen, ei poni. Kaikenlisäksi minun ratsastukseni tuolla tammalla olivat laskettavissa kahden käden sormilla, hyppykertoja ei ollut takana kuin pari. Mutta me selvisimme siitä, minä ja tuo takkuturkkinen suomenhevonen, vaikka olimme toisillemme yhtä tuntemattomat. Ja vaikka Huiska ei tykännyt laukata ja minä pelkäsin esteiden hyppäämistä.

Ei se kaunis suoritus ollut, ei, puomit kolisivat ja ratsastin aivan surkeat tiet ja lähestymiset, mutta onneksi nämä olivat vain leikkimieliset Halloweenkisat hauskoilla erikoisesteillä. Eikä meitä ei hylätty eikä oltu edes viimeisiä. Me oltiin läpäisty haaste, me oltiin voitettu - ei kisaa, vaan itsemme. Epäluulot ja pelot.

Ja vitsit että se tuntui mahtavalta.

Niin mahtavalta, että mun oli pakko rutistaa Huiskan kaulaa oikein, oikein kovaa.

[Pyry]

Reinoa hieman huolestutti Kössin läheisyys palkintojen jaossa...