Charlien Hoitokirja

[Anne]

c

[anthon]

Ensitapaaminen

26.8 klo 18
”Miten sinulla on nyt mennyt?” Äiti kysyi kattaessaan pöytää. Olin tullut omasta pikku kaksiosta syömään vanhempien luokse. Kotona olin käynytkin viimeksi noin kolme kuukautta sitten.
”Hyvinhän mulla. Työt vaa on vieny nyt aika paljon aikaa. Asiakkaat on tykänneet kyllä aika paljon ja pomo kehunu myyntitaitoja. Ainiiin ja oon muuten taas Seppeleen toiminnassa mukana. Päähänpistona osallistuin hoitajahakuihin ja pääsin takaisin mukaan”, vastaan ja hymyilen samalla auttaen äitiä samalla laittaen leipätarvikkeita pöytään.
”Sehän on mahtavaa kuulla! Hoidatko sinä sitten sitä Taigaponia mitä muutama vuosi sitten?” äiti kysyy hymyillen myös. Naurahdan ja vastaan: ”Ehen kuitenkaan. Taiga on niin pieni jo etten voisi ratsastaa sillä. Alan hoitamaan semmoista Charlie nimistä ruotsalaista puoliveristä. Ei ne rodut kyllä sulle mitään kerro, mutta se on semmonen Taigaa parikyt senttiä isompi hevonen. Ihan uus tuttavuus mullekin, mutta vaikutti kiinnostavalta”
”Ahaa, no sepä mukavaa. Kuitenkin tuttu ympäristö. Milloin sinä sitten menet sinne?” hän kysyy.
”Ensiviikolla varmaankin. En ehdi kyllä ennen perjantaita, mutta ei voi mitään”, sanon ja istahdan keittiön jakkaralle.


2.9 klo 16.30
Nousen autosta ulos ja lukitsen ovet. Lähden kävelemään kohti tallia. Ylläni on rennot tallivaatteet, koska tänään en aijo muuta kuin tutustella uuteen hoitohevoseen. Astuin talliin ja tervehdin ensimmäisenä vastaan kävelevää Annea: ”Moikka! Mahtavaa olla tääl taas!” Anne hymyilee ja vastaa: ”Mukava saada sinut takaisin toimintaamme, nyt minun pitää kuitenkin kiirehtiä”, hän on ottamassa jo askeleita tallin ulko-ovea kohti, mutta ehdin vielä huudahtaa: ”Heii missä Charlien karsina on?” Anne vastaa heti: ”Kolmas karsina oikealta pitkältä käytävältä, mutta se on nyt tunnilla. Mee kattomaan, tulee kyllä pois kohta.” Muuta en ehtinytkään sanoa, kun Anne jo kiiruhtaa pois.

Askellan kohti kenttää ja sinne päästyäni nojaudun kentän aitaa vasten tarkkailemaan tuntia. Elli piti alkeistuntia senioireille. Tarkkailen tunnin menoa ja bongaankin nopeasti ratsukoiden seasta Charlien, jolla ratsasti tummatukkainen nainen. Seurailen ratsukkoa ja puoli tuntia vierähtää nopeasti. Kaikki kaartuvat kentän keskelle ja kun Elli antaa luvan hypähtää ratsastajat kiitäen ensin hevosiaan pois selästä. ”Hei onko siellä tallitytöistä ketään jotka ehtis ottaa Charlien pois? Tiinalla on kiire lähteä hakemaan lastaan tarhasta”, Elli huudahtaa kentän reunalla istuville tytöille. Naurahdan ja huudahdan: ”Sori tyttöä et saa, mutta mä voisin tulla. Oon Charlien uus hoitaja.” Elli katsahtaa minua päin ja hymy leviää hänen kasvoilleen. ”Mahtavaa Anthon nähä sut täällä!”

Kävelen Charlien luokse ja ratsastaja ojentaa ohjat minulle samalla kiittäen ja lähtien pikakävelyä kohti parkkipaikkaa. Ruuna seisoo paikallaan ja katsahtaa hölmistyneenä kun ratsastaja pinkoo pois. Lähden taluttamaan hevosta tallia kohti. ”Oot sinä kyllä komian näkönen kaveri..” Tuumaan ja rapsuttelen tätä samalla kävellen. Ruuna askeltaa hitaasti ja leppoisasti vierellä paljoa maailman menosta miettimättä. Avaan karsinan oven ja pyöräytän ruunan siellä ympäri samalla laittaen karsinan ovea kiinnemmäs. Laitan ohjat kaulalle ja irrotan satulavyön nostaen satulan oikealle käsivarrelle lepäämään samalla purkaen suitset ja ottaen ne vasemmalla kädellä pois. Taputan ruunaa kaulalle ja kävelen satulahuonetta kohti sulkien karsinan oven kuitenkin mennessä. Etsin satulahuoneesta oikean paikan ja nostan satulan siihen. Pesen kuolaimet, niputan suitset ja laitan nekin omalle paikalleen. Sitten takaisin ruunan luokse napaten samalla harjakorin mukaan.

[anthon]

Huono päivä

"Perkele lopeta se heiluttaminen. En tännään jaksais mitään pelleilyjä" Ärähdän ruunalle, kun toinen kiusallaan heiluttaa takakaviotaan. Charlie oli siitä hauska, että aina kun itsellä oli huono päivä, niin ruuna teki kaikkensa, jotta päivästä tulisi vielä huonompi. Lasken kavion ja mulkaisen hevosta, joka irvistää ikäänkuin nauraen. Pieni virne lopulta leviää kasvoilleni ja naurahdan: "Joo ei sulle voi vihanen olla. Oot nää aikamoinen". Taputan ruunaa kaulalle ja toinen hörähtää tyytyväisenä rapsutuksille.

[anthon]

19.9.2016 klo 13.25 - Talutuksen tarpeessa?

Ponnistan ruunan selkään kevyesti ja säädän jalustimia sopiviksi, kun kuulen jonkun huikkaavan kentän laidalta jotain. Käännän katseeni äänen suuntaan ja näen tutun brunen polkkatukan hymyilemässä. ”Täh, mitä sannoit. Meni ihan ohi” Naurahdan hänelle. Salma virnistää ja toistaa: ”Niin että onko eka kerta?” Katsahdan hevoseen ja vastaan: ”Joo, tuutkos taluttaan?” vastaan kysyen. Salma mutristaa suutaan ja puuskahtaa: ”Anthooon, tiiät kyllä mitä meinasin”. Virnistän hymykuopat sekä valkean pepsodent hymyn naamalleni ja vastaan: ”Joojoo, kuhan kiusaan. On eka kerta. Oon nyt muutamana päivänä käynyt hoitelemassa, mutta selkään en oo joutanut joten tuumin että on korkia aika tarttua härkää sarvista”. Salma repeää ja sanoo: ”Härkää. Ennemminkin lammasta villapeitteestä. Miten se Charlien valitsit, luulin että tykkäät enempi temperamenttisista poneista, kuten Taiga oli”. Säädän toisen jalustimen ja kiristän vyön. Annan avut reippaaseen käyntiin pitkin ohjin. Lantio mukautuu ruunan pitkään askeleeseen. Hetken tuumattua vastaan tytölle: ”Joo no on, mutta kuten näet en oo enää ponikokoinen ja halusin takas tänne niin jostain oli valittava. Kyllähän noita hoitajahakuja vielä aukiaa, että jos jossain vaiheessa joku mun tyyppisempi kaveri tulis eteen. Ja mistäs sitä tietää millanen villipeto tän alla on?” Naurahdan lopulta. Salma vastaa virnistäen: ”Nojoo, totta tuokin. Mukava muuten saada sut tänne takasin. Hei mun pitää nyt mennä hoiteleen tuo oma veijari, niin jutellaan vaikka ratsastukses jälkeen?” Nyökkään ja katson vielä pirtsakan tytön perään, kun hän kävelee poispäin.

Kymmenen minuutin alkukäyntien jälkeen kerään ohjat tuntumalle ja Cee kääntelee korviaan kuunnellen mitä haluan. Käytän pohjetta pyytäen reippaampaan käyntiin. Ruuna huiskauttaa häntää kuin tuhahtaen, ettei töitä viitsisi tehdä. Näpäytän raipalla hennosti pepun taakse. Pidän pohkeet koko ajan aktiivisena lähellä hevosen kylkiä. Lähden taivuttelemaan ruunaa volteilla alkuun käynnissä. Välillä muistuttelen käynnin aktiivisuudesta, mutta ruuna tuntuu yllättävän hyvältä heti alkuun. Muut kyllä puhuivat ettei tämä nuorukainen viitsi työskennellä, mutta olen asiasta erimieltä. Syynä voi olla myös eilinen tunti, joka oli tasoltaan HeA, eli Charlie ei päässyt siellä laiskottelemaan oman mielen mukaan. Annan avut raviin ja keventelen rauhalliseen, mutta aktiiviseen tahtiin ympäri kenttää ja teen paljon voltteja kumpaakin suuntaan alkuverryttelyksi. Kun olen ravaillut molempiin suuntiin, nostan oikean laukan. Annan avut reippaampaan ja pitempään askeleeseen, jotta lihakset avautuisivat ja lämpenisivät kunnolla. Teen suuret pääty-ympyrät molempiin päätyihin. Katse pysyy koko ajan menosuunnassa. Välillä vaihdan suunnan toiseen halkaisijan avulla ja teen saman toiseen suuntaan. Pyydän ruunan raviin ja ravista käyntiin, annan hetkeksi pitempää ohjaa. Charlie pörähtää tyytyväisenä ja venyttää kaulaa.

Vaihdan suuntaa ja kerään taas ohjat tuntumalle. Ruuna pysähtyy yhtäkkiä ja huiskauttaa vain häntäänsä, kun annan avut käyntiin. ”Yritäksä pöljä testata mua” Naurahdan ja annan nyt napakammat avut. Ruuna siirtyy käyntiin. Sää on aurinkoinen, mutta tuulinen. Charlie kuuntelee välillä tuulen suuntaan, joten joudun muistuttelemaan että olen yhä selässä ja me yhä työskentelemme. Ruuna varmaan luuli, että tunti olisi ohi laukkojen jälkeen. ”Ne oli vasta alkuverkat” virnistän ja ohjaan hevosen suurelle pääty-ympyrälle. Lähden käynnissä väistättämään peräpäätä ulos. Asetan ympyrän sisälle ja pidän ulko-ohjan tuen. Ulkopohkeelle muistutan aktiivisuudesta ja sisäpohkeella pyydän väistättämään raippaa apuna käyttäen. Ruuna kuuntelee ja tekee mitä pyydän. Suoristan ja kävelen hetken normaalisti. Nyt asetan ulospäin ja pidän sisäohjantuen, sekä aktiivisuudesta muistuttelen sisäpohkeella ja ulkopohje väistättää sisällepäin. Kuuliaisena ruuna tekee kaiken mitä pyydän ja käyttää hyvin selkää, sekä polkee myös takajaloillaan alleen. Jatkan tehtävää ympyrällä hetken – suoristus – väistätys ulos – suoristus – väistätys sisälle – suoristus – yms. Vaihdan ympyrällä suuntaa ja sama toiseen suuntaan. Annan avut raville ja istun alas penkissä tehden samaa tehtävää harjoitusravissa. Ruunan askel on suhteellisen iso, mutta pehmeä joten siihen on helppo mukautua. Välillä katseeni ajautuu hevosen niskaan, mutta hoksaan sen nopeasti ja katson taas meno suuntaan. Charlie toimii myös ravissa todella hyvin molempiin suuntiin. Taputan ja siirryn käyntiin.

Kun käynti on taas hyvä aktiivinen, niin valmistelen laukka-avut ja nostan laukan vasempaan kierokseen yhä isolla ympyrällä pysyen. Ruuna ottaa pari raviaskelta ennen nostoa, joten siirryn takaisin käyntiin ja toistan avut nyt selkeämmin, jolloin Charlie tajuaa paremmin mitä haluan ja tekee hyvän noston. Hevonen laukkaa hyvässä aktiivisessa askeleessa käyttäen hyvin myös takajalkojaan. Annan puolipidätteen ja pyydän väistättämään ympyrällä laukassa nyt ulospäin ja ainoastaan muutaman askeleen ajan, jonka jälkeen jatkan taas heti normaalisti ympyrää pitkin. Toistan tätä hetken, kunnes vaihdan ulos väistätyksen sisälle väistätykseen. Tämä onkin hankalampaa ja muutaman kerran ruuna tipauttaa raville, koska annoin epäselviä apuja ottaen liikaa sisäohjasta. Toistan tehtävää, kunnes se onnistuu hyvin useampaan kertaan. Hymyilen ja taputan ruunaa pyytäen raville.
Charlie pärskähtää tyytyväisenä ja annan sille enemmän ohjaa ajatuksena eteenalas. Ruuna venyttää kaulaa hyvin ja ravaa rentoa ravia minun kevennellen selässä. Teen voltit vielä kumpaakin kierrokseen kevyessä ravissa, ennen kuin siirryn käyntiin antaen pitkät ohjat. Taputan isosti kaulalle ja hymyilen.

Katsahdan nyt kentälle tullutta parivaljakkoa: Minua hiukkasen pidempi blondi ehkä ikäisenä nuori mies ja Myntti. Moikkaan heitä iloisesti ja annan samalla ruunan kävellä pitkin ohjin loppukäyntejä. ”Hyvän näköistä menoa teillä! Ooksä se uus Ceen hoitaja?” mies kysyy minulta. Kiitän ja vastaan:” Joo uus hevonen tämä mulle on. Seppeleessä en oo niinkään uus, hoidin noin kolme vuotta taaksepäin täällä, mutta jouduin lopettamaan muuton takia. Nyt oon tullut tänne takaisin. Ja oon muuten Anthon”. Blondi hymyilee ja vastaa samalla ponnistaen Myntin selkään: ”Noni, mukava saada tänne mullekin uusia kasvoja, vaikka joillekkin tuttu ootkin. Oon Aleksanteri”. Nyökkään ja hymyilen. Vaihdamme vielä juttua asuinpaikoista ja sitten juttumme hairahtuukin autoihin. Yllättävän hyvin meillä juttu lentää, vaikka uusia tuttavuuksiakin olemmekin. No ehkä se johtuu myös osaksi omasta ylisosiaalisuudesta. Käännän Charlien kentän keskelle ja taputan vielä kiitokseksi hypähtäen alas. Nostan jalustimet ja löysään vyön samalla. Otan ohjat ja lähden kävelemään kohti tallia. Toivotan Aleksanterille vielä hyvät ratsastukset. Katsahdan Ceetä, hymyillen ja kuiskaan tälle: ”Ehkä mä olin vaan ennakkoluulonen. Olet sä kyllä helevetin hyvä hevonen”.

[anthon]

Kuvailua

Painan kameran laukaisinta ja kuva räpsähtää sadasosasekunnissa sormen painalluksesta. Katson otosta ja murahdan itsekseni. Sormeni liukuu poisto napille ja klikkauttaa kunnes häiritsevä kymys pomppaa ruudulle - haluatko varmasti poistaa tämän kuvan -, niin siinä lukee. "No aivan varmasti haluan, ketään kiinnosta tärähtäneet kuvat", mumisen itsekseni. Katseeni liukuu välillä ratsukkojen pariin. Laila hyppää ongelmitta pienen noin kuuskytsenttisen okserin. Säädän asetuksia ja oikea silmä painautuu kameraa vasten samalla vasemman sulkeutuessa. Räppään kuvan juuri oikealle hetkellä, kun Huiskan etujalat ylittävät okserin takapuomin. Katsahdan taas kameraan. Vihdoin hyvä kuva. Seuraan tuntia samalla räpsien kuvia esteitä ylittävistä ratsukoista. Seuraavaksi estekorkeus nousee noin 80cm korkeuteen ja tehtävänannon jälkeen sinihupparinen ratsastaja pyytää Charlien laukalle. Kamera silmän edessä seuraan ratsukon viilettämistä ja nappaan kuvia hyppyistä. "Hyvä Ninni! Charlie laukka olisi voinut olla hiukan lennokkaampaa, mutta riitää tältä kerralta. Hyvin sait ohjattua keskelle esteitä. Voit alkaa jo ravailemaan, kunhan katsot ettet ole ratsukoiden tiellä" opettajan ääni selostaa tytölle. Räpsäisen vielä muutaman kuvan, kun tyttö keventelee tyytyväisen näköisenä nuoren hevosen selässä. Lopulta suljen kameran ja asettelen takaisin kameralaukkuun. En jaksa jäädä katsomaan loppuverryyttelyitä, joten nousen ja hipsin hiljaa ulos maneesista kohti tallitupaa.

Tallituvan ovella vielä säädän kameralaukkua paremmin olalla, koska se meinaa vähä väliä tippua. Avaan oven ja katsahdan sisällä olioita samalla moikaten heitä. "Mitäpä Anton?" sohvalla istuva Kasper huikkaa juoden kahvia. "Mikäpä tässä, yritin ottaa kuvia Charlien hyvistä hypyistä mutta ehkä kaksi kolmesta sadasta onnistu. Vihhaan manneesissa kuvvaamista, kun asetukset ei ikinä passaa yhteen", mumisen ja kävelen keittimen luo kaataen pahvikuppiin itsellekin mustaa kahvia. Istuudun sohvalle ja jään porisemaan Kasperin kanssa. pikkutytöt toisella puolella tupaa kihertelevät omille jutuilleen. "Ootkos tauolla?" Kysäisen sitten. "Nojoo tässä vielä kymmenisen minuuttia" Kasper vastaa ja venyttää niskoja. Nyökkään ja jatkan jaaraamista hänen kanssaan. Hetken päästä pisamanaama nousee ja huikkaa lähtevänsä takaisin töihin. Kävelen itsekin takaisin talliin, jossa huomaan Charlien ratsastajan jo hoitelevan hevosta tunnin jäljiltä. "Mites meni?" Huikkaan karsinan suulta. Hoikka, noin 150cm lyhyt tyttö kohottaa katseensa minuun ja hymyilee samalla vastaten: "Hyvin! Charlie oli oikein reipas" hymyilen ja jatkan: "Joo niin mä katoinkin. Hyvin ratsastit. Otin muutamia kuviakin, jos haluat niin voin lähettää sulle vaikka facebookissa tai s-postissa?" Tyttö miettii hetken ja vastaa: "Kiitos mutta en mä tarvi. En tykkää kattoa omia ratsastuskuvia. Väännän naamani mutrulle, kunnes taas vastaan:" No mitenvain. Hyvin sä kuitenkin hyppäsit". Tyttö kiittää ja lähtee kuljettamaan varusteita varustehuoneeseen samalla pyytäen voinko vahtia ruunaa. Tietysti pystyin. Astun karsinaan ja moikkaan Charlieta: "No heippa herra, sähän olit tänään suhteellisen reipas" jututan sitä ja samalla rapsuttelen. Cee katselee minua tyytyväisen näköisenä, kun sitä rapsuttelen. Hetken päästä ratsastaja palaa takaisin, joten poistun karsinasta taas ulkopuolelle. Tyttö rupeaa harjaamaan ruunaa eikä vaihda enään sanaakaan, joten ajattelen että minun on ehkä parempi poistua. "Mäpä tästä lähdenkin, moikkamoi!" Sanon ja lähden hipsimään pois.

[anthon]

Vapaapäivän viettoa

"Tää päivä on ansaittu lepopäivä meille molemmille. Jos vaan hengähdetään kummatki ja huomenna jatketaan ahkerana työskentelyä? Mä salilla ja sä tunneilla?" Puhuttelen Charlielle, kuin omalle lapselleni. Ruunasta olikin yllättävän nopeasti tullut itselle tärkeä toveri. Silitän Ruunan pehmeää turpaa ja hymyilen. "Tiiäks, mää vähän kattelin tuommosia kisoja. Miltä kuulostas estekisat? Jos Anne antaa luvan niin lähetään pari pientä luokkaa hyppäämään lokakuussa? Nii se tarkottas tietysti sitä että mun pitäs alkaa reenaamaan hyppyjä sun kanssa. Olisitko yhteistyöhalunen?" Juttelen toiselle. Ruuna seisoo rauhallisesti karsinassaan nauttien rapsutksista. Painaudun Ceen kaulaa vasten ja jatkan silittämistä. Mietin jo perjantain tehtävää mitä tulevan pitää.

[anthon]

Pieniä pomppuja

Vetelen kumisualla irtolikaa ruunan pepun päältä pyörivin ottein. ”Miten oot saanu ittes tämmöseen kuntoon?” Naurahdan Ceelle samalla kun harjailen sitä puhtaaksi. Kun irtolika on harjattu karvan päälle tarraan pölysukaan ja käyn sillä koko hevosen läpi nopeasti, mutta tarkasti. Pehmeällä harjalla käyn läpi pään ja jalat ja kaviokoukulla tietenkin kaivan vielä turhat mudat ruunan kavion pohjasta. Rapsutan ruunaa ja vaihdan karsinan puolelta käytävälle samalla vetäen oven kiinni. Nostan harjakorin kätöseeni ja lähden kuljettamaan satulahuoneeseen omalle paikalleen. Nappaan estepenkin oikealle käsivarrelle ja suitset + martingaalit otan toiselle. Lasken sievästi satulan karsinan eteen ja suitset koukkuun. Otan karsinan vierestä oman mustan kulahtaneen repun ja sieltä harjan selvityssuihkeen. En uskalla oma ostamia jättää Charlien hoitokoriin, koska ei niistä tuntilaisista koskaan tiedä lähteekö tavarat matkaan. Suihkuttelen varovasti ruunan harjaan ja häntään ainetta ja annan hetken vaikuttaa. Cee ei ollut koko suihkutuksesta moksiskaan, asiallinen nuorukainen. Tähän asti itselle tullut ainoastaan hyviä kokemuksia toisen luonteesta. ”Oot sie aikamoinen. Tommonen lömpsykkä. Tännään hypitään vähä esteitä. Oon rakentanu manneesiin muutaman esteen, mutta katohan ettet tiputtele ko ei oo nostajaa” juttelen tälle samalla selvittäen jouhet, laittaen suojat ja varustaen. Nappaan ohjat käteen ja avaan karsinan oven apposen auki. Pysäytän Ceen karsinan edessä ja nappaan vielä kypärän, sekä esteraipan karsinan edestä. Askellan kohti maneesia.

Ilma on aurinkoinen, mutta viileä ja ilmassa vaeltaa hiljaa syksyn tuoksut. Ylläni on musta toppaliivi ja sen alla punainen huppari. Beigejä ratsastushousuja myötäilee mustat siistit saappaat. Puhallan hiukset pois otsatukan edestä ja avaan maneesin oven varmistaen ensin viheltäen, ettei siellä ketään ollut. Kello oli jo kolme, mutta Seppele oli yllättävän hiljainen. Kasperi oli näkynyt tallin käytävillä pyörimässä. Maneesin ikkunoista kajahti mukavasti valoa ja ne toi ailahtelevia jälkiä maahan. Ruuna pörähti, kun suljen ovet. Kiristän vyön ja säädän jalustimet sopiviksi pompaten samalla selkään. Hienosäädän vielä oikean puolen jalustinta, joka oli aavistuksen pidempi ja näin ollen huonompi. Pyydän ruunan kävelemään ja annan ohjien roikkua pitkinä yhden käden varassa. Lantio myötäilee pitkää käyntiaskelta. Olen itsekin yllättynyt siitä miten sain itseni raahattua jo aamuksi tallille. Voi johtua siitä että olen menossa iltavuoroon, eli töissä pitää olla jo kahden aikaan, niin jostain oli joustettava ja se oli pitkään nukkuminen.

Pitkien alkukäyntien jälkeen siirryn verryttelemään ravissa. Teen paljon voltteja ja ympyröitä, sekä siirtymisiä askel-lajin sisällä. Molemmat suunnat käytyä nostan laukan. Annan tilaa keventäen omaa istuntaa ja pyydän ruunaa laukkaamaan oikein pitkää askelta ja samalla ympyröillä taivuttaen huolellisesti. Molempiin suuntiin laukattuani hidastan käyntiin ja annan hetkeksi pitempää ohjaa. Kertaan vielä mielessäni mistä tehtävistä aloitan. Toisen pitkän sivun puolelle olin heittänyt viisi ravipuomia, kun taas toisella sivulla oli neljän esteen jumppatehtävä. A päädyssä pääty-ympyrällä oli kaksi pystyä.

Estekorkeudet olivat alkuun ainoastaan 50cm korkeudessa. Tänään oli siis tarkoitus testata ruunan hyppytyyliä ja jumpata selkää hieman. Nappaan ohjat tuntumalle ja siirryn raville. Tulen muutamaan kertaan ainoastaan ravipuomit. Cee ei ollut puomeista moksiskaan, ei kolistellut, ei hätiköinyt vaan osasi katsoa paikat oikein. Annan laukka-avut ja teen A-päätyyn ensin isomman ympyrän ilman pystyjä. Kirjaimen kohdalta käännän katseeni pystyille ja pidän pohkeet tasaisesti ympärillä. Peppu penkissä tulen rauhallista laukkaa kohti pieniä hyppyjä. Charlie hypähtää vähän kaukaa, mutta ehdin hyvin hyppyihin mukaan. Pystyjen välille tuli tarkoitetut kolme laukka-askelta. Taputan ruunaan ja tulen saman heti uudestaan ja nyt löydämme paikan paremmin. Taputan Ceetä ja siirrän raville.

C-päädyssä nostan uuden laukan ja teen ensin normaalin pääty-ympyrän rauhallisessa, mutta silti aktiivisessa laukassa. Lähden kohti jumppasarjaa. Kun käännän suoralle ruuna innostuu ja vauhti lisääntyy. Virnistän ja teen pieniä puolipidätteitä jottei jumppa menisi ihan plörinäksi. Puolipidätteet eivät ruunaa hetkauta. Jatkan kärsivällisesti ja nousen esteistuntaan juuri ennen jumppaa. Hieman räpellystähän se oli kun vauhtia oli niin paljon ja pari puomia kolahtaa takajalkoihin kuitenkin pysyen kannattimilla. Jumpan jälkeen ruuna vetäisee pään alas ja nakkaa muutaman harmittoman ilopukin. ”Herranjestas, emmä tienny että se noin paljon esteistä innostut!” Naurahdan ja käytän ääntä rauhoitallekseni ruunaa. ”Onko nää vähän turhan pieniä sulle?” Kysyn ja siirrän käyntiin samalla hypähtäen alas. Kävelen ensin A-päätyyn ja korotan pystyt 60cm, josta siirryn jumpalle ja laitan ne 65cm. Estekorkeus saa tänään pysyä pienenä. Hypähdän takaisin selkään ja annan Charlien kävellä vielä hetken pitkin ohjin. Kaivan puhelimen taskusta ja katsahdan kelloa. Valitsen sormellani Snapchatin ja nappaan kuvan selästä käsin lisäten tekstin ”Vauvva vähä innoissaan”, jonka jälkeen siirrän kuvan mystoryyn. Tungen kännykän takaisin housujen taskuun ja laitan vetoketjun kiinni.

Otan ohjat tuntumalle ja ravaan ensin pääty-ympyrän, josta jatkan ravipuomeille. Charlie ravaa lennokkaasti puomien yli kolistelematta. C-kirjaimen kohdalla nostan laukan ja jatkan suoralle kohti jumppaa. Teen puolipidätteitä ja rauhoittelen äänellä. Vauhti lisääntyy hieman, mutta on nyt jo paljon hallitumpaa eikä aikaisempaa räpellystä. Suoriudumme jumpasta kolisematta. Jatkan laukassa A-päädyssä oleville pikkupystyille. Ensimmäinen hyppy tulee hyvään paikkaan, mutta innostuksestaan väli lyhenee ja on vain kaksi laukka-askelta. Teen ympyrän uudestaan ja korjaan tietä ulkoreunaan päin samalla puolipidätteitä tehden ja nyt onnistuen kolmella laukka-askeleella. Taputan ja siirryn raville. Keventelen hyvin loppuun ja teen taas voltteja ja pääty-ympyröitä molempiin suuntiin. Hyvien loppuverkkojen jälkeen Charliekin alkaa pärskähdellä tyytyväisenä ja annan ohjaa, jotta se voi venyttää kaulaansa. Siirryn käyntiin ja taputan. Pomppaan alas selästä ja löysennän satulavyötä, sekä nostan jalustimet ylös. Puran esteet samalla kävelyttäen ruunaa ja jutellen sille: ”Oot sinä kyllä aika veijari. Tykkään susta päivä päivältä vaan enemmän”.

Noin kahdenkymmenen minuutin jälkeen oli maneesi taas tulokunnossa. Ei kakkoja, ei esteitä. Ruunakin oli lopettanut puuskuttamisen, joten oli aika lähteä takaisin talliin. Reenissä vierähti hieman yli tunti ja ruuna oli saanut hikeä pepun päälle ja ryntäisiin, sekä kainaloihin, muttei kuitenkaan ollut liian hiessä ettei ulos oisi voinut viedä. Tallissa puran varusteet ja harjaan huolellisesti. Vien varusteet omille paikoilleen. Kävelen takaisin karsinalle ja otan siitä samasta kulahtaneesta mustasta repusta nyt kaksiteho liminentin, jota sivelen jalkoihin ja selkään. Kuulen askeleita ja katsahdan tulijaa. ”Hei Kasperi, nakkaanko tälle ulkoloimen vai antaako mennä näin?” Varmistan punapäältä. Kasperi tuumaa hetken ja vastaa: ”Anna olla noin. Ei oo liian hiessä. Miten muuten meni?” nappaan karsinan ovesta ohkaisen ulkoloimen ja puen sen ruunalle samalla vastaten virnistäen: ”Hyvin. Pari ilopukkia tuli ja olihan se tuplasti energisempi kuin koulussa. Selvästi nauttii hypätä.” Kasperi virnistää ja huikkaa että joutuu jatkamaan tehtäviä. Lähden askeltamaan nyt ruuna perässä tarhaa kohti ja samalla katsahdan kelloa, jonka jälkeen otan vielä uuden kuvan snapchattiin selfietyyppisesti.

[anthon]

7.10.2016 - Avaudunko?

”Mutta ethän sä ole mikään kisaihminen?” Salma naurahtaa kysyvästi. Virnistän ja siirrän puhaltamalla etutukkaa pois naaman edestä. ”En niin. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla” vastaan lopulta ja siemaisen tyynenrauhallisena kahvia vihreästä monen vuoden takaisesta muumi mukista joka oli ottanut selvästi osumaa vuosien varrelta kuitenkin säilyen sen verran ehjänä, että siinä pysyi nesteet sisällä. ”Joojoo mutta se että juokset hitto saman tien noin vaativiin luokkiin on aivan järetöntä ja vielä noin nuorella hevosella, siis mitä helvettiä Anthon” Cella räväyttää suustaan. Naurahdan ääneen ja vastaan: ”Oonhan mä ennenkin kilpailut helppoa A:ta. Sillon kun mulla oli se ylläpitohevonen ja vielä ihan hyvin tuloksin. Ja nämä on vielä kotikisat. Enemmän mua jännittää ne estekisat, että miten Cee niihi reagoi, kun ulkopuoliset. Pikkuluokkiahan nuo vielä on kun kuuskyt ja kasikyt” selvennän tytöille. ”Anthon on kehittynyt paljon siitä mitä oli Taigan aikoina” Elli huikkaa ovelta ja kävelee itsekin kahvia ottamaan. Virnistän ja jatkan: ”Sitä paitsi ei me kuolla vaikka ei sijoituttaisiinkaan. Elämässä täytyy ottaa riskejä – elää päivä kerralla. Koittakaa tyttöset tajuta, että ei kannata turhaa ottaa paineita. Kaikki järjestyy aina” heitän välikommenttina oman elämän mottoni”. Cella näyttää erityisen mietteliäältä ja Salma vain hymyilee myötäilevästi. Juon kupista kahvin loput ja nousen pöydän äärestä ja huuhtaisen kuppini laittaen sen pöydälle nurkkaan. ”Nyt täytyy kyllä joutaa. Cee pääsee kohta tunnilta ja aattelin tehä sen kanssa vielä muutamia maastakäsinharjotuksia. Ei niitä kisoja itestään voiteta” Naurahdan samalla poistuen huoneesta.

Nappaan omasta lokerosta vielä mustat ratsastushanskat ennen kuin kipitän portaat alas ja tallista ulos maneesia kohden. Vilkaisen ranteessa olevaa kelloa, joka kertoo olevan loppukäyntien aika. Vihellän maneesin ovilla ja astun sisään. Ratsukot ovat juuri päässeet kaartoon. Kello oli tasan yhdeksän, kun Anne huikkaa että lähdetään tallia kohden. ”Anne! Saanko jäädä hetkeksi Charlien kanssa? Teen muutamat harjoitukset. Ei mene kauaa”. Anne pyöryttää silmiä ja vastaa: ”Anthon tiedät varsin hyvin, että iltatallin pitäis olla valmiina puoli kymmeneltä. Saat vartin aikaa”. Nyökkään ja hymyilen. Se että saan touhuta ruunan kanssa edes hetken on aina askel eteenpäin. ”Ja muista sammuttaa valot ja lyödä ovet lukkoon!” Anne huikkaa vielä ovelta lähtiessään. Puheensorina vaimenee sitä mukaan kun tuntilaiset ovat kauempana maneesista. ”Mitä meinaat tehdä sen kanssa?” vanhempi jo noin viisikymppinen rouva kysyy ystävällisesti hymyillen riisuen kypäränsä pois. ”Ihan vain muutaman helpon kunnioitusharjoituksen, kuuluu lock in koulutukseen, mutta on hyvä aina toistella silloin tällöin muistin merkeiksi”. Vastaan ja hymyilen. ”Charlie oli aika tahmea tunnilla, ei malttanut myöskään oikein keskittyä tehtäviin”, nainen huokaisee. Kurtistan kulmiani ja katsahdan ruunaan: ”Noo, jospa ensi kerralla menisi paremmin! Kaikilla on huonoja päiviä”. Silitän nuoren hevosen kaulaa. ”Kylläkyllä, olet oikeassa. Nyt minun täytyy kuitenkin mennä, hyvää viikonloppua!” Nainen sanoo ja poistuu paikalta samalla kun huikkaan takaisin viikonloput.

Hiljaista. Ruuna liikuttelee korviaan kuunnellen ympäristöä. Minä en kuule muuta kuin puiden oksien havinaa tuulen tahdittamana. Katsahdan ruunan turpaa ja totean:” Noniin ja nyt muutama kertaus vaan ja sitten pääset talliin”. Otan ohjat kaulalta ja irroitan toiselta puolelta kuolaimesta vetäen yhdeksi pitkäksi kappaleeksi käyttäen ns. riimunnaruna. – tärkeintä on muistaa olla rento. Älä katso silmiin, se on uhkaavaa. Katso ryntäisiin tai polviin – kertaan päässäni omia ajatuksiani samalla kääntyen ja lähtien kävelemään eteenpäin. – muista kertoa oma alue. Kukaan ei tule minun alueelle – kertaan. Cee kävelee perässä hiljaa, mutta varmasti. Pysähdyn - ruuna pysähtyy. Jatkan kävelyä – ruuna kävelee. Välissä kiitän tätä silittämällä silmien välistä. Tarkkailen ruunan olemusta. Rauhallinen. Hymyilen ja vaihdan tehtävää. Menen ruunan sivulle – ei reagointia. Heilautan ohjan päätä kohti peppua – Cee väistää. Silitän kiitokseksi taas silmien väliin ja nyt kävelen toiselle puolelle – Cee väistää. ”Hienosti! Hyvinhän sulla on muistissa”, riemuitsen ja silitän taas silmien välistä. Katsahdan kelloa ja tuumaan: ”Juu, lähetäänpä sisälle niin pääset syömään. Huomenna koulutuuppailaan kuuule oikein ahkerasti ja sunnuntaina jatketaan vähän maastakäsinharjoituksia. Pitäs päästä jollekin estetunnille mukaan, jotta voitais harjoitella kisoja varten..” tuumaan kävelen kohti maneesin ovia. Ovella pysähdyn, virnistän ja laitan ohjan toisen pään takaisin kuolainrinkulaan. Sammutan katkaisijasta valot ja avaan oven. Kylmä tuuli puskee päällemme ja Cee höristää korvia eteenpäin hieman jäykistyen. Tallin pihalla ei näy liikettä, mutta vaimea hirnahdus kuuluu tallista. Vedän maneesin ovet perässäni lukkoon ja lähden taluttamaan ruunaa tallia kohden. Tallin ovet avatessa puskee ihanan lämmin henkäys kylmän tuulen ja pakkasilman sijasta naamalleni. Ulkona tosiaan on varmaan muutama askel pakkasta. Tallissa vielä muutama tuhertaa tuntihevosten karsinassa viimeisiä harjauksia. Nakkaan Charlien omaan karsinaan – puran varusteet ja vien ne omalle paikalleen.

Menen harjakorin kanssa takaisin karsinan luo ja harjailen Ceestä maneesin pohjasta lentänyttä hiekkahiukkasta pois. ”Kappas poika on ajallaan” Anne virnistää karsinan ovelta: ”Aina paikalla!” Naurahdan ja tipautan pölyharjan takaisin koriin, kun olen käynyt hevosen kauttaaltaan läpi. ”Kiitos hei oikeesti että pääsin takas tänne. Vähän haikeat tunnelmat välillä vieläki. Pakostaki tulee joskus se onnettomuus mieleen..” mumisen rapsuttaen samalla ruunaa katsomatta Annea silmiin. Annen pehmeä ääni vastaa ädin omaisesti: ”Tottakai sut otetaan mielellään takas meidän remmiin. Kukaan muu ei oikeastaan edes tiedä syytä miksi lähdit. Luulee että kyse on siitä ylläpitohevosesta. Eikä sinun tarvitse avautua kenellekään, ellet halua. Sanon vaan että välillä olis sunkin ilopillerin parempi avata sydän kunnolla”. Huokaisen ja katsahdan Annea ja pakotan virneen naamalleni: ”Joo, enköhän mä joskus. Mieluummin oon nyt ilonen kaikille ja puran tunteet sitten kuntosalilla”. Anne nyökkää ja alkaa jakamaan heiniä ratsuille. Suljen karsinan oven ensin antaen ruunalle viimeiset taputuksen lihaksikkaalle kaulalle hymyilen. ”Parasta hoitoa saan juuri sulta” kuiskaan ja poistun karsinasta laittaen sen perässäni kiinni.

Vien harjakorin omalle paikalleen ja tuumaan touhuavalle Annelle: ”Anne, jos sä joskus tarvit apua iltatallissa niin mä voin tehdä”, sanahdan vielä ovelta ennen kuin poistun.

[anthon]

Koulutuuppausta

[anthon]

Halloweenhössötystä

Mörköjä, noitia, pellejä, kurpitsoja, kummituksia - kaikki häsläsivät joka puolella puvuissaan tai tehden pukujaan tai muuten koristellen talojaan. Ihme hössötystä. En ollut ikinä päässyt mukaan halloweeniin makuun, mutta tänä vuonna yritin osallistua, koska no niinhän kaikki muutkin teki. Liika oli kuitenkin liikaa. Olin pysytellyt talliltakin poissa koko viikon, koska en vain kestänyt höpötyksiä ja sähläämistä kummituksista tai muusta vastaavanlaisesta. Tänä vuonna ajoin osallistua pukukilpailuun. En minä mitään pukua osaa tehdä, mutta serkkutyttö on taitellut minulle ja Carlielle yhtenäisen puvun. En edes tiedä mitä se esittää, kuulemma salaisuus jonka sain tietää vasta illalla kun hän sen tuo tallin pihaan. Koko Halloween oli naurettava turhanpäiväinen show tässä vuodessa. Ainut nautittava hetki tällä viikolla oli ollut ensilumi, joka oli kyllä sulanut jo pois että se siitä nautinnosta. Rakastan lunta. Talvi ei ole mitään ilman lunta.

Tämä viikko olisi täytynyt treenata ahkerasti tulevia estekilpailuita varten, jotka olivat ensi viikon maanantaina. Onneksi Robert oli liikutellut Charlieta tuntien lisäksi kuitenkin ja olimmehan me treenanneet aika hyvin muuten. Estetreenit ja koulutreenit olivat sujuneet ongelmitta, joten ihan luottavaisin mielin olin valmistautunut tuleviin kilpailuihin.

Kävelen käytävää pitkin kiinnittämättä sen enempää huomiota muihin, sillä en jaksanut alkaa rupattelemaan siitä kuinka ihanaa onkaan tämä halloween aika. Kävelen satulahuoneeseen ja vien Charlien varusteet että harjat karsinan eteen, jonka jälkeen lähden hakemaan ruunaa tarhasta. Ilma on viileä ja tuulinen. Vain muutama astetta lämmintä ja mutaa joka puolella. Tylsä karu ilma. Portille päästyäni ruuna seisookin jo odottelemassa sisälle pääsyä. Nappaan sen kiinni ja rapsutan tervehdykseksi lähtien takaisin talliin. Ruuna laahustaa perässäni masentuneen oloisena. ”Et taida sinäkää ymmärtää tätä halloween hömpötystä, hyvä en siis oo ainut. Jokatapauksessa meijän täytyy ottaa osaa pukuratsastukseen tänään illalla. Ennen sitä käydään kuitenkin tekemässä nyt päivästä muutamat hyppelyt”, juttelen toiselle. Karsinassa riisun sadeloimen ruunan yltä ja vien sen kuivumaan. Robert näkyy viilettävän käytävällä, joten huikkaan sille: ”Hei Robbe! Kiitos muuten tästä viikosta. Mää voin huolehtia kaikki kuntoon maanantaina varten nyt”. Robert nyökkää vastaukseksi ja häviää näköpiiristä yhtä nopeaa kuin oli siihen tullutkin. Mikähän siihenkin on oikeen iskenyt kun kolme vuotta taaksepäin oli aivan erilainen. Oltiin aika hyvissäkin väleissä silloin kun hoidin Taigaa. Taino niin ihmiset muuttuu vanhetessaan, olenhan minäkin muuttunut. Harjaan ruunan pikaisesti ja lyön sille varusteet niskaan. Lähden kohti maneesia.

Vislaan maneesin ovilla ja avaan ne. Tyhjä pimeä maneesi. Minun onni. Lyön valot päälle ja siirrän ohjat käsivarren taipeeseen, jotta voin kantaa puomit ja tolpat hevonen perässä. Ruuna saa hyvät alkukäynnit minun kannellessa esteet. Rakennan neljän esteen jumpan ja toiselle pitkälle sivulle sarjan pysty – okseri. Kun saan rakennettua kiristän Ceen vyön ja hypähdän selkään. Säädän jalustimet ja lähden ravailemaan. Jumppaan olin laittanut ensin vain ravipuomeiksi joita ravailin molempiin suuntiin. Maneesin ovilta kuuluu vislausta. ”Moikka rakas serkkupoikka! Kuulin että sut löytää täältä”. Hento, mutta reipas ääni sanoo. Katsahdan äänen suuntaan ja ovillahan seisoo mustatukkainen 25-vuotias Amalia serkkuni. ”Hei kiitos. Tulit sopivasti saat nostella mulle näitä esteitä”, vastaan ja virnistän. ”No mikä peli se tämmönen on?? Eka teen sulle ILMASEKSI puvun ja sitten joudun vielä puomitytöksi vaikken oo hevosia harrastanu kolmeen vuoteen”, Amalia murahtaa vitsillä. Hän tosiaan oli lopettanut ratsastuksen kolmisen vuotta sitten rahanpuutteen vuoksi. Mitä nyt käynyt silloin tällöin ratsastamassa sillä ylläpitohevosellani mikä minulla oli.

Tunti sujuu hyvin. Charlie kuumenee sopivasti ja on oma itsensä. Hyppää ongelmitta kaikki. ”Paljon se kello on?” Huikkaan hengästyneenä hyppyjen jälkeen. ”Oot nyt jonku nelkyt minnuuttia menny”, Amalia vastaa. Nyökkään ja tämä riittää minulle. Ravailen ympäri maneesia ja annan vähän pitempää ohjaa ajatuksena eteenalas kuitenkin siis jatkaen työskentelyä loppuun asti. Amalia kantaa esteitä pois vaikken mitään pyytänyt. Siirrän Charlien käyntiin ja taputan sitä. ”Kiitos Ama avusta! Tarjoan sulle vaikka ens kerralla baarissa”, sanon ja hyppään alas selästä kävellen maastakäsin. ”Hekoheko ei me koskaan kuleta yhessä missään juomassa” tyttö sanoo. Virnistän ja vastaan: ”Oma häpiä”. Amalia naurahtaa ja jatkaa kävellen samalla kohti maneesin ovia. ”Mun täytyy nyt kyllä lähtä tai Jorkke vetää päänsä irti kun se tullee töistä eikä sille oo ruokaa vaikka lupasin tehdä” naurahdan: ”Parempi tossunalla kuin taivasalla”. Ama on jo kihloissa oman miehensä kanssa. Hän vastaa iskuun iskulla: ”Parempi kullin päällä ku käellä”. Pyöräytän silmiäni ja virnistän. ”kiitä onneas ettei kukkaan lapsi oo kuulemassa. Ollaan kuitenki tallilla jossa on kaiken ikäsiä” mumisen. Ama naurahtaa ja poistuu maneesien ovista sanoen heipat kuitenkin ennen sitä. Minulla ja amalla oli perus serkusten viharakkaus-suhde. Piikittelemme toisia jatkuvasti, mutta ymmärrämme kuitenkin missä raja kulkee.

Kun ruunan hengitys on tasaantunut lähden kävelemään takaisin kohti tallia sammuttaen kuitenkin valot. Karsinassa riisun ruunan ja harjaan huolellisesti. Vien varusteet omille paikoilleen. ”Nii tekö olitte lähdössä maanantaina kilpailuihin ulkopuoliselle tallille?” Salma sanoo kun tervehdin häntä satulahuoneessa. ”Jep. Huomenna onkin tiedossa varusteiden pesu ja pakkaushelvetti”, vastaan ja huokaisen. Salma naurahtaa ja voivottelee. Kävelen takaisin karsinan eteen ja huomaan ison IKEA:n kassin jossa on lappu päällä: Ole hyvä rakas Anthon - ja tekstin perään oli piirretty vielä liuta sydämiä. Voi luoja. Nostan puvun pussista ja levitän sitä karsinan eteen pähkäillen mikä helvetti se on.

9hm

[anthon]

30.10 Pakkaushelvetti

Löyn auton ovet kiinni ja kävelen tallin ovista sisään suoraan yläkertaan kaapilleni. Avaan kaapin oven ja rupean vaihtamaan vaatteita arkivaateista tallivaatteisiin. Taukotilan ovi on jäänyt raolleen ja kuuntelen tyttöjen pohdintaa boksereista tallin ilmoitustaululla. Mistä helvetin boksereista. Sullon vaihdetut vaatteet kaappiin ja lukitsen sen puskien samalla kaapin avaimen tallihousujen taskuun. Kipitän portaat alas suuntauksena hakea Charlie tarhasta. Katsahdan ilmoitustaululle, jossa miesten bokserit roikkuvat. Naurahdan ja mietin kenen ne tosiaan voisivat olla samalla astellen kohti tarhaa. Ilma on kirpeä pakkasta muutama aste.

Nojaudun ruunien portille ja katselen uljaasti seisovaa Charlieta. Vislaan ja ruunan huomio kiinnittyy minuun. Korvat hörössä se katsoo äänen lähdettä. Vislaan uudestaan. Ruuna ottaa askeleen eteenpäin hitaasti ja samassa kääntyy 90 astetta ympäri lähtien laukkaamaan tarhan toiseen päähän. ”Nojoo ootpas säki huomaavainen” naurahdan ja menen aitojen sisäpuolelle. Charlie nallittaa minua täyttä päätä kävellen aina eri suuntaan missä minä olen. ”Enmä mitään kissahiirileikkiä ala, tuus jo” murahdan ja käännän selkäni lähtien kävelemään takaisin porttia kohden. Muut hevoset katselevat pöljänä nuorukaisen touhua. Vislaan vielä ja lopulta ruuna ravaa luokseni heilauttaen päätään vielä ylväänä. Nappaan sen kiinni ja lähden tallia kohti.

Harjaan Ceen läpikotaisin ja lyön sille ratsastus varusteet päälle. ”Tänään ei sitten tehä muuta ku käyään askellajit läpi, on vähän kiireinen aikataulu. Lähden kävelemään kohti kenttää, koska maneesissa näytti olevan porukkaa valoista päätellen. Satulavyön kiristys ja selkään. Säädän jalustimet kaksi reikää pidemmiksi sillä eilisten hyppyjen jäljiltä ne olivat liian lyhyellä. Annan ruunan kävellä pitkin ohjin noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen kerään ohjat käteen ja rupean keventelemään ympäri kenttää taivutellen samalla hyvin volttien ja ympyröiden avulla. Vaihdan suuntaan ja ravailen myös toiseen suuntaan taivuttaen myös tähän kierrokseen. Laukan vuoro. Nostan hallitun laukan ja teen välillä tempon muunteluja. Nousen kevyeeseen istuntaan ja annan ruunan laukata kunnolla isoa laukkaa – sitten istun alan ja otan hieman kiinni samalla kuitenkin pitäen laukan yllä. Sama toiseen suuntaan. Laukat laukattua siirrän ruunan raviin ja keventelen taas ympäri kenttää molempiin suuntiin. Taputan ja siirrän käyntiin. Käveltyä taas noin kymmenisen minuuttia taputan kiitokseksi ja hypähdän alas selästä. Löysennän mahavyötä ja nostan jalustimet ylös.

”Miten meni?” Iloinen ääni kysyy tallissa Gitan karsinasta. Katsahdan blondia ja vastaan: ”Siinäkai tuo. Charlie oli reippaampi mitä yleensä, mutta hyvä niin. Kuunteli avut hyvin. En mä muuta tehny ky kävin vaa askeleet läpi. Pittää alottaa se pakkaushelvetti ku lähetään huomenna Robben kanssa kisoihin”. Puran Charlielta varusteet ja harjaan sen läpikotaisin. Taputan ruunaa jutellen sille samalla omiani huomisesta. Poistun karsinasta ja lähden kohti satulahuonetta. Nyt se alkaa. Katsahdan Charlien estesatulaa – se täytyi pestä samoten suitset. Suitset saisi myös kyytiä rasvaukselta. Nostan satulan omalta paikaltaan tuelle, jotta minun on helppo sitä putsata. Valutan ämpäriin lämmintä, ehkä hieman käden lämpöistä kuumempaa vettä ja siirryn kaivelemaan kaappeja. ”Missä perseessä se saippua on..” mumisen itsekseni. Kaappi oli kuin sekasorron jäljiltä. Eikö ihmiset osanneet siivota? ”Mitä sä täällä kiroat. Pitäiskö sun vähän siistiä suutas kun tallissa kulkee pienempiäkin?” satulahuoneen ovelta kuuluu ääni. Katsahdan oven suuntaan ja näen ruskeatukkaisen mietteliään Annin. ”Sori. Huominen ressaa vähän” vastaan ja pyöräytän silmiäni jatkaen sitten etsimistä. ”Huomaan. Se saippua on ihan sun nokan edessä matalammalla tasolla” Anni sanoo ja naurahtaa jatkaen: ”Ota ihan rennosti ja luota. Hyvin ne menee! Charlie on hyvä hyppääjä ja sä varma ratsastaja”. Katson naista ja rauhoitun hieman. Nyökkään ja nappaan saippuan käteeni kävellen toiselle hyllylle josta taas nappaan pyyhkeen ja sienen. Kastan sienen vedessä, vaahdotan saippualla ja alan hinkuttamaan satulaa puhtaaksi. ”Kiitos Anni”, huikkaan tytölle ennen kuin tämä lähtee Lailan varusteiden kanssa pois. Pistän kännykästä spotifyn päälle ja musiikin kuulumaan suhteellisen hyvällä volyymilla. Musiikkimakuni oli laaja ja tällä kertaa pistin kuulumaan iskelmää. Kyllä sitä vanhojen mummojen ja pappojen legendaarisia kappaleita. Rakastin iskelmää vaikka nuori miehenalku olinkin.

”Hei wow, en oo nähny pitkään aikaan että Charlien varusteet oikeesti kiiltää noin paljon!” katsu hihkahtaa saapuessaan satulahuoneeseen. Nyökkään, virnistän ja vastaan: ”No on niitä saanukki hinkuttaa nyt. Oon ollu vähän laiskemman puoleinen varusteiden suhteen. Vois yrittää jatkossa pitää parempi huoli näistä”.

”harjat, satula, suitset, varajalustinhihnat, varasuitset, suojat, kuljetussuojat, varasuojat, omat kisavarusteet, lääkepakkaus, sakset..” mumisen itsekseni katsoen läjää tavaroista jotka oli pakattuna. Katsahdan kädessäni olevaa lappua ja mietin mikä puuttui. Päässäni oleva lamppu syttyy ja lähden askeltamaan ylös kohti kaappiani. Kaikki muut olivat pakattu, mutta omat ratsastussaappaat, kannukset ja kypärä. Portaiden yläpäässä lamppu syttyy uudestaan – voi helvetti – ajattelen ja lähden takaisin alas tallin puolelle. Varusteeni on Ceen karsinan edessä. Hengitän muutaman kerran sisään ja ulos, jotta rauhoittuisin. Töhöttäminen ei nyt auta.

Kaivan puhelimeni taskusta ja selaan numerovalikkoa. Painan – Robbe – nimestä ja puhelin tuuttaa. ”Robert”, ääni vastaa.
”No moikka! Mä täällä vaan soittelen. Oon pakannu kaiken huomiseksi valmiiksi ja lähen nyt tallilta. Eka esteluokka alkaa huomenna 11 ja kuuenkympin arvioitu rataan tutusminen alkaa 11.45, joten jos lähetää huomenna puoli ysi ajeleen nii oltas hyvissä ajoin perillä?” selitän.
”Passaa, moneksi tuun tallille?” Robert kysyy.
”No kaikki on pakattu ja autossa jo valmiina nii jos varataan joku puolisen tuntia Ceen lastaamiseen?” vastaan kysyvällä äänellä.
”Joo eiköhän se riitä. Nähhää huomenana vaikka kasin aikaan viimestää” Robert vastaa ja lopetamme puhelun.

10hm

//KUVA TULOSSA//

[anthon]

3.11 Muisteluja

//http://kirkkojoki.boards.net/thread/135/halloween-2016//

”Hei miten ne sinun kilpailuit oikein sujuivat silloin muutama viikko takaperin? Eikö sinulla ollut ne jotkin estekilpailut siellä eri tallilla?” äitini heittää kysymyksen ilmoille samalla kun uittaa käsiään samassa vedessä tiskiharjan sekä saippuaisten astioiden seassa. ”Ja lopeta se tuolilla keikkuminen, aikuinen ihminen” hän jatkaa ja äänensävy muuttuu innokkaasta turhautuneeksi. Asetun aloilleni valkoisen maalin rapeutumalla puupenkillä ja kelaan ajatuksiani lähtöpäivään. ”Haluutko kuulla lyhkäsesti vai pitkästi?” kysäisen häneltä samalla virnistäen. Äiti vilkaisee ilmettäni ja jatkaa tiskaamista samalla sanoen hieman empien: ”Ilmeestäsi päätellen selvästi pitemmän version kiitos”.

”Palataan tosiaan ajassa taaksepäin siihen lähtöön. Menin tallille aikoinani ja Robbea ei näkyny missään. Mää huhuilin sitä mutta en vaan yksinkertasesti löytäny blondia mistään. Noo..” selitän, kunnes äitini keskeyttää kysyen: ”Kuka se Robbe oikein on? Moneltako olitte sovinneet että lähdette?” Pyöräytän silmiäni ja vastaan: ”Robert. Sama poika joka oli sillon Taiga aikoina. Mä oon tainnu sanoa sen sulle aika monesti. Ja ei se aika nyt tähän liity”. Äiti nyökkää ja jatkan selitystä: ”No sit mä alan soittamaan sille aivan raivona että missä helvetissä se kuppaa..” Äiti katsoo vihaisena ja tokaisee äkäisesti: ”Äläpäs kiroa!” Virnistän ja jatkan taas: ”Niin no kun kaivoin sen puhelimen taskusta nii tajusin että oon tuntia etuajassa. En niinko käsitä miten se on mahollista. No sit ku mulla oli nii paljon aikaa nii tarkistin että kaikki tavarat on kasassa ja lähdin harjaamaan Charlien kunnolla läpikotaisin. Kohta Robbe ilmaantuki tallille huikaten mulle terveiset. No lähettiin sit laittaa vinkkaa perään..” Äiti katsoo minua hämillään ja keskeyttää lauseeni taas kysyen: ”Mikä se vinkka oikein on?” Huokaisen syvään ja vastaan: ”Traileri. Se koppi minne hevonen laitetaan jos lähetään johonki. Kyllähä sun pitäs nämä tietää. Ja jos et viittis koko aikaa mamma keskeyttää nii voitais päästä tässä tarinassa etenemään..” Äiti tiuskaisee: ”Minä en mikään mamma ole! Sano äiti vain”. Naurahdan ja jatkan jälleen keskeytyksistä huolimatta: ”No sit ku koitettiin saaha sitä vinkkaa perään nii se oli jäätyny jotenki ja ei saatu sitä loksahtamaan vaikka miehiä molemmat ollaan. Pakkasta ei kyllä ollu sinä päivänä paljoakaan, joten syytän vaan huonoa tuuria kaikesta.”

Vilkaisen kelloani ja jatkan säädellen äänensävyä sen mukaan millainen fiilis sillä hetkellä tarinassa leijui: ”Nooo lopulta me sit saatiin se vinkka siihen perrään ja lähettiin laittaan hevoselle kuletussuojat , talliloimen olinkin sille jo laittanut valmiiksi selkää. Ajattelin että sen aamun perusteella ei hevostakaan saaha millään ilveellä sinne traikkuun joten pelattiin varman päälle toinen leipä käessä houkutellen vaikka se olikin ihan turha homma, koska Cee käveli aivan ongelmitta sinne ja päästiin lähtemään kohti kilpailupaikkaa. No navigaattoriha ohjas meijät varmaan kolme kertaa väärään paikkaan ja Robbe kiros minkä kerkes siinä vänkärin paikalla ja minä kirosin ehkä kahta kauhiammin koska hirvittävä hätä meinas iskeä että jos myöhästyttään. Lopulta kun päästiin perille nii annoin Robbelle ohjeet että varustaa ja alkaa jo kävelyttään ku ite lähin juoksee ilmottaan itteni ja siitä juoksin takas autolle vaihtamaan kilpailuvaatteet itelle. Vein Charlien satulaan kiinni lähtönumeron. Just kun mun verkkaryhmä huuettiin nii olin ehtiny hypätä ponin selkään. Charlie otti kaiken tosi rennosti vaikka oltiin uuessa paikassa. Vähän se oli alkuun jännittyny, mutta hyppäs silti verkkaesteet ilman ongelmaa, oli jopa ehkä hiukan laiskan puoleinen. Meidän vuoro oli seittemäntenä. Kerrattiin rata vielä Robertin kanssa ennenkö lähin hyppäämään. Ite rata meni itessään aivan ongelmitta! Charlie hyppäs hyvin ja tein hyvät tiet. Ei siis ongelmaa. No kun kaikki 12 ratsukkoa oli hypänny nii ilmotettiin sijoittuneet ja meidät kuulutettiin Charlien kanssa kolmanneksi..” Äitini ilme kirkastuu ja hän hihkaisee: ”Aivan mahtavaa! Saan olla siis ylpeä pojastani!” Hymyilen ja jatkan naurahtaen:

”Nooo oispa jatkunu samanlaisena. Sit ko meidän oli vuoro hypätä 70-80 eli se vähän isompi rata nii en sit tiiä mikä muhun iski mutta tosiaan unohdin radan kesken hyppelyiden ja tein voltin. Charlien oli kyllä ihan mahtava ja otti ajalla aika paljon kiinni, että virhepisteistä huolimatta kirittiin kuitenkin seitsemänsiksi. Vaikkei sijoituttu nii olin mä salaa siihen tyytyväinen joka tapauksessa. Ens kerralla sit paremmin!” sanon hymyillen. Äitini on lopettanut tiskaamisen ja keskittyy puhumiseeni kunnes tajuaa että lopetan ja sanoo: ”No mutta olen silti todella ylpeä sinusta. Uskalsit lähteä sinne siitä onnettomuudesta huolimatta..” Äitini lopettaa lauseen keskeen nähdessään ilmeeni muuttuen iloisesta musertuneeksi. Nielaisen ja kurtistan kulmiani äidin jatkaen eri aiheella: ”Siis aivan mahtavaa että sijoituit kuitenkin siinä ensimmäisessä. Ei se sijoitus ole aina se tärkein juttu. Olipa mukava että se Robertkin lähti sinun mukaan. Voi minä muistan kun hän silloin useampi vuosi taaksepäin kävi jopa sinun luonasi täällä meillä kylässä, olitte hyviä ystäviä. Mitä hänelle muuten kuuluu ja miksette tulisi yhdessä tänne kahville taas joku päivä?” Äitini lopulta kysyy. Mietin hetken miten tuon esille sen ettei me enää oikein oltu ystäviä keskenään. Miten kerron äidilleni sen että olimme vain molemmat kasvaneet vanhemmiksi eikä meidän ajatusmaailmat ehkä passanneet enää niin hyvin yhteen kuin nuorempina. ”Robbe on tosi kiireinen nykyään. Tuskin ehtii”. Saan suustani heitettyä maailman huonoimman valheen. Tottahan se oli että hän oli kiireinen. Tosiasia kuitenkin oli etten ehkä häntä haluaisi pyytää. Oli hän sen verran muuttunut. Ei koko kisamatkan aikana vaihtanut kun muutaman sanan. Mikä piru siihenkin oikeesti mennyt.

Katsahdan taas kelloani ja totean: ”Niin tosiaan ne estekisat meni siis todella hyvin siihen nähen että ei ollu oma tuttu talli. Mulla on koulukisatkin muuten viikonloppuna ja Ceellä tietty. Nyt mun täytyy kuitenkin lähteä. Kiitos ruuasta”. Nousen pöydän äärestä kantaen likaiset astiat juuri pestyjen astioiden viereen pöydälle siirtyen sitten eteiseen pukemaan tumman sinistä talvitakkia ylle. ”No sehän on mahtava juttu. Onnea sinne sitten ja soita sitten miten ne sujui!” Nyökkään, hymyilen ja laitan piponi syvälle päähän hyvästellen äidin ensin ja painellen kohti jäistä ulkoilmaa vielä jäisempää autoa kohti. Lumi narskuu jalkojeni alla kimaltaen katulamppujen johdosta. Joka puolella on aivan hiljaista. Mutristan suutani puraisten vahingossa huuleeni murahtaen ääneen: ”Voi helevetin helvetti”. Maistan suussani veren ja kielellä leikittelen huulessa roikkuvaa irtorepaletta. Äitini sai liikaa asioita mieleen. Juuri kun kaikki oli unohtunut.

11hm

[anthon]

16.12.2016 - Loppuvuoden viimeiset hetket

Joululoma. Mitä mun joululle oli tapahtunut? Oli jo kuudestoistapäivä. En ollut käynyt tallilla koko joululomalla. En ollut käynyt tallilla yli kolmeen viikkoon. Pudistelen päätäni hengittäen syvään. Katsahdan itseäni vessan peilistä ja huuhtelen naaman viileällä vedellä herätäkseni kunnolla. Ihmiset luulevat että olen ollut töissä. Sen vuoksihan en ole ehtinyt tallillle, enhän? Katselen peilistä kuoleman näköistä otusta. Oikeasti. Jos kuolema olisi ulkomuoto, niin se näyttäisi samalta kuin peilissä surullisesti katseleva mies. Kännykkä tärisee takataskussani. Kaivan sen hitaasti esiin ja vilkaisen soittajan. Painan punaista. Kuusi viestiä ja kaksitoista vastaamatonta puhelua.

Kaarran autolla Seppeleen pihaan. Seppeleessä oli yllättävän paljon ihmisiä pyöristä ja autoista päätellen. Ainakin kuusi autoa autoa ja läjä pyöriä. Eihän nyt mikään tapahtumapäivä ole. Nousen autosta ja lyön ovet lukkoon. Pudistan vielä päätäni ja kävelen tallin oven eteen. Painan käteni oven kahvalle, huokaisen, vedän pirteän tekohymyn naamalle ja astun sisään. Moikkaan tallin käytävällä olevia tuntilaisia iloisesti. Kello oli varttiavaille viisi. Aivan, senioreiden heC tunti alkaa. Katsahdan ilmoitustaululla olevaa listaa, tietysti Charlie on tunnilla. Ainut mitä juuri nyt kaipaisin on hevosterapia ja Cee on pistetty tunnille. Anne ilmestyy vauhdilla toimistostaan ja on törmätä minuun. ”Ai hei Anthon! Anteeksi, on vähän hoppu”. Hän sanoo, taputtaa äitimäisesti olkapäätäni ja jatkaa matkaansa. Kävelen Charlien karsinalle, jossa hieman jo ryppyinen nainen laittaa satulaa ruunan selkään. ”Heippa, tarvitsetko apua?” Sanon tekohymy naamallani. Ruuna herää haavemaailmasta ja höristää korvillaan kaula pitkällä katsellen oven suulle tulijaa. Nainen katsahtaa minua iloisesti toiselta puolen hevosta ja sanoo: ”No jos mitenkään voit niin voisit auttaa tämän satulavyön kanssa kun Charlie pullistelee hieman”. Virnistän ja kiepsahdan ruunan kaulan ali toiselle puolelle. Nappaan vyön ja kiristän sen ilman sen suurempia ongelmia. Nainen huokaisee helpottuneena ja kiittelee:” Oi kiitos todella todella paljon sinulle nuori mies. Enköhän minä nyt selviä”. Nyökkään, rapsutan ruunaa silmien välistä ja jätän naisen hääräämään suitsien kanssa poistuen samalla kohti rappuja.

Naurua. Kuuntelen iloista puheensorinaa. Radiosta kuuluu kauniita joululauluja. Olen juuri avaamassa oven kun se avautuukin minua päin ja Inkeri kiljahtaa säikähtäessään. ”Anthoooon! Mitä sää noin säikyttelet. Ootko salakuunnellu meitä?” Jostain syystä sohvalla istuva Clara valahtaa punaiseksi. Inkeri revähtää nauruun, jonka jälkeen myös muut tytöt hieman kihertelevät. Katson heitä pöljänä hetken kunnes tokaisen: ”Siis mitä en. Olin just tulossa ku sä yritit tainnuttaa mut tuolla ovella. Miks helvetissä salakuuntelisin teitä? Ei mua kiinnosta mitä tallitytöt sipittää”, loppua kohden äänensävyni muuttuu hieman aggressiiviseksi ja pöydän ääressä oleva punatukkainen Katsu näyttää säikähtäneen minua. Muutkin tytöt katsovat minua nyt hiljaa kunnes Cella tokaisee: ”Otaha jätkä ihan iisisti. Kukkaan ei oo sinua syylistäny mistään, mikä sua vaivaa?” Nielaisen ja mumisen jotain anteeksipyynnön ja huononpäivän tapaista. Kävelen kahvinkeittimen luo, jossa näyttää olevan vielä tilkka kahvia. Selkä tyttöjä kohden kysyn: ”Saako tän lopun ottaa?” ja kuulen jonkun vastaavan myötävästi. Kaadan kahvin kertakäyttö mottiin, se haiskahtaa hieman palaneelle. Tytöt alkavat puhumaan taas pikkuhiljaa toisilleen normaalisti. Käännyn ja nojaan tiskiallasta vasten samalla hörppien kahvista ja kuunnellen sivukorvalla juttuja. ”Onko täällä tapahtunut mitään ihmeellistä?” Kysäisen johonkin väliin. Tytöt muuttuvat hieman hiljaisiksi jälleen ja Emmy vastaa:” Ruusa jäi pois tuntikäytöstä, ihan hyvä sille. Ja Pella.. Pella on nyt vihreillä laitumilla. Löydettiin viimeviikon maanantaina karsinastaan.. No tiiäthän nää”. Käännän katseeni Emmyyn ja nostan toista kulmakarvaani. En sano mitään, hörppään kahvin ja poistun.

En mä Pellasta niinkään välittänyt. Olihan sitä pikkupoikana hoidellut, mutta ei se mulle niinkään tuntunut oikeastaan missään. Tottakai kävi sääliksi tallityttöjä mutta omalle kohdalle ei kosahtanut. Lumikerros narskuu jalkojeni alla. Valot valaisevat kävelytiet ja tuuli humisee korvissa kylmänä. Vedän punaisen pipon paremmin korvieni päälle. Maneesista loistaa valo ja Ellin ääni kuuluu maneesista. Jatkan askellusta ja kiinnityn kuuntelemaan askel askeleelta lumen narskumista. Pihaton edessä avaan oven. Karvaiset otukset lopettavat hetkeksi heinän rouskuttamisen ja katsovat ovelle tulijaa, niin kuin Charlie aijemmin. Kaikki hevoset tekevät niin. Varmistetaan kuka tulee. Taiga hörähtää. Puraisen huultani ja pieni hymy leviää naamalleni. Onko mahdollista, että hevonen muistaa neljän vuoden jälkeen vai kuvittelenko vain? Tervehdin muita silittämällä niitä ja askellan ponin karsinaan. Hiljaisuus. Heinän korret rouskuu, mutta muuten on hiljaista. Taiga katselee minua hetken ja rupeaa itsekin syömään. Kävelen hitaasti karvaisen ponin luo ja silitän sitä kaulasta. ”Olet sä käyny aika pieneksi. En muistanutkaan että näin pieni oot”. Mumisen ja kyykistyn. Poni jatkaa tyytyväisenä heinän mutustelua. Wear oli muutaman kerran käynyt hoitamassa Taigaa pihatossa ja olihan se ollut muutamassa tapahtumassakin mukana. ”Anteeksi”. Kuiskaan tamman korvaan. Ei eläimet ymmärrä mitä puhuu, mutta se on lähinnä itselle terapiaa. ”En mä tarkottanut. Sillon mun elämä oli vaan niin hajalla. Tai siis kaikki muuttu niin nopeasti. Enkä mä ois sua saanut hyljätä. Vaan kaiken sen jälkeen kun olin taas tsempannu itteni niin Anne oli jounut siinä ajassa ottamaan sulle jo uuden hoitajan. Enmä kehdannut enää tulla sua kattomaan. Nyt kun kuulin, että Pella on mennyt niin tajusin että tammamamma oot sinäkin jo aika vanha..” Poni katsahtaa minua astuu askeleen lähemmäs ja painaa turvan syliini ikäänkuen antaen anteeksi. En usko silmiäni, ei hevoset toimi niin. Ehkä ajattelen vain liikaa, vaikka kyllähän minä useamman vuoden ponin kanssa touhusin. Suljen silmäni hetkeksi. Jalkojani alkaa pakottamaan kyykkyasennossa, joten pyllähdän persuksille. Silittelen ponia ja jatkan: ”Voitettiin Charlien kanssa seurakisat täällä, se heA luokka. Olin yllättynyt siitä nuorukaisesta”. Poni pörähtää ja jatkaa taas heinien syömistä. Virnistän jatkaen: ”Tämä se on terapiaa. Saan jutella ihan rauhassa ilman että kukaan keskeyttää. Enkä mä voi pikku Taigaa ikinä unohtaa, olihan meillä yläalamäet, mutta silti oot ollu aina paras poni ikinä.”

12hm

[anthon]

24.12 Jouluaaton taikaa

Tallituvassa raikaa iloinen nauru. Aattoratsastuksen jäljiltä ratsastajat ovat pakkautuneet lähes kaikki samaan tilaan lämmittelemään kohmeisia varpaitaan muutamaa lukuunottamatta. Osa touhusi alhaalla vielä hevosten kanssa kun loput söivät nimikoristeltuja pipareita ja joivat lämmintä glögiä. Tietenkin talliporukasta löytyi muutama nirsolapsonen, jotka ei sietänyt glögin makua. Hymyillen vienosti katsoen ihmisten kertomuksia siitä mitä kotona oltiin mokattu, kuten Emmy selitti kuinka olivat joskus leiponeet porkkanapiirrakkaa ja sitä syödessään tajunneet että jotain oli unohtunut. Se jotain oli itse porkkana.

"Mistelinoksa?" Jason heittää ilmoille Katsun edessä ja osoittaa kädessään olevaa tavallista risua johon oli taiteiltu rusettia muistuttava solmu. Anne katsoo tyytyväisen oloisena tallituvan ovella ryhmärämää ja poistuu lämmin glögikuppi kädessään pois. Daniel mumisee nurkassa Robertille jotain itsesäälistä joulun alla kun taas Pipsa revähtää yhtäkkiä hervottomaan nauruun ja kaikki kääntyvät katsomaan hölmistyneenä tätä.

Virnistän itsekin ja siemaisen lämpimästä glögistä huikan. "Hei Anthon, Saanko hörpyn sulta siitä glögistä kun tuo joi mun?" Nette kysyy yhtäkkiä minulta ja osoittaa pöydällä kyljellään olevaa tyhjää glökipurkkia. Nielaisen ja irvstän vieden samalla käteni niskan taakse hermostuneena ja vastaan takerrellen:"Tuota sori tää et sä tätä halua. Oon tuota vähän kipeänä ja en halua että sun äiti soittaa vihaisena miksi hänen tyttö on joulun sairaana" Tyttö katsoo minua hölmistyneenä ja kysyy samaa vieressäni olevalta Pyryltä joka kiltisti antaa oman mukin tuolle nuorukaiselle ja katsoo minua sitten kysyvästi. Virnistän ja puhdistan vain päätäni. Enhän mä voinut nyt juottaa 12-vuotiaalle terästettyäskettäin glögiä. Korjaan taskumatin asento takin povitaskussa ja nousen suoraan nojautumasta seinästä. Ihmiset jakavat keskenään joulupaketteja ja tajuan että minun on aika poistua.

Silitän Charlieta hitaasti. Joulu oli rauhoittumisen ja antamisen aikaa ja sen vuoksi aatosta tykkäsinkin. Sai olla rauhassa. Ilman ressiä, ilman huolia. Ruuna katsoo ruskeilla nappisilmillään valloittavasti. "JooJoo, on Mulla sulle herkkuja", soperran ja kaivan taskusta puolikkaan porkkanan. Ei mulla ollut aikaa värkätä hienoja hevoselle tarkoitettuja joulukakkuja, mutta oli sentään jotain. Cee hamuaa rannettani ja virnistän. Ojennan porkkanan herralle ja se häviää nopeasti parempiin suihin. "Kaikkea me sunki kanssa ehittiin touhuta.." kuiskaan toiselle. Palasin Seppeleeseen vain muutama kuukausi sitten ja olin ehtinyt saada Charlien kanssa jo kokemusta monista asioista. Pettymyksiä muutaman tunnin ja esim. Ratsastuskoulumestaruus esteosuuden takia, mutta enemmän hyviä kokemuksia. Oltiin käyty ulkopuolisissa estekilpailuissa ja sijoituttu, Seppeleen omissa seurakilpailuissa kaikkien puhuma HeB-tasoinen nuorukainen vetäisi heA-tason kilpailuissa ensimmäisen sijan ja ei RKM-kouluosuuskaan hullummin mennyt. "Pitäskö meidän sittenkin keskittyä enemmän kouluun? Susta kyllä on potentiaalia esteille muttei ehkä mun kanssa. Esteet ei vaan suju meiltä yhdessä. Ollaan parempia valkoisten autojen sisällä". Lausahdan ja jatkan: "Hyvää joulua Charlie, mun täytyy nyt mennä etsimään se blondi ruotsipelle jostain". Pistän käden taskuuni ja huokaisen helpotuksesta. Paketti on vieläkin taskussa. Astun ulos karsinnasta ja lyön oven kiinni hymyillen vielä ja kuskaten heipat nuorukaiselle.

"Ai ihan ruotsipelle? Sähän oon kiltti hei", Adalind naurahtaa. tallin käytävä on tyhjä muista ihmisistä, joten reitti oli vapaa. Voin antaa lahjan nopeasti toiselle ja poistua paikalta kenenkään aavistamatta mitään. "No oot sä vähäh", vastaan naurahtaen ja kävelen lähemmäs naikkosta. Kukaan ei tiedä että oltiin ystäviä tuon ruotsipellen kanssa. Ujutan pienen paketin hänen käteen ja toivotan hyvät joulut poistuen samalla tallin ovista ulos. Pimeys ja kynttilät. Olihan täällä nyt perkeleen kaunista. Hymyillen lähden kävelemään tietä pitkin kohti isompaa tietä toivoen kyydin saapuvan piakkoin. Maha kertoi että olisi jouluruuan aika.

13hm

[anthon]

RMK 2016

Elämäni ensimmäiset ratsastuskoulumestaruudet käytynä. Olinhan minä kilpailut, mutta pakko myöntää että näissä oli paljon enemmän vilskettä ja hälinää. Pirre, Daniel ja Anne sai valmennuksissaan aikaiseksi ratsastajilta naurua, kiukkua, iloa, itkua. Katselen Charlieta karsinan ulkopuolelta ja hymyilen. Olin päättänyt luovuttaa esteet jollekkin toiselle tämän nuorukaisen kanssa ja itse keskittyä kouluratsastukseen.

Mitä meidän valmennuksiin tulee, niin olin itse kokenut kaikkea aikaisempia mainitsemia tunteita. Itku oli jäänyt pois, muttei se kaukana ole ollut. Vaan no koska miehet ei itke. Kilpailupäivä oli mukava. Aamusta hieman vilskettä kun ihmiset pörräsi paniikissa etsien vielä tavaroita muiden tavaroiden joukosta ja puolet oli jättänyt letittämisen viimetinkaan. Minä olin hoitanut kaikki hyvin. Itse rataan olen suhteellisen tyytyväinen. Charlie liikkui eteenpäin omalla moottorilla selkä pyöreänä takajalat alla. Muistin radan. Ongelmat tulivat juurikin niissä missä ajattelin, eli en saanut esittettyä tarpeeksi keskiaskellajeja ja takaosakäännökset menivät ihan plörinäksi, koska en antanut Ceelle tarpeeksi selviä apuja ja se otti muutaman peruutusaskeleen joka rokotti radasta paljon. Yllettiin me silti yli puolen välin ja siihen olen tyytyväinen.



Iltapäivä taasen oli täysi katastrofi esteradan suhteen. Lähtömerkin jälkeen rata alkoi suhteellisen hyvin. Charlie oli hieman tahmean oloinen, mutta hyppäsi silti hyvällä tyylillä. Ongelma tuli linjalla, kun toin ruunan ensimmäiselle esteelle huonoon paikkaan ja hyppy jäi aivan liian lyhyeksi. Toinen este lähestyi ja menin päästäni sekaisin. En tiennyt mitä tehdä, jotta saan korjattua ruunan ensinnäkin suoraksi ja oikeaan tempoon. Hidastanko vai pidennäkkö? Hidastan. Se oli virhe, koska CEE oli muutenkin tahmea. Este tuli ja minä hyppäsin. Tosin nuorukainen jäi itse esteen toiselle puolelle. Tömäys maahan. Vitutti. Katsomosta kuului tippumisen aikana huokauksia ja joku kiljahti. Kipua en tuntenut. Otteeni irtosi kyllä ohjista ja martingaali napsahti poikki. Maneesi hiljentyi. Ratahenkilökuntaa juoksee paikalle. Kaksi tyttöä. Adrenaliini on korkealle, jonka vuoksi aivot eivät sulata ketä tulijat ovat. Kohta kuulen Annen äänen ja tajuan makaavani vieläkin maassa. Anne pitelee Charlieta kiinni ja nuorukainen katsoo hölmistyneenä yhäkin esteen takana. Ei ollut liikahtanut askeltakaan. Nousen ylös, nappaan ohjat Annelta ja lähden kävelemään ovia kohti. Katsomosta kuuluu supinaa. En sanonut kellekään sanaakaan. Tallissakin oli hälinää, joten lähdin pimeässä pienessä pakkasessa taluttamaan ruunaa pienen lenkkipolun. Ei heijastimia, jonka vuoksi saisin huutia myöhemmin. Ei se Sillon kiinnostanut. Metsässä keräsin itseäni ja mieleni teki vain tupakkaa. Kyllä poltin silloin tällöin. Yleensä vain humalassa, mutta no niin. Eipä mulla tietenkään mitään askia siihen hätään taskussa ollut. Niin estekilpailut eivät siis sujuneet. Se oli oikeasti kova isku vasten kasvoja.



Virheistä opitaan ja niitä tullaan aina tekemään. Ensi vuonna parannetaan.

14hm