|
|
Post by Anne on Aug 4, 2016 8:58:03 GMT 2
Alkeiskurssi, tunti III Ympyrät, voltit, asetus, taivutus, ravi. Oili - Kössi (Pipsa) Serena - Loeke (Elsa) Maj - Gekko (Wilma) Heljä - Elmo (Fiia ) Marko (kuvitteellinen) - Windi (Cella) Kössi: Yllättävän kuuliainen tänään! Loeke: Säpsyili ja kyttäili. Gekko: Tahmeampi kuin jäätynyt hunaja. Elmo: Rauhallinen ja letkeä. Windi: Kiimainen akka. |
|
|
|
Post by Anne on Jan 14, 2017 11:50:38 GMT 2
Tunti tullut!
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 22, 2017 14:56:41 GMT 2
Nuori, kapeakasvoinen jannu katsoi mua kauhua silmissään Windin karsinanovelta. Mä pitelin edelleen kiinni Windin kuolainrenkaasta, josta mä olin juuri kovaan ääneen kiroten joutunut tarttumaan, kun tamma oli meinannut skitsota mut seinästä läpi Myntin kämpän puolelle, ja yritin kaikilla asiakaspalvelukyvyilläni taikoa naamalleni ilahtunutta hymyä – ihan kuin mä en olisi muka tajunnut, että tuntilaisparka oli kyllä nähnyt äskeisen show’n koko hienoudessaan.
”Moikka, sä olet vissiin Marko!” mä hengähdin, ja vältin katsomasta Windin mua murhaavasti tuijottavaan silmään. Poika ovelta ei vastannut, katseli vain epävarmasti vuoroin Windiä, ja vuoroin kohti käytävän päässä häämöttävää toimiston ovea. Mä saatoin ihan oikeasti lukea sen ajatuksista mielikuvan, jossa poika anelisi kyynelsilmin jotain toista hevosta tunnilleen, ja Anne myöntäisi vaihdon lempeästi selästä silittäen.
”Mä laitoin tälle suitset jo, mutta haluaisitko sä satuloida?”
Marko ei vieläkään vastannut, mutta jäätyi nyt tuijottamaan mua silmiin suu raollaan. Toisin kuin varmaan aikalailla kaikkien muiden hevosten kohdalla, Windin kohdalla äänetön vastaus tuohon kysymykseen ei ollut yleensä myöntymisen merkki. Mä huokaisin, päästin varovasti irti mun petoeläimeni suupielistä, ja hipsin ovelle nostamaan satulan käsivarrelleni. Marko väisti mua kunnioittavasti, ja virkkoi mulle sitten aivan hiljaa, kuin ei olisi halunnut Windin kuulevan:
”Ei kai se ole aina tommoinen?”
Tein kaikkeni, etten vastannut ilottomalla naurulla.
Mä oikeasti tykkäsin avustaa alkeistunneilla. Toki välillä ihmiset oli ärsyttäviä, ja ihan jokaisena päivänä ei olisi jaksanut selittää jollekin aikuisaloittajalle, että kyllä, siitä harjasta sai ottaa kiinni, ja että ei, ei sitä hevosta sattunut. Eikä se hölkkääminen ravaavan hevosen vieressä ollut myöskään mun mielipuuhaani, etenkään kun joka toisella askeleella tuntui, että sinne maneesin hiekkaan upposi persettään myöten. Mutta muuten mä tykkäsin siitä oikeasti aika paljon – vaikka mun omasta ratsastusharrastuksen aloittamisesta oli noin kolme ihmisikää, mä muistin sen edelleen kuin eilispäivän, ja musta oli jotenkin hienoa päästä osaksi jonkun ihmisen sitä kokemusta.
Maneesiin päästessä Marko ei vaikuttanut enää aivan niin säikyltä. Mä näin sen silmien välillä vilkaisevan huolestuneesti Windin ärtyneen ruoskan lailla viuhtaisevaa häntää, ja vieressä valmistautuvan Elmon suuntaan pyöriviä silmiä, mutta nyt se otti jo rohkeammin kontaktia ja veti itsenäisesti jalustimet alas hihnojen yläosista.
”Windin kanssa ei oikeesti tarvitse pelätä, ainakaan selässä”, mä lohduttelin, samalla kun Marko kapusi porrasjakkaran avulla Windin satulaan.
”Sillä on nyt kiima menossa – siis, eh, tammojen sellainen hormonivaihe – ”
”Mä tiedän, mikä kiima on”, Marko keskeytti mut jotenkin varmasti, mutta punastui sitten kaulaansa myöten. Mä olin tosi ylpeä, että me käytiin tämä keskustelu ventovieraan teinipojan kanssa.
”Jaa, hyvä, niin Windillä on nyt se, siksi se on vähän tavallistakin kräntympi. Että pitää olla tarkkana, ettei mennä liian lähelle muita. Mutta muuten se on tosi kiva ja osaava”, mä hymyilin, ja tarkisteltuani satulavyön ja jalustimet, ja sen että Marko oli valmis, mä kehotin poikaa pyytämään Windin liikkeelle.
Tamma vilkaisi mua ärtyneesti tuntiessaan pohkeiden paineen, mutta huokaisten tuntui toteavan, että pääsisi helpommalla, kun vain käyttäytyisi.
”Tiiätkös, sä olet varmaan aika hyvä ratsastaja”, mä sanoin Markolle huolettomalla äänellä, kun me oltiin kävelty pari kierrosta pitkin ohjin. ”Ei Anne laita Windin kanssa ihan ketä tahansa.”
Se oli mun klassikkolausahdus Windiä jännittäville ratsastajille, mutta joka kerta se ilmeen kirkastuminen ja nopeasti vaatimattomaksi korjattu ilme oli yhtä ilahduttava. Samoin se hetki, kun tunnin edetessä sai irrottaa riimunnarun, ja katsoa, kuinka se ratsastajantaimi otti hevosen haltuun aivan itse.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 31, 2017 13:08:57 GMT 2
Maneesin kapeasta ikkunasta lankesi valojuovia Kössin mustanpuhuvalle takamukselle. Tyttö, tai oikeastaan nainen – olihan Oili jo yli kahdenkymmenen, sääti sen selässä jalustinremmejä. Hymy tulvi kasvoilleni. Oli mukavaa pitkästä aikaa päästä taas avustamaan tuntilaisia ja osallistumaan ratsastuskoulutoimintaan. Sen jälkeen kun olin Rotan kanssa lopettanut, en ollut tainnutkaan ollut avustaa yhdelläkään tunnilla. Hassua, etten ollut tajunnutkaan aiemmin, miten olin tällaista kaivannut.
”Voiks sä kattoo nyt onks nää sopivat?”, Oilin kirkas ääni helähti. Kössiä paikoillaan jumittaminen näytti jo alkaneen ärsyttää; sen suuret korpinmustat korvat olivat painuneet päätä vasten ja sen turvalla oli hapan ilme. Tosin niinhän sillä taisi aina olla.
”Joo tietty”, siirryin hymyillen katselemaan jalustimia. ”Hyvältä näyttää! Mie voisin vähän vielä koittaa tota vyötä kirrata”
Kun viimein sain satulavyön tarpeeksi kireälle - Kössin vaikeuttaessa hommiani parhaimmansa mukaan yrittämällä iskeä hampaistonsa takamukseeni ja pullistelemalla - siirryimme uralle kävelemään. Minulle riitti hommaksi pelkkä Kössin rinnalla kävely, riimunnarua ei parivaljakko enää tarvinnut – tosin Kössin jääräpäisyyden tuntien saisin varmasti olla hoputtamassa sitä useampaan otteeseen. Toivoin kyllä silti koko sydämestäni, ettei Anne päättäisi ravauttaa ratsukoita tänään paljoa, sillä minulla oli jo näin maneesin hiekassa viisi metriä kompuroineena kuuma. Hitsi, olisi pitänyt tajuta vaihtaa ennen tuntia poolokauluksinen villapaitani johonkin vähän ohuempaan.
Ja tottakai Anne pisti meidät juoksemaan. Juostuani viidennen kerran maneesin ympäri ja yrittäen pysyä jostain syystä tänään varsin vikkelästi liikkuvan Kössin perässä alkoivat jo kaikki tunnilla avustamiseen liittyvät nostalgiset muistoni haalistua. Kyllä se vain taisi olla niin, että aika kultasi muistot; tai ainakaan nyt ei maneesin hiekassa rämpiminen hirveästi maistunut. Villapaidan kauluskin kutitti niin pirusti.
Raviosuuksia lukuunottamatta tunti oli kuitenkin jopa aika jees. Oli mukava päästä vähän avustamaan Oilia ratsastuksen saloihin ja nähdä keskittyneisyyden paistavan hänen kasvoiltaan. Ja Kössikin tuntui Loekeen, Gekkoon ja Windiin verrattuna varsin mukavalta kaverilta. Oililla taisi olla hyvä tatsi siihen. Tai sitten Kössillä oli tänään vain hyvä päivä.
Tai sitten minä vaan satuin olemaan niin hyvä avustaja.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!