25.8.2016 Alkeiskurssi syys 2016 - tunti I

[Anne]

Alkeiskurssin ensimmäinen tunti.
Tunnin pitää Elli.


Oili - Myntti (hoitajana Aleksanteri)
Serena - Frank (hoitajana Loviisa)
Kira (kuvitteellinen) - Huiska (hoitajana Tuulia)
Marko (kuvitteellinen) - Gitta (hoitajana Wenla)

Tunnin kulku:
- Saavutaan hyvissä ajoin tallille.
- Elli jakaa ja näyttää hevoset. Sen jälkeen käydään katsomassa, mistä löytyvät varusteet.
- Opetetaan riimuttamaan hevonen ja hevonen laitetaan riimunnarulla kiinni hoitamisen ajaksi.
- Harjaus ja kavioiden putsaaminen.
- Satulointi ja suitsiminen hoitajien avustamana.
- Siirrytään kentälle ja mennään kaartoon. Elli kertoo, miten kaarrossa hevosten täytyy seisoa samalla linjalla hyvillä välimatkoilla.
- Selkäännousu tapahtuu aina, jos mahdollista jakkaran päältä. Avustajien kanssa kiristetään satulavyöt ja säädetään jalustimet.
- Katsotaan ohjasote: ohjat tulevat kämmeneen pikkurillin ja nimettömän välistä. Nyrkit kiinni ja pystyssä.
- Hevoset liikkeelle pitkin uraa. Pohkeita painamalla hevosen saa käyntiin.
- Hevosen kääntäminen tapahtuu johtamalla käännettävän puolen ohjaa hieman sisälle ja painamalla ulkopohkeella. Elli selittääkin heti alkuun, miten hevoset on opetettu väistämään pohjeapuja, eli jos haluaa kääntää hevosen, painetaan vastakkaisella pohkeella.
- Pysähdys tapahtuu puristamalla nyrkkejä tiiviimmin ja jännittämällä vatsalihaksia. Ohjista ei tarvitse vetää taaksepäin heti alkuun.
- Käydään läpi muutamia teitä: kokorataleikkaa, rata pituussuuntaan leikkaa, sekä pääty-ympyrät.
- Lopuksi otetaan vielä pieni pätkä ravia keventäen. Avustajat taluttavat hevosia ja ratsastaja voi pitää harjasta tai satulasta kiinni.
- Loppuun käyntiä ja istuntaan keskittymistä sekä loppukaarto.
- Satulasta laskeutuminen, satulavyön löysennys, jalustimet ylös ja hevonen talliin.
- Avustajien kanssa varsuteiden riisuminen ja hevosen harjaus sekä kavioiden tarkistus.

Alkukaarrossa. Elli selittää, miten selkään noustaan aina jakkaran päältä, jos vain mahdollista. Säästää hevosta sekä varusteita.

[Oili]

Oili tulisi mielellään alkeiskurssille kokeilemaan syttyisikö hevostelun kipinä vielä kahdenkymmenen vuoden iässä uudelleen. Taustalla lapsuuden muutama hassu ratsastustunti ja siten osaamisen/kokemuksen taso täysin minimaalinen. Pituutta tytöllä 165 cm.

[Serena]

Aina yhtä spontaani Serena päätti tässä yksi päivä olympialaisten kenttäratsastusta töllätessään, että tuota minäkin haluan kokeilla! Serena on vähän tuuliviiri, ja kyllästyy nopeasti jos ei pääse kokeilemaan rajojaan: hänet tunnetaan Liekkijärvellä satunnaisesta katoilusta ja karkaamisista. Serenassa piilee sellainen pikkurikollinen, joka ei jaksa aina pelata sääntöjen mukaan. Hevosen selässä hän on viimeksi käynyt yhdeksänvuotiaana, kun läheisen supermarketin avajaisissa järjestettiin ponitalutusta - tämä 17-vuotias aloittaakin ihan puhtaalta pöydältä.

Pituutta Serenalta löytyy 173cm, ja hänellä on paksut platinablondit hiukset, joiden juuresta voi päätellä hiusten oikeaksi väriksi mustan. Hiuksiaan hän tykkää pitää irti tai kahdella ranskalaisella letillä. Naisenalku rikkoo rajoja meikkaamalla joka paikkaan - tallillakaan mattapunainen huulipuna ei ole mahdottomuus. Eniten ihailua herättää Serenan vartalo: muotoja löytyy, mutta niin myös hoikat jalat ja litteä vatsanseutu.

[Anne]

Tunti tullut!

[Anne]

Voi tulla mukaan
Lauotaan sut toisesta tunnista eteenpäin

[Serena]

Herranjumala, ratsastaminen oli vaikeaa.

Jo ennen hevosen selkään pääsemistä täytyi selvitä tuhannesta esteestä:
1. Hevosen löytäminen. Kun vieraassa tallissa on suunnilleen 30 vaihtoehtoa, on ihan hyvä, että punahiuksinen nainen näyttää kohteliaasti juuri sen oikean. Mun ratsuni osoittautui pilkulliseksi ruunaksi, jonka nimi oli Frank.
2. Riimun laittaminen. Frank oli ihan kiltisti paikallaan, mutta laitoin riimun väärin päin varmaan kolmesti. Onneksi mun avustajani, Loviisa, oli kärsivällistä sorttia, tai sitten sen asiakaspalveluhymy oli hyvin kehittynyt. Oli miten oli, selvisin haasteesta loppujen lopuksi ihan hyvin.
3. Kavioiden putsaaminen. Ei saa koskea keskelle, mutta sitten muualta saa vetää mutaa ihan reippaalla kädellä? Mikäs menetelmä se tällainen on? Frank ei ollut kummissaankaan, kun Loviisa lopulta itse repi pahimmat kivet ja paakut kaviokoukulla irti. Sitten mä sain taistella loput kolme kaviota.
4. Varusteet. Oi, älä anna mun edes aloittaa varusteista. Ensin täytyy löytää niille osoitettu paikka, jonka jälkeen pitää valita oikeat niistä neljästäkymmenestä mahdollisesta vaihtoehdosta. Kun oikeat satula, suitset ja suojat on löydetty, ne pitää raahata hevosen karsinalle, ja ne ei ole mitään kevyitä kuormia. Sitten ne pitää vielä pukea hevoselle. Suitset koostuu kirjaimellisesti pelkistä remmeistä, jotka pitää laittaa kiinni oikeisiin paikkoihin ja tietylle kireydelle. Satulassa on yksi iso vyö, mutta se on sitäkin vaikeampi saada kiinni. Onneksi Frank oli varsin kärsivällinen hevonen.
5. Hevosen saaminen kentälle. Tässä on ratsastajan varpaiden kannalta kriittisin vaihe. Beware of the hooves.

Loppujen lopuksi mä selvisin kuitenkin ratsuni selkään. Tässä vaiheessa alkoi jännittää, mutta me otettiin rauhassa. Ensin piti kiristää vyöt ja säätää jalustimet, ja siinä meni oma aikansa. Sitten opeteltiin pitämään ohjia oikealla tavalla - kyllä, kuulitte oikein, sitä ei voi tehdä miten vain. Kun alkuselvitys oli tehty, toivoin että päivän uutuudet olisivat olleet tässä. Sitten lähdettiinkin liikkeelle painamalla hevosen kylkiä pohkeella. Jahas, tämähän keinuttaa. Onneksi ei tarvinnut mennä kovin reipasta kävelyä - vai kutsuttiinko sitä käynniksi.

Frank oli kuitenkin hieno hevonen ja kesti kaikki mun temppuiluni, kun alettiin opetella kääntämistä, pysähtymistä sekä ratsastusradan teitä. Ilmeisesti ei riitä että kierretään kehää, vaan tehdään myös mielenkiintoisia kuvioita, joita opetellaan tekemään todella hienosti ja sitten esitetään ne kilpailuissa, joissa tuomari arvioi omaa ratsastusta. Onneksi Elli - siis se ratsastuksenopettaja - selitti meille, että on vielä pitkä ja kivinen tie edessä ennen kuin me osallistutaan kilpailuihin. Okei, toisaalta olisi ollut ihan hienoa kertoa tytöille, että olen ratsastuskisoissa viikonloppuna.

Kun mun takapuoli ei ollut vielä tarpeeksi puutunut, Elli mainitsi sanan ravi. Ravi on nelitahtinen askellaji, joka on käyntiä nopeampi, mutta laukkaa hitaampi, ja se on yleensä pomputtavaa, sanoo hevoskirja. Hevoskirja ei valehdellut. Mä puristin Frankin satulaa hengenhädässä kun tuli meidän vuoro siirtyä pahamaineiseen raviin. Elli yritti opettaa meille hieman kevennyksestä, jossa mennään siis ylös alas satulassa jotta ei tule tuollaista kuolemanpelkotilaa, mutta mun mieleen ei jäänyt erityisesti mitään. Ehkä sitä harjoitellaan vielä ensi kerralla?

Ravin jälkeen käveltiin hetki ja sitten (luojan kiitos) käännyttiin kentän keskelle kaartoon kuten tunnin alussa.

Se oli ohi.

Mä olin hengissä.

No okei, oli se oikeastaan ihan kivaa. Tulen ihan mielelläni ensi viikolla takaisin tallille. Toivottavasti saan Frankin, tai edes jonkun yhtä rauhallisen ja kiltin hevosen.


Kiitos tunnista

[Oili]

Aleksanteri näytti hetken epäröivältä, mut sanoi lopulta: ”Olis ehkä parempi, ettet kutsuis mua tolla nimellä enää.”

”No?”

”Cella.. tai siis mä en oikein pidä siitä”, se katsoi mua varovaisesti kulmiensa alta, ”Leksasta.”

Mut yllätti pahemmin kuulla miehen sanoneen 'Cella' kuin kuulla hänen pyytäneen mua käyttämään hänen oikeaa nimeään. Ja mä olin käyttänyt lempinimeä aina, paitsi silloin, kun Leksa ja Cella deittailivat. Tuona aikana mä en ollut nähnyt miestä kuin kerran Liekkijärven matkahuollossa odottamassa junaa vuoden ainoaan ruuhkaiseen aikaan enkä mä ollut tunnistanut häntä ihmisjoukosta. Kai sen hiukset olivat muuttuneet, muusta tyylistä puhumattakaan.

Mut kun ne oli eronneet, mä olin kokenut vanhan ystävän velvollisuudeksi soittaa varmistaakseni, ettei mies ollut liiaksi masentunut tai yksinäinen, syönyt liian vähän tai juonut liian paljon. Aleksanteri oli hetkittäin kaikkea näistä, vaikka yleensä jalomielisesti juttelikin niitä näitä kuulostamatta surun vaivaamalta. Luonnottomasta iloisuudesta läpikuultava sekavuus ja hajamielisyys puhuivat kuitenkin toista tarinaa ja lopulta vaati vain pari yhdessä nautittua mallasjuomaa, että vanha Leksa oli enemmän entisellään. Ei se mulle Cellasta avautunut – huge surprise -, mutta jutteli muista kuulumisistaan kyllä, lähinnä Myntistä ja huonosta omastatunnostaan sen suhteen. Illan lähetessä loppuaan oli Leksa ohimennen ehdottanut, jos mäkin alkaisin käydä Seppeleessä, kun kerran selvästi kaipasin hevostelun maailmaan.

En mä uskonut enää kymmenen vuoden takaisten ratsastuskertojen jälkeen nousevani hevosen selkään. Koko ratsastustouhun piti olla jo ohikulkenut juna, johon mä en vaan uskaltanut hypätä kyytiin, kun aika oli. Jahkasin liian kauan; kului kymmenen kuukautta ja kymmenen vuotta, aikataulut muuttuivat moneen kertaan enkä enää tiennyt mitä junaa odotin. Tällä tarinalla oli jo olemassa loppu, jonka Leksa sitten sai mut kyseenalaistamaan.

Tiedä siitä, oliko mulla vielä seuraavana aamunakin alkoholia veressä, kun todella päädyin soittamaan tallille ja ilmoittautumaan pian alkavalle alkeiskurssille. Vielä menin toivomaan, josko saisin tutun Leksan avustajaksi, unohtaen, että sehän nauraisi mut ulos nähdessään mun Nokian punaiset kumpparit, letitetyt hiukset ja jännityksen sekaisen innon kuin kymmenvuotiaalla. Sellaisena se oli mut oppinut tuntemaan, mutta ei hetkeen nähnyt.

Aleksanteri tuntui hetkeksi unohtaneen, kuinka kurjaa sillä pitikään olla, kun se keskittyi herjaamaan mun ulkoasuani, joten oli se sen arvoista. Mies yritti jopa olla hauska, taisi virnistääkin, vaikka ei ihan hymyillyt. Ei se edes muistanut mainita (kuin kahdesti), miten paljon se inhosikaan alkeisratsastajien avustajana toimimista. Mä vaan virnistin sille ja käskin sen nauttia, kun melkein päästin Myntin tarhakaverit karkuun unohtaessani sulkea portin, kun en osannut tehdä oikeaoppista solmua riimunnaruun vielä kolmannenkaan Aleksanterin näyttämän kerran jälkeen ja kun se joutui opastamaan mulle joka ikisen hoito- ja varustusvaiheen kädestä pitäen. Mä kyllä luulen, että se salaa nautti siitä, että sai ajatukset pois Cellasta (jos sai). Ainakin mä pidin miehen kiireisenä.

Leksan kanssa toimiminen oli luontevaa ja se sujui, mut Myntistä mä en ihan voinut sanoa samaa. Hevoseksi ja alkeisratsuksi se oli varmasti kelpo yksilö, mutta sen kanssa toimiminen oli kiusallista. Tuntui siltä, kuin kaksi ventovierasta pakotettaisi toimimaan yhdessä eikä kumpikaan tiedä, kuinka tehdä aloite yhteistyöhön. Mä olin onnellinen siitä, ettei Myntti vaikuttanut olevan ohjatomiinkäsiin -tyyppiä, sillä muuten se olisi pyörittänyt mua oman tahtonsa mukaan mennen tullen. Nyt me vaan oltiin molemmat, vähän omissa maailmoissamme ja pidettiin sopivaa hajurakoa. Ei tungeteltu niin kuin vieraan ei kuulukaan. Leksa väitti, että mä pelkään ja kiusasi, että nyt multa on lopullisesti hävinnyt auktoriteetin rippeet sen silmissä. Tietenkään en myöntänyt, että kiusassa saattoi olla jotain totuuden perääkin.

En mä miksikään hevosen johtajaksi selästä käsinkään muuttunut, mutta mä aloin ymmärtää asioita. Ensinnäkin sen, miksi ratsastusterapian hyödyistä ei voinut kiistellä. En muista, koska viimeksi olisin ollut yhtä rentoutunut kuin nyt selässä istuessa ja Leksan taluttaessa. Kun mä lakkasin jännittämästä, sain keskittyä vain Myntin rauhallisiin liikkeisiin, omiin liikkeisiini ja siihen, kuinka ne alkoivat myötäillä toisiaan – ihan huomaamatta. Toiseksi, Myntti oli paljon kiinnostuneempi hoitajastaan kuin musta tai mun antamistani avuista. Voiko siitä ketään tietysti syyttää. Ja viimeiseksi, Leksa on aika kamala lempinimi, vaikka rakkaalla lapsellahan (ja lapsuudenystävällä) on monta nimeä.