|
|
Post by Anne on Jun 21, 2016 9:40:15 GMT 2
Sebeläisille avoin mp-tunti! Mukaan mahtuu 5 osallistujaa. Pakkaa uimakamat mukaan, nyt tulee märkä reissu!
Kassu - MynttiWilma - Siiri Nette - Walma Wenla - Tirkku Tuulia - Netta Anni - Venna  Menomatkalla ponit hieman innostuivat! Wilma ja Nette pysyivät kuitenkin vauhdissa mukana! Rannalla kehitetltiin mitä hurjempia vesileikkejä: kuka kahlaa syvimmälle, laukkakisat rannan vedessä ja tietenkin uimahypyt (arvosteluineen) ponien selästä veteen.
Anni ja Venna melko syvissä vesissä  
Tirkku ei ole mikään tottunut uimari ja alkuun Wenulla oli melkoisia haasteita saada poni edes lähelle vettä. Tuulia usutti Kassuakin uimaan. Tytön serkku vakuutteli, että uisi kyllä mielellään, löytyyhän häneltä habaakin.. Mutta kun on flunssa, köh köh. |
|
|
|
Post by Nette on Aug 4, 2016 13:13:42 GMT 2
Ilman satulaa maastoilu oli aina ollut mun heikko kohta, joten olin todella onnellinen saadessani juuri Walman ensimmäiselle miniponitunnilleni. Walma oli pieni, joten en tippuisi korkealta, ja mikä parasta, mulle ennestään tuttu vappuvaihtareista. Oikeastaan se oli varmaan yksi lempiponeistani Seppeleessä. En siis ollut ihan niin hermostunut kuin olisin voinut olla, keikkuessani tamman paljaassa selässä mäkisellä metsätiellä. Vieressäni iloisesti naureskeleva Wilma ei sen sijaan vaikuttanut yhtään hermostuneelta, vaikka Siiri tempoi vähän väliä jonnekin suuntaan, milloin herkullisen ruohon perässä, milloin mäkäräisiä paeten. No, olihan tyttö aina ollutkin mua rämäpäisempi. Kuuntelin Wilman juttuja puolella korvalla. Oikeastaan olin keskittynyt siihen, mitä edessämme tapahtui. Edessä köpsöttelevä Kassu oli juuri huikannut jotain, ja muut tytöt alkoivat keräillä ohjia. "Seuraavan mutkan takana otetaan laukkaa!" huikkasi Wenla meille Tirkun selästä. "Jes!" huudahti Wilma ja tiivisti istuntaansa Siirin selässä. Mulle tuli kiire keräillä löysänä roikkuneita ohjia ja suoristautua siitä röhnökenotuksesta, johon olin itseni pitkän käyntisession aikana päästänyt. Walmakin valpastui. Se nosti päätään ylemmäs, höristi korviaan ja rauhallinen löntystelevä askel muuttui nopeaksi ja tikittäväksi käynniksi. Puristin hermostuneena ponin ruskeita nahkaohjia ja nappasin myös tupon harjaa nyrkkeihini. Pitkän suoran avautuessa edessäni puristin varovasti jaloillani Walman kylkiä, ja valmistauduin laukkapyrähdykseen. En tiedä mikä siinä oli, mutta en vieläkään ollut oppinut nauttimaan kunnon kiitolaukasta. Mun silmät vuosivat niin, etten enää erottanut yksityiskohtia, sydän hakkasi ja takaraivossa poltteli jatkuva pelko siitä, että poni ryöstäisi, ja olisin kohta ojassa. Mutta kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, laukan jatkuessa aloin pikku hiljaa tottua siihen. Enää vauhti ei tuntunutkaan niin kovalta, ja vaikka Walma tempoikin innostuneena eteenpäin, huomasin sen kuitenkin kuuntelevan pidätteitäni. Ja kuten aina ennenkin, juuri kun aloin nauttia vauhdista, ja sain hymyiltyäkin vähän, suora loppui. Kun vain saisin tämän tunteen kestämään koko laukkapätkän ajan. Rannalla mielessäni olivatkin jo aivan toisenlaiset kauhut. "Tuu jo Nette, tää on ihan lämmintä!" huusi Wilma muutaman metrin päässä musta ja Walmasta. "Enkä, tää on ihan jäätävää!" valitin naureskellen. Olin päässyt vain muutaman askeleen päähän rantaviivasta, kun isovarpaani oli hipaissut järvenpintaa, ja olin tuntenut kylmän järviveden kosketuksen. Koska tiedoksi vaan kaikille, mähän en ui missään vedessä, mikä on alle 25 astetta lämmintä. Liekkijärven vesi taas ei varmasti ollut edes kahdenkymmenen paremmalla puolella. Walmalla oli kuitenkin toiset suunnitelmat. Koska mä en ohjannut sitä syvään veteen se päätti mennä sinne itse. Yritin nostella jalkojani ylös kylmästä vedestä ja pidättää tammaa, mutta sain aikaan vain äkkikäännöksen toiseen suuntaan, jonka seurauksena mä valuin kuin hidastettuna alas ponin selästä, suoraan jääkylmään järviveteen. "Hyyyi mä jäädyn!" huusin muiden kikattaessa vieressä. "Nette taiskin ottaa varaslähdön uimahyppytreeneihin", joku naureskeli mun kahlatessa muka myrtyneenä, mutta oikeasti naurua pidätellen Walmaa pyydystämään. No, toisaalta, ei se vesi alkujärkytyksen jälkeen niin kylmää sitten ollutkaan. Kiitos hauskasta tunnista!  |
|
|
|
Post by Wilma on Aug 10, 2016 10:57:49 GMT 2
Sää oli todellakin suosinut meitä. Aurinko paistoi, oli juuri täydellinen sää uimiselle. Ja jos sen vielä teki railakkaampaakin railakkaammalla miniponitunnilla, oli hauskuus taattua. Pieni retkiseurueemme käveli pitkin hiekkatietä. Kärjessä ratsasti Kassu Myntin kanssa. Myntti näytti valtavalta pikkuponien, Siirin, Walman, Tirkun, Netan ja Vennan rinnalla. Mä annoin oman ratsuni, Siirin kulkea aika löysällä ohjalla. Samalla puhua pälpätin takana tulevalle Netelle, joka ratsasti Walmalla. Matkalla otettiin ravi- ja laukkapätkiä, joissa Siiri innostui kohtuullisen paljon, pari kertaa ponin takapää lensi pukkeihin ja sen jälkeen se kaahotti lisää vauhtia. Walma laukkasi Siirin rinnalle ja yritti päästä ohi, mutta Sirpa kiihdytti eikä antanut Walman päästä ohi. Saimme kyllä ratsastaa oikeasi pikkuponeillamme aika lujaa että pysyisimme Myntin ja Kassun vauhdissa, mutta se oli pelkästään hauskaa! Rantaan saavuttuamme alkoi tunnin hauskin osuus, itse uittaminen! Siiri kahlasi innoissaan vedessä ja kauhoi vettä kavioillaan. Me otimme ensin pientä laukkakisaa rantavedessä ja sitten keksimme kilpailla uimahypyissä hevosten selistä. Tässä lajissa Anni oli ehdottomasti meistä paras, ja samaa mieltä oli myös ylituomariksi värväämämme Kassu, joka katseli hauskanpitoamme rannasta. Hän ei itse uskaltautunut uimaan ja me kiusoittelimme häntä siitä ahkerasti, sillä kaikki näkivät kyllä hänen lävitseen kun hän väitti, ettei flunssan takia viitsisi nyt tällä kertaa uida. Justjust, sanon minä! Kiitos mahtavasta tunnista! |
|
|
|
Post by Anni on Aug 17, 2016 15:14:24 GMT 2
Ilman satulaa Venna tuntui aiempaakin pienemmältä. Tuntui, että mun täytyi kääriä jalat ponin hennon rungon ympärille välttääkseni jalkojeni hervottoman heilumisen.
Vennan karva kutitti farkkushortsien ulottumattomissa olevaa ihoa, kun me paineltiin koko poniletkan voimin Kasperin ja Myntin perässä. Vennan laukka oli pehmeä ilman satulaakin, eikä sinä hetkenä olisi mikään voinut olla paremmin.
Venna tuijotti järveä korvat uteliaasti hörössä. Kasper tuijotteli nolostuneena puskia, kun mä jalkauduin tomerasti ponitamman selästä ja heitin päällysvaatteet pois. Siitä oli laittoman paljon aikaa, kun mä olin viimeksi kavunnut yhdenkään nelijalkaisen selkään bikinit päällä.
Nuoremmat tytöt jäivät vielä rannalle ratsujensa kanssa, kun mä kannustin Vennan veteen. Olin ollut huvittunut nähdessäni tuntilistan - ilmoittautuessani olin ollut toiveikas, että ikähaarukka olisi asettunut ylemmäs. Toisaalta oli virkistävää kuunnella Wilman ja Neten helskyvää naurua ja vaihtaa huvittuneita katseita Tuulian kanssa. Wenlan keskittyminen meni lähinnä Tirkun vartiointiin: tamma olisi mieluiten hepuloinut vedenrajassa, ja sekös tuskastutti ratsastajaa.
Venna kahlasi yllätyksekseni veteen reippain askelin. Välillä tamma jähmettyi hetkeksi paikalleen, työnsi turpansa veteen ja ravisteli sitten hölmistyneenä päätään. Vesi tuntui viileältä, mutta Vennan rohkeuden vuoksi purin huulta ja annoin tamman kahlata syvemmälle.
Kampesin itseni takaisin Vennan selkään, kun tamman jalat ylsivät jälleen pohjaan. Me oltiin uiti melko onnistuneesti reilunmittainen lenkki, ja poni tuntui nauttivan.
Osallistuttuani - kuten aikuisen naisen kuuluukin - rämäpäisesti uimahyppykilpailuun ja keikuttuani innostuneen (pukittelemaankin yltyneen) Vennan selässä kilpalaukoissa, oli aikaa jäljellä enää pikaiseen kahlailuun. Taputtelin hymyillen pörheän Vennan märkää kaulaa tamman räiskyttäessä vettä etusellaan.
"Kiitti!" Wenla naurahti, kun Tirkku päätti ottaa jälleen hatkat vedestä, tällä kertaa räiskyvää vettä säikähdettyään.
"Voi pöljä", hymähdin seuraten Wenun poninkesytystä. "Me tullaan hakee teidät, jospa se sitten uskaltais."
Ja niin me köröteltiin kahden ponin junana rantavedessä. Yksi onnistunut poninkesytys suoritettu.
|
|
|
|
Post by Wenla on Sept 3, 2016 14:18:10 GMT 2
Kreisi uittoreissu! Mua hämmensi kerta toisensa jälkeen, miten poni pystyi olemaan niin pieni ja kapea. Olin aikoinani mennyt paljon shetlanninponeilla, joiden maha jotenkin kompensoi pientä kokoa. Tirkun selässä mun jalat ylsivät mahan ympäri leikiten. Annen varoitukset olivat osuneet ihan oikeaan. Mä sain todellakin tehdä töitä, jotta me päästiin edes vesirajaan Tirkun kanssa. Mun teki mieli pitää juhlat siltä seisomalta, kun Tirkku seisoi rennosti noin metrin päässä vedestä. Mutta mä en jaksanut, koska aurinko porotti täydeltä terältä, ja hiki valui pitkin selkää. "Noniin, liikettä," mä päätin. Maiskutin kovaan ääneen ja kopautin pohkeita tamman kylkiin. Mä en kerennyt reagoida Tirkun loikkaan ja keikahdin ponin kyljelle. Tirkku peruutti samalla kun mä roikuin kaikin voimin kyydissä. Kauaa mä en jaksanut, vaan ponin hiljentäessä mätkähdin maahan. Ohjat olivat onneksi yhä tiukasti kädessä, eikä poni päässyt karkuun. Mä vilkaisin muita, jotka ilakoivat vedessä, ja päätin olla luovuttamatta. Ja niinpä mä sain jolain ilveellä ponin veteen saakka. Tamman korvat liikkuivat ees taas, kun mä kehotin sitä eteenpäin viileässä vedessä. Mä sain todellakin olla varuillani, sillä Tirkku esitteli hienoja sivuloikkiaan. Ehkä se luuli että mä tippuisin uudestaan? Loppujenlopuksi me päästiin kuitenkin oikeasti uimaan ja mullakin oli hauskaa. Ja aikanaan kootia kohti taivalsi viisi märkää, mutta iloista ratsukkoa, sekä korkealla Myntin selässä huojuva Kasper, joka ei kylläkään ollut märkä. Mutta ehkä ihan vähän iloinen? Kiitos tunnista! |
|
|
|
Post by Tuulia on Dec 29, 2016 23:24:22 GMT 2
Me oltiin kasaannuttu tallin helteiselle pihalle, minä, Anni, Wenla, Nette ja Wilma. Ponit hääräsivät ympärillämme innokkaina ja hörisivät toisilleen - ehkä ne toivoivat pääsevänsä uimaan?
Ja sitten tallipihalle tuli Kasper.
Ja Myntti. True miniponi.
Niidenkö johdolla tässä sitten lähdettiin viimistä miniponituntia viettämään. Ei sitten yhtään hiljasempaa tyyppiä saatu tunnin pitäjäksi...
"Moi. Lähdetääs tästä uimaan."
Ne jäi Kassun viimeksiksi sanoiksi hetkeen, kunnes jonkin matkan päästä kysyin serkulta, oliko hänellä ees uikkareita mukana. Itsehän olin pukenut uikan vaatteitten alle. Vastaus oli, kuten arvata saattaa, ei. Vissii se sit halus uida vaatteet päällä...
Mä ihastuin Nettaan, vaikka se yleisesti ottaen oli mulle vähän pieni poni, oli ilman satulaa sen kanssa ihan hauska mennä. Se tosin lämmitti mun valmiiksi hikoavia kinttuja aika tehokkaasti, mutta sama taisi olla muidenkin kohtalo. Onneksi me pian laukattiin, tosin Myntsä vain ravaili laiskana (tai sit Kassu ei ollu tarpeeks määrätietonen), niin ilmavirta vähän viilensi meitä.
Ja pian me oltiinkin rannassa uittopaikalla. Anni oli meistä nopein heittämään vaatteet niskastaan ja kahlaamaan Vennan kanssa veteen, mutta mä ehin heti niiden jälkeen. Netta tosin yritti vähän leikkiä vesipelkoista prinsessaa ja räpytteli vain pitkiä ripsiään, mutta astui sitten kuitenkin veteen. Vesi viilensi sitäkin ja pian polskimme siellä Annin ja Vennan kanssa. Shettiksetkin tulivat tottumuksesta helposti veteen, ja kai niillä oli meistä kaikista kuumin olokin - ainakin Walmalla, kun se on ihan musta. Sitten me leikittiin kaikkia vesileikkejä, ja oli ihan tosi hauskaa!
"Kassu! Kassu ei oo vieläkään uinut!"
Mun toteamuksesta koko porukka kääntyi katsomaan Kassua, joka istui itseään veden pinnasta peilailevan Myntin selässä, niinkuin olisi ollut samassa paikassa viimeiset vuodet ja tulisi olemaankin. Ratsukko oli kuin elävä patsas eikä hievahtanut minnekään.
"Kassu tuu uimaan!"
"Enkä tule", se väitti vastaan. Mä menin Netan kanssa rantaan ja yritin ylipuhua sen, mutta se ei tullut. On mulla habaa uimiseen mut köh, flunssa vaivaa.
Joo niin varmaan.
"Jos et ois noin korkeella ja vastuussa ratsustas, nii vaikka kantaisin sut järveen, mutta jätetään se ensi kertaan", totesin huolettomasti ja lähdin vielä polskimaan muiden kanssa. Kassun ilme oli todennäkösesti hyvin järkyttynyt, ja musta tuntuu, ettei se ehkä enää suostu uittomaastojen vetämiseen ilman tuplapalkkaa. Paitsi jos mä en oo mukana :3
Kiitos tunnista!
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!