Hestian hoitokirja

[Anne]

Kansi © Wilma / Piirros © AnneL

[Wilma]

Kaarnapyllyponi | 3.6.2016

Pirren selostus yleisistä käytännöistä ja säännöistä kaikuivat mun kuuroille korvilleni. Mun päässä liikkui näet vain yksi asia, asia, jota en ollut voinut olla ajattelematta siitä hetkestä lähtien, kun mä olin kävellyt tallin ilmoitustaululle ja lukenut keltaiselta paperilapulta Hestian hoitajahakujen tulokset.

”Ja niin, Hestian vapaapäivänä siis se ei ole tunneilla, että voit touhuta sen kanssa silloin vapaasti. Viikonloppuisin kanssa kannattaa harjoittaa itsenäistä ratsastusta”, seposti Pirre väsymättömänä.
”Niin mikä se Hestin vapaapäivä olikaan?” kysyin ajatus harhaillen.
”Torstai. Mutta juu, minun täytyy nyt ryhtyä tuntilistoja laatimaan, tässä ois sulle kaappisi avain. Hyviä hetkiä Hestian kanssa!” Pirre hymyili ja ojensi mulle kuluneen, jo aikoja sitten kiiltonsa menettäneen avaimen. Kiitin ja poistuin sitten toimistosta yrittäen jäsennellä ajatukset päässäni.


”Heippa Wilma! Onnea hoitajapaikasta”, mä kuulin ystävällisen tytön äänen sanovan takaani. Käännähdin ympäri ja näin toisen punapään, Neten hymyilevän mulle aurinkoisesti.
”Kiitti!” mä hymyilin takaisin.
”Meneeks Hesti tänään tunneilla?” Netta kysyi.
”Mun tietääkseni ainakin sennujen helppoC tunnilla, muusta en tiiä yhtään.”
”Ok.”


Pian Nette lähti, ja mä suuntasin tallin yläkertaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen käynyt ylhäällä, se oli aina musta ollut sellaista ”hoitajien reviiriä.” Joskus mä aattelin että nehän oikeestikin oli nokkimisjärjestyksessä ylempänä kuin me tavalliset tuntilaiset, joten ihan ymmärrettävästikin ne piti majaa yläkerrassa. Tosin nyt mä olin osa sitä poppoota joka sai loikoa taukohuoneen pehmeällä sohvalla. Vaikka ei olo siltikään tuntunut yhtään erilaiselta kuin ennen hoitajaksi pääsemistä.


Kaapin ovi aukesi narahtaen, ja mä heitin sinne oitis mun kulahtaneen tallikassini. Kaapin sisältö näytti kumman tyhjältä pelkkä kassi sisällään. Sivusilmällä vilkaisin muutaman kaapin päässä kiroavaa Inkeriä, jonka kaapista tursusi kaikkea roskaa, vaihtovaatetta ja joitakin hevosvarusteita. Syvällä sisimmissäni toivoin, ettei mun kaappini tulisi kuitenkaan koskaan näyttämään samanlaiselta kuin Inkerin, vaikka omani vielä hiukan ankea olikin. Päätin rappusia alas hyppiessäni, että toisin huomenna mukanani muutamia Seppeleen hevosista ottamiani valokuvia, jotka voisin teipata kaapin oven sisäpuolelle.



Hestia möllötti aivan tammatarhan perällä ja hankasi kutisevaa peräänsä mäntyä vasten niin, että kaarna vain lensi. Huusin ponia ensin tarhan portilta, mutta koska minkäänlaista reaktiota ei tullut, lähdin tallustamaan tarhan perälle. Ohitin äkäisesti päätään mua kohti heilauttavan Windin ja napsautin riimunnarun kiinni Hestian punaiseen riimuun.

”Mennääs sisälle tyttö, sulla on hommia tuntiponina, senkin kaarnapylly”, mä hymähdin Hestialle hellästi ja kohotin hiukan suupieltäni ponin hännässä roikkuville kaarnanpalasille.


”Hestian voi laittaa sennutunnille valmiiksi, sen ratsastaja ei itse ehdi”, huikkasi vastaan kävelevä Daniel suunnaten kiireesti jonnekin. (varmaankin autotallin nurkalle, mä olin nähnyt sen monta kertaa polttamassa tupakkaa siellä)
Nyökkäsin vain ja talutin Hestian sen omaan karsinaansa. Sidoin tamman vetosolmulla kiinni (ihan vain varmuudeksi, kun en ponia vielä niin hyvin tuntenut) ja kipaisin hakemassa harjapakin.


Reilun vartin päästä Hestia oli valmis tunnille. Sen ratsastaja, pienikokoinen, siro nainen tuli hymyillen mun luokseni ja otti Hestin ohjat multa. Pian ponin ruskeavalkoinen pylly lähti keikkuen kohti tallin ovea ja ulkoilmaa. Jäin katselemaan sen menoa, olihan se sentään mun ikioman hoitoponini pylly. Eikä siinä sitä paitsi ollut enää edes kaarnanpalasia.

Hestia&Wilma 
1hm

[Wilma]

Nurmella | 4.6.2016

Vedin henkeä oleskeluhuoneen oven takana ennen kuin painoin kädelläni oven kahvan alas. Huoneesta kuului naurua ja iloisia ääniä. Vedin henkeä viimeisen kerran ja astelin ensimmäistä kertaa elämässäni tuohon huoneeseen.

Vastoin kaikkia mun odotuksia ei kukaan kiinnittänyt muhun mitään huomiota, joten menin pitkän pirttipenkin päähän istumaan. Tarkkailin muita huoneessa olijoita varovasti. Olkitukkainen Tuulia istui vähän kauempana musta, mä tiesin sen jo entuudestaan, se oli aina tosi ystävällinen kaikille, hymyili ja moikkaili sellasillekin, joita se ei niin hyvin tuntenut. Sitten oli joku ehkä mun pitunen vaaleatukkainen tyttö, jonka nimeä en tiennyt, mutta tiesin tämän hoitavan Nettaa. Lisäksi sohvalla oli sen Windin hoitaja Cella, joka nauroi varmasti kovaäänisemmin kuin kukaan muu huoneessa ja joku ruskeatukkainen sen Cellan kaveri, jota mä en tuntenut.

Se Netan hoitaja heitti lukemansa Hevoshullun kauemmas ja käänsi tuikkivat silmänsä muhun. Hetken se tarkkaili ja kysyi sitten ystävällisesti:

"Ootsä se Hestian uusi hoitaja? Wilmako se oli?" 

"Joo, oon mä", nyökkäsin ja hymyilin hiukan.

"Mä oon Clara, hoidan tota Nettaa."

"Hesti on kyl tosi kiva poni, mä hoidin sitä ennen", heitti Tuulia väliin ja siirtyi penkillä lähemmäksi meitä. 

"Ai jaa? Mä en tiennytkään, että Hesti on ennenkin asunut täällä", ihmettelin. Olin jo saanut vähän varmuutta ääneeni, enkä enää ollut se mulle ihan vieras, ujosteleva Wilma.

Pian ovi avautui ja sisään astelivat joku poika ja Nette. Tuulia kävi juttelemaan sen pojan kanssa, ja Nette tuli mun luokse.

"Moikka!" Nette sanoi ja lysähti mun viereen penkille.

"Moi! Kävitkö ratsastamassa Edillä?" kysyin.

"Joo, kävelytin vähän."

Hetken verran olimme hiljaa, kun en keksinyt mitään sanottavaa.

"Kiva kun sä pääsit Hestian hoitajaksi", Nette laukaisi hiljaisuuden.

"Niin on."

"Mä pelkäsin että sä olisit katkeroitunut mulle kun mä pääsin Edin hoitajaksi, etkös säkin silloin hakenut sille?"

"Hain mä, mut mä kyllä epäilen että Edi ois ollu vähän liian rauhallinen mun makuun. Te sovitte kyllä niin hyvin yhteen, et en mä ois voinu aatella sille ketään muuta hoitajaa kuin sä!"

"Kiitti", Nette hymyili hiukan ujosti. "Suurin osa täällä on vaan niin vanhoja, et kiva saada samanikäsiäkin joukkoon."

"Jep! Mitäs sanot, jos mentäisiin syöttelemään hevosia ulos? Loman alkamisen kunniaksi?" ehdotin.

"Joo, mennään vaan!"

Juuri kun olimme lähdössä kuului Claran ääni meidän takaa:

"Hei, venatkaa! Voinks mä tulla kanssa läskistämään Nettaa?" 

"Joo, tottakai voit!" mä hymyilin pellavapäälle ja riensin sitten hakemaan Hestiaa.

Hestia mussutti ruohoa tallin seinustalla autuaan onnellisena vierellään pikkuinen Netta, joka innoissaan hörisi Edille. Ediä taas kiinnosti enemmänkin vihreä kuin kiima-aikaiset ponineidot, josta Nette sai kyllä olla ihan tyytyväinen. Varsinkin, kun maneesille menevä Elmo huusi Heselle hyvin pitkään ja hartaasti.

"Hei pliis, voisko joku muistuttaa tolle et se on ruuna", korviaan pitelevä Fiia voihkaisi ohittaessaan meidät.

Hestia hirnahti hiukan Elmon perään mutta jatkoi sitten syömistä.

"Susta tulee kohta Hese sellanen pallero että oksat pois, jos tota vauhtia jatkat", nauroin Hestian onnen huumalle.

"Voi kuule, näkisitpä ne sen jälkeen kun ne tulee syksyllä kesälaitumilta, niitä kiloja pudotellaan pois vielä keskitalvellakin!" Clara nauroi iloisesti ja nojasi vasten Netan lämpöistä selkää.

Minä, Nette ja Clara juttelimme kesästä ja hevosista (mistäpä muustakaan) ja arvuuttelimme siitä, millainen kesäkuussa talliin muuttava kesähevonen ja Pirren ratsastettava Charlie olisi. Mä mietin mun pienessä päässäni ääneti, että tästä kesästä tulisi kyllä ehdottomasti paras kesä ikinä. Ja ehkä mä olin juuri saanut kaksi uutta ystävääkin, joten elämä hymyili.

Hestia&Wilma
2hm

[Wilma]

Nestehukkaiset | 7.6.2016

Suomen suvella on kaksi puolta; joko se, että juhannuksena sataa räntää tai se, että varjossakin on 31 astetta lämmintä. Koska tän päivän sääkuvaus ei ihan mätsännyt tähän kuvaan, ni voidaan sopia, et tää on joltain muulta, oikein lämpöseltä päivältä!


Hestia&Wilma
3hm

[Wilma]

Juorupesäke | 9.6.2016

Hestia… Hestia… Hestia…

Katseeni kiersi satulatelineiden rivistöä etsien nimilappujen joukosta yhtä tiettyä nimeä.

Hestia… Hestia… Hestia…

Tuossa se oli, alimmalla rivillä. Nappasin oranssilla satulahuovalla varustetun yleispenkin syliini ja otin vielä Hestian suitsetkin koukustaan kantamuksiini. Roudasin saaliini tyytyväisenä Hestian karsinalle. Suitset jätin odottamaan vuoroaan, mutta satulan heivasin jo kirjavan ponitamman selkään. Hestia ravisti päätään tyytymättömänä, kun kiristin satulavyötä.


”Moi! Ratsastamaanko menossa?” kuului ääni tallikäytävältä. Brunette nainen, Anni muistaakseni, avasi viereisen karsinan oven ja pujahti sisään Lailan karsinaan. Hän puki hörähtelevälle tammalle riimun ja taputti sitä kaulalle.
”Joo, ekaa kertaa. Vähän jännittää”, myönsin.
”Onnea matkaan”, Anni hymähti ja talutti Lailan ulos.


Kentälle saavuttuani mä kiristin Hestian vyön ja laskin jalustimet alas. Nousin selkään ja kokeilin jalustimia.
Aivan liian pitkät, taas kerran. Mikä kaksimetrinen hongankolistaja tällä ponilla on viimeksi ratsastanut?
Säädin jalustimet varmaan kymmenen reikää lyhyemmiksi ja lähdin sitten kävelemään eteenpäin rennossa käynnissä. Hestia kulki verkkaisesti pää alhaalla käynnin tahtiin heilahdellen.


Olin parhaillani ravailemassa ympyröitä, kun silmäkulmastani näin kentälle saapuvan ihmisiä. Muutama hoitajaa kiipesi istumaan aidan päälle ja katselemaan mun ratsastustani. Tunnistin heidät Fiiaksi, Salmaksi, Inkeriksi ja Emmyksi. Paineeni nousivat jotakuinkin avaruuteen asti.


Hestia tuntui hyvältä, ja pian unohdin aidalla istuvat katselijat. Laukkailin suuria ympyröitä sekä loivia kiemuroita. Aina, kun Hese ei vaihtanut laukkaa kiemuralla, mä kehuin sitä hulluna ja loistin tyytyväisyydestä. Mä ratsastin hiukan yli tunnin kävelyt mukaan luettuna, ja kun mä viimein olin valmis ja juuri taluttamassa Hestiaa ulos kentältä, tuli yksi niistä tytöistä mun luokse.

”Tehän menitte oikein hyvin!” Fiia hymyili mulle iloisesti.
”Ai oikeesti?”
”Joo! Teistä tulee vielä loistava pari.”
”Kiitti”, hymähdin. Katselin hiukan kauempana meneviä Inkeriä, Salmaa ja Emmyä. Emmy näytti siltä, että purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä itkuun. Oikeastaan siltä se oli näyttänyt jo todella kauan.
”Mikä Emmyllä on? Se näyttää niin… Surulliselta”, kysyin Fiialta ääntäni madaltaen.
”Etkö sä oo kuullu?” Fiia hämmästyi.
”En? Olisko pitäny?”
”No, täällä eivät salaisuudet usein kauaa pysy salaisuuksina… Emmy on raskaana!” kuiskasi Fiia.
”Mitäh?”
”Niinpä. Älä kerro että kerroin, vaikka koko tallihan siitä jo kohta tietää.”
”En kerro”, mä lupasin.

Piti pitää mielessä, että jos mulla joskus olisi joku juttu jota en halunnut kaiken maailman kuultavaksi, en kertoisi sitä kenellekään ainakaan sebeläisille. Hoitajien linnoittama oleskeluhuone taisikin olla juorupesä, joka kuhisi aina jos jotakin oli tapahtunut kuin mehiläispesä konsanaan.

Hestia&Wilma
4hm

[Wilma]

Neiti Kesäheinät | 15.6.2016

Inksu lähti mun kanssa läskistämään meidän armaita hoitoponskeja heinikolle. Sirbs oli niin pieni, että hyvä kun sitä erotti heinikosta! =)
(Aah, laatu on niin 6/5, taattua puhelinkuvalaatua ilman tippaakaan luonnonvaloa!)

Hestia&Wilma
5hm

[Wilma]

Seppeleen tanssiaiset | 16.6.2016

Iloinen puheensorina täytti oleskeluhuoneen. Mä olin kotiutunut tähän hauskaan, lämminhenkiseen porukkaan oikein hyvin, ja musta oli kiva olla osa jotakin näin kivaa porukkaa.

"Mitä sen heinävintin lukitun oven takana on?" kysyin vieressä istuvalta Fiialta.

"Jos haluut nähä ni mä voin näyttää sulle", punapää vastasi.

"Oikeesti? Tiiätkö missä sen avain on?"

"Tiiänhän mä! Haluutko nähä heti vai kohta?" Fiia kysyi hymyillen.

"Mennään sitten, mitä me vielä tässä odotellaan!" 

Lähdin Fiian perään, kun tyttö johdatti minut pois oleskeluhuoneesta.

"Hei! Mihin te meette?" huikkasi Emmy meidän perään.

"Haen sen vintin lukitun huoneen avaimen, Wilma haluu nähä mitä siellä on", Fiia vastasi.

"Mä tuun mukaan! En oo ikinä ennen nähny sinne", Nette kiljahti iloisena ja lähti meidän mukaan. Loppupeleissä melkein kaikki lähtivät meidän mukaan, vaikka suurin osa olikin jo huoneessa käynyt.

Ovi aukesi narahtaen, ja eteen levittäytyi pölyn peittämä näkymä. Huoneessa oli muutama vanha satula, iso, punainen mattorulla sekä piano, joka oli peitetty valkoisella peitteellä.

"Mä keksin! Pidetään tanssiaiset! Vähän niinkuin harjotuksena juhannustansseihin", keksi Tuulia.

"Joo! Meidän täytyy löytää vaan mankka ja..." Cella oli jo aloittamassa häsläämisen, mutta mä keskeytin sen hölpötyksen ihan yhtäkkiä.

"Ei me mitään mankkaa tarvita", virnistin ja sain kaikki katsomaan mua. "Nettehän osaa soittaa pianoa, saataisiin ihan elävää musiikkia!"

"Joo!" Mikaela kiljaisi ja oli jo raahaamassa pianoa heinävintille. Salma kaivoi jostakin pahvilaatikosta monta jouluvalosarjaa, jotka hän sitten ripusti ympäri huonetta. 

"Ihan niinku viime vuonna!" hän henkäisi onnellisena.

"Viime vuonna?" hämmästelin kulmat kurtussa.

"Nii, me pidettiin Tuikulle synttäreiden kunniaks tanssit viime vuoden kesäleirillä."

Nette istuutui jakkaralle pianon eteen ja soitti joitakin sointuja.

"Tätä ei oo viritetty varmaan ikinä!" hän irvisti mulle.

"Voiks noita virittääkin? Osaatko sä?" Clara kysyi.

"Voihan näitä, mutta se on ihan pirskutin vaikeeta ja kallista, kun pitää tilata joku virittämään."

Nette alkoi soittamaan jotakin kaunista laulua. Cella kiskoi vastahankaista Allua tanssilattialle, ja Mikaelalla ja Robertilla oli jo täysi meno päällä. Tosin parivaljakon tanssi näytti hyvinkin pitkälti siltä, että Mikaela vei Robertia eikä päinvastoin. Brittipoika yritti vaivalloisesti pysyä Miksun tahdissa, kun tyttö tanssi nopeammin kuin biisi olisi antanut myötä.

Me hyppelehdimme Simonan ja Claran kanssa keskellä piirissä, Salma tanssitti jotain Lioneliksi kutsuttua poikaa, Cella irvisteli joka kerta kun Aleksanteri talloi sen varpaille ja Robsin ja Miksun meno oli niin pyörryttävää seurattavaa, että mun oli pakko suunnata katseeni muualle. Hieman kauempaa näin silmäkulmastani Andrein pyytävän Inkeriä tanssimaan. Mä en vielä oikein osannut sanoa mielipidettäni Andreista, se oli musta vähän pelottavakin tyyppi. Fiia oli kertonut, että se oli ollut vankilassakin.

Vaikka kaikki huoneessa olijat näyttivät iloista naamaa (lukuunottamatta Inkeriä) kaikista iloisin oli kuitenkin Tuulia. Se tanssi iloisena kaverinsa Pyryn kanssa niin taitavasti, että muut jäivät aivan sen varjoon. Tunnelma oli katossa ja sade ropisi hiljaa ikkunaa vasten.

"Seurusteleeks noi?" kysyin Claralta, kun istuimme oleskeluhuoneen sohvalle vetämään henkeä.

"Ei, Tuulia on yhessä sellasen punapään, Mikun kanssa", Clara vastasi.

"Aa. Mä oon ehkä saattanu nähä sen pojan."

"En yhtään ihmettele, se käy välillä täällä Tuikun perässä."

Vintille tuli lisää porukkaa, muunmuassa Däni, Lynn, Jason ja hiukan hämmästynyt Pirre. Lynn kiskoi mukavasta yllätyksestä iloisena Dänin tanssimaan. Jason jäi hölmistyneenä seisomaan sivummalle kun Daniel katosi ihmisjoukkoon, mutta miehestä mallia ottaen se sitten marssi mun luo, kumarsi ja pyysi kohteliaasti tanssiin. Danielia, Lynniä ja erittäin monia muita nauratti, kun muita paljon lyhyemmät ja pienemmät minä ja Jason viiletimme pitkin lattiaa. Mä en ollut ihan varma mitä Jason tanssi, mutta väliäkö hällä.

Pirre taasen oli tyrskäyttää kahvit paitansa rinnuksille nähdessään, mitä olimme keksineet. Toisen tyrskähdyksen aiheutimme minä ja Jason, kun törmäilimme vähän väliä muihin tanssijoihin ja myös arvon esteopettajaan. Pirre katseli touhua hetken huvittuneena, mutta luovi sitten väkijoukon läpi oleskeluhuoneeseen pirtinpöydän ääreen edelleenkin naurua pidätellen.

Tanssi ja nauru jatkuivat niin kauan, kunnes tuli iltatallin aika ja ihmiset alkoivat suuntaamaan kohti kotejaan. Muutama jäi auttelemaan iltatallin teossa, mutta mä suuntasin bussipysäkille kohti kotia. Muutama muukin meni samalla bussilla kotiinsa, joten naureskelimme koko matkan pysäkille. Jos juhannustanssien harjoitusversiot Seppeleessä olivat näin hauskoja, mä en malttanut odottaa itse juhannustansseja. Itsekseni naureskellen pohdin, että mitäköhän siitäkin mahtaisi tulla, kun Seppeleen remujengi lähtisi tanssahtelemaan Liekkijärven tanssilavalle. Aikamoinen sensaatio varmaankin.

Hestia&Wilma
6hm

[Wilma]

Villiponit | 4.7.2016

Istuin Hestian lämpöisessä selässä. Auringonsäteet leikittelivät ponin mustassa ja kiiltävässä harjassa. Olin pessyt koko ponin päästä kavioihin ennen matkaan lähtöä, ihan vain siksi, koska halusin viettää aikaa rakkaani kanssa ennen kuin tämä laskettaisiin laitumelle. Tosin musta tuntui että pesu-urakka taisi olla aika turha, koska takuuvarmasti heti huomenna Hestia olisi aivan pölyinen ja sen valkeat läikät olisivat saaneet ruohonvihreitä sävyjä.

Ne pari viikkoa jotka Hestia saisi viettää laitumella tammajenginsä kanssa tuntuivat aivan liian pitkiltä kestettäviksi. Vaikka mä tulisin viettämään joka päivä monta tuntia laitumen heinikossa maaten ja Hestiaa katsellen oli mulla kuitenkin haikea fiilis. Vaikka toisaalta mä olin ihan pirun onnekas, kun mulla oli hoitoponi. Oli ollut jo kuukauden. Säälin tuntiratsastajia, jotka eivät pääsisi välttämättä hevosen selkään koko lomansa aikana. Huhhuh, en kyllä pystyisi olla niin kauaa poissa tallilta, en mitenkään!

Liian nopeasti laitumen portit tulivat näkyviin. Ratsastimme tammamme portista sisään ja hyppäsimme alas paljaista selistä. Lähinnä porttia oleva (taisi olla Salma) sulki portin ja avasimme suitsien remmit valmiina päästämään hevoset vapaiksi yhtäaikaa. 

"Ootteko valmiita?" Salma kysyi muilta. Kaikki nyökyttelivät vastaukseksi. "Okei, än, yy, tee... nyt!" 

Kaikki kahdeksan tammaneitoa säntäsivät iloisina vapauteen ja kohti laitumen toista päätä, jossa neljä hevosta ja yksi pikkuhevonen nostivat päänsä ruohikosta ja hirnuivat. (Paitsi että Harleyn hirnuminen oli jonkinlaista kiljumisen ja hörinän sekoitusta) Hestian kirjava peräpää lensi ylös suureen pierupukkiin ja mustavalkoinen häntä huiskaisi ilmaa. Hetken ponit rallittelivat ja mä napsin niistä kuvia puhelimellani. Sitten tammat rauhoittuivat ja asettuivat laiduntamaan kauemmas laitumelle.

Kaikki paitsi yksi.

Tämä kirjava, muita pienempi yksilö käännähti ja lähti kävelemään ruohikossa lähtöä tekevän hoitajalauman luo. Mä en aluksi tätä otusta huomannut, sillä olin selin hevosiin ja olin jo lähdössä ulos portista, mutta pysähdyin, kun pieni, valkoinen hörisevä turpa tökkäsi mua hellästi selkään. 

Sillä tietysti Hestian piti sanoa omalle ihmiselleen hyvää kesälomaa. Ja saman mäkin sanoin Heselle samalla, kun lupasin tulla katsomaan sitä heti huomenna aamulla ja että toisin mukanani sille mehukkaan porkkanan.

Hestia&Wilma
7hm

[Wilma]

Maastohurjat | heinäkuussa

Kursivoidulla kirjoitettu teksti on Tuulian näkökulmasta

Ruusa kutitti turpakarvoillansa minua nuuhkien naamaani, ja sai minut nauramaan ja höpöttelemään tammalle. Sen maha oli paisunut laitsaloman aikana ihan mielettömiin lukemiin, enkä tiennyt, miten ehtisin laihututtaa sen ennen tuntien alkua... Eihän sillä menisi satulavyökään kiinni! Tammalla oli nyös ollut mielettömästi energiaa, ja se oli kujeillut joka päivä. Pitkät maastot mäkineen ja ravipätkineen olivat saaneet tamman jo vähän parempaan jamaan, mutta se oli edelleen kuin läski villihevonen, joka ei suostunut yhteistyöhön. Nyt se kummasti oli rauhoittunut siliteltäväksi, mutta heti se jo keksi mennä etsimään maasta jotain heinänkorsia ja ruohoa, mitä mutustella.

Vilkaisin muita heppoja tarhassa ja myös tallipihaa, ja silloin huomasin Wilman lompsivan tarhan puolelle riimun ja narun kanssa. Ruusan omat roikotti portinnokassa.

"Moi Wilma!" tervehdin.

"No moikka Tuide!" hän vastasi tavalliseen, iloisen terhakkaan tapaansa.

"Tuoppa ne Ruusan kamat siitä portinnokssta!" huikkasin vielä ja lähdin kävelemään kohti Ruusaa. Nyt nappaisin villin rinsessaponin kiinni, ennenkuin se näkee riimun riimua! Onnistuinkin kävelemään sen viereen ja nappasin harjajouhista kunnon tupon käteen. Ei päöse poni karkuun!

"Tässä on riimu", Wilma sanoi kohdalleni päästyään.

"Kiitos paljon! Hestiäkö olet hakemassa?" kysyin tytöltä.

"Joo! Ajattelin lähteä maastoon, niin kuluu nuo liikakilot hiljalleen pois, sekin on yleensä niiin siro poni, mutta nyt sillä on makkaroita siellä täällä. En ihmettele, että joku on joskus keksinyt sanoa sitä Heseksi, sehän menisi melkein Hesen burgerista."

Nauroin Wilman lausahukselle ja mietin, miten tyttö hölpöttikään aina niin ihanan paljon ja iloisesti. Todellinen ilopilleri! Vastasin hänelle: "No melkeenpä, ite aina sanoin sitä Hestiksi, kun en Hese-nimelle lämmennyt. Tai siis sanonhan mä vieläkin, vaikkei se oo enää mun hoitsu!"

"Mut hei sä voit joku päivä ratsastaa Hestilläkin!" Wilma keksi. "Pidetään omat än äs vappuvaihtarit, haha", punatukka pälpätti.

"Ihan mahtava idea! Mut nyt voisin lähtee Ruusalla teidän mukaan maastoon. Voidaan mennä uimaankin, mulla ainakin on uikkarit kaapissa! Tänään on niin ihanan lämmin sää, ei näytä tulevan hetkeen kuuroakaan."

"Joo niinpä! Ihanan aurinkoista, melkein hellekin. Voidaan mennä sinne tallin taakse katokseen hoitamaan näitä, mut eka pitää metästää tuo villiponi Hestia", Wilma naurahti iloisesti.

Riimu kädessäni lähdin taivaltamaan kohti Hestiaa, joka möllötti tarhan varjoisassa osassa. Se kirjaimellisesti möllötti, se oli saanut laidunlomallaan ihan liikaa liikakiloja. En tajunnut miten joskus isommat tallitytöt valittivat lihoneensa, katsoisivat ponejaan mieluummin. Hestia näytti lähinnä rantapallolta.

"Huhhuh, on täällä kyllä tosiaan lämmin!", puuskahdin ja otin narun päähän Hestin, joka raotti vain hiukan toista silmäänsä huomatessaan minun saapuvan. Se seurasi perässäni nöyränä tallin viileyteen haukotellen samalla makeasti.

"Ei taida olla kovin vauhdikas maasto luvassa", naurahti Tuulia katsellessaan Hestiaa, joka mateli perässäni voipuneena.

"Jep! En kyllä tajua, lomanhan pitäisi virkistää eikä väsyttää", virnistin. Tuulia vei Ruusun aittakarsinaan hoidettavaksi ja minä vein Hestian omaan karsinaansa.

Haimme uikkarimme, kypärämme ja ratsastushanskamme yläkerran kaapeista ja palasimme sitten takaisin hevostemme luo. Sovimme olevamme lähtövalmiita noin vartin kuluttua. Hestia näytti koko hoitotoimenpiteiden ajan siltä, että se hetkenä minä hyvänsä nukahtaisi niille jalansijoilleen eikä liikkuisi siitä mihinkään vaikka kolmas maailmansota syttyisi tai uusi jääkausi alkaisi. Välillä mun oli ihan pakko tarkistaa oliko se edes elossa, niin liikkumattomana se seisoi. 

"Laiskimus", tuhahdin ja tuuppasin Hestiaa hiukan jotta se siirtyisi. Tamma raotti silmäänsä ja astahti hiukan sivuun niin, että pääsin pujahtamaan sen ja seinän väliin kaviot putsatakseni. Laitoin Hestialle vielä suitset, ja sitten olimmekin jo valmiita. Talutin tammani pihalle, jossa Tuulia odottelikin jo Ruusun kanssa.

Katsoin hymyillen, kun Wilma talutti kirjavaa lehmäponia tallista ulos. Siinä se oli, tuttu poni, samat suitset karvapehmusteineen, nuo mitkä moneen kertaan viime vuonna pesin ja kaikkea. Tuttu poni, jonka lemppari rapsutuspaikat muistin tietysti. Hyvät ja pahat tavat ja kaikki. Vaan vielä tutumpi oli Ruusa, joka hermostuksissaan seisoi vierelläni, se halusi jo päästä juoksemaan. Mulla oli bikinien päällä vain uimashortsit ja teepaita, ja jalkaankin olin jättänyt nuo tavanomaiset kukkatennarini. Ei mulla ollut nyt satulaa matkassa, niin mitäpäs suotta mitään ratsastuskenkiä olisi laittanut jalkoja hiostamaan. Ja Wilmallakin oli kivat kesäiset vaatteet, eihän tässä lämmössä voinut noudattaa yleisiä pukeutumisohjeita pitköhihasista ja pitkistä housuista...

"Mä en kyllä pääse Hestin selkään nyt, liian pitkä matka kun sen maha ulottuu niiin kauas", Wilma jupisi ja punttasin sen Hestin selkään. Hesti oli korkeempi kun Ruusa ja Wilma minusta lyhkäsempi, niin ei ihmekään. Itse olin oppinut jo ponnaamaan kerralla Ruusan selkään, ja heti sinne päästyä se alkoi steppailemaan. Kasasin ohjia tiukemmalle heti ja ohjasin Ruusan Hestin sivuun ja lähdimme kulkemaan leirimökkien ohi metsäpolulle. Se oikaisisi tielle, niin pääsee nopeammin rantaan kun kiertämällä valaistua maastolenkkiä.

"Onpa täällä ihanan vilposta täällä varjossa", sanoin. "Ja koivujen oksat pyyhkii välillä kasvoja", jatkoin.

"Niinpä! Tykkään kyllä maastoilla, ja on tässä laiskimus-Hestissä se hyvä puoli, että on kivan rento mennä maastossa", Wilma selitti.

"Ruusalla taas on kova vauhti päällä jälleen, se on kerännyt supervoimat lomalla", nauroin. Tamma oikeastikin pyrki kokoajan eteenpäin, Hestin sivuun ja olisi halunnut vain nostaa ravin tuon pitkäkoipisen, suomiputtea siromman ponin rinnalle. Pysyimme kuitenkin käynnissä hyvin Hestin pehvan tuntumassa, kun Ruusalla oli niin kovasti intoa askelluksessa. Sain kyllä kokoajan jarrutella sitä..

Hymyilin vähintään yhtä aurinkoisesti kuin tuo jättimäinen taivaalla möllöttävä keltainen pallo, kun etenimme rennossa käynnissä eteenpäin. Tai no, Ruusun käynti meidän takanamme ei ollut järin rentoa, tamma halusi koko ajan juosta Hestin ohi. Ilmeisesti laidunloma ei ollut vaikuttanut samalla tavalla suomenhevoseen kuin Hestiin. Tien reunustavat koivut kaarsivat oksansa kuin katoksi tien ylle. Oksien varjossa oli vilpoista, ja varjoon oli seurannut muutama paarmakin, jotka nälkäisinä elättelivät toiveita herkkuateriasta. Yksi suurikokoinen yksilö laskeutui mun paljalle reidelle, mutta läpsäisin sen kuoliaaksi ennen kuin se ehti purra. Mulla oli ylläni vain farkkushortstit ja toppi ja jaloissani oli kangastossut. Ulkona oli täysi kesä, ja sen huomasi. Kerrankin ei satanut. Juttu ja nauru luisti, kun kävelimme vierekkäin leveällä hiekkatiellä. Tuntui kuin olisi ollut jonkun vanhan, tutun ystävän seurassa, jonka olisi tuntenut jo vuosia.

"Ravataanko vähän? Ruusu haluaisi niin jo juosta!" Tuulia huikkasi Ruusun paljaasta selästä.

"Joo!" painoin Hestian kylkiä pohkeillani ja siirsin sen raviin. Hevoskaksikko ravasi pitkin kaunista hiekkatietä eteenpäin saapuen pian pellon laitaan. Puita ei enää ollut, joten varjosta ei ollut tietoakaan. Siirsin Hestian takaisin käyntiin ja Tuulia toimi Ruusun selässä samoin.

Toimi ja toimi, mutta Ruusa ei olisi halunnut toimia. Vaikka olisi minullekin kelvannut pidempikin ravipätkä, se viilensi ihanasti. Mutta kohtahan me varmaan laukattaisiin vähän, niin saa pahimmat liikakilot pois, haha! Mutta jatkui meidän matka käynnissäkin hyvin rattoisasti nauraen ja rupatellen. Wilmalla oli kovasti hauskoja ja jänniä juttuja kerrottavana, ja sen iloinen pälpätys teki mut niin iloiseksi. Ja sen koko olemus oli jotenkin niin tuttu!

Eipä siinä hauskuudessa huomannut ajankuluakaan, ja pian olimmekin jo rannassa. Siellä oli muutama muukin, niin me talutettiin hepat ihan uimarannan sivuun, pois hiekka-alueelta vähän puskempaan. Kengät ja vaatteet pois ja sitten annoimme palaa! Ratsastimme veteen ja hevoset kuopsutti vettä, hörisi ja pörisi ja haisteli veden pintaa. Lopulta ne uskalsi tallata syvempään, vaikka luulin jo hetken, että prinsessa-Ruusa jää nirsoilemaan rannalle. Helle kuitenkin sai veden houkuttelemaan tamman syvempään, ja pian uida polskutin menemään hepan kanssa.

"Mihinkä te jäitte?" huudahdin, kun Wilmaa ja Hestiä ei näkynyt yhtä syvällä. Kurkistin kohti rantaa.

Tuulia vilkaisi syvemmältä meidän suuntaan ja alkoi nauraa nähdessään Hestian nyhtävän maukkaita vesikasveja matalammalla. Mä istuin ponin märässä selässä ja maiskutin äänekkäästi yrittäen saada Hestian liikkumaan johonkin suuntaan.

"Hestiin on iskeny joku ihmeen kesälaiskuus", puhisin, kun Tuulia vain nauroi iloista, hersyvää nauruaan Hestin katsellessa hämmästyneenä lumpeenvarsi suusta roikkuen kuin ihmetellen mille olkitukkainen tyttö nauroi. Lopulta Hestia sai ruokailuhetkensä hoidettua ja me polskuttelimme jo iloisina lämpöisessä vedessä. Muutamat kauempana uivat lapset tuijottelivat hevosia kiinnostuneina. Me nautittiin Tuiden kanssa täysin siemauksin kauniista, lämpimästä kesäpäivästä.

Kun ponit saivat polskuttelusta tarpeekseensa, asetuimme rannalle kuivattelemaan. Puin uikkareiden päälle takaisin vaatteeni ja sujautin tennarit paljaisiin jalkoihini. Muutama lapsi tuli äitiensä kanssa kysymään, saivatko he rapsuttaa hetken heppaa.

"Tottakai!" Tuulia hymyili lapsille. Ne lähestyivät hevosia vähän varoen ja ojensivat kätensä silittääkseen niitä. Hestia katseli pikkuihmisiä kauniilla silmillään ja laski päätään alemmas, jotta lapset yltäisivät rapsuttaa sitä. Äidit kyselivät meiltä mistä tallista tulimme, ja kun he kuulivat että olimme Seppeleläsiä, he kyselivät tallin alkeiskurssimahdollisuuksista. Tuulia lateli Annen puhelinnumeron ja pian lapset äiteineen lähtivät.

Olin iloinen siitä, että lapset lähti, sillä Ruusalla oli oikeasti vauhtipäivä tänään. Eihän lapset ees pahemmin Ruusaan koskeneet, kun Hesti oli niin ihana, mutta silti Ruusa oli vähän hermona.

"Kuule rakas puupääponi, ne oli vain lapsia, hölmö" höpöttelin sille. "Yhtä pikkuruisia kuin sinäkin", jatkoin naurahtaen. "Jatkettasko matkaa?" kysyin Wilmalta.

"Joo, mennään vaan", Wilma sanoi, ja autoin hänet Hestian selkään. Ruusa oli ihan märkä, mutta se ei haitannut koska mäkin olin ihan märkä.

"Oli kyllä ihanaa uida!" huikkasin lähtiessämme rannasta.

"Niin oli, vaikka Hesti on ihan laginen", Wilma naurahti.

"Meillä on kotona kans yks laginen vuonis", naurahdin vähän huokaisten. "Mummi jo suunnittelee istuttavansa äipän sen selkään, kun se on niin hidas ja pomminvarma heppa", selitin.

"Onks teillä paljonkin heppoja?" Wilma kysäisi.

"No toi vuonis on, sen nimi on Fjella. Sit on Viola, se on aika iso aasi, yhtä iso kun vuoniskin, joka on kyllä ihan ponikokonen. Ruusan kokosia molemmat suunnilleen. Sitä käy hoitaa se oranssitukkanen Nella, joka Sebessäkin pyörii", kerroin.

"Aa, oonkin nähnyt sen, sillon kun oli se yleisleiri! Ratsasti pikkusella Walmalla isompien leiriläisten keskellä", Wilma muisteli. "Niin sulosta!"

"Jep, ja sit mummi meni hommaa pikkusuokin, se on kaunis liinaharja, mutta tosi nuori vielä. Sen nimi on Haiku", selostin.

"Oi, kiva!" Wilma sanoi. "Teillä on paljon heppoja, kun on Rosakin vielä."

"Jep", vastasin. "Tuu joskus kattoo heppoja!" hymyilin matkamme jatkuessa kohti tallia.

Matka jatkui Seppelettä kohti naurun saattelemana. Hiekkatien vierellä olevan pellon yllä kaarteli kaksi pientä haukanpoikasta. Katselin pellon laidalla kyhjöttävää rusakkoa ja toivoin, ettei haukanpoikasten emo havaitsisi pitkäkorvaa. 

"Ravataanko vähän, tuolta kauempaa näyttäisi tulevan pilviä, ehdittäisiin takaisin ennen sadetta", Tuulia huikkasi takaani.

"Joo", hihkaisin takaisin ja siirsin Hestian raviin. Ravasimme niin pitkään kuin pystyimme, siirryimme takaisin käyntiin vasta, kun käännyimme kapeammalle sivupolulle.

Metsä ympärillämme oli hiljentynyt ja ilma oli viilentynyt paahtavasta kuumuudesta. Ilmassa leijui sateen tuoksu.

"Taidetaan kastua", sanoin Tuulialle vilkaistessani harmaata pilvilauttaa, joka oli jo hyvin lähellä.

Olin oikeassa, hypätessämme alas hevostemme selistä Seppeleen tallipihalla taivas repesi ja alkoi sataa kuin saavista kaatamalla. Kiljahdellen pihamaalla ollut väki me mukaan luettuina siirtyivät sisään talliin suojaan sateelta. 

"Mähän sanoin että me kastutaan", virnistin Tuulialle ja hypähdin sivuun kiljaisten, kun Hestia päätti kuivuakseen ravistella vedet itsestään ympärillä olijoiden niskaan.

"Voi Hesti sinua, olet kuin märkä koira!" naurahdin. "Jos vaan viiään nää tarhaan heti kun toi sade edes vähän hellittää.."

"Joo hyvä idea, ei tee mieli harjata märkää ponia."

"Mut onneks ehittii tallille asti ennen sadetta! Hui oikeesti kun tota tulee valtavasti", päivittelin.

"No niinpä, ei ois ollu kiva olla ratsastamassa just sillon kun ropahtaa. No, märkiähän me oltiinkin jo, kun uikkarit kasteli vaatteet, mutta toi sade ei tunnu kivalta", Wilma selitti pirteästi.

"No niinpä, vieläkun ois tullu rakeita niin aijai", huokasin. "Vaan katso, nyt se hellittää!"

Niin sade hiljakseen hiipui pelkäksi kesätihkuksi ja pääsimme taluttamaan ponskimme tarhaan. Siellä otimme niiltä suitset pois ja rapsutimme vielä kiitokseksi kivasta reissusta. Ja kun viimein lähdimme kävelemään kohti varustehuonetta, pilvilautan repeämästä pilkahtanut aurinko ehti maalata taivaalle värikkään sateenkaaren. Sitä oli ilo katsella pienestä tihkusateesta huolimatta.

Hestia&Wilma
8hm

[Wilma]

Pintelimiehen paluu | 24.8.2016

”EI PERKELE!! MITÄ MÄ NYT TEEN?!” Cellan vihainen ääni kiiri satulahuoneen avoimesta ovesta tallikäytävälle, jota pitkin mä juuri talsin. Kurkkasin sisään ja näin Cellan kyykkimässä satulahuoneen lattialla suojakorit ympärillään hujan hajan.

”Mikä hätänä?” huikkasin ja katsoin naista, jonka blondi tukka oli aivan pörrössä.

”No helkutti, Anne käski ottaa Lassen jännesuojat Windille mut arvaa vaan löytyyks niit mistään? No ei! Mä kiroan sen pintelimiehen helvetin syvimpään kolkkaan!” hurjistunut Cella karjahti.

”No ota vaikka Myntin suojat lainaan?” ehdotin.

Cella katsoi mua sellaisella ilmeellä, ettei se todellakaan aikoisi lainata mitään Allun hoitohevosen omaisuutta. Mä kohautin sille olkiani.

”No tietty jos et haluu lainata Myntin suojia voit tulla meidän huippusalaiseen Sherlock Holmes tapaamiseen tallivintille”, huikkasin olkani yli ja kiiruhdin yläkertaan. Pysähdyin kaapilleni ja ryhdyin kaivamaan sieltä muistiinpanotarvikkeitani; sinikantista vihkoa ja mustekynää. Vihossa luki kaikki aikaisemmin tapahtuneet suojavarkaudet. Lista kuului seuraavasti:

1. Harryn toinen jännesuoja sekä turkoosit joustopintelit ja yksi fleecepinteli
2. Windin toinen etusuoja
3. Ruusan toinen etusuoja
4. Hestin etusuojat (toinen löytyi autotallin takaa??!!)
5. Ariston vasen etusuoja
6. Frankin vasen etusuoja
7. Gekon toinen etusuoja

Ja nyt uutena lisänä tähän ennestään jo erittäin pitkään listaan tulivat Lassen kumpaisetkin etusuojat. Tunsin itseni vähintäänkin Sherlock Holmesiksi kun kiskaisin vintin oven auki ja istahdin läheiseen heinäkasaan. Kaikki muut olivat jo paikalla, ja Cellakin kipitti vintille ja istahti Loviisan viereen heinäkasaan. Huippusalainen salapoliisikokous saattoi siis alkaa.


Pian salapoliisijoukkiomme jo kipitti ulkona etsien johtolankoja. Mysteeriviikonloppu oli jäänyt kaikilla vähän päälle, ja kaikki muut paitsi mukaan pakotettu Robert hihkuivat riemusta kun eteen oli astunut ihkaoikea mysteeri. Me kiersimme juuri Tuulian, Jutan, Robertin ja Mikaelan kanssa talliympäristöä kun toiset tutkivat sisällä. Tutkimme satulahuoneen seutua ihan ensiksi, sieltähän tavarat olivat kadonneet.

”Täältä löytyy jälkiä!” Mikaela hihkaisi kumartuneena satulahuoneen ulko-oven eteen.

”Kai nyt, tästähän ramppaa ihmisiä koko ajan”, Robert mutisi.

”Nää näyttää ihan jonkun ison miehen jäljiltä”, Mikaela tuumi Robertista välittämättä.

”Vois olla vaikka Andrein jälkiä”, Robert kommentoi kumartuen myös katsomaan Mikaelan löytämiä jälkiä.

”No sori nyt vaan et yritän täs ratkaista tätä mysteeriä! Säkin voisit ees vähän yrittää”, Mikaela tuhahti ja nousi ylös. Juuri parahiksi laukkasi se uusi hoitaja, Essi paikalle kiljuen kurkku suorana.

”Topin kanget on nyysitty!”

Jahas, ei tainnutkaan pintelimies pitäytyä pelkissä pinteleissä. Meillä oli ihkaoikea mysteeri ratkaistavanamme. Vatsanpohjassa kihisi jännitys, tästä tulisi vielä mysteerientäyteinen syksy!

Hestia&Wilma
9hm

[Wilma]

Syysmaasto | 28.8.2016



Syystuuli suhisi puiden latvoissa. Välillä tuulenpuuskat olivat aika voimakkaita ja mietin, olisiko ollut järkevämpää mennä vain maneesiin muiden kanssa. Salma ja Fiia olivat päättäneet hypätä siellä tänään, ja kai mäkin olisin mahtunut heidän kanssaan vähän pomppimaan esteitä mutta olin päättänyt valita maastoilun. Kukaan ei ollut suostunut lähtemään mun mukaani, Clara oli väittänyt että Siiri vaan lentäisi tuulen mukana taivaisiin, ja Tuulia sanoi ettei se ehtisi, se kai näkisi Mikua tänään. Niinpä mä olin päätynyt lähtemään ihan kahdestaan Hestin kanssa. Satulan olin jättänyt telineeseen roikkumaan, oli kiva mennä vaihteeksi ilman.


Katselin ympärilläni aukeavia kullankeltaisia sänkipeltoja ja jäin ajatuksissani ihastelemaan syksyn kauneutta. Oli ihan pakko sanoa, että syksy oli mun lempivuodenaikani, mä niin rakastin laukkakilpailuja sänkkäreillä, kuumia kaakaokupillisia hoitajienhuoneen lämmössä ja ruskan värikästä kirjoa puhumattakaan lämpöisen syysauringon säteistä illalla auringonlaskun aikaan.


Hestia herätti mut ajatuksistani pysähtymällä äkisti. Se höristi siroja korviaan ja hetken kuluttua päästi ilmoille kimeän, kuuluvan hirnahduksen.
”Hestia mitä nyt? Ei siellä mitään ole, jatketaan vaan nyt matkaa, Hesti-kiltti!” puhisin Hestialle joka ei kuunnellut vaan pyöri aloillaan kuin mikäkin Duracell-pupu.

”Hesti ei! Ei me voida tänne tähän tielle jäädä pyörimään! Jos kohta tulee auto niin…” en kyennyt jatkamaan lausetta loppuun. Itkua vääntäen Yritin saada Hestiaa liikkeelle, mutta sitten mutkan takaa esiin tuli ratsukko. Hestia hirnui kimeästi ja tuijotti ruunikkoa ponia silmät hämmästyksestä kierossa. Poni vastasi hirnahdukseen ja Hesti lähti liikkeelle päästäkseen toisen ponin luokse. Kun pääsimme ponin kohdalle, huomasin, että sen ratsastaja ei ollut takuulla mua vanhempi, ehkä noin pari vuotta nuorempi.

”Moi! Kuka sä olet?” tämä tyttö kysyi hymyillen. Sen poni ojensi siroa turpaansa nuuhkiakseen Hestiaa.

”Wilma, oon Seppeleestä. Ja tämä on Hestia, mun hoitoponi”, kerroin.

”Kiva! Mä oon Pauliina, mutta sano Pauksi. Tää on Noa, me ollaan aika läheltä, tuolta Ruskamäestä”, tyttö kertoi. Olin joskus kuullut vanhemmilta hoitajilta Ruskamäestä, enkä aina ihan hyvääkään. En kyllä ymmärtänyt miksi he paheksuivat tallia, Pau ainakin vaikutti tosi mukavalta.


Me juteltiin siinä hetki hevosista ja Seppeleestä sekä Ruskiksesta. Pau oli jo lähdössä, kunnes mä huikkasin sen perään:

”Pau hei, onko teidänkin tallilla käynyt joku varas?”
Pau kääntyi katsomaan mua, se oli jo ehtinyt mennäkin vähän matkaa eteenpäin.

”On, mistä sä tiesit kysyä?”

”Se on pintelimies! Se on käynyt meillä Seppeleessäkin!” henkäisin. Pau katsoi mua pitkään.

”Meidän täytyy yhdistää voimamme ja narauttaa se roisto”, hän sanoi sitten.

Hestia&Wilma
10hm

[Wilma]

Terapiatätinä | 2.10.2016


Mun oli pakko myöntää, etten ollut ehtinyt kuluneen syksyn aikana käydä tallilla yhtä usein kuin ennen. Sille oli syykin, syyn nimi oli koulu. Tuo ilkeä, kamala paikka, joka verotti aikaa kaikesta paaaljon tärkeämmästä ja hyödyllisestä (kuten Hestiasta) oli vienyt multa ihan liian paljon aikaa. Kasiluokka oli paljon rankempi kuin mä olin kuvitellut, piti lukea kokeisiin ja läksyjä tuli enemmän kuin viime vuonna. Lisäksi ne olivat pirskatti soikoon laittaneet mun lukkariini jokaiselle päivälle 7-8 tuntia, epäreilua!

Mutta nyt oli sunnuntai, eikä tarvinnut stressata koulusta. Mä en tarkkaan vielä tiennyt mitä Hestin kanssa tänään tekisin, mutta päätin suunnitella kaiken lennosta. Se oli ihan hyvä suunnitelma mun mielestäni.
Ensimmäiseksi mä viiletin ylös taukohuoneeseen. Koska oli sunnuntai, se oli täynnä porukkaa, oli Aurinko, Clara, Loeken uusi hoitaja Elsa, Anni, tosiaan huoneen vastakkaisilta puolilta vihaisesti mulkoilevat Cella ja Aleksanteri sekä Tuulia ja Pyry. Aika paljon porukkaa siis. Mä marssin jälkimmäisten, Tuulian ja Pyryn luokse.

”Heissan! Miten menee?” hymyilin molemmille.
”Mites tässä, ihan hyvin! Käytiin just maastossa”, Tuikku vastasi.
”Höh te ehditte jo, olisin toivonut saavani maastoseuraa! En vielä kyllä tiedä mitä mä Hestin kanssa tänään tekisin, on niin hyvä sää että ainakaan me ei mennä maneesiin!” pohdiskelin.
”Lähde mun kanssa maastoon”, yhtäkkiä hiljaa pöydän ääressä istunut Cella tokaisi.

Mulla kesti hetki ymmärtää mitä nainen oli sanonut, mä en suoranaisesti oikein tuntenut Cellaa enkä pyörinyt samoissa porukoissa kuin se niiden isojen tyttöjen kanssa. Olihan Tuuliakin tietenkin jo iso mutta sitä ei laskettu, se oli mun paras kaveri tallilta. Voitaisiin siis sanoa että mä yllätyin aika suuresti Cellan yhtäkkisestä maastokutsusta. Tosin saattoi olla, että se vaan halusi hyvällä syyllä pois tallin pihapiiristä missä hiipparoi myös Allu, mutta mä suostuin silti lähtemään sen kanssa. Siitähän voisi tulla hauskaakin.

Noin puolen tunnin jälkeen me taivalsimme jo värikkäiden lehtien peittämällä hiekkatiellä. Cella ratsasti Windillä mun edessäni. Se oli ihan hiljaa, ja mä yritin kuumeisesti miettiä pienen pääni sisällä miten viritellä joku keskustelu meidän välillemme, koska hiljaisuus alkoi pikkuhiljaa tuntua vähän kiusalliselta, en mä ollut tottunut olemaan hiljaa. Tuijotin Windin pilkullista takamusta, kun se keinahteli laiskasti mun edessäni.

”Etkö sä ostanutkin hevosen? Sen Daisyn?” kysyin varovasti kuin kokeillakseni kepillä jäätä.
”Joo, ostinhan mä”, kuului vastaus edestä.
”Eiks se ollu Windin sisko tai jotain?”
”Joo.”
”Mitä kaikkea sä oot jo tehny sen kanssa?”

Kuin taikaiskusta Cella alkoi pulputa puhetta. Se kertoi ummet ja lammet Daisysta, kuinka se oli mennyt eilen niin upeasti kentällä ja miten se oli jo ehtinyt rikkoa yhden sadeloimen. Mä kuuntelin tarkkana ja kyselin aina välillä yksityiskohtia. Kohta Cella kertoi jo sen toisesta hevosesta Otosta. Se näytti piristyneen hiukan siitä mitä se oli lähtiessä ollut, mä en tiedä oliko se vieläkään päässyt yli sen ja Allun erosta vai oliko sillä muuten vaan huono päivä. Joka tapauksessa mä tunsin itseni ihan joksikin terapiatädiksi kun me siinä ratsastettiin vierekkäin leveällä hiekkatiellä ja Cella selitti innoissaan tyyliin sen koko elämänkertaa. Mä toivoin ettei Cella osannut lukea ajatuksia, jos se huomaisi miten sitä jotain yhdeksän vuotta nuorempi tyttö toimi jonain ihme näin-selviät-erosta-terapeuttina se varmaan kaivaisi itsensä viiden metrin syvyyteen lantalan taakse eikä tulisi sieltä enää ikinä ylös.

Kun me saavuttiin takaisin tallille, Cella oli ehtinyt kertoa jo kaiken Daisysta, Otosta, siitä kun se aloitti Seppeleessä ja paikasta jossa se oli käynyt ennen Seppelettä. Se jopa hymyili ihan iloisena kun se raahasi luimistelevaa Windiä sen karsinaan. Vaikkei meistä ikinä Cellan kanssa parhaita kavereita tulisikaan, oli hyvä tietää, että me tultiin ihan hyvin toimeen, mulle Cella kävi satunnaisesta maastoseurasta ja sellaisesta moikattavasta hyvänpäiväntutusta. Joka tapauksessa mä olin aika ylpeä itsestäni kun päästin Hestian takaisin tarhaansa telmimään.

Hestia&Wilma
11hm

[Wilma]

Halloweek - pukuratsastus | 23.10.2016

"Wilma mitä ihmettä sä oot tehny tukalles?" älähti Tuulia ensimmäisenä kun astuin sisään taukohuoneeseen.
"Suoristanu, kuinka niin?"
"Mut miksi??"
"Eikö se ole selvää? Mä olen tänään katsos Legolas Hobitista!"

Punatukkainen Wilma-Legolas ja Hesti laukkailemassa sänkipellolla halloweenin pukuratsastuksen merkeisä!


Hestia&Wilma
12hm

[Wilma]

Mutakeli | 27.10.2016

Mutakylvyn ottanut tyytyväinen Hesti ja vähän vähemmän tyytyväinen Wilma... Rankkasade teki tarhasta mutavelliä, ja sen kyllä huomasi! Tänään tulikin sitten pyykkipäivä.


Hestia&Wilma
13hm

[Wilma]

Pelleterapiaa | 28.10.2016

Perjantaille, ettei mene Emmyn hienon tarinan kanssa ristiin!


Musta oli tainnut tulla vähän vainoharhainen Randin kanssa koetun pelleseikkailun myötä.

Mä en enää pystynyt kulkemaan Liekkijärvellä vilkuilematta jokaiseen pusikkoon ja säpsähtämättä joka ikistä rasahdusta. En uskaltautunut yksin maastoon ja jos joku pyysi mua seurakseen maastoon illan jo pimennyttyä, mä en ikinä vastannut kyllä.

Joo, tosi naurettavaa, tiedän, enhän mä normaalisti pelännyt mitään, kauhuelokuville vain nauroin enkä ollut ikinä pelännyt öisiä metsäseikkailuja tai tutkimusretkiä autioituneisiin taloihin. Mutta pellet, niitä mä pelkäsin nykyään yli kaiken. Ja sille oli ihan hyvä syy. Jos sun perääsi olisi rauhalliselta vaikuttaneella maastolenkillä lähtenyt tappajaklovni voisi sunkin mielestä pellet olla aika pelottavia. Ja pelottavan niistä teki se, että niitä saattoi saapastella Liekkijärven keskustan teiden varsilla tai maastopoluilla vaikka keskellä kirkasta päivää.



”Hei, ketkä lähtee mun kanssa maastoon?”, huikkasi Tuulia taukohuoneen ovenraosta kurkaten. ”Wilma? Tuutko mukaan?”

”En mä varmaan. Hesti menee tänään tunneilla”, mutisin ja hörppäsin suuresta teekupistani.

”Ihan pien käyntilenkki vaan? Ennen kuin tunnit alkaa?” Tuulia anoi.

”Ei, en mä, mun pitää tota… Putsata Hestin satula, niin se mun piti tehdä, joo…”

Tuulia katsoi mua tutkivasti. ”Wilma, sähän putsasit sen satulan jo eilen, etkö sä muista? Ootsä ihan kunnossa?”

Olin hiljaa ja tuijotin teemukiini kuin siellä olisi ollut jotain oikein kiinnostavaakin. Tuulia käveli luokseni ja istahti mun viereeni.

”Wilma, mikä sulla on?” se kysyi ja loi huolestuneen katseen mun surkeisiin kasvoihini.

”Mä… Mä en uskalla lähteä maastoon. Mä pelkään niitä pellejä”, henkäisin surkeasti. Tuulia ojensi kätensä lohduttavaan halaukseen.

”Kyllä mä sua ymmärrän, itekki pelkäisin! Mentäisiinkö vaikka humputtelemaan vähäksi aikaa Huiskalla maneesiin? Siellä ei takuulla ole pellejä”, Tuulia ehdotti. Mä suostuin ehdotukseen, kulautin loput teet kitusiini ja lähdin kaapeille hakemaan mun ratsastuskypärääni ja –hanskojani.



Harjasimme yhdessä Huiskan kuntoon ja laitoimme sille vain riimun päähän. Sitten veimme sen maneesin.

”Mä menen hetken ensin, sitten sä voit kokeilla” Tuikku hymyili ja mä nyökkäsin. Tuulia otti Huiskalta riimun pois ja ponnisti sitten jakkaralta suomenhevosen selkään.

Jonkin ajan kuluttua tuli mun vuoro. Tuulia punttasi mut Huiskan leveään selkään. Tuntui hullulta kun ei ollut ohjia joista pidellä kiinni, joten nappasin nyrkkeihini tukon Huiskan liinaharjaa. Painoin pohkeillani tamman talvikarvasta pörröisiä kylkiä ja se lähti laiskaan, keinuvaan käyntiin.



Ilman varusteita ratsastaminen oli ihanaa. Saattoi vaan mennä rennosti ajattelematta yhtään mitään, makoilla hevosen lämpimässä selässä ja ilahtua, kun sai hevosen toimimaan haluamallaan tavalla ilman minkään sortin kuolaimia, raippoja tai kannuksia. Se vei kaikki murheet mielestä alta aikayksikön.

”Mitä te teette?” kysäisi maneesiin poikennut Pyrykin.

”Wilmalle pelleterapiaa”, Tuulia hymähti.

Jep, pelleterapiaa totta tosiaan! Sillä jotenkin kummassa kun me teimme lähtöä maneesista, olivat pelottavat pellet sysäytyneet mun pääkoppani perimpään nurkkaan ja keskityin vain iloitsemaan onnistuneesta ratsastuksesta.

Wilma&Hestia
14hm