23.4.2016 Huhtimaasto

[Anne]

Huhtikuinen, jo reippaampi ja pitempi maasto. Varaa mukaan pienet eväät! Avoinna sebeläisille, tuntilaisille ja Liekkiksen alueen tyypeille!

11/12

Krister - Rotta
Cella - Otto
Oona - Kuutti
Salma - Bonnie
Emmy - Rokki
Pyry - Gitta
Fiia - Ruusu
Anni - Tirkku
Nette - Edi
Wilma - Walma
Simona - Siiri
Mikaela - Lusmu

Tällä kertaa suotiin kuulas ilma maastolle. Pienen käyntipätkän jälkeen Krister siirsi Rotan jo reippaaseen raviin. Ravissa sai olla sellaista keskiravin tuntua, jotta hevonen alkaisi käyttää selkää. Pehmeämmällä metsäpolulla otettiin laukkaa, tällä kertaa hevosia sai hieman koota, ettei menosta tulisi päätöntä.

Käynti, ravi ja pienet laukkapätkät vaihtelivat reitillä kohti Liekkijärven rantaa. Krister toivoi, että retkelle varatut pienet eväät pysyivät kaikkien mukana.

Rantaan tultiin käynnissä. Liekkijärvellä oli varsinainen uimaranta ja heti sen vieressä pienen metsäkaistaleen vieressä kaislikkoisempi ranta, jossa hevosia ja koiria sai uittaa. Tällä kertaa koiranomistajat loistivat poissaoloaan, olihan vielä melko kylmää. Jalkauduttiin syömään eväitä ja kuunneltiin keväisen metsän ja järven kuiskuttelua. Sitten suunnattiin samalla reippaudella kohti kotia.

[Anni]

(mulla on ollut tää varastossa jo monta viikkoa enkä malta pimitellä enää pidempään t. malttamaton wnb-poniratsastaja)

Tuijotin tarhassa kirmaavaa Tirppaa järkyttyneenä - oliko se oikeasti NOIN pieni? Eihän minuakaan ollut pituudella pilattu, mutten kokenut esimerkiksi Lailaa (rakkauspakkaus, jota vertaan vaan joka kerta uusiin ratsuihini) liian suureksi ratsuksi meikäläiselle. Venna oli ollut tähän asti pienin ratsuni pitkään aikaan ja sen säkäkorkeudesta saatiin ottaa pois reilu kymmenen senttiä, jotta päästiin tulevan ratsuni korkeuteen. No, matkailu avartaa.

Vilkuilin vuorotellen Tirkun, vuorotellen kanssaratsastajien ilmeitä. Ponia siksi, että halusin sen pienen, siron rangan pysyvän ehjänä allani, kun taas muita vain tarkastaakseni, olimmeko me tosissaan otettava ratsukko. Tähän mennessä vain Simona oli kommentoinut asiaa, hänkin vain huumorimielessä, koska retkellä olivat mukana omaa ratsuanikin pienemmät shettikset.
"Jakoikohan Krister ratsut? Meninköhän mä sekaisin jonkun kanssa?" mä "kuiskutin" Fiialle, joka oli kääntynyt vilkaisemaan meitä Ruusun selästä.
"En mä tiedä, mutta kyllä se poni jaksaa. Katso nyt tuota sen vauhtia", Fiia vastasi huolettomasti hymyillen. Tirpan askel tosiaan oli melkoisen reipas, joten ehkä poni ei (ainakaan vielä) tehnyt kuolemaa. Ehkä se selviytyisi, vaikka maastoreissu tulisikin olemaan tavallista pidempi.

Olin vaipunut ajatuksiini ja pitkän maastoreissun herättämiin syysvaellusmuistoihin, kun Krister huikkasi ohjeeksi siirtyä raviin. Tirppa viskoi innokkaana päätään, kun hipaisin tamman kylkiä pohkeillani. Alkushokin jälkeen löysin keventämiseen järkevän rytmin, vaikka se tuntui järjettömältä - miten poni pystyikin kipittämään tällaista vauhtia pienillä kintuillaan?
Mulla alkoi jopa olla ihan hauskaa. Välillä jäin hetkeksi kevyeen istuntaan, mikä sai Tirpan venyttämään askeltaan ja lisäämään vauhtiaan. Sain antaa ponin liikkua melko reippaassa tahdissa, jotta pysyisimme letkan mukana Tirpan kipikipiaskeleilla.

Mun olo oli kuin parhaallakin heppapelin ratsastajahahmolla, kun me laukattiin hiekkatiellä keväisen, heräävän metsän ympäröimänä. Laukannostossa Tirppa oli esitellyt jotain omia muuvejaan ja vauhkonnut suuntaan jos toiseenkin, mutta päästyään kunnolla liikkeelle poni oli keskittänyt energiansa vain eteenpäin liikkumiseen. Tirpan laukka oli ehdoton suosikkini poniaskellajeista: sekin oli melko pientä, mutta pehmeää ja keinuvaa.
"Raviin!" Kristerin ääni kailotti, joten tiivistin istuntaani ja tein pari puolipidätettä. Juuri hetki sitten kaula kauniisti kaarelle taipuneena laukannut ponitamma oli repiä pelihousunsa ihan täysin moisista pidätteistä ja heitti kapuloita rattaisiin parin draamapukin muodossa. Lopulta paikalleen pomppimaan jäänyt Tirppa luovutti ja jatkoi matkaansa ravissa, päätään kevyesti viskoen.

Satula narisi vaimeasti Tirpan askelten tahtiin. Annoin tamman kävellä hieman pidemmällä kaulalla, jotta se saisi tasoitella reippaamman pätkän nostamaa sykettä. Maastoreissu ja reipas meno alkoi tuntua mullakin jaloissa etenkin, kun olin aamulla käynyt maastoesteillä Väiskin kanssa.
Joku edellä menijöistä (veikkaisin Bonnieta), otti kipinää puskasta lehahtavasta linnusta ja sai takanaan tulevat hevoset vähintään säpsähtämään. Ruusu tyytyi edellämme ottamaan vain yhden sivuaskeleen, mutta Tirppa järkyttyi sen verran syvästi, että meinasi istua siihen paikkaan ja vaihtaa samalla menosuunnan taaksepäin. Sain kuitenkin ponin kuriin ja takaisin jonoon, mistä seurasi taas vaihteeksi niskojen nakkelua ja turhautunutta pärskintää.

"Miten on mennyt?" kysyin hymyillen Pyryltä. Olimme pysähtyneet, sitoneet hevoset kiinni, löysänneet satulavyöt ja kaivaneet eväät esiin.
"Ihan hyvin, Gitta vaan on ollut vähän jäärä", poika hymähti ujosti hymyillen. Nyökyttelin ja rapistelin leipäpussiani auki. Näin Tirpan höristelevän korvia suuntaani, mutta tämä eväsleipä oli minun.
"Tirppa on niin pieni, mä en oo vieläkään tottunut siihen tikitykseen", naurahdin ja sain vieressäni istuvan uuden Edin uuden hoitajan Netenkin naurahtamaan.
Vilkaisin kauempana nauravaa Mikaelaa, joka oli vasta sitomassa Lusmua kiinni - porukan orit Otto ja Lusmu saivat kunnian jäädä taukoilemaan keskenään kauempana muista, etteivät aiheuttaisi sekasortoa läsnäolollaan.
"Eihän noi ole Seppeleen hevosia?" Nette kysyi huomattuaan tuijottavani oreja.
"Ei, ne asuu mun ja mun avomiehen tallissa vähän matkan päässä Seppeleessä. Mun orin kavereina", vastasin käännettyäni katseeni tyttöön. Tämä nyökytteli uteliaasti hymyillen, joten mä päätin kertoa aamuisesta ratsastuksestani.
"Oi, teillä oli varmasti mukavaa", Nette hymyili tarinani päätteeksi. Nyökkäsin ja hörppäsin kahvia termaristani. Luksusta.

Parin reippaamman pätkän jälkeen oli aika siirtyä loppumatkaksi käyntiin. Tirppa oli painellut menemään ilman ylimääräistä hölmöilyä, joten taputin ponitamman vaaleaa kaulaa ja löysäsin ohjia. Tirpasta kehkeytyisi varmasti vallan mainio maastoratsu, kunhan vain saisi alleen kilometrien tuomaa kokemusta.

[Wilma]

Huhtimaaston tuntilista näytti hauskalta sillä rivillä, jolla mun nimi komeili. Wilma, Walma, kuulostipa hauskalta. Ne nimet sopi kivasti yhteen, wilmawalma, rimmasipa kivasti. En ollut ennen tällä ponilla ratsastanut, mutta odotin kokemusta innolla, shettikset oli varmaan söpöintä maailmassa. Itsekseni hymyillen mä lähdin maleksimaan ponitarhalle ratsuani hakemaan.


Tarhan portin vieressä seisoi vaan joku brunette vanhempi tyttö (tai nainen, en tiedä) katselemassa tarhassa riekkuvia poneja.
"Moikka", mä moikkasin kohteliaasti tapani mukaan.
"Moi", tyttö vastasi.
"Tuutko säkin tonne maastoon?" kysyin.
"Joo tuun, Tirkulla. Millä sä?"
"Walmalla."
"Ok."

Livahdin tarhan aidan ali ja suuntasin kohti heinäkasalla möllöttävää mustaa shetlanninponia. Se nosti päätään kasasta katsoen tuloani ja suuri tuppo heinää suupielessä se kirmasi tarhan toiseen päähän.
"Walma!" puuskahdin ja seurasin ponia, joka hyppi pukitellen takaisin heinäkasalle. Siinä se haukkasi taas heinää ja antautui sitten mun matkaani.


Tallissa mä harjasin Walman ja laitoin sille satulan ja suitset. Mun mielestä oli hyvin hauskaa satuloida pikkuruinen satula Walman pikkuruiseen selkään, johon pian kapuaisi yksi pikkuruinen, punatukkainen poniratsastaja. Walma pullisteli parhaansa mukaan satulavyötä kiristäessä, mutta mun onnistui kuitenkin saada vyö tiukalle. Tallissa hääräsi jo kaikennäköistä maastojengiä, ja pian Krister tuli ilmoittamaan, että voitiin lähteä matkaan. Nappasin eväsreppuni lattialta ja heitin sen selkääni. Sitten talutin Walman muiden ratsukoiden perässä ulos.


Hevosletka eteni rauhallisesti käynnissä. Walma kulki pää pystyssä iloisena. Sen korvat pyörivät päässä kuin radioantennit, kun se kuunteli metsän ääniä. Mun takanani menevä Siiri häselsi koko ajan jotain niin, että Simonan oli laitettava kaikki keskittymisensä poniin. Kun Kristerin ravikäsky kajahti joukon kärjestä, oli hamppuharjainen shetlanninponi vallan lähteä käsistä. Walmakin innostui ensimmäisistä ravipätkistä niin, että senkin perä nousi pari kertaan pieneen, shettismäiseen pukkiin, jotka mua lähinnä naurattivat. Että mä tykkäsin ratsastaa shettiksillä, vaikkakin niiden askeleiden tahtiin keventäessä takamus sai nousta satulasta nanosekunnin vauhtia.


Mä annoin Walman mennä aika reippaasti, jotta me pysyttäisiin isompiliikkeisten hevosten vauhdissa. Hyväpohjaisella hiekkatiellä me laukattiin. Walma nosti heti kipittävän, vauhdikkaan laukan, juuri sellaisen, kun mä shettiksillä muistinkin olevan. Pitäisi varmaan toivoa jompaakumpaa tallin shetuista useamminkin tunneille, en mä ollut muistanutkaan, että niillä ratsastaminen oli näin hauskaa.


Eväspaikalla me sidoimme hevoset kiinni ja löysäsimme satulavyötä. Kaivoin eväät esiin repustani ja asetuin istumaan toisen shettisratsastajan, Simonan viereen.
"Miten on menny?" Simona kysyi multa suu täynnä sämpylää.
"Tosi hyvin! Että Walma on kiva, pitäis ridata shettiksillä enemmänkin", virnistin Simonalle.
"Walma on kyl huippu, niinku kaikki shettikset", Simona tuumi.


Ennen matkan jatkumista takaisin tallille mä kävin vielä tarjoamassa Walmalle mukanani tuoman porkkanan. Koska tottahan toki piti sillekin suoda pieni evästauko, sehän tässä oli juuri juossut ympäri metsiä tikittävää askellustaan mua selässään kantaen. Tosin ponin ilmeestä päätellen se ei ollut sille yhtään vastenmielistä puuhaa, päinvastoin!

[Anne]

Tunti vihdoin tullut!

[Fiia]

Vaikka Seppeleen kaikki hevoset mukavia maastokavereita ovatkin, on suomenhevosella maastoilussa aina oma hassu hohtonsa. Vaikea on kuvitella Ruusuakaan mukavampaa maastokaveria. Tamma on pieni, leveäselkäinen, tasaisilla liikkeillä varustettu, kuuliainen mutta kuitenkin energinen – kaiken kaikkiaan hieno paketti, jonka satulassa on mukava viettää huhtikuiset pari tuntia. Etenkin, kun vielä sääkin suosii, pitkästä aikaa.

Krister aloittaa maaston reippaasti. Lyhyiden alkukäyntien jälkeen siirrämme hevoset raviin ja haemme isoa, hyvää ravia. Ruusu oikoo jalkojaan kuin parempikin kouluratsu eikä jää yhtään isompien matkasta. Minä keventelen rauhassa ja vedän raikasta kevätilmaa keuhkoihini isoina henkäyksinä. Pehmeällä isommalla polulla saamme jo laukata, tosin alkuun rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä. Ruusu yrittää ensin heittää kroppansa vinoon ja protestoi pidätteitä nakkelemalla niskojaan, mutta kuuntelee kuitenkin ja tyytyy hetken päästä paikkaansa jonossa. Hellitän ohjasta ja nautin vauhdista.

Virkeydestään huolimatta Ruusu on ihanan maastovarma. Edellämme hevoset säpsähtelevät räpisteleviä lintuja, mutta Ruusua eivät sellaiset säikäytä – se ottaa pienen sivuaskeleen linnun rääkäistessä ja jatkaa sitten tasaista hölkkäänsä eteenpäin. Saan kevennellä kaikessa rauhassa, katsella ympärilleni ja nauttia keväästä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään Liekkijärvi ei ole lakannut ihastuttamasta minua. Se on kaunis joka vuodenaikaan, niin tänäänkin. Vesi on varmasti vielä liian kylmää edes kahlattavaksi, mutta parin viikon päästä tilanne saattaisi hyvinkin olla toinen. Ruusu ja minä katselemme laineita varmasti yhtä kaihoisasti, kun letkamme saavuttaa rannan.

Valun alas tamman satulasta ja löysään satulavyötä. Ruusu huokaisee syvään ja hamuilee lähipuskasta oksaa suuhunsa. Sidomme hevoset kiinni puihin ja asetumme itse syömään eväitä. Retkieväät todella kruunaavat pitkän rauhallisen maaston: tuskin koskaan on leipä juustolla ja kurkulla maistunut yhtä hyvältä kuin nyt. Jälkiruoaksi olen varannut itselleni Pandan lakun ja Ruusulle kuivan leivänkannikan. Tamma poimii sen kämmeneltäni varovaisesti ja nyökyttelee päätään leipää mutustellessaan.

Paluumatka Seppeleeseen edetään mahat täynnä kaikessa rauhassa. Muutaman lyhyen pätkän verran pääsen vielä nauttimaan Ruusun pienestä ja reippaasta laukasta, mutta enimmäkseen ravailemme hissukseen ja kävelemme pitkät loppukäynnit. Tällaisia reissuja pitäisi ehdottomasti järjestää enemmänkin, mietiskelen. Ei kiirettä eikä stressiä, vain luonto ja hevoset.

[Emmy]

Rokki oli mainio maastoponi!

Kiitos tunnista!

[Salma]

Reipasta menoa keväisellä polulla

Kiitos kivasta tunnista!

[Nette]

Nette ja Edi järven rannalla, taustalla Liekkisaari.



Kiitos kivasta maastoretkestä!

[Cella]

Otosta näki puolen kilometrin päähän, että se oli elänyt Jinnilän poikamieskommuunissa ihan pikkuisen liian pitkään. Kun me askellettiin Mikaelan ja Lusmun rinnalla Seppeleen pihapiiriin (vartti aikataulusta jäljessä ja tukat täynnä lehtiä, koska miss Linnanmäki oli "löytänyt tosi hyvän uuden oikopolun!!"), ensimmäinen meidän näkökenttään pölähtävä hahmo oli Siiri-tamma, joka hirnui ohjiensa päässä pyörien kaikesta siitä pieneen poninrintaansa pakkautuneesta kevätyksestä. Otto-parka pysähtyi kuin seinään, pöräytti sieraimiaan, ja käänsi kaulaansa ylettyäkseen katsomaan mua satulaan – kuin kysyäkseen, miksi tuo minikokoinen nainen huusi hänelle, ja miten tuollaisilta oikein pystyi suojautumaan.

Pelottavista naisista huolimatta me päästiin asettautumaan maastoletkan hännille oikein mukavasti. Otto sai osakseen taas paljon huomiota: lempeäsilmäisenä ja kiiltävän lihaksikkaana mustana orhina sillä oli jonkinlainen maaginen vaikutus kaikkiin heppatyttöihin. Salma kurottautui morjestamaan mun herraani niin, että melkein muksahti Bonnien selästä maahan, ja Wilma ja Nettekin näkyivät supattavan ja vilkuilevan meidän suuntaan silmät kiiltäen. Ainoa, joka ei tuntunut olevan kovin vaikuttunut mun hevosestani, oli Robert. Se ei ollut edes tulossa koko maastoon – harjaili vain Hartsaa kevätauringon lämmittämällä hoitopuomilla, ja katseli kitkerin silmin Oton hyvin friisiläisille tyypillistä näyttävää kaulakaarta, joka pysyi asennossaan vaikka orilla oli pitkät ohjat. Kun meidän maastoletka lähti liikkeelle, mä olin kuulevani hoitopuomilta päin hiljaisen, takinkauluksiin tukahtuneen "... showoff..." muminan.

Mutta kenties mä kuulin väärin.

Maastoletkan kiemurtelussa ja aurinkoläikkäisessä, lähes kaikesta lumivaipastaan päässeessä maisemassa oli jälleen tuttua Hevoshullun sivuille kuuluvaa tunnelmaa. Mun piti olla Oton kanssa vähän skarpimpana kuin olisin maastoihin ja porukassa kulkemiseen jo täysin tottuneen Windin kanssa ollut, mutta se ei haitannut yhtään. Otto tuntui kevyeltä ja iloiselta ja se tavalliseen tapaansa jutteli kauheasti päristen ja pöristen kaikille, jotka vaan jaksoivat kuunnella. Mä silittelin hellästi sen ihanaa, ikuisuuskiharaa barokkiharjaa ja tunnustelin miten herra nyökkäili tyytyväisenä ohjaa vasten.

Polut alkoivat levetä, ja meidän maastokomppania siirtyi nopeampaan askellajiin. Oton iso ravi meinasi kiriä edellä menevän häntään kiinni, mutta onneksi jarrut pelasivat, eikä vaaratilannetta syntynyt. Lyhyen laukkapätkän jälkeen alkoi jäistä vapautunut Liekkijärvi väikkyä puiden väleistä, ja se sai monen suusta kuulumaan iloisia huudahduksia. Järven näkeminen lupaili aina lähestyvää kesää, ja niitä monia kertoja, kun me tätä samaa reittiä tarvottaisiin hellepäivän uimareissuilla.

Krister nosti letkan kärjessä kättään merkiksi vauhdin hidastamisesta, ja kuten hyvin usein ensimmäisillä keväisillä maastoretkillä, myös tänään osasto hieman hajosi kun osa ratsuista hidasti saman tien, kun osa vielä tahtoi jatkaa liitoraviaan ojan puolella. Ottokin pörhisteli hetken tikittävässä puoliravissa, mutta jarrutti onneksi jälleen ennen kaverin häntää. Mä katselin mun edellä keikkuvia kypäriä ja häntiä, ja totesin, että samoin olivat jarruttaneet kaikki muutkin.

Uimaranta oli yhä autio, mutta kaikki Liekkijärveläiset tiesivät, että muutaman viikon päästä se olisi täynnä väkeä – mökkiläisiä, paikallisia lapsia ja nuoria, ja hevosenuittajia kaikilta lähitalleilta. Me kiemurrettiin vielä hetki eteenpäin saadaksemme hyvän pysähdyspaikan, ja lopulta Kristerin merkistä jalkauduttiin pehmeälle hiekalle.

"Mulla on taas eväitä pienen afrikkalaisen valtion tarpeisiin", Emmy mutisi keikauttaessaan reppua selästään. Munkin kurkkua kuivasi, enkä malttanut odottaa pääsyä eväsmehupullon kimppuun kuin sen verran, että sidoin Oton huolella kiinni hevosten lepopaikalle.

Siihen ori jäi, tyytyväisenä niin tavattoman paljosta seurasta – vaikkakin mahdollisimman kauas itseään yhä flirttailevasti vilkuilevasta Siiristä.

[Pyry]

Tallissa aina niin kiukkuisen Gitankin mieli parani retken myötä, eikä se kertaakaan yrittänyt päästä Pyryn lihan makuun tai ponkaista poikaa selästään! Pieniä saavutuksia nämäkin.