Sallan Hoitokirja

[Anne]

Cloudgazer - Salla

• Englantilainen täysiverinen, tamma
• Kimo, 156cm
• Omistaja: Elli
• Hoitaja: Randi

[/a]
[/ul][/div]

[Anne]

9.4.2016 Aamumaasto

Uusi kisahevonen ja uusi työ, pitikin ne molemmat ajoittaa samalle kuukaudelle, Elli ajatteli itsekseen. Salla nautiskeli Ellin hieroessa sen vaaleaa karvaa kumisualla. Harmaat talvikarvat irtosivat pölisten ja laskeutuivat turpeelle aamuauringon valossa. Elli viimesiteli Sallan pölyharjalla ja nosti estesatulan tamman selkään. Rankka viikko uudessa työssä pankin ihmeellisessä maailmassa kirveli Ellin kropassa, henkisesti. Liekkijärveltä oli lisäksi matkaa lähimpään isoon kaupunkiin, joten päivät olivat venyneet 14-tuntisiksi. Uuden hevosen treenaus ja hoito siihen päälle ja Elli oli burnoutin partaalla jo parin viikon jälkeen.

Pihalla Elli hyppäsi vaivattomasti Sallan selkään. Elli oli heti tamman tultua aloittanut kävelyt maastoissa, että Salla tottuisi ympäristöön. Lisäksi kenttähevosen oletusarvo oli, ettei se jokaista kiveä ja oskaa säikkyisi muutenkaan. Hevoselle oli hyvä tehdä heti selväksi, että maastoilu oli normaalia ja miltei jokapäiviäistä. Salla käyttäytyikin kauniisti. Ellikin oli kiireistään huolimatta päässyt nopeasti kiinni taas jatkuvaan ratsasteluun. Pohjalla oli toki hyvä peruskunto, olihan nainen vuosi sitten aloittanut tiukan kuntokuurin ja salilla oli käyty useamman kerran viikossa. Aivan nuoruuskunnossaan nainen ei vielä ollut, eikä varmasti sinne enää pääsisikään. Lihasta löytyi kuitenkin pienen rasvakerroksen alta.

Salla käveli rauhallisesti, mutta uteliaasti eteenpäin. Aurinko nousi korkeammalle ja kurkisti jo uskaliaasti puiden takaa. Pian tamma jännittyi ja pysähtyi niille sijoilleen.

- Rauhassa, Elli taputteli kimoa ja antoi pohkeita.

Salla otti pari pientä ja jännittynyttä askelta eteenpäin. Mutkan takana oli selvästi tulossa isompi hahmo. Elli tunnisti hahmon ratsukoksi äänistä päätellen. Ja vielä tutuksi ratsukoksi: vastaan tuli Sartsu ja Alex. Alex hirnahti kovaa ja korkealta ja Salla hörisi ruunalle takaisin Ellin rauhoittelevien taputusten saattelemana.

Elli kysyi Sartsulta, saisivatko he kävellä yhdessä tallille. Aamuauringon valossa täysveriratsukkopariskunta käveli Seppeleen pihaan. Alex jatkoi talliin ja Elli ja Salla kentälle. Linnut sirkuttivat, kevät oli täällä. Ja mikä parasta: aamutreenit kuivalla ulkokentällä.

[Anne]

15.-17.4.2016 Estekurssi

Perjantai

Ellin ja Sallan yhteinen työskentelyura oli vasta aluillaan ja estekurssi tulikin oikein passeliin paikkaan. Kenttäpariskunta tarvitsisi varmuutta ja rutiinia perushyppelyyn, jotta voitaisiin aloittaa maastoesteiden hyppääminen myöhemmin keväällä.

Pirren valvovan silmän alla Elli tunsi olonsa alkuun hieman oudoksi. Hän ei ollut Pirren oppiin aiemmin päässytkään ja yllättyi tämän tiukkuudesta. Tuli kommenttia ihan perusjutuista: Sallan lapa karkasi kaarteessa, Elli puski hevosen kavaleteillekin ja ylipäätään kimon hevosen oli vaikea päästä rytmistä kiinni. Yhden tehtävän Pirren pyysi vain Elliä matkustamaan, yliratsastaminen pitäisi saada pois. Sen jälkeen Pirre piti hyvin pitkän puhuttelun siitä, että uuden hevosen kanssa ei lähdetty näyttämään, vaan tultii kokeilemaan. Hevoselle piti antaa aikaa ja tässä tapauksessa itsepäiselle ratsastajallekin.

Lopputuntia kohden molemmat, sekä hevonen, että ratsastaja löysäsivät ruuvia ja ilo alkoi löytyä. Pirre nosti vielä armollisesti pari korkeampaa estettä Sallalle, jotta se vähän orientoituisi huomiseen, eikä vetäisi samalnlaista, jäykkää ja suorituskeskeistä moodia heti huomenna, kun näkisi oikeita esteitä.

Lauantai

Lauantain ensimmäinen tunti alkoi kentällä. Elli olisi halunnut antaa Sallalle hyvin rennon alkuverkan, mutta Pirre oli toista mieltä. Kun reippaassa tahdissa puikkelehditiin esteiden välissä milloin ravissa, milloin laukassa, alkoi Salla kerätä kierroksia. Sallalla oli selvää imua esteille, jos esterakennelma oli vähänkään sen näköpiirissä, tamma nosti katseensa ja alkoi liirata kohti esteen suuntaa. Pirre kehui Ellin hevosta tästä ominaisuudesta, mutta muistutteli samalla perusrutiinista ja siitä, että Ellin ei pitänyt välittää moisesta.

Estekorkeutta nostettiin melkoiseen tahtiin ja Sallakin pääsi nostelemaan jalkojaan. Yhden askeleen sarjalla Salla katosi hetkittäin Ellin avuilta, Elli ei aivan muistanutkaan millaista kuntoa tiivistahtisessa estetreenissä tarvittiin. Ja tasapainoa. Nyt Elli kuitenkin uskalsi jo olla tuuppaamatta ja antoi hevoselle tilaa hypätä itse. Pirren mielestä tietenkin liikaa. Tällä kertaa Ellin täytyi ottaa enemmän kiinni ja määrätä tahti. Salla punki pärksien eteenpäin, aivan epätasaisilla ilmavaroilla ja ponnistuspaikoilla.

Lopputunnista Elli ja Salla ottivat vähän pitempään happea ja Salla sai ravailla rentona. Viimeiset esteet menivät jo paremmin, vaikkakin rentoilu laittoi Sallaa vähän löysäksi. Pirren päässä taisi kuhista kasa ideoita, joilla saataisiin kimosta tammasta esiin se järkevä puoli. Se puoli, jolla se oli kuulemma napsinut sijoituksiakin kenttäkisoissa.


Elli miltei huokaisi saadessaan Tollon vaihtotunnille. Tollo oli aivan erityylinen, mitä Salla. Siinä oli tuntihevosen tasaisuutta ja entisen kisahevosen varmuutta. Cremellon selässä Elli ei yhtään ihmetellyt, miksi ruuna oli ostettu Seppeleeseen opetushevoseksi. Tollohan oli mahtava! Vaikka se vähän honkkeloi alkuun sinne sun tänne, pysyi se Ellin lapasissa tasaisena ja Pirrekin pääsi antamaan punatukalle jopa kehuja.

Suomen kevään perustyyliin alkoi lopputunnista tietenkin sataa veden ja jään yhditelmää taivaalta. Tollo lotkautti korvansa pari kertaa, mutta Ellin vakaiden apujen sisällä se litteli sarjojen ja erikoisesteiden yli kepeästi kuin kolibri.

Sunnuntai

Elli melkein kyynelehti satuloidessaan Sallaa. Nainen oli eilisen vaihtotunnin jälkeen lähtenyt kotiinsa ja mennyt tapaamaan pari kaveria. Iloiset teinitytöt leirimökeissä eivät olleet olleet sitä mitä Elli kaipasi. Kukaan ei ymmärtäisi häntä. Ellin ja Sallan piti tulla leikkimielellä hyppäämään kurssille. Mutta miten kävi? Kaunis tamma paljastui haastavaksi diivaksi, jota Elli ei osannutkaan oikeasti ratsastaa.

Rataa opetellessaan Pirre lähestyi Elliä. Blondi taisi vaistota tuoreen hevosenomistajan masennuksen.
- Sillä on hyvä hyppytekniikka, Pirre aloitti.
Elli nyökkäsi.
- Mutta se on tamma. Ja vähän herkkä. Tarvitsee aikaa ja rutiinia. Ja kärsivällisyyttä.
Elli nyökkäsi uudestaan. Hän tiesi olevansa lyhytpinnainen ja hieman maanisuuteen tai depressiivisyteen taipuva. Niin tuntui olevan Sallakin. Siinä vasta hyvä yhtälö.
- Keskityt vaa teihin ja omaan istuntaan. Sallakin saa tilaa, mutta kuitenkin sitä ratsastetaan.
Elli hymähti ja suoristi ryhtiään. Samassa tyttölauma kirmasti ratapiirroksen luo.


Maneesissa Salla tuntui toimivan taas paremmin. Se ravasi rennosti ja nyt Elli sai päättää lämmittelyn tahdin. Hän antoi uteliaalle tammalle aikaa ja Salla pehemeni mukavaksi. Elli otti myös Pirren neuvosta vaarin ja keskittyi enemmän omaan istuntaansa ja apujenkäyttöön. Vei suorittavat ajatukset pois hevosesta. Sallakin sen tuntui huomaavan.

Elli ja Salla ottivat alkuun sarjoja, joilla Elli keskittyi vain tasaiseen tuntumaan ja rentoon istuntaan. Radalla Salla taas kuumeni ja vaikka miten Elli yritti, ei hän pystynyt täysin rentona selässä olemaan. Salla kuumui, viipelsi taas lapa edellä pois kaarteista ja karkasi tuntumalta. Puolipidätteet eivät menneet läpi ja Elli jännittyi. Hypyistä tuli hieman väkinäisiä ja yksi puomikin kolahti alas.

Iltapäivällä lahdettiin raviradalle. Elli pelkäsi jo valmiiksi Sallan käyttäytymistä. Tällä kertaa kuitenkin turhaan. Vaikka Salla oli innoissaan, tiesi se kenttähevosena mitä on tulossa. Nyt se sai laukata risuesteiden välissä isoa, tasaista laukkaansa. Se teki vapautuneet ja matalat hypyt esteiden yli ja pörisi innoissaan. Salla oli elementissään ja niin alkoi olla Ellikin.

Kiitos, Pirre, mahtavasa kurssista!!

[Randi]

Ensimmäinen (30.4.2016)



Kevään ensimmäiset lämpimät päivät olivat yllättäneet minut täysin, ja hiki valui selkääni pitkin, kun kyykin talven jäljiltä varastosta kaivamani pyörän vieressä. Olin yrittänyt pumpata yhteistyöstä kieltäytyvää takapyörää jo kymmenen minuuttia, ja hermoni alkoivat pikkuhiljaa olla katkeamispisteessä.

”Hemmetin romu,” kirosin ja paiskasin pumpun maahan samalla, kun se pieni ilmamäärä mitä olin onnistunut pusertamaan renkaaseen sihisi ulos. Haroin hiuksia pois silmiltä ja nousin seisomaan selkäni raksahtaessa ikävästi.

”Mitä sä täällä riehut?” vilkaisin rivitaloasuntomme ovelle, josta äitini kurkkasi ulos.

”Mun piti lähtee sinne tallille,” puuskaisin ja vilkaisin pyörääni, ”mut tää pumppu ei toimi.”

”Ai,” äitini sanoi ja oli hetken hiljaa. Se ei ikinä ollut hirveän innostunut mun ratsastusharrastuksesta, ja oli selkeästi ajatellut, että en enää muuton jälkeen innostuisi käymään tallilla. Olihan Liekkijärvelle saapumisestamme kulunut jo muutama kuukausi, minä aikana en ollut osoittanut kiinnostusta harrastukseni jatkamiseen.

Mutta toisin kuin äitini luuli, se ei johtunut siitä, ettenkö olisi halunnut jatkaa ratsastusta, vaan pikemminkin siitä, etten vain ollut saanut aikaiseksi lähteä tallille. En olisi ikinä myöntänyt sitä ääneen, mutta kai tämä koko muuttohässäkkä sai mut vähän pois tolaltani. Olin asunut edellisellä paikkakunnallamme, samassa talossa koko ikäni, ja muutto Liekkijärvelle tuli täysin puun takaa, pakottaen minut jättämään taakseni niin kaikki kaverini kuin myös tuoreen vuokrahevoseni, jonka kanssa olin maalaillut pilvilinnoja kehittymisestä, valmentautumisesta ja kisaamisesta. Siihen olisi tosin ollut vielä pitkä aika, sillä toisin kuin vanhat tallikaverini, minä olin aloittanut ratsastamisen vasta kolmisen vuotta sitten, enkä vielä yltänyt heidän tasolleen. Mutta ainakin minulla olisi ollut mahdollisuus, ajattelin synkeänä.

Nyt olin jälleen lähtöpisteessä: ei kavereita, ei tallia, eikä hevosta.

”Nii, kävin siellä viime viikolla, muistatko?” sanoin äidille kädet puuskassa. Olin googlaillut netistä lähimmät ratsutallit, ja käynyt vaivihkaa tutustumassa Seppele-nimeä kantavaan talliin. Talli oli vaikuttanut päällepäin melko samanlaiselta, kuin kotipaikkakuntani ratsastustalli: kiireiset tuntilaiset varustivat ratsujaan hoitajien avustuksella, ja vakiotunnit pyörivät kevään tullen kentällä, jonka reunalla olin nököttänyt muutaman tunnin ajan keräten rohkeutta kysellä mahdollisista ratsastustunneista. Lopulta olin päätyny kirjoittamaan nimeni hoitohevoslistaan.

Olisi makeeta saada oma hoitohevonen, jota voisi käydä katsomassa päivittäin, ajattelin. Edellisellä tallillamme ei jaettu hoitohevosia, sillä tallin omistajan mielestä se pahensi tallin yhteishenkeä. Tiedä sitten, mitä täälläpäin ajateltiin asiasta.

”Joo. Mutta et kai sä ala nyt roikkumaan siellä samalla tavalla kun ennen?” äiti katsoi mua nyrpeänä.

”No en en. Aattelin vaan, et kävisin vaikka kerran viikossa tunnilla tai jotain,” sanoin kyllästyneenä. Tuskinpa mä täältä edes löytäisin samanlaista hengailuporukkaa kuin mitä meillä oli. Halusin vaan olla taas hevosten kanssa tekemisissä.

Äiti katsoi mua hetken ja nyökkäsi sitten varaston suuntaan, ”voit ottaa ton mun pyörän tänään. Katotaan sit toi sun kuntoon,” se sanoi ja haki sisältä mulle avaimet.

”Kiitti! Mä tuun illaks takas,” työnsin oman pyöräni syrjään ja hain varastosta äidin vanhan, huteran pyörän, jonka ohjaustanko oli ohuempi kuin luudanvarsi.

Satulan säädön jälkeen pääsin vihdoin liikkeelle. Tallille oli matkaa melkein viisi kilometriä, ja olin hikinen jo valmiiksi. Oli siis sanomattakin selvää, että tallin vihdoin häämöttäessä edessä, olin läkähtymispisteessä.

Pyöräilin muutaman tarhan ohi, ja katsoin niissä käyskenteleviä hevosia kiinnostuneena. Olikohan noi tuntiratsuja vai yksityisiä? Ohjasin pyörän koivukujaa pitkin tallirakennuksen pihaan ja jätin sen nojaamaan puuta vasten. Parkkipaikalla oli näkynyt vain muutama auto, eikä tallinpihallakaan näkynyt ketään. Kentällä sen sijaan näkyi ratsukko ja muutama henkilö aidan kupeessa.

Sujahdin nopeasti talliin ja imaisin keuhkot täyteen tuttua, hevosentuoksuista ilmaa. Haju oli sama tallista riippumatta. Tallissa oli hiljaista, mutta ympärille vilkuilu paljasti, että muutamassa karsinassa oli hevosia ja jotkut, kenties niiden hoitajat, häärimässä ympäriinsä.

Suunnistin karsinarivistön ohi tallin perälle. Löysin ilmoitustaulun perimmäisen huoneen seinältä. Ja siinä se oli: hoitajahaun tulokset. Vaikka tiesin, että todennäköisesti jäisin ilman hoidokkia, olinhan täysin tuntematon tyyppi näillä kulmilla, pieni toivon kipinä paloi kuitenkin vatsanpohjassani, ja luin taululle kiireessä läväistyä lappua jännityksestä pinkeänä.

...Randi? Lukiko siinä oikeasti Randi?

Vatsassa oleva kipinä loikkasi jonnekin kurkun seutuville, kun luin rivin uudestaan ja uudestaan. Mutta totta se oli, kellään muulla ei varmasti olisi näin outoa nimeä. Nimeni komeili Salla-hevosen kohdalla. Mistä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan: häpeissäni jouduin myöntämään, ettei minulla ollut aavistustakaan, mikä tallin hevosista oli Salla.

Muistan hakeneeni pestiä niin varmana, etten saisi paikkaa, että en juuri tutustunut valittavina oleviin hevosiin. Lyhyen haastattelun jälkeen, jonka oli pitänyt joku ruskeahiuksinen nainen, jonka nimeä en muistanut (tallin omistaja?), olin pistänyt nimeni sopivimman kuuloisen hevosen kohdalle. Niinpä, Salla.

Katselin neuvottomana ympärilleni tyhjässä huoneessa. Mitäs nyt? Pitäisi ehkä ensin selvittää, missä Salla asustaa. Lähdin kiertämään tallia lukien karsinoiden ovissa olevia kylttejä. Onnekseni löysin Sallan karsinan nopeasti. Se oli heti pesuboksin vieressä. Hienoa, ajattelin mielessäni, se sijaitsee käytännössä katsoen tallin sydämessä. Täällä ei ainakaan onnistuisi piiloutua katseilta, mietin kun kurkistin tyhjään karsinaan. Toisaalta, tällä paikalla kuulisi luultavasti tallin parhaat juorut. Ei sillä, että ne minua kiinnostaisivat, tuumin arvokkaasti, kun jatkoin matkaani kohti ulko-ovea, joka ymmärtääkseni johtaisi kentälle. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että en ollut mestari itsehillinnän saralla ja olin yleensä ensimmäinen, jolla oli korva kiinni ovessa, kun jotain mielenkiintoista tapahtui.

Kun poistuin tallista, huomasin, että kentän laidalla olikin paljon enemmän porukkaa, kun aluksi luulin. Tunnistin osan tytöistä, olin nähnyt heidät samassa lukiossa. En kuitenkaan ollut puhunut kenellekään heistä aiemmin. Ainoa tyyppi, jonka kanssa koulussa juttelin, oli se joka vuosikurssin pakollinen hylkiö, tässä tapauksessa tyttö, joka kulki käytävillä nenä kirjassa ja haisi sipulilta. Hän oli tullut istumaan ruokalassa viereeni, mistä lähtien olimme vaihtaneet muutaman sanan silloin tällöin.

Kentällä pyöri kahdella pääty-ympyrällä seitsemän ratsukkoa, ja keskellä seisoi tiukan näköinen nainen, jonka kuuluva ääni ohjeisti ratsastajia. Yritin kävellä rennon näköisesti aidalle ja otin kohteekseni punatukkaisen, aitaan nojailevan tytön.

”Hei, tota,” aloitin sujuvasti, ”öö, voisitkohan sä auttaa mua? Mun pitäis löytää semmonen hevonen kun Salla.”

Tyttö kääntyi katsomaan mua kiinnostuneen oloisena, ”Salla? Ai se Ellin uus hevonen?”

”Öö, joo? Mä oon sen uus hoitaja,” sanoin, ja tunsin itseni jostain syystä todella typeräksi. Fiilis kuitenkin hälveni, kun tyttö hymyili mulle ystävällisen oloisesti.

”Aa, okei! Sun kannattais varmaan jutella Ellin kaa,” tyttö sanoi ja osoitti maneesin suuntaan, ”se pitää seuraavan tunnin, on varmaan kohta tulossa tallille. Ja Salla löytyy tosta ekasta tarhasta, se on se kimo.” Jos tyttö piti outona sitä, etten tiennyt, miltä hoitohevoseni näyttää, niin ainakaan se ei sanonut sitä ääneen.

”Oolrait. Hei, kiitti!” hymyilin takaisin ja käännyin lähteäkseni tarhan suuntaan.

”Nii hei ja tervetuloo hoitajaks! Tää on maailman paras pesti!” tyttö huikkasi vielä perääni, enkä ollut ihan varma oliko viimeinen kommentti tarkoitettu sarkastisesti. ”Kiitti,” sanoin jälleen ja jatkoin matkaani. Ai hitsi, oisko mun pitäny esitellä itteni?

Löysin Sallan tallia lähimmästä tarhasta. Nojasin aitaan ja katselin kimoa tammaa ihastuneena. Ainakin mulla kävi hyvä tuuri hoitohevosen suhteen, se näytti upealta! Olin aina ollut enemmän hevos- kuin ponityttöjä, ja upea täysiverinen sai minut melkein tärisemään innostuksesta. Hetken mielijohteesta sujahdin aidan alitse tarhaan ja kävelin hevosen luokse. Se tervehti minua nuuskaisemalla ojennettua kättäni hieman ujosti. ”Moikka,” lepertelin sille äänellä, jonka varasin vain nelijalkaisille ystävilleni. ”Sähän oot upea kaveri,” sanoin kurottautuessani silittämään hevosen lapaa. Salla kuitenkin väisti minua ja käveli lajitovereidensa seuraan, jättäen minut seisomaan tyhmän näköisenä keskelle tarhaa.

Tällä hetkellä myös huomasin jonkun viittilöivän minulle tarhan aidalta.

Kävelin oranssitukkaisen henkilön luokse naama punaisena ja valmistelin mielessäni hyvää selitystä. Nainen kuitenkin kerkesi avata suunsa ennen minua: ”hei, sä oot varmaan se Sallan uusi hoitaja?” Nainen vaikutti onnekseni rennolta.

”Joo,” vastasin kivutessani aidan toiselle puolelle.

”Me ei ollakaan vielä tavattu, Anne puhui susta.” Niin tosiaan, Anne oli minua haastatellut nainen, muistin äkkiä. ”Mä oon Elli,” nainen ojensi kätensä, ”Salla on mun uus hevonen.”

”Randi,” sanoin kätellessäni naista.

”Meillä on tosiaan aikeissa kisata kenttää Sallan kanssa, kuhan tässä tutustutaan,” Elli jatkoi ja kävelimme yhdessä tallin suuntaan. Nyökyttelin kiinnostuneena, kun nainen kertoi tarinaa siitä, miten löysi Sallan.

Pysähdyimme tallissa toimiston ovelle. ”Anyway, sun hommaksi jää lähinnä pitää Salla hyvässä kunnossa. Sen pitäis nyt aluksi tottua näihin maastoihin, että olisi hyvä, jos vaikka päivittäin taluttelisit sitä vähän tässä lähiympäristössä. Se osaa olla vähän arka, kannattaa ottaa seuraa mukaan maastoon jos saa,” Elli kertoi ja katsoi minua tutkaillen, ”olitkos sä miten paljon ollu hevosten kanssa?”

”Oon mä nyt jo kolme vuotta,” sanoin. Se kuulosti lyhyeltä ajalta jopa mun korvaan. ”Mut mulla on kyllä kokemusta aika monenlaisista hevosista. Mun entinen vuokrahevonenkin jännitti välillä vähän kaikkea,” yritin saada itseni kuulostamaan osaavalta.

Elli kuitenkin hymyili ja avasi toimiston oven. ”Voit vaikka harjailla Sallaa vähän tänään, tossa on hoitopuomi etupihalla, tänään on niin ihana keli!”

”Jees, mä voin mennä siihen,” sanoin ja en voinut pidätellä hymyäni. Käännyin ympäri ja suunnistin Sallan karsinalle. En kuitenkaan löytänyt riimua sieltä, ja hetken haihattelun jälkeen paikansin sen etuoven vieressä olevasta telineestä. Noukin riimun ja narun käteeni, kunnes huomasin jonkun seisovan vieressäni.

”Löysitkö oikeen hevosen?” tyttö kentän laidalta kysyi hymyillen.

”Joo,” hymyilin takaisin ja tällä kertaa päätin esitellä itseni, ”mä oon muuten Randi.”

”Mä oon Fiia, mun hoitoponi on siinä viereisessä karsinassa. Elmo siis, se nyffi” Fiiaksi esittäytynyt tyttö kertoi. Tulisin siis luultavasti näkemään heitä enemmänkin.

”Kiva,” en osannut oikein sanoa muuta, joten hymyilin ja jatkoin matkaani ulos. Salla seisoi muutaman muun hevosen kanssa tarhan keskivaiheilla, hamuillen olemattomia heinänkorsia kuivuneesta maasta. Sujahdin tarhaan portin ali ja yritin olla kaatumatta, kun tennarini tarttui portin edustalla olevaan mutaan. Kenkävalintani oli selkeästi ollut huono, ajattelin kun kiskoin mutaisen jalkani irti.

Lähestyin Sallaa kohteliaan vinosti, ja annoin sen jälleen nuuhkaista kättäni. Ennen kuin tamma kerkesi lähteä karkuun, pujotin käteni sen kaulan alitse ja puin sille riimun nopeasti. Se seurasi minua kauniisti tarhan portille. Portilla jouduin tasapainottelemaan mudassa ja hätistelemään samaan aikaan muutamaa muuta hevosta kauemmas. Kun vihdoin sain Sallan turvallisesti aidan toiselle puolelle, kenkäni olivat läpimärät mudasta.

Talutin Sallan hoitopuomille kengät lätisten ja sidoin sen vetosolmulla kiinni. Seuraava tehtäväni olisi löytää tamman harjat. Hetken etsiskelyn jälkeen löysin pussukan, mihin liimatussa teipinpätkässä luki hoitohevoseni nimi. (Minun hoitohevoseni. Kylläpä se kuulostikin hyvältä!) Palasin hoitopuomille, missä Salla odotti nätisti. Tamman pää kääntyili niin pitkälle kuin riimunnaru sen salli, ja se tarkkaili tallinpihan toimia korvat höröllä.

Sallaa harjatessani huomasin pian, miten herkästi tamma reagoi erinäisiin häiriöihin. Ohi ajava tukkirekka sai sen jännittymään ja tuijottamaan tielle pää korkealla. Tallin ovesta kottikärryjen kanssa kolisteleva mieshenkilö sai myöskin tamman tuijotuksen osakseen. Sitä ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan mikään, mitä minä tein. Niin mahanalusen kuin päänkin harjaus sujui ongelmitta, ja Salla nosti kavionsa puhdistettaviksi pelkästä pienestä hipaisusta ruunurajaan.

Minulla ei ollut kiire mihinkään ja vietin pitkän tovin setvien Sallan harjaa ja häntää käsin. Sallakin tuntui lopulta rentoutuvan kokonaan, ja seuraili tallinpihalla liikkuvia ihmisiä vain rennosti päätä kääntämällä.

Lopulta minulla ei ollut enää mitään puunattavaa. En tiennyt, milloin hevoset otettaisiin sisälle, joten päätin päästää tamman takaisin tarhakavereidensa seuraan. Se tietysti tekisi turhaksi harjaukseni, mutta sillä ei ollut nyt väliä, sillä ymmärtääkseni Sallaa ei tänää enää liikutettaisi.

Salla ei näyttänyt tyytyväiseltä joutuessaan jälleen ylittämään mutaisen portinedustan. Jouduin viemään sen riimusta pidemmälle, ja kenkäni, jotka olivat kerenneet hieman kuivua, kastuivat uudestaan. Salla jäi mielenosoituksellisesti seisomaan paikalleen, kun irrotin riimun ja suljin portin.

Katselin tarhan seesteistä porukkaa hetken, kunnes kävelin talliin, vein riimun paikoilleen ja hakeuduin pesuboksiin, koittaen harjata pahimmat mudat kengistäni irti.

Löysin boxista kuluneen näköisen tiskiharjan, jolla rapsutin mutaa irti. Pitäisi heti ensi töikseni tuoda tallille varakengät. Nyt kun olen hoitaja, se on varmaan ok. Saisinkohan mä ihan oman kaapin?

Päätin mennä tutkimaan asiaa, ja löysin tieni yläkertaan, missä hoitajien lokerikot sijaitsivat. Kaikki olivat kiinni ja muutamassa lukossa oli avain. Pitäisikö mun hakea oma avain Annelta tai Elliltä?

Näytin varmasti todella neuvottomalta litisevine kenkineni, sillä kun huoneen perällä oleva ovi aukesi ja lokerohuoneeseen asteli kaksi tyttöä, toinen heistä kysyi ystävällisellä äänensävyllä: ”hei, etitkö sä jotain?”

”Öö, joo. Mistä mä saisin itelleni lokeron? Eiks nää oo hoitajien?” kysyin ja viittilöin kaappirivistön suuntaan.

”Ai sä oot yks niistä uusista hoitajista!” ruskeatukkainen tyttö hihkaisi innostuneena, ”mä oon Rosa, hoidan Kössiä.” Nimi Kössi ei merkinnyt minulle mitään, mutta nyökkäilin kiinnostuneena, ”aa juu!”

”Tervetuloa vaan Sebeen,” toinen tytöistä, pellavapää, jonka olin ehkä nähnyt vilaukselta lukiossa, sanoi,” mä oon Tuulia, Ruusu on mun hoidokki. Ketä sä nyt hoiditkaan?”

”Mä rupeen nyt hoitamaan Sallaa. Nii ja mä oon siis Randi,” huitaisin kädelläni siihen suuntaan, missä ajattelin tamman tarhan sijaitsevan.

”Sitä Ellin uutta hevosta? Siistii,” Rosa sanoi. Olin kuullut sanat 'uusi hevonen' jo monesta suusta. Salla ja mä oltiin siis kumpikin tuntemattomia täällä. Kuinka sopivaa.

Rosa jatkoi puhumista ja palautti mun huomion takaisin keskusteluun, ”nii ja voit varmaan ottaa jonkun noista tyhjistä kaapeista.”

”Minkä vaan?” kysyin ja vilkaisin kaappirivistöä.

”Joojoo, ei se oo niin tarkkaa,” Rosa avasi yhden kaapeista, jossa oli avain lukossa. ”Oho tää olikin varattu,” tyttö sulki oven nopeasti ja kokeili toista, ”tää on tyhjä, ota tää!”

”Aa, okei,” vilkaisin rivin toisiksi viimeisintä kaappia, jonka pohjalla seilasi muutama tyhjä karkkipaperi. Noukin ne ylös ja nakkasin roskikseen. ”Hei, kiitti,” sanoin tytöille hymyillen.

”Tarvitko sä kenkiä lainaan?” Tuulia kysyi multa huvittuneena ja katsoi läpimärkiä, likaisia tennareitani. ”Mulla on yhet kumpparit tuolla, jos haluut.”

”Oikeesti? Se ois mahtavaa,” vastasin häkeltyneenä. ”Mä tuun huomenna tallille, voin tuoda ne sit heti takas.”

”Joo, oota hetki!” Tuulia sanoi ja kaivoi omasta kaapistaan kirkkaan punaiset kumpparit. Ne oli mulle vähän liian isot, mutta olin niin kiitollinen, että en maininnut asiasta. ”Kiitti hirveesti!” sanoin kun vaihdoin märät kenkäni kuiviin. Mulla ei ollut kassia, joten päätin jättää tennarit kaapin pohjalle kuivumaan. Suljin oven ja tungin avaimen farkkujeni taskuun.

”Sun pitää lähtee joskus maastoon meidän kaa,” Rosa mietiskeli ääneen. Ehdotus sai minut hyvälle tuulelle. Ehkäpä mä saisin täältä kavereita vielä ennen kesää, niin mun ei tarttis nauttia lomasta yksin.

”Joo, mä voin taluttaa Sallaa,” hymyilin ja jatkoin, ”sille oiskin hyvä et olis seuraa lenkeillä.”

”Mahtavaa,” Tuulia hihkaisi väliin, ”odota vaan kun näät Liekkijärven maastopolut! Täällä on upeita reittejä!”

Hymyilin tytöille iloisena ja suunnittelin jo mielessäni, mitä kaikkea voisin kesän tullen puuhata. Puheet maastoiluista saivat minut innostumaan tulevasta.

Pian huomasin kellon olevan jo melko paljon, joten päätin lähteä pyöräilemään kotiin päin. Sanoin heipat Rosalle ja Tuulialle ja hypin portaat alas hyväntuulisesti.

Äitini pyörä odotti minua koivun juurella, vaikka huomasin, etten ollut muistanut lukita sitä. Fiilikseni oli katossa, kun pyöräilin pois tallin pihasta. Nauroin jo valmiiksi äitini ilmeelle, kun hän saisi tietää, että joutuisin tästedes käymään tallilla päivittäin. Mahdolliset nuhteet eivät kuitenkaan jaksaneet huolettaa minua, sillä tällä hetkellä olin onneni kukkuloilla.


Randi & Salla 1HM


//toivottavasti tarinoilla ei ole mitään pituusrajaa, innostuin vähän kirjoittelemaan :-D

[Randi]

Toinen (20.5.2016)


Aurinko paistoi mukavan lämpimästi kun pyöräilin suoraan koulusta tallille. Jätin nyt jo korjatun pyöräni koivua vasten nojalleen, ja hiippailin tallin ovelle. Kello oli vielä sen verran vähän, että tallissa oli melko hiljaista. Hevoset olivat ulkona, lukuun ottamatta muutamaa karsinasta kurkkaavaa päätä. En tunnistanut hevosia, mutta silitin ohimennen komeaa punarautiasta hevosta, joka venytti päätään minua kohti.

Suunnistin Sallan karsinalle ja kurkistin sisään. Se oli näköjään jo siivottu. Vilkaisin ruokakuppia, ja totesin sen kaipaavan puhdistusta. Pyörin hetken pesupaikalla etsien sopivaa harjaa, kunnes bongasin lättänäksi kuluneen tiskiharjan ristikkohyllystä. Täytin vesisangon puolilleen ja kaadoin hieman vettä Sallan ruokakuppiin. Sain hinkata kuluneella harjalla hetken aikaa, ennen kuin pinttyneimmät rehunpalaset irtosivat kupin reunoilta, mihin mennessä selkäni oli hiestä märkä. Jätin turhaksi osoittautuneen ruutupaidan Sallan karsinan eteen roikkumaan ja kävin viemässä sangon takaisin pesupaikalle pelkässä sinivalkoraidallisessa topissa.

En vieläkään nähnyt tallissa ristin sielua, mistä olin salaa kiitollinen. Olin kerennyt jo muutaman viikon aikana tutustua (lähinnä nimeltä) osaan hoitajista, mutta en siltikään tuntenut puoliakaan tallin väestä. Uusiin ihmisiin tutustuminen, etenkin yksin, oli aina jotenkin stressaavaa.

Karma ei kuitenkaan ollut koskaan minulle armollinen, ja kääntyessäni kulman takaa noutamaan Sallan riimua, olin hilkulla törmätä suoraa päätä punatukkaiseen mieheen, joka kantoi täysiä vesisankoja kummassakin kädessä.

”Whoa!” mies huudahti, kun onnistuin juuri välttämään törmäyksen. Vettä kuitenkin läiskyi meidän molempien päälle.

”Ääk! Anteeks kauheesti,” pahoittelin nolona, mutta mies ei näyttänyt olevan vihainen.

”Ei mitää,” hän sanoi ja jatkoi matkaansa tallin päätyyn. En kerennyt esitellä itseäni, mutta miestä ei näyttänyt kiinnostavan.

Olkiani kohauttaen poimin Sallan riimun ja narun naulakosta ja suuntasin askeleeni tammojen tarhalle.

Portilla minua vastassa oli suurikokoinen harmaa tamma, joka hamusi innokkaasti minua hiuksista, kun suljin porttia perässäni. ”Hei,” naurahdin ja työnsin tamman pään pois, ”lopeta!”

Skannasin tarhaa katseellani ja paikansin Sallan mistäs muualta kuin tarhan perimmäisestä nurkasta. Lähdin pujottelemaan eri näköisten ja kokoisten hevosten ohitse kohti hoidokkiani. Yritin kutsua Sallaa nimeltä, mutta se ei reagoinut huutoihini. Lähestyin tammaa varovasti sivulta päin, eikä se onnekseni lähtenyt karkuun. Se vaikutti kuitenkin melko ujolta, kun pujotin riimun varovasti sen päähän. Naksutin kielelläni muutaman kerran, ja Salla seurasi minua nätisti tarhan poikki.

Seuraava este odotti minua tarhan portilla. Mustankirjava tamma seistä tönötti täsmälleen portin kohdalla korvat taaksepäin käännettyinä ja näytti juuri siltä, ettei aikoisi liikahtaa paikaltaan, vaikka pommi putoaisi taivaalta.

Salla pysähtyi kohteliaasti muutaman metrin päähän laumatoveristaan, ja minä yritin hätyyttää kirjavaa ponia muualle heiluttamalla riimunarun tynkää. ”Hei, siirry nyt!”

Ponia ei kuitenkaan kiinnostanut, ja ainoa reaktio siltä oli korvien luimistaminen.

”Hei c'mon,oikeesti!” huudahdin ärtyneenä ja suunnittelin jo sitovani Sallan hetkeksi aitaan, jotta voisin käydä työntämässä ponin pois tieltä.

”Oota! Mä oon tulossa hakemaan sen tönöttäjän!” kuului huuto tallin edustalta. Kerkesin nähdä blondin hiuspehkon pujahtavan talliin ja seisoin hölmönä Sallan kanssa muutaman minuutin, kunnes tyttö astui ulos tallista riimun kanssa ja suuntasi tarhalle.

”Gittako aiheuttaa taas hankaluuksia,” tyttö nauroi ja pujahti aidan alitse kirjavan ponin luokse.

”Öh, joo. Se ei halunnu päästää meitä ulos,” koitin vitsailla. ”Ootko sä se Sallan uus hoitaja?” tyttö kysyi ja jatkoi samaan hengenvetoon, ”mä hoidan tätä hölmöä, mä oon Wenla.”

”Joo, mä oon Randi,” esittäydyin ja peruutin Sallaa hieman, jotta Wenla mahtuisi poistumaan portista Gitan kanssa. Kun tie oli vapaa, naksutin Sallalle ja se seurasi minua ulos tarhasta, pyörähtäen rivakasti, kun käännyin sulkemaan porttia.

”Miten teillä on sujunu Sallan kanssa?” kuulin Wenlan kysyvän.

”No, me ei olla oikeestaan keretty kunnolla vielä tutustua. Se on aika ujo,” vastasin todenmukaisesti. Kävelimme peräkanaa talliin, pidin Sallan kanssa hyvän turvavälin Gittaan, joka näytti närkästyneeltä joutuessaan talliin.

Gitan karsina oli toisessa päässä tallia, joten pian olimme jälleen Sallan kanssa yksin. Sidoin sen kiinni karsinaan ja lähdin metsästämään harjapakkia satulahuoneesta. Elli oli sanonut, ettei kerkeä ratsastamaan Sallaa tänään, joten ajatuksissani oli lähteä kävelylenkille metsään. Tai no, ehkä näin aluksi vaan sille lyhyelle maastolenkille, josta joku viimeksi puhui. Metsien samoilu ja polkujen tutkiminen tulisi sitten myöhemmin. Ehkä tänä kesänä, ajattelin tohkeissani. Liekkijärven ympäristöä on kehuttu kauniiksi, enkä malttanut odottaa, että pääsisin toteamaan sen omin silmin.

Olin tietoinen, että minun kannattaisi ottaa joku toinen hevonen mukaan lenkille näin aluksi, mutta ymmärtääkseni Salla oli kuitenkin kiertänyt tämän kyseisen lenkin jo niin monta kertaa, ettei siinä pitäisi olla ongelmia. Niinpä päätin olla uhkarohkea, ja lähteä yksin.

Löysin viimein Sallan harjat, ja palasin karsinalle. Harjaus sujui rivakasti, ihastelin Sallan kaunista käytöstä. Se nosti kaviot kevyesti ja kannatteli niitä itse. Se ei liikahtanutkaan koko harjauksen aikana, ainoastaan säpsähti kerran tallin käytävältä kuuluvaa kolahdusta. Kumarruin suukottamaan sitä turvalle, kun olin valmis ja Salla puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni.

Tallin käytävä kaikui kavionkopseesta, kun kävelimme verkkaisesti ulos. Pihalla alkoi jo olla enemmän hulinaa, ensimmäiset tuntilaiset pyöräilivät tarhojen ohi kohti tallia ja aitan kulmalla seisoi muutama tyttö juttelemassa. En tunnistanut ketään, ja piilouduin Sallan kaulan taakse ohittaessamme joukon.

Kiersin tallin, ja talutin Sallan kentän ohitse kohti maastopolkua. Se oli valaistu talven pimeitä päiviä varten, mutta näin kesällä lamput olivat pois päältä.

Kun talli katosi näkyvistä, aloin rentoutumaan ja nautin luonnosta täysin siemauksin. Linnut lauloivat äänekkäästi ja tuuli suhisi puiden latvoissa. Tunsin oloni rennoksi, mutta kun vilkaisin hieman perässäni kulkevaa Sallaa, huomasin sen kävelevän pää korkealla ja korvat tarkkaavaisesti pystyssä.

Tästä Elli olikin puhunut, Salla saattoi jännittää uusia asioita maastossa. Lyhensin hieman otettani riimunarusta ja vaihdoin paikkani Sallan kaulan viereen. Olisi parempi olla valmiina, jos se sattuisi bongaamaan jotain jännittävää.

Kuljimme hyvän matkaa pitkin maastopolkua, ja Sallakin näytti jo rennommalta, kun törmäsimme pyöräilijään. Tarakalla keikkuvasta kypärästä päätellen tyttö oli matkalla tallille. Salla ei ensin näyttänyt reagoivan, mutta kun pyörä osui kohdalle, se pysähtyi ja päästi ilmoille pienen puuskahduksen.

Pyörä kuitenkin jatkoi matkaa nopeasti, ja Salla katsoi kiinnostuneena sen perään. ”Nonii, jatketaas matkaa,” sanoin tammalle ja naksutin. Matkamme jatkui, ja onnekseni loppumatkasta emme törmänneet kehenkään. Salla oli muutaman kerran pysähtynyt nuuskimaan polun varrella nököttävää kiveä tai matalalla kasvavaa oksaa, ja annoin sen nuuskia kaikkea hetken aikaa. Annoin sen jopa varastaa pienen suullisen tuoretta ruohoa pientareelta, vaikka tiesin, että niin ei pitäsi tehdä.

Palasimme tallin pihalle, ja ensimmäinen tunti oli jo käynnissä kentällä. Salla katseli ratsukoita kiinnostuneena, mutta ei pysähtynyt, kun jatkoimme matkaa talliin.

Tallissa oli nyt enemmän porukkaa. Monessa karsinassa oli hevosia hoitajineen ja käytävällä poukkoili kaiken ikäistä porukkaa. Tuntilaisten vanhempia ja pikkusisaruksia varmaan, pohdiskelin ja ohjasin Sallan karsinaan.

Olin jättänyt harjapakin karsinan nurkkaan, ja päätin vielä viettää hetkisen setvien Sallan harjaa. Ei huvittanut vielä lähteä kotiinkaan.

”Moi Randi,” kurkistin Sallan kaulan yli ja näin Tuulian karsinan ovella. ”Moi,” hymyilin tytölle ja kumarruin hoidokkini kaulan alitse.

”Lähetkö meidän kaa maastoon?”

”Ai hitsi, mä kävin just,” vastasin pettyneenä.

”Aa, okei, ei sit mitää. Lähet joku toinen kerta,” Tuulia hymyili ja jatkoi matkaa kohti satulahuonetta. ”Nii ja hei ne sun kumpparit on siinä penkin alla lokerikkojen luona! Kiitti lainasta!” huusin vielä tytön perään ja sain pienen huikkauksen vastaukseksi.

Palasin Sallan harjan pariin hymyillen ja setvin loputkin takut. Sallan harja oli melko lyhyt, joten hommassa ei kestänyt kauaa. Tamma näytti tyytyväiseltä, ja nojasin hiukan sen kaulaa vasten, hengittäen syvään sen ihanaa hevosen tuoksua. Miten niin tavallinen haju voikaan saada niin hyvälle tuulelle? Tunsin jonkinasteista kiitollisuutta siitä, että olin kuin ihmeen kaupalla saanut hoitajan pestin. Eipä sitä joka likka päässyt päivittäin tuoksuttelemaan omaa hoitohevostaan!

Kuulin käytävältä hihitystä, ja kääntyessäni näin kahden noin ala-asteikäisen tytön kiirehtivän toiseen suuntaan tirskuen. Miten pitkäksi aikaa olin unohtunut nojaamaan Sallan kaulaan? Pieni puna poskillani vein Sallan harjapakin takaisin paikalleen, törmäten satulahuoneessa muutamaan hoitajaan, joiden nimet muistin hämärästi. Moikkasin kaikkia, mutta en jäänyt norkoilemaan.

Sallan karsinalle palatessani tunsin oloni tyhmäksi. Olisin voinut jäädä vähän juttelemaan satulahuoneeseen. Tätä menoa en ikinä tutustuisi kunnolla kehenkään. Lupasin itselleni, että huomenna astelisin suoraan oleskeluhuoneeseen ja heittäisin muutaman hulvattoman vitsin, joiden varjolla luikertelisin tieni seurapiireihin.

Ajatukselle naureskellen talutin Sallan takaisin tarhaan. Portilla ei ollut tällä kertaa ruuhkaa, ja vapautin Sallan heti tarhan puolella ja sujahdin ulos. Salla käyskenteli kohti tarhan takaosaa, missä se tuntui viihtyvän suurimman osan ajasta. Katselin hoitohevostani hetken aikaa ja nojasin rönöttäen tarhan aitaan. Salla liittyi tamma- ja ponitarhan erottavan aidan molemmilla puolilla hengailevien lajitoveriensa seuraan sulavasti. Ainakin se on sopeutunut uuteen kotiinsa ja tarhakavereihinsa hyvin.

Ehkä mäkin vielä joku päivä liittyisin yhtä sulavasti tallin taukotilassa metelöivään hoitajaporukkaan.


Randi & Salla 2HM

[Randi]

Kolmas (19.6.2016)


Sallan maailmaa järkyttivät tänään "väärään" paikkaan pysäköidyt kottikärryt, joita ihmettelemässä seistiin hetki.




Randi & Salla 3HM

[Randi]

Neljäs (3.7.2016)


Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja jopa minä olin joutunut riisumaan ainaiset pitkähihaiseni ja sonnustautumaan lyhyisiin shortseihin ja napapituiseen toppiin. Nojailin tammatarhan aitaan ja näpräsin puhelintani. Ei ollut kovin fiksua oleskella auringossa, sillä ihoni imi säteilyä kuin pesusieni, ja muuttuisin tuossa tuokiossa kahvipavun väriseksi. En koskaan ollut ymmärtänyt, miksi kaikki ihannoivat rusketusta; minut se sai näyttämään lähinnä suklaapatukalta.

Salla käyskenteli laiskasti pölyävässä tarhassa ja huiski hännällään sinnikkäitä paarmoja, jotka yrittivät päästä haukkaamaan palasen tamman herkästä mahanalusesta. Huomenna tamma tarhakavereineen pääsisi lomailemaan laitumelle muutamaksi viikoksi.

Tallilla oli tänään hiljaista. Vakiotunnit olivat tauolla, ja vaikka kesä olikin hoitajien kulta-aikaa, näillä helteillä vain rohkeimmat raahautuivat liikuttamaan hoidokkejaan. Vilkaisin parkkipaikan suuntaan, missä ei näkynyt auton autoa. Vain muutama polkupyörä tallin seinustalla kieli hoitajien läsnäolosta. Juuri katsellessani tallin suuntaan joku tuli ulos ja lähti pyörällä koivukujaa pitkin tielle. En tunnistanut tyttöä.

Olin toiminut Sallan hoitajana jo muutaman kuukauden, mutta en vieläkään tuntenut puoliakaan hoitajista. Olin toki tutustunut moniin, ja tunsin kasvoilta joitakuita, mutta siihen se jäi. Minulla oli huono kyky yhdistää nimiä kasvoihin, ja sitäkin huonompi kyky muistaa ne vielä huomenna. Nojasin käsiini ja huokaisin, olin huonompi saamaan kavereita kuin muistinkaan. Ehkä osasyy oli siinä, että Salla ei käynyt tunneilla. En pystynyt samastumaan hoitajien puheisiin hoidokkiensa senpäiväisistä tuntiratsastajista, enkä ollut mukana tunneilla taluttajana. Puheet yhteisistä maastoretkistäkin olivat jääneet vaan puheeksi. Myös juhannus oli mennyt multa sivu suun, kun jouduin äidin raahaamana viettämään koko viikonlopun sukulaistemme mökillä. Äitini nyt ei muutenkaan hirveesti digannut mun hevosharrastuksesta, joten en käynyt tallilla päivittäin. Tallille päästessäni vietin aikaani useimmiten Sallan karsinassa tai tallin läheisillä maastopoluilla. Tamman selkään en ollut noussut vielä kertaakaan.

Puhelimeni piippasi, sain viestin Elliltä: ”Moi, pystysitkö laittamaan Sallan valmiiksi, käväisen nopeesti kentällä. Hirveä kiire!” Lähdin talliin hakemaan riimua. Elliin olin kerennyt tutustua paremmin. Olin huomannut, että nainen oli usein kiireinen. Nyt kun Anne ja Krister olivat saaneet perheenlisäystä, Elliä näkyi tallilla entistä useammin niin opettamassa, kuin hautautumassa papereihin toimistossa. Elli tykkäsi puhua Sallasta ja niiden tulevasta kisaurasta. Olin usein seurailemassa parivaljakon ratsastusta kentän tai maastoesteradan laidalla, ja täytyy sanoa, että hoitohevoseni oli aika upea ilmestys. Katsoin silmät säihkyen, kun Salla hyppäsi, ja kuvittelin usein itseni Ellin tilalle. Kuvitelmissani hyppäsin Sallan kanssa isoilla radoilla yleisön huutaessa. Totuus oli kuitenkin toista, hymähtelin itsekseni, kun talutin hikisenä Sallan viileän tallin suojiin auringon poltteessa.

Harjauksessa ei kestänyt kauaa, ja varustin tamman tottunein ottein. Luulen, että Sallakin oli jo tottunut läsnäolooni, sillä se lepuutti päätänsä ruokakupin reunaa vasten rentona. Se jopa kerjäsi joskus minulta rapsutuksia, mikä sai lämpimän tunteen leviämään vatsaani. Siitä on pitkä aika, kun mikään hevonen on tykännyt musta näinkään paljon.

Kerkesin seisoskella rapsuttamassa Sallaa vain hetken, ennen kuin Elli pyyhälsi talliin. Hän moikkasi mua hymyillen ja kävi toimistossa vetämässä kypärän päähän. ”Oliko rankka työpäivä?” naurahdin naisen väsyneelle olemukselle. ”Yks kamala asiakas viivytti mua tunnin,” Elli vastasi vääntäen naamaansa ja nappasi Sallan ohjat käsiinsä. Seurasin naista kentän laidalle, ja hyppäsin aidalle istumaan.

Ratsastus näytti hyvältä, kuten aina. Salla oli hieman laiskan oloinen, varmaankin helteen takia. Ellikin otti vähän rennommin tänään ja keskittyi rentoon ravityöskentelyyn. Salla askelsi kentällä tasaisesti ja olin täydellisen uppoutunut ratsukon seuraamiseen, kun joku istahti viereeni aidalle.

Hätkähdin eloon transsistani ja katsahdin blondia pisamanaamaista tyttöä, joka hymyili mulle ja virkkoi iloisesti: ”Moi! Sä oot varmaan se Sallan hoitaja?”

”Joo, oon,” sanoin ja koitin muistella, missä olin nähnyt tytön. Muistaakseni hänkin oli joku uusi hoitaja, joka pyöri sen Piritan yksärin kanssa. ”Olitko sä se Ransun hoitaja?”

”Kesä- ja kisahoitaja oikeestaan,” tyttö nauroi hyväntuulisesti, ”Alviina.”

”Randi.”

”Säkin oot tässä kentänlaitakatsojan roolissa,” Alviina virkkoi ja käänsi katseensa Elliin ja Sallaan. Naurahdin ja käänsin katseeni kenkiini, ”joo, tää aidan muoto on jo piirtyny mun takalistoon.”

Alviina nauroi äänekkäästi ja muakin hymyilytti. ”Ollaan kohtalotovereita,” sanoin ja katsahdin tyttöön, ”ootko sä ollu kisoissakin auttamassa?”

Keskustelumme jatkui hyvässä hengessä, ja Salla pyöri kenttää ympäri Ellin kanssa, tuoden mukanaan ihanan tuulenvireen aina ohi ravatessaan. Siihen nähden, että Alviina oli aloittanut hoitajana vasta vähän aikaa sitten, hän tunsi tallin viimeisimmät juorut yllättävän hyvin. Kuuntelin hänen juttujaan draamannälkäisenä ja huudahdin ”oikeesti?” tai ”oho!” aina sopivissa kohdissa. Olin jotenkin onnistunut pysymään pimennossa viime aikoina tapahtuneista jutuista, ja olin ollut siinä uskossa, että Seppele oli suhteellisen juoruton talli. Ilmeisesti olin mennyt metsään ja pahasti sen olettamuksen kanssa.

Hetken päästä Elli hidasti käyntiin ja vilkaisi kelloaan. Ratsukko kääntyi meitä kohti ja Elli laskeutui kohdallamme satulasta. ”Hei, Randi, viittitkö jäähdytellä tän? Mulle tulikin kiire jo,” nainen sanoi anteeksipyytävään sävyyn, ”ravaa hetki pitkin ohjin ja kävelytä.”

Minulle sanat olivat kuin lottovoitto. Hyppäsin aidalta polleana. ”Juu, totta kai,” otin Sallan ohjat ja seisoin hetken pöljänä paikallani. ”Öö, mulla ei oo kypärää.”

”Aa, joo, ota tää!” Elli sanoi ja riisui oman kypäränsä ojentaen sen minulle. ”Nähdään!” nainen virkkoi ja jatkoi pikakävelyä tallin suuntaan. Vilkaisin Alviinaa, joka näytti mulle peukkua virnistäen. Painoin hikisen, mulle hiukan liian ison kypärän päähäni innosta piukeana.

Salla hankasi turpaansa mun olkapäätä vasten, kun säädin jalustimia hieman lyhemmiksi. Hiki kutitti sen päätä suitsien alta, ja katsoin tammaa myötätuntoisesti. ”Hetki vielä, niin mennään vilvoittelemaan,” sanoin tammalle ponnistaessani sen selkään.

Huh! Kylläpä tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa hevosen selässä. Olin hypertietoinen viidestäsadasta kilosta elossa olevaa lihaa allani, kun maiskutin Sallan liikkeelle. Sen askeleet tuntuivat rennoilta ja käynti keinutti mukavasti puolelta toiselle. Napautin varovasti pohkeillani Sallan raviin, ja annoin sen kiertää kenttää rauhallisessa ravissa, itse keventäen.

En hurmiossani huomannut kentän laidalle kerääntynyttä porukkaa kuin vasta hetken päästä, ja kohensin asentoani hieman. Kevensin selkä suorana, ja ohjasin Sallaa hieman paremmin kulmiin. Tamma oli rento ja kuunteli pieniä apujani hyvin. Katsoin eteenpäin leuka ylhäällä, ja okei, olin ehkä vähän ylpeä siitä, että Elli piti mua tarpeeksi pätevänä jäähdyttelemään sen hienon kisahevosen ihan ratsailta käsin.

Istuin syvälle satulaan, ja Salla siirtyi hieman töksähtäen käyntiin. Se varmaan halusi äkkiä talliin tästä kuumuudesta. Olihan se jo aika hikinenkin. Kävelin vielä kenttää ympäri muutaman kierroksen, kunnes Sallan hengitys oli tasaantunut täysin. Helle oli ajanut kentän laidalla istuvan porukankin jo sisään. Seurasimme perässä hetken päästä.

Salla näytti ylen tyytyväiseltä päästessään eroon varusteistaan. Vein sen pesupaikalle ja huljuttelin viileällä vedellä sen hikistä selkää. ”Voiko hevonen näyttää tyytyväisemmältä?” kuulin jonkun naurahtavan käytävältä ja käännyin katsomaan Cellaa ja sitä kalapuikkotyyppiä, joka oli kai Cellan poikaystävä.

”Tässä helteessä ei pitäis kenenkään joutua töihin,” hymyilin kaulaansa venyttävälle Sallalle. ”Tuutko sä huomenna päästämään tän leidin laitumelle?” Cella kysyi ja nojasi pesuboksin kulmaan. Mietin asiaa sekunnin, kunnes päädyin ainoaan loogiseen vaihtoehtoon.

”Totta kai!”


Randi & Salla 4HM

[Randi]

Viides (4.8.2016)


Pujahdin sisään meluiseen talliin raollaan olevasta ovesta. Kello oli neljä, ja tallissa oli täysi hälinä päällä. Nyt kun hevoset olivat palanneet laitumilta, eivätkä tunnit alkaisi vielä pariin viikkoon, innokkailla hoitajilla oli mahdollisuus puuhailla hoidokkiensa kanssa rajoituksetta. Vaikka säät eivät olleetkaan viime päivinä suosineet, lähti tallinpihalta joka päivä vähintään yksi ratsukkoletka kohti Liekkijärven maastopolkuja.

Minuun hurma ei kuitenkaan tarttunut, Salla kun ei muutenkaan käynyt tunneilla. Maastoilu sen sijaan kuulosti hyvältä ajatukselta minunkin mielestäni. Olin saanut viestiä Elliltä, että tänä syksynä hän aloittaisi kunnolla treenaamisen Sallan kanssa, ja minun tehtäväni olisi pitää tamma timmissä kunnossa sitä varten. Vilkaisin kesän aikana salakavalasti kehittyneitä jenkkakahvojen alkujani; kuntoilu ei tekisi pahaa minullekaan. Ai mikä kesäkunto..?

Elli sanoi myös, että on ok, jos haluan liikuttaa Sallaa kevyesti maastossa selästä käsin (!) Nyt olisi siis hyvä hetki aloittaa kunnon kohottaminen kesän jäljiltä (niin minun kuin hevosenkin..), ja mikä olisikaan siihen parempi keino kuin pitkät maastolenkit.

Koin pientä huonoa omatuntoa siitä, etten ollut kesän aikana käynyt moikkailemassa Sallaa laitumella niin usein kuin olisin voinut. Harpoin siis ripeästi tallin yläkertaan käytävällä poukkoilevien hoitajien lomitse nopeasti kaikkia moikaten ja vein reppuni lokeroon, jonka jälkeen suuntasin riimunaru kädessä kohti tammatarhaa.

Salla hamuili olemattomia ruohonkorsia lankkuaidan välistä, kurottaen kaulaansa niin pitkälle kuin mahdollista. Tarhassa oli melko seesteinen fiilis, osa hevosista oli sisällä puunauksessa tai ulkona ratsun hommissa ja vastaani käyskenteli vain kärpäsiä hännällään huiskiva, ärtyneen näköinen Huiska ja yhtä tylsistyneen näköinen Myntti. Kauempana tarhassa silmiään lepuuttivat Eela ja Lemon. Puikkelehdin Huiskan ja Myntin ohi kohti hoidokkiani, joka näytti tunnistavan minut ja nosti päänsä odottavan näköisesti.

"Muistatko vielä mut?" mumisin tammalle hymyillen ja pujotin sille riimun päähän, rapsuttaen samalla sen niskaa. Salla näytti nauttivan huomiosta, ja puuskahti tyytyväisenä. Kävelimme rauhallisesti tarhan portille ja taiteilin hevosen ulos samalla hätistäen Huiskaa kauemmaksi.

Rauhallisuus loppui kuin seinään, kun tallin ovet paukahtivat edessämme auki. Sekä Salla että minä säpsähdimme ja huomasin tuijottavani Elmon karvaista naamaa. Fiia kurkkasi meitä Elmon viereltä huikaten iloisesti "moi!"

"Kuka siellä kuppaa!" kuului kärsimätön huuto parivaljakon takaa. Kurkotin kaulaani ja vilkaisin tallin käytävälle, missä näkyi jonossa ainakin Inksu Siirin kanssa ja Lailan turpa.

"Ai moi Randi! Lähetkö maastoon?" Anni kurkkasi nurkan takaa.

"Jos oot tosi nopee nii kerkeet mukaan!" Inksu huikkasi ja peruutin Sallan kanssa pois edestä hoitopuomille, päästäen jonon purkautumaan ulos tallinpihalle.

"Teillähän on kunnon karavaani!" nauroin kun hevonen toisensa jälkeen ulostautui tallista. Mukana oli Fiian, Inkerin ja Annin lisäksi Wilma Hestian kanssa, Jutta ja Harry, Tuulia ja Ruusu sekä Nette ja Edi.

Vilkaisin Sallan selkää, joka näytti ihan tarpeeksi puhtaalta. "Oottakaa, mä haen vaan suitset nopeesti!" huikkasin ja sidoin Sallan kiinni puomiin. Nopean reissun satulahuoneeseen ja pikaisen suitsimisen jälkeen olin valmis. Muut olivat jo ratsailla, kun käänsin Sallan hoitopuomin viereen ja kampesin itseni sen avulla tamman selkään.

Siitä on aikaa, kun viimeksi ratsastin ilman satulaa, mutta en halunnut odotuttaa muita, joten päätin uskaltaa ylittää itseni. Ohjasin Sallan ujosti jonon hännille. Sen selkä tuntui lämpimältä ja turvalliselta, kun kävelimme jonon hännillä maneesin ohi kohti metsää, mikä rauhoitti mieltäni. Joskin tamma ei ollut siitä lihavimmasta päästä, joten minun piti olla tarkkana tasapainoni kanssa, etten liukuisi hevosen kylkeä pitkin maahan.

"Mites sulla on Sallan kanssa mennyt?" Jutta kääntyi turpa matalalla löntystelevän Harryn selässä katsomaan minua. En ollut ennen juurikaan jutellut tytön kanssa, mutta se selvästikin tunsi mut, ainakin nimeltä.

"Ihan hyvin," vastasin ja yritin keksiä jotain muutakin sanottavaa. "Salla on tosi kiva."

Jutta hymyili hyväntuulisesti, "sä vissiin meet aika paljon maastossa? Ei olla kentällä törmätty."

"Juu." En kehdannut sanoa, että syy, miksi minua ei näkynyt kentällä, oli lähinnä se, etten uskaltanut ratsastaa siellä. En ollut niin taitava ratsastaja kuin useimmat täällä, ja jollain tavalla se ehkä nolotti minua. Eikä hienot koulukiemurat sitä paitsi (onneksi!) kuuluneet minun ja Sallan kalenteriin. Ja olihan maastossa pyöriminen paljon hauskempaa, vakuutin itselleni. Kentällä ja maneesissa oli aina joku silmäpari tuijottamassa huonoa istuntaani tai heiluvia käsiäni.

"Mä tykkään maastoilla enemmän, tääl on niin upeet reitit," tyydyin sanomaan ja heiluttelin jalkojani Sallan paljaita kylkiä pitkin.

"Nii on," Jutta sanoi ja kääntyi oikein päin satulassa. Jonon kärjiltä kaikui Inkerin ääni: "ravataan!"

Valmistauduin koitokseen puristautumalla Sallaan kiinni ja ottamalla ohjat tuntumalle. Pian huomasin, että Salla olikin virtaa täynnä, ja kipitti innoissaan lähellä Harryn häntää. Lempeä tamma ei onneksi juurikaan välittänyt Sallasta, mutta yritin silti hidastaa vauhtia parhaani mukaan.

Toinen asia, mitä en ennen ollut huomannut, oli Sallan pomputtava ravi. En tiedä, vaimensiko satula pahimmat hytkymiset, mutta ilman sitä minulla oli täysi työ pysyä pystysuorassa asennossa. Kuulin Jutan nauravan, kun hän vilkaisi taakseen ja näki hytkyvän olemukseni.

"Hiljaa," nauroin ja yritin pysyä selässä nappaamalla Sallaa harjasta kiinni.

Karavaanimme kulki kohti Liekkijärven rantaa peltoaukiota pitkin. Onnistuin pysymään hevoseni selässä ja Sallakin oli harvinaisen rennolla tuulella, kun alkuinnostus loppui. Se ravasi edelleen melko lujaa, mutta laski päätänsä rennosti alemmas. Ravasimme pienen metsäpläntin ohi ja saavuimme jälleen pellolle.

Jatkoimme matkaa tietä pitkin ja hidastimme käyntiin, kun tiellä lähestyi auto. Autoilija hidasti pysähdyksiin asti kun ohitimme ajoneuvon letkassa. Takamukseni oli hellänä pomputtavasta ravista ja pohkeeni olivat maitohapoilla.

Onnekseni jatkoimme käynnissä ja saavuimme pian järven rantaan. Aurinkokin pilkahteli vihdoin pilvien lomasta ja kimalteli kauniisti järven pinnasta. Kävelimme pitkin järven rantaviivaa seurailevaa polkua kaikessa hiljaisuudessa ja nautimme kesästä. Näitä päiviä ei loppujen lopuksi olisi enää pitkään, olihan nyt jo elokuu.

Pienen kahlailupysähdyksen jälkeen, jonka aikana monet housut kastuivat läpimäräksi Edin päättäessä loiskuttaa vettä kaviollaan ja Anni melkein päätyi mutaiseen rantaveteen Lailan säikähtäessä ohi uiskentelevaa kalaparvea, suunnistimme takaisin kohti Seppelettä.

Viileällä metsäpolulla Fiia kääntyi satulassa: "mitä jos vähän laukattais? Tästä pääsee kivasti maastoesteradalle asti!" Myöntyviä joo-huutoja kuului monen suusta.

"Öö, me varmaan tullaan ravissa perästä," huikkasin jonon hänniltä epävarmana. En halunnut olla ilonpilaaja, mutta en myöskään ollut valmis ottamaan riskiä, että Salla riistäytyisi hallinnastani. Vaikka se oli kiltti hevonen, siitä löytyi myös hurja puoli, jonka olin nähnyt kun lähdin kerran seuraamaan Ellin ratsastusta maastoesteradalle. Salla oli kiitänyt eteenpäin hurjaa vauhtia ja kunnioitukseni Elliä kohtaan oli kasvanut kertarykäyksellä.

"Me voidaan tulla sun kaa," Nette hymyili ja ohjasi Edin luoksemme jonon hännille. Loin tyttöön kiitollisen katseen, kun muut valmistautuivat laukkaamaan.

Jouduin ottamaan Sallaa vahvasti suusta, kun muut sinkaisivat matkaan ja me jatkoimme käynnissä. Tamma asettui vasta, kun Harryn häntä katosi mutkan taakse. Uskalsimme nostaa ravin ja ravasimme joukon perään rauhallista tahtia. Takapuoleni ei nauttinut kyydistä, mutta joitakin uhrauksia on tehtävä.

Näimme muut uudestaan vasta saapuessamme maastoesteradan läheisyyteen. Ratsukot odottivat meitä pienellä aukiolla iloisen näköisinä. Olin juuri hidastamassa Sallaa käyntiin, kun kuulin viereisestä pusikosta kahahduksen, ja tunsin, kun Salla otti voimakkaan sivuaskeleen. Normaalisti olisin ehkä pysynyt selässä, mutta hellät pakaralihakseni yhdistettynä liukkaan hikiseen selkään saivat minut liukumaan päistikkaa heinikkoon. Takamus edellä, tietysti.

"Ai s**tana!" huudahdin korrektisti kankkuni tömähtäessä kivuliaasti tantereeseen. Onnistuin pitämään ohjista kiinni yhdellä kädellä, eikä Salla jatkanut matkaansa steppiaskeletta pidemmälle. Kuulin naurua lähestyvän ratsukkojoukon suunnalta ja Nette laskeutui satulasta viereeni. "Ootko kunnossa?" se kysyi ja irvisti myötätuntoisesti mun pidellessä toisella kädellä kipeää perääni.

"Toi oli kyl tyylikäs," kuulin Annin suusta. "Mä annan tolle ysi puol," Inkeri kikatti.

"Vähän myötätuntoo jooko?" irvistin noustessani takaisin pystyyn Neten avustuksella, "mikä se oli?"

"Fasaani," Tuulia totesi simppelisti ja katsahti kivuliasta olemustani, "pääsetkö sä takas selkään?"

Vilkaisin Sallan korkeaa selkää, "en tiiä."

"Mä autan," Nette hymyili ja yhdessä saimme pungettua minut takaisin selkään. Loppumatkan tallille istuin oudon näköisessä etukenossa.

Saavuimme tallinpihalle sekalaisessa letkassa ja laskeuduimme ratsailta. Tömähdys maahan tuntui luissa ja ytimissä. "En ratsasta ainakaan viikkoon," uhosin taluttaessani Sallan talliin.

"Nii varmasti!" kuului Wilman nauru takaani.

Vein Sallan karsinaansa ja päätin harjata sen perusteellisesti, kun en ennen maastoa kerennyt. Lihaksiani jomotti ihme paikoista, ja kävelin vähän hassun näköisesti, mikä sai osakseen muutaman kummastuneen katseen tallin käytävällä.

Viihdyin Sallan luona iltaruokiin asti, jonka jälkeen lähdin polkupyöräni luokse vain huomatakseni, ettei ajamisesta tulisi kipeällä takamuksella mitään, ja jouduin lopulta taluttamaan pyörää koko matkan kotiin.


Randi & Salla 5HM

[Randi]

Kuudes (12.9.2016)


”Missäs sä olet ollu?” Ellin terävä ääni pysäytti minut niille sijoilleni yrittäessäni sniikata huomaamatta yläkertaan satulahuoneen oven raosta.

”Niin, siis, mulla on ollu nyt vähän kiirettä.. saitko sä mun viestin?” sopersin naiselle, joka tutkaili minua toimiston ovenkarmiin nojaten.

”Minkä viestin?”

”Siis.. enkö mä lähettäny sitä? Siis viime viikolla?” Elli nosti toista kulmaansa sanomatta mitään. ”Et mulla oli hirvee kiire koulun kanssa,” yritin selittää paniikin nostaessa päätään sisälläni.

”Mä vissiin unohdin laittaa sen viestin,” myönsin lopulta alahuuli väpättäen. Mun teki mieli hakata päätä seinään, miten mä saatoin unohtaa?

”Joo, niin taisit,” Elli näytti enemmän huvittuneelta kuin vihaiselta, mutta vakavoitui sitten. ”Mä odotin sun liikuttavan Sallan keskiviikkona, niin kuin sovittiin.”

Yritin nieleskellä, etten nyt ainakaan rupeaisi vollottamaan, ja iskin kasvoilleni kaikkein anteeksipyytävän ilmeeni. ”Mä oon tosi, tosi pahoillani, mä luulin, että mä lähetin sen viestin. Me tehtiin mutsin kanssa sopimus, että jos luen viime viikon niin saan tällä viikolla käydä tallilla joka päivä ja mulla on kato kohta kirjotuksetki, mut tää ei tuu toistumaan, mä vannon! Ens kerralla mä soitan nii et varmasti-”

”Hei, ei hätää,” Elli keskeytti minut käsi pystyssä, ”ens kerralla vaan ilmoitat, ja varmistat että info tulee perille.”

Huokaisin sisäisesti helpotuksesta ja sain jopa pienen hymyn aikaiseksi. ”Kiitti, sä oot maailman paras kun et anna mulle potkuja.” Elli naurahti ja viittilöi Sallan karsinan suuntaan, ”tänään sä varmaan voit käyttää sitä vähän maastossa pyörähtämässä?”

”Joo, totta kai. Ehdottomasti. Kyllä,” löin kädet yhteen ja pakenin taukohuoneeseen loikkien portaat ylös.

---

”Mä oon oikeesti maailman paskin hoitaja,” huokaisin syvään ja rojahdin oleskelutilan sohvalle. Annoin pääni retkahtaa selkänojaa vasten ja suljin silmäni.

”Kuis?” kahvia itselleen kaatava Anni kysyi.

”Olin unohtanu lähettää viestin siitä, etten pääse tulemaan viime viikolla,” irvistin ja hieroin naamaani.

”Hei, noita sattuu,” pöydän ääressä istuva Fiia lohdutti, ”Elli on ihan tolkun ihminen, se varmasti ymmärtää.”

Läväytin kädet syliini, ”joo kyl se oli sit ihan ok, mua vaan hävettää ihan sikana. Mä en tajuu miten kukaan voi olla näin hajamielinen.”

”Sua ei oo kyl nyt hirveesti näkyny,” Fiia vaihtoi taktisesti puheenaihetta mun itsesäälissä rypemisestäni.

”Nii, mul on ollu kouluhommia. Mutsi on saanu nyt jostain jonkun idean että mun pitää lukea päivässä vähintään kaks tuntii, että oon hyvä oppilas. Tai siis,” tuijotin hetken pöydän kulmaa mietteliäänä, ”onks teillä ikinä ongelmia saada mahdutettuu kaikki jutut teidän kalenteriin?”

Vilkaisin pöydän ääressä istuvaa porukkaa. Fiia näytti miettivän asiaa ja Anni virnisti minuun päin hetken kuluttua.”Aina,” tyttö sanoi ja myös pöydän toisessa päässä lehteä selaileva Clara liittyi keskusteluun: ”munkin porukat on joskus ollu hankalia tän hevosharrastuksen kanssa, mut ne lopetti, kun huomasivat et siitä ei ollu hyötyy.”

”Ja hei, sit jos sun äiti rupee liian hankalaksi, me voidaan tulla porukalla kovistelemaan!” Anni tokaisi ja minua nauratti ajatus Sebeläisistä meidän pihalla hangot ja talikot käsissä. Nauru loppui, kun ovensuuhun ilmestyi syysvaatteisiin vuorautunut Robert.

”Vai mitä Robert?” Anni kysyi kahvikuppinsa takaa virnuillen. Poika pysähtyi hämmästyneen näköisenä ja tuijotti Annia hetken, ennen kuin ilmoille pääsi hämmentyneen kuuloinen ”häh?”

Pöydän ääressä istujat purskahtivat nauruun, ja täytyy myöntää, että omatkin suupieleni kääntyivät väkisin ylöspäin. Robertia ei sen sijaan näyttänyt naurattavan, vaan poika mutisi ”whatever” ja kääntyi takaisin lokerikoille jättäen meidät omaan arvoomme.

”Onneks tääl on miehii joita voi kiusata,” Anni hekotti ja yhdyimme nauruun. Hetken päästä huomasin kellon olevan jo lähempänä seitsemää, ja lähdin harppomaan portaita alas Sallan luokse. Mieleni oli kohentunut huomattavasti, ja askel tuntui kevyemmältä kuin pitkään aikaan.


Randi & Salla 6HM

[Randi]

Seitsemäs (14.10.2016)


Tänään oli harvinaisen lämmin päivä lokakuuksi, minkä innoittamana istuskelin pitkän tovin Sallan seurana tarhan aidalla. Sallaa kiinnosti kovasti tikkari, jonka löysin reppuni pohjalta (ei, en polta tupakkaa, vaikka se kaukaa saattoi siltä näyttääkin ;D).



Randi & Salla 7HM

[Randi]

Kauhunhetkiä (Kahdeksas, 26.10.2016)

//Huom! Tarina sisältää kiroilua!


”Mikä hirveä meteli täältä kuuluu?” Anne avasi pimeän oleskelutilan oven närkästyneen näköisenä, ja viisi pelokasta silmäparia kääntyivät katsomaan naista valmiina kirkumaan. Reaktio ei johtunut vihaisesta tallinomistajasta, vaan Paranormal Activity 2:sta, jota läppärini parhaillaan pyöritti huoneen pöydällä. Sohvalle ahtautuneet Anni, Wilma, Clara ja minä, sekä penkillä istuva Aleksanteri, jonka kiristimme mukaan leffaseurueeseemme (mutta joka kuitenkin uppoutui leffaan mukaan enemmän kuin kukaan meistä), tuijotimme hetken Annea samalla, kun läppäristä kuului naisen huutoa. Aleksanteri älysi onneksi klikata leffan pauselle, kun Annen kulmakarvat kohosivat kattoa kohti.

”Me laitetaan hiljasemmalle,” sanoin vakavana ja tilanne alkoi jotenkin naurattaa. Tunsin myös Wilman hymähtelevän vieressäni, ja Aleksanteri sääti äänenvoimakkuutta pienemmälle.

Anne pudisteli päätään sulkiessaan oven ja me katsoimme leffan loppukohtauksen loppuun.

”Huh huh,” Anni huokaisi noustessaan sohvalta ja venytellessään, ”aika karmee leffa.”

”Joo, oli kyl aika jäätävä,” Wilma kommentoi. ”Miks ihmiset oikeesti kattoo tämmösii,” Clara naurahti ja hieroi silmiään.

”Vähän Halloween-fiilistä kattokaas,” nauroin tunkiessani läppäriä takaisin reppuun. Vilkaisin ulos pienestä ikkunasta, ulkona oli alkanut pikkuisen hämärtää, mutta vielä ei olisi täysin pimeä vähään aikaan.

”Hei lähteeks joku vielä mun kanssa pienelle maastolenkille?” osoitin kysymyksen koko huoneelle ja käännyin katsomaan empiviä naamoja.

”On ehkä vähän myöhä, ei kerkeis pitkää heittää,” Clara sanoi.

”No joo, mut mun pitää vielä liikuttaa Salla tänään, ja kentät on kuitenkin täynnä tähän aikaan. C'mon ihan pieni lenkki vaa” sanoin suostuttelevalla äänellä.

”No okei mä voin lähtee sun kaa, Hestia oli vaa yhellä tunnilla tänään,” Wilma myöntyi lopulta, ”mä meen laittaan kuntoon, lähtö kymmenes minuutissa?”

”Jes! Käy,” heitin läppärilaukun matkalla kaappiini, jonka oveen olin vihdoin viime viikolla teipannut muutaman kuvan Sallasta. Se näytti kotoisalta. Siltä, että mä oikeesti oon osa talliporukkaa.

Kiirehdin hakemaan Sallan käytävälle, missä harjasin sen nopeasti tuntilaisten ollessa vielä maneesissa. Salla oli huomionkipeällä päällä, ja tökki minua tuon tuostakin rapsutusten toivossa. Hymyilin, ja rapsutin sitä sualla kainalosta, mistä se aina kutisee. Me tultiin nykyään Sallan kanssa hyvin toimeen. Se tunnisti mut, ja joskus tuli jopa tarhan portille vastaan. Se säpsähteli enää harvoin seurassani, vaikka olisinkin touhunnut jotain outoa (kuten laittanut muovipussin sen selän päälle, mitä testasin yksi päivä).

--

Varustus kävi sukkelaan, ja pian kävelimme Wilman ja Hestian perässä maneesin ohi kohti Liekkijärven metsiä. Olimme pukeutuneet asianmukaisesti heijastinliiveihin ja laittaneet hevosten jalkoihinkin heijastimet.

”Mennääks vaikka siitä maastoesteradan läheltä ja sit peltoo pitkin takasin?”

”Juu mennään vaan, keretään varmaan just ennen pimeetä,” Wilma huikkasi edestä ja ohjasi Hestian polulle. Salla kulki rennosti kirjavan tamman perässä, ja mullakin oli rento fiilis. Satula oli kylmä, ja ulkona oli melko viileä keli, mutta olin onneksi laittanut tänään lämpimän untuvatakin.

Pian tallinpihan valot katosivat, ja kuljimme peräkkäin hämärässä metsässä. Silmät kuitenkin tottuivat nopeasti, ja näimme vielä hyvin ympärillemme.

Vilkuilin metsän kiviä ja puunrunkoja, ja mieleeni palasi äskeinen leffa. ”Hei kelaa jos tuol metsässä oiskin joku demoni?” yritin kiusata Wilmaa, joka irvisti minulle takaisin. ”Älä ees yritä!”

Matkamme jatkui pellon reunaa pitkin, missä ravasimme pienen pätkän. Pidin Sallan visusti Hestian perässä, ja se ravasikin mukavan rennosti. Salla oli välillä yksin ratsastaessa säpsy, mutta heppakaveri selkeästi rauhoitti sen hermoja.

Jatkoimme rennosti keventäen maastoradan ohi ja hiljensimme jälleen käyntiin pitkällä peltosuoralla. Juttelimme matkalla jonkun verran uusista hoitajista ja muusta, mutta nyt jatkoimme rauhallisessa hiljaisuudessa eteenpäin. Salla käveli pitkin askelin, ja keikutti päätään askelten tahdissa.


Jokin vilahti silmäkulmassani.


Tunsin sydämen hyppäävän kurkkuuni, kun vilkaisin uudestaan pellolle. Ohuen ensilumikerroksen peittämällä sänkipellolla seisoi tumma hahmo noin parinkymmenen metrin päässä meistä.

Hämärä oli kuin olikin lopulta yllättänyt meidät, enkä erottanut henkilöstä muuta kuin ääriviivat. Mutta jokin siinä ei ollut kohdallaan. Hahmo ei liikkunut, seisoi vain paikallaan keskellä peltoa.

”Ei helvetti, Wilma!” sihahdin Hestian suuntaan, mutta en irroittanut katsettani hahmosta. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani ja ilmeisesti se välittyi jotenkin Sallalle, sillä tamma nosti päänsä ja sen askel lyheni; ei vielä hermostuneesti, mutta selkeästi minua kuunnellen.

”Mitä?” Wilma kääntyi kysymään, ja sen ääni tuntui tässä tilanteessa ihan liian kovaääniseltä.

”Tuol seisoo joku.”

Wilma pälyili ympärilleen ihmeissään.”Miss-” tyttö hiljeni huomatessaan pimeässä seisovan hahmon, joka oli vielä vähän matkaa viistosti edellämme.

”Ei saatana,” kuulin tytön kuiskaavan, ja Hestiakin näytti reagoivan tytön ääneen hermostuneesti päätään heilauttamalla.

Kiristin vaistonvaraisesti ohjia, ja Sallakin alkoi hermostumaan. Ratsastin melkein Wilman vierelle ja yritin puhua hiljaa: ”Mitä tehään? Onkohan sillä joku hätä?”

”No en kyl aio kysyy,” Wilma sihahti hermostuneesti.

Olimme jo melkein ihan hahmon kohdalla, kun se alkoi kävelemään hitaasti tietä kohti.

”Hei nyt se tulee tänne,” vinkaisin, enkä onnistunut hiljentämään pientä paniikkia äänestäni. Salla steppasi allani, ja pidin ohjista tiukan otteen.

Kuulin Wilman kiroavan hiljaa. ”Pitäsköhän-” aloitin, mutta hiljenin, kun hahmo lähestyi tarpeeksi, että erotin, mitä sillä oli päällään.

Tuijotin suurin silmin muovista, groteskia pellemaskia, joka hahmolla oli kasvojensa peittona.

”Jumalauta,” kuulin Wilman äänen, kun hänkin epäilemättä huomasi, mitä hahmolla oli päällään.

”Ei helvetti, ei helvetti,” manasin ja yritin pitää katseeni pellessä, kun ohitimme sen. Salla alkoi olla mahdoton pidellä, sekin oli huomannut hahmon, eikä selkeästikään olisi halunnut jäädä tekemään tuttavuutta. Myös Hestia näytti hermostuneelta Wilman alla.


Pelle singahti juoksemaan.


Adrenaliini kohisi suonissani, enkä Wilman päästämän kirkaisun jälkeen tajunnut maailmasta mitään muuta kuin sen, että etenimme peltotietä pitkin hurjassa kiitolaukassa. Hämärä maisema vilisti ohitseni, ja olin täysin jäätynyt Sallan satulassa. Älysin kuitenkin vilkaista taakseni, ja näin Hestian seuraavan meitä hurjaa vauhtia. Wilman kauhistuneet kasvot vilahtivat näkökentässäni.

En ollut koskaan ollut niin peloissani.


Salla puuskutti kovaan ääneen, mikä sai minut lopulta havahtumaan tilanteen vaarallisuuteen, ja yritin vetää ohjista ja hidastaa tamman vauhtia. Salla pyristeli vastaan, ja kääntyi kaviot luistaen Seppeleeseen päin vievälle polulle. Hetken luulin, että tamma kaatuu jäiseen maahan, ja jäisin sen alle.

Pysyimme kuitenkin pystyssä, ja Wilmakin oli vielä perässämme, kun vilkaisin taaksepäin nopeasti.

Lopulta Salla alkoi väsyä, ja sain pidätteet läpi. Tamma hidasti haparoivaan raviin, ja lopulta nykivään käyntiin, ja Wilma sai meidät kiinni. Vilkaisin tytön lakananvalkeaa naamaa, ja hänen ilmeensä perusteella näytin varmasti samalta.

En saanut sanoja suustani, ja Wilmakin oli epätavalliseen tapaan hyvin hiljainen.

”Mennään takas tallille,” tyttö niiskaisi, ja nyökkäsin äänettä. Emme olleet enään kaukana tallilta, ja yritimme rauhoittaa itseämme hengittämällä syvään. Minä ja tärisevät käteni emme kuitenkaan huijanneet Sallaa, tamma näytti suoraan sanoen melko vauhkolta.

--

Kenttä oli tyhjä ja maneesistakaan ei kuulunut ääniä, kun kävelimme tallinpihalle. Ratsastimme ovien eteen ja laskeuduin tärisevin jaloin satulasta. Jalkani eivät meinaneet kantaa, ja jouduin ottamaan Sallasta tukea. Wilma ei näyttänyt sen paremmalta.

Hevoset puuskuttivat ja höyrysivät kylmässä illassa, ja huomasin hikirantuja Sallan kaulalla. Pyyhkäisin ne pois hanskani ulkosyrjällä.

”Mitä ihmettä on tapahtunu?” käännyin katsomaan ihmettyneen näköistä Cellaa, joka seisoi oven suussa Windin ohjat käsissään, ja tunsin kyyneleiden valuvan poskilleni.

”Me nähtiin semmonen pelle,” Wilma sanoi epävakaalla äänellä ja vilkaisi mua kuin varmistaakseen, että kaikki tämä oli juuri tapahtunut, eikä se ollut vain mielikuvituksen tuotetta.

”Joo, se- se lähti jahtaamaan meitä,” sain sanottua ja kuulin Cellan henkäisevän, ”voi luoja.”

”Mä haen Annen,” Cella sanoi ja vei Windin takaisin karsinaansa.

Talutimme Wilman kanssa hikiset hevosemme tallin käytävälle, missä luoksemme kokoontui huolestuneita hoitajia. Ellin nähdessäni minun teki mieli pyytää anteeksi, että juoksutin hänen hevosensa henkihieveriin, mutta nainen antoi minulle lohduttavan katseen ja otti Sallan ohjat. ”Mä voin hoitaa Sallan, menkää te Wilman kanssa tonne toimistoon,” nainen sanoi vakavana, ja viittilöi jotakuta ottamaan Hestian Wilmalta.

Anne tuli meitä vastaan käytävällä ja ohjasi meidät lempeästi istumaan. Nainen kyseli, mitä oli tapahtunut, ja missä tarkalleen olimme pellen nähneet. Vastasimme parhaan kykymme mukaan, vaikka jälkeenpäin muistikuvat tuntuivat jotenkin hatarilta. Anne soitti seuraavaksi poliisille, ja me päätimme Wilman kanssa mennä hakemaan lämmintä juotavaa oleskeluhuoneesta.

Vintillä oli tohina päällä, kun avasimme oven.

”-mä haen talikon ja mennään metsästämään se hullu-” joku uhosi ja eteemme ilmestyivät Fiian huolestuneet kasvot. ”Ootteko te kunnossa?”

”Joo,” huokasisin väsyneenä ja raivasin tieni nyt hiljentyneen huoneen lävitse vedenkeittimen luokse. ”Ei meillä oo hätää, säikähdettiin vaan. Toivottavasti hevosille ei tullu mitää,” kuulin Wilman sanovan.

”Hei, me ei anneta tän asian olla, jos se yhtään auttaa,” tuohtuneen näköinen Kasper tokaisi, ”kootaan kasaan Seppeleen lynkkaystiimi, ja mennään katsomaan, kuka pelkää ja ketä.”

Normaalisti olisin protestoinut moista väkivaltaisuutta, mutta sillä hetkellä sanat tuntuivat oudon lohduttavilta.



Randi & Salla 8HM

[Randi]

Yhdeksäs (14.11.2016)


Pari viime viikkoa olivat menneet kuin sumussa. Pelle-episodin jälkeen en käynyt tallilla muutamaan päivään, kunnes sain Wilmalta varovaisesti kyselevän vistin, missä tyttö tiedusteli, olinko tulossa tallille milloin. En ollut aiemmin juurikaan puhunut punapäälle, mutta yhteisen maastoretkemme jälkeen olimme viestitelleet jonkin verran.

Niinpä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja menin Sallaa katsomaan. Ei minua juuri enää pelottanut, olinhan järkevä ihminen, enkä halunnut säikkyä turhia; pelleä ei luultavasti enää nähtäisi. Syy, miksi en viitsinyt mennä tallille pariin päivään, oli muu talliporukka. En halunnut vastaanottaa huolestuneita enkä uteliaita katseita, tai kyselyitä maastoretkestä. Olin piilottanut koko episodin mieleni syvimpään koppaan, enkä halunnut enää kaivaa sitä takaisin esiin.

Kun vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja menin tallille, rupesin käymään siellä jälleen päivittäin ja hukutin itseni Sallan liikutukseen. Vietin monena päivänä tunteja maneesissa ja kentällä, mutta maastoon en lähtenyt. Väitin itselleni, että syy ei ollut klovnien pelossa, vaan siinä, että ulkona oli iltaisin pimeä.

Sain uuden tekosyyn, kun muutaman päivän aikana maahan satoi paksu lumikerros: auraamattomat polut. Nyt tekosyitä ei kuitenkaan enää olisi. Ahkerat seppeleläiset olivat maastoilleet kaikki polut auki, lumipeite valaisi ympäristön, eikä viime päivinä ollut enää ollut kovin kylmäkään.

Seisoin Sallan karsinassa tuntilaisten häärätessä tallin käytävällä uppoutuneena selvittämään tamman takkuuntunutta häntää. Havahduin toimesta, kun tallin ovi kolahti kiinni viimeisen tuntilaisen jäljestä ja talliin laskeutui hiljaisuus. Kiersin Sallan kaulan alta, silittäen tammaa, joka oli seisonut kiltisti pää nuokahdellen koko toimenpiteen ajan. Heitin harjan karsinan ovella nököttävään pakkiin ja nostin käsivarsilleni Sallan satulan. Satulointi sujui rutiinilla, ja kun tamma oli valmis ja minullakin oli kypärää myöten varusteet päällä, vilkaisin vielä käytävälle. Ketään ei näkynyt.

Jostain syystä se rauhoitti minua, ja avasin karsinan oven selälleen, taluttaen tamman käytävälle kohti takaovea, aikomuksenani pujahtaa kentälle pyörimään. Talvisin siellä harvemmin oli yleisöä kaikkien pakkautuessa maneesiin.

Astuessani kirpeään ulkoilmaan Salla perässäni, törmäsin kentältä poistuvaan Aleksanteriin Myntin selässä. Ratsukko kulki rennosti kohti autotallia, eittämättä suuntaamassa maastopolulle.

Yllätyksekseni poika pysäytti Myntin vähän matkaa eteemme. Vilkaisin ratsastajaa kypärän lipan alta, ja Salla tönäisi minua turvalla selkään, kun pysähdyin.

”Haluutko lähtee maastoon?”

Aleksanterin sanat saivat mun sykkeen kiihtymään. Katsahdin polun valaisevia valolyhtyjä, jotka hohtivat pimeässä talvi-illassa kutsuvasti. Minun silmissäni valot tosin näyttivät vain pelottavilta. Ehkä myös vähän pilkkaavilta.

Katsoin takaisin Aleksanteriin. Myntti seisoi paikallaan rauhallisesti, höyryten hieman kylmässä ilmassa. Ratsukko oli varmaankin vetänyt koulutreenin, ja kaipaisivat loppukäyntejä. Aleksanterinkin posket helottivat, ja silmissään hänellä oli kysyvä, nyt jo hieman epävarma ilme. Poika selkeästi odotti vastaustani.

Siinä hetkessä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja hymyilin pojalle, ”joo, voidaan tulla.”

Kiristin Sallan satulavyön ja nousin selkään. Myntti lähti liikkeelle rauhallisessa käynnissä, ja ohjasin Sallan ruunikon perään, turvalllisen välimatkan päähän.

Ratsastimme polkua pitkin kaikessa hiljaisuudessa. Vilkuilin ympäröivää, lumista maastoa. Lenkki oli tuttu, olimme kulkeneet sen Sallan kanssa monia kertoja. Lumisena kaikki näytti kuitenkin erilaiselta. En tiennyt, oliko se hyvä vai paha asia, mutta tunsin sisälläni pientä epävarmuutta, kun katseeni liukui lumisen metsän läpi. Salla liikkui kuitenkin rennosti minusta välittämättä, ehkä tutun tarhakaverinsa ansiosta.

Vilkaisin edessä kulkevaa ratsukkoa. En ollut jutellut Aleksanterin kanssa juurikaan, mutta tiesin, ettei poika ollut siitä puheliaammasta päästä. Siltikin hän tuntui kovin hiljaiselta. Huono päivä ehkä? Joka tapauksessa, olin kiitollinen hiljaisuudesta, enkä yrittänyt herättää keskustelua. Tuijotin pitkään Myntin puolelta toiselle keinuvaa takamusta, ja tunsin hermojeni kireyden hellittävän vihdoinkin.

Hengitin syvään raikasta talvi-ilmaa ja annoin itseni rentoutua. Suljin silmäni ja tunsin Sallan liikkeet allani. Ei metsässä ketään ollut. Ei klovneja, eikä muitakaan. Ja vaikka olisikin, ei minulla ollut mitään hätää.

Kumarruin kaksin kerroin satulan ylle painaen kasvoni Sallan harjaan ja unohdin pelkoni.

Luminen metsä oli hiljainen, ja yksittäiset lumihiutaleet laskeutuivat päällemme, peittäen hevosten karvan hiuksenhienoon lumikerrokseen.

Palasimme rauhallisessa tahdissa tallin pihaan ja laskeuduimme satulasta ovien edessä. Avasin oven ja vilkaisin taakseni Aleksanteria, joka löysäsi Myntin satulavyötä.

”Kiitos,” sanoin ja Aleksanteri nosti päänsä.”Hä?”

Hymyilin pojalle nopeasti ja käännyin viemään Sallan sisään. Retkellä oli suurempi merkitys minulle kuin kukaan olisi arvannutkaan. Jokin rauhallisessa lenkissä oli avannut mielessäni vallinneen lukon ja pystyin vihdoin rentoutumaan ja unohtamaan muutaman viikon takaiset tapahtumat. Viikkoja kestänyt hermoiluni tuntui typerältä, kun katselin hoitohevostani hämyisessä karsinassa. Se oli varmasti unohtanut tapahtuneen heti seuraavana päivänä. Tamman herkästä luonteesta huolimatta se ei säpsynyt maastossa sen enempää kuin normaalistikaan, siispä minunkaan ei tarvitsisi.

Minua hymyilytti kun vein varusteita paikalleen, ja kun harjasin Sallaa, ja vielä taukohuoneessakin kaakaokupposen äärellä.


Randi & Salla 9HM

[Anne]

Treenin jälkeen



Hoitotoimenpiteet Ellin treenin jälkeen.
Spessu Randille!

[Randi]

Kiitos Anne ihanasta spessusta! : )

Kymmenes (11.12.2016)


Kylmänä talvi-iltana on ihana lämmitellä oman hoitohepan kanssa!



Randi & Salla 10HM

[Randi]

Yhdestoista (24.12.2016)


Aattoaamuna maailma tuntui pysähtyneen.

Äitini tiukasta jouluaikataulusta huolimatta olin onnistunut nappaamaan itselleni muutaman tunnin tallilla käyntiä varten – siis aamukuudelta. Illan aattoratsastuksesta en suostunut tinkimään, äidin vastusteluista huolimatta.

Hipsin hiljaisen tallinpihan poikki ja raotin tallin ovea. Valot olivat pois päältä, mutta hevoset liikuskelivat karsinoissaan, ja minusta tuntui, että joku muukin oli saanut saman idean ja tullut tallille aikaisin aamulla. En kuitenkaan halunnut häiritä tallin rauhallista ilmapiiriä, ja pujahdin hiljaa sisään hämärään talliin.

Salla nuokkui karsinassaan ja ei heti huomannut minua, kun nojasin sen oveen. ”Hei tyttö,” sanoin hiljaa, ja tamma nosti päätään. Kun se havaitsi minut, se hörähti pienesti ja sydämeni suli.

Avasin oven niin äänettömästi kuin pystyin, ja sujahdin karsinaan. ”Hyvää joulua rakas,” lepersin tammalle ja rapsutin sen harjan tyveä.

Minulla ei ollut vielä mikään kiire, ja halusin viettää aikaa Sallan kanssa, joten päädyin hiippailemaan taukohuoneen kautta heinävintille hakemaan tammalle sylillisen aamupalaa. Oli outoa nähdä yleensä niin elämää täynnä oleva huone tyhjänä. Joku oli kuitenkin jättänyt pöydälle joulutorttuja, ja nappasin ohimennen yhden suuhuni.

Yritin sniikata heinät ilman, että muut hevoset huomaisivat. En halunnut aiheuttaa yleistä hälyä. Onnekseni muut eivät näyttäneet huomaavan, ja Salla pääsi innoissaan rouskuttelemaan pientä sylillistä heinää. Olin puhdistanut Sallan varusteet eilen, joten otin nyt käsittelyyni sen nahkaiset päitset ja toiset suitset, joita Elli ei tosin juuri käyttänyt.

Hain satulahuoneesta satulasaippuaa ja sienen, ja pesupaikalta pienen ämpärin, joiden kanssa sujahdin Sallan karsinaan ja suljin oven perässäni.

Salla oli onneksi siisti karsina-asukki ja teki tarpeensa siististi yhteen nurkkaan. Niinpä sain istahtaa puhtaille puruille näpertämään nahkasaippuan kanssa. Jostain päin tallia kuului välillä kolinaa, mutta kukaan ei laittanut valoja päälle. Tai huomannut minua Sallan pimeässä karsinassa.

Uppouduin työhön, ja Sallan rytmikäs rouskutus rauhoitti mieltäni. Kotona joulu oli yhtä stressaamista. Piti tehdä joulusiivousta ja jouluruokia ja vierailla miljoonan eri sukulaisen luona, mutta tallilla joulu oli aina ollut mun lempiaikaa vuodesta. Keräsin siis voimia päivän koettelemuksia varten istumalla Sallan karsinassa putsaamassa varusteita. Käy järkeen, eikö?

Aiheutin luultavasti sydänkohtauksen Kasperille, joka puoli tuntia myöhemmin avasi karsinan oven tuodakseen Sallalle aamuheinät.

Hymyilin leveästi ja toivotin miehelle hyvää joulua, mihin punapää vastasi mutisemalla jotain epämääräistä. Poistuessaan kuulin hänen manaavan hulluja heppatyttöjä, mikä aiheutti minussa jonkinlaista hilpeyttä. Niin, kai tässä jollain tasolla hulluja oltiin.



Randi & Salla 11HM


Hyvää joulua kaikille!