|
|
Post by Anne on Feb 17, 2016 11:06:23 GMT 2
Avoinna sebeläisille sekä seben jatkokurssilaisille. Mukaan mahtuu 12 osallistujaa! 13/12 Krister - FrankSalma - Bona Pyry - Huiska Fiia - Lasse Mikaela - Ruusu Anni - Myntti Pihla - Loeke Sandra - Tollo Nette - Reino Cella - Rokki Jutta - Kuutti Simona - Netta Emmy - Tirkku Inkeri - Siiri Keväinene maasto alkoi kuulaan auringonvalon rimpuillessa utuisten pilvien läpi. Pääpolut olivat jo sulaneet lumesta ja maa oli kuivaa. Oivallinen retki siis maastoilla. Maastoilemaan lähdettiin ison tien kautta. Ratsujoukko siirtyi päärakennuksen ja tarhojen välistä bussipysäkkiä kohti ja siitä jatkettiin tien vierustaa pitkin kohti etelää. Pysyttiin tien laidassa käynnissä. Kun päästiin hiekkatielle, siirryttiin raviin. Matka oli kohti maastoesterataa, jossa käytiin perinteisesti pyörähtämässä kevään ensimmäisillä maastoreissuilla: hevoset tottuisivat paikkaan ja pääsisivät loikkimaan helppojen tukkien yli. Otettiin vielä pieni pätkä käyntiä ennen maastoestealueetta. Maastoesteillä siirryttiin raviin. - Pidetään hyvät välimatkat ja tullaan pari ekaa tukkia ravissa. Ja sitten pari sitä seuraavaa laukassa. Kevyt istunta ja myötäätte, kun hevonen ylittää. Tämä oli aina jännä paikka hevosille ja muutamia sivuloikkia ja kiihtymisiä nähtiin. Tukkien jälkeen jatkettiin kohti Liekkijärven rantaa. Liekkikallilla kiipeily olisi vielä ollut liian vaarallista liukkaiden rinteiden takia, joten tie vei rannan tuntumassa kohti pohjoista. Ravia ja käynti vaihdeltiin. Pellon viereisellä polulla otettiin laukkaa ensin pieni pätkä ja Krister halusi viedä porukan laukkasuoralle, jotta uudemmat hevoset tutustuisivat siihen myös. Suoralla päästeltiinkin perinteisesti menemään. Loppumatka sujui rauhallisemmin pienillä poluilla ja teillä. Ylimääräinen pörheys hevosista oli kadonnut ja joukkio saapui tallinpihaan tyytyväisenä.  Fiia ja Lasse tukeilla. Lasse on niin innoissaan!
Simona ja Netta pikkupolulla. |
|
|
|
Post by Fiia on Apr 2, 2016 13:53:37 GMT 2
Lasse on aivan varmasti yksi touhukkaimmista hevosista, jota olen ikinä käsitellyt. Nuori ruuna ei pysy sekuntiakaan aloillaan, kun yritän laittaa sitä maastotunnille valmiiksi. Se nakkelee niskojaan, steppailee eteen, taakse ja sivuille, nypeltää riimunnarun solmua, maistelee hiuksiani, kuopii, hirnuu Netalle innoissaan, huitoo takakavioillaan mahan alta ilmaa… Jos Lassea komentaa, jähmettyy se suolapatsaaksi ohikiitävän lyhyeksi hetkeksi, ennen kuin puuhailu jatkuu taas. Vaikka se onkin kiltti ja seurallinen, on sen varustaminen melkoista akrobatiaa ja kymmeneen laskemista. Lopulta olen kuitenkin saanut Lassen harjattua, suojitettua, satuloitua ja suitsittua, ja pääsen lähtemään sen kanssa tallipihalle maaliskuun maastoreissua varten.
On aina mukavaa päästä kokeilemaan uusia hevosia. Lassen selkään kiipeämistä odotan ihan erityisesti: Anne vinkkasi minulle ruunan saapuessa Seppeleeseen, että sillä on aikamoinen potentiaali ja ehdottomasti tulevan kouluhevosen liikkeet. Toivottavasti ruuna suhtautuisi rennosti vielä sille aika vieraisiin maastoihin, jotta ehtisin keskittyä hevosen hallinnan lisäksi myös fiilistelemään ison hevosen isoa liikkumista.
Lähdemme matkaan vaihteeksi Kristerin johdolla ja suuntaamme isolle tielle. Lasse on kovin innoissaan, mutta pysyy käynnissä Huiskan ja Pyryn takana. Se katselee korvat hörössä maisemia ja puhisee vähän ohi ajaville autoille. Ruunaa ei kuitenkaan tunnu pelottavan: enemmän se on vain ylienergisen oloinen. Huhujen mukaan reittimme suuntaisi tänään maastoestepolulle ja muutamien tukkien yli, joten energianpurkua on varmaankin luvassa!
Ensimmäinen raviinsiirtyminen on Lassen kanssa pienoinen shokki. Ruunan ravi on ilmavaa ja ponnekasta, ja se tuntuu heiluttavan minua satulassa vähän joka suuntaan. Keskityn keventämään rauhallisesti ja jarruttelemaan turhankin virkkua Lassea. Se kuuntelee kaikeksi onneksi myös pidätteitä, eikä meno kiihdy liian hurjaksi.
Esteistä Lasse innostuu entisestään. Annan sen edetä reippaassa ravissa kahden ensimmäisen tukin yli, joille ruuna ottaa liioitellun isot, kissamaiset loikat. Laukannosto on hitusen holtiton ja ensimmäinen laukkatukki ylittyy puoli metriä tukin yläpuolelta, mutta seuraavalle hyppy on jo maltillisempi.
”Estehevonenhan tää on”, naurahdan takana tulevalle Mikaelalle, kun matka jatkuu kohti Liekkijärven rantaa. ”Ihan huipputyyppi.”
”Se näyttää tosi kivalta”, Mikaela myötäilee, eikä ole väärässä ensinkään. Lasse on ehdottomasti sellainen tuttavuus, jota pitää päästä kokeilemaan paitsi koulutunneille, myös rataesteille. Ehkä ruunan tekniikka ei ole vielä aivan huippuunsa hiottu, mutta ainakin se on yritteliäs ja halukas tekemään hommia.
Kävelemme ja ravailemme rannan tuntumassa, ennen kuin Krister ottaa suunnaksi laukkasuoran. Lieköhän tämä Lassen ensimmäinen kerta suoralla? Ruuna ei tajua kokeneempien konkareiden tapaan innostua ennen suoraa, mutta herää kyllä salamannopeasti, kun luvan saatuani puristan pohkeeni sen kylkiin laukannoston merkiksi. Hevonen ponnistaa laukalle ja kiitää muutaman epämääräisemmän laukkahypyn jälkeen eteenpäin sata lasissa. Sen askel tuntuu kilometrin mittaiselta ja vauhti kirvoittaa kyyneleet silmiin, mutta minua ei jännitä yhtään. Annan Lassen pinkoa ja kun suora loppuu, saan sen vaivatta ravin kautta käyntiin. Ruuna pärskii, kun taputtelen sitä kaulalle ja mietin, että tästä ne reippaat laukkamaastot vasta alkavat – kevät on täällä.
|
|
|
|
Post by Pyry on Apr 4, 2016 15:29:04 GMT 2
Talven lumista oli jäljellä vielä muutamia pieniä kinosläikkiä aurinkoisimmilla metsäpoluilla. Huiska oli tyytyväisen ja innokkaan oloinen ja tahtoi välillä painaa ohjille ja kulkea reippaammin, etenkin kun maastoesteet tulivat näköpiiriin. Huiskan takana Fiia naureskeli Lassen suurille askelille. Mikaela vastaili jotain Ruusun selästä, mutta Huiska vei Pyryn keskittymisen täysin.  Maastoesteillä Huiska pisteli menemään hienoa liitoravia Pyryn kauhuksi, mutta tukit ylitettiin ehjänä ja ajoittain vauhti muistutti jopa rauhallista. Esteiden jälkeen ratsastajan kädet ja jalat tutisivat ja Huiska pärisi innostuneena. Ja laukkapätkä oli vasta edessä... |
|
|
|
Post by Nette on Apr 13, 2016 13:23:03 GMT 2
Retkipäivän aamuna todellisuus iski vasten kasvojani. Mitä ihmettä olin oikein ajatellut ilmoittautuessani mukaan? Enhän minä, vasta jatkokurssin aloittanut, voinut millään pärjätä maastossa joukossa, jossa suurin osa oli ratsastanut vuosia. Enhän minä ollut edes käynyt maastossa muuten kuin lyhyellä lenkillä taluttajan kanssa. Ehdin jo näppäillä Seppeleen numeron kännykkääni peruakseni tuloni, kun tulin toisiin aatoksiin. Tuskin minua olisi päästetty mukaan, jos olisi arveltu, etten pärjää. Järjen ääni ei kuitenkaan riittänyt rauhoittelemaan vatsassani vellovaa ikävää tunnetta.
Koko matkan kestänyt sydämen hakkaus rauhoittui hieman lukiessani tuntilistasta, että minulle oli annettu Reino. Se tuskin hötkyilisi turhaan, eli onnistuisin ehkä pysymään selässä. Tieto rauhoitti vapisevia käsiäni sen verran, että onnistuin varustamaan ruunan ajoissa ja taluttamaan sen muiden mukana tallipihalle.
Aamu oli todella kaunis. Heikko usva sävytti maisemaa joka suunnassa. Pienten purojen pinnassa oli yöpakkasen jäljiltä vielä paperinohut jääkerros, vaikka kevät olikin jo edennyt niin pitkälle, että polut olivat sulat. Maisemien ihailu vei huomioni pois jännityksestä, ja pian istuskelinkin täysin rentona Reinon lompsiessa jonon jatkona.
Hermoilu kuitenkin palasi entistä voimakkaampana nähdessäni edessä siintävän maastoesteradan. Enhän minä voinut hypätä? En ollut koskaan kokeillut edes kentällä. Mutta niin vain ravasin pian jonon perässä kohti tukkeja, kun en uskaltanut sanoa pelkääväni. Pieni osa minussa myös halusi kokeilla ylitystä. Ei se loppujen lopuksi niin kamalaa onneksi ollutkaan. Reino lönkötteli tukkien yli hitaassa ravissa (ratsastuksen puutteesta johtuen myös ne, jotka piti tulla laukassa), ja minä pidin tiukasti harjasta kiinni koko suoran ajan. Ei se edes hypännyt, varmaan vauhdin puutteen takia.
Onnistuneista "hypyistä" innostuneena en jännittänyt ollenkaan niin paljon saapuessamme laukkasuoralle. Otin jo hyvissä ajoin paksun tukon sormieni väliin, ja annoin Reinolle löysempää ohjaa, jotten vahingossa nyppisi sitä suusta. Kamalin vaihe oli liikkeellelähtö. En ollut ikinä mennyt niin kovaa, ja olin aivan varma, että Reino lähtisi ryöstämään ja löytäisin itseni jostain ojanpohjalta. Pikkuhiljaa vauhtiin kuitenkin tottui, ja pääsin loppuun asti turvallisesti.
Loppumatka sujuikin sitten fiilistellessä ensimmäistä kunnon laukkaa. Seuraavalla maastoreissulla en toivottavasti jännittäisi enää yhtä paljon, vaan ehtisin keskittyä enemmän maisemiinkin.
|
|
|
|
Post by Emmy on Apr 14, 2016 15:40:03 GMT 2
 Tirkku paineli menemään laukkasuoralla. Eikä varmana jääty turvanmittaakaan jälkeen isommista hevosista. Tän neidin jaloista löyty vauhtia! |
|
|
|
Post by Pihla on Apr 16, 2016 20:06:34 GMT 2
|
|
|
|
Post by Anni on Apr 18, 2016 15:08:55 GMT 2
Kavutessani Myntin selkään Aleksanteri oli näyttänyt vähän samalta kuin äitini lähettäessään mut ensimmäistä kertaa kouluun ihan yksin. Tilanne oli ollut huvittava, etenkin kun käytännössähän Allu "luopui" armaasta hoidokistaan päivittäin Myntsän löntystäessä tunneille. Olin kuitenkin suonut nuorelle miehelle myötätuntoisen hymyn ja luvannut pitäväni tammasta hyvää huolta.
Keinuin Myntin askelien tahtiin, antaen tamman kävellä pidemmällä ohjalla. Mä nautin maastoilusta ihan eri tavalla tietäessäni, että ratsu oli maastovarma eikä hätkähtäisi pienistä.
Päästyämme isolta tieltä hiekkatielle, Krister huikkasi käskyn siirtyä raviin. Myntti keinahti kuuliaisesti raviin, luimistaen kuitenkin korvansa sentin liian lähelle tulleelle Loekelle. Hoputin tammaa eteenpäin, ettei mustanruunikko keksisi potkiutua kesken reissun aivan syyttä suotta.
"Ollaanko me ihan oikeasti menossa maastoesteille?" Mikaela supatti edellä tallustavan Ruusun selästä siirryttyämme käyntiin.
"Ilmeisesti", vastasin olkiani kohauttaen. Mulle sillä ei ollut niinkään merkitystä, mutta kouluratsastuksen nimeen vannovalle Miksulle moinen mahtoi aiheuttaa sydämentykytyksiä jo ajatuksen tasolla. Kieltämättä maastoesteet talven jälkeen kutkuttivat meikänkin mahan pohjassa, mutta pelkästään positiivisesti.
Niin minä kuin Miksukin selviydyimme molemmat tukkien yli ravissa sekä laukassa. Myntti tosin oli lämmennyt hieman hitaasti ja ensimmäinen hyppy ravista oli ollut melkoinen räpellys. Laukassa tukit ylittyivät huomattavasti sujuvammin, eikä Myntti jäänyt tuijottelemaan esteitä lainkaan.
Pienen huilipätkän jälkeen päästiin taas laukkaamaan ja johan Myntistäkin alkoi vauhtia irrota. Tamma vaikutti varsin vikkelältä sille päälle sattuessaan, joten pidin ohjat kunnolla käsissä mustanruunikon kiihdyttäessä vauhtiaan. Tamma ei kuitenkaan keksinyt mitään jäynää, vaan paineli menemään täysin tyynesti ja näennäisen tyytyväisenä.
"No, oliko mukavaa?" Allu kysyi vaivihkaa, kun olimme palanneet maastosta. Nyökkäsin. Musta tuntui, että Aleksanteri oli jäänyt palloilemaan tallille Cellan odotuksen lisäksi siksi, että voisi varmistaa, toisinko Myntin hengissä takaisin.
"Kyllä Myntti on porkkanansa ansainnut", hymähdin ja sain Allun virnistämään hölmösti.
|
|
|
|
Post by Cella on Apr 20, 2016 20:17:22 GMT 2
“Mitä tossa teidän mielestä lukee?”
”No toi on L toi eka kirjain. Eli Lasse tai Loeke!”
”Ai L! Musta se on E?”
”Eli Eela?”
”Ei se voi olla Eela!”
”Entäs mulla, onko mulla nyt Rokki vai ei?”
”Musta sun kohalla lukee selvästi ’Ralli’.”
”NO NIIN MUSTAKIN! Mutta ei kai se nyt pistäis mua tarpoon Artsilaan asti nappaan Rallia maastoon!”
Kristerin käsiala oli maailman huonoin. Se oli samanlaista kuin sellaisilla vanhan koulukunnan lääkäreillä, joista ei koskaan tiennyt lukiko sen kirjoittamassa sairaslomatodistuksessa nyt ”perjantaihin asti” vai ”peräpukamatauti” – sellaista vinoa ja koukeroista, jossa jostain syystä kaikki kirjaimet pakkautuivat hieman toistensa kanssa päällekkäin. Ennen jokaista Kristerin tuntia piti varata aikatauluun noin puolen tunnin mittainen kryptausvaihe, jonka aikana piti selvittää, millähän hevosella herra ratsumies halusi meidän tänään menevän. Siitä oli tullut jo jonkinlainen perinne.
Koska mä rakastan elää reunalla, otin riskin ja astelin laittamaan kuitenkin Rallin sijasta Rokin kuntoon maastotuntia varten. Mä toivoin kovasti että se oli Kristerin tarkoituskin. Isosilmäinen läsipää nuuhki mun käsiä lempeästi mun astuessa sen karsinaan harjapakkia kantaen: poniruuna ei ollut mulle sen kummemmin tuttu, mutta Sussun ja tuntityttöjen valtaisasta kiintymyksestä päätellen ainakaan negatiivista yllätystä mulle ei ollut luvassa.
Rokki oli niin ihanan kivuttomasti laitettuna kuntoon, että me oltiin (kerrankin!) ensimmäisinä valmiina tallipihalla. Rapsuttelin aikani kuluksi ponin karvanlähdöstä kutisevaa kaulaa ja kylkeä, ja sain uuden hevoskamuni nojautumaan tyytyväisenä sormia vasten. Keväällä tämän hevostelun ilon aina muisti parhaiten.
Kun koko suuri maastoporukka oli vihdoin valunut kokonaisuudessaan ulos ja mun huokailtua teatraalisesti odotuttamisesta (joka toim. huom. aiheutti aika paljon aiheettomia ”HYVÄ SUN SANOA KUN OOT AINA MUULLON MYÖHÄSSÄ” kommentteja) me päästiin porukalla matkaan. Koska egoilevan Windin kanssa piti yleensä olla jokaisen letkan kärkipäässä, mä nautiskelin suuresti kun me päästiin Rokin kanssa keinahtelemaan osaston hännille – siinä oli jotain kauhean tunnelmallista, kun sai katsella tallikavereiden keikkuvia kypäriä ja huiskivia häntiä edellään, eikä vain kuunnella iloisia ääniä selkänsä takaa.
Jäästä sulanut maa antoi oivan pohjan pitkille ravipätkille, ja voimpa varmaan aika huoletta puhua kaikkien puolesta kun sanon, että vauhdikkaampi maastoilu oli melkoista nannaa pitkän routakauden jälkeen. Tykkäsin Kristerin maastoista ihan kauheasti, koska vaikka se oli huonoa ja laiskaa ratsastusta, mä rakastin välillä vain matkustella hepan selässä ja nautiskella raittiista ilmasta. Annen tunneilla siihen oli harvemmin mahdollisuus, kun maastopoluillakin piti pitää koni kuosissa ja askellajit skarppeina. Plus että sillä naisella oli taatusti silmät selässä.
Maastoesteradan hiipiessä näkyviin vielä toistaiseksi kaljujen puiden takaa alkoi hevosissa herätä intoa ja steppailevia sivuaskelia. Tämän paikan ne todella tiesivät. Mä olin todella tyytyväinen säyseästä ratsustani seuratessani esimerkiksi Fiian alla orimaisesti pörisevän Lassen hepulointia tukit nähdessään.
Meidän ensimmäinen hyppy ei ollut ehkä kauhean hienoa katsottavaa. Mä annoin Rokin nostaa laukan vasta vähän ennen hyppykohtaa, ja pompusta tuli siksi hieman vauhditon ja laimea: me suunnilleen astuttiin pienen tukin yli, ja pudottiin takaisin raviin heti laskeutumisen jälkeen. Vähän harmissani seurailin muiden innokkaita leiskautuksia kiinteän esteen yli, ja hajamielisesti reipastin Rokin ravia pohkeella.
Mutta onneksi me saatiin vielä toinen mahdollisuus. Tällä kertaa Rokkikin taisi tajuta jutun juonen jo aiemmin, sillä se höristeli korviaan sievää (voiko estettä sanoa sieväksi?) koivutukkia kohti nostaessaan reipasta, ponimaisen höykyttävää laukkaansa. Mä nousin kevyeeseen istuntaan ja kehotin sitä reippaasti hyppypaikkaa kohti, ja tällä kertaa ylityksessä oli jo hyppäämisen meininkiä.
Taputin reippaasti sileää, talvikarvasta kuoriutuvaa karvaa ja hymyilin niin hurmaavan ponin korville kuin ympärillä kaikuville kavereiden ilakoinneillekin. Näissä tunnelmissa oli nyt tämänkin vuoden maastoesteet korkattu.
|
|
|
|
Post by Salma on May 17, 2016 10:53:00 GMT 2
Hevosten kavioiden ääni alkoi ensimmäistä kertaa kuulostaa keväiseltä.
Talven pehmeiden humpsahduksien, narskahtelun ja jäisen hokinkilahtelun jäljiltä tuntui ihanalta, kun kaviot kohtasivat mukavasti kopsahtaen ehdan multamaan. Tallipihalta pois vievä koivukuja oli kylläkin vielä kaljuoksainen ja tuuli kylmä, mutta minulle tuli siitä huolimatta melkein ylevän keväinen olo.
Bonnie venytti varovaisesti kaulaansa, kun siirryimme pihalta asfalttitien reunaan. Vilkaisin puolittain automaatiolla sen korvia, jotka sojottivat kaikeksi onneksi tyytyväisessä hörössä. Viime aikoina ratsasteluni olivat olleet pääasiassa ponin vetreytystä ja kunnon palautusta maastossa, joten tämä tienpätkä oli tullut sille hyvin tutuksi. Jos se pystyi kulkemaan saman reitin iltahämärissä muiden jo odotellessa yöapettaan, olisin yllättynyt, jos se nyt kahdentoista muun hevosen kanssa olisi heittäytynyt pelkuriksi. Tosin, Bonnie oli ennenkin ollut melko taitava yllättäjä.
Krister keinutti meitä käynnissä pitkän pätkän. Hän näytti sopivalta parilta Frankin kanssa: kaksi lunkisti ottavaa sielua, jotka katselivat mielellään eloon puhkeavaa kevätmaisemaa ja sulkivat onnellisesti korvansa takana sipiseviltä kärsimättömämmiltä nuorisoratsastajilta. Bonniekin tuntui yllättävän laiskanpulskealta. Olin käynyt ratsastamassa sitä puolisen tuntia ennen maaston alkua, ja ehkä taivuttelut ja ärsyttävän pikkutarkka peruutuksen hinkkaaminen olivat saaneet pahimmat höyryt siitä ulos.
Hiekkatiellä siirryimme raviin. Bonnie nyökytteli mielissään päätään ja pureskeli kuolainta, ja minä katselin yhtä tyytyväisenä sen korvien välistä edellä heilahtelevaa Loeken häntää. Satula piti omaa turvallista narinaansa, kun siirryin keventämään. Edelläni pompahteleva pitkä letka ratsastajia oli niin hauska näky, että minua alkoi hymyilyttää.
Maastoesteillä Bonnie innostui. Jo aikaisemmassa risteyksessä se alkoi pöristä ja kurkkia Loeken ohitse. Tein puolipidätteitä siellä täällä ja yritin leveämmällä polunpätkällä lyhyttä väistöä, mutta poni oli tajunnut minne olimme matkalla ja halusi perille saman tien. Onneksi Krister otti ennen varsinaista rataa lyhyen pätkän käyntiä, ja sain keräiltyä kasaan sekä ohjasotettani että joka suuntaan leviävää Bonnieta.
Minua harmitti, etten saanut pideltyä Bonnieta ravissa. Kun edellä mennyt Loeke oli kadonnut sievästi tukkirivin yli ja myötäsin ohjista, Bonnie karahti eteenpäin niin lujaa, että olin menettää tasapainoni. Päästessäni takaisin keskelle satulaa, oli ensimmäinen tukki jo niin lähellä, että ehdin vain leiskahtaa kevyeen istuntaan ja napata ison tukon poninharjaa käsineisiini. Jälkimmäiselle tukille yritin hidastaa tempoa ja tiputtaa Bonnien raviin, mutta se potkaisi takajalat hurjistuneena ilmaan kesken askeleen. Hukkasin toisen jalustimeni, ja harjassa roikkuen myötäsin mitenkuten, kun Bonnie hyppäsi pikkusievän loikan tukin yli. Varsinaisilla laukkatukeilla, kun jalustin oli jälleen kalastettu oikealle paikalleen, sain vasta ratsastettua ponia vähän alleni. Onneksi Loeke oli ollut nopea, muuten olisimme saattaneet kolistella sen takaosaan pässinpäisen ponini kanssa.
Rannalla Bonnie muisti perinteiseen tapaansa, että sen hienot pienet kaviot oli tehty mitä herkimmästä saksalaisesta sokeripulverista. Se sipsutteli hermostuneena eteenpäin, vaikka rantaviivaan oli pitkä matka, ja nyökkäili epäluuloisena Kristerin mutkitellessa pieniä polkuja pitkin. Mietin puolittain huvittuneena, että tätä menoa voisin osallistua Bonniella pian askellajikilpailuihin: käyntiä tai ravia tämä pompottava valuminen ei ainakaan ollut.
Onneksi Krister vei meidät laukkasuoralle, mietin jälkeenpäin, kun olimme jo melkein tallilla. Oli ollut ihanaa antaa ohjaa pörhistyneelle Bonnielle ja päästää se vihdoin venyttämään askeltaan. Bonnie oli melkein sotkeutunut jalkoihinsa kaikesta siitä innosta, ja rummuttanut muiden hevosten perässä harja kasvoilleni vihmoen. Olin kyyristynyt pieneksi rullaksi sen kaulan taakse ja noussut kevyeen istuntaan.
Ja nyt allani oli mitä säysein ja kiltein pieni ponihevonen. Se kopsutteli tien reunassa puolipitkät ohjat kaulaa vasten heilahdellen ja pysähtyi kuin päättäväinen kone, kun pidätin tallipihalla. Laskeutuessani satulasta minua katsoi pari tummia, riemukkaita poninsilmiä, ja soma tummanharmaa turpa hamusi olkapäätäni sirot sieraimet levinneinä.
Ei varmaan tarvinnut edes kysyä, oliko Bonniella ollut hauskaa.
Kiitos ihanasta maastosta!
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on May 18, 2016 21:00:47 GMT 2
 Maaliskuinen kevätrallittelu vauhdikkaallaa tilastopollella tuntui juuri siltä mitä mä tarvitsin koeviikolla. Kuutti pyöri alkumatkasta ja sain tehdä kunnolla hommia jotta saisin hieman vikuripäisellä tuulella olevan ruunan kuulolle. Maastoesteet olivat Kuutille selkeästi aihetta pörhistelyyn, ensimmäiset ravitukit se meni vielä kohtalaisesti mutta laukkakerralla oli kompastua koko tukkiin. Hypättiin kuitenkin korvat hörössä ja suurella innostuksella sekä ponnistuksella ja hauskaahan meillä oli!
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!