|
|
Post by Anne on Jan 8, 2016 11:08:22 GMT 2
Pickpocket's Trinity - Welsh A (Mountain)
- Ruunivoikonpäistärikkö, 121cm
- Hoitajana Inkeri
- Sivu
|
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 8, 2016 23:36:55 GMT 2
Niin kuin fanfictionissa, mutta hurjemmin
08/01/2016 | #1
Mä näpyttelin kasuaalisti puhelinta koulun vessassa tiedostaen varsin hyvin, että oven takana oli pahemmat jonot kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Mutta koska mua ei oikeastaan kiinnostanut, koin erittäin tarpeelliseksi selata Instagramia läpi ja vastailla Snapchat-viesteihin siinä pöntöllä istuessani. Yhtäkkiä mun omppuun kilahti täysin odottamattomasti viesti, joka sai mut ensin kohottamaan kulmiani ja sitten panikoimaan – pahasti. +358467853045, 13:33Mä tulen hakemaan sut. Nyt.Inkeri Johansen, 13:34Kuka tää on?+358467853045, 13:34Kyllä sä tiedät.Tiesinkin. Andrei. Mulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mistä se oli repinyt mun numeron ja miten, mutta sen tiesin, että mulle ei seuraisi mitään hyvää, jos mä jättäisin menemättä. Mies saisi mun olinpaikan selville tavalla tai toisella, ehkä kolmannellakin, mutta saisi kuitenkin, eikä mulla ollut tapana kerjätä ikävyyksiä – olkoonkin, että välillä tunnuin vetäväni niitä puoleeni magneetin lailla. +358467853045, 13:45 Tähän parkkipaikalle, heti.Kuulin kellon soivan. Nielaisin, sniikkasin ulos vessasta, heitin armeijanvihreän parkatakin päälleni sekä harmaan Kånkenin olalle ja hiivin pihalle. Mun ruotsinopettaja, joka vihasi mua jo valmiiksi, takuulla heittäisi mut pian ulos kurssilta ottaen huomioon tämän olevan kuudes poissaolo niiltä tunneilta, mutta mieluummin mä sitten vaikka uusisin ruotsi vitosen kuin saisin turpaan kaapin kokoiselta venäläisjätkältä. Andrei oli niin kamala, että se sai mut tuntemaan kuin olisin ollut jonkun Harry Styles-fanfictionin päähenkilö. Ne aina pelkäsivät isokokoista ja salaperäistä, lähentelevää Harrya kuollakseen, kunnes rakastuivat siihen ja viettivät onnellista parisuhdetta superintohimoisella seksielämällä höystettynä. Olin aina neljätoistavee kakarana haaveillut olevani sellainen, joten periaattessahan tämä oli oikea dream coming true! Ainoa ero oli siinä, että Andrei ei ollut Harry ja in that case mä en ikimaailmassa koskisi siihen pitkällä tikullakaan. Kun näin tutun auton parkkipaikalla, mun sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kädetkin hikosivat, vaikka pakkasta oli reilu kymmenen astetta, eikä aurinko ollut ilmestynyt koko päivänä lämmittämään. Mä mietin vielä kahdesti, olisiko vain pitänyt juosta karkuun, mutta sitten tajusin, että tummanpuhuvalla miehellä oli auto, joka mennessään liiskaisi mut kuin hyttysen, ja jonka taustapeilistä mun jokaista liikettä todennäköisesti jo seurattiin. Ahdisti. Avasin etuoven varovasti, jolloin mun silmät kohtasivat Andrein jäänsinisen katseen välittömästi. Mies virnisti inhottavasti ja taputti pelkääjän paikkaa vieressään kehottaen mua istuutumaan nahkaiselle penkille. ”En ikinä”, ilmoitin tiukasti. ”Tykkään, kun sussa on vähän haastetta”, Andrei naurahti, ”mutta tuut silti.” ”Eikö sun äiti opettanut, kuinka tuntemattomien kyytiin ei kuulu mennä?” irvistin nojaillen auton oveen toisella kädellä. Andrei murahti. Se tuijotti mua edelleen suoraan sieluun, silmissään sellainen vihan ja katkeruuden kiilto, joiden takaa pilkisti ehkä ripaus suruakin. Olin tainnut osua jostain syystä erittäin arkaan paikkaan, mikä aiheutti mun sisällä sadistista nautintoa siinä missä samaan aikaan kylmät väreet kulkivat läpi mun vartalon. Yhtäkkiä Andrein käsi tarttui mun vapaana roikkuvaan ranteeseen vahvalla otteella ja vetäisi mut voimakkaasti viereensä istumaan. Mun suusta pääsi nopea kirkaisu, johon kukaan ei tainnut ehtiä reagoimaan miehen kurottautuessa vetämään autonsa oven kiinni mun liimautuessa penkkiin kosketusta parhaani mukaan vältellen. Samalla sekunnilla auto kaasutti meidän koulun parkkipaikalta tiehensä, eikä mun sydän ollut koskaan hakannut niin lujaa. ”Päästä mut ulos täältä tai mä soitan poliisit!” rääkäisin hakaten sivuikkunan lasia. Sekin olin fanfictioneista opittu kikka – joku ohikulkija saattaisi vaikka huomata. Harmi sinänsä, että Liekkijärvi oli huomattavasti harvemmin asuttu kuin esimerkiksi Lontoo, johon iso osa niistä tarinoista sijoittui. ”Etkä muuten soita – siitä mä pidän huolen. Tällä kertaa sä kans pysyt siinä, etkä mene takapenkin kaukaisimpaan nurkkaan näpräämään sitä luurias niin kuin viimeksi”, Andrei virnisti ojentaen kättään. ”Itseasiassa voisitkin antaa sen mulle.” ”Kuka vittu sä luulet olevas?” tiuskaisin. ”Jotain yksityisyyttä, kiitos.” ”Mä en luule olevani kukaan.” ”Miksi sä sitten oot mulle tollanen? Mitä sä haluat musta? Tajuutko, miten inhottavalta tollanen tuntuu?” ”Mähän kerroin sulle jo viimeksi”, Andrei totesi ja laski toisen kätensä mun reidelle saaden mut värähtämään, ”mä haluan susta kaiken. Mä haluan sut. Mutta ymmärrä edes se, että mitään pahaa mä en sulle anna tapahtua.” Aloin jo epäillä Andrein lukevan niitä Harry-fictioneja itsekin, sillä se lausahdus olisi voinut olla suoraan Wattpadin syövereistä kopioitu. Mun mahassa myllersi, kun miehen peukalo alkoi liikkua edestakaisin mun reidellä, mutta yritin silti parhaani mukaan keskittyä hengittämään. Mietin äskeisiä sanoja ja etenkin sitä, mitä Andrei näki mun ikäisessä, ikäisekseen jäätävän pienikokoisessa tytössä, mutta en uskaltanut kysyä. Mietin, milloin musta oli tullut nössö.”Tota, minne me ollaan menossa?” vaihdoin sitten puheenaihetta pienen ja painostavan hiljaisuuden jälkeen. Mä en kerta kaikkiaan osannut pitää suutani kiinni, oli vieressä millainen andrei hyvänsä. Ilmeisesti se oli yksi mun lempipiirteistä sen jätkän näkökulmasta, sillä tämä virnisti taas. ”Näät kohta”, se ilmoitti. Mä huokaisin. Hautauduin mun harmaaseen huiviin katsellen ohikiitäviä maisemia ikkunasta ja mietin, kuinka en olisi halunnut viettää tupakantuoksuisessa bemarissa enää yhtään kauempaa. Onnekseni huomasin pian, kuinka maisemat vaihtuivat yhä tutummiksi ja tutummiksi, eikä kohta ollut enää vaikea arvata, ettei Andrei ollut kuljettamassa mua sen pelottavampaan paikkaan kuin Seppele. Aika jäätäviä kiertoreittejä se tosin oli mennyt, sillä meidän matkaan oli kulunut tavallisen puolen tunnin sijaan päälle puolitoista, mutten huomauttanut asiasta: huokaisin vain helpotuksesta avatessani auton oven ja astuessani turvallisesti lumen peittämälle maankamaralle. Mä olin edelleen hengissä. ”Sä näytit yhdessä vaiheessa jo siltä, että luulit mun vievän sut kämpille”, Andrei nauroi astellessaan ulos autostaan, kun mä yritin parhaani mukaan kipittää sen ohi mahdollisimman sniikisti ja nopeasti. Tunsin kuitenkin äkkiä olkapäässäni saman vahvan otteen kuin aiemminkin – olin ehkä osannut jo odottaakin sitä – eikä se päästänyt irti. Sen sijaan Andrei veti mut kiinni itseensä. Toinen nahkatakin peittämistä käsivarsista kietoutui mun ympärille ja toinen otti hellästi kiinni leuasta. Mahanpohjassa myllersi taas. ”Mutta älä pety pahasti, kyllä joku päivä vielä”, se hymyili ilkikurisesti jättäen tulkinnanvaraiseksi, kuinka vitsillä heitto oli tehty, päästi sitten irti ja lähti tallia kohti jättäen mut niille sijoilleni, thank God. Jos joku olisi nähnyt meidät, olisin varmaan amp— Britta. JA EETU. Käänsin mun pään nopeasti pois ja lähdin kipittämään talliin nopeammin kuin Siiri ruoka-aikaan. Mä toivoin, mä niin toivoin, etteivät ne seuraisi perässä kovin pian. Ainakin molemmat olivat jähmettyneet aloilleen sen näköisinä, että nopealla vilkaisullakin huomasi, etteivät ne välttämättä hirveästi arvostaneet juuri näkemäänsä. Sen lisäksi mulla ei ollut mitään hajua, mitä Eetu teki tallilla. Olin luullut, että lätkä kahmaisi sen ajasta sellaisen leijonaosan nykyään, että sen kotiosoitekin oli vaihtunut Liekkilaakson* jäähalliksi. Ainakin se oli mun viimeisin tieto siitä pojasta. En tosin ollut kuullut koko henkilöstä mitään yli kolmeen kuukauteen, ellei satunnaisia koulun käytävillä törmäilyjä laskettu. Ehkä ihan hyvä niin. Eetu oli mulle historiaa ja niin mäkin sille. Tallin käytävillä oli ruuhka-aika. Andrei oli onneksi jo kadonnut jonnekin, enkä oikein edes uskonut, että se tällaisessa ihmisvilinässä olisi kehdannut käydä kiinni. Meillä kuitenkin edelleen oli ikäeroa aika reippaasti. ”Inksu!!” kuulin Sandran kiekaisevan iloisesti väenpaljouden läpi. Tyttö hyppeli mun luo Pihla vanavedessään, tarttui kädestä kiinni ja raahasi ilmoitustaululle. " Tallilla kaksi uutta hevosta, Trinity (aitta) ja Lasse (Vennan entinen karsina). Annattehan sopeutumisrauhan!" Tuijotin lappua ja nielaisin. Näistä jommankumman oli millä tahansa logiikalla olla se uusi kisaponi, josta Anne oli puhunut. Mä en kyllä enää halunnut raivota sille aiheesta, vaikka toivo taisikin olla jo menetetty. Tajusin sitä paitsi itsekin, kuinka säälittävältä ja epätoivoiselta naisen silmissä vaikutin. Toisaalta, kertoihan mun tunteenpurkaukset myös siitä, kuinka omistautunut mä olin Siirin hoitajuudelle. ”Lasse me nähtiin jo, se oli iso kuin mikä!” Sandra selitti innoissaan. Mä nielaisin. Tarvitsinko mä muka oikeasti jonkun mammutin tutun ja pienen Sirpan tilalle? Sellaisen selkään mä en ainakaan kapuaisi ikimaailmassa, se oli varma. ”Trinityä me ajateltiin mennä katsomaan seuraavaksi”, Pihla jatkoi, ”tuutko mukaan?” ”Eeehh, en mä taida”, pudistin päätäni, ”mulla on asiaa.. Öö.. Siirille.” ”Siiri menee tunnille kohta”, kuulin Annen ystävällisen, lämminsävyisen äänen takaani ja hätkähdin. Näinkö meidän erotus hoidettiin? Yhtäkkiä vaan ilmoitettiin, että hei, et saa edes moikata poniasi, koska se on menossa tunnille. Okei. Kiva. ”Sitä paitsi, musta tuntuu, että sä saattaisit sittenkin haluta nähdä Trinin.” Mulla ei tainnut olla paljoa vaihtoehtoja, sillä edelleen Sandran ja Pihlan käsipuoliin köytettynä mua alettiin kävelyttää ulos tallista, kohti aittaa, Annen seuratessa vanavedessä. Pakkanen oli selvästi kiristynyt ja paksu lumihanki narskui jalkojen alla. Kukaan ei puhunut mitään, mutta Pihla ja Sandra kihersivät keskenään, kaiketi jännityksestä. Mä kävin aitalla harvemmin. Tiesin, että siellä oli kolme karsinaa, joista yhdessä asui Tuulian hoitama Ruusu-suokki – muista en enää Bonnien yksityispuolen paluumuuton ja Birkin lähdön jälkeen ollut enää varma. Punainen rakennus oli vanha, nostalginen ja rauhallinen – niin lähellä, mutta silti niin kaukana päätallin vilskeestä. ”Se on oikeanpuolimmaisessa reunakarsinassa”, Anne ilmoitti ovelasti hymyillen. Vennan vihainen turpa oli ensimmäinen asia, minkä mä näin, jolloin katsoin Annea kysyvästi. Kelasin, että ehkä raskaushormonit olivat sekoittaneet sen pään lopullisesti, ja se kuvittelin tutun welshponin nimeksi Trinity, ja tyyliin Ransun uudeksi jättiläistuntsari Lasseksi. Nainen kuitenkin kehotti menemään rohkeasti lähemmäs ja mä tein työtä käskettyä – ihan sen mieliksi. Olin väärässä niistä hormoneista. Vennalla oli karsinakaveri. Takanurkassa pälyili korvat hörössä pieni, paljon Vennaa pienempi, mutta silti Siiriä isompi ponitamma, joka oli niin kaunis, että mun kasvoille nousi väkisinkin hymy. Käskin Vennan ystävällisesti siirtämään liinakon ahterinsa muualle, ja ojensin kättäni varoen Trinityksi kutsutun ponin suuntaan. Tamma ojensi ensin suloisen koveron muotoista päätään mua kohti. Sitten se otti askeleen ja toisenkin, kunnes poni oli täysin esillä. Se haisteli mun kättä ja alkoi hamuta sitä, jolloin naurahtaen siirsin sen varovasti ponin kaulalle. ”Mitäs tykkäät?” Anne kysyi sitten. ”On se nätti, ihanan värinen. Ja pieni”, hymyilin vastaukseksi ja siirryin sivummalle päästäen Sandran ja Pihlan paijausvuoroon. ”Vissiin mountti?” varmistin. Anne nyökkäsi. ”Triniä sä voisit alkaa viedä eteenpäin, ja kisata, jos haluat. Se on vielä vähän raaka, mutta vauhtia löytyy varmaan tuplasti taitojen eestä.” Vilkaisin ruunivoikkoa kauneuskuningatarta. Se vilkaisi takaisin. ”En mä oikein tiedä, kun Siiri on kuitenkin mulle supertärkee näiden kaikkien neljän vuoden jälkeen”, sanoin sitten epävarmasti. ”Ja mulla ei välttämättä riitä aikakaan.” ”Sä voit ihan hyvin jatkaa Siirinkin kanssa touhuilua, ei se siitä saa olla kiinni. Sä olisit vaan just sopivan kokoinen ja taitava ratsastaja Tirpalle. Kehittyisit varmasti itekin paremmin kuin Siirin kanssa, joka on puksuttanut tunneilla koko ikänsä, eikä tarjoa sulle enää juurikaan haastetta.” Annen puheissa oli perää. Mulla oli alkanut kaiho ratsastaa vaativampia luokkia kilpailuissa, ylittää isompia esteitä, mutta Siirin shettiskapasiteetti oli rajallinen. Se ei taatusti muuttuisi enää paremmaksi millään. ”Mutta mieti sitä rauhassa, ei sun nyt tarvitse päättää”, Anne sanoi sitten. Mä nyökkäsin. ”Lupaan miettiä.” Ja mä mietin. Mietin koko tallillahengausajan – siis sen ajan, kun en keskittynyt välttelemään kolmea nimeltämainitsematonta henkilöä. Trinity oli söpö, kaunis. Se olisi varmasti upea näky opittuaan, kuinka kuljetaan oikein päin ja lennetään yli minkä tahansa trippelin. Olisi upeaa myös mulle opettaa ne asiat ponille. Siiri oli aina ollut valmis paketti, ainakin melkein. Siirin kanssa mä junnaisin paikallani loppuikäni. Mutta Siiri oli aina Siiri. Vaikka voisinkin jatkaa sen hoitamista Trinitystä huolimatta, aika ponin kanssa jäisi pakostakin vähemmälle. Ehkä Siiristä alkaisi tuntua samalta kuin musta, kun Eetulla ei ollut enää aikaa.Tallin hiljentyessä oli myös mun aika lähteä, ja ehkä vähän ihmettelin, kuinka Andrei ei ollut tullut tarjoamaan mulle kyytiä kotiin. Se oli aina niin salaperäinen, että mua vähän hirvitti, milloin se hyppäisi nurkan takaa esiin tai jäisi kolmannen kerran kiinni salakuuntelusta. ”INKERI!” Britan (hetken jo kelasin, oliko Andrein äänenmurros ottanut takapakkia) karjaisu kuului äkkiä, jostain keskeltä pimeyttä. ”Oota!” Se juoksi mut kiinni nopeasti ja pian huomasin, ettei brune ollutkaan yksin. Eetu oli sen seurana, kuten aiemminkin tänään. Mä en edes tiennyt niiden olevan väleissä sen kummemmin enää. ”Antaa kuulua, kuka se oli ja mitä se teki sun kanssa?” naisellisempi kaksikosta tivasi. ”Andrei, se Rotan hoitaja, ja öö”, vilkaisin Eetua sivusilmällä. Se tuijotti mua jotenkin oudosti, mutta joo, kyllä mäkin olisin sen roolissa ollut kiusaantunut. ”Siis kuinka vanha se oikein on ja miks helvetissä sä olet siihen sekaantunut tolleen?” Britta jatkoi. ”Se on 23, enkä mä todellakaan ole siihen sekaantunut!” ”Ai muuten vaan halailitte?” ”Se.. Se nyt vaan on vähän… Sellainen”, emmin. Katsoin maahan ja piirtelin hermostuneesti lumeen kengänkärjellä. Eetun silmät olivat sirrissä ja ihan kuin sen hampaat olisivat pureutuneet yhteen. Se teki niin aina vihaisena, mutta nyt yritti selvästi hillitä itseään. Miksi se edes olisi vihainen? Ehkä mä vain kuvittelin. ”Inksu tajuutko, se on entinen linnakundi, se on vaarallinen”, Britta sanoi hetken mietittyään ja tarttui mua olkapäistä kevyesti. ”Enkä mä halua, että sulle käy mitään.” ”Noin sekin sanoi! Ei se mulle halua mitään pahaa!” tiuskaisin. ”Enkä mä kaipaa sun äidillisiä neuvoja yhtään mihinkään, joten kiitos hei!” Niiden sanojen saattelemana lähdin marssimaan päättäväisesti pois tallin pihasta, epävarmuuden silti kaihertaessa sisällä. Miksi helvetissä mä puolustelin sitä miestä?
--------
* Liekkilaakso = pakon edessä keksitty nimi jollekin Liekkijärven isommista naapurikunnista |
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 9, 2016 22:10:22 GMT 2
Hattaraa
09/01/2016 | #2
Pakkanen oli kiristynyt eilisestä. Hengitys höyrysi ja poskia kipristeli, vaikka mä parhaani mukaan yritin piiloutua paksun kaulahuivin ja toppatakin uumeniin. Sormissa oli vielä tunto, kiitos keltaisille, karvavuorellisille työhanskoille (tallikäytössä 6/5), mutta mun varvasparat saattoivat olla jo tippuneet pois korkeavartisiin Converseihin tungetuista villasukista huolimatta. Skootterikaan ei ollut startannut aamulla ja Jopolla sotkeminen tällä kelillä tuntui pahemmalta kuin mikään jalkaprässi ikinä, mutta urhoollisesti mä olin jo polkenut sillä meiltä pihatolle, tehnyt Sipen kanssa metsälenkin, ja nyt matka kävi kohti Seppelettä. Mä en ollut vieläkään varma, halusinko Trinityn itselleni treenattavaksi. Tahdoin ehdottomasti jatkaa kilpailemista Seppeleessä ja sen ulkopuolisissa kisoissa, mutta – olkoonkin, että hevosia ei saisi inhimillistää – ajatus Siirin korvaamisesta jollakin toisella kaivoi mieltä. Ehkä musta voisi sittenkin tulla tätiratsastaja, helppo C-sennutunneilla käyvä harrastehumputtelija, joka köröttelisi uskollisella shettiksellään uraa pitkin ohjat löysinä ravin tahtiin hytkyen. Ei kaiken tarvinnut aina olla niin vakavaa. Sitä paitsi, olihan mulla Solbritt, jonka kanssa me voitaisiin valloittaa ainakin, öö, helpon Ö:n kilpakentät joskus hamassa tulevaisuudessa. Olihan sen emä ihan kelpo kouluponi, mutta mua vähän arvelutti, kuinka itsepäisyydestään kuuluisa tamma lähtisi kehittymään ratsu-urallaan. Parkkeerasin Jopon tallin pihaan oven viereen. Olin jo äkkiä kipittämässä pihalta tallin lämpöön, koska olotilani oli lähinnä hypoterminen jääkalikka, mutta kun vilkaisin aitan suuntaan, oli mun ihan pakko lähteä sittenkin vaappumaan siihen suuntaan. Oikeanpuolimmainen karsina veti mua puoleensa kuin magneetti. Kohmeisin sormin väänsin oven yläluukun hakasen auki, jolloin kahden welshponin iloiset (ok, Venna angstasi kuten aina) hörähdykset täyttivät hetken. Isompi tammoista siirtyi heti takavasemmalle, kun Trinity oli jälleen kuin se olisi saanut rapsutuksia viimeksi tyyliin sata vuotta sitten. Heti, kun mä lopetin, se alkoi kiehnäämään ja hinkkaamaan päätään mun käsivarteen. Hellyydenkipeät ponit olivat kivoja. ”Onks toi nyt se?” viereeni huomaamatta ilmestynyt Britta uteli saaden mut havahtumaan. Mä vähän ihmettelin, miten se aina vaan jaksoi mun flippauksista huolimatta tulla ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä tyttö koki sen velvollisuutenaan. ”On”, vastasin, ”mut en mä tiedä.” ”Voi että, se on niin söpö”, Brisu huokaili ja rapsutti tammaa sen mustan otsatukan alta. ”Olisinpa mäkin vielä ponikokoa.” ”Onhan Edikin melkein poni. Ainakin yhtä karvainen”, huomautin. ”Mutta ei sillä voi ratsastaa. Hädin tuskin pysyy pystyssä niillä jaloilla, vaikka se onkin mennyt jo parempaan suuntaan.” ”Ainahan sä voit tunneilla käydä sun muuta”, hymähdin, ”ja teillähän on Ruolammessa vaikka mitä elukoita!” ”Ei ne Seppelettä korvaa”, Britta naurahti. ”Mut oon kai unohtanut kertoa sulle jotain!” Katsahdin tyttöä kysyvästi. Jos se nyt ilmoittaisi taas häipyvänsä jonnekin turhalle saarelle svensktalande bättrefolkin joukkoon juhannussalkojen, luksusveneiden ja rapujuhlien ihmeelliseen maailmaan, mä niin antaisin sen kuulla kunniansa. Mä en menettäisi hurrikaveriani toisten hurrien seuraan enää kertaakaan. Norjalainen paras kaveri sai luvan kelvata sille. ”Tiedätkö sen Lassen?” ”Ai sen Trinin kanssa tulleen Annen ja Kristerin lemmikkimammutin? Mitä siitä?” ”Anne kysyi MUA ratsastamaan sitä!! Kuulemma tarvii pari kuukautta lisäkoulutusta ja on vähän häslä, ihan niin kuin Hypekin oli”, Britta hihkui innoissaan. ”Kai sä suostuit?” ”Tyhmä kysymys, tottakai! Kelaa, sielunsiskokaksoset sai uudet hoitohevoset samana päivänä”, toinen intoili ja suunnilleen hyppi tasajalkaa paikallaan. ”Paitsi että mä en hoida tätä”, mutisin vaitonaisesti. Britta tuijotti mua kuin olisin ollut toiselta planeetalta, eikä se voinut millään käsittää, miten mä en edes näkemisen jälkeen halunnut ottaa Tirppaa vastaan, vaikka sitä tarjottiin varta vasten mulle. Kuulemma se oli suuri kunnia ja osoitti, että Anne piti mun taitoja arvossa. Mä puolestani selitin ummet ja lammet siitä, kuinka tärkeä Siiri mulle oli ja – ”Bla bla bla, älä viitsi”, Britta nauroi. ”Tottakai se poni on sulle tärkeä, mutta tietty sä otat Trinityn myös! Tästä ponista näkee, että se on ihan sulle tehty!” ”Mut—” ”Ei mitään muttia nyt kuule. Sä kokeilet tota nyt heti!” ”Ai selästä? En mä—” ”Tuo sä poni talliin, mä haen sen varusteet!” Ja mulle ei jälleen kerran jätetty muita vaihtoehtoja. Britta lähti tanssahdellen hyppelemään tallirakennusta päin mun seistessä aitan kuistilla pöllämystyneenä kuin Kasper ensimmäisenä työpäivänään. Vilkaisin Trinityä, joka jaksoi edelleen tsiigailla ympärilleen korvat hörössä, ja vilkaisin riimua, joka roikkui naruineen seinänpielestä. Otin melkein umpijäätyneen kyhäelmän käsiini, avasin karsinan alemmankin luukun ja nopeasti ennen kuin Venna ehti huomata masistelultaan mitään, Trinillä oli riimu päässä, se oli ulkona karsinasta ja karsinan molemmat luukut olivat kiinni. Aloin arvostaa poniboksia hetki hetkeltä enemmän – niin pieni ja yksinkertainen. Trinity ei ollut yhtään Siirimäinen. Ainakaan sitä ei saanut kiskoa perässään kuin kivirekeä. Hetken mä kelasin, oliko mun riimunnarun päähän eksynyt hevosen sijaan sähköjänis; tamma häsläsi ja pomppi niin, että jo ensimmäisen viiden metrin aikana matkalla talliin mä sain sydän kylmänä odottaa, milloin se sotkeutuisi omiin jalkoihinsa. Korvat sillä oli edelleen hörössä. Ihan kuin seitsemänvuotiaaksi väitetty poni olisi ollut vajaa yhden vanha pikkuvarsa, jolle kaikki maailmassa oli ihan uutta ja ihmeellistä. Trinity oli hattaraponi, iloinen ja höttöinen. Avasin tallin oven ja kasvoille pölähti lämpöinen talli-ilma. Mä olin ihan kalikka, nyt sen vasta tajusi kunnolla. Sormissa kipristeli, kun kiinnitin Tirpan käytävälle ja otin siltä loimen pois. Lainasin Ariston karsinan loimitelinettä, koska obviously omaa ei ollut nyt tarjolla. Siiri ja Walma kolistelivat boksissaan tuttuun tapaansa, ja mä jäin tuijottamaan niitä ehkä vähän liian pitkäksi aikaa. ”Inksu, haloo!” Britta ilmestyi heiluttelemaan kättä mun naaman edessä. ”Hä?” ”Tajua jo, sä saat jatkaa Siirin kanssa! Kukaan ei ole sitä sulta riistämässä, etkä sä ole sille liian iso kuin säännölliseen treenaamiseen. Koeta nyt laittaa Trinity kuosiin”, brunette ilmoitti ja lykkäsi harjan mun käteen. Tirppa oli jo rauhoittunut ja seisoi kiltisti paikallaan käytävällä, vaikka se oli sille täysin vieraiden hevosten ympäröimänä täysin vieraassa tallissa – tai no, ehkä se oli yhtä nopea sopeutumaan kuin se oli liikeissään. ”Britta hei”, mä sanoin sitten, kun me harjattiin ponia yhdessä eri puolilta. ”Tiiäks, oon niin ilonen, että mulla on tollanen kaveri.” ”Inksu, ootsä kipee?” toinen nauroi. ”Vai mikä saa sut herkistelemään tälleen ihan out of the blue?” ”Noku”, mietin hetken, mitä mun pitäisi sanoa, ”mä oon ollut ihan kamala tässä viimeaikoina.” Britta lopetti Tirpan harjaamisen ja kipitti kahden ketjun ali mun luo. Sitten tyttö kietoi kätensä mun ympärille ja rutisti. Niiiin herqqää, että mä meinasin itkeä. Ja mä en itkenyt koskaan sen takia, että joku tilanne liikutti mua. ”Ilman sun raivoomista sä olisit varmaan tosi tylsä, etkä sä olis Inkeri sillon. Ja Britat ja Inkerit on meant to be, eiköhän se oo aika monesti todistettu!” Britta julisti rutistaen vielä vähän lisää. ”Mut se ei muuta sitä faktaa, että viiden minuutin päästä istut Tirppasen selässä, hopihopi!” ”Just.” *** Okei, first of all, Trinity ei ollut edelleenkään yhtään kuin Siiri, kun mä istuin sen tasaisessa selässä ja kiersin uraa käynnissä pitkin ohjin. Se ei posottanut täyttä vauhtia menemään, muttei myöskään kulkenut turpa maassa puolinukuksissa niin, että sitä sai paiskoa pohkeilla joka toisella askeleella. Trinity kulki pää pystyssä eteenpäin, reipasta askellusta, ja näytti ihan siltä kuin sillä olisi ollut kivaa. Maneesissa oli meidän kanssa samaan aikaan se hattaratukkainen, silikonitissinen juomanläikyttelijä-Mikaela voikon suomenhevosensa kanssa. Ori kulki hienosti ja kaksikon näki toimivan täydellisessä yhteistyössä – vuosien kokemus paistoi läpi. Musta tuntui oudolta, että mun alla oli poni, jonka kanssa mä en ollut tehnyt vielä mitään, enkä mä tietäisi kuin kokeilemalla, miten sitä ajettiin. Siirin kanssa kaikki oli itsestäänselvää. Keräsin ohjat pyytäen samalla Tirpalta ravia – ja ymmärsin heti, mitä Anne tarkoitti vauhdilla. Trinityn askeleet eivät olleet pienet ja tikittävät, mutta se meni lujaa. Oikeasti lujaa. Tamma ei ollut mulla edes kunnolla kuulolla, kun me kaasutettiin menemään katsomossa naureskelevan Britan ohi, ja se hattaratukkakin näytti semisti huvittuneelta. Puolipidätteet eivät menneet ollenkaan läpi suoralla, joten mun oli pakko kääntää Trinity pienelle voltille saadakseni vauhdin hidastumaan. Voltti ei välttämättä pysynyt ihan tasakokoisena sitä koko aikaa, kun me siinä pyörittiin, mutta loppuvaiheissa Trinity tuntui jo selvästi rentoutuneen, ja vauhtikin hidastui. Uskalsin päästää sen takaisin uralle tehden pieniä puolipidätteitä koko ajan. Ravin tahti säilyi reippaana, mutta tasaisena. ”Nythän se menee jo kivasti!” Britta huokaili ihastuksesta. Irvistin sille. ”Kerro silti sitten, kun meinaat ottaa laukkaa”, Mikaela liittyi keskusteluun naurahtaen. Irvistin sillekin. ”Ei, kun kyllä se oikeesti menee jo kivasti!” tuo jatkoi nopeasti sen huomatessaan väläyttäen leveän hymyn loppuun. ”No, mä nyt en oo ollu tän selässä vielä kertaakaan”, huomautin, ”että siihen nähden, joo, ihan kiva tosiaan.” ”Ai”, hattaratukka sanoi hämmentyneenä. ”Onks se sun oma?” ”Ei, ihan uus tuntsari vaan. Mun pitäis kai valmentautua tällä, mutta en mä oikein tiedä vieläkään, haluanko mä”, huokaisin. Trinity oli kyllä jo parempi, mutta. ”Tottakai sä haluat!” Mikaela huudahti. ”Mikset haluaisi?” ”Sitä mäkin olen sille yrittänyt sanoa”, Britta virnuili. ”Annekin jää nyt äitiyslomalle, joten valmentajat olis sitten kai Daniel ja Pirre”, irvistin, ”eikä kumpikaan niistäkään oikein inspaa. Ainakaan Pirre, ja Daniel keskittyy lähinnä huomauttelemaan, kuinka mä en muka omista vatsalihaksia.” ”Hei mähän voin valmentaa sua myös!” Mikaela ilmoitti yhtäkkiä. Mitä. ”Siis..”, aloitin, mutten päässyt yhtään pitemmälle. ”Joojoo, mä oon joskus ennenkin koutsannut poniratsukoita. Teistä luodaan kuule loistava pari vielä!” Vilkaisin Brittaa, joka näytti vähintään yhtä innostuneelta ideasta kuin Mikaelakin. Pakko myöntää, ei mikään huono vaihtoehto, vaikka mä olinkin vähän katkera mun kisakatsomopopcorneista ja pilalle menneestä mekosta. Mikaela vaikutti ihan kivalle; sellaiselle, joka osaisi kannustaa, eikä takuulla huomauttelisi ylipainosta epäasiallisesti kenellekään. Mä vilkaisin Trinityä, jonka olin ottanut pysähdykseen keskelle, ja vilkaisin Mikaelaa, joka katsoi mua odottaen vastausta. ”No okei, voihan sitä kokeilla”, myönnyin lopulta sanomaan. Nyt se oli päätetty. Mulla oli uusi kilpailtava. Käsite Inkeri ja Siiri oli historiaa, virallisesti. ”JES! Mä kerron Annelle!” Britta hihkaisi puolimatkassa ulos maneesista. Mä virnistin iloisesti ja nostin laukan – varoittamatta. |
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 13, 2016 20:54:09 GMT 2
Kahden tulen välissä
13/01/2016 | #3 Meidät oli nähty. Liian monesti. Ja mä mietin, kuinka mä olin koskaan kuvitellut sen jutun pysyvän salassa ottaen huomioon, että Seppeleessä tosiaan lappasi mun ja Andrein lisäksi muutama sata muutakin ihmistä viikottain. Oli vain ajan kysymys, milloin tämä Liekkijärven Pihlajakatu pääsisi valloilleen, ja joku istuisi olkkarissa selittämässä muulle poppoolle koko kuviota kuin paraskin Ulla Taalasmaa. ”Mitä sitten?” Andrei kysyi ja puhalsi tupakan savut ulos paksuna pilvenä, joka katosi viiman mukana nopeasti ilmaan. ”Mä en halua, että musta – siis meistä – alkaa levitä yhtään mitään ahdistelujuoruja. Oon jo kerran ollut tollasen iilimadon uhrina, ja se, ja ne jutut siitä oli jo yks kerta liikaa”, ilmoitin ykskantaan muistellen puolentoista vuoden takaista juttua Wenlan serkun, Tonin kanssa. Me oltiin siihen aikaan jo Eetun kanssa molemmat umpi-ihastuneita toisiimme, mikä ehkä sai muistot itse tapahtuneesta olemaan vieläkin kamalampia kuin tilanne oli oikeasti ollut, mutta siitä liikkuneet juorut vasta tarinaa olivatkin paisutelleet. Mä olin kuullut versioita, joissa olin ollut itse se, joka aloitti koko hoidon. Mä olin kuulemma myös ollut Eetun kanssa jo yhdessä, joten olin sortunut pettämään heti suhteen alkumetreillä. Mua ei itseasiassa edes kiinnostanut se, mitä Toni teki yhtään niin paljon kuin mua kiinnosti, millaisen maineen olin sen johdosta saanut ja kuinka kauan sen korjaamisessa meni, enkä todellakaan halunnut käydä Andrein takia koko prosessia uudestaan läpi. ”No luuletko, että mullekaan maistuis yksikään vankilatuomio enempää?” toinen tuhahti ja mä hiljenin tuijottamaan maata kohti. ”Mä en ymmärrä”, Andrei sanoi sitten ja stögäsi sen röökin jalallaan, ”mä en ymmärrä, miksi sä oot noin peloissas mun takia koko ajan.” ”En mä sua pelkää”, uhosin. ”En kai mä siinä tapauksessa olisi tässäkään.” Nielaisin, vaikka se oli täysin totta. Mä olin itse tullut puhumaan Andreille ensin. Jos mä olisin pelännyt sitä niin kuin kuka tahansa järkevä ihminen olisi varmaan mun kengissä tehnyt, olisin pysynyt miehestä kymmenen kilometrin säteellä ja hautautunut Artsilan maakellariin jo kauan sitten. Ainakaan en olisi edes villeimmän vahingon kautta mennyt vapaaehtoisesti juttelemaan sille. Ehkä musta ei ollut tullutkaan nössöä.”Miksi susta sitten tulee aina ihan kauhusta kankea, kun mä teen näin?” Andrei kysyi ja liu’utti kättään mun käsivartta pitkin hartialle, hipaisi hiuksia ja siirtyi siitä kaulaa pitkin poskelle, kunnes se otti hellästi kiinni mun leuasta. Mä jähmetyin suolapatsaaksi. ”Just noin”, se sanoi ja laski molemmat kätensä mun vyötärölle. ”Sen lisäksi sä huudat mulle kuin mä olisin aikeissa tappaa sut, vaikka mä en ikimaailmassa satuttaisi sua yhtään mitenkään.” ”Kyllä mä sen tiedän, sillä mä en ikinä antaisi sun tehdä niin”, ilmoitin terävästi, vaikka viimeksi muutama päivä sitten olin melkein tosissani pelännyt saavani Andreilta turpaan. Ehkä olin valaistunut, että mun pelkoni oli täysin turha. Irrotin miehen kädet mun vyötäisiltä ja heitin omani puuskaan rinnan päälle. ”Mä vaan yritän saada sua ymmärtämään, etten mä ole susta millään mittarilla kiinnostunut, koska—” ”Koska tykkäät tytöistä?” Andrei naurahti. ”Ethän.” ”Kuinka monta kertaa mun pitää sanoa, että sä et voi tietää tai varsinkaan päättää, kenelle mun tunteet kuuluu.” ”En niin”, tummaverikkö sanoi ja otti mua kädestä kiinni. ”Mutta edes sä et selvästi tunne itseäsi tarpeeksi hyvin päättääksesi sitä itse.” Andrein jäänsininen katse tiirasi mua tapansa mukaan syvälle silmiin, kun jätkä laittoi kätensä takaisin mun vyötärölle ja liikutti toista selkää pitkin ylöspäin. Mä tunsin kylmiä väreitä ja olin ihan varma, etteivät ne johtuneet pakkasesta. Miehen peukalon saavuttaessa mun posken se silitti sitä hetken, kunnes mut yhtäkkiä vetäistiin ihan lähelle vasten raamikasta, lihaksikasta vartaloa. Andrein käsi oli siirtynyt leikkimään mun pitkillä ja vaaleilla, tuulessa lepattavilla hiuksilla ja mä tiesin, että vaikka kuinka riuhtoisin, en pääsisi siitä otteesta mihinkään. ”Inksu?? Mitä helvettiä?” Me molemmat säpsähdettiin Andrein kanssa ja mä käytin tilaisuuden hyväksi hypäten miehen sylistä kauemmaksi – vaikka siinä oli ollutkin paljon lämpimämpi. Mä jäin tuijottamaan Kristiania, joka seisoi ovella ja kaivoi askistaan tupakan. Jäin tuijottamaan Allua, joka seisoi kiusallisen oloisena sen vieressä eikä selvästi oikein tiennyt, miten sen piti suhtautua näkemäänsä – olihan tämä sille jo toinen kerta (voi helvetti) ja viime kerralla se oli kaatunut lumipenkkaan siitä hyvästä, että tuli utelemaan multa liikoja. Mä mietin kuumeisesti, oliko esim Salkkareissa ikinä lähdetty purkamaan tämän kaltaisia tilanteita muuten kuin ilmoittamalla kiusallisesti, että ”tää ei ollut sitä miltä se näytti!”, sillä mä en ollut tarpeeksi klisee sortuakseni sellaiseen. ”Olin menossa hakemaan poneja tarhasta, ei tässä muuta”, hymyilin ja lähdin jo kävelemään eteenpäin, kunnes tajusin olevani väärällä puolella tallia. Hyvä Inkeri, hienosti hoidettu!”Ei kai toi tehnyt sulle mitään? Mä kuulin—” ”Ihan vaan sullekin tiedoksi: mä en edes vilkaisisi Inkeriin päin, jos mun mieleni tekisi jotakuta satuttaa”, Andrei ilmoitti äänessään tumma, uhkaava sävy. ”Ole sinä hiljaa, mä en kysynyt sulta yhtään mitään”, Kristian äyskäisi takaisin ja katsoi sitten taas kysyvästi mua. Mä purin huulta, vilkaisin Allua ja kelasin, että siitä taisi tuntua jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa samalta kuin musta tuntui siinä, kahden tulen välissä. ”Ja sun ei jumalauta tarvitse puuttua muiden asioihin”, Andrei korotti ääntään astuen mun eteen. Mä näin, kuinka sen kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin ja mietin vain, kuinka paljon helpommalla olisin Artsilan maakellarissa jillatessa päässyt. ”Mä puutun Inksun asioihin tasan silloin kun mua huvittaa – ainakin silloin, kun se alkaa viettämään aikaa tollasten saatanan hulluj—” Yhtäkkiä Andrei suorastaan syöksyi leijonan lailla Kristiania päin, tarttui sitä takin rinnuksista ja painoi vasten seinää Allun loikatessa säikähtäen takavasemmalle. Se ei varmaan ikinä enää uskaltaisi mennä Seppeleessä röökille. ”Johan mä sanoin, että mä en sitä satuttaisi ed—” ”LOPETTAKAA!” mä karjaisin lopulta ja säntäsin kahden isokokoisen miehen väliin tarttuen niitä käsivarsista, jolloin Andrei astui pari askelta taaksepäin, vaikkakin tuijotti Kristiania edelleen silmät vihaisesti viiruina. Mä jäin seisomaan jätkien väliin – mikä btw saattoi näyttää semisti huvittavalta – ja katsoin sitten Kristiania. ”Andrei ei tehnyt mitään väärää”, ilmoitin sille. ”Ei edes yrittänyt?” Kristian kysyi epäuskoisena. ”Ei. Eikä sun velvollisuuksiin täällä kuulu pitää musta huolta niin kuin mä olisin joku vitun pikkukakara!” tiuskaisin kädet lanteilla vilkuillen vuoroin Kristiania ja vuoroin Aleksanteria, joka seisoi meistä kolmesta parin metrin päässä ja näytti siltä, että halusi juosta karkuun minkä kintuistaan pääsi, muttei kehdannut. Kristian katsoi mua sen näköisenä, ettei enää tiennyt mitä sanoa. ”Mä pidän sua silmällä, siitä voit olla varma”, Krisu sitten mulkaisi tyytyväisenä virnuilevaa Andreita kylmästi ja lähti Allu vanavedessään takaisin tallin puolelle. Mä nojasin tallin seinään ja valuin sitä pitkin istumaan maahan jalat koukussa. Äsken olisi voinut käydä pahasti, jos Andrein aggressiotaso olisi ollut millinkin korkeammalla. Ja kenen syytä se olisi ollut? No mun. Mun takia aina niin rauhallisessa Seppeleessä oli melkein tapeltu. Tuijotin lasittuneella katseella maahan leijailevia lumihiutaleita, kun Andrei kyykistyi mun viereen. ”Älä viitti näyttää tolta”, se hymyili ja antoi sormiensa juosta mun hiuksien läpi. ”Nyt siitä ei ole enää häiriötä meille.” ”Tääkö on sun tavoite?” mä kysyin irrottaen Andrein käden ja nousten ylös. ”Onko sun tavoitteena saada kaikki mun kaverit vihaamaan mua, jotta loppupeleissä mulla ei ole muita kuin sut, kenen puoleen kääntyä?” Sen sanottuani avasin tallin oven jättäen tummahiuksisen miehen yksin ulos. Kulkiessani tallin läpi toiselle ovelle mä tunsin kaikkien katseiden vaeltavan mun keholla ja tiesin, että juorut äskeisestä olivat alkaneet jo levitä ruttoepidemian lailla. Mun oli pitänyt tänään ratsastaa vapaapäivää viettänyt Siirikin läpi ennen tuntien päättymistä, jolloin Mikaelan oli tarkoitus pitää mulle sen ensimmäinen valmennus, mutta tarkemmin ajateltuna mua ei enää yhtään houkutellutkaan hoitaa ensimmäistäkään ponia keskellä tallia kaikkien saavutettavissa. Mietin, kuinka Kristian, Allu, Britta sekä kaikki muut olivat tarkoittaneet pelkkää hyvää ja olivat olleet ihan vilpittömän huolissaan. Mä mietin, kuinka myös Andrei tarkoitti pelkkää hyvää, vaikka kaikki tuntuivat tuomitsevan sen pelkästään ulkokuoren perusteella. Mä mietin, kuinka kahden hyvän kohtaamisesta olikin yhtäkkiä syntynyt pahaa. Päästin Trinityn aittakarsinaan ja mietin, kuinka hitossa just mä olin joutunut siihen pahuuden synkimpään keskustaan. Ja miten helvetissä sieltä päästiin pois? |
|
|
|
Post by Anne on Jan 16, 2016 13:05:10 GMT 2
Tammimaasto Inkeri ja Tirsa talvimaaston tunnelmissa. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin, selviää tammimaaston tarinasta! Spessu Inkerille! |
|
|
|
Post by Inkeri on Apr 27, 2016 20:18:40 GMT 2
Puolimatkassa
26/04/2016 | #4 Mä en ole varmaan koskaan aloittanut juttua näin kliseisesti kuin nyt, mutta välillä musta oikeasti tuntui siltä, että se kaikki oli vain unta, harhaa ja kuvitelmaa. Olihan se koko tilanne nyt ihan absurdi: mä ja Andrei. Me muodostettiin se yhtälö, jota kukaan ei ymmärtänyt, ja jota kaikki katsoivat enemmän tai vähemmän kauhunsekaisesti sen tullessa vastaan koepaperilla. Mäkin olin katsonut miestä tyyliin ”tohon en ikinä sekaannu”, mutta kun se suuteli mua silloin tallissa, en ollutkaan enää niin varma, pitikö mun sanoa, että ”tohon voisin sekaantua aina”. Sitten se suuteli mua pari kertaa lisää ja sai mut melkein mukaansa niihin unenomaisiin pilvilinnoihin, kunnes eräs päivä se oli kadonnut ja jättänyt mut edelleen epätietoiseksi siitä, oliko se mun näkemä uni hyvää vai pahaa. Ja niin mä julistin jälleen kaikille suureen ääneen rakkauden olevan perseestä, vaikka oikeasti rakkaus oli juuri sitä, mitä mä elämältä eniten kaipasin. Mun uiskennellessa syvällä ihmissuhdesotkujen syövereissä ponisuhteet olivat jääneet hoitamatta melkein kokonaan. Niin siinä aina kävi. Olin aina ollut superhuono priorisoimaan ja aikatauluttamaan, joten vaikka mä höpötin Annelle ympäripyöreitä selityksiä koeviikkostressistä (viikot oli kai mun maailmassa neljä kuukautta pitkiä), oli mun päivät oikeasti kuluneet lähinnä oman huoneen kattoa tuijottamalla. Kai musta oli sinä aikana tullut ihan hyvä pohdiskelija, kun olin napannut ysin filosofian ykköskurssista, mutta ratsastaa mä en enää osannut. Kun Trinity ravasi mun alla pääty-ympyrää, en ollut edes varma, istuinko mä satulassa oikein päin. ”Inksu pliis, voitko ees yrittää?” Mikaela huokaili maneesin keskeltä, kun mä kesken kouluvalmennuksen heitin ohjat pois ja irrotin jalustimet jalasta. Poni oli koko viimeiset puoli tuntia kulkenut pää taivaassa ympäri maneesia kaahottaen mun oman tasapainon heitellessä puolelta toiselle kuin se ruotsinlaiva, jolla mä olin viettänyt viime hiihtoloman. ”En. En osaa enää eikä tästä tuu yhtään mitään”, mökötin. ”No, sitten sun pitäis kai lopettaa koko harrastus”, Mikaela sanoi, ”mitä mä en anna sun tehdä. Se meni äsken jo paljon paremmin kuin alkutunnista! Nyt ne ohjat takas käteen niin tehdään vielä uudestaan toi sama kuvio.” Miksu näytti siltä, ettei mulla ollut vaihtoehtoja, joten vastahakoisesti keräsin ohjat tuntumalle ja annoin Törpölle pohkeita, jotta se lähtisi taas ravaamaan. ”Muista hei ryhti, vatsalihakset käyttöön siellä!” hattaratukkainen valmentajani muistutti ja mä näytin sille kieltä. Ihana, keväinen ja jääkylmä tihkusade virkisti meitä valmennuksessa hikoillutta, ja ehkä vähän kuolluttakin kaksikkoa matkalla maneesista talliin. Miksu ei ikinä päästänyt helpolla. Ei varsinkaan nyt, kun kisakautta oli takana jo hyvä tovi, enkä mä ollut osallistunut ensimmäisiinkään mittelöihin ja treenauskin oli jäänyt vähälle. Siiri onneksi juoksi tunneilla melko ahkerasti, eikä mun siis tarvinnut stressata senkin liikutuksesta niin kuin Tirpan. Poni kipitti mun vierellä (”siis iiiuuu, täällä sataaaa, hyyyi!!” se tuntui sanovan) niin, että mä sain silti ihan huolella jarrutella välttääkseni operaatio karanneen Törpön metsästyksen. Se tamma ei taatusti väsynyt koskaan. Kiinnittäessäni päistärikköponia käytävälle Cella ja Allu viipottivat ohi toistensa käsipuolissa leperrellen toisilleen jotain ah niin multimaalisen megasöpöä, että mä en voinut muuta kuin leikkiä oksentavani (oikea ei ollut kaukana) ja käskeä parivaljakkoa hommaamaan huoneen, sillä tallissa liikkui pienempiäkin lapsia kuin esim mä. Enkä nyt viitannut mun pituuteen. Jostain syystä Cella tyrskähti. Allu sen sijaan näytti superkiusaantuneelta. ”Ai, moi vaan sullekin! Jos saan muistuttaa, ei siitä oo kauaakaan, kun säkin nuoleskelit täällä käytävillä kyseenalaisessa seurassa. Me sentään vaan höpistään, vai mitä musupallura?” Cella sanoi sitten ja kääntyi samalla toisen puoliskonsa puoleen mojauttaen vuoden äänekkäimmän pusun sen huulille. Allu näytti ihan tomaatilta. Mä sen sijaan muistutin, että kyseisestä tapahtumasta oli tasan kolme kuukautta, kymmenen päivää ja muutama tunti, eli se ei todellakaan ollut ihan äskettäin. Oikeastaan siitä oli melkein pieni ikuisuus. ”Hetkinen, lasketko sä tunteja?” blondi vilkaisi muhun kulma koholla ja tyrkkäsi Allun sivuun. Se pakeni paikalta aika nopeasti, Cellan sen sijaan lähestyessä mua uhkaavasti. Mä koetin mahdollisimman paljon siitä välittämättä jatkaa Tirpan harjailua ja olla cool. ”Tiett- Siis, en tietenkään laske! Miks laskisin?” Inkeri, sä et sitten koskaan ole cool, vaikka miten yrittäisit, milloin sä opit? ”Etkä sä muutenkaan oo koskaan kuulostanut ihan noin katkeralta”, keittiöpsykologi Talve analysoi. ”Mikä on?” ”Mitä se sua huolettaa? Ainakin kaikki on nyt saanut, mitä halusivatkin!” ärähdin ja laitoin Tirpan talliloimen päälle ennen kuin irrotin sen käytävälle asennetuista ketjuista. ”Inksu kamoon, kerro nyt! Erositteko te Andrein kanssa?? Mä tiesin, ettei se oo ihan niin pulmunen kuin mitä väitti!” ”Ei voi erota mistään, mitä ei koskaan ollut, joten kiitos kysymästä, mua ei vaivaa yhtään mikään! Kunhan tajusin, että miehet on urpoja ja naiset on urpoja ja kukaan ihminen tässä maailmassa ei osaa olla olematta helvetin idiootti! Päivänjatkot!” ulisin kuin perseeseen ammuttu possu ja vetäisin Trinityn perässäni pihalle. ”Iiuuuu, siellä sataa!!” sai osa kakkosen, mutta mua ärsytti niin paljon, että ponia piti karjaista vain kerran lopettamaan saadakseni sen kävelemään normaalisti. Aittakarsinan ovi pamahti kiinni sellaisella rytinällä, että varmasti kaikki kuulivat, kuinka mua ärsytti. Hitto, että mua ärsytti. Enkä mä edes tiennyt, miksi mua ärsytti. Ärsyttikö mua se, että Cella ja Allu olivat onnellisia? Ei. Se, että mä en ollut onnellinen? Ei. Se, että mä oikeasti olin ihan onnellinen, mutta käyttäydyin silti tällaisissa kuin esiteini pahimmissa angsteissaan? Ei. No ragrets. Mulla oli leikitty. Kun lapsi kyllästyy vanhaan leluunsa, se heitetään pois. Tilalle hankitaan uusi. Andreikin oli satavarmasti kyllästynyt, ja heittänyt mut noin tosta vain menemään, sillä vanha ei todellakaan ollut parempi kuin pussillinen uusia. Niinpä, pussillinen. Ehkä sillä oli kokonainen haaremi! Mä olin ollut vain yksi niistä, ja nyt mut oli unohdettu. Mutta sekään ei ärsyttänyt mua. Mua ärsytti se, kuinka mä mietin sitä ihan liian paljon ottaen huomioon, että mähän en edes tykännyt koko jätkästä missään vaiheessa. |
|
|
|
Post by Inkeri on Jun 10, 2016 18:14:18 GMT 2
Kolmas
10/06/2016 | #5 Sinä aamuna mä en ollut herännyt kenenkään toisen vierestä auringonsäteiden ja linnunlaulun saattelemana. En myöskään ollut keittänyt kahvia, sillä faija vaimoineen hallitsi sen homman varsin mainiosti itsekin, samoin Iiro. Elias keittelikin kahvinsa jo omassa yksiössään Tampereella. Sen sijaan mä olin sinä aamuna vetänyt peiton korviin ja toivonut olemassaoloni yhtäkkistä loppumista, kunnes kaikki olivat häipyneet talosta kukin omalle taholleen, jolloin mä olin myös saattanut nousta ylös. Meidän kotona oli helppoa leikkiä mykkäkoulua. Kolmikerroksinen, valkoinen omakotitalo oli jokaisen stereotypia #whitegirlin vanhempien lukaalista, mutta sen lisäksi myös niin iso, että siellä saattoi vältellä ihmiskontaktia päiväkausia kenenkään edes huomaamatta. Mulla oli kolme hyvää syytä pitää mykkäkoulua faijalle ja sen lähipiirille. Kaksi niistä liittyi poneihin. Numero yksi: Blondi. Mulla ei ollut edelleenkään mitään hajua, mitä mä sillä tekisin. Skootteri kulki Vänrikinmäelle hiiitaaastiii (siis mikäli se suostui ylipäätään starttaamaan), eikä mulla muutenkaan ollut resursseja alkaa ravata siellä joka päivä. Lisäksi se veemäinen eläin olisi varmaan syönyt mut elävältä, tai ainakin se oli näyttänyt sen verran verenhimoiselta. Windikin todennäköisesti kalpenisi päistärikön ponin rinnalla – ja se olisi jo aika hyvin. Syy numero kaksi liittyi lappuun, jonka mä olin löytänyt jääkaapin ovesta tänä aamuna mun äitipuolen vaivalla vääntämien magneettirunojen (livelovelaugh jne) ja kauppalistojen seasta. INKERI: Solbritt lähti ratsukoulutukseen tänä aamuna, muista käydä Mallaspurossa Blondin luona! - IskäEttä silleen. Kiva faija, että taas kysyit multa jotain?? Clara, Nette ja Wilma kikattivat iloisesti pihaton reunalla, kun päräytin skoballa Seppeleen pihaan. Otin kypärän pois päästä ja heilautin niille kättä hymyillen, kunnes tajusin, että myös tutulla rekisterinumerolla varustettu musta bemari piti majaansa toisella puolella parkkipaikkaa. Hetken mä ehdin jo miettiä, käynnistäisinkö skootterin uudestaan ja menisin suorinta tietä takaisin kotiin vetämään peiton uudelleen korviin, mutta sitten mä katsahdin taas ruohikolla jonkin sortin piknikiä pitävää tyttökolmikkoa ja muistin, kuinka joskus ponit olivat olleet munkin elämässä tärkeintä. Silloin mulla oli ollut aina päällä sateenkaaren väreillä raidoitetut villasukat ja pinkki Svea-pipo (joo, varmaan kesäisinkin), koska Svea-pipot olivat siihen aikaan cooleja. Nyt musta oli tullut Kingsland-teini, jolla Equestrian Pron halvin ratsastuskypäräkin oli vaihtunut Charles Oweniin – Mikaelan vika – mutta saamari soikoon, mulla oli edelleen poneja! Ja paljon olikin, neljä kappaletta. Se oli paljon enemmän, kuin pieni Svea-Inkeri uskalsi koskaan toivoakaan, mutta silti nykyinen Inkeri keskittyi vain räyhäämään urpojen kaksilahkeisten takia. Joten, mun suunta ei muuttunut mihinkään. Marssin pää pystyssä ja skotterikypärä kainalossa tallia kohti sitä tahtia, että ylpeä isän roolin luontevasti ottanut Robertkin taisi tippua hetkeksi alas varsoilla täytetyistä pilvilinnoistaan mun kiitäessä sen ohi portaissa leveä hymy naamalla. ”Good day, huh?” ”Parempi kuin aikoihin!” mä huikkasin takaisin pellavapäälle, joka ironisesti oli about ensimmäinen kaksilahkeinen, jonka takia Svea-Inkeri oli koskaan räyhännyt. Olin jo melkein avaamassa hoitajien huoneen ovea, kunnes tajusin, ettei se käynyt ollenkaan laatuun, jos havittelin draamatonta päivää. Emmy oli mulle varmaan edelleen käärmeissään siitä, että olin puolivahingossa juorunnut sen vauvauutiset megafonin kanssa koko Liekkijärvelle. Allu puolestaan rymisti jostain syystä pakoon pää kolmantena jalkana joka kerta Mikaelan nähdessään – yritti kai olla huomaamaton. Tuulia ja Wenlakin leikkivät taas kavereita, mutta viimeksi mainitun naamasta paistoi kilometrin päähän, että sille Tuulian ja Mikun nuoleskelu pitkin maita ja mantuja oli kaikkea muuta kuin fine. Olin kerran yrittänyt piristää sitä kertomalla, että Miku oli ehkä limaisin säätö, mitä mulla oli koskaan ollut eikä Wenla siis menettänyt yhtään mitään, mutta no, mä en ehkä ollut ihan kaikista paras piristämään allapäin olevia ihmisiä. Mutta vannon, että olisin ottanut sinä päivänä paljon mieluummin niskoilleni Emmyn ja Wenlan tulisia mulkoiluja kuin ne jäänsiniset silmät, joiden huomasin tuijottavan mua portaiden alapäässä. Yritin kiitää niiden omistajan ohi niin kovaa kuin suinkin pääsin, mutta käsi tarttui mua voimakkaalla otteella oikeasta olkapäästä pysäyttäen matkan siihen. Voihelvetinhelvetinhelvetti. Suu tiukkana viivana ja silmät sirrissä mä katsoin Andreita, ja ajattelin, kuinka näköjään yksikin kiva miehetön päivä Inkeri Johansenin elämässä oli nykyään aivan liikaa vaadittu. Johan sitä oli kestänytkin, öö kymmenen minuuttia. ”Mulla ei oo sulle mitään sanottavaa”, tuhahdin sitten kylmästi. ”Eikä varmaan sullakaan mulle, koska mä en nimittäin ole tänään yhtään sen aikuisempi kuin toissapäivänäkään. Että jos se ei sulle riitä, niin mä tästä meenkin hoitamaan mun poneja, LASTEN ratsuiksikin kutsuttuja pikkuponeja!” Andrei murahti. Hitto, että se oli taas ärsyttävä. Se oli aina ärsyttävä. Silti mies puristi mun olkapäätä edelleen tiukasti otteessaan ja katsoi mua kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta sanat olisivat takertuneet sen kurkkuun. ”Ja mä en muuten tarkoittanut sitä. Sitä, että mä muka rakastaisin sua, paskan marjat, en todellakaan”, tiuskaisin repien itseni väkisin irti. Tervemenoa hyvä päivä, onneksi en sellaista olisi kaivannutkaan. Törppö ei ollut ollenkaan samanlainen syöppö kuin Siiri. Se saattoi olla laitumella valtavien ruohomassojen ympäröimänä, mutta syömisen sijaan tamma laukkasi ja riehui ympäriinsä kuin paraskin rodeohärkä. Jonkun lähestyessä portteja Tirppa tuli välittömästi paikalle korvat hörössä kerjäämään hellyyttä, eikä olisi millään malttanut pysyä lankojen sisäpuolella. Meitsi oli vissiin ponin pelastava enkeli, kun riimunnarun klipsi meni kiinni, ja laitumen portti sulkeutui takana. Silmiä pyöritellen yritin rauhoitella innoissaan eteenpäin loikkivaa tammaa edes kävelemään normaalisti ja mietin, miten sellaisella sähköjäniksellä oli muka tarkoitus ratsastaa. Ehkä me vain laukattaisiin päättömästi ympäri kenttää siihen saakka, että Tirppa tuupertuisi tiedottomana maahan ja viimein käyttäytyisi suunnilleen kuten normaalit eläimet tekivät. ”Heeei, Inkeri!” Salma viiletti harjauspuomille, johon mä olin sitonut ruunivoikon ponin kiinni. ”Mitä sulle kuuluu?” ”Ihan hyvää”, mä vastasin hämmentyneenä. Aina, kun joku kysyi, mitä mulle kuului, mä kelasin, että sillä oli jotain taka-ajatuksia. Se halusi aloittaa keskustelun mahdollisimman neutraalisti, mutta etenisi sitten vähitellen henkilökohtaisempiin asioihin. ”Kiva!” Salma sanoi ja jatkoi sitten kuin se olisi miettinyt sanojaan vuoden etukäteen: ”Ootko ilmottautunut seurakisoihin? En tiiä miks, mutta mua jotenkin jännittää ihan sikana, vaikka tollasten pitäs olla ihan peruskau—” ”Niin mistä sä oikeesti halusit puhua?” mä naurahdin yrittäen hälventää Tirpan karvasta lähtenyttä pölypilveä ennen kuin me Salman kanssa molemmat tukehduttaisiin. Nainen katsoi mua vähän pöllämystyneenä ja yskäisi, enkä tiedä, johtuiko se sitten pölypilvestä, vai jostain ihan muusta. ”No, tota, Andrei ja sä, öö, onks teillä—” ”Ei.” ”Varmasti? Ettei se niinku—” ”Ei.” ”Okei, no ei kai sitten! Me ollaan hei muuten menossa tyttöjen kanssa maastoon, et jos säkin haluut tulla, niin, tuu vaan”, Salma ilmoitti sitten kiusaantuneesti hymyillen ja poistui pikkuhiljaa takavasemmalle. Se oli kuulostanut ihan siltä, ettei ”tytöt” oikeasti kaivanneet mun seuraa ollenkaan, mutta piti nyt tarjota tilaisuutta kuitenkin, ihan muodon vuoksi. Hymyilin Salmalle takaisin ja olisin varmaan oikeasti heittänyt sitä kaviokoukulla, jos olisin ollut ihan kamala. Kauaa en ehtinyt olemaan yksin. Tumman varjon laskeutuessa päälle en ollut ihan varma, kestäisivätkö mun hermot enää yhtäkään ihmiskontaktia tälle päivälle, varsinkaan, kun arvasin jo, kenelle varjo sattui kuulumaan. ”No, mitä säkin nyt vielä haluat?? Enkö mä sanonut ihan selvästi, ettei mulla oo sulle mitään asiaa??” ”Kuuntele nyt kerrankin, mitä sulle puhutaan”, Andrei karjaisi jyrkästi. Tirpan pää kääntyi siihen suuntaan, mutta mun ilmekään ei värähtänyt. ”Ei vaan ymmärrä sä pliis puhetta! Sanoin, etten just nyt kaipaa sun seuraa, ja tarkotin sitä!” Siis Andrein kosketuksessa oli jotain maagista. Vannon, että se jätkä oli joku velho. Kun se liu’utti kättään mun hiuksissa ja hipaisi sormellaan poskea, musta tuntui, että se sirotteli sinne salaa tyyliin keijupölyä, koska mä olisin ihan varmasti voinut lähteä lentoon, jos olisin halunnut. Mutta kun sen huulet hipaisi mun omia, mä muistin, ettei me oltukaan Mikämikämaassa vaan Liekkijärvellä, eikä Andrei tosiaan ollut mikään Peter Pan. Ja mä löin sitä. Kovaa löinkin, suoraan leukaan. Henkäisin epäuskoisena enkä nähnyt tilanteessa mitään muuta ratkaisua kuin lähteä juoksemaan, vaikka mulla oli edelleen poni kiinni harjauspuomissa. Silmissä sumeni, kun mä juoksin ja kelasin, ettei tässä todellakaan ollut määrä käydä näin. Meistä kahdesta Andrein piti olla se väkivaltainen hullu, koska sehän oli syy, miksi kaikki pelkäsivät -- ja faija vihasi sitä niin paljon. Mulle se oli syy numero kolme, miksi vihasin faijaa ja sen idioottimaista asennetta niin paljon. |
|
|
|
Post by Anne on Aug 1, 2016 20:20:29 GMT 2
Jou Inkku ja Tirkku tiirailemassa uuden treeniaukion valmistumista.
Spessu Inkerille! |
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 5, 2016 15:09:20 GMT 2
Reality strikes
05/11/2016 | #6 Talviset (kai marraskuussa on jo talvi??) auringonsäteet tunkivat sisään maneesin ikkunoista ja tuntuivat seuraavan Tirpan jokaista liikettä kuin parhaatkin spottivalot. Tamma liikkui hyvässä kontrollissa selkäänsä ja takaosaansa rehellisesti käyttäen, taipui kaarteissa moitteettomasti ja hörähteli tasaisin väliajoin merkkinä siitä, että silläkin oli yhtä kivaa kuin mulla selässä. Olin hoitanut ja liikuttanut ponia nyt melkein vuoden, ja musta oli tosi palkitsevaa nähdä ja kokea, kuinka paljon me oltiin sinä aikana kehitytty ratsukkona, sekä myös minä yksin ratsastajana ja Tirppis ratsuna. Raa'asta, satanen lasissa painavasta pikkutammasta oli kuoriutunut pitkäjänteisellä työskentelyllä ja Mikaelan valvovan silmän alla mun mielestä about Harryn veroinen koulukenttien kuningatar, eikä sen hyppäämät esteetkään enää olleet niitä maahan kaivettuja. Me oltiin täysin valmiita kevään kisakaudelle, ja sehän oli ollut mun tavoitteena alusta lähtien. Nyt piti laittaa rimaa korkeammalle, alkaa haalimaan luokkavoittoja toisensa perään. Ehkä pitäisi infota lehdistöäkin? Toinen uutisoinnin arvoinen asia oli se, että mulla, Inkeri Aurora Johansenilla meni elämässä hyvin, kelatkaa sitä. Mulla oli kolme ihanaa ponia, joiden kanssa touhuta, joo, kolme – Blondin ylläpitosopimusta oli nimittäin jatkettu kesän yli ja Solbritt oli palannut ratsutuksesta. Mulla oli maailman ihanimmat ystävät, joista Essikin oli jälleen palannut Seppeleeseen, sekä rakastava poikaystävä, joka kyseli multa tunnin välein, miten se sisustaisi asuntoaan, että mä viihtyisin siellä parhaiten. Mä olin päässyt syksyllä kirkkaasti läpi ruotsin ylioppilaskirjoituksista, vaikka mun molemmat kirjoitelmat oli tyyliin täysin norjaksi. Mun mielestä B arvosanana oli oikein kelpo saavutus, saisihan sillä keväällä valkolakin! Lisäksi mä täyttäisin kahden (2) viikon päästä kahdeksantoista vuotta, mistä iloitsi mun ohella ainakin Lynn – vihdoinkin mä lopettaisin se lappujen käyttämisen baarireissuilla. Niin, mulla meni hyvin, jes. Wenlakaan ei enää joutunut kestämään mun raivareita sen lisäksi, että sillä itsellään tuntui olevan jonkinlainen teini-iän kriisi menossa. Oma sisäinen feng shuini taas oli niin tasapainossa, että harrastin iltaisin huoneessani joogalentämistä. Hahhahaha. Uskoitko? En mäkään. ”Voitko jumalauta olla edes hetken NORMAALI?!” ärähdin Törpölle, joka säpsähti ja kulki kaksi askelta kivasti, kunnes otti taas viisi sivuloikkaa tuijotellen maneesin nurkkaa korvat hörössä. Mun tasapaino horjahti, mutta päättäväisesti iskin pohkeet kiinni ruunivoikon kylkiin kummempia miettimättä ja kiskaisin sisäohjasta ehkä vähän turhan radikaalisti. Anthon katsomossa tyrskähti tahattomasti, mutta niin, että mäkin sen kuulin. Loin tyyppiin nopean mulkaisun ennen kuin oli taas pakko keskittyä täysillä ratsastamiseen. ”Arvaa mitä, kaikki ei ole samanlaisia tähtiratsukoita heti ensimmäisistä askeleista lähtien kuin sä ja sun ah-niin-täydellinen Charlie”, huomautin jätkälle läimäisten Tirppaa raipalla ahterille. ”Sori jos tää tieto järkytti sun maailmaa pahasti.” Kun mä nostin laukan, poni pukitti, kolmesti, ja maneesin ovi sulkeutui hehkuvan punaisen Anthonin jäljiltä. ”Öö, Inksu, o-olikohan toi nyt vähän tarpeetonta”, kysyi Clara, joka istui pitkin ohjin uralla löntystelevän – mun tiellä for fuck's sake – pallomahaisen Siirin selässä. Mulkaisin sitäkin. Niin olin tehnyt jo viimeisen kahden kuukauden ajan aina kyseiseen tyttöön törmätessäni. Olin joutunut olosuhteiden pakosta lopettamaan Siirin hoitamisen elokuun lopussa. Tavallaan huojentuneesta fiiliksestä huolimatta Siirin nimen näkeminen hoitajaa vailla olevien hevosten listassa oli saanut kurkun kuristumaan ja Cellalle höpöttämäni jutun jäämään kesken. Kuristus oli vaihtunut veren kiehumiseksi, kun paria päivää myöhemmin Siirin nimen tilalle listaan oli tullut Netta – ja olin nähnyt Claran harjailevan mun pientä ja söpöä miniponia poniboksissa. Mun mieli oli alkanut kehitellä salaliittoteorioita siitä, kuinka niin kiltiltä ja viattomalta näyttävä suurisilmäinen ponityttö-Clara olikin viime vuodet vain todellisuudessa kärkkynyt tilaisuutta napata Siiri itselleen mun nenän edestä. Kuinka se edes kehtasi?  ? Clara oli varmaan salaa hyppinyt riemusta, kun Piritta oli tylyttänyt mua viime syksynä liikalihavuudesta, ja itkenyt itsensä uneen iltaisin, kun olin päättäväisesti aloittanut nälkäkuoleman partaalle johtaneen vihersmoothie-dieetin ja päivittäisen lenkkeilyn. Nyt tyttö oli nähnyt hetkensä koittaneen ja saanut mun pasmat niin sekaisin, että oli tehnyt mieli ampua jotakuta – eikä vähiten Claraa itseään. Mutta ennen kuin olin ilmaissut mieltäni kenellekään, olin muistanut olevani pian Kypsä Ja Vastuullinen Aikuinen™, joka ei edes tarvinnut lainahenkkareita, ja tyytynyt vain parhaani mukaan välttelemään kohtaamisia ponityttö-Claran kanssa. (Ja tosiaan mulkoilemaan sitä ekstrapahasti aina tilaisuuden tultua. Koska mitä mä muka luonnolleni voin.) ”Ei ollut”, tuhahdin ja nostin lyhyen sivun puolivälistä uuden laukan. Tirppa pukitti. Neljästi. Taas. Aloin sisäistää, että me ei todellakaan startattaisi yksiäkään kilpailuita ensi vuonna. Kaiken muun paskan lisäksi myös talvikarvakausi oli alkanut. Mä vannon Tirpan kasvattaneen sen karhuntaljan itselleen yhdessä yössä. Blondi oli omistajan toimesta klipattu jo kaksi viikkoa sitten, mutta Tirppa. Sen lisäksi, että mun punaiset ratsastushousut oli kai nykyään valmistettu harmaanruskeasta, kotimaisesta villasta, Törppö näytti nykyään enemmän pieneltä harmaalta jääkarhulta kuin ponilta, hikosi ihan jäätävästi jo matkalla tarhasta talliin ja tätiratsastajat syyttivät mua pienen palleron tarpeettoman kohtuuttomasta rääkkäämisestä. Niinku pliis?? Kyllä se Huiskakin olisi ihan samanlaisessa hiessä, jos sinä Marketta, siellä Jatko 2-tunnilla Inkeristä määkimisen sijaan TEKISIT sen HEVOSEN kanssa jotain?? Se alakouluikäinen Netan hoitaja luikahti varoen ja mahdollisimman huomaamattomasti aittakarsinaan sisälle mun asetellessa harmaata vohveliloimea Tirpan päälle. Moikkasin punatukkaa melkein ystävällisesti, toinen inahti jotain vastaukseksi ja kipitti nopeasti pitkäripsinen poninsa mukanaan ulos kuin niitä olisi jahdattu. Enkä mä ihan väärässä ollutkaan, sillä Andrei ilmestyi rapsuttamaan Tirppaa otsaharjan alta tyyliin millisekunnin sisään. Huokaisin ja kiinnitin loimen viimeisen mahavyön. ”Mun mielestä se ruskea tapetti sopii makkariin edelleen paremmin kuin punanen, jos sitä meinasit kysyä”, ilmoitin ykskantaan. ”Faija muuten vaati, että vietän ens yön himassa.” ”Ihan niin kuin se on vaatinut jo viimeiset kaksi viikkoa”, Andrei murahti puoliääneen. ”No can do, se on kuitenkin mun faija.” ”Valitettavasti. Mut jos mä heitän sut sitten sinne?” ”Mä pääsen pyörälläkin.” ”Et sä edes tullut tänne pyörällä.” ”Anna mun elää”, tiuskaisin ja aloin vääntää aittakarsinan oven hakasta auki. Andrei seisoi tiellä, mutta tönätessäni ovea auki mies väisti kuuliaisesti, tarttuen mua kuitenkin olkapäästä, kun seisoin jo ulkopuolella. ”No mitä?” tivasin silmät sirrissä ja kädet puuskassa, kun toisen jäänsiniset silmät tuijottivat mun läpi. ”Haluan sut edelleen, kai sä sen tiedät?” se varmisti, puoliksi ilmoitti. ”Ja saat aina kaiken, mitä haluat, juu”, puuskahdin välinpitämättömästi ja luikertelin miehen otteesta irti. ”Kunhan kukaan ei luule, että ne vessan bokserit olisi sun.” Kunpa kaikki olisikin ollut aina niin yksinkertaista ja mustavalkoista kuin Andrei antoi ymmärtää. Olisinpa ollut aina täydellisesti onnistuva Anthon. Silloin joogalentäminenkin olisi ollut jopa mun tapauksessa mahdollista. Vaan ei, ja siihen todellisuuteen Andrei piti saada heräämään. Samoin Anne, jonka puheille mä aioin seuraavaksi marssia tiedustelemaan, oliko se edes harkinnut kokovartaloklippaavansa sen tallissa yleistä viihtyvyyttä heikentänyttä karvamammuttia. |
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 15, 2017 22:28:13 GMT 2
Kontrolli
15/01/2017 | #7 Joku olisi voinut väittää, että mä olin suurisuu. Se joka porukan Ulla Taalasmaa, jolle kenenkään ei kannattanut avautua mistään säätä kummemmasta asiasta, ellei halunnut sen päätyvän vähintään joka toisen vastaantulijan tietoon. Tavallaan mä ymmärsin – olikohan Emmy vieläkään kokonaan antanut anteeksi sitä, kun kailotin sen raskausepäilyt puolelle maailmaa tyyliin megafonin kanssa? Britan kotiinpaluustakin olin heti ensimmäisenä hihkunut Cellalle ja Robertille, vaikken ollut yhtään varma, millaiset välit entisillä rakastavaisilla oli tätä nykyä. En mä oikeastaan ajatellut yhtään, mitä mä sanoin ja milloin – sellainen mä vain olin, hallitsematon. Kontrolli. Siksi podinkin pientä identiteettikriisiä. Kerrankin mulla olisi ollut OMA asia möläytettävänä kaikelle kansalle, mutta pidin huolta, että suu pysyi visusti supussa. Tai oikeastaan en edes pitänyt. Sanat vain juuttuivat mun kurkkuun – piti puhua, tiesin, mutten pystynyt. Vaikka uudenvuodenpäivänä vähän puolen yön jälkeen olikin siltä tuntunut, tämä vuosi ei tosiaan ollut alkanut vapaudella. Sisältä päin joku piti mut edelleen visusti lukossa, jota edes humala ei ollut vielä avannut – ja se ei ainakaan ollut yrityksen puutteesta kiinni. Kontrolli. Joulukuun ensimmäisenä maanantaina olin ehkä vähän romahtanut. Silleen Inkeristi. Ottaen huomioon, että olin ollut täysi-ikäisenä vasta vähän päälle puolitoista kuukautta, oli mun mielestä aika hyvin, ettei kukaan enää kysellyt multa papereita Fleimissä – sen verran tuttu naama olin. Multa oli kyselty, podinko sydänsuruja. Ei helvetissä, olin tuhahtanut joka kerta loukkaantuneena ja tilannut uuden shotin. Mä olin yrittänyt hukuttaa ajatukset vodkaan ja muistot tequilaan, onnistumatta, ja sitten itkenyt baarimikolle, kuinka mulla ei ollut ketään muuta kuin se joku, joka hallitsi mun elämää mun sisällä eikä kohtalokaan kuunnellut mua – kuinka kohtalon olisi pitänyt tietää, että pienen ihmisen vastoinkäymisten sietokyky oli rajallinen, ja kuinka hengittäminenkin oli mulle sillä hetkellä liian raskasta. Kontrolli. Baarimikko oli pyöräyttänyt silmiään ja muistuttanut, että järjestyksenvalvojat pitivät kyllä huolta mun puolesta ainakin siitä, etten pääsisi juomaan liikaa – ja hetken päästä mä olin seissyt takki kainalossa rääkymässä baarin edustalla. Siitä oli tullut tapa. Tapa, jonka kanssa joulu tuli, joulu meni, päivät vain vyöryivät eteenpäin. Kun mä olin jälleen seissyt sukkasillani ulkona keskellä yötä uutenavuotena, olin tajunnut olevani säpäleinä kuin Andrein perintöposliinit, mutta silti päättänyt haistattaa paskat maailmalle. Olin itkenyt, nauranut, huutanut, tanssinut lumisateessa. Mä olin halunnut muutosta, varannut seuraavana päivänä Mikaelalta valmennuksen, halunnut kaikki langat käsiini. Omiin käsiini. ”Pidä ulko-ohja hyvin tuntumalla ja myötää sisäkädellä, kun ponikin myötää. Hyvä!” Mikaela kiekui keskellä pääty-ympyrää, jolla me oltiin Tirpan kanssa pyöritty jo muutama hetki. Hattarapää hehkui. Sen hymy säteili korvissa, ja se kannusti muakin hymyilemään. Tirpan ristiaskeleet pohkeenväistössä alkoivat tuntua jo ihan ristiaskelilta. Ne olivat rennot, ja veivät samalla niin sivulle kuin eteenkin. Sillä oli tosin hieman taipumusta lähteä punkemaan ulkolavalla, koska se olisi halunnut mennä kovaa, mutta hyvillä ulkoapujen tuilla sain ponin kanssa aikaan kivojakin pätkiä. Yksi mun uudenvuodenlupauksista oli ollut löytää päistärikön welshin kanssa lopullinen yhteinen sävel – johon Mikaela oli lisännyt, että vuoden lopussa me startattaisiin helppo A. A? ? Olkoonkin, että Danielin mielestä meidän kannattaisi nyt jo alkaa mennä helppoa B:tä, ja me oltiin päästy ratsastuskoulumestaruuksissa finaaliin, Susikallion pihassa finaalipäivänä mulla oli ollut vaikeuksia saada ponia edes ulos trailerista. Se ei hirveästi kannustanut mua yrittämään korkeampia luokkia. ”Te pääsette kyllä vielä pitkälle”, Miksu kehaisi sitten ja tuli taputtamaan Tirppaa kaulalle, kun lopulta annoin pitkät ohjat. Irroitin jalat jalustimista ja pyörittelin nilkkoja niin paljon kuin saappaat antoivat myöten. ”Eiks se A silti oo vähän liian kova tavoite?” mä kysyin epäröiden. ”Hei, mihin sun kaikki kilpailuhenki on kadonnut?” Mikaela ihmetteli. Mäkin ihmettelin. Olin ihmetellyt jo monta vuotta. Neljätoistavuotias Inkeri olisi pistänyt tavoitteen helposta A:sta kuukauden päähän, mutta kahdeksantoistavuotias Inkeri jarrutti. Se ei halunnut edes yrittää ilman täyttä hallintaa, koska sen mielestä epäonnistuminen oli silloin väistämätöntä. Mä inhosin kahdeksantoistavuotiasta Inkeriä, koska se en ollut mä. Kahdeksantoistavuotiaan Inkerin vartalon oli vallannut joku ahdistunut, kontrollifriikki idiootti, joka piti saada ulos. Kohautin harteitani vastaukseksi ja nousin alas Törpön selästä. ”Joka tapauksessa, kun vaan muistat sen ulko-ohjan, ettei se pääse ulkolavalla puskemaan, sulle ja Tirpalle on kaikki ovet avoinna. Oon niin ylpee teistä!” Mikaela ilmoitti ja hehkui taas niin, että mäkin aloin hymyillä. Heitin hikiselle ponille fleeceviltin takapuolen päälle. Mikaela seurasi mua höpötellen aitalle, jonne talutin Tirpan, ja mä nyökkäilin ja hymähtelin aina välillä jotain väliin. Se kertoi, kuinka siitä oli ollut kiva seurata meidän matkaa ratsastuskoulumestaruuksissa ja kuinka se oli aidosti iloinen, kun mä halusin ottaa siltä valmennuksia. Se selitti mulle Lusmusta, Robertista ja ties mistä, kunnes tajusin samalla silitellessäni Tirpan lyhyttä, vihdoikin klipattua karvaa, että Mikaelan seurassa mullakin oli yhtäkkiä rentoutunut olo. Nyt tai ei koskaan-olo. ”Mutta hei, mä alankin tästä tehdä lähtöä, kun pitää tosiaan vielä mennä töihin iltavuoroon! Näkyillään!” Mikaela huikkasi lopulta saaden mut hätkähtämään. ”Mikaela, oota hetki”, mä sitten nielaisin. Hattarapää kääntyi ympäri ja kohotti kulmakarvojaan kysyvästi. ”Mulla ois yks juttu.” Kaikki lukot aukesivat, eikä Miksun seuraava ilme ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Se oli raivoissaan. Musta tuntui, että mä olin taas melkein omillani. |
|
|
|
Post by Inkeri on Mar 18, 2017 22:21:23 GMT 2
Liikuntaterapiaa
17/03/2017 | #8 Seppeleläisillä oli päällä joku jäätävä leivontavietti. Kaikista – jopa Aleksanterista – oli tullut pullantuoksuisia kotiäitejä, jotka kiikuttivat tallin yläkerran pirttipöytään milloin mitäkin mössöä tallilaisten naposteltavaksi: hyvänmielenkeksejä, tasa-arvokakkuja, mussutusmuffineja. Myös uudet hoitajat olivat päässeet buumiin mukaan. Ehkä ne yrittivät murtaa jäätä – tai antaa sille sokerikuorrutuksen. Katsu ja Wilma hyppivät pöydän ympärillä kuin pienet puudelit, kun Yasmin asetteli tuomiaan mokkapaloja esille. ”Tiesittekö, mikä terveysriski valkonen sokeri on? Tai tyydyttyneet rasvat?” mä kysyin vilkuillessani sohvalta tuomitsevasti makeannälkäisten tyttöjen joukkiota. Ne hiljenivät hälinänsä kanssa ja kääntyivät katsomaan kummeksuen. Haukkasin palan mun raakasuklaaproteiinipatukasta, jonka jälkeen nostin sen ylös kuin leijonakuninkaan. ”Esimerkiksi tää on paljon parempi vaihtoehto tollasille myrkkypesäkkeille. Jos Yasmin haluut ohjeen ihan tulevaisuutta aatellen, niin netistä löytyy vaikka mitä!” Yasmin näytti nolostuneelta, Wilma kohotti kulmiaan ja Katsu näytti siltä, että joku oli juuri vienyt pohjan sen elämältä. Mä hymyilin niille ja ponkaisin ylös sohvalta niin että vaalea, selän puoleen väliin venähtänyt poninhäntä heilahti, ja korjasin mun vaaleanpunaisen trikoopannan asentoa. Muistutin kaikkia myös liikunnan merkityksestä ja siitä, ettei tutkimusten mukaan saanut jäädä paikalleen istumaan hetkeksikään – ihminen oli luotu liikkumaan. ”Onko joku lähdössä maastoon tänään?” tiedustelin sitten pomppien samalla ahkerasti x-hyppyjä. ”Voisin tulla mukaan lenkille siihen viereen!” Huoneeseen tuli hiljaista, kunnes Katsu vihdoin sai kerättyä leukansa lattialta ja äänihuulensa toimintaan: ”Inkeri, ootsä ihan.. Kunnossa? Haluutko donitsin?” ”Mitä mä JUST sanoin niistä valkosista sokereista!” huudahdin loukkaantuneena. ”Ennenhän sä söit vaan pelkästään niitä”, punapää yritti. Mä lopetin hyppimisen ja työnsin kädet puuskaan. ”Nyt puhaltaa uudet tuulet. Mä tajusin, että tarviin elämäntaparemonttia!” julistin. Olin pari viikkoa sitten innostunut urheilusta ihan toden teolla. Olin sisäistänyt, ettei pelkkä ratsastaminen riittänyt millään pitämään selluliitteja tai vatsamakkaroita kurissa, ja että STRONG IS THE NEW SKINNY. Olin liimannut sen, Tumblrista tulostamani, uuden lempilainaukseni huonettani koristaneen kokovartalopeilin viereen ja poseerannut sen edessä ylpeänä jo siitä ajatuksesta, että jonakin päivänä mäkin olisin hyvässä kunnossa. Eihän ratsastaminenkaan ollut huipputasolla mahdollista huonokuntoiselle. Ja mulla oli sentään kolmipäinen lauma poneja, joiden kaikkien kanssa kisattiin tähdäten pilviin – tai ainakin sen ristikon yli kuudenkympin luokissa. Neonkeltaisen ja pinkin värejä kirkuvat Adidaksen urheilutrikoot viuhuen pinkaisin ulos oleskeluhuoneesta ja hyppelin portaat määrätietoisesti alas vastaantulleen Aleksanterin jäädessä tuijottamaan perään kuin pallosalama olisi siihen iskenyt. Kipitin yksityistallipuolelle, missä Robert oletusteni mukaisesti oli. Se viikkaili loimia Harryn oven eteen tyytyväisen näköisenä kuin kuka tahansa Siisti ja Vakavastiotettava Heppapoika, vaikka Robertia oikeasti sopikin kuvaamaan vain yksi sana edellä mainituista – se viimeisin. ”Moi Robsu!” kiljahdin niin, että se säpsähti kääntyessään ympäri. Virnistin sille iloisesti toisen tuijottaessa kummeksuen takaisin. ”Robsu?” ”No Robsu Robsu! Mikä siinä nyt oli niin ihmeellistä?” ”Anne sanoo mua Robsuksi. Eikä sekään aina.” ”Niin sanoin mäkin joskus vanhoina ja hyvinä aikoina”, tuhahdin ja ristin taas kädet eteeni. Harmaan softshell-takin kangas kahisi. ”Mutta se ei ollut se pointti tässä keskustelussa. Ootteko taas menossa Harryn kanssa maastoon?? Mä haluun lenkkiseuraa ja olitte viimekskin niin hyviä!” ”Um okay, yes, but it was supposed to be like, thera—“ “LIIKUNTATERAPIAA, JUMALAUTA! Ihanaa että edes joku ymmärtää mua!” kiljahdin ja hypähdin hämmentyneen pojan kaulaan rutistamaan siitä sielun pihalle. Sitten patistin sitä hakemaan hevosensa tarhasta as soon as possible, koska mun jalat halusivat jo juoksemaan. Liikunta oli parhaimmillaan kuin huumetta. Ainakin siihen jäi nopeasti koukkuun. Halusi saavuttaa tavoitteita ja näyttää koko ajan paremmalta ja paremmalta. Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun SportsTrackerin mukaan saikin juostua lenkin viisi sekuntia kovempaa kuin edellisellä kerralla. Musta tuntui, että mä olin motivoituneempi kuin koskaan aiemmin: Pirittan huomauttelu oli enää kaukainen muisto vain. Nyt mä treenasin itseäni varten. Odotellessani Robertia mä kävin katsomassa tarhoilla, miten Tirppa pärjäsi. Poni nosti korvat hörössä katseensa heinäkasasta kuullessaan askelia, mutta keskittyi sitten taas olennaiseen. Se oli klippauksen takia loimitettu, vaikka welsheillä noin yleisesti ottaen olikin superpaksu talvikarva, ja lämmin kevätaurinko oli jo hetken ilmoittanut olemassa olostaan myös tänä vuonna. Ehkä se oli kevät, joka oli saanut mun olon virkistymään yhtäkkisesti. Kevät ja kaamosmasennuksen väistyminen. Talvi oli tuonut mukanaan kaikenlaista myllerrystä aina parisuhdedraamoista lähtien, mutta nyt mun mieli tuntui virkeämmältä kuin aikoihin, ja odotin jo innolla kesää, kärpäsiä, leirejä, maastoja ilman satulaa, hiekkakentän pölyämistä, ruohoa paljaiden jalkojen alla. Musta tuntui, että mut oli luotu kesää varten. Palatessani talliin Robert Harryineen oli jo hyvässä vaiheessa varustuksensa suhteen, ja robertmaisen kiusallisella hymyllä se ilmoitti olevansa valmis lähtemään. Mä hymyilin iloisesti ja lähdin hyppimään kohti etuovea ja avasin sen niin, että takaa tullut kaksikkokin mahtui siitä ulos. Kun me käännyttiin tallin pihasta lyhtypylväiden reunustamalle, tutulle hiekkatielle, mä en meinannut enää pysyä millään aloillani. Askel tuntui kevyemmältä kuin ikinä. Kevät oli tosiaan tullut. |
|
|
|
Post by Daniel on Jun 1, 2017 9:30:51 GMT 2
Danielin läpiratsastuskuuri Lynnillä ja Tirpalla sen sijaan unohtui välillä se letkeys. Kipakalla ponilla kiehahti ihan yks kaks yllättäen yli avo-sulku-tehtävässä, jonka se oli jo kertaalleen tehnyt ihan kivasti. No, aina ei voi onnistua. Välillä kuitenkin onnistuttiin oikein kivasti! |
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 25, 2017 12:32:53 GMT 2
Rakas päiväkirja
25/08/2017 | #9
30.3.2017, klo 23.01Ala-asteella mä en millään meinannut oppia kirjoittamaan sen jälkeen, kun olin ensin oppinut vaivoin edes tavaamaan aapista. Mulle ei koskaan diagnosoitu (en vieläkään osaa kirjoittaa tota sanaa, jouduin lunttaamaan) lukihäiriötä, mutta kirjaimiin keskittyminen tuntui koulussa ihan ylivoimaiselta, mikä ei ainakaan parantanut mun asennetta tai halua oppia. Meidän opettaja sanoi mulle neuvoksi, että mun kannattaisi alkaa pitämään päiväkirjaa iltaisin. Kertomaan sinne mieleen painuneita hetkiä joka päivältä, keskittää ainakin viisi minuuttia jokaisesta illasta pelkästään sille. Olla välittämättä virheistä: ajan mittaan nekin katoaisivat. Meni puoli vuotta, ja mä sain täydet kevään vikasta äikän kokeesta. Pääsin luokalta. Yläasteella mulle tuli kai joku kapinavaihe, ja päiväkirja unohtui kokonaan. Perheriidat varjostivat kotioloja, jolloin poneista, etenkin Siiristä, tuli mulle elämää tärkeämpiä. Tälle kirjalle se olisi varmaan ollut kulta-aikaa ja hyvää luettavaa nykyisin, ja varmasti olisin saanut ehkä vähän kutosta parempia numeroita. Onneksi Liekkijärven lukion keskiarvoraja ei hiponut pilviä vuonna 2014. Mutta jessus sentään. Niin, nyt kun mä olen saanut kolmessa vuodessa vaivoin kasaan suunnilleen vähän vajaa puolet lukion oppimäärästä ja samaan aikaan koitti Tuulian aika stressata kirjoituksista ja alkaa tavoitella unelmiaan ulkomailla jossain lapsenvahtihommissa, olisi mun ehkä sittenkin kannattanut olla vähän vähemmän rasittava teini, ja miettiä, halusinko mä tulevaisuudessa ylipäätään olla jotain. 6.4.2017, klo 17.53Katsu varmaan nyrjäytti otsansa siitä kulmienkohotusliikkeestä, jonka se suoritti mun vastatessa seppeleläisten leipomisvimmaan heittämällä taukohuonen pöydän täyteen sokerittomia, kalorittomia, rasvattomia ja viiden päivän saantisuositusta vastaavalla määrällä proteiinia kyllästettyjä meal replacer-patukoilla. Mun mielestä ne oli hyviä, ja halusin vilpittömästi jakaa ilon muidenkin kanssa. Jostain syystä ne kaikki olivat siististi Salen muovipussissa mun kaapin edustalla, kun me palattiin Tirpan kanssa tunnin reippaalta maastoreissulta. Seuraavat mokkapalat tuleekin sitten löytämään tiensä suoraan roskikseen. 10.4.2017, klo 20.18Törmäsin Lynniin salilla!! Ihan parasta, että sekin on intoutunut tähän liikuntabuumiin mukaan, ja mulla on viimein täällä peräkylälläkin joku, jonka kanssa jakaa mun mieletön motivaatio kunnon kohotusta ja ulkonäön parantamista kohtaan. Sen liikeradat eivät välttämättä olleet vielä ihan parhaat mahdolliset, mutta kenelläpäs ne sitä olisivatkaan harrastuksen alkumetreillä. Musta oli mahtavaa, että sain tuntea olevani avuksi ja neuvoa toista kohti parempia tuloksia. Ehkä me alettaisiin käydä Lynnin kanssa yhdessä salilla useamminkin. Tultaisiin olemaan niin tikissä, että kohta nykyiset ratsastushousutkaan eivät enää mahtuisi meidän päälle. P.s. Tein ennätyksen maastavedossa. Jes.
25.5.2017, klo 03.00
Jostain syystä mä oon ollut niin kiireinen tässä kuussa, ettei mulla oo ollut iltaisin yhtään aikaa istua alas kirjoittamaan. Musta tuntuu, että mun pää on ihan sekaisin kaikista niistä jutuista, mitä haluaisin joka päivän aikana toteuttaa, mutten kuitenkaan saa mitään aikaiseksi, kun jokaisen suunnitelman päälle tulee aina uusi ja jokainen tekeminen jää kesken. Faija ilmoitti viime maanantaina, että mun pitää luopua joko Solbrittistä tai Blondista, koska mulla ei kuulemma ole aikaa kumpaankin. Raivosin sille, etten voi, ja aloin käydä ratsastamassa kumpaakin kahdesti joka päivä. Shoppailin niille eilen EQP:stä uusia varusteita kaikella sillä rahalla, mitä mulla oli säästössä ja näytin, että kyllä mulla helvetti soikoon on aikaa ja jaksamista just niin paljon kuin muutama pieni poni vaatii. Olin omistanut ponin siitä asti, kun olin ollut kolmetoista – kyllä mä jatkossakin niistä huolehtisin. Soitin myös Miksulle ja varasin siltä ensimmäisen valkan mulle ja Tirpalle pariin kuukauteen. Me ei välttämättä saavutettaisi meidän tavoitetta helposta A:sta vielä tänä vuonna, mutta uusi kausi alkaisi taas syksyllä, ja meidänkin tauolla kasvanut kilpailuvietti pääsisi käyttöön kunnolla.
27.5.2017, klo 19.12Mä en osaa enää ratsastaa, enkä kilpaile enää koskaan. Piste. P.s. Juoksin raivon tuomalla adrenaliinilla (taas jouduin googlaamaan oikean kirjoitusasun) kympin viisi minuuttia nopeammin kuin yleensä. Ehkä tää on enemmän mun laji.
6.7.2017, klo 04.19Liekkijärvi pääsi maailmankartalle ja iltapäivälehtien otsikoihin ufo-jutuilla. Joitakin nimeltä mainitsemattomia – kuolettavan tylsiä, jos multa kysytään – skeptikoita (Robertia) tapaus lähinnä huvittaa, eivätkä ne usko siihen pätkääkään, mutta mä olen täysin vakuuttunut, että Liekkijärvi on nyt ulkoavaruuden olentojen valtaama. Ihan loogista: ne haluavat tehdä tyyliin jotain kokeita Maan asukkailla huomiota herättämättä, ja siksi valitsivat tämmöisen kärpäsenkakan kokoisen pläntin toimintaansa varten. Epäonnistuivat tosin ihan kiitettävästi. Mä en ole nukkunut parina viime yönä silmäystäkään, sillä internetin suosituin foliohattufoorumi, johon pääsin moderaattoriksi, on valvottanut kiitettävästi kuhisevalla keskustelullaan tästä ufokeissistä. Eikä mua edes väsytä: päinvastoin tuntuu virkeämmältä kuin ikinä. Haluan imeä kaiken tiedon itseeni ja varautua pahimpaan, jos mut vaikka valitaankin kokeiden uhriksi. Tai ehkä mut on jo valittu, mutta koska mä olen ihminen, mun rajallinen aivokapasiteetti ei ymmärrä olevansa huipputeknologian käytettävissä. En malta odottaa, että pääsen huomenna taas jakamaan kaiken lisäinformaation tallilla. Soitin myös Liekkijärven kunnanjohtajalle ja pyysin ohjaamaan lehtien haastattelupyynnöt mulle, sillä olisin varmasti kaikista faktapohjaisin tiedonlähde hysteeristen maalaistoheloiden rinnalla.
20.8.2017, klo 05:45Koulujen alkamisen jälkeen mä olen ehtinyt nukkua keskimäärin kolme tuntia yössä, ja mikä parasta: mua ei vieläkään väsytä. Otin ensimmäiseen jaksoon kahdeksan kurssia plus kaksi netissä suoritettavaa, sillä aion valmistua viimeistään ensi keväänä. Jopa ruotsi kiinnostaa mua nykyisin, ja matikka. Kaikki kiinnostaa mua, ja pää meinaa haljeta, jos en pääse koko ajan edistymään. Faija ehdotti, josko hankkisin poneille vuokraajat, mutta mun mielestä ne on kaikki enemmän yhden ihmisen poneja. Kyllä mä hoitaisin kaiken juuri niin kuin olen joskus luvannutkin. Maailman ärsyttävintä on tunne siitä, ettei sun selviytymiskykyyn luoteta. En mä ymmärrä, miksi lukion työmäärä tuntuu joistakin liian raskaalta. Mulla taas on olo, ettei mikään riitä. Tarvitsen koko ajan lisää virikettä. Siksi aloin käymään salilla kerran enemmän per viikko – ja heti Miksu kehui valmennuksessa, kuinka mun ylävartalon kontrolli on parantunut. Kaikille, jotka joskus epäili, tuleeko musta ikinä mitään: tällä hetkellä musta voi tulla ihan mitä tahansa. |
|
|
|
Post by Anne on Sept 29, 2017 8:09:35 GMT 2
Maastoestetunnilla Inkku ja Tirppa ja hallitut maastoesteet!
Spessu Inkulle! |
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 6, 2017 13:22:06 GMT 2
Tänä vuonna me voitetaan
06/10/2017 | #10 Hannele Appelgren mulkaisi mua halveksuvasti, kun ohitin sen tallin käytävällä vetäen samalla Tirppaa narun päässä. Mulkaisin takaisin. Mä en tiennyt, oliko joku shettis tiputtanut sen lapsena selästään niin, että häntäluu ja pari aivoihin menevää hermorataa oli napsahtanut poikki, mutta se ei selvästikään pitänyt alle 160-senttisiä hevosia minään. Hannelen mielestä Bonnie oli liian poni kisaamiseen ja Tirpan kanssa onnistuisi korkeintaan seiskakympin esteiden alittaminen. Olin näyttänyt sille keskisormea eilisellä tunnilla – eikä edes kaduttanut. Tänä vuonna me voitettaisiin. Musta oli jotenkin tosi nostalgista, että Tirppa oli siirretty aitasta poniboksiin Siirin kanssa. Pyöreä shetlanninponi oli vielä ulkona mussuttamassa päiväheiniä, joita varten se todennäköisesti eli. Ihan hyvä niin: me ei kai oltu Claran kanssa puheväleissä vieläkään, joten piti aina vain toivoa, ettei osuttu tallille samaan aikaan. Mä olin kyllä jo kaiketi ihan tottunut siihen, että Clara oli vienyt Siirin mun nenän edestä itselleen, koska eihän mulla sen tynnyrimahan kanssa olisi ollut minkäänlaisia realistisia kehittymismahdollisuuksia, mutta jatkoin meidän kylmää sotaa silti – ihan periaatteesta. Pyörittelin kumisukaa pitkin Tirpulan harmaankirjavia lautasia ja haaveilin tulevista ratsastuskoulumestaruuksista. Viime vuonna me oltiin supervähällä treenaamisella päästy finaaliin asti, mutta toisaalta silloin valmentajanakin oli ollut Hanskin sijaan Pirre. Pirre, joka oli kyllä joo kutsunut mua lihavaksi, mutta jonka takia mä olin innostunut liikunnasta kahta kauheammin ja jonka ansiosta mä olin kyllä joo kehittynyt ratsastajana oikeastaan aika paljonkin. Kyllä mä siitä jo ihan pidin. Mutta Hannele – se oli perseestä. Joko estevalmentajat olivat tosi kiven alla, tai sitten Annella oli vinksahtanut päässä ihan täysin, mutta mitään järkevää syytä mä en Appelgrenin palkkaamiselle nähnyt. Onneksi treenata voi itsenäisestikin. Tänä vuonna me voitettaisiin. Kentällä pyöri joku kirjava tupsujalka ratsastajineen, joista mä tiesin vain ja ainoastaan, että ne olivat ”niitä uusia”. Mun nimimuisti oli ehkä maailman huonoin, eikä se koko ajan muuttuvassa talliporukassa ollut niin hyvä asia, mutta mikäli poni hoitajineen pysyi tallissa parisen kuukauttakin (mikä oli melko harvinaista nykyään), saattoi niiden nimetkin ehkä jäädä mieleen. ”Ollaanko me vielä törmätty?” tupsujalan selästä kuului. Tyttö antoi hevoselle pitkät ohjat ja irrotti jalat jalustimista. ”Mä oon Eveliina. Aloitin siis just Eikon hoitamisen.” Okei. Eveliina. Eiko. ”Eipä kai!” mä vastasin säheltäen samalla Tirpan satulavyön kanssa, kouluraippa jalkojen välissä ja ohjat vasemmassa kädessä siltä varalta, että poni päättäisi pinkaista menemään. ”Meitsi on Inkeri”, sain sitten lopulta esiteltyä myös itseni, kun istuin jo tukevasti selässä. Mulla oli fiilis, että tästä treenistä tulisi paras aikoihin. Painoin pohkeet kevyesti ponin kylkiin, ja se lähti tyypilliseen tapaansa kipittäen kävelemään alkukäyntejä uralle. ”Ootko sä kauan jo hoitanut tota ponia?” Eveliina kysyi sitten. Mä pyörittelin nilkkoja ja hain parempaa ryhtiä. Tänä vuonna me niin voitettaisiin. ”Kohta pari vuotta”, vastasin. ”Vähän tää on vielä tämmönen vempula, mutta on se kyllä kehittynyt siitä kun se tuli! Automaatti-Siirin hoitamisen jälkeen oli kyllä vähän shokeeraavaa hypätä tän selkään.” ”Uskon”, Eveliina hymähti. Se laittoi jalat takaisin jalustimiin komentaen Eikon raviin. Tirppa tuijotteli kulmia korvat hörössä ja teki niiden kohdalla väistöaskeleita. Ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäiset osakilpailut olisivat vain viikon päässä. Kotikenttäedusta ei tulisi olemaan paljoakaan hyötyä, jos ponia pelotti jo alkukäynneissä. Otin ohjia vähän paremmin käteen ja nostin ravin ratsastaen samalla eteen alas, jotta Tirppa rentoutuisi ja saisi tekemistä, ja näin lopettaisi turhan säikkyilyn. Poni hörähteli tasaisin väliajoin ja taipui kivasti kulmissa heti alkuun. Tänä vuonna me voitettaisiin. Nostin laukan lyhyen sivun puolivälistä, kun tamma allani tuntui tarpeeksi rennolta ja hyväkäytöksiseltä. Mulla oli niin hyvä fiilis, että en ollut kokenut sellaista pitkään aikaan. Hymyilin kuin Naantalin aurinko. Ennen kulmaa käänsin päistärikön ponin pääty-ympyrälle Eveliinan ja Eikon jäätyä pyörimään toiseen päähän. Mestaruudet on viikon päästä ja meidän on pakko voittaa, nyt tuntuu hyvältä paljon paremmalta kuin alkuun ja tältä pitää tuntua silloinkin mutta pitää vain ratsastaa ja keskittyä paremmin kuin ikinäLaukka oli löysää. Napautin pohkeilla pari kertaa ja kerran raipalla. Laukan piti olla kunnossa jo, miksei se ollut? Miksei Tirppa laukannut paremmin, mitä mä tein väärin? Ilmakaan ei tuntunut enää menevän mun keuhkoihin asti, enkö mä osannut edes hengittää? Tirppa et sä voi tehdä mulle näin tai ehkä vika onkin mussa tai vikahan on aina ratsastajassa mutta meillä meni niin hyvin vähän aikaa, miten mä yhtäkkiä voin epäonnistua olisiko pitänyt kuunnella Hannelea paremminKavioiden töminä loittoni pikkuhiljaa ja mä tärisin. Joku otti kiinni mun olkapäästä ja yritti rauhoitella, vaikka ääni oli itsekin paniikinomainen. Riuhtaisin otteen irti ja tartuin mun hiuksiin. Jos mä huudan ja raivoan tarpeeksi niin kyllä ne päästää mut vielä ratsastamaan koska se on kaikki mitä mä haluan tehdä ja haluan olla paras mutten voi olla jos en saa treenata rauhassa, missä Tirppa on tuokaa se poni mulle mä haluan pois koska tänä vuonna me voitetaanAmbulanssin sireenit auttoivat taas hengittämään. |
|
? Clara oli varmaan salaa hyppinyt riemusta, kun Piritta oli tylyttänyt mua viime syksynä liikalihavuudesta, ja itkenyt itsensä uneen iltaisin, kun olin päättäväisesti aloittanut nälkäkuoleman partaalle johtaneen vihersmoothie-dieetin ja päivittäisen lenkkeilyn. Nyt tyttö oli nähnyt hetkensä koittaneen ja saanut mun pasmat niin sekaisin, että oli tehnyt mieli ampua jotakuta – eikä vähiten Claraa itseään. 
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2