Lazur SOV - Hoitokirja

[Anne]

• Venäjänratsuhevonen, ruuna
• Ruunikko, 168cm
• Hoitajan Alviina
• Sivu

[Britta]

Onnellinen
ensimmäinen - 9. tammikuuta 2016

Siinä se seisoi. Tai ainakin siinä mä oletin sen seisovan, tarhan nurkassa, portinpielessä, kaulakappaleelliseen toppaloimeen vuorattuna. Ruunatarhan muu jengi tuntui vielä vähän hyljeksivän tulijaa, mikä nyt sinänsä oli aivan normaalia. Nojasin käsilläni tarhaa kiertävän aidan ylimpään lankkuun ja puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani. Lazur SOV. Sillä oli molemmissa etujaloissa sukat, päässä tähdenaihe. Sen katseesta ei huokunut samankaltaista rauhallisuutta ja varmuutta kuin Edillä tarhassa seistessään. Katse kertoi siitä, kuinka paljon maailmassa olisi vielä koettavaa. Lasse hypähti paikoillaan, pyöräytti päätään ja inahti.

Rämpläsin pakkasesta kuuraantuneen portin auki ja huomasin, kuinka Lasse tärähti. Se katsoi minua uteliaasti, pärskähti ja jäi seisomaan paikoilleen. Hymähdin, kun otin pari askelta hevosta kohti napatakseni sen kiinni. Lasse ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen, vaikka vaikutti muuten melko liikkuvaiselta tapaukselta. Mä pistin sen sen piikkiin, että ruuna tahtoi pakkasesta sisälle. Kovin paksua karvaa ei venäläiselle oltu taidettu suoda, ainakaan loimituksesta päätellen.

”Hei, äläpä viiti”, mutisin selkääni tökkivälle ruunalle avatessani tarhasta ulos vievää porttia. Ruuna steppasi takanani ilmeisen kärsimättömänä, mutten kiinnittänyt hevoseen sen suurempaa huomiota. Päästessämme ulos tarhasta Lasse olisi halunnut lähteä juoksemaan talliin ja jättää tarhan portin auki (selkeästi joku juoni muiden vapauttamiseksi!!), mutta komensin häsläävää ruunaa ja nykäisin portin nopealla liikkeellä kiinni. Minulla oli tekeminen pysyä Lassen kiireisissä askelissa mukana, joten meidän täytyi pysähtyä muutamia kertoja matkalla. Hymähdin nähdessäni, kuinka Lasse ei olisi malttanut seistä paikallaan – olihan parinkymmenen metrin päässä lämmin talli. Aivan kuin Hype aikoinaan, nuori ja vähän häslä. Tai no, jälkimmäistä vielä vähän häslempi.

Lapiokaviot kopisivat vasten valettua lattiaa, kun ohjasin Lassea karsinaansa. Lasse oli laitettu asumaan Vennan entiseen karsinaan, Vennan päästessä viettämään päiviään Inkerin Trinityn seuraksi. Päätykarsinalle pääsi ovesta suoraan, joten Lasse oli parissa silmänräpäyksessä seisomassa turvallisesti omassa, lämpimässä karsinassaan. Ruuna pörähti päästettyäni sen irti ja kävi kiertämässä karsinan ympäri levottoman oloisena. Hymähdin ja asetin riimunarun karsinanoveen ruuvattuun koukkuun. Astuin takaisin karsinaan aikomuksenani kuoria hevonen takeistaan, kunnes kuulin takaani tutun äänen.

”Se oli ihan kamalassa solmussa, miksei kukaan voi siivota jälkiään tai edes suoristaa yhtä hemmetin letkua?!”
”Robert, rauhoitu. Se oli vain yksi paskakasa ja yksi sotkuinen letku”, kuulin Fiian huokaisevan ja jatkavan matkaa Robertin kanssa eri suuntaan. Nykäisin loimet kerralla Lassen päältä ja pudotin ne karsinan ulkopuolelle. Samassa huomasin Robertin kääntyvän äänen suuntaan ja tuijottavan nanosekunnin ajan minua silmiin.

”Who’s that?” blondi kysyi, pysähtyen vähän matkan päähän Vennan entisestä karsinasta. Astuin käytävän puolelle, kopaten ensimmäisen loimen syliini viikattavaksi.
”Lasse”, vastasin lyhyesti ja asettelin loimen muina naisina loimitangolle. Robert kohotti kulmaansa ja otti pari askelta kohti Lassen karsinaa. Ihan vain pari, jotta poika pääsisi kurkkaamaan karsinan kaltereiden lävitse ruunaa itseään.
”Aha”, Robert tyytyi murahtamaan. ”Ja mitä sä teet sen kans? Eikö sun pitäisi vaikka talutella Ediä jossakin?”
Robertin ääni oli jo valmiiksi ärsyyntynyt, ilmeisesti vesiletkusotkun vuoksi. Huokaisin.
”Se on mun uus hoitohevonen. Kuusvuotias, tarvii lisäkoulutusta ennen tunneille siirtymistä. Annen mukaan tosi lupaava kouluhevonen, upeat liikkeet.”
”Jaa, no onhan se kiva saada uusi, mahtava hevonen kun toisten hevosista ei tiedä, tuleeko niistä enää muuta kuin makkaraa”, Robert totesi katkeruutta äänessään, aivan kuin Harryn vain makkaraksi kelpuuttaminen olisi päivänselvä tulevaisuudenkuva.
”Jos et ole huomannut, mä kuntoutan tällä hetkellä jo yhtä jalkapuolta”, vastasin painaen toisenkin loimen roikkumaan tankoon. ”Ja en valita täällä ympäriinsä jokaisesta asiasta kuin pikkulapsi.”
”Minäkö pikkulapsi? Hyvähän se sun on sanoa.”

Robertin ääni kohosi hieman, ja mä käännyin katsomaan sitä kohti kulma koholla.
”Are you serious?” kysyin, jo hieman ärtyneenä. ”What do you mean?”
”Sä jaksat uskoa että kaikki järjestyy. No entä jos ei järjesty? Ja sä jaksoit uskoa, että meistäkin tulisi vielä jotakin heti kun tulin takaisin Suomeen? Luuletko, että me ei oltais kasvettu erilleen?”
Robertin sanat vihlaisivat, raaputtivat vanhoja haavoja. Purin hampaita yhteen.
”Ei tää elämä kuule ole mitään ruusuilla tanssimista. Sunkin olis joskus aika laskeutua niistä pilvilinnoistas tai joku potkasee ne hajalle”, Robert jatkoi, kääntyen lähteäkseen. Eilen mä olin jo melkein valmis hautaamaan sotakirveen, antamaan anteeksi ja aloittamaan puhtaalta pöydältä, mutta nyt kaivoin sen hennon multakerroksen pois paljain käsin ja olin valmiina sotaan. Ei tainnut olla Robertilla aavistustakaan, kuka ne mun pilvilinnat oli alun perin hajalle potkaissut. Ne pilvilinnat, joita ei edes ollut olemassakaan, koska en niitä uskaltanut enää rakentaa. Robertin puhelin pirahti, ja poika nosti luurin korvilleen aloittaen sanoilla ”Hey Salli.”
”Ja sun olis aika laskeutua noista sun lapsellisista kuvitelmistas, että kaikki on perseestä. Aikuistusit joskus, kasvaisit, niin kuin itse sanoit.”

Robert ei vastannut, vaan lähti sanojeni saattamana takaisin sinne, mistä oli tulossakin. Musta tuntui, että poika esitti, ettei edes ollut kuullut mitään, vaikka taatusti oli. Vilkaisin karsinassaan seisovaa Lassea ja muistin, miksi alun perin olin tullut tallille. En ollut tullut siksi, että voisin kuunnella paskapuhetta siitä, kuinka huono ihminen olin ihmiseltä, joka käyttäytyi kuin kolmevuotias kakara silloin, kun vanhemmat kielsivät ostamasta lelua kaupasta. Kiukuttelua, murjotusta, kaikille äyskimistä. Ja vaikka mä kuinka yritin ymmärtää, että rankkaahan sillä oli, en siihen enää pystynyt. Pystyin siihen vielä eilen, mutta tämä päivä oli jotain aivan muuta. Viimeinen olki, joka katkaisi kamelin selän.

Päätin jättää koko Robertin toisarvoiseksi ja aloinkin siltä istumalta sukia Lassen onnettoman ohutta karvaa. En halunnut sitoa ruunaa kiinni, jotta näkisin, miten se toimii irti ollessaan. Se oli virhe. Puoliverinen nimittäin malttoi seistä paikoillaan vain muutamia sekunteja kerrallaan, kunnes se päätti taas osallistua karsinan ympäriajoon ja vetää pari rundia, ennen kuin se pysähtyi. Huokaisten kaivoin riimunarun esiin ja laitoin Lassen kiinni löyhästi naruun, jotta se pysyisi paikoillaan. Pieni ADHD-tapaus. Tai sitten se ei vaan malttanut seistä paikoillaan uudessa tallissa, etenkään yksin.

Lassen mukana oli tullut jos jonkinmoista roinaa, jotka minun tuli raikata myöhemmin. Anne oli pyytänyt minua juoksuttamaan Lassen tänään ja katsomaan, miten se siinä puuhassa käyttäytyisi, etenkin uudessa paikassa. Sinisestä Ikean kassista löysinkin lopulta juoksutusvyön, jonka nakkasin huovan päälle ruunikon selkään. Lasse ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli rauhoittunut seisomaan narun nokkaan yllättävän hyvin. Suitsien laitossa puolestaan meni hetki kauemmin, sillä suuren hevosen pään saaminen alas ei ollutkaan aivan helpoin homma. Harjoitusta tähänkin siis.

* * *

Lasse ravasi ympyrällä rauhallisesti, sivuohjat tahdissa heiluen. Sen askel oli pitkä, eteenpäinpyrkivä ja lennokas – enää en ihmetellyt, miksi Anne halusi ostaa Lassen. En olisi minäkään tällaista hevosta jättänyt talliin seisomaan ja odottamaan ottajaansa, kun se ottaja voisi olla itse siinä samassa hetkessä. Lasse venytti rennosti kaulaansa, matalassa muodossa juosten. Sen takajalkojen askel oli pitkä, etujalat kauhoivat ilmaa. Liikkeessä oli jo nyt pontta, mutta minusta tuntui, että tulevaisuudessa sen liikkeisiin saataisiin vielä lisää ilmaa. Kunhan sitä vaan vietäisiin eteenpäin.

Pyysin Lasselta laukkaa, ja ruuna nosti suuren, ilmavan laukan. Pieni hymynkare tanssahteli suupielellä katsellessani nuoren hevosen askellusta – vaikka hevonen oli ollut karsinassa ja muutenkin käsiteltäessä kuinka ADHD tahansa, näytti se nyt aivan toisen puolen itsestään. Lassea ei paljon maneesi ressannut, pari kertaa kävelyttäessä oli pitänyt säpsähtää kun peilit (ja etenkin peilikuva, haha) olivat niin pelottavia, mutta siihen se oli jäänytkin. Nuoresta kyllä näki, että sen kanssa oli tehty pohjatyötä, vaikka se olikin ikäisiään jäljessä. Tosin, jos se ei olisi, koko hevonen tuskin edes olisi tässä.

Ja mä olin kyllä aika onnellinen, että Lasse oli tässä.

[Anne]

Opet maastossa





Pirre Charliella ja Anne Lassella kesäisellä "koulutusmaastolla".

[Daniel]

Kesän alussa me oltiin lähdetty Saksaan kolmen hevosen kanssa. Vajaa viikko sitten me oltiin tultu takaisin ilman yhtäkään hevosta. Ei kuitenkaan hätää: kaksi kolmesta palaisi vielä takaisin Petri-valmentajani kyydissä. Yksikään palaavista hevosista ei kuitenkaan olisi Topi, ja siitä syystä mulla ei ollut ollut minkäänlaista kiirettä palata Seppeleeseen. Eihän mulla ollut syytä palata.

Paitsi että oli. Anne sitä oli ehdottanut - että ratsuttaisin potentiaalista Lassea ja ehkä muitakin hevosia tarpeen vaatiessa. Kuulemma olisin myös tervetullut pitämään valmennuksia ja tuurailemaan. Olin siis kai tehnyt ihan hyvää työtä keväällä, kun Annella ei ollut kiire päästä musta eroon.

Sitä paitsi mullakin oli Annelle ehdotus, josta mä toivoin sen innostuvan. Toteutuessaan se järjestely takaisi sen, että mua näkyisi jatkossakin Seppeleessä.

Nyt piti kuitenkin keskittyi tulevaisuuden sijasta tähän hetkeen. Kenttä pöllysi hieman, kun notkealiikkeinen ruunikko liikkui halki kentän. Lassesta saisi laiteltua hyvän kouluhevosen, enkä nähnyt mitään syytä, miksi siitä ei tulisi vaativien ratsastajien suosikkihevonen. Pidettiinhän siitä jo nyt, vaikka siinä oli vielä aimo annos keskeneräisyyttä. Koulutusskaalan sai pitää mielessä, kun sen kanssa työskenteli. Vaikka se oli laadukas hevonen, sen kanssa ei sopinut unohtaa pohjatasoja ja ryhtyä ahnehtimaan.

Pidin treenin lyhyenä mutta tehokkaana. Ei ollut järkeä pyytää toistoja toistojen perään, kunnes hevonen väsyisi niin, ettei enää suoriutuisi puhtaasti pyydetyistä asioista. Vaikka en ratsastanut tuntitolkulla, auringonpaahde kyllä piti huolen siitä, että kentän laidalla uskollisesti seisovalla Lynnillä oli hyödyllinen toimenkuva. Nauratti, kun pysäytin Lassen yksihenkisen yleisömme kohdalle ja ajattelin hänen olevan keidas erämaassa.
"Mitä?" Lynn kysyi suupieli nykien, kun mä hymyilin ananasjaffapulloon.
Nielaisin ja pudistin hymyillen päätäni.
"Ei mitään. Tämä helle saa mun pään pehmenemään."
"Oo", Lynn äännähti kiinnostuneen kuuloisena, mutten tiennyt, olinko valmis myöntämään edes hänelle, miten höttöisiä olin tullut ajatelleeksi.

Vaikka ehkä olisi ollut syytä. Nyt jos koskaan mä olin mies, jolla oli oikeus ajatella pilvenhattaroita ja purkkapalloja.

[Daniel]

Lasse vappuna 2016

Tästä kaikki alkoi - se oli ihan ensimmäinen kerta, kun mä ratsastin Lassella. Sitten matkasin muille maille. Nyt ratsastin ruunaa silloin tällöin, sillä tarkoitus oli kouluttaa sitä eteenpäin. Sellainen ei tuntiuria kiertäen tapahtunut, vaikka tallin asiakaskunnassa oli jo useampiakin oikein taitavia ratsastajia. Lassen hoitajapoju joutui siis näkemään mun naamaa aika ajoin, jos nyt sattui olemaan paikalla.

[Kristian]

the one with the brilliant plan
1.10.2016

Mä en oikein tiennyt mitä ajatella, kun kurvasin uuden BMW:n Seben pihaan. Olinhan mä ollut Lassen hoitaja paperilla jo pitkään, mutta olinko mä käynyt sitä edes katsomassa? Kerran. Oikeastaan olin kaivannutkin vähän lomaa tallilta. Tollon lähteminen, mun outo ihastus (”sitä kutsutaan ihmisenä kehittymiseksi”, oli Inkeri sanonut) ja, inhottaa myöntää, mutta Robertin läsnäolo olivat saaneet mut pysyttelemään kaukana Seppeleestä. Ne harvat tunnit ja tapahtumat joille osallistuin tuntuivat nyt kaikki virheiltä, vaikka oli mulla loppujen lopuksi ollut ihan hauskaa.

Mä olin tarvinnut vähän aikaa, että pystyin olemaan taas Kristian. Ja mulla oli sitä varten suunnitelma, joka nousi autosta kun menin hänelle oven avaamaan.

Tämän suunnitelman nimi oli Serena. Olin löytänyt hänet alkeistunnilta. Serena oli pitkä, hoikka ja kaunis – katsemagneetti, joka aiheutti kateutta minne ikinä käveli. Ja mikä parasta, päällepäin Serena vaikutti ehkä melko kaksiulotteiselta luonteelta, mutta hän oli UPEA. Kapinallinen, syvällinen ja uhkarohkea Serena oli mun lippuni takaisin heterojätkien keskuuteen.

”Kummallista tulla tallille, kun ei ole tuntia”, Serena hihkaisi iloisesti pudistellessaan Niken kukkatakiltaan pölyä.
”No, siihen tottuu”, vastasin niskaani hieroen ja lähdin tallia kohti riimunnarun toivossa. Lassen siluetti paistoi ruunatarhan perältä, ihan kuin Tollonkin. Salaa toivoin, että tämä hoitohevonen tulisi portille vastaan. Serena asteli mun vierellä tallille lantio askelten tahdissa keinuen, ja mä olin hyvin tyytyväinen siitä että olin ottanut hänet mukaani.

Lauantaina harvat hevosista olivat käytössä maastotunnilla, joten hoitajia pyöri paikalla melko paljon – täydellinen tilaisuus heilutella Serenaa muiden nenän edessä. Platinablondi kihersi suloisesti, kun tartuin häntä lantiolta ja samaan aikaan iskin huomaamattomasti silmää Inkerille, joka pyöri Tirpan kimpussa. Pikkublondilta putosi leuka, mutta ei oikeastaan yllättyneesti – ennemmin ilme vastasi sanoja ”EI TUO OLE REILUA SÄHÄN OLET HOMO”. Enkä ollut. Sitä tässä oltiin todistamassakin.

Serena höpötti iloisesti koeviikosta ja syksyn tulemisesta, ja mä nyökkäilin samalla kun avasin ruunatarhan portin.
”Odota tässä”, sanoin hurmaavasti hymyillen ja jätin Serenan ulkopuolelle ihastelemaan mun hevosenpyydystyskykyjä. Kun Lasse huomasi sinisen riimun mun kädessä, se lähti kävelemään poispäin, mutta en päässyt kulmaa pidemmälle. Siellä ruunan oli sitten vähän pakko pelleillä ja väistellä riimua turvallaan, kunnes luopui typerästä leikistään. Venäläisratsu tepasteli vähän tyytymättömän oloisena vierelläni portille, jonka Serena ystävällisesti meille avasi ja sulki vielä perässä.

Mulle oli kuvailtu Lassea tasan neljällä sanalla. ”Peruskiltti, mutta vähän ADHD”. Huomasin kyllä jälkimmäisen tällä lyhyellä matkalla tallirakennukseen, kun ruunikko hirnahti ensin tarhakavereilleen ja steppaili sitten koko matkan ovelle. Hevonen pujahti sisään kätevästi ennen minua eikä malttanut senkään jälkeen odottaa taluttajaansa. Välienselvittely käytiin keskellä tallikäytävää, joka ei tietenkään vetänyt puoleensa yhtään kenenkään huomiota. Kun Lasse sitten lopulta alistui kulkemaan kauniisti, Serena tarttui mun käsivarteen ja sanoi oikein ihailevalla äänellä: ”Vau. Sä olet niin taitava hevosten kanssa.”

Okei. Välillä Serena oli vähän epätoivoiselta vaikuttava tapaus. Nytkin musta tuntui, ettei Cella peitellyt tyrskähdystään ollenkaan, ja Windikin näytti melkein huvittuneelta.

Kun Lasse oli sitten tyytyväisenä karsinassaan, se laski heti päänsä etsimään hautautuneita heinänrippeitä. Ruuna oli niin suttuisen näköinen, että nappasin heti harjan käteen ja ryhdyin tekemään reippaita vetoja ratsun kapealla selällä. Serena nojaili toimettoman näköisenä karsinan oveen, mutta hän näytti siltä että nautti täysin näkymistä, kun kumartelin harjaamaan ruunikkoa vatsan alta sekä jaloista. Silloin tällöin Lasse lähti liikkeelle tai kuopi jalallaan, mutta ei se mitään typeryyksiä yrittänyt. Musta tuntui, että Lasse oli yhtä paljon miesten hevonen kuin Tollokin. Se vaati yksinkertaista johdonmukaisuutta, jota harvoilla naisilla oli. Sorry, ladies.

”Mä voisin itse asiassa ratsaa tämän tänään”, sanoin Serenalle. Naisenalun silmissä syttyi pirteä liekki.
”Kuulin, että Lasse käy vaan kokeneempien tunneilla. Tai niinku, helppo B, onks se vaativaa?”
”No täytyy siinä osata jo jotain. Mä en tykkää kamalasti koulutuuppauksesta, mutta kaikesta täytyy aloittaa”, vastasin samalla kun liu’utin karsinan oven kiinni ja lähdin kohti satulahuonetta.
”Miten niin aloittaa, etkö sä oo ratsastanu paljoa?” Serena naurahti, ihan kuin itse olisi käynyt enemmänkin kuin alkeiskurssin.
”Oonhan mä kilpaillutkin ihan vakavissani esteillä, mutta Lasse on tuntematon hevonen, joten sitä täytyy tunnustella ensin sileällä ennen kuin viitsin hypätä tai lähteä maastoon. Tollon kanssahan mä tein maastoesteitä ja vaikka mitä”, selitin Serenalle.

Tätä kommenttia seurasi viisi minuuttia sitä, että selitin kuka Tollo oli ja millaista on hypätä maastoesteitä. Sitten mun piti arvostella, millainen mielestäni on Serenan suosikkihevonen Frank – jolla en muuten ollut koskaan ratsastanut, joten kuittasin kysymyksen vain olankohautuksella ja äännähtämällä ”nah”. Serena osoittautui avuliaaksi satulahuoneessa – hän kävi poimimassa suojat ja suitset nopeasti oikeilta paikoilta, kun mä nostin Lassen satulan telineestä. Älkää huoliko, tarkastin kyllä, ettei mukaan lähtenyt tyyliin Ransun suitset.

Lasse ei ollut yhtä helppo, kun heitin satulan selkään ja ryhdyin kiristämään vyötä. Ruuna käänsi heti päänsä mua kohti ja yritti uhallaan vähän näykkäistä, vaikka ei se vihaiselta näyttänytkään. Serena puristi suitsien niskahihnaa käsissään, ihan kuin mä olisin juuri käynyt nälkäpelin viimeistä taistelua. Satula oli kuitenkin helppo saada selkään. Tykkäsin Lassesta – siinä oli sopivasti elämää, kuten nuorissa hevosissa aina.

Suitsetkin sain vedettyä hienosti ruunalle naamaan, ja suojat menivät rutiinilla.
”Ei hitto, mun ratsastuskamat on muuten ylhäällä”, ärähdin Serenalle.
”MÄ VOIN HAKEA!” naisenalku sanoi innoissaan ja syöksyi jo käytävällä eteenpäin. Oli täpärällä etten edes ehtinyt huutaa, mitä blondin täytyi etsiä.

Serenalla kesti. Hän tuli takaisin pitkän ajan päästä mustia nahkasaappaita ja Charles Owenin kypärää roikottaen, hymy korvissa, ja selitti sitten kuinka oli keskustellut juuri FIIAN kanssa. Siis sen Fiian, joka on hoitanut Elmoa ties kuinka monta vuotta, ja joka on ihan oikea elävä legenda alkeiskurssilaisten keskellä. Hassua, kuinka paljon pikkutyttöä 17-vuotias voi muistuttaakkaan. Serena piteli mielellään Lassea kun kiskoin saappaat ratsastushousujen päälle (kyllä, mä omistin sellaisetkin!) ja vedin kypärän päähän. Täytyy sitäkin välillä käyttää…

Ilma ei ollut Suomen syksylle ollenkaan tyypillinen – aurinko paistoi ja oli melkein 15 astetta lämmintäkin, vaikka kylmä viima viilensi reilusti. Serena istui kentän laidalle ja vuorautui huiviinsa, joka muistutti huomattavasti enemmän vilttiä. Mä sen sijaan heitin ohjat Lassen kaulalle, säädin jalustimet, kiristin vyön ja hyppäsin sitten aidalta selkään, kuten aina teen – jakkarat on nössöille.

Lasse oli reipas hevonen, ja sillä oli hienot liikkeet. Myönnettäköön, että mulla menee todennäköisesti vielä muutama ratsastuskerta aikaa, kunnes pystyn istumaan elegantisti ruunikon selässä, mutta Serenalle tuntui riittävän tämä. Hän seurasi innostuneen näköisenä, kun alkukäyntien jälkeen keräsin ohjat ja ryhdyin tekemään ravissa kolmikaarista kiemurauraa. Lasse tuntui ensin vähän vastahakoiselta taipumaan ja olisi mielellään mennyt vähän reippaammin eteen, mutta hetken treenien jälkeen hevonen oli ansainnut taukonsa. En tehnyt mitään vaativaa, kunhan tunnustelin miltä nuorempi hevonen tuntui alla ja millaisiin apuihin Lasse reagoi.

Serena ihastui eniten, kun nostin rennon laukan ja annoin ruunan mennä rauhallisessa tahdissa kenttää ympäri useamman kierroksen. Ratsastin korkeintaan 45 minuuttia, mutta sen jälkeen oli silti hyvä fiilis lähteä kehittämään meidän yhteistyötä. Lasse oli ihan loistava hevonen, ja Danielin koulutuksessa siitä tulisi varmasti vielä osaavampi. Vuodesta 2017 oli tulossa ihan hyvä.

Serena hymyili kuin Naantalin aurinko, kun sai talutella loppukäynnit mun ollessa vierellä. Lasse yritti pari kertaa hölmöyksiä, mutta tajusi sitten kohdella naista kuin naista täytyykin kohdella.

Oltiin jo lähdössä kentältä, kun Inkeri ja – mun ilokseni – Robert astuivat tallista ulos kiivaasti väitellen. Kun Robertin katse kääntyi muualle, täytyi toimia nopeasti. Kypärä putosi mun hyppysistä maahan kun vedin Serenan nopeasti mua vasten ja painoin huuleni toisen omia vasten. Platinablondi yllättyi, mutta ilokseni oli heti mukana imuttelussa. Pussailumme päättyi vasta kun Lasse repäisi itsensä eteenpäin ja veti ohjista niin, että Serena lähti liikkelle hevosen mukaan.

Noniin. Kristian Svansenista on virallisesti tullut surullinen tapaus. Mutta olin mä sitten mitä vain, niin homo ei niihin asioihin kuulunut.

[Kristian]

paha päivä
20.11.2016

"Saakelin hevonen", mä ärähdin kun kolmatta kertaa peräkkäin Lasse vaan asettui ulospäin eikä tehnyt pientä väistön yritystäkään kohti maneesin keskustaa. Kiskaisin sisäohjasta - tuhmaa, tiedän - ja ruuna ynähti tyytymättömänä. Vaahto valui suupielistä. Inkeri nauroi mulle Tirpan selästä oikein räkäisesti, vaikka sillä oli varmasti ollut ihan yhtä paska fiilis ponin äskeisen pukkisarjan jälkeen.

Salmakin oli maneesissa. Se oli ollut kohteliaasti (ja ehkä vähän viisaastikin) hiljaa, mutta nyt nainen avasi suunsa.
"Kyllä se siitä, Kristian!" No, ei se kyllä siitä. Ainakaan tuo kommentti ei auttanut ollenkaan. Verisuonet tais pullistua mun päässä, kun Lasse heitti päätään turhaantuneena. Sori Daniel, jos pilaan sun hevosesi. Tai Annen hevosen.
"Mitä mä muka teen väärin?? Käynnissä menee niin hyvin, mutta sitten ravissa... paskat", mä valitan ehkä vähän liiankin agressiivisesti.
"Sillä on paha päivä", Inkeri toteaa Salmalle olkiaan kohauttaen. Sen jälkeen maneesissa kaikuvat vain mun tyytymättömät murahdukset.

Treenin lopuksi Lasse ja mä ollaan molemmat umpihiessä, vaikka ei saatu melkein mitään tehtyä. Ruunikko vaikuttaa loukkaantuneelta, ihan kuin hänen oikeuksiaan hevosena olisi jotenkin koeteltu, sillä Lasse kulkee pää alhaalla eikä lainkaan kuten Lassen yleensä pitäisi tepastella.

Kun ruuna on viimein päässyt tarhaan ja huokaisee helpotuksesta, kun mä en ole enää sitä käskyttämässä, Pirre ilmestyy paikalle.

Mä en yleensä välitä Pirrestä. En käy Seppeleessä tunneilla, mä vaan ratsastan Lassea, eikä Pirrellä oo tainnut olla mulle mitään erityisempää sanottavaa hetkeen. Mitä nyt joskus on pakottanut auttamaan jotain kiireistä ratsastajaa, joka on ilmestynyt paikalle kymmenen minuuttia ennen tunnin alkua.

Nyt Pirrellä on kuitenkin selkeästi asiaa mulle. Nainen on mua lyhyempi, mutta silti vähän kammottaa, kun tiukka katse pysähtyy mun silmiin. Oon aivan liian väsynyt ja ärsyyntynyt ottamaan naiselta kommentteja vastaan rakentavasti, joten terästäydyn jo valmiiksi.

"Kristian", Pirre huokaisi saarnaavaan sävyyn. "Satuin käymään maneesissa tossa teidän treenin aikana."
"Ja?" mä huokaisin pakoillen naisen katsetta. Älä sano sitä, älä vaan sano sitä, älä PLIIS sano sitä.
"Musta tuntuu, että teidän kannattais alkaa treenaamaan valvotusti."

SE SANOI SEN.

Okei, täytyyhän mun nyt myöntää, että Pirre oli oikeassa. Mä ja Lasse ei oltu mikään saumattomassa yhteistyössä kylpevä parivaljakko, mutta oltiin tultu toimeen ihan hyvin. Ikävöin vähän sitä kahden miehen välistä suhdetta, mikä mulla oli ollut Tollon kanssa - Lasse oli vielä niin nuori, niin skidi, ettei sen kanssa arki ollut samanlaista. Lassea piti oikeasti ratsastaa, ja sitä mä en ollut tehnyt pitkään aikaan. Ja jos tämän päiväinen treeni ei ollut merkki meidän ongelmista, niin se että me tultiin viimeisiksi seuratason koulukisoissa HELPOSSA CEESSÄ, oli sellainen ehdottomasti.

Pirre piti sellaisen rakentavan palopuheen mulle, jossa selitti varmaan kymmenen minuuttia siitä, kuinka varmasti pystyttäisiin ratsukkona vaikka mihin, jos joku olis mua neuvomassa ja ohjaamassa. Eihän se hevosen vika ollut ettei me tultu toimeen, vaan mun, tapoihini taipuneen miehenalun, joka kaipasi hevoselta vastakaikua vaikken itse tehnyt mitään töitä.

Kun Pirre oli valmis, mut oli jo kirjattu torstain HeB-A -tunnille. Sitten täti marssi reippaasti takaisin talliin, hänen työnsä täällä oli tehty.

Mä tuijotin hetken Lassea tarhan yli ja mietin, kuinka ylimielinen mä olin. Se oli ihan ok ihmisten kanssa, niin mä itselleni sanoin, mutta Lasse oli niin kiltti ettei se viitsinyt olla mulle ilkeä. Ei munkaan pitäisi olla sille ilkeä vaan sen takia, että Lasse oli nuori, ja että Lasse ei ollut niin kuin Tollo.

Mä päätin, että kun huomenna tulisin tallille, olisin uusi ihminen. Siis Lassen kanssa.

[Kristian]

se, jossa näemme palasen oikeaa Kristiania
28.11.2016

Kun mä vihdoin sain äidin auton parkkeerattua Seben pihaan (omassani ei ollut vieläkään talvirenkaita), mä marssin suoraan autotallin taakse ja kaivoin tupakan esiin. Sormet kohmeessa sytytin sen ja vedin melkein terapeuttiselta tuntuvaa savua keuhkoihini. Mä en polttanut usein, mutta nyt oli kumminkin ihan oikea hetki sille - se lievitti ärsytystä ja stressiä, eikä mulla ollut nyt varaa ilmestyä tallille jo valmiiksi asenteella "kaikki on tyhmää ja perseestä ja ärsyttää ja mainitsinko muuten jo, että kaikki on tyhmää?". Viimekertainen koulutreeni oli siitä opetuksena.

Jossain vaiheessa mulle tuli kylmä, joten tumppasin tupakan ja lähdin sitten kohti tallia. En mennyt vielä lämmittelemään, nappasin vain lähimmän riimunnarun ja suuntasin suoraan ruunatarhalle. Lassehan se siellä seisoi fleecevuorellinen ulkoloimi päällä, ja ruuna kyllä tunnisti mut heti. Ehkä se oli saanut traumoja, koska nuori hevonen ei tullut turpa edellä taskujen antimia tutkimaan, vaan tiiraili kauempaa vaihdellen painoa jalalta toiselle.

En olisi jaksanut pelleillä minuuttitolkulla Lassen kanssa, mutta ruunan ollessa asiasta eri mieltä, mun täytyi vaan vetää syvään henkeä ja houkutella ruunikkoa luokse vähintäänkin sydämellisellä hymyllä. Ohi kulkeva Aleksanteri antoi mulle vuosisadan mulkaisut, sellaiset tosi oudoksuvat, vaikka kyllä mä olin varma että sekin välillä oli pehmee Myntsän kanssa. Lassen kanssa oli hyvin vaikea olla lempeällä fiiliksellä, tai se nyt oli mulle vaikeaa muutenkin, mutta silti. Semmonen sählä oli kyseessä.

Lasse antoi lopulta kiinni. Se steppaili mun takana reippaasti portille asti, jonka aukaistuani ruunikko sitten ampaisi ulos. Luojan kiitos mulla oli luja ote riimunnarusta, ja hevonen ei päässyt karkuun. Se olis ollut aika noloa.

Selvisin talliin ilman, että ärisin hevoselle. Mä vaan toistelin päässäni mantraa: se on nuori vielä, se on nuori vielä, muista että se on nuori vielä...

Kun hevonen sitten oli sisällä, mä ryhdyin harjaamaan sitä. Tähän aikaan tallilla olivat vain neljältä ratsastavat tuntilaiset, nuoremmat hoitajatytöt joilla ei ollut koeviikkoa, ja sitten olin mä. Mä, joka en saanut mitään aikaan elämässäni, en edes saanut hevosta kuuntelemaan. Ei, älä ole Kristian katkera, keskity positiivisuuteen. Lassen korvat kääntyilivät suunnasta toiseen ja se vaihteli taas painoaan jalalta toiselle, mutta se ei enää ollut ihan mahdoton.

Koska mulla oli aikaa ja Lasse tekisi tänään vain yhden tunnin, saatoin hyvällä omatunnolla yrittää hyvää yhteistyötä (tai edes jotain yhteistyötä) maastossa selästä käsin. Mä lähdin satulahuoneelle, mutta kun yritin avata ovea, se tuntuikin aikaisempaa painavammalta. Kun työnsin vähän lujempaa, joku älähti kovaan ääneen, ja sitten kuului kolahdus. Kurkistin oven takaa - valmiina juoksemaan, jos olisin sattunut kolkkaamaan Inkerin.

Onneksi mun ei tarvinnut just nyt pinkoa henkeni edestä, koska oven takaa paljastui punatukkainen tyttö. Olin nähnyt hänet kyllä usein tallilla, mutta en tiennyt hänestä sen enempää, en ollut jaksanut välittää. Nyt mun oli kuitenkin pakko vähän yrittää olla kohtelias.
"Oho, anteeks", mä sanoin, ja se kuulosti tosi teennäiseltä. KYLLÄ MÄ TARKOITIN SITÄ. "Ootko sä tuntilaisia? Voin kyllä näyttää sulle satulan, jos..."
"Kröhöm", punatukkainen tyttö mutisi päätään pidellen. Se ei ollut kovin hyvällä tuulella ilmeisesti, mutta en kai voi syyttää. "Mä en oo tuntilainen, oon Netan hoitaja. Katsu."
"Woah, jollakin on huono päivä", mutisin ja jatkoin matkaa kohti Lassen satulaa. Mä en jaksanut nyt pelleillä kakaroiden kanssa, vaikka tiesinkin kyllä olevani maailman huonoin hoitajaihminen.

Mutta kun mä käännyin takaisin Katsua kohti, tytön silmissä näytti olevan lasittunut peite. Se nojasi taas satulahuoneen oveen, kädet puuskassa, suu tiukkana viivana.

Se oli déjà-vu. Mä muistin tuon hahmon jostain. Tuon, joka nojasi satulahuoneen oveen kädet puuskassa, sulkeutui muulta maailmalta, osasi vastata vain tiuskimalla. Mä olin se, mä olin oveen nojaileva pikkupoika. Ja hetken mä näin maailman lapsen silmin - pienen Kristianin silmin, Katsun silmin. Ehkä se kokemuksen voimalla mä lähestyinkin punahiuksista tyttöä jättäen satulan omaan telineeseensä.

"Mikä hätänä?" mä kysyin.
"Ai siis sen lisäksi, että sä yritit kolkata mut?" Katsu tiuskaisi ja käänsi kasvonsa mielenosoituksellisesti poispäin minusta.
"Hei, oikeesti, en mä nyt ihan noin paska jätkä oo. Mä pyysin jo anteeks, mitä muuta sä haluat?"

Katsu oli hetken hiljaa.

"Saat anteeksi", se sitten sanoi, mutta edelleen äänensävy oli edelleen masentava.
"Joten, voitko nyt kertoa, mikä on vialla?" mä kysyin.

"Mistä SÄ tiedät että joku on vialla?"
"Kertoisit nyt vaan."
"Entä jos mä en halua?"
"Eli sulla on joku juttu."

"Oikeesti hei. En mä kerro näitä eteenpäin. Mut mä voisin auttaa", ehdotin. Mä olin niin oman itseni vastakohta tällä hetkellä. Tai ehkä mä olinkin just oma itseni?

Katsu oli hetken hiljaa. Sitten sen muurit murtuivat, kädet putosivat rinnuksilta paikalleen kylkiä vasten.
"Mä ja Netta ei päästä osallistumaan ratsastuskoulumestaruuksiin", tyttö sanoi. Ääni oli melkein sydäntäsärkevä.
"Miks ette?"
"Ei oo sopivia luokkia!"

Siitä tuli pitkä keskustelu, vaikka mulla olikin välillä hankaluuksia vastata Katsun sanoihin. Mua ei ollut kukaan koskaan lohduttanut tai mitään, joten välillä saatoin nähdä pettymyksen pilkahduksia Katsun silmissä, kun en osannutkaan auttaa ihan sillä täysin aikuisella ja hienolla tavalla. Mutta mä olin läsnä ja luotettava, mulle pystyi puhumaan, ja mä tiesin, että jo se oli iso juttu.

Kun tyttö poistui satulahuoneesta, mä näin ennen kaikkea hymyn sekä itsensä kuulluksi tuntevan punatukan, mutta myös pienen Kristianin, joka katsoi satulahuoneen katosta alas ja toivoi, että sillekin olisi joku tullut juttelemaan silloin, kun hänellä oli ollut paha olo. Nyt haavoja ei voinut enää parantaa.

[Katsu]

ensimmäinen
sijoittuu päivälle 10.3.2017

Kun mä käänsin liukkaalla asfaltilla sutivan pyöräni Seppeleen pihaan, seisoi parkkipaikalla tuttu auto - hopeanhohtoinen BMW, jonka ikkunalasissa oli särö. Nielaisin ja heitin kulkupelini nojaamaan tallin seinää vasten. Harmaat pilvet alkoivat tiputella lumihiutaleita maankamaralle. Mun oli hankala kuvitella pilville kultareunusta, jota mun elämä tarvitsisi. Avasin narahtavan oven ja kävelin toimiston vierustalle. Sekunnit tuntuivat kuluvan hitaasti, kunnes ahtaasta, papereita pursuilevasta huoneesta käveli ulos Kristian.
"Säkö nyt sitten... lähdet?" kysyin arasti.
"Niinpä kai", Kristian sanoi olkiansa kohauttaen.
"Minne sä lähdet? Tuutko sä enää takaisin?"
"En mä osaa sanoa. Seppeleessä vietetty aika toi mun elämään paljon uusia ulottuvuuksia, mutta nyt on mun vuoro päästää vanhasta irti."
"Mutta miksi sun pitää tehdä se?"
"Koska on pakko."
"Ja paskat. Ei sun oo pakko."
"Katsu, mitä sä juuri sanoit?"
"Kirosanan."
"Yritätkö sä tappaa noi lapsiaan alkeiskurssille tuovat poniäidit? Vai kenties mut?"
"Mä en yritä nirhata ketään. Mä en vaan halua, että sä lähdet."

Kun mun ja Kristianin keskustelu päättyi, musta tuntui siltä, että mun ympäriltäni katosivat jokaiset tutut ja turvalliset asiat - ensin mä päätin itse etsiä uutta tulevaisuutta Lassesta, mutta mulla oli ollut vielä toivo siitä, että Kristian vain vaihtaisi hoitohevosta. Nyt se toivo oli kuitenkin sammunut, mun mielessä ei enää elänyt mitään kipinöitä siitä, että vanha tulisi takaisin. Mä en itkenyt, mutta mulla oli toivottoman tyhjä olo. Jalkoja tallin betonilattiaa pitkin laahaten lähdin hakemaan Lassen sisälle hoidettavaksi. Siniseen toppavällyyn vuorattu ruuna odotti jo innokkaasti tarhan portilla, eikä näyttänyt juuri lainkaan pettyneeltä siihen, että Kristian huristeli autollansa pois sen sijaan, että se olisi tullut availemaan sähkölankavyyhdeistä kasattua porttia. Lasse ei varsinaisesti pelottanut mua, mutta mulla oli turvaton olo taluttaessani ilmaa sieraimistaan puhisevaa ruunikkoa pesuboksiin harjattavaksi. Mä en edes tiennyt, missä sen kisahuopia ja voidepurnukoita säilytettiin, kun taas Netan varusteiden paikat olivat sisäisen navigaattorini muistissa.

Kun mä olin saanut harjattua suuren, uteliaasti toimiani tutkineen ruunan, vein sen karsinaansa kaltereiden taakse ja jätin samaa vauhtia märän loimen kuivumaan telineeseen. Vaikka mä olin saanut hetkeksi unohdettua Kristianin, puski miehenalun kuva mieleeni uudelleen kävellessäni taukotupaan. Sentään pienillä räsymatoilla koristellut portaat tuntuivat musta tutuilta, mutta kotoisat narahdukset jalkojen alla eivät voineet korvata ihmistä, josta oli lyhyen ajan sisällä tullut mulle tuki ja turva. Oleskeluhuoneen puisen oven takaa kuului Cellan räikeä nauru, Jutan sekä Robertin keskustelu Harryn jalkojen kylmäyksestä sekä Inkerin sirkutus minidonitsien loppumisesta. Painoin kahvan hiljaa alas ja avasin uksen varovasti.
"Moi???" tokaisin tökerösti, kuulostaen kiusaantuneelta Robertilta, jolla ei ole muutakaan sanottavaa.
Kaikki neljä sohvalla löhöilevää ihmistä (ei ne alieneiltakaan näyttänyt) kääntyivät katsomaan mua.
"Katsu! Ihanaa että sua näkee taas!" Cella rääkäisi joukon keskeltä, Inkerin syventyessä etsimään minidonitsien sijasta keksejä.
Juttakin heitti tervehdykset ja tönäisi terävästi Robertia, joka oli pysynyt hiljaa. Vaikka melkein kaikki olivat tervehtineet mua ihan sielukkaasti, mä en tuntenut itseäni niin tervetulleeksi, mitä olin odottanut. Hivutin itseni sohvalle lehtiä selaamaan ja toivoin, että vielä joku päivä kaikki olisi ainakin lähes ennallaan.

Selattuani lehden kiireisesti loppuun, lähdin juoksuttamaan Lassen. Löysin tallista Fiian, joka tiesi kertoa, missä kapsoneita ja juoksutusliinoja säilytettiin.
"Voisitko sä myös tulla mun kanssa juoksuttamaan, kun jos mä en pärjääkään Lasselle, niin sä voisit jotenkin hillitä sitä?" änkytin miettien, miksei mikään onnistu tänään. Onnekseni Fiia vastasi myöntyvästi, sillä edes mulla ei riittäisi rohkeus lähteä voimakkaan hevosen kanssa yksin kentälle pelleilemään. Kun mä olin saanut Lassen niskaan kapsonin ja naksauttanut liinan kiinni renkaaseen, mä lähdin taluttamaan ruunaa Fiian perässä maneesiin, sillä kenttä oli aivan liian jäinen. Sitä paitsi lunta tuprutti yhä ja pakkanen nipisteli naamassa kirpeästi. Illan viimeiset auringonsäteet lakaisivat Lassea spottivalojen tapaan. Mä kykenin nauttimaan uuden hoitohevoseni seurasta ensimmäisen kerran.

[Katsu]

toinen
sijoittuu päivälle 19.4.2017

Kentälle oli kyhätty kolmen esteen rata, mitä tätiratsastajat suorittivat kiitoravia kaahaavilla hevosillaan. Piritta yritti neuvoa joukkiota mahdollisimman ystävällisesti, mutta sen kasvoilta paistoi kyllästynyt ilme. Ilkeänä lapsena mun olisi kovasti tehnyt mieli sanoa tuntilaisille, että mäkin olisin osannut niitä paremmin, mutta pidin pihisten itsehillintäni ja lähdin moikkaamaan päivän työt tehnyttä Lassea, joka seisoi karsinassansa vohveliloimi niskassa. Se oli hiestä märkä ja se puuskutti sieraimet suurina, joku oli ilmeisesti vetänyt sillä hikitreenin edellisellä tunnilla, millä ruuna oli ollut ratsuna. Avasin varovasti karsinan oven ja mietin, miten mun olisi pitänyt olla lukemassa huomiseen kokeeseen sen sijaan, että vietin aikaani tallilla iltamyöhään. Mä olin alkanut kapinoida mun äitiä vastaan, Kristianin lähtö ärsytti mua aina vain enemmän ja mä meikkasin salaa kouluun sekä tallille. Mä en tiedä, yritinkö mä saada sillä isompien hoitajien ja hevosenomistajien huomion, vai oliko musta yksinkertaisesti tulossa pahemmanlaatuinen teini.

Kello läheni yhdeksää, kun olin odottamassa bussia, jolla pääsisin kätevästi melkein suoraan kotini viereen. Matkani kääntyi kuitenkin takaisin talliin, kun sieltä alkoi kuulua pahaenteistä ryskettä. Hiivin talliin, jossa ei ollut ketään, ainakaan näkyvillä. Vintiltä tippui yksittäisiä oljenkorsia, jotka leijailivat kevyen läpivedon kannattelemina betonilattialle. Kurkkasin sydän jyskyttäen tikkaille kiiveten vinttiä kohti, josta kuului yhä epämääräistä kolinaa. Kiipesin muutaman askelman ylöspäin, kunnes tajusin, että olisin ihan hyvin voinut poimia jonkun tuntia seuraavan seppeleläisen turvaamaan selustaani, mutta enää en aikonut kääntyä. Yritin astella vinttiä pitkin hiljaa kiivettyäni tikapuut ylös, mutta hiukan lahonneet laudat narahtelivat kovaäänisesti.

Hiivin seinustaa pitkin eteenpäin. Yhtäkkiä uuteen omppuuni (jota btw olisin voinut esitellä koko tallin väelle, mutta veikkaan, että ketään ei olisi kiinnostanut) saapui kliseisesti viesti, luultavasti hermostuneelta äidiltäni. Kirosin puhelimeni mielessäni alimpaan helvettiin - salaperäisen muukalaisen askeleet lähestyivät. Heitin nahkarotsiani paremmin päälleni ja vedin syvään henkeä. Vaikka henkilö olisikin ollut esimerkiksi Kasper, olisi noloa selitellä hengailuni heinäparvella. Veikkasin kuitenkin vahvasti, ettei Kasper pitäisi niin kovaa ääntä, joka kaikui kumeasti ulos, olihan miekkonen muutenkin sitä hiljaisempaa sorttia. Hetken mä mietin, että olisin voinut vain lähteä kohti kotia, mutta ainakin bussilippuun tarkoitettu vitonen säästyisi karkkirahaksi. Ehkä uskaltaisin pyytää vaikka Jasonia kanssani herkkuostoksille?

Palautin ajatukseni nopeasti nykyhetkeen, joka paiskoi rajusti kasvojani, jotka olivat varmasti valahtaneet kalpeiksi kylmän hien valuessani selkäpiitäni pitkin. Porukassa olisin voinut pienenä ihmisenä painua joukon keskelle, jolloin mulla olisi ollut ryhmä turvaamassa - nyt mä olin kuitenkin yksin, enkä mä tiennyt, mitä mun edessäni oli. Sekunnit matelivat hitaasti eteenpäin, askelten kumistessa aina vain lujempaa ääntä pitäen lattialautoja vasten. Seisoin paikoillani ja toivoin, että joku toisi mulle pian jonkinlaisen etälamauttimen avukseni, vaikken mikään poliisi ollutkaan. Tunnelma laskeutui synkäksi ja hämäräksi.

[Katsu]

kolmas
sijoittuu päivälle 19.4.2017

Odotin hiljaa paikoillani, kun hahmo lähestyi entisestään. Mun sydän jyskytti kovaa, sähköisen jännittynyt ilmapiiri levisi kulovalkean tavoin. Olin varma, että heppu pahoinpitelisi mut, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Askeleet eivät enää lähestyneet. Kuului enää kolinaa ja hiljaista kiroilua, jota mua yhtään huonokuuloisempi ei olisi voinut kuulla. Pelko oli lukinnut mun jokaisen kehonosan, enkä tajunnut lähteä katsomaan, minne mysteerisen henkilön matka jatkuisi - tajusin, että hiippari oli avannut ikkunan ja puikkelehtinut tikkaita pitkin pois koko heinävintiltä. Kasper se ei siis ainakaan ollut, ainakaan kovin suurella todennäköisyydellä. Laskeuduin vintiltä täristen alas ja päätin, etten mä kertoisi kellekään, vaan yrittäisin joku kaunis päivä kerätä rohkeuteni kasaan ja tutkia vintin läpikotaisin, ellei joku lisää heinää hakeva huomaisi jotain tavallisuudesta poikkeavaa mua ennen.

Kun mä olin syönyt kasallisen jonkun seppeleläisen tuomia kääretorttusiivuja ilman Inkerin saarnaamista tyydyttyneistä rasvoista, lähdin taas kerran tervehtimään Lassea. Ruuna huomasi mussa heti jotain epätavallista, mun kädet vapisivat yhä, enkä mä lässyttänyt sille yhtä paljon kuin normaalisti. Lasse ei kuitenkaan ollut tavallista hyperaktiivisempi mun jännitykseni vuoksi, joten mä sain aurattua tieni karsinaan ilman, että hevonen olisi alkanut tuijottamaan mua oudosti. Satulaa käsivarsiensa yllä kannatteleva Anne sanoi kulkiessaan ohi, että mä saisin käydä tunnilla lyhyeksi jääneiden loppukäyntien ansiosta kentällä kävelemässä Lassen kanssa, joten harjasin sen pikaisesti pesukarsinassa ja heitin sille varusteet selkään. Vaikka mä en meinannutkaan saada satulavyötä kiinni tai kuolaimia suuhun, välttelin ihmiskontakteja, koska mä olisin kuitenkin alkanut sössöttämään jotain heinävintillä tapahtuneesta, joten en pyytänyt keneltäkään apua.

Mä en itse asiassa ollut varma, oliko satulavyö tarpeeksi tiukalla, mutta tuskinpa se kippaisi rennosti kävellessämme. Mun mielessä käväisi, että kello oli varmasti yli yhdeksän, enkä mä voisi säästyä millään keinolla kotiarestilta. Munhan olisi pitänyt olla jo nukkumassa keikkuessani Lassen kyydissä. En sitten tiedä, oliko Anne mahdollisesti sekoittanut pääsiäisloman paikan ja luullut, että siten mun kotiintuloajalla ei ollut juurikaan väliä - miksi muuten aikuinen ihminen olisi laittanut pikkutytön ratsastamaan iltamyöhään? Ei siinä, enhän mä paljon siitä välittänyt, kuinka paljon äiti huutaisi mulle, mutta mitä jos se soittaisi Annelle siitä, kuinka mun pitäisi lopettaa Seppeleessä käyminen myöhään menneen illan vuoksi. Mun äitihän on tunnettu sen tiukkapipoisuudestansa. Huokaisten ja elämän ongelmia märehtien kävelin Lassen kanssa vielä pari kierrosta, ja aloin sen jälkeen tekemään sitä surullisenkuuluisaa lähtöä.

//tää on nyt vähän pikatarina IRL-elämän vilkkauden vuoksi, mutta näillä mennään, sen verran paljon mulla on inspistä

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Lailan lisäksi kankkia pääsi makustelemaan Lasse, Danielin toinen vakituinen työkaveri. Lassea on koulittu määrätietoisesti eteenpäin, ja sen kanssa aiotaan käydä parit koulukilpailut heA-luokista aloittaen, ja kunhan se saadaan rehellisesti ratavalmiiksi vaativalle tasolle, ehkä myös pari vaB-ohjelmaa. Katsu saattoi tykätä vähän kyttyrää, kun Daniel ilmoitti itse suitsittavansa hevosen tai ainakin tarkistavansa, että kanget on kuten kuuluu. No, siinä kuitenkin pääsi katseluoppilaaksi kankien laittoon. Voi olla, että tämä ei ollut viimeinen kerta, kun Lasselle sellaiset tarvitsee pukea. Sen kanssa jatkuu Danielin ratsastukset taas heinäkuun häämatkailujen jälkeen ja tuntityöskentelyn ohessa.

[Anne]

Pirren hikinen puomitunti

Tunti oli totisesti Sartsulle hikinen. Lasse kulki peruskivasti, mutta jyräsi volteilla melkoisesti ja jalkojen kanssa intoili nostellen niitä liioitellen puomien yli. Matalalla kädellä ja tiukalla ulkopohkeella hevonen saaiin pysymään aisoissa. Lassen suuri askel horjutti jopa Sartsun jämerää istuntaa ja keskivartalon lihakset tulivat käyttöön. Mukava heppa kuitenkin ja Sartsu ratsastelisi herralla mielelään jatkossakin! Rapsutukset tunnin jälkeen oli ruuna todellakin ansainnut!

[Daniel]

Lasse jatkokoulutuksessa DS Valmennustallilla

Lasse matkusti Vänrikinmäelle Danin kotitallille tiiviistä koulutusjaksoa varten heti Susinevojen palattua häämatkaltaan. Muutama viikko tehokasta treeniä pisti jo ihmeitä aluille. Lasse kuljetettiin takaisin Seppeleeseen 5. elokuuta kouluohjelmaharjoitukseen, jossa se teki Lynnin ratsastamana helpon A:n mallikelpoisesti. Koska tuntien alku lähestyy, Lasse jää taas Seppeleeseen asumaan. Danielin treenit kuitenkin jatkuvat, sillä ruunassa on potkua vähintäänkin vaativiin ja sinne se aiotaan viedä oppimestariksi Seppeleen ratsastajakunnan helpon A:n toiselle puolelle kurkisteleville yksilöille.

Keskittynyttä menoa Lynniltä ja Lasselta rataharjoituksissa.
(Danielin pöytäkirjassa asiallinen merkintä "Söpösti hajonnut nuttura.")

[Alviina]

1. hoitomerkintä - 14.09.2017

Ystävänkauppaa

Mä en ollut kertonut Salaisuutta kenellekään. Jotenkin mä olin toivonut, että joku olisi tähän mennessä jo huomannut, miten mä aina avustin Lassen kuntoonlaittamisessa ja arvannut, että musta oli tullut sen hoitaja. Mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut mun tekemiset tallilla, sillä kukaan ei ollut pannut asiaa merkille. Mä keitin kasaan katkeraa myrkkyä siitä hyvästä. Otti niin päähän olla "ei kukaan" tässä tallissa, jossa jokainen oli jotakin ja kaikkien asiat tiedettiin. Mun asioita ei. Niistä ei koskaan puhuttu.

Miksi mä sitten en itse kertonut asiaa porukalle, jotta ne voisi ihastella mun uusinta saavutusta - uutta hoitohevosta? Koska mä en halunnut hihkua asiaa nolosti kuin joku pikkutyttö. Olin ihan cool asian kanssa, vaikka sisimmässäni kiehuin halua mainostaa superhoitajuuttani. Salaa sisimmässäni mä toivoin, että ihmisten päässä alkaisi raksuttaa. Oliko käynyt niin, että Alviina Akviliina Herrala oli tehnyt Anneenkin vaikutuksen hoitamalla Pirittan hevosia niin hurjan hyvin ja tullut pyydetyksi tallin hienon kouluratsun hoitajaksi?

No. Jos nyt haluatte tietää, niin ei mua pyydetty. Ihan itse pyysin. Mutta olisihan se ollut kiva, jos ihmiset olisivat edes luulleet, että mä olin jotenkin poikkeuksellisen positiivisesti noussut esiin muiden hoitajien joukosta.

Jos jätin huomiotta pettymykseni siitä, että kukaan ei vieläkään ollut tajunnut, että mä olin nyt tuplahoitaja, olin ihan tyytyväinen tallielämääni.

Lasse oli musta aivan sairaan hieno! Se kävi vaativilla koulutunneilla. Daniel ratsasti sitä. Se oli käynyt ratsutusjaksolla! Enkä mä koskaan ollut vielä saanut sitä tunnilla, eikä meidän tunnilla kukaan muukaan. Nyt kun mä hoidin sitä, mä ajattelin, että voisin hyvin toivoa Elliltä, että joskus saisinkin ratsastaa Lassella. Sitten kun mä uskaltaisin, mä ratsastaisin sillä myös itsenäisesti. Musta tuntui, että mä tulisin oppimaan siltä aivan kauheasti. Sieluni silmin mä näin jo, miten Lasse leijailisi mun alla juhlavasti. Vitsi miten hienoa siitä tulisi.

Pian mä en enää olisi Alviina, helppo C -tason surkimus, jolla oli kova käsi ja heikko keskivartalo. Musta tulisi Oikea Ratsastaja. Se olisi niin siistiä.

"Kukaan teidän ryhmästä ei taida mennä Lassella tänään?" mä sanoin ilmoitustaulun luona Vanessalle, joka tarkasteli hevosjakoa.
"Mä meen Gitalla", hän vastasi, "ja sitten on Aristo, Gekko ja Bonnie. Eli ei."
"Taidan siis päästä tänään kerrankin aikaisin kotiin", hymähdin. "Se menee vain seiskan koulutunnilla sitten."
"Ai, okei", Vanessa nyökkäsi, ja mua Ärsytti aivan kamalasti - eikö se tajunnut nyt jo kysyä, miksi mun olisi tarvinnut odottaa Lassen tuntien loppuun asti?
Marssin kipakasti pois paikalta. Vielä jonakin päivänä joku huomaisi.

Olisi kamalan vaikeaa olla möläyttämättä asiaa ennen sitä.

Oli kamalan vaikeaa olla ihan cool, kun oli jotakin tärkeää kerrottavaa eikä ketään tuntunut kiinnostavan.

Ilmeisesti mä en vieläkään ollut murtautunut tallin sisäpiiriin, pyörittelin myrkyllistä ajatusta mielessäni. Oleskelutilassa Cellat ja Annit ja Fiiat ja muut tallissa pitkään olleet nauroi yhdessä jollekin asialle, joka oli niiden mielestä hauska. Mulle ne ei sitä vaivautuneet jakamaan, kun pölähdin paikalle. Mulkaisin tappavasti Robertiakin, joka, siitä huolimatta että oli sosiaalisesti rajoittunut, oli mua enemmän mukana porukassa. Robert hätkähti vähän ja mä tunsin siitä julmaa tyydytystä. Mä pidin sitä mun ystävänä, ja sen olisi aika tajuta, miten loukkaavaa sen epäkiinnostunut käytös oli mua kohtaan. Ystävänä sen kuuluisi ryhtyä kaivelemaan, mikä mua risoi ja yrittää lepytellä mua.

Oli vähän kauhistuttavaa huomata, että yhtäkkiä mä olin huolissani. Mitä jos Robert EI ryhtyisi ystäväntoimenpiteisiin? Mitä jos edes sitä ei kiinnostaisikaan tarpeeksi?

Pitäisikö mun alkaa hankkia muitakin ystäviä tästä tallista?

MITEN mä hankkisin ystäviä? Kukaan ei osoittanut suurta halua olla mun ystävä. Jostain syystä mulle hymyiltiin vähän varovasti, sanottiin jotakin ympäripyöreää vastaukseksi kuulumiskyselyihin ja liu'uttiin sitten pois tai hankittiin muuta porukkaa paikalle. Kuin turvaksi. Mutta miltä? Mitä sellaista mä muka tein, että mua olisi pitänyt varoa? Mähän olin aina avulias. Mä hymyilin aina kiltisti. Mä kuuntelin mielelläni, mitä muut puhuivat.

Vähän lamaantuneena mä istahdin Randin viereen. Se hymyili mulle ja mä hymyilin takaisin, ehkä vähän liian leveästi. Annoin katseeni kiertää oleskeluhuoneessa löhöävää hoitajalössiä. Kenestä mä saisin itselleni ystävän? Kenellä ei ollut vielä tiivistä omaa porukkaa, johon murtautuakseen pitäisi nähdä kauheasti vaivaa? Kuka olisi laumasta sopivasti hajalleen ajautunut lammas, jonka mä voisin paimentaa osaksi omaa laumaani?

Lasse hoitohevosenani mä alkaisin tutkailla asiaa. Nyt kun mä olin Tikrun nyrkkeilysäkin lisäksi ihan tavallinen tuntsarihoitaja, ehkä mulla olisi enemmän mahdollisuuksia päästä lähtemättömäksi osaksi porukkaa. Siispä Annelle kiitos Lassesta, jonka kanssa mä oppisin ratsastuksesta ja ystävystymisestä. Niin mä toivoin.