5.1.2016 - Hupiesteitä (3 ryhmää)

[Piritta]

Ennen joulutauon päättymistä hoitajat pääsevät hyppelemään hauskoja pikkutehtäviä. Tunnille saa tulla ilman satulaa tahi satulan kera. Kaikki kolme ryhmää ovat lähtökohtaisesti samantasoisia, ratsastajat saavat itse valita, miten haastavia tehtäviä hyppäävät. Pirre on paikalla valvomassa menoa. Tunnista ei tule pohjakertomusta, vapaat maksut!

Klo 12.00 3/6
Lynn - Loeke =)
Kuura - Lemon
Cella - Laila =)

Klo 13.00 3/6
Pyry - Gitta =)
Sandra - Rokki
Salma - Bonnie =)

Klo 14.00 2/6
Anni - Kurbus =)
Pihla - Aristo

[Pyry]

"Pyry, et kai sä laita satulaa?" Sandra kysyi nähdessään Pyryn nostavan Gitan satulaa telinestään.
"No todellakin laitan, mä sinkoilen muuten ihan miten sattuu."
"Höpö höpö, etkä lentele", Salma nauroi ja jatkoi, "Jos lennät niin mä leivon sulle kakkua."
"No nyt mä todellakin lennän!" Pyry totesi, mutta jotenkin se satula jäikin siihen telineeseen.

~~~



"Hyvä Pyry, Gittahan pomppaa kuin notkeinkin puuma", Pirre kehui ratsukkoa naureskellen.

[Anni]

Uusi vuosi ja uudet kujeet sanoi Kurbus kun esteet näki.

Oli ihan sanomattakin selkää, että mun olisi ehkä kannattanut laittaa ruunalle satula, etenkin kun mä en ollut ratsastanut sillä ennen. Mun olisi kai pitänyt tajuta se pieni fakta Kurbuksen pölähtäessä tarhan portille pierupukkilaukkaa, mutta ei. Hoitaessa ruuna oli käyttäytynyt ihan rauhallisesti - tyyntä myrskyn edellä.

"Ristikko!" kailotin ja käänsin korvat intopiukeiksi eteenpäin virittäneen Kurbuksen miniestettä kohti. Hyppypomppukoikkaloikka ja me oltiin esteen toisella puolen ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Huomasin Pirren mittailevan meitä katseellaan pidättäessäni energistä ruunaa.
Parille esteelle me päästiin tulemaan ihan muitta mutkitta ja kaikessa rauhassa, jonka vuoksi mä ehdin jo huokaista helpotuksesta. Ajoittain Kuutti oli jopa ihan sairaan hyvä ratsastaa ja esitteli laukkojen jälkeen showraviaan mun pomppiessa ruunan paljaassa selässä täysin hurmioituneena. Mutta sitten mä päätin onnistuneista hypyistä inspiroituneena näyttää Kuutille Pirren taiteileman heinäpaaliesteen.
"PAALI!" hihkaisin saaden Pihlan säpsähtämään Ariston selässä. Kurbus singahti eteenpäin kuin tykin suusta, eikä mulla ollut muuta mahdollisuutta kuin säilyttää tiukka takakeno ja toivoa parasta. Esteestä lumoutunut ruuna ei paljoa pidätteitäni kuunnellut, kun yritin vielä kerran ottaa tilanteen haltuuni. Lopulta pidäte meni ilmeisesti läpi, sillä juuri ennen estettä Kuutti löi liinat kiinni ja veti ohi oikealta niin että humahti. Mä olin jo jatkamassa matkaani esteen yli, mutta viime hetkellä onnistuin tarttumaan toisella kädelläni Kurbuksen harjaan ja uhmaamaan painovoimaa.
"Mun mahaan olis jo mahtunut kakkua jouluähkyn jälkeen", Pirre mutisi virnuillen, kun mä toppuuttelin päätään viskovaa Kurbusta. Jostain syystä mä menin hetkellisessä mielenhäiriössä vannomaan esteopettajalle kakutonta viikkoa, ja siitä lupauksesta mun sitten oli pidettävä kiinni.

Taktisen ohituksen jälkeen Kuutti päätti vetää herneen sieraimeensa ja lopettaa leikit siihen paikkaan. Lopulta mä passitin ruunan paalien luo, pyörittelin sitä hetken niiden edustalla ja otin vielä yhden lähestymisen, joka tuotti tulosta - Kuutti ylitti esteen, vaikkakin niin liioittelevalla loikalla, että mä jouduin tosissani tasapainoilemaan kyydissä. Esteen jälkeen otin ruuna heti kiinni, sillä se olisi tarjonnut mieluiten vähän menevämpää kyytiä.
"No johan se Kurbus jaksaa", Pirrekin kommentoi väliin tilastohevosruunan päristellessä turvallaan kuin mikäkin esteurho. Naurahdin ja silitin Kuutin kaulaa, ennen kuin nostin uuden laukan ja ohjasin ruunan vähän suuremmalle esteelle, sinivalkoiselle okserille. Askeleet kävivät täydellisesti ja ylitimme esteen Kuutin tasapainoisen, kutakuinkin tyylipuhtaan hypyn siivittämänä.
Lopputunti meiltä sujuikin rauhallisemmissa merkeissä, kun siirryin parin tiukemman lähestymisen vaatineiden pikkuesteiden jälkeen puomijumpan pariin. Puomeilla Kuutti malttoi mielensä ja nosteli koipiaan niin hellyyttävän keskittyneesti, ettei mulle jäänyt muuta tehtävää kuin suoristaa ruuna puomilinjalle ja myödätä ohjasta.
Loppukäynneissä allani tallusti enimmät virtansa purkanut ruuna, joka vaikutti ihan tyytyväiseltä itseensä. Taputtelin tyytyväisenä kauniinvärisen Kurbuksen kaulaa ja tulin siihen tulokseen, että ruunan selkään olisi päästävä uudelleenkin.

[Cella]

Wau.

Wautsi wau.

Maneesissa oli niin monenkirjavia esteitä, etten ollut ehkä koskaan nähnyt niin montaa eri laatua. Oli heinäpaalia ja sateenkaarta, vesimattoa ja puomia niin pitkittäin kuin poikittainkin. Värejä oli kaikkia mahdollisia, ja vaikka korkeutta ei yhdessäkään esteessä ollut ihan älyttömän paljoa, ne saivat odotuksen kutittamaan selkäpiitä. Pirre seisoi keskellä maneesia kädet puuskassa, ja katseli hymyillen meidän reaktioita.

”Mulla on samanlainen tunne kun aina pienenä ala-astelaisena, kun meni liikkasaliin ja näki että siellä oli temppurata tai sellanen sateenkaarivarjo”, mä tunnustin Lynnille henkäisten, kun me talutettiin meidän tämän tunnin ratsut kaartoon hilpeiden esteiden väliin.

Tunti oli hyvin erilainen kuin kukaan meistä varmasti oli tottunut – me saimme vapaasti verrytellä, vapaasti valita hypättävät esteet ja vapaasti kulkea ympäri maneesia kunhan ei tullut törmäilyä. Lailan paljas selkä tuntui ihanan lämpimältä talviratsastushousuja vasten, kun mä kaartelin sitä ympyröillä ja johdattelin sitä alkukäynneissä läheltä jokaista hassunkurista estettä jotta se saisi niihin hieman tuntumaa. Suuren kimon tamman sieraimet värisivät sateenkaariesteen edessä, mutta se ei moittinut sitä sen kummemmin. Taputin kevyesti harmaata kaulaa, ja siirsin hevosen suuriaskeliseen raviin, jossa oli tottumattoman alkuun hankala pysyä kyydissä.

Kuura aloitti meistä ensimmäisenä hyppäämisen – tyttö johdatti iloisesti pörisevän Lemonin valitsemalleen esteelle maneesin toisessa päässä, ja pian oli hymy huulilla suoriutunut toiselle puolelle. Mä pyysin Lailan laukkaan, ja lainkaan kiirehtimättä etsin siihen sellaista kivaa pyöreyttä jolla olisi mukava lähteä hyppäämään. Suurta, herkkää hevosta oli kovin erilaista ratsastaa kuin Windiä, ja meillä olikin hetki tottumista toisiimme.

Mä valitsin meidän ensimmäiseksi esteeksi turvallisen ristikon, jottei ujolle Lailalle tulisi liian kauheaa kulttuurishokkia heti alkuun. Tamman hyppy tuntui kevyeltä ja vaivattomalta niin suureksi eläimeksi, ja se asetteli jalkojaan hyvin tarkasti sekä ponnistuksessa että laskeutumisessa. Mä nojauduin kevyesti eteenpäin hakien hyvää tasapainoa ilman jalustimien tuomaa tukea, ja pian me oltiin liihoteltu matalalla kiikkuvien puomien paremmalle puolelle.

Seuraavaksi me uskaltauduttiin korkeammille, mutta yhtä kaikki tavallisista puomeista rakennetuille esteille, jotka sujuivat yhtä lailla hyvin. Laila alkoi lämmetä, ja se kääntyili notkeasti esteiden ja kahden muun ratsukon välistä – mulla oli aivan älyttömän hauskaa, enkä olisi voinut keksiä kivempaa tapaa korkata tämän vuoden estetunnit.

”Heinäpaalit!” mä huikkasin Pirrelle ja muille ratsukoille tiedoksi mun suunnitelmistani, ja ohjasin Lailan matalan paaliesteen eteen. Tamma höristi korviaan jo kaukaa, hidasti laukkaansa aavistuksen, mutta mun kehottaessa sitä pohkeilla reippaasti eteen se ponnisti erikoisen kyhäelmän yli reilulla ilmavaralla.
”Hieno tyttö”, mä mumisin, ja melkein samaan hengenvetoon huikkasin meidän jatkavan sateenkaarelle, olihan se niin hyvässä linjassa paalien jälkeen.

Vaikka mun tiedotus oli kunnossa maneesin muiden kaksijalkaisten suuntaan, ilmeisesti mun ratsuani tieto estevalinnasta ei saavuttanut. Tamma höristeli korviaan sinisen pystyesteen suuntaan, ja vasta mun asettaessa sen nenän suoraksi muutaman askelen ennen estettä se taisi hoksata, mihin me oltiin ajautumassa. Mä olin tainnut hämääntyä pitkistä askelista ja rauhallisesta olemuksesta, tai sitten joulukilot painoivat mua tavallista hitaammaksi, koska mä en tajunnut Lailan kadonneen mun alta ennen kuin mä tömähdin hiekkaan melkein suoraan jaloilleni. Pirre huikkasi ratsukot pysähdyksiin, mutta se ei ollut tarpeen – Laila oli pysähtynyt ihan parin askelen päähän ilmiselvän hämmentyneenä siitä että oli saanut mut pudotettua selästään.

”Sattuiko?” Lynn ratsasti meidän ohi mun pyyhkiessä hiekkaa housuista, ja pomppiessa kohti Pirreä joka voisi puntata mut takaisin korkeaan, paljaaseen selkään.
”Ei yhtään!” mä vaan virnuilin, ja musta tuntui ettei mua olisi haitannut vaikka vähän olisi sattunutkin.
”Voidaanhan me koittaa saman tien uudestaan?”

[Jusu]

Huippusuloinen Loeke oli niin hauska ratsu, että hymyni levisi väkisinkin korvasta korvaan sen selässä istuessani. Se tuntui sopivan minun käsiini paremmin kuin hyvin! Se tuntui mutkattomalta ja innostuneelta, eikä minulla käynyt pienessä mielessäkään jännittää yhden yhtä hyppyä koko tunnin aikana. Kun sen askellajit ja hyppy tulivat tutuksi, aloin uskoa, että olisin suoriutunut vaikka tiukasta uusintaradasta sen kanssa.

Mikä parasta - minusta tuntui, että Loeke oli vähintään yhtä innoissaan kuin minäkin.

[Salma]

"Me mennään vain puomeja", olin sanonut Pirrelle ennen tunnin alkua. "Tää on ensimmäinen kerta Birkin jälkeen, kun me hypätään."
Olisi ehkä pitänyt kohdistaa sanani ennemmin Bonnien kuin Piritan korville. Fiia nappasi yllä olevan kuvan tunnin alkupuolella, ja sanottakoon, että mitä pidempään maneesissa olimme sitä enemmän kierroksia poni sai alleen. Jos olisimme olleet kentällä, se olisi luultavasti katsonut aiheelliseksi hypätä aidan ylitse.
"Näyttää vähän siltä, että se on kaivannut hyppäämistä", Pirre kommentoi tietäväisenä tunnin loppupuolella, kun kavaletit oli jo kerätty pois ja höyryävä Bonnie sai viimein kulkea pitkin ohjin.