12. marraskuuta 2016
Seitsemästoista | Seppeleen miehet (paitsi Robert)
Aleksanteri Holma ei ollut vaivaantunut siitä, että mä olin yöllä tunkenut niiden asuntoon sisälle, nukahtaen Robertin kainaloon ja aamulla kömpinyt kankein jäsenin ähkien ylös sohvalta hiukset harottaen kuin niihin ei vaikuttaisi painovoima lainkaan. Ei, Aleksanteria ei voinut millään kutsua vaivaantuneeksi. Se oli jotain paljon suurempaa – niin suurta, että siltä tippui röökiaski toisesta kädestä ja kahvikuppi toisesta samalla kun se käveli pöytää päin ja kaatoi kaksi tuolia mun kävellessä keittiöön.
No, voiko sitä nyt niin syyttää. Mä nostin yhden kaatuneen tuolin ylös ja istuuduin siihen Aleksanterin hyppiessä jalalta jalalle kuuman kahvin valuessa pitkin yöhousuja.
”Kannattaa varmaan pistää kylmää vettä”, mä totesin ja Aleksanteri juoksi suihkuun mua vilkaisematta. Harmi, että Robert oli jo kylpyhuoneessa kun Aleksanteri koetti hätääntyneesti ränkyttää ovenkahvaa. Lopulta kuulin kuinka Robert avasi oven, kysyi ”mitä vitt---” ja Aleksanteri käänsi suihkun päälle.
Hetken päästä pörrötukkainen Robert hiippaili (täysissä pukeissa, luojan kiitos) keittiöön ja katsoi mua hämmentyneesti. Mä kohautin olkiani.
Mun täytyi myöntää, että ellei Aleksanteri olisi ollut niin järjetön tunari, se olisi varmaan ollut aika hyvä vakooja. Mä olin melkein asunut Robertin kanssa sen uudessa asunnossa, joka ei tainnut virallisesti olla sen, käynyt Seppeleessä joka toinen päivä ja silti se oli onnistunut välttelemään mua täysin uskomattomin taidoin. Tietenkin sitä kertaa lukuunottamatta, kun se oli koettanut Seppeleen käytävällä kääntyä ympäri ja selvästi unohtanut taluttavansa Mynttiä. Myntti ei tahtonut kääntyä ympäri ja sitten ne olivat jumittuneet luimivan, kaltereita kalistelevan myrtsi-Windin eteen. Allu oli ollut yhtä punainen kuin Fiian tukka ja koettanut vaivihkaa luikkia Myrtin karsinaan, mikä ei sekään onnistunut kovin vaivihkaa.
Nyt kun mietin, Aleksanteri olisi ehkä sittenkin ollut ihan järjettömän huono vakooja. No jaa.
”Sun pitäis varmaan puhua Allun kanssa. You know. Siitä.”
Aurinko tunki keittiönikkunasta sisään. Mä pyöräytin lusikkaa kahvissa, sekoittaen sokeria tummaan nesteeseen vilkaistessani Robertia.
”Varmaan pitäisi, mutta enpä aio”, ilmoitin lapsellisesti. Robert pyöräytti silmiään, mutta pörrötti mun hiuksia.
”Aiotpa.”
Niin kai mä aioin, mutten tänään.
Auto kiemurteli tietä pitkin kohti Seppelettä. Robert ajoi, mutta mun autoa. Se oli ihan ok, mä pystyin vain hautautumaan suureen kaulahuiviin. Aurinko oli valehdellut ikkunan takaa luvaten lämmintä ilmaa, mutta oikeasti ulkona jäätyi. Sormet räpläsivät läpi Instagramia. Nannalla oli bikinikuva rannalta jostain etelän lämmöstä. Turkoosi meri kimmelsi taustalla. Vilkaisin lumista tietä ja nyrpistin nenääni. Tykkäsin kuvasta, mutta se sai mun ajatukset vaeltelemaan, siihen yhteen iltaan, kun Nanna oli vilkuillut töissä yhden tietyn pöydän ja yhden tietyn miehen suuntaan.
”Se on kihloissa”, mä olin töksäyttäen Nannalle ja varonut katsomasta Danielia silmiin.
Se yö oli osittain myös syy miksi mä en jaksanut jutella Aleksanterin kanssa tänään.
Syy:
MIKSI KAIKKIEN TALLILLA OLEVIEN MIESTEN PITI TUNKEA MUN TÖIHIN???Vilkaisin nopeasti Robertia.
Ok, ei ehkä ihan kaikkien. Toivottavasti eivät IKINÄ tunkisikaan. Mutta Daniel? Kaikista ihmisistä Daniel? Daniel ja Lynn olivat mun päässä aina eläneet omassa onnellisessa kuplassaan, jossa arjessa ei ollut minkäänlaisia ryppyjä ja kaikki eteni ihanan rauhallisesti omassa rytmissään. Mutta ei. Daniel päätti törmätä muhun mun työpaikalla ja jos te ette tiedä mikä mun työpaikka on, on se lähitienoon ainoa eroottisia tanssijoita tarjoava baarintapainen. Jonne Aleksanterikin oli joskus aikaisemmin rynnännyt. Ja vaikka mä kuinka yritin ajatella, ettei sillä ja Aleksanterin antamalla pusulla ollut mitään yhteistä, se kaivoi vähän mun mieltä. Naisia mun alalla ajateltiin helppoina ja vapaana riistana. Mä myönnän, että olin ehkä hieman
kevytkenkäinen, mutta ei kai Aleksanteri niin ajatellut?? Että se vain pystyi tulemaan ja pussaamaan mua ihan vain omaksi huvikseen? Tai siis enhän mä enempää halunnutkaan, mutta ei kai se nyt mua typeränä tiedätte-kyllä-minä ajatellut ihan vain mun työn stereotypioiden takia? Mä olin kuitenkin ihan sama vanha Mikaela.
Piilotin puolet mun myrtsistä naamasta huiviin ennen kuin Robert huomasi. Tämä ajattelutapa oli ihan uusi, mutta Aleksanteri teki tilanteesta niin ärsyttävän vaivaannuttavan, että se vaivasi väkisinkin.
Ja sitten oli vielä Cellakin?
En mä tämmöiseen lupautunut.
Huomaa salaisuuksien määrä: mä olin strippari, mun baarissa olivat käyneet niin Allu että Daniel, Allu oli pussannut mua ja sitten oli vielä koko Danielin ja Alviinan salasuhde, jota Robert epäili.
”Etkö sä tosiaan usko tätä? Sehän on ihan selvää!” Robert inisi kuskin penkiltä. Mä kohautin harteitani.
”En mä usko”, sanoin, mutta mun ääni ei vakuuttanut muakaan. Olihan se ollut
viime yönä, kun mä olin nähnyt Danielin töissä. Robert vilkaisi mua ”told you so”-katseellaan, mutta ei sanonut enää mitään.
”Mä oon vähän miettinyt”, se aloitti venytellen.
”Vau, sattuiko se?” mä kysyin, vaikka se olikin tyhmin vitsi ikinä. Vedin aurinkosuojajutskan alas ja avasin peilin, räpsytellen pitkiä ripsiä kuvajaiselle. Mun meikki ei ollut kuten yleensä. Kai se oli tavallaan viikonloppumeikki: ei rajauksia, ei luomiväriä, ei huulipunaa. Se oli ihan ok.
”Shut up”, Robert mutisi. ”Mutta oikeasti, kyllä jonkun varmaan pitää alkaa hypätä Harryllä.”
”Ja sä et uskalla”, mä tokaisin ennen kuin Robert ehti sanoa mitään läpsäyttäen aurinkosuojan takaisin ylös. Brittipoju nyrpisti nenäänsä kuin ei olisi pitänyt faktasta, että mä tajusin sen. Mua se hymyilytti, koska kyllä mä Robertin tunsin. Se oli osallistunut kisoihinkin Charliella ihan syystä.
”En”, se huokaisi. ”Mutta Pirren mielestä Cella vois sopia siihen hommaan. Tai Daniel tai Anthon. Jotain se höpötti itsesuojeluvaistosta. Ihan kuin ratsastajan pitäis olla pähkähullu sillä hypätäkseen.”
”Mikset sä sitten hyppää sillä?”
Robert ei vastannut mitään.
”Cella varmaan tykkäisi Harrystä”, mä tokaisin kiskoen pipoa paremmin päähän. ”Joelkin hyppää.”
Robert vilkaisi mua oudosti. ”Ai hyppää?”
”Tai ennen hyppäsi. Olihan se kisoissa Lusmun kanssa.”
Robert ei sanonut taaskaa mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Tönäisin sitä nyrkillä käsivarteen.
”Ei se ollut niin kamalaa!”
”Olitko sä edes katsomassa?”
Mä mutristin huuliani tyytymättömästi, mutta kyllä mä tiesin mitä Robert tarkoitti. Mun ratsastuksessa oli yksi suuri heikkous ja se oli esteratsastus. Joel oli nuorempana ollut hulluna esteisiin, mutta mä en ollut koskaan löytänyt niistä samaa kuin kouluratsastuksesta. Mä hyppäsin vain mielenvirkistykseksi ja koska Lusmu oli täysin mun käsialaa, siitä näki myös sen. Se ei osannut hypätä, eikä se edes ollut Lusmun vika. Se oli täysin mun moka, etten pistänyt sitä nuorempana hetkeksi esteratsastajan alle. Nyt se porhalsi kaikesta läpi kuin keilapallo.
”Joka tapauksessa, Joel osaa hypätä. Se ei ehkä muista kuinka hyvä se on just nyt, mut se oli oikeasti hyvä aikoinaan. Mieti sitä”, mä hymähdin. Robert kurtisti kulmiaan sille, katseet tiukasti lumisessa tiessä.
Tallilla oli yllättävän hiljaista lauantaiksi. Lauantaisin ei ollut tunteja ja paikka yleensä vilisi hoitajia aamusta iltaan. Siksi oli omituista, että kello kaksitoista pihalla ei näkynyt ketään muita kuin Wilma, joka talutti Hestiaa tallipihan poikki. Robert lähti hakemaan Harryä tarhasta kun mä räpläsin puhelinta tamman karsinalla sormet kohmeessa. Se meinasi treenata Harryä tänään ihan kunnolla ja jostain syystä oli ehdottoman pakollista, että mä kököttäisin katsomossa. Harry näytti normaalille pitkäkorvaiselle hirvelle kopsutellessaan karsinaan. Robert höpötti tammaansa harjatessaan ja vastailin sille parhaani mukaan.
Harry hamuili riimunnaruaan kun Robert suoristi turkoosia satulahuopaa satulan alta. Mä rapsuttelin tamman otsaa.
”Se on rauhottunut niin paljon”, Robert sanoi hiljaa katsoessaan Harryn ei-niin-rauhallisesti pyöriviä korvia. ”Sen ontumisen ja varsan jälkeen.”
Mä olin hiljaa. Totta puhuen, mä en tuntenut vanhaa Harryä. Mä ja Robert oltiin nimenomaan tavattu sinä päivänä, kun Harry oli loukannut jalkansa. Tavallaan mä en edes halunnut miettiä sitä, kuinka me ei kyllä oltu kovin vanhoja ystäviä. Musta tuntui, kuin Robert olisi aina ollut mun elämässä. Millaista mun elämä muka oli ollut ennen Robertia? Se vain kuului mun parhaaksi ystäväksi. Se oli kaikkea muuta kuin sulava, varsinkin sosiaalisesti, mutta jotenkin se oli niin sopivaa Robertille ettei se koskaan haitannut. Robert tykkäsi ränkätä overthink-nappulaa ja se näki helpommin asiossa negatiivisen puolen kuin positiivisen, mutta se oli Robert. Sellainen Robertin kuului olla ja se oli
mun paras ystävä Robert.
Ja ennen kaikkea: sen aamun päälle Robert sai mut hymyilemään vain olemalla Robert.
”Mitä sä hymyilet?” se kysyi taluttaessaan Harryä maneesiin.
”En mitään”, mä vastasin rennosti, mutta en lopettanut hymyilemistä. Hengitys höyrysi kylmässä ilmassa ja mä olin onnellinen, kun maneesin ovi liukui kiinni meidän takana. Ainakin siihen asti, kunnes mä näin jonkun jo valmiiksi ravaavan maneesissa.
Daniel kevensi Lassen selässä kuin se olisi luotu sitä tekemään. Ratsastuskoulun kaavalla tallissa oli kaksi ratsastuksen jumalaa: Daniel ja Pirre, koulu- ja esteratsastukselle kummallekin oma. Lasse näytti olevan tallilaisten kanssa samaa mieltä – se pärski rennosti, häntä heiluen ravin mukana rennosti. Laukan noustessa helposti kuin Daniel ei olisi mitään tehnytkään kuin istunut alas, maneesin pohjan hiekka nousi sen kavioista ilmaan.
Robert änkesi itsensä jakkaraa apuna käyttäen Harryn selkään. Se lähti kävelemään reippain askelin uran sisäpuolta.
Ihan vaan jos ette vielä ole tajunneet tästäkään kertomuksesta: mun sielu oli myyty kauan sitten eikä se liittynyt mitenkään eroottiseen tanssiin, se liittyi kouluratsastukseen. Se oli mitä mä rakastin tehdä, vaikka mä en koskaan tahtoisi tehdä sitä työkseni kuten Daniel. Mutta tietenkin mä olin enemmän kuin kiinnostunut jokaisesta vastaan tulevasta mahdollisuudesta seurata hyvää kouluratsastusta, vaikka se ei ehkä yltänytkään ihan Dujardinin tasolle. Kenenpä olisi?
Mun katse seurasi tiiviisti Lassessa ja Danielissa. Lasse näytti paljon paremmalle kuin silloin, kun mä olin nähnyt sen ensimmäisen kerran. Daniel kai ratsasti sillä silloin tälläin ja jopa se näkyi hevosessa. Mä muistelin juhannusta. Olin vähän ihastunut Lasseen, vaikka se ei koskaan ollut saanut mua innostumaan ennen. Nyt Lasse näytti ihan mielettömän kivalle, mutta Daniel sai työkseen hevoset näyttämään kivoille ja helpoille. Robert näytti vähän vaivaantuneelle ravatessaan Danielin ja Lassen ohi.
Harry tosin näytti hyvälle myös. Se ei ollut pölhöillyt pahemmin kylmästä ilmasta vaan ravasi rennosti pyöreänä Robertin alla, vaikka Robert ei ollutkaan ihan varma miten hyvältä kaksikko näyttäisi tässä seurassa. Mä hymyilin sille rohkaisevasti. Jätkä hymyili arasti takaisin ja keskittyi taas isoon tammaansa.
Daniel lähti maneesista aikaisemmin kuin me, mutta kun Robert talutti Harryn takaisin talliin, oli Daniel Lassen karsinan edessä naputtamassa suojia. Mun kasvoille syttyi innostunut hymy, joka sai Robertin näyttämään huolestuneelle, mutta jatkamaan matkaa Harryn omaan karsinaan. Mä sen sijaan pysähdyin Danielin luokse kylmästä punehtunein poskin, kiskoen pipoa paremmin päähään.
”Lasse näyttää tosi hyvälle!!” mä hihkaisin ja sain miehen hyppäämään varmaan metrin ilmaan sekä pudottamaan yhden jännesuojista. ”Siis, sehän on kehittynyt tosi hyvin! Säkin näytit tosi hyvälle!”
Mä hymyilin yhä enkä ymmärtänyt Danielin ilmettä. Se oli sekoitus kauhua, järkytystä ja hämmennystä. Sen katse harhaili käytävällä kuin se etsisi piilokameraa tai vaihtoehtoisesti pakoreittiä. Miksi??
”Öh, kiitti”, se mumisi tuskin kuuluvasti ja nosti suojat maasta käsiinsä. Se ei katsonut muhun päinkään. Mä mutristin jo huuliani hämmentyneesti, eihän se tarvinnut olla näin tyly, vaikka me ei oltu aikaisemmin paljoa puhuttukaan. Sitten se iski muhun. Daniel ja viime yö, mä pystyin näkemään tummat silmänaluset ja vähän nukutun yön. Mä nielaisin, mutta hetkessä mua ärsytti. En mä suuttunut, mutta se oli ihan liikaa.
Siis luuliko se, että se pystyisi välttelemään mua yhtä lailla kuin joku typerä Aleksanteri Ei-Lainkaan-Suuri? Siis nytkö Danielkin näki mut halpana tiedätte-kyllä-mikä? Mä nostin leuan ylös ja tuhahdin kovaan ääneen asettaessani kädet lanteille. Jos Daniel ei aikaisemmin etsinyt pakoreittiä, nyt se ainakin etsi.
”Luulis sulla olevan sen verran pokkaa, että edes kehtaisit katsoa muhun päin vielä. Mä olin meistä kuitenkin se, jolla ei ollut mitään rivoja tarkoitusperiä”, mä äyskäisin hiljaa, jottei kukaan muu kuulisi. ”Jos sä et kehtaa edes katsoa muhun päin, miten sä voit katsoa Lynniä enää ikinä silmiin? Mäkin oon ihan ihminen, ettäs tiedät, enkä mikään halpa lelu.”
Sitten mä marssin tieheni nokka tiukasti pystyssä kuin Alviinalla konsanaan. Robert kohotti mulle kulmaa, kun mä viimein saavuin Harryn karsinalle.
”Mitä sulla oli Danielille?” se kysyi rennosti. Mä pakotin hymyn takaisin mun kasvoille ja autoin sitä kantamaan varusteet satulahuoneeseen.
”Ei mitään, sanoin vaan, kuinka kivalle Lasse näyttää.”
Ja kuinka hyvälle Daniel näyttää, mä tajusin ja melkein tiputin Harryn superkalliin koulusatulan.
Jösses, ei kai se luule, että mä flirttailin sille?Way to go Mikaela! Onneksi sentään haukuit sen sitten perään, ettei vaan synny mitään väärinkäsityksiä.
Tervetuloa vaan Mikaelan elämään. Nostin satulan sen omalle telineelle syvään huokaisten ja sain taas epäilevän katseen Robertilta.
”Onko kaikki ihan okei?” se hymähti.
Ei, ei tosiaan ole, mä ajattelin, mutta sanoin:
”Joo, ei tässä mitään.”
Ovi aukesi, mutta Allu teki täyskäännöksen palaten takaisin tallin puolelle.
Me vaihdettiin Robertin kanssa merkitsevä katse, jonka jälkeen mä menin autoon odottamaan. Mä en enää kestäisi yhtäkään miespuolista seppeleläistä tänään. Paitsi tietenkin Robertia, mutta Robert oli Robert eikä
Robert, se oli mun Robert ja niin syvällä friendzonella ettei sitä saisi sieltä pois paraskaan Amor.
Mutta sanonpahan vaan, jos Daniel nyt vielä PUSSAISI mua, niin mä näyttäisin sille kyllä miltä tuntuu ehta aito linnanmäkeläinen oikea suora.