Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 2, 2015 20:57:25 GMT 2
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 2, 2015 21:00:07 GMT 2
2. joulukuuta 2015 Ensimmäinen | Kun asiat vaan järkkääntyy Sen kaiken tapahtumiseen noin viikko. Maanantaina se tuntuu niin kovin pitkältä ajalta, mutta lopulta aika valui sormien välistä kuin rantahiekka. Viikko siitä oli, kun tallinomistaja oli kertonut vakavana koko talliväelle yhdellä kertaa tallin lopettavan toimintansa. Mä olin tuntenut pettymyksen taas valuvan ylle veden tavoin, taasko. Meillä ei voinut olla niin huono tuuri, että näin kävi taas! Kuukauden kuluttua kuitenkin täytyi taas pakata hevonen traileriin ja toivoa parasta. Neljä päivää myöhemmin Lusmulla oli ollut kengitys. Se oli torkkunut paikallaan normaaliin tapaansa, heräten välillä hamuamaan toista riimunnaruista, joilla se oli kiinni. Sitten se tuijotti hetken mua vaativasti herkkujen toivossa ja torkahti taas. Jiri oli nopea kengittämään, mutta silti tarkka ja huolellinen. Tietenkin se sai myös tallitytöt tirskumaan hiljaa kulman takaa kurkistellen ja mä olin aika varma että niiden vaihdokset etupuolelta takapuolelle tietyin väliajoin oli selvästi suunniteltuja. Lusmukin piti Jiristä. Se oli heti kuolannut miehen hihan, kun Jiri oli antanut kämmenensä nuuhkittavaksi. Jiri oli nauranut sen yhdelle lempiasiakkaistaan (ainakin niin se mulle sanoi) ja alkanut tiirailla kavioita kulmat mietteliäässä rutussa. ”Taas pitäis etsiä uutta tallia”, mä huokaisin nojaillessani karsinan seinään Jirin puuhaamista katsellessa. ”Täällä olisi ollut niin mahtavaa, onhan täällä ihan loistavat puitteet. Niiden kunnossapito on kuitenkin kai niin kallista, ettei oo varaa pitää paikkaa pystyssä. Siksi tää nyt lopettaakin.” ”Myönnettävästi varmaan sapettaa”, Jiri hymähti katse jalkojen väliin nostetussa jalassa. ”Kun ei oo mikään ihan eka tallinvaihto.” ”Niinpä”, mä mumisin ja tungin kädet toppaliivin taskuihin nenääni nyrpistäen aika epämikaelamaisesti. ”En yhtään tiedä mihin enää hakea, kun ei tiedä kehen voi luottaa.” Lusmun uusi kenkä kolahti kovaa osuessaan maahan. Jiri suoristautui hetken kaviota katsellen pää kallellaan, kunnes katse ohjautui muhun. ”Mitä jos toisit tän meille? Ei meillä kovin hienoja puitteita ole, mutta lähellä on maneesitalli. Sieltä saa vuokrata maneesia, jos tahtoo. Tällä hetkellä meillä on vain kaksi karsinaa, jotka on molemmat käytössä, mutta kolmannen saa varustustilasta ihan päivässä.” Mä tuijotin Jiriä suu auki. Se varmaan jo luuli, että oli kasvattamassa kiduksia ja muuttumassa kalaksi, kun lopulta mun huulille levisi Mikaelan legendaarinen hymy. ”Ootko tosissas! Todellakin tullaan teille!” Ja niin siinä kävi, että jo kolmen päivän päästä kaikki paperit olivat kunnossa ja me valmiita matkaamaan ihan uuteen talliin. Mä hymyilin vähän liikaa vanhan tallinomistajan makuun uusista suunnitelmista. Vähän mua mietitytti miten me saataisiin treenattua Jirin (ja sen tyttöystävän) tiloissa, mutta uskoin kaiken järjestyvän kuten tääkin oli järjestynyt. Asioilla vain oli tapana järjestäytyä, aina lopulta. Lusmu katsoi vaaleansinisiä kuljetussuojia sieraimet pöristen. Se kai luuli, että pääsisi kisoihin tsekkaamaan tienoon herkuimmat tammat, vaikka koetin höpistä sille sen uudesta poikamiesboksista. Takajalkojaan hölmösti nostellen se käveli tallikäytävällä kohti traileria, joka odotti pihalla kutsuvasti. Vaikka mä kykenin lastaamaan hevoseni yksin, oli trailerin vieressä silti muutama hieman surullinen naama. Lastaussillalla heitin narun Lusmun kaulalle, kun se käveli itse koppiin sisälle. Kiinnitin puomin ja nostin lastaussillan ylös, kipittäen sitten sitomaan Lusmun vielä kiinni. Se rouskutti heinää verkostaan kovalla vauhdilla. Lusmu oli matkustanut koko ikänsä, joten meistä kumpikaan ei osannut stressata tilannetta. Suljin sivuoven hymyillen, hyvästelin viimein trailerille saapuneet ja kiipesin valkoisen Audin kyytiin. Auto hurahti kehräten käyntiin ja mä otin suunnaksi Liekkijärven kunnan navigaattorin huutaessa ohjeita taustalla. Jiri oli kertonut niiden paikasta paljon. Se oli kuulemma perisuomalaisen näköinen ja hypätessäni auton kyydistä mä kuittasin sen kohdan. Lähdin reippaasti kohti punaista rakennusta pihassa, joka oli paljon suurempi kuin mä ajattelin. Olin jo avaamassa ovea, ihmettelen vähän kummallista hajua, kunnes kuulin tallin nurkalta ääniä. Hymyillen mä lähdin niitä kohti ja kurkatessani kulman taakse meinasin lentää suoraan nenälleni järkytyksestä. Joko Jiri oli jättänyt sen selitykset pahasti kesken tai sitten niiden kaksi hyväkäytöksistä hevosta oli oikeasti kaksikymmentä lehmää. Mä tuijotin niitä. Ne tuijotti mua. Ja koska tilanne ei ollut tietenkään vielä tarpeeksi huvittava, porhalsi jostain paikalle vanha mies, joka puhui niin vanhaa murretta, etten mä ymmärtänyt sanaakaan. Siinä mä sitten seisoin keskellä lehmiä kuunnellen suomea kuin vierasta kieltä ja ajattelin, missä kohtaa mun navigaattorista oli tullut niin epäluotettava että se oli johtanut mut tälläiseen kuseen. Aloin jo miettiä, kuinkakohan ison slaagin Lusmu mahtaisi saada, jos se nyt muuttaisi keskelle lehmihakaa. Tosin olin aina ollut varma, että Lusmun todellinen spirit animal oli lehmä. Voisihan sen näinkin tarkistaa. Jotenkin sain sonkattua miehelle mun etsimän osoitteen ja vaikka ymmärsin sen puheesta ehkä joka kolmannen sanan, oletin mä ymmärtäväni jo mihin mun pitäisi ajaa. Audi käynnistettiin uudestaan ja mä ruuvasin yhdistelmän ulos pihasta huollettujen kynsien naputtaessa hermostuneena rattia. Vanha mies osoittautui murteensakin kanssa luotettavammaksi kuin navigaattori. Seuraava piha, johon mä päädyin oli paljon pienempi, kotoisampi. Mä olin jo niin varma mun onnistumisesta, kun hyppäsin kuskin paikalta hymyillen leveästi. Sitten pihan yhdestä rakennuksesta astui ulos ihminen, jonka kasvot mä järkytykseksi tajusin tuntevani. ”Anni?” ”Mikke?” Mä tuijotin Annia varmaan ikuisuuden, suunnitellen hyppääväni vielä auki olevasta ovesta takaisin sisään autoon ja hurauttavani tieheni. En kai mä nyt taas voinut ajaa harhaan! Anni katsoi mua kulmat kurtussa, kuin ei tajuaisi lainkaan, mitä mä tein sen kotipihalla. Sitten se vilkaisi mun traileria ja kasvoille ilmestyi ymmärtävä ilme. ”Miksu!” kuului Jirin ääni jostain Annin takaa ja pian mies porhalsi ulos siitä samasta rakennuksesta. Se ohitti Annin ihmettelemättä naisen tönötystä ja vaikka mä yhä vilkuilin Anniin, otin vastaan kevyen halauksen. ”Loistavaa! Löysitkö helposti perille?” ”Se on suhteellinen käsite”, mä vastasin hymyillen. ”Lusmusta tuli melkein lehmä, mutta kyllä me selvittiin.” Jirin kulma kohosi kysyvästi, mutta mä ehdotin selittämisen sijaan hevosen purkamista. Miehen laskiessa lastaussiltaa ja avatessa takapuomia, mä irroitin Lusmun ja kiepsautin ketjunarun sen turvan yli, lähinnä, koska, noh, oli se nyt kuitenkin ori uudessa paikassa. Voikko peruutti ulos trailerista rauhassa, mutta heti kaikkien neljän jalan osuessa maahan, kuului kimakka hirnunta. Mä irvistin, ääni melkein sattui korviin. Lusmun omat korvat olivat valppaasti pystyssä, pää korkealla taivaissa ja sillä hetkellä se jopa näytti enemmän orilta kuin ruunalta. ”Onpa se... iso”, Anni sanoi katsoen hevosta. Mua nauratti. Lusmuhan oli pieni, mutta siinä vain oli tuplasti enemmän massaa kuin tavallisissa hevosissa. Jiri auttoi mua ottamaan kuljetussuojat pois ”No sillä on vähän tätä pyllyä”, mä hymyilin vilkaisten Lusmun tavaramerkkiä kävelyttäessäni oria tallipihalla. ”Se on jonkinlainen hevosmaailman Nicki Minaj. Miespuolinen sellainen.” ”Ihan hyvä se on”, Jiri virnisti. ”Jos se on nyt saanu kävellä vähän niin mennään talliin esittelemään sen uusi koti.” Kaikkein kuvailevin lause siitä tallista oli kotoisa. Se näytti juuri siltä kuin sen pitikin näyttää. Joku oli innostunut nyt jo joulusta ja ripustanut kranssit kahden käytössä olevan karsinan oveen. Lusmu korisi hiljaa mun vieressä, tuijottaen korvat sojossa vierasta paikkaa. Sen suusta purkautui taas kimeä hirnunta. ”Tavallisesti tää on sit tosi hiljainen elukka”, mä hymyilin. ”Vähän hörähtelee tammoille, mutta muuten tosi hyväkäytöksinen. Tykkää olla enemmän seurassa kuin yksin. Tämmönen paksu lössykkä.” ”Kyllähän mä nyt sen jotenkin tunnen, onhan se niin helppo kengittääkin”, Jiri myötäili. Mä vein Lusmun siihen karsinaan, jonka ovessa ei lukenut tai roikkunut mitään. Vaaleansininen villaloimi sai jäädä ylle, kun päästin klipatun hevosen tutustumaan uuteen karsinaansa. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Mä vilkaisin vaivihkaa Annia. Jostain syystä mä en kehdannut kysyä miten sillä nykyään menee. Eihän me edes tunnettu kovin hyvin, kunhan oltiin samoilta kulmilta. Se oli ollut jo abivuodellaan, kun mä olin ollut vasta lukion ekalla. Ei me siis paljoa oltu koskaan puhuttu. Paitsi sen yhden kerran.Kun Anni käänsi sen silmänsä hetkeksi mua kohti, meidän katseet kohtasi yhdeksi vähän liian pitkäksi sekuniksi. Molemmat käänsivät päänsä vauhdilla pois, mitä Jiri ei huomannut lainkaan höpöttäessään tallista ja pajastaan rakennuksen toisessa päässä. Mä olin yhä onnellinen Jiristä, joka oli pelastanut meidät taas iskeneeltä epätoivolta tallipaikkojen yksi kerrallaan jäädessä taakse. Silti mä mietin nähden bruneten naisen vääntyilyn mun silmäkulmasta, että tästä tulisi varmaan helvetin awkward. Vaikka mä muistinkin Annin elämäniloisena nuorena naisena, joka ei koskaan kieltäytynyt tequilashotista. Ja kotimatkalla naputtaessani Audin rattia mietin, että siltä Annin huulet oli maistuneet. Tequilalta ja sitruunalta.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 5, 2015 0:47:49 GMT 2
4. joulukuuta 2015 Toinen | Koti Lusmu oli kotiutunut hyvin. Se ei koskaan tuottanut sille ongelmia, koska se oli niin sosiaalinen ja löysi paikkansa laumasta nopeasti. Ehkä se oli oppinut vuosien varrella sellaiseksi. Eikä Lusmu vierastanut vieraita paikkoja. Se oli sentään nuoresta saakka käynyt näyttelyissä sekä kilpailuissa. Ori pelkäsi harvoin mitään ja kohtasi usein asiat enemmän uteliaana kuin varautuneena. Ehkä Lusmu oli niin epähevonen, että siltä puuttui hevoselle kaikkein ominaisin ja valtavin piirre pakoreaktio. Ikävä kyllä Lusmu ei ollut keksinyt sen pakoreaktiota hallitsevalle osalle aivoista (joka näin btw oli huomattavasti suurin kaikista) mitään parempaakaan tekemistä, joten ne olivat surkastuneet jo kauan sitten. Esimerkki väitteestä, numero 1: Lusmu oli saanut karsinansa eteen kranssin eilen. Tänään sitä ei enää ollut, vain pieniä palasia karsinassa. Esimerkki väitteestä, numero 2: Se oli päässyt yöllä jotenkin ulos karsinastaan. Ei ollut enää muillakaan hevosilla kransseja koristamassa karsinoita. Esimerkki väitteestä, numero 3: Tallin ovi oli jäänyt yöksi raolleen ja iloisen aamuherätyksenä oli iloinen omistajapariskunta löytänyt Lusmun syömästä kukkapenkkejä makuuhuoneen ikkunan takaa. Kun Anni oli rynnännyt ottamaan sitä kiinni, oli ori vain hörähtänyt hiljaa ja suostunut otsatukasta taluttamalla palaamaan talliin. ”Toivottavasti se nyt ei oo keskinyt jotain karkailutemppua”, mä nurisin katsoessani tarhassa torkkuvaa hevostani. Jiri irvisti. Se oli juuri lopettanut työt ja kantoi suuresta pakettiautosta jotain kengitysjuttujaan pajaansa. Mun olisi ehkä pitänyt ymmärtää niistä enemmän kuin mitä mä ymmärsin, mutta ehkä riitti kun mä tiesin millä pihdeillä tarvittaessa revin heiluvan kengän pois. Varsinkin nyt, kun mulla oli hevonen kengittäjän tallissa! ”Äh, tuskin sentään jos se ei ole ennenkään sitä tehnyt”, Jiri nauroi ja vilkaisi huvittuneena voikkoa tarhassa. Friisiläinen Otto nukkui sen vieressä, Väiski oli erakoitunut vähän kauemmas hamuilemaan maasta edes yhtä kortta. Kovin villiä, mä ajattelin. Ehkä niillä on öisin niin villejä bileitä, etteivät ne enää päivisin jaksaneet tehdä mitään. ”Ainakin mä toivon niin...” ”Anni tulee varmaan pian kotiin, voisit kysyä siltä, veiskö se sut tutustumaan siihen Seppeleeseen! Niiden maneesiahan meinasit vuokrata eikö?” Jiri ehdotti. Mä hymyilin sille mutisten jotain vastaavaa kuin ”ehkä mahdollisesti joo”. Mies lähti vihellellen tiehensä jättäen mut tarhan portille kädet pinkin toppatakin taskuissa. Anni. Yksi vähän käsittelemättömäksi jäänyt asia, joka oli putkahtanut mun elämään rysäyksellä. Sen lisäksi, että se oli saanut mut unohtumaan mun omiin ajatuksiini tavallista useammin enkä suoraan sanottuna muistanut päivän luennosta mitään (mikä ei ehkä ollut hyvä asia mun tulevien potilaiden puolesta), mä olin aika varma sen käsittelemättömän asian välttelevän mua. Kolme päivää oli mennyt, enkä mä ollut nähnyt Annista vilaustakaan saapumisen jälkeen. Mä huokaisin yhä tuijotellen hevosta tarhassa, kun mä mietin sitä iltaa. Kaikki oli tapahtunut vauhdilla, mutta hiljaa ja se oli pistänyt pään sekaisin. Kolme vuotta sitten”Kimillä on bileet”, oli Pyry houkutellut. ”Okei, ne on periaatteessa abibileet, mut jos te tuutte niin eipä oo enää.” Koska muut oli suostuneet, olin mäkin. Ajatus toki sai mut hymyilemään, koska mä rakastin tiettyjä asioita tässä maailmassa ja bileet kuului niihin. Mä rakastin ihmisiä, mä rakastin tanssimista ja mä rakastin humalaa, joka sai kikattamaan ja kipristelemään varpaita tuolin alla. Iitu oli joskus sanonut, että mun pastellihiukset sopi värivaloihin. Musta tuntui, että se puhui totta, että mä itse sovin värivaloihin. Kun mä kohotin tanssiessani käsiä kohti kattoon kiinnitettyjä lamppuja, mä en tiennyt mitään paikkaa, mihin sopisin paremmin. Mä tunsin Pyryn kädet mun lantiolla enkä mä karannut. Ehkä se ei ollut vain löytänyt muuta tanssikaveria, joten se otti parhaan. Tietenkin mä osasin tanssia. Olinhan mä harrastanut sitä jo kymmenen vuotta, olisin aika luuseri jos en osaisi. Kun mä hain juotavaa, mä tunsin jonkun polttavan katseen mun niskassa. Polttavalla katseella oli ruskeat silmät ja brunette tukka, sen nimi taisi olla Anni ja se oli abi. Sen ilme antoi kaikin tavoin ymmärtää, ettei se pitänyt meidän tulosta. Tosin mä en tajunnut sitä lainkaan, mä vain näin katseen, joka katsoi liian pitkään. ”Mikaela”, mä kikatin ja kohotin muovimukin mun huulille. ”Tunnenks mä sut?” se kysyi niin ylimielisesti, että mua vaan kikatutti lisää. Kohautin mun olkiani, jäin katsomaan ruskeita silmiä ja lopulta join yhden kulauksen lisää. Tyhjä muki tipahti lattialle, kun mä tartuin Annin kädestä kiinni vetäen sen perässä tanssilattialle. Kuten sanottu, mä osasin tanssia. Hyvin. Niin, että Anni ei osannut kuin lähteä mukaan miettimättä asiaa enempää. Me juteltiin paljon. Vallattiin sohva Kimin olkkarista ja puhuttiin ikuisuus, ei mistään kovin tärkeästä, mutta puhuttiin kuitenkin. Ehkä se oli se viimeinen tequila, joka sai mut taas kikattamaan ja vahingossa kikattamaan vasten Annin huulia. Ja kun mä istuin jo hajareisin sen sylissä, jostain kuului vislaus. Se sai mut vain hymyilemään ja mä maistoin tequilan ja sitruunan ja miksiköhän helvetissä mä tein näin. Anni tuntui ajattelevan samaa, koska hetkessä mut sysättiin toiselle puolelle sohvaa. Se ryntäsi eteenpäin väkimassaan. Pian mä en nähnyt brunetesta enää jälkeäkään. Sen sijaan mä ajattelin, että mitään noin typerää mä en ollut tehnyt hetkeen. (Tai ehkä ikinä, mutta toisaalta mä olin tehnyt vähän kaikenlaista mitä en haluaisi allekirjoittaa.) ”Ja mitäköhän se oli?” Pyryn vinoileva ääni sanoi ja sohva painui sen istuessa mun viereen. ”Pyry tiiätkö”, mä hymähdin mietteliäästi. ”Mä oon nyt aika varma, etten todellakaan ole lesbo.” ”Harmi, mut kai mä saan silti vielä kuvitella sut sellaisena?” Pyry virnisteli ja sai mut taas kikattamaan. Ennen kuin ehdin sanomaan sanaakaan, oli mut nostettu olkapäälle roikkumaan ja kannettu takaisin tanssilattialle. NykyhetkiMä heräsin mun ajatuksista vasta jonkun tönäistessä mua hellästi kylkeen. ”Miksu?” kysyi arka ääni ja mä käänsin katseeni Anniin. Sen silmät oli ihan yhtä ruskeat, mutta jokin oli muuttunut. ”Joo hä?” mä vastasin heräten uudestaan tähän maailmaan. Hevoset olivat siirtyneet portille ja katsoivat meitä korvat hörössä. ”Jiri puhui jotain, että voisin viedä sut katsomaan Seppelettä”, Anni mumisi enemmän takin kaulukseen kuin mulle. ”Joten, olisko sulla nyt aikaa?” ”Joo”, mä suostuin. Kohmeiset sormet takin taskuissa tavoittivat pahvisen askin, jonka sisältöä mun keuhkot jo kaipasivat. ”Jos voin eka polttaa yhden röökin jossain. Onko teillä mitään paikkaa?” ”Polta vaikka parkkiksella”, Anni hymähti ja lähti ripeästi kohti selvästi sen omaa autoa. Mä seurasin mun vaaleansinisillä silmilläni sen menoa nostaen valkoisen kääreen huulien väliin. Se syttyi kehnosti – ulkona tuuli paljon –, mutta sytkärin hetkellinen liekki lämmitti sormia. Missäköhän mun hanskat edes oli? Kyllä ne mulla oli saapuessa ollut. Autossa oli pelottavan hiljaista. Hiljaisuus oli harvoin vaikeaa mulle. Mä saatoin puhua paljon, mutta en tuntenut sanaa painostava. Siksi musta oli niin piinavaa, kun ainoa ääni koko autossa oli mun käsinojaan naputtavat sormet. Ranskalainen manikyyri oli saanut mun kynsistä edes osittain siedettävät. Mä olisin halunnut geelikynnet, mutta ne olivat suorastaan sietämättömät tallilla. Peilistä mä näin mun korkealle ponnarille nostetut hiukset, jotka valuivat pitkinä ja aaltoilevina olkapäätä hipaisten. Ripsien ulkokulmassa oli yksi kirkas timantti. ”Miksu”, Anni aloitti varovasti, saaden mut säpsähtämään kuinka kovalta ääni kuulosti hiljaisuuden jälkeen ja tarttumaan käsinojasta tiukasti kiinni kuin vuoristoradassa. ”Mä oon halunnut puhua sun kanssa... No, siitä.” ”Munkin on pitänyt puhua sun kanssa”, mä sanoin niin rennosti, että hämmästyin itsekin. ”Mä oon pahoillani siitä, miten mä vain häivyin silloin... Mutta ihan oikeesti, mä tykkään pojista. Vain ja ainoastaan. Se oli jotain, mitä sinä iltana tajusin. Sori, jos loukkasin sua jotenkin.” Tuijotin Annia varmaan ikuisuuden. Meni minuutteja, kunnes kikatus karkasi mun huulien välistä, muuttuen hallitsemattomaksi nauruksi. Anni katsoi mua epävarmasti, mutta ehkä vähän rennommin. Mä nauroin niin kauan, että mun vatsalihaksiin sattui enkä kyennyt enää nauramaan. Ehkä Anni nyt luuli mun olevan hullu. No, ei kovin kaukana totuudesta. ”Siis mä oon ihan samaa mieltä. Tai siis, mäkin tykkään pojista. Vain ja ainoastaan. Ihan hyvä, että ei menty sen pidemmälle”, mä vastasin virnuillen ja näin, kuinka Anni lysähti kuskin penkillä helpottuneena. ”Mut mitä sä sanoit Jirille? Miten me tunnetaan?” ”En mä sanonut mitään”, Anni hymähti ja kaarsi vihdoin tallin parkkipaikalle. ”Mutta jos se kysyy, meinaan sanoa vaan lukiosta.” Astuessani ulos autosta mun kasvoilla oli jo virallinen Mikaelan kestohymy, joka paljasti kaikki valkoiset hampaat. Katse lähti tutkimaan Seppelettä melkein haastavasti. Suuria tarhoja, joissa hevoset näyttivät tympääntyneiltä sen hetkiseen tuuleen. Rakennuksia toisen perään, joiden nimiä Anni luetteli kovalla tahdilla. Seppele ei ollut järjettömän suuri, se oli enemmänkin kodikas ja niin suomalainen. ”Tällänen tää siis on”, Anni sanoi levitellen käsiään. Mun katse oli viipynyt maneesissa, joka tulisi olemaan mulle varmaan vielä tuttu paikka. ”Se on ihana”, mä hymisin hiljaa saaden Annin hymyilemään. ”Tuu, mennään kattomaan Lailaa.” Laila oli suuri puoliveritamma, joka oli selvästi vienyt Annin sydämen pahanpäiväisesti. Nainen höpötti tammasta ummet ja lammet varmaan emänisänisänisänisään asti enkä mä tohdennut kertoa, etten ymmärtänyt puoliveristen suvuista mitään. Mut esiteltiin myös Lailan jälkeläisen isälle, jollekin Topille. Sanokaa mun sanoneen, että kouluratsastajana mä kyllä tunnistan kouluhevosen kauas. Mä en kehdannut jäädä tuijottelemaan ruunikkoa hevosta kovin pitkäksi aikaa ja samalla kertoa, että Topi kiinnosti mua paljon enemmän kuin Annin Laila. Olihan mulla nyt sentään käytöstavat. Tosin mun silmiin syttyi varmasti ihan uusi pilke, kun Anni kertoi Topin hoitajasta Danielista. Se oli kuulemma joku superhyvä kouluratsastaja, joka oli luvannut jotain valmennuksiakin. Hymyillen mulle Anni lupasi pistää mulle viestiä heti, kun tietäisi sellaisesta. Ja vaikka mun sormet oli yhä kohmeessa, koska mun hanskat oli kadonneet, ei se haitannut. Annin innostus sai munkin sisällä kuplimaan ja mua ei haitannut enää lainkaan, että mun ja Lusmun oli taas pitänyt muuttaa. Ehkä meillä vihdoin olisi koti.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 6, 2015 15:16:14 GMT 2
6. joulukuuta 2015 Kolmas | The One with the Blondes Ketään ei jostain syystä koskaan järkyttänyt tieto, että mä olin ääretön joulufriikki. Musta joulukuu oli parasta mitä oli. Hyräilin joululauluja aamusta iltaan, poikkesin täydellisesti mun kaavasta pukea Lusmu vaaleansiniseen, vaihtaen sen kirkkaanpunaiseen, sain koko mun kämpän näyttämään joulupukin oksennukselta enkä viikkoa ennen joulua poistunut mihinkään ilman tonttulakkia. Mun traditio oli tuoda talliin oman vivahteeni varsinkin jouluisin. Siksi mä revin satulahuoneessa pinkin ja paksun takkini kaveriksi mustia toppahousuja sekä tungin villasukkiin tungettuja varpaita kumppareihin. Pipo vedettiin tiukasti syvälle päähän ja huivi piilotti kasvot nenään asti. Tiedän. Näytin siltä, että olin lähdössä valloittamaan vähintäänkin Mount Everestiä enkä Suomen leutoon talveen etsimään joulukuusta. Onhan täällä nyt melkein talvi, vakuuttelin itseäni tarpoessani ihan kiitettävässä määrässä lunta. Pakkasasteita ei ollut kuin muutama hassu, mikä teki lumesta narskuvaa. Se tamppautui jalkojen alla kovaksi ja olisi varmaan ihan loistava lumisotaan. Harmi että mä muut ihmiset tuntuivat olevan liian aikuisia lumisotaan. Otin kourallisen lunta kämmenelle, pyöritellen sen paksuissa, teddykarvaisissa nahkahanskoissa kovaksi palloksi. Tähtäys osui nappiin ja lumipallo hajosi keskelle mäntyä. Saha toisessa kädessä mä löysin mun kohteen aivan tallipihan rajalta. Kiskoen pipoa vielä paremmin päähän pastelliset letit viuhuen vedin sahasta terän suojan pois ja aloin sahata. Kuusi ei ollut iso ja sen varsi oli ohut, mutta olisin mä silti ottanut moottorisahan. Jostain ihmeen syystä Jirillä ja Annilla ei sellaista kuitenkaan ollut, joten nyt mä hinkutin onnettoman tylsällä sahalla melkein maassa istuen kuusen vartta poikki. Mä olin ehkä puolessa välissä, kun oli jo oikeesti hiki. Naama punaisena jatkoin jyystämistä ja aloin jo epäillä, että homma olisi nopeammin hoidettu ruokaveitselläkin. ”Öh.. Mitä sä teet?” Mä säpsähdin vierasta ääntä ja maassa kyykkien käänsin katseeni puhujaan. Sillä oli vaalea tukka, joka pursusi pipon alta huomattavasti viehättävämmin kuin mun oma hapsottava kuontalo juuri sillä hetkellä. Ripsienpidennykset räpsyen mä tuijotin tulijaa ja jotenkin tiedostin kuinka naurettava se tilanne oli. Mä lumihangessa hikisenä jumalattomissa toppavaatteissa kaatamassa kuusta tylsällä sahalla. Vedin karanneita hiuksia nopeasti pipon alle ja koetin unohtaa hapsottavat letit. ”Kaadan joulukuusta”, vastasin muina miehinä. Vaaleatukkaisen silmät siristyivät mietteliäästi pariksi sekuniksi, kunnes huulille levisi leveä hymy. ”Anna mä autan!” se sanoi enkä mä ehkä sittenkään ollut ihan vielä menettänyt kasvojani. Nainen esittäytyi Cellaksi, sen friisiläis-Oton omistajaksi. Cella puhui enemmän kuin laki salli ja silmät tuikkivat kuin joulukuusen kynttilät pakkasöisin. Hetkessä siitä huokui sellainen rentous, sellainen tunne ettei se koskaan pelännyt sosiaalisia kanssakäymisiä. Välillä lapasiin ahdetut sormet sutivat hiuksia pois kasvoilta, mutta lähinnä tyytyvyivät pitämään kuusta suorassa loppuvaiheessa. Kun kuusi oli vihdoin kaadettu, tarttui Cella sitä latvasta ja mä juuresta. Yhdessä tuumin me lähdettiin raahaamaan sitä kohti tallia, saaden hevoslauman tarhassa hyppämään metrin ilmaan meidän rämpiessä puskasta kuusi kourassa. Lusmu tuijotti meitä porukan ensimmäisenä ja sen hengitys oli höyryä ilmassa. Me jätettiin kuusi tallin sisälle nojailemaan kulmaan. ”Mulla on kuusenjalka autossa”, mä höpötin innoissaan, saaden Cellan kurtistamaan kulmiaan. ”Sä tosiaan oot tainnut suunnitella tätä”, se puhisi mun kipittäessä valkoiselle Audille. Blondin syliin tyrkkäsin ison pahvilaatikon, jonka suljettua kantta nainen katsoi epäillen. Itse tartuin painavaan kuusenjalkaan. Kuusi oli nopeasti pystyssä tallin nurkassa. Cella oli uteliaana jo avannut pahvilaatikon, jonka sisältö sai blondin silmät kirkastumaan ja suupielet kohoamaan virnistykseen. Joulukuusenkoristeet pursuivat pahvisten seinien yli. Me oltiin aika hyvä tiimi, vaikka itse sanonkin. Pian tallissa kökötti vähintäänkin salonkikelpoinen joulukuusi, jonka koristeet olivat porkkanoita, pipareita ja näkkäreitä. Ehkei siinä ollut hirveästi kimallusta ja kiiltoa, mutta sopi kotoisaan talliin loistavasti! Hymyillen kiinnitin piparitähden latvaan, vetäytyen sitten ihailemaan lopputulosta. ”Joulun jälkeen sen sitten voikin heittää suoraan hevosille tarhaan”, mä hymisin saaden Cellan näyttämään vielä innokkaammalle. ”Mun täytyy varmaan vaan askarrella uudet kranssit hevosten oviin, kun Lusmu söi ne edelliset. Luojan kiitos niissä ei ollut rautalankaa! Se osaa olla vähän possu aina välillä.” ”Hyvä vaan, että se on kotiutunut hyvin”, Cella nauroi. Me oltiin sovittu Annin kanssa maastolenkki iltapäivällä. Nainen oli luvannut näyttää mulle parhaat maastolenkit rauhallisen käyntilenkin muodossa, joten pian mä istuin Lusmun selässä valmiina lähtöön. Sen yllä oli vaaleansininen fleeceloimi, joka lämmitti satulan ja takapuolen välissä yllättävän paljon. Vaalea harja oli palmikoitu pitkin juurta, mutta otsatukka vyöryi päätä pitkin peittäen vaaleat silmät näkyvistään. Oli se aika näyttävä, jos ei muuta. Me samoiltiin varmaan ikuisuus. Käynti oli vapaata, mä annoin hevosen kulkea pitkin ohjin. Lusmusta näki taas kuinka se rakasti näitä retkiä. Annin Väiskissä tuntui olevan vähän enemmän virtaa, koska aina ajoittain se otti muutaman steppaavan raviaskeleen. Silloin Anni vain nauroi sille ja pyysi takaisin käyntiin. Vain kerran rautias suomenhevonen meinasi saada paskaslaagin, kun aivan tien vierestä pusikosta ryntäsi esiin pieni poni. Sen selässä istui vielä pienempi tyttö, jonka hengitys huurusi huivin takaa. Poni että tyttö tuntuivat tuijottavan meitä järkyttyneinä, pysähtyen metsän reunaan. Shetlanniponi ojensi turpaansa meidän hevosia kohden saaden Lusmun hörähtämään kutsuvasti. ”Sori jäbä, mutta se taitaa olla vähän pieni sulle”, mä hymyilin. Onni oli ori, joka ei hermostunut tammoista. ”Inkeri, venaa!” kuului ääni takaa ja pian shetlanninponin viereen tupsahti toinen, vähän suurempi pikkuponi. Parivaljakko jäi kököttämään vierekkäin tien reunaan meitä katsellen. Kummankin kypärän alta tunki vaaleita hiustupsuja. Suurempi poni oli kaunis rautias, jonka uteliaat silmät olivat lempeät. Annin hymystä päätellen se tunsi molemmat. Vaikka molempien katse viipyi mussa hetken, alkoivat ne jutella rennosti Annin kanssa. ”Joo, lähdettiin vähän katsomaan maastoja”, Anni kertoi ja taputti Väiskiä kaulalle. ”Miksu muutti vasta alle viikko sitten meidän talliin, joten se ei oo vielä ihan perillä näistä maastoista. Ja siis joo, Miksu, Inksu ja Clara.” ”Mikaela”, mä esittäydyin itse ja kohotin mun kättäni hiukan. Kasvoilla mulla oli hymy. ”Ja tää on Lusmu.” Lusmu tuntui yhä ajattelevan, että voisi kyllä vähän tutustua näihin kahteen leidiin, mutta tyytyi tuijottamaan kaksikkoa korvat heiluen. Mä hymyilin sillekin, tunkien letiltä karannutta harjankiehkuraa paremmin paikoilleen. Omia lettejäni en kehdannut edes miettiä. Varoen vilkaisematta niitä nostin huivia suojaamaan paremmin kasvoja. Anni jutteli kaksikon kanssa vielä jotain, kunnes me lähdettiin jatkamaan matkaa. Tunsin kuinka kylmä alkoi löytää reidet, saaden ne vähän pistelemään. Anni hymyili Väiskin selästä ja jutteli siitä ja Lailasta. Se sanoi, että mun pitäisi tulla sen ja Lailankin kanssa joskus maastoon. Jäi vähän epäselväksi, miten Anni oli ajatellut sen ajatuksen toteuttaa, koska vaikka Lusmu käyttäytyikin nätisti lähempänäkin tammoja, olisi muita käytännönongelmia. Kuten hevosen raahaaminen Seppeleeseen. Me oltiin Annin kanssa jo sovittu, että koetettaisiin käydä maneesilla samoina päivinä, jolloin ei tarvitsi lähteä kuljettamaan trailerilla vain yhtä hevosta. Tietenkin munkaan ei ehkä tarvitsisi ihan niin paljon selitellä, mitä tein Seppeleen maneesissa kun Anni oli mukana. Posket olivat saaneet pientä punaista väriä, kun me kopisteltiin lunta tallin oven suuhun. Kopistellessani saappaitani mun huomio ei ollut täysin Lusmussa, minkä se käytti heti hyväkseen. Se ryntäsi epälusmumaisesti mun ohi kohti nurkkaa ja pian sen turpa oli kiinni meidän upeassa joulukuusessa. ”Oho”, mä mumahdin revittyäni hevosen sen kimpusta. Joulukuusessa oli viehättävä aukko keskellä sen koristeita ja havupeitettä. ”Lusmu sanoo, että joulukuusi on hyväksytty”, Anni virnisti. Mun teki mieli tehdä molempien käsien facepalm, mutta tyydyin viemään Lusmun karsinaan ja kääntämään joulukuusen ympäri siten, että reikä oli nyt seinää päin. Suomenhevonen karsinassaan tosin näytti niin onnelliselle ennen aikaisesti joululahjastaa, että en mä voinut kuin hymyillä.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 12, 2015 15:19:43 GMT 2
12. joulukuuta 2015 Neljäs | Hankitreenejä
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 28, 2015 21:03:49 GMT 2
16. joulukuuta 2015 Danielin kouluvalmennus
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 29, 2015 3:11:37 GMT 2
29. joulukuuta 2015 Viides | Seppeleen lantalasta ja yläkerran päivällisestä Joskus mä mietin mikä mun asema tässä maailmassa oli. Siis olinko mä vain jonkinlainen yläkerran herran päivällisviihde, mille se sai nauraa silmät kyynelissä. Siltä musta ainakin tuntui, kun koetin epätoivoisesti löytää Cellan mulle esittelemää tupakkapaikkaa Seppeleen pihalta. No menikö suunnitelmien mukaan? Ei. Löysinkö? En. Mitä mä sitten löysin? Lantalan. Kyykistelin varmaan vartin tutkimassa, voisko lannan seassa mitenkään olla tupakantumppeja. Tiirailtuani epätoivoisesti ruskean massan ja lumen sekoitusta, en mä nähnyt yhtään tumppia tai edes siihen viittavaa. Aski kuumotteli jo vähän liikaa taskussa, ehkä mun pitäisi vähentää. Tai ehkä ei niinkään edes ehkä vaan todellakin pitäisi. Sekavissa ajatuksissa (johtuneeko niksoista vai olinko mä jonkinlaisissa lantapöllyissä) mä nousin ylös ja äänekkäästi tuhahtaen käännyin ympäri. Sitten mä törmäsin niihin. Ne ylettyivät mua ehkä vähän polven yläpuolelle, niissä oli terävä reuna ja tunnistin ne nopeasti täysiksi kottikärryiksi. Ja mitä ne olivat täynnä? No lantaa. Jokin pieni ääni mun päässä käski olla kaatumatta niitä päin, joten käsilläni viuhtoen koetin saada mun painopisteen siirrettyä taakse. Vasta mun ollessa jo täydellisesti pois tasapainosta kaatumassa taaksepäin mä tajusin, ettei sekään ollut ihan paras vaihtoehto. Ja niin mä kaaduin takamukselleni lantalaan, koettaen miettiä oliko lantalaan uppoaminen parempi kuin naamalleen kottareihin rämähtäminen. Mun hämmennys sai mut pysymään paikoillani varmaan minuutteja, kunnes mä tajusin siirtää katseeni polvista ylöspäin. Kottikärryillä oli myös kuski. Joku sellainen, jolla oli 50 euron pipo vaikkei se edes eronnut mitenkään halpojen ketjujen valikoimasta ja vähän liian puhdas takki ollakseen tallilla. Hetken sen kasvot oli hämmentyneet, mutta vaihtoivat pian ilmettä. Ai. Kyllästynyt jätkä. ”Ei kannata juosta kottareita päin”, se huomautti erittäin viisaasti. ”Ei kai”, mä vikisin takaisin ja mietin kuinkakohan ruskea mun selkämys mahtoi olla. Mä vilkaisin Kyllästynyttä jätkää, siltä ei kai anteeksipyyntöä heruisi. Tai siis, mä en ihan ollut varma kenen syy tää oli, mutta mä olisin sentään kävelevä lantapallero tämän jälkeen. Mä ojensin mun käteni sojottamaan kohti Kyllästynyttä, joka katsoi mua vielä kyllästyneemmin jos mahdollista. Hetken jo luulin, että se olisi kyllästymisen lisäksi myös tyly kunnes käsi veti mut ylös. ”Kiitos”, mä rääkäisin vähän kovemmalla volyymilla kuin mun piti. Se kuitenkin tuntui menevän läpi, jos ei mitään muuta. ”Ole hyvä?” Kyllästynyt sanoi epävarmasti. Ehkä se sittenkin ajatteli, että kottareilla toisten kumoon työntäminen lantalaan ei ollut hyvää käytöstä. ”Mikaela”, mä esittelin itseni, vetäen yhden korkealta ponihännältä karanneen hiussuortuvan korvan taakse. Sormenpäät jättivät kasvoihin yhden ruskean viivan, josta mulle ei tietenkään kerrottu mitään. Mä vilkaisin itseäni alaspäin, kääntyen sitten selin Kyllästyneeseen. ”Sotkiko pahasti?” Se hämmentyi ehkä pieneksi hetkeksi, vaikka mä kyllä tarkoitin lähinnä mun selkää. Tunsin erittäin hyvin, kuinka mun takapuoli oli likainen ja ällöttävää kyllä, kostea. Toivoin, että se oli lunta. ”No... Ei se pahasti”, Kyllästynyt valehteli loistavasti. ”Mä oon Kristian.” Jotenkin mä jopa yllätyin, ettei Kyllästyneen oikea nimi ollut Kyllästynyt. ”Okei, no... Mun pitäis varmaan mennä tekemään itselleni jotain”, mä hymähdin ja koetin yhä vilkuilla olan yli mun selkää. En onnistunut. Lopulta kummallisesti pyörien lähdin vaappumaan kohti tallia, kunnes totesin etten ollut pöllö enkä näkis mun selkää ikinä. Ehkä helpointa olis kuitenkin ottaa vaan takki pois päältä. Tallissa mä lähdin etsimään Annia. Mä tiesin sen olevan jossain siellä – Väiski oli jo kopissa Lusmun seurana. Onneksi ne molemmat osasivat käyttäytyä asiallisesti kuljetettavana. Toistaiseksi päivällinen ei ollut kuitenkaan yläilmoissa ohi, koska tietenkään mä en löytänyt Annia. ”Hey, you! Stargirl!” jonkun ääni huikkasi ja mä mietin, että Stargirl kuulosti ihan jollekin supersankarille. Onneksi mun fiilis on ihan kuin supersankarilla, hymähdin päässäni ja vilkaisin likaisia housuja ja takkia. Lionelia ei voinut sanoa mulle enää mitenkään vieraaksi. Se tunsi Cellan hyvin ja vietti usein aikaa maneesilla, jos Cella oli siellä Ottonsa kanssa. Ja usein myös silloin, kun mä olin siellä Lusmun kanssa, vaikka tänään ranskalaista ei ollut näkynytkään. ”Patonkimies”, mä hihkaisin takaisin ja koetin miettiä, etten ollut ympäriinsä hevosen paskassa. Lionel ei kysynyt mitä patonkimies tarkoitti, mutta toisaalta olin kutsunut sitä sellaiseksi jo useamman kerran. Ehkä se luuli sen tarkoittavan jotain hurmaavaa ja statusta nostattavaa. ”What happened to you?” se kysyi nauraen katsoessaan mua. ”Well... A little accident. With shit. But it's okey”, mä virnistin. ”You have it in your face. No, don't touch it, you just spread it all over your face!” ”I want to say this is weirdest thing ever, but I have done lot of things.” Lionel nauroi ja jäi virnistelemään, kun mä mietin mitä teen hevosen lannalle mun kasvoissa mikäli en saa edes pyyhkiä sitä. ”Take this”, se sanoi lyhyesti ja tyrkkäsi mun käteen nenäliinan. Mä katsoin sitä epäilevästi. ”I hope this is clean.” ”Come on, you have shit in your face.” ”True.” Lionelin ilmeestä päätellen mun naama ei ollut vieläkään kovin puhdas, mutta ainakaan se ei sanonut mitään. Mä ilmoitin etsiväni nyt Annin, minkä mä löysin varustehuoneesta (jossa oli siis myös varmaan kymmenen muuta ihmistä tuijottamassa mun uutta luukkia). Se katsoi mua pitkään ja käski riisua takin ennen kuin istuisin sen autoon. Trailerissa Lusmu katseli mua sen lempeillä silmillä. Väiski ei niinkään ollut kiinnostunut musta, se nyhti heinäverkkoa tyytyväisenä. Mä rapsutin sen vaaleaa otsaa hymyillen. Se nojautui kättä vasten tyynesti. Mä astuin ulos trailerin sivuovesta – tai ainakin yritin, kun liukastuin nenälleni maahan. Voisitteko nyt pliis lopettaa sen päivällisen?Anni nauroi mun nyrpeälle ilmelle, kun istuin sen viereen autoon tukka lumessa. ”Missä sä oikein olit?” se kysyi pistäessään vaihteen päälle. ”Ja miksi sä oot noin likainen?” ”Lantalassa”, mä hymähdin katse nyrpeästi eteenpäin. ”Ja koska istuin siinä.” Annin ilme oli varsin sanoinkuvailematon.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Jan 7, 2016 3:03:54 GMT 2
6. tammikuuta 2016 (??) Kuudes | Robert&Harry Mä en voinut edes tuomita Robertia sen synkästä ilmestä, joka sillä oli ollut koko ajan kun se oli hoitanut Harryn jalkaa. Nyt jätkä istui pesukarsinan selkä vasten kylmää seinää hartiat masentuneessa lysyssä ja musta tuntui, että se teki kaikkensa ettei alkaisi itkeä. Se ei varmaan kuulunut kenenkään unelmiin alkaa parkua keskellä tallia, mutta musta se olisi ihan okei tässä tilanteessa. Tuskin kukaan tässä tallissa voisi väittää, että silmät pysyisivät kuivina mikäli niiden omille tai hoitohevosille tapahtuisi jotain. Mutta mä en sanonut sitä ääneen vaan istuin Robertin vieressä nojaten vihreään kaakeliin. Puoli tuntia meni hiljaa. Me ei sanottu mitään, molemmat vain tuijottivat suurta puoliveristä karsinassa. Harry oli alkanut riiputtaa päätään vielä enemmän ja se olisi varmasti alkanut nukkumaan, ellei ohi olisi juossut ihmisiä ihmettelemässä. Salma ravisteli lunta hupustaan katsoen meitä hiljaa, mutta mun pudistaessani päätä vähän varoittavasti se pakeni poninsa luokse nopeasti. Jossain välissä mä pujotin sormet Robertin sormien lomaan. Se tuntui sopivan ystävälliseltä eleeltä, vaikka toisaalta mä olin puhunut Robertin kanssa ensimmäistä kertaa tänään. Mulle ystävystyminen oli aina ollut helppoa. Tiedättekö ne memet, joissa lukee ”I'm shy at first, but once I'm comfortable with you, get ready for some crazy shit” tai jotain vastaavaa tumlbrteinit pelastavaa? No, mä jätin ekan vaiheen kokonaan väliin ja tunsin itseni kotoisaksi kenen seurassa tahansa silmänräpäyksessä. Viimein Robert mumisi itse jotain. Mä olin aika varma, ettei se puhunut suomea, mutta en saanut sanoista tarkemmin selvää. Se hieraisi kämmenellä poskeaan, vaikka mä en nähnytkään kyyneltä. Toisaalta mä koetin pitää katseeni toistaiseksi suuressa tammassa. ”Älä nyt maalaile piruja seinille, voihan se olla pelkkä reikä”, mä sanoin viimein, saaden Robertin puuskahtamaan. ”Mitä jos ei ole?” se mutisi heiveröisellä äänellä. ”Sitten sä hoidat sen kuntoon, eikö?” mä jatkoin hymyillen rohkaisevasti. ”Kyllä mä tiedän, että se raskasta, mutta jos joku tässä nyt tarvitsee kannustusta se on Harry. Ei se murehtiminen enää auta, nyt sä vaan keskityt antamaan sille sellaista hoitoa mitä se tarvitsee.” ”Mutta...” ”Ei mitään muttia. Mä olen sitä paitsi varma että sä saat kyllä niin paljon apua kuin vaan tarvitset! Eikö sulla oo hoitajakin?” mä saarnasin ja sain Robertin masentuneen ilmeen hetkeksi jopa hämmentyneeksi. ”Ei hitto, Jutta!” se määkäisi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Hetken se näpytteli sitä kovin kiivaasti, kunnes huokaisi raskaasti. ”Se ehti just lähteä tallilta.” ”Ihan varmasti se kuitenkin olis täällä, jos olis paikalla! Mutta huomaatko, ei sulla oo mitään hätää. Nyt vaan keskityt siihen, että Harryllä on kaikki hyvin. Sun masentuminen ei nyt ole se mitä se tarvitsee. Tiedän kyllä, kuinka syvältä se on kun omalla hevosella ei oo kaikki hyvin, mutta sieltä on pakko ponnistaa ylös. Hevosten kanssa sattuu, se vaan täytyy kestää”, mä paapatin ja huokaisin lopuksi syvään. Juuri sopivasti ohi kirmasi Cella vaalea tukka lehähtäen, nokka korkealla kohti taivasta. ”Ja säkin ihan varmasti tiedät sen, että kaikkia hevosten kanssa tapahtuneita ei vaan voi estää. Sä et voi syyttää ketään siitä, että jonkun hoitohevonen on ehkä potkaissut sun tammaa.” Robert pysyi hiljaa enkä mä ollut varma oliko se mulle jo vihainen. Se ei kuitenkaan vetänyt sen kättä pois. Mä tyydyin taas hymyilemään rohkaisevasti ja koetin olla ajattelamatta, kuinka naurettavilta me varmaan näytettiin istuessamme ison harmaan kanssa pesarissa käsi kädessä. Mutta jotkut ystävyydet alkoivat naurettavasti. Kun Robert viimein nousi ylös, Harry höristi heti korviaan. Robertin nostaessa kätensä sen otsalle, mä näin kuinka Harry venytti naruja, joilla oli kiinni, nojatakseen omistajansa kättä vasten. Robert syötti hevoselle yhden hevosnamin ja mumisi jotain surullisella äänellä. ”Mä en vain tiedä mitä mä teen jos menetän Harryn. I swear to god, mä en vaan kestäisi sitä.” Yksinkertainen asia, jonka sanomiseen tarvitsi niin paljon. Silti sen ymmärsi jokainen hevosihminen maailmassa. Mä mietin Lusmua, joka nautti talvipäivästä kotitarhassaan. Tiesin, että sinä päivänä kun mä menettäisin sen hevosen, mä romahtaisin. Ehkä vain viikoksi, mutta romahtaisin siksi pieneksi ajaksi kuitenkin. Lusmu oli ollut mun ja mä olin ollut Lusmun siitä saakka kun mä olin nähnyt parin viikon ikäisen varsan riekkumassa laitumella. Se olisi parempi rakkaustarina mitä yksikään mies tulisi mun elämään saamaan ja sekin oli asia, jonka vain hevosihmiset ymmärsi. Siksi mäkin tajusin katsoessani Robertin kainaloon tunkevaa Harryä, että ihan yhtä paljon kuin Harry tarvitsi Robertia, Robert tarvitsi Harryä. Mä en sanonut mitään, mutta mun yllätykseksi Robert sen sijaan alkoi puhua. Yhä varsin poissaolevalla äänellä, mutta mä tartuin syöttiin. Mä puhuin ihan kaikesta, mikä mun mieleen tuli (ja voi kuinka helppoa se mulle oli): Mun ja Lusmun uutenavuotena tehdystä Vaativan B:n debyytistä, kuinka mä vielä joskus halusin Lusmun kantakirjaan ja kerroin niitä kaikkia tuhansia unelmia, joita mun hattarapäässä oli. Robert ei liikkunut mihinkään hevosensa vierestä koko sinä aikana. Kun kello oli viisi vaille kolme, se ehdotti meidän siirtymistä tallin ovelle – juuri sopivasti, koska vieras auto kaarsi pihaan. Sarita Sumari oli sellainen ihminen, jonka astuessa huoneeseen halusit vain piiloutua nurkkaan ja vaikuttaa mahdollisimman viattomalle. Siitä huokui sellainen auktoriteetin hyökyaalto, joka lyttäsi sut kasaan kaikella sillä työllä kerätyllä ammattitaidolla. Kokemus huokui naisen kasvojen jokaisesta uurteesta ja jopa tavasta, jolla nainen käveli. Ehkä siksi mä vähän vinkaisin ja piilouduin Robertin selän taakse naisen lähestyessä. ”Sarita on ihan kiva tyyppi, oikeesti”, Robert sanoi mulle. Mä vinkaisin vain uudestaan ja puristin sen ranteesta vähän liian kovaa. ”Musta tuntuu, että mä liukenen yläkertaan... Tai jonnekin...” mä rähisin. Robert vilkaisi mua ehkä jopa huvittuneesti. Nopeammin kuin salama mä katosin Sarita Sumarin tieltä portaat vikkelästi ylös hyppien. Mä bongasin Annin ylhäältä nopeasti ja kipitin sen viereen istumaan. ”Huh, olipahan päivä”, Anni huokaisi ja sen ilmeestä näki kuinka edellinen yö painoi. ”Sä sen sanoit”, mä rutisin leikkien, ettei mun pipon alta löytynyt hiusten sijaan siniviolettia harakanpesää. Mä en ollut käynyt aamulla edes kotona, mikä mulle oli erittäin epäominaista. Mä olin lätrännyt Annin ja Jirin vessassa mun naaman taas tavalliseen kuosiin, mutta hiukset olivat saaneet jäädä. Siltä ne näyttivätkin. Jotenkin se iski kovaa mun egoon – kaikki se huolittelun puute. Huolellinen ulkonäkö oli mulle elämän ja kuoleman asia. Niin naurettavalta kuin se kuulostikin niin mä nyt vain olin niin pinnallinen itseni suhteen. Huone hiljeni hetkeksi kun sisälle astui se Andrei, jota kaikki tuntuivat vähän pelkäävän (tai ainakin kunnioittavan). Se näytti sille, ettei edes tiennyt mitä teki sisällä. Mä tuijotin sitä silmät sirrissä pitkään, mutta en vieläkään muistanut miksi se näytti niin tutulle. Mun ajatukset keskeytettiin, kun Anni kysyi multa tulisinko mä sen kyydillä vielä takaisin tallille. Koska mun oma auto oli Annin luona, mä luonnollisesti suostuin. ”Sori, etten kerennyt auttamaan sen Lailan kanssa enempää”, mä pahoittelin, koska se oikeasti suretti mua. Toisaalta, Robert oli kaivannut apua. ”Äsh, kyllä mä ymmärrän”, Anni sanoi ja huiskautti mun murheet sivuun yhdellä käden heilautuksella. Mä olin ollut ylhäällä jo melkein tunnin, kun uskaltauduin kohti alakertaa. Harry seisoi yhä pesarissa, mutta Robertia tai eläinlääkäriä ei näkynyt missään. Mä ehdin hetken rapsutella ison harmaan kaulaa, kun Robert ilmestyi käytävälle. Sen posket vähän kiilteli märkinä. ”No?” mä kysyin, kun Robert vain katsoi mua. ”Se on vaan reikä”, Robert lopulta huokaisi ja mun huulille kohosi hymy. ”Tälli on vaan ollut sen verran raju, että arastelee sitä tavallista enemmän.” ”Eiks se oo kuitenkin hyvä uutinen!” mä rääkäisin saaden Harryn melkein sävähtämään hieman. Irvistäen taputin sen kaulaa rauhoittavasti. ”Joo... Kai?” Robert hymisi ja kliksautti riimunnarun kiinni hevosen riimuun samalla kun sohelsi molemmilta puolilta pesarin narut irti. ”On se! Ja katso nyt, se käveleekin jo paremmin”, mä huomautin Harryn astuessa jalalle jo hieman enemmän. ”Kai sitten...” Robert mutisi, mutta kun se katsoi hevostaan sen kököttäessä karsinassa, mä olin ihan varma, että se vähän hymyili.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Jan 8, 2016 1:56:24 GMT 2
7. tammikuuta 2016 Seitsemäs | Suitset Seppeleen vessassa Siis oli ihan mukavaa ajaa tallille huomatakseen ettei sun hevosen suitset olleet siellä missä niiden piti olla. Kauhuskenaariot pyöri mun päässä kun mä kuvittelin hevosvarustevarkaita hiipimässä yöllä Annin ja Jirin pihassa. Hetken mä vain tuijotin tyhjää naulaa, kunnes tajusin satuloiden olevan paikallaan. Kukaan varustevaras ei olisi niin tyhmä, että ottaisi vain suitset jättäen kalliit satulat ja esimerkiksi Ikea-kassista pilkottavat Lusmun lompakon-laihduttaja kankisuitset paikoilleen. Mä naksauttelin kieltäni miettiessäni mihin mä olisin voinut pienessä tallissa suitset hukata. Mulla meni ikuisuus, kunnes tajusin olleeni eilen maneesilla. Karsinastaan mua hämmentyneesti tuijottavan Lusmun ohi hiippaillessani kuiskasin sille anteeksipyynnön, sen jäädessä katsomaan mua sinisillä silmillään pitkään. Mä kuulin perääni lähetettävän hörähdyksen, mutta mulla oli tunne ettei se meinannut mitään läheisyydenkaipuista vaan lähinnä ruoanhaluista. Suomenhevoset! Tai vaikka ihan vain miehet! Viskoin meidän vähintäänkin katu-uskottavalla ”Pimennysmuuttuja”-tarralla varustetun trailerin ylösalaisin. Traileri kiikkui puolelta toiselle kun mä käänsin kaikkea sinne jäänyttä roinaa ympäri. Viimein kun mulla alkoi olla jo vähän ahdistunut olo kuumuudenkin puolesta mä olin katsonut kaikki paikat enkä ollut vieläkään löytänyt sitä meidän vakioparia suitsia. Kutsukaa vaan naiseksi, mutta en mä halunnut käyttää muita suitsia! ”Mitä sä teet?” kysyi Annin ääni huvittuneena. Mä käännyin turhan nopeasti repien huivia kauemmas mun kuumottelevista kasvoista. ”Mä oon kadottanut meidän suitset!” mä parkaisin kovaan ääneen. Anni näytti hetken siltä, ettei tiedä mitä sanoisi ja hymähti sitten kuin ei olisi ihmetellyt lainkaan. ”No käy katsomassa Seppeleessä”, Anni tokaisi yksinkertaisesti ja paineli talliin. Mä olin Seppeleessä ennätysvauhtia, mikä sentään oli aika paljon, koska mä ajoin aina liian kovaa. Siinä katsoessani lumikuorrutettuja rakennuksia, mä en vain osannut päättää mihin ihmeeseen suitset voi hukata. Siis suitset?! Mä olin tietääkseni taluttanut Lusmun suitset päässä traileriin ja vaihtanut riimun siellä! Ehkä? Mä rynnin sisään talliin ihan vain huomatakseni, että ratsastuskoulussa itseasiassa kävi ihmisiä. Törmäsin parveen niin pieniä ihmisiä, ettei niiden pitäisi osata edes ratsastaa vielä. Ne olivat juuri taluttamassa pikkupikkuponejaan ulos avustajiensa kanssa. Kai ne oli jotain alkeistuntilaisia, mä ajattelin ja rynnin sisemmälle talliin. Ehkä mun olisi pitänyt ensimmäisenä tarkastaa lantala. Mun tuurilla suitset olis just siellä. Koluttuani tallin alakerran melkein karsinoiden turpeetkin kääntäen, päätin mä varmistukseksi vielä vilkaista vessanpönttöönkin. Ehkä joku oli tsiigannut vanhoja ja käytöstä kuluneita suitsia (juonipaljastus: tavalliselle ihmiselle ne olivat täysin salonkikelpoiset) meinaten ettei sellaisia kehtaisi kukaan käyttää ja päättänyt vetää vessanpöntöstä alas. Mä leväytin vessanoven vauhdilla auki jättäen sen selälleen ja tungin yllättävän tilavaan vessaan sisälle vilkaisten vessanpöntön taaksekin. Kamoon suitset, tsempatkaa! Ja sitten tuli legendaarinen Mikaela-moment, sellainen, jota kukaan ei halunnut muistella myöhemmin: Mä kykin tsiigailemassa aukinaista vessanpönttöä kuin se olisi Lumikin pahan kuningattaren taikapeili, joka kertoisi pian mulle etten mä tosiaan ollut maan kaunein ja saisi mussa aikaan pahan itsetunnon romahtamisen sekä identiteettikriisin vaikkei maksaisi edes mun psykologikäyntejä, kun joku mun takana köhähti kovaan ääneen. Mä suoristuin nopeasti, lyöden pääni lavuaariin ( Miten??) ja kääntyen niin nopeasti, että olisin kaatunut vessanpönttöön ellen olisi napannut väkivaltaisesta lavuaarista kiinni. Hämmentyneesti räpytellen superripsiäni mä tuijotin miestä, joka selvästi yritti puhua mulle. ”Mtäh?” mä mongersin ja mietin kuinka kovaa lavuaari muka pystyi lyömään. ”Siis että... Harrastatko sä tota vessanpöntön tuijottamista useinkin vai onko se joku uus villitys mihin mä en tosiaankaan halua osallistua?” Andrei kysyi kulmat niin arvostelevasti kurtussa, että mun sormet jo vähän nytkähti valmiina suoristamaan ne. Se olis kuitenkin voinut olla toisesta vähän epäasiallista. ”Eikun mä etsin mun suitsia”, mä möläytin, koska sehän oli ihan selvä asia. Andrei katsoi mua niin pitkään hiljaa, että se vähän ahdisti. Mä se olin lopulta, joka alkoi paapattaa. ”Hei ollaanko me tavattu ennenkin? Siis kun sä näytät tosi tutulle. Mä kyllä tapaan paljon ihmisiä joka viikko. Varsinkin miehiä ---” Sen sanoessani mä hiljenin täysin ja mun jo valmiiksi isot silmät muljahtivat vielä isommiksi. Mä kirosin mielessäni suunnilleen koko maailmankaikkeuden kautta, kaikista mahdollisista tilanteista mä en olisi odottanut ketään niistä näin. Tallilla. Ei miehet käyny koskaan tallilla! ”Sä näytät ihan kalalta noin”, se mies sanoi. Mä en kommentoinut mitään, koska mä tosiaan saatoin näyttää kalalta vaan koetin keksiä miten karata paikalta siististi ja vaivattomasti. Ehkä Andrei ei tajuaisi. Mutta seuratessani kulmien suoristumista rutusta tehden otsan taas virheettömän sileäksi, mä tiesin, että sekin tajusi. ”Sähän olet se---!” ”Turpa kiinni”, mä vikisin koettaen kuulosta äkäiseltä, mitä mä en tosiaan osannut yhtään. Mä vilkaisin käytävälle salakavalasti ympärilleni, napaten sitten Andreita takin rintamuksesta ja vedin sen vessaan mun kanssa. Se virnisti sellaisella tavalla mun vetäessä oven kiinni. Jos mä en olisi niin äärettömän pasifistinen persoona, mä olisin lyönyt sitä. Hetken mietin, rikkoiskohan vessapaperirullan heittäminen päin ylimielistä naamaa mun itselleni asettamia arvoja. ”Onks tää joku palvelu?” se kysyi virnistellen ja mä kurotin kohti vessapaperirullaa. ”Vai mikä sun mieltä nyt painaa? Sähän tässä olet se tuhma tyt--” ”Turpa kiinni”, mä nurisin uudestaan keskeyttäen lauseen jo toistamiseen. Siis voiko tilanne olla kiusallisempi? Ehkä mä mahtuisin vessan perällä olevaan kaappiin piiloon. Tajutessani, etten ollut tsekannut sen olevan suitsivapaavyöhyke, kyykistyin mä kurkkimaan sen sisälle. ”Siis sä halusit mut tänne sun kanssa katsomaan kaappeja?” ”Eikun mulla on sulle asiaa”, mäkätin pää kaapissa sisällä. Ei ollut suitsia, joten mä suoristuin seisomaan. ”Siis.... Öh...” ”Jos sä yrität kovistella tai jotain niin ihan vaan tiedoksi, mä oon jo kauhusta kankea.” ”Äh, ole nyt hetki hiljaa! Kyllä mä selviydyn tästä! Sä tuut vielä vapisemaan kuullessas Mikaela Linnanmäen nimen.” Virne. ”Ai sun nimi on Mikaela? Kiva tietää. Linnanmäki ei kyllä oo mikään kovin pelottava nimi.” ”Ei oo mun vika, että joku typerä huvipuisto on mun kaima! Mutta siis öh”, mä takeltelin taas ja päätin kerätä mun auktoriteettia nousemalla seisomaan vessanpöntön päälle. ”Sä et sitten hiisku mistään kellekkään, okei? Mä en halua, että se... juttu lähtee kiertoon.” ”Mitä mä siitä hyödyn?” Andrei naureskeli ja kun se vinkkasi silmää, mä heitin sitä vessapaperirullalla suoraan otsaan. ”Muuten mä tuun yöllä ja leikkaan sun kivekset irti”, mä rääyin tosi vakuuttavasti ja hyppäsin alas vessanpytyltä. Andrei katsoi mua leveä virne kasvoillaan, kun mä ohitin sen nokka pystyssä. Mä kurkkasin ulos vessan oviaukosta käytävälle ennen kuin uskalsin astua sinne. Tai siis, en mä ehtinyt astua kun Andrei tuuppasi mut ulos. Portaikosta kuului kova töminä, kun Inkeri marssi ne ylös meitä myrkyllisesti vilkaisten. Hetken mä mietin, olinko mä siitä oikeasti niin kamala. Sitten mä vilkaisin Andreita ja tajusin. Siis muistatteko kun joskus kerroin, että mulla on lahja? Mä vaistosin lähes erehtymättä, kuka piti kenestäkin tai edes jotain sinnepäin. Siksi mä virnistin vuorostani leveästi. ”Aaaaaw---” ”Hei, tää on sitten molemminpuoleinen juttu tää hiljaisuus.” Mä nostin kädet ilmaan puolustelevasti. ”Mä en ehtinyt edes sanoa mitään!” ”Sä sanoit ”aaw” ja se riitti”, Andrei murisi. Se lähti kohti tuntsarien käytävää ja katosi hetkessä kulman taakse. Mä ryntäsin tallista ulos vauhdilla melkein törmäten Kristianiin, johon mun pitäisi ihan tosissaan lopettaa törmäily. Liukastelin pihan poikki ja viimein kiipesin autoon, joka oli ehtinyt jo viiletä. Laitoin lämmityksen täysille mun pinkistä toppatakista huolimatta ja väänsin penkinlämmittimen tappiin. Seppele jäi nopeasti taakse. Puolessa välissä matkaa mä tajusin sen. Mulla ei vieläkään ollut niitä suitsia.Rykäisin käsijarrusta kääntäen auton ympäri.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Jan 14, 2016 0:29:08 GMT 2
13. tammikuuta 2015 Kahdeksas | Kun musta tuli taas ponivalmentaja Suoraan sanottuna mä en suunnitellut meidän sen viikon kankitreenin sijoittuvan lumituiskuiselle kentälle. Tuuli oli pakottanut vetämään huivin kasvojen eteen ja leijutti lumihiutaleita hiljalleen kohti maata. Fleeceloimi oli avattu edestä ja kiedottu mun jalkojen ympärille, verhoten myös puolet Lusmusta. Ja kaikesta huolimatta mun huulilla karehti pieni hymy, koska olihan se nyt aika suoraan satukirjasta. Ehkä mun pitäisi aina ratsastaa lumisateessa. Sillä hetkellä mä varmaan säteilin positiivista energiaa ympärilleni kuin hehkulamppu valoa. Jos musta tavallisesti hyökyi tietynlainen onnellisuuden aura, oli se hetki sellainen kertaa kymmenen. Maneesissa tunnit olivat käynnissä, mutta mä olin silti raahannut Lusmun mun mukaan. Annin ja Jirin kentän valot olivat pahasti vaiheessa, joten tallilla ei oikeastaan kyennyt ratsastamaan. Se hankaloitti asioita paljon. Toistaiseksi mä olin onnellinen omasta autosta ja trailerista, jotka tekivät tän mahdolliseksi. Yleensä Anni ja Väiski olivat mukana, mutta ne eivät jaksaneet ravata vieraalla tallilla ihan yhtä usein. Hyppäsin alas Lusmun selästä nostaen bridongin ohjat kaulalta. Kiinnitin loimen taas edestä, lähtien taluttamaan hevosta sisälle talliin. Mä olin saanut luvan hoitaa Lusmun aina pesupaikalla, joten mä tein niin nytkin. Seppeleessä oltiin aina niin ihania ja kilttejä. Ystävällisiä. Vastaanottavia. Lusmu hörisi hiljaa sen astuessa sisälle talliin ja koetti kurkkia paksun otsatukkansa alta. Joskus mä letitin sen isoksi palmikoksi. Harja mulla oli lähes aina letitetty, jotta se kasvaisi mahdollisimman pitkäksi (plot twist: se harja oli oikeasti vaatinut työtä). Mä olin juuri noussut avaamasta Lusmun pinteliä tallikäytävän ollessa kummallisen rauhallinen – toisaalta kello oli jo puoli kahdeksan, se oli maaginen aika. Käynnissä oli viimeinen tunti ja koska edellisetkin olivat ehtineet kadota paikalta, ei tavallista tuntilaisvirtaa ollut lainkaan. Vain joitain hoitajia, jotka naureskelivat karsinoilla ja juoksivat yläkerran portaita ylös-alas. Mä tunsin jo monia nimiä: kultajuhlista tuttu Aleksanteri seilasi tallikäytävää kuin ei oikein tietäisi mitä sen pitäisi tehdä, väistellen kaikkia muita aika hätääntyneesti, Rosa pysähtyi juttelemaan mun kanssa hetken, sellaisia ihan perinteisiä ”no menikö hyvin” -juttuja ja Cella hätisti sen takaisin liikkeelle, virnuillen mulle avoimesti. Ainoa, joka katsoi mua vähän alta kulmiensa oli se Daniel, jolle mun teki lähes pakonomaisesti mieli näyttää kieltä. En tiennyt miksi. Ainoa, kehen mun olisi hiukan tehnyt mieli törmätä oli Robert. Mä olin viimeksi tänään pyöritellyt puhelinta mun kädessä ja miettinyt pistäisinkö vaikka Facebookin kautta sille viestiä. Ihan vain kysyisin miten Harryllä menee. Toistaiseksi en ollut tehnyt mitään. Lusmun päästäen irti pesupaikalta mä lähdin taluttamaan sitä ulos. Se oli saanut niskaansa paksumman loimen, koska tulisi seuraavan tunnin viettämään trailerissa heinäverkkonsa kanssa. Ori olisi ihan tyytyväinen, kunhan sillä oli ruokaa. Mä olin pääsemässä juuri ovelle kääntyvään kulmaan, kun ovi toisella puolella käytävää aukesi. Vilkaisin tulijoita ensin hieman alta kulmieni, mutta pian näin sisälle luikahtavan Andrein. Sen tukka oli tavallista pahemmin sekaisin ja hartioilla lunta. Tupakankatku kulkeutui mun luokse asti ja kertoi jotain sen vapaa-ajan vietosta. No, paha mun oli puhua. ”Sä näytät kamalalle”, mä ilmoitin kovaan ääneen ja pörrötin miehen tukkaa vaikka se vaatikin jonkinlaista varpistelua. En voinut olla huomaamatta, miten Aleksanteri teki pienen matkan päässä täyskäännöksen Andrein nähdessään. ”Ja haiset vielä pahemmalle.” Sitten mä virnistin ja lähdin luikkimaan karkuun Andrein tappavaa katsetta. Lusmu näytti lähinnä järkyttyneeltä, ettei kukaan ollut vieläkään antanut sille herkkuja. Saanen mun selittää hetken: me oltiin kai jonkinlaisia kavereita Andrein kanssa. Hieman vinksahtaneita ehkä, mutta niin mä sen asian näin. Kun Lusmu oli tyytyväisesti rakkaansa (=heinäverkkonsa) kanssa, hyppäsin mä pois trailerista. Paksut talvisaappaat kopisten mä palasin takaisin talliin, ravistellen lunta mun takilta ja ratsastushousuilta. Löysin Inkerin heti, koska se oli vallannut pesarin heti meidän jälkeen – oli onni, että nyt oli talvi eikä pesari ollut kovin kovassa käytössä. Tirppa tapitti sen suurilla silmillään mua kuin olisin joku ufo tai jotain. Mä rapsutin sen otsaa. ”Oon valmis ihan just”, Inkeri puhisi. ”Mee verkkaamaan sit jo, mä käyn polttamassa yhden”, vastasin. Tunti oli kai juuri päättynyt, koska ihmisiä alkoi lapata sisään ovista. Paikalla notkuvista hoitajista mä nappasin mukaani sen, jolla oli punainen tukka ja jonka hajua ei voinut enää yksi tupakka pahentaa. ”Ei mua tarvitse raahata tolla tavalla, kyllä musta riittää kaikille”, se määkyi mun perässä. ”Tuu mun seuraksi”, mä vikisin takaisin astuen ulos. Lumisade oli loppunut. ”Just kävin.” ”Ja nyt käyt uudestaan.” Sytkäri leimahti valaisten kasvot hetkeksi. Se oli varmaan mun kaikista tavoista pahin. Siis tupakointi. Mä olin ollut perinteinen tuhkimotarina: nuori yläasteikäinen, joka alkoi polttaa koska kaikki muutkin. En ymmärtänyt enää miksi, koska enhän mä ikinä ollut kuten kaikki muutkin. En ollut ikinä ollut enkä tulisi olemaan. Daa, mun hiukset oli sinivioletit. ”Joten”, Andrei aloitti. ”Mä näytän kamalalle?” ”No ootko katsonu peiliin”, mä ivasin ja pyöräytin silmiäni. ”Ei vaan, oot tosi lutunen. Ainakin sen Inkerin mielestä, luulisin.” Andrei mulkaisi mua pahasti. ”Hei kamoon, juorut kulkee nopeasti”, mä hymähdin puhaltaen ilmaan savupilven. ”Eiks me olla keskusteltu täst aiheesta jo?” Andrei huomautti eikä näyttänyt kovin onnelliselle kuulemastaan. Ehkä se ei vielä ollut ymmärtänyt hevosihmisten puskaradion voimaa ja tajunnut sen vasta äsken. ”En mä sitä keskusteluksi sanoisi”, irvistin. ”Eikä siitä sellaista koskaan tulekaan. Vai miten sun rakkauselämä? Aletaanko puhua siitä? Kuinka monta meinasit ottaa tänään yöllä?” Mä mulkaisin Andreita sillä tavalla mihin mä pystyin eli aika huonosti. ”Se ei liity mitenkään mun rakkauselämään ja sä tiedät sen.” ”Älä sitten leiki mitään asiantuntijaa aiheesta kun sun oma elämä on niin kaukana siitä.” Mä puhalsin savua Andrein kasvoille, mutta se puhui totta enkä mä voinut siksi suuttua sille. ”Mulla on joka tapauksessa nyt valmennushetki sun kullanmurun kanssa”, hymähdin ja tumppasin tupakan. ”Nähdään jos nähdään.” ”Ehkä jo yöllä.” ”Kehtaakin.” Tönäistyäni Andreita mä tajusin pian, ettei se ollut fiksuin teko. Siinä kohtaa kun se nappasi musta kiinni vähemmän hellästi ja heitti lumihankeen mä kävin mun koko kirosanavaraston läpi kömpien ylös lumisena ja kohta luultavasti märkänä. Vesinorot alkoivat jo valua pitkin mun niskaa tunkien huivinkin alle. ”Sä oot niin kuollut.” No ei ollut, koska Andrei oli kuitenkin suunnilleen jääkaapin kokoinen. Onnistuin kuitenkin heittämään sitä onnistuneesti lumipallolla takaraivoon. Hipsiessäni maneesiin mä toivoin, etten jäätyisi seisaalleni. Tirppa posotti jo menemään maneesissa vauhdilla, mutta Inkeri istui selässä tyynesti. Ehkä se ei vain näyttänyt sen tunteita, mikä oli mun kuuleman perusteella epätodennäköistä. ”Ei tästä tule mitään!” se rääkäisi tehden mun olettamuksen oikeaksi. ”Tuleepa”, mä sanoin ja hymyilin niin säteilevästi, että se olisi varmaan sulattanut jäävuorenkin Titanicin tieltä. Mä olin valmentanut ennenkin. Nimenomaan poni- ja lapsiratsukoita kouluratsastuksesta (enhän mä ymmärtänyt esteistä mitään), pitäen siitä duunista suuresti. Inkeri väänteli sen naamaa Tirpan selässä, mutta mä käskin ottaa ohjat käteen ja pitää pohkeet kiinni. Kyllä kullanmurusta ja Tirpasta vielä jotain tulee, mä ajattelin Inkerin oikeasti keskittyessä sen puolipidätteisiin.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Jan 17, 2016 1:05:26 GMT 2
16. tammikuuta 2016 Yhdeksäs | Vaaleanpunaista shampanjaa Lunta oli paljon. Jalat upposivat siihen reiteen asti ja se kasteli varpaat saaden ne palelemaan. Mutta kun mä katsoin auringon paisteessa kimmeltävää hankea, ei sille voinut olla vihainen. Eilinen tuuli oli siloittanut pellon lähes koskemattomaksi, mikä kelpasi mulle hyvin. Lusmun selkä lämmitti, kun makasin sitä vasten pää lautasilla antaen sen vaeltaa itse pitkin peltoa. Se oli ihan mukavaa, mutta pieni huoli painoi mun takaraivossa. Luojalle kiitos Annesta. Mä olin nykyään Seppeleessä useampana päivinä viikossa, koska missään muualla en yksinkertaisesti kyennyt ratsastamaan. Annin ja Jirin tallin kenttä oli yhtä täynnä lunta kuin pellotkin, joita mä kyllä rakastin, vaikka siellä olikin nykyään ihan toimiva systeemi raksavaloista. Se ei vain riittänyt, jos me meinattiin pysyä siinä kunnossa mitä tuleva kisakausi vaatisi. Anne antoi meidän kuitenkin vierailla maneesilla vuokralla tuntien ulkopuolella, mikä oli oikea pelastus vaikkakin aika työlästä. Huokaisin pää vasten Lusmun fleeceloimea. Hevonen hohkasi lämpöä senkin läpi, tarpoen korkeassa hangessa rauhallisesti kuten aina. Kohta tulisi kevät ja mä en tosiaan pystyisi vaeltamaan sen kanssa samalla tavalla. Mä odotin, miten se mahtaisi tänä keväänä reagoida – nyt kun se oli täydellisessä poikaboksissa ilman naisseuraa kaikki päivät. Tavallisesti kevät sai jopa Lusmun hieman heräämään sen kaamoksesta ja ravailemaan riimunnarun päässä hörähdellen. Ainakin oli ennen. Nousin istumaan Lusmun selässä, kaivaen pinkin toppatakin taskusta mun puhelimen. Hanskojen riisuminen sai pienet kylmän väristykset kulkemaan pitkin selkärankaa, mutta päättäväisesti olin välittämättä niistä ja näpyttelin mun puhelimeen tutun koodin. Robertin numero löytyi nopeasti puhelimen yhteystiedoista. Huulta purren annoin puhelimen tuutata, kunnes siihen vastasi brittisävytteinen nuoren miehen ääni. Robertin äänessä oli ollut koko viikon tietty surullisuus, joka sai mut kurtistamaan tarkasti tehtyjä kulmia. Mä en pitänyt siitä, että joku mun ystävistä, tai edes tutuista, oli onneton. Se ahdisti mua. Mä kutsuin (ja pakotin) Robertin tulemaan meille illalla. Se suostui minuuttien väännön jälkeen hammasta purren tulemaan, mutta ainakin mä sain tahtoni läpi. Sain tahtoni läpi aika usein. Huokaisten tungin puhelimen takaisin taskuun ja keräsin ohjat käteeni pyytäen Lusmun raviin. Mä asuin pienessä kaksiossa Liekkijärven naapurin Liekkilaakson keskustassa. Se oli pieni asunto ylimmässä kerroksessa, sellainen mikä oli rakennettu kummalliseen kulmaan jääneestä ylimääräisestä tilasta. Keittiö oli yhdistetty olohuoneeseen ja siihen tilaan oli väkisin tungettu niin tyylikäs sohva, sohvapöytä, televisio ja onneton neljän hengen pöytä ikkunan alle. Makuuhuone oli ahdettu, eriskummallinen tila, joka oli siellä vain koska joku oli päättänyt niin vaikkei se olisi sinne sopinutkaan. Vaatekaapin ovi jäi aina hieman raolleen ja jos satoi, ikkunat helisivät hassusti. Istuin keittiön pöydän ääressä etusormella hinkaten kahvimukin jättämää rinkulaa pois sen pinnasta. Mulla oli tänään vapaapäivä kaikesta: koulusta ja töistä, joten mä olin päättänyt käyttää sen hyvin. Sain vapaapäiviä vain harvoin. Joku koputti ulko-oveen ja mä rämmin tallikenkien ja korkkareiden halki sen luokse. Robertin kasvot olivat synkät sen toisen puolella. Se ei osannut oikein käsitellä ongelmia Harryn kanssa enkä mä voinut kritisoida. Kun mä olin kuullut ettei kyseessä ollutkaan vain tärähdyksen aiheuttama arka kohta, mä en edes tiennyt mitä sanoa aikaisemmasta puheestani huolimatta. Se oli aina eri asia kun se oikeasti oli totta. Cella oli tosin kertonut Robertin pyytäneen siltä anteeksi, vaikkakin vaisusti. Se sai mut miettimään uutta cheerleedausta tulevaan, mutta aina katsoessani jätkän kasvoja sanat jäivät kurkkuun. ”Älä ota takkia pois”, mä sanoin nopeasti ja revin itselleni mun oman takin. Robertin kasvot olivat hämmentyneet, mutta hei – ainakaan ne eivät olleet hetkeen surulliset. Mä rämmin jääkaapille, haparoin sieltä mun sormiin pullon ja se kädessä revin paksun toppatakin niskaan. ”Mä en j---”, Robert aloitti, mutta huiskautin kädellä sen vaikenemaan. ”Mut mä juon.” Robert seurasi mun perässä kun mä kipitin kerrostalon portaat alas ja ryntäsin ulos. Pakkanen iski kasvoille hetkessä pistelevästi ja mä vedin kaulahuivin nenään asti. Sitten mä tartuin Robertin hihasta ja lähdin retuuttamaan kadulla. Se näytti niin järkyttyneelle mun repiessä sitä perässäni, että mua hymyilytti väkisinkin paksun villahuivin takana. Me päästiin korkean mäen alapuolelle, jonka juuresta lähteviä portaita mä lähdin hyppimään ylöspäin tottuneesti. ”Tuu”, käskin Robertia, joka katsoi mua kuin sekopäätä. Liekkilaakson mäkihyppytorni oli hylätty jo vuosia sitten. Sen puisesta pinnasta alkoi näkyä aika, mutta se oli silti vankka ja hyvässä kunnossa. Mä käännyin aina pienin väliajoin taakseni katsomaan Robertia, jonka mielestä tää ei ollut yhtään niin hyvä idea. Ylhäällä oli tyyntä. Liekkilaakso levittäytyy eteen hiljaisena valopilkkujen merenä, äänet kaupungista eivät kuuluneet torniin asti. Kaikki tuntui yhtäkkiä rauhoittuvan, hetkeksi nukahtavan, aika pysähtyvän. Kirkkaallla pakkastaivaalla tähdet tuikkivat kuin timantit mustalla sametilla, tehden maisemasta täydellisen. Lakaisin lunta hyppyrin reunalta istuen siihen ja vilkaisin Robertia. Se oli jäänyt tuijottamaan näkymää silmät suurina. Taputin sitä istumaan mun viereen. Vaaleanpunaisen shampanjan korkki posahti paikalta ampaisten alas hyppyriin. Mä seurasin hetken sen kulkua kunnes siirsin pullon suun huulille. ”Mites Harry tänään?” mä kysyin varovasti. Robert synkkeni hetkessä. ”Kärsimätön”, se mumisi. ”No onko ihme, sitä hevosta ei ole luotu seisomaan.” Robert mulkaisi mua tavalla, joka sanoi ”ihan kun mä en sitä tietäisi, kiva kun muistutit”. Mä tyydyin hymähtämään takaisin ja juomaan pullosta. Robertin ilme pysyi sellaisena tietynlaisena, että se olisi tahtonut sanoa lisää. Mä ymmärsin tunnekuohun sen sisällä, olihan Harry sille tärkeä. Silti musta tuntui, että siitä pienestä tunteiden aallosta tulisi kohta tsunami ja siksi mä avasin suuni ensin. ”Kyllä se tulee kuntoon ajan kanssa.” ”Mitä jos mä en jaksa odottaa?” Robert tuhahti ja sai mut kurtistamaan kulmiani. ”Voitko sä muka mitään muuta tehdä? Myydä Harryn halvalla jalkavaivaisena? Sitäkö sä haluat?” Robert oli hiljaa. ”Miksi ihmeessä sä edes haluaisit tehdä sen? Se on kuitenkin sun Harry, sä oot siitä vastuussa nyt. Jos sä ratsastaa haluat, voithan sä aina mennä tunnille tai vaikka ratsastaa Lusmua”, mä puhisin ja aloin kaivamaan toppatakin taskua. Tupakka syttyi tottunein liikkein nopeasti, vaikka mua vähän ärsyttikin hylätä lämpimät lapaset mun viereen tornin laidalle. ”Lusmua?” Robert kuulosti epäuskoiselta. ”Vaikka joka päivä. Paitsi vapaa- ja valmennuspäivinä. Sillä saa tehdä ihan mitä vaan, vaikka hypätä jos sulla ei oo itsesuojeluvaistoa. Muuten se sitten vaikka tanssii ripaskaa jos osaat sitä pyytää.” Robert mumisi jotain, mistä mä en saanut selvää. Pian se tarttui vaaleanpunaiseen shampanjaan ja kittasi sitä alas kurkustaan. Ja niin me istuttiin Liekkilaakson mäkihyppytornissa juoden halpaa vaaleanpunaista shampanjaa.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Feb 5, 2016 1:28:42 GMT 2
4. helmikuuta 2015 Kymmenes | Kun brittipoju nousi mun suomenhevosen selkään Lusmun kaviot takoivat ravin tahtia tyhjässä maneesissa. Sen harja oli paksuna palmikkona soljuen pitkin kaulaa. Nyhjötin katsomossa pienenä, kaulahuiviin pesiytyneenä myttynä seuraten Robertin ilmeitä Lusmun selässä. Se näytti kauhistuneelta. Musta tuntui, että se olisi ollut enemmän kotonaan vaikka etanan selässä. Mä en tiennyt juuri mitään Robertin ratsastushistoriasta, vain mitä tuli Harryyn ja että Robert oli joskus hoitanut Seppeleen opetushevosta Vennaa. Siitä päätellen saattoi olla varsinainen kulttuurishokki nousta Lusmun selkään, joka ei todellakaan muistuttanut sähäkkää, mutta koheloa Harryä tai welshponia. Musta oli kuitenkin hyvä, että Lusmun selässä kävi joku muukin kuin mä. Oli kiva kuulla, mitä ihmiset ajattelivat mun perustuksista saakka rakentamasta työstä. Tosin Robertin ilme ei enteillyt mitään hyvää. Toisaalta katsoessani suomenhevosen kulkemista mä ymmärsin sen täysin. Robert koetti olla niin kovin hellä, kuin pitelisi kukkaa kämmenellä. Kun Lusmu lähti painamaan vasten kuolainta, Robert vain myötäsi sen mukana. Se varmaan toimi Harryn kaltaisen hevosen kanssa, mutta Lusmu käytti sen aika tylysti hyväkseen. Ja kun hyvää tuntumaa ei ollut, ei muutkaan avut toimineet kuten oli tarkoitus. Tai sitten mun Inkerille pitämät valmennukset olivat nyt jo niin syvällä mun sisimmässä, että analysoin vähän liikaa. Huokaisten kohensin mun ryhtiä ja vedin huivin mun suun edestä. ”Kamoon brittipoika! Nyt ohjat käteen ja ratsasta!” rääyin vähintäänkin, öh, uskottavasti (not) katsomosta. Robert vilkaisi mua hätääntyneesti ja alkoi lyhentää ohjiaan kiireisesti. ”Nyt se pää ylös ja takajalat alle!” Jokin Robertin ilmeessä näytti siltä, kuin olisin juuri laukonut konekiväärillä sitä kohti. Silmät levisivät aavistuksen isommiksi ja yhtäkkiä se näytti ryhdistäytyvän tavalla, mikä oli ihan kunnioitettavaa. Koska kerran näin siitä olevan hyötyä, jatkoin mun ohjeiden jakamista. Keskittyessä kunnolla Robert unohti olla niin järkyttynyt koko ajan ja pian aaveen nähnyt ilme muuttui suun keskittyneeksi viivaksi sekä kurtistuneiksi kulmiksi. Lopulta kun Robert antoi Lusmulle pitkät ohjat, musta tuntui, että Lusmu ei ollut ainoa hionnut. Robert taputti kaulan voikkoa karvaa, mutta sen ilmeestä ei oikein osannut sanoa oliko se tyytyväinen vai ei. Mä olin tyytyväinen. Lusmu oli viimein kantanut itsensä itse eikä nojannut Robertin käteen, reagoi apuihin herkästi ja sen jokaisessa askellajissa oli ollut hyvä tahti, jota mä olin aika pakonomaisesti laskenut ääneen. ”Se oli... erilaista”, oli ensimmäinen asia, mitä Robert sanoi mun kipittäessä katsomosta ratsukon viereen. Mä hymyilin sille, vaikka kuulinkin ääneen väkisin tunkevan katkeran sävyn. ”Ensi viikolla uusiksi?” ehdotin iloisesti, rapsuttaen Lusmun otsaa paksun otsatukan alta. Robert ei sanonut mitään, mutta musta tuntui sen diilin olevan jo sovittu. Kaivoin puhelimen pinkin takin taskusta katsoakseni kelloa. ”Ootko sä valmis?” ”Hä?” Robert mumisi vilkaisten mua hämmentyneesti löysätessään satulavyötä. ”Ootko sä valmis täällä tallilla, että voidaan lähteä?” mä jatkoin koettaen kuulostaa vähän vähemmän kärsimättömältä. ”...Hä? Maybe? Where?” ”No kai meidän nyt täytyy yhdet ottaa tän kunniaksi”, mä ilmoitin napaten Lusmun ohjat Robertilta lähtien kävelemään kohti maneesin ovea. Robert hämmentyi, taas, ja jäi törröttämään aloilleen. Vilkaisin sitä olan yli. ”Ala tulla.” Pesarissa tyrkkäsin Lusmun satulan Robertin syliin, joka tuntui yhä sulattelevan uutista. Lusmu keskittyi hörähtelemään tallin asukkaille hiljaisesti. Pyöräytin sille silmiäni ja olin tyytyväinen, että se oli täysin tietämätön silläkin hetkellä seinän toisella puolella olevasta Netasta. Lusmun sen ohi taluttaessani Robertin ähkiessä perässä purettujen varusteiden kanssa loin poniin nopean vilkaisun. Mä pidin Netasta, se oli ollut loistava Tammimaastossa. Silti en ehkä haluaisi nähdä ponitamman ja Lusmun yhteisiä tuotoksia. Autoin Lusmu toisessa kädessä Robertia purkamaan varusteet trailerin kyytiin sekä laskemaan lastaussillan. Ohjasin hevosen sen päälle ja heitin narun kaulalle hevosen kävellessä suoraan sisään. Kun matkustit yhtä paljon kuin me kaksi tehtiin, hevonen ainakin oppi lastauksen niksit (kuten esim. yleensä sisällä oli aina heinäverkko). ”Mun pitää käydä kotona”, Robert älähti yhtäkkiä meidän nostaessa siltaa takaisin ylös. Mä hymyilin. ”Tietty, lähetä mulle viestillä sun osote. Vien tän yhden takaisin kotiin ja tuun hakee sut mukaan.” Robert näytti siltä, etten tosiaan antanut sille tarpeeksi aikaa. ”Mennään sit vielä käymään mun luona, en mäkään nyt näissä meinannu näyttäytyä”, huomautin ja vilkaisin alaspäin mun vaatetusta. Toistaiseksi mä olin vielä se Mikaela Linnanmäki, jolle teki kaikkien terveyden osa-alueiden osalta kipeää lähteä sotkuisena läheiseen Siwaan. Robert mumisi jotain jokseenkin hyväksyvään äänensävyyn, joten mä uskoin sen olevan jonkinlainen myöntyminen. Mä hymyilin sille viimeisen kerran kunnes kiipesin mun auton kyytiin, käynnistäen moottorin hurahtaen. Kotitallilla oli hiljaista. Otto hörisi hiljaa karsinassaan kun talutin Lusmun sisälle utuisesta säästä. Pakkanen oli laantunut lähes nolla-asteille ja aamulla koulumatkalla tiet oli vallannut sankka sumu. Lusmun kaviot kopisivat vasten kovaa lattiaa ja siitä tuli ihanan kotoinen olo. Voikko kurkisti ensimmäisenä ruokakuppiinsa kuin odottaen näkevänsä herkkujen aarrearkun aukeavan eteensä. Tympääntyneenä tulokseen se tunki päänsä mun kainaloon. ”Miten meni?” Annin ääni kysyi hiljaa ovenraosta. Mä hymyilin sille. ”En mä ees ratsastanu, Robert on ollut vähän synkkä Harryn takia niin se nousi selkään.” ”No toimiko?” ”En oikeen tiedä”, vastasin rehellisesti ja irvistin vähän. Lusmu hamusi mun hihan suuta. ”Ratsastus on kyllä parasta terapiaa mitä on, eiköhän se siitä”, Anni hymisi positiiviseen sävyynsä ja sulki ulko-oven jättäen mut ja Lusmun keskenämme. Katsoessani suomenhevosen lempeää katsetta mä olin ihan samaa mieltä.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Feb 21, 2016 0:01:54 GMT 2
20. helmikuuta 2016 Yhdestoista | Lusmun rakennetta
Muistan taas kuinka ihanaa olikaan käyttää skanneria. </3
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on May 15, 2016 21:05:25 GMT 2
15. toukokuuta 2016 Kahdestoista | Pissanhajuista loppukevättä vaan kaikille Mä olisin tahtonut rakastaa loppukevättä. Loppukeväässä oli niin paljon asioita, joita rakastin: päivänvalo alkoi voittaa yön, aurinko lämmitti ihoa ja sai mun helposti ruskettuvan ihon tummumaan, ensimmäiset leskenlehdet ja voikukat alkoivat kukkia. Mun olisi pitänyt rakastaa loppukevättä, mutta aina viimeiseksi loppukevät sai mut repimään hiukset päästääni. Allekirjoittaneen neuvo: osta ruuna. OSTA RUUNA.Ai miksi? Tarvitseeko sitä kysyä? a) Tammoista tuli kaheleita. Kärttyisimmät hevoset muuttuivat vieläkin kärttyisemmiksi, paitsi tietenkin ihastuttavien miespuolisten hevosten lähettyvillä. Jonkun pitäisi tosiaan kertoa Gitalle, että viereisessä karsinassa asustava Loeke on ruuna ja se nyt vaan sattuu olemaan sellainen ylitsepääsemätön este niiden suhteelle, ihan vain, koska Loekea ei kiinnosta. b) Oreista tuli kummallisia hirnuvia ja pöriseviä ampiaispesiä, joiden mielessä tuntui pyörivän vain tammojen takapuolia. Mulla sentään oli onnea Lusmun asuessa ihka oikeassa poikaboksissa. Onnea vain Danielille ja Pirittalle Topin ja Ransun kanssa. Hahhahhahhah. Mulla oli kuitenkin mitta aika täysi kun supertotisen kankitreenin jälkeen lähdin kiskomaan Lusmua perässäni traileriin. Ikävä kyllä joku pikkuhippiäinen talutti Vennaa pihan poikki aka liian läheltä, Lusmu hörähti vissiin hevoskielellä maailman parhaan iskureplan ja Vennan takajalat levisi sillä hetkellä. Hoitajatyttö (oliko sen nimi Aurinko?) näytti hämmentyneeltä yhtäkkisestä pysähdyksestä silmät lautasen kokoisina. Tilanne jatkui jotenkin näin: ”Liikettä!” mä rääyin, kun Aurinko ei vieläkään liikkunnut. Saatoin vähän ylireagoida, mutta mulla oli vähän hermot kireellä mun jykevän, idioottimaisesti käyttäytyvän suomenhevoseni kanssa. ”Hörhörhörhöhöö!” Lusmu rääkyi. (Todennäköinen käännös: Haluaisitsä laukkaa mun kaa auringon nousuun?) Venna ei sanonut mitään, mutta sen ilme (tai takapää) kyllä kertoi kaiken. Se oli jotain vastaavaa kuin ”parempi olis jos sä ratsastaisit mulla auringon nousuun” tai ”voisin mä vähän maistaa sun porkkanaa”. Joten mä en pitänyt loppukeväästä ihan hirveesti. Musta oli hölmöä, että mun tavallisesti niin viisas ja hyvinkäyttäytyvä hevonen oli yhtäkkiä muuttunut jonkinlaiseksi varsomakoneeksi. Ei sen mieleen tuntunut mikään muu mahtuvankaan. Mä aloin kyseenalaistaa mun suunnitelmia kantakirjata Lusmu ja tarjota sitä jalostukseen. Mitä jos siitä tulisi ihan kaheli? Toisaalta en ollut ainoa, jonka hermot oli kiristetty liian kireälle. Robert oli onnellinen, mutta joskus olin varma sen luuhistuvan äitimäiseen hössötykseensä. Mä olin rauhoitellut sitä jo varmaan kolmesti, että ei, Harry on varmasti ihan kunnossa vaikka makaakin. Hevosäitienkin pitää nukkua. Joka kerta Robert vain vilkaisi mua ja kävi tökkäisemässä tammaansa kylkeen kuin tarkistaakseen, onko se elossa. Jos siis ei ole vielä selvää, me kaksi oltiin ilmojen parantuessa vietetty vähän liian aikaa terassilla. Hermobisse oli jo sääntö eikä poikkeus. Muutenhan mulla meni ihan hyvin. Lusmu söi vihertävää ruohoa mun painaessa pääni sen lautaselle. Kotona se oli vielä normaali, ihana itsensä. Mä olin kiivennyt pieneltä jakkaralta kypärättä hattarainen poninhäntä heiluen sen selkään ja antanut voikon kävellä riimunnarulla ohjaten syömään viheriölle kentän viereen. Se ahnehti ruohoa sisäänsä kun mä siirryin makaamaan sen selkään. Sillä hetkellä musta tuntui, että koko Seppeleen tammakööri olisi voinut marssia ohi eikä suomenhevonen olisi korvaansa heilauttanut. Oli mukavaa ajatella, että sen periaatteet oli yhä kunnossa: ruoka ennen tyttöjä. Aamuinen navakka tuulenvire oli laantunut ja jäljelle oli jäänyt vain taivas, jonka läpi pilvet kulkivat haituvaisina palloina. Aurinko osui lämpimänä kasvoille ja hetken mielijohteesta mä heitin niin kengät kuin hupparin maahan Lusmun viereen. Mä olin pienenä saanut auringosta pisamia, mutta nykyään niitä tuli vain olkapäille. Mulla ja mun kaksoisveljellä ei ollut paljoa yhteistä, mutta sekin sai pisamia hartioihin. Mä nostin toisen käden varjostamaan silmiä – täytyisi kaivaa aurinkolasit kaapeista – ja katselin pilviä. Yksi oli pupun muotoinen. Niinpä mä aloin ajatella pupuja ja Jänöstä, joka oli ollut mun lemmikkipupu kun mä olin ollut 5-vuotias. Kasvattajan mukaan sen piti olla kiva ja ystävällinen, mutta mulla oli yhä vaalea arpi oikeassa käsivarressa siinä mihin Jänönen oli raapaissut. ”Mitä sä mietit?” kuului Annin ääni. Mä käänsin pääni pitkiä silmäripsiäni räpytellen. Anni käveli mua kohti virnuillen. Mä kohottauduin istumaan suomenhevosen selkään, joka yhä söi pitkä otsatukka silmillä roikkuen. Joskus mä mietin näkiköhän se sieltä mitään. ”Pupuja”, mä sanoin yksinkertaisesti ja hymyilin hieman. ”Puljua? Mustakin on harmi, ettei se päässyt MM-kisoihin!” Anni parahti ja sai mut nauramaan. ”Mitä?” ”Ei mitään”, mä sanoin rennosti silmää vinkaten. ”Me katotaan huomenna Slovakian peli Jirin kanssa”, Anni ilmoitti. ”Haluutko osallistuu kisakatsomoon?” ”Jos mä saan kysyä Cellan mukaan”, ilmoitin terävästi. ”En kestä teitä rakastavaisia yhdessä.” Anni pyöritti mulle silmiään. ”Tuu, lähdetään kävelylle”, mä käskin ja ojensin kättä vetääkseni Annin taakseni. Se kurtisti kulmiaan, mutta kiipesi mun taakse. Ok, se ei ihan mennyt niin kuin heppakirjoissa tai leffoissa: me ähkittiin ja puhkittiin hetki ennen kuin Anni oli mun takana. Lusmu lähti kävelemään mun pyynnöstä lunkisti pää ruohoa viistäen. Pian se käveli vanhaa metsätietä pitkin. Me juteltiin Annin kanssa kaikkea turhaa. Mä en ollut turhan dramatiikan suurin ystävä ja siksi koetin pysyä erossa tallin sen hetkisestä draamasta. Vaikka myönnettävästi olin antanut Andreille sen elämän kovimman tukkapöllyn, koska se ei ollut kertonut mulle olevansa sairaalassa. Ei ystäviä niin kohdeltu! Anni sepitti Lailasta kaikkea enemmän ja vähemmän tärkeää, kun oikealle puolelle avautui pelto. ”Lampaita!” mä rääkäisin kovaan ääneen niin, että Anni säpsähti rajusti. Siellä pienellä pellolla niitä tosiaan oli – lampaita. Lusmu katsoi niitä hetken hämmentyneenä. Yksi lammas tapitti sitä takaisin aidan toiselta puolelta ja kun se äännähti MÄÄ kovaan ääneen, Lusmun mielestä se oli kai tappouhkaus. Pelkkä riimunnaru kädessä mä sain sen pysymään nahoissaan, kunnes MÄÄ-lampaan takaa pilkisti toinen, paljon pieni pää. ”Vauvalampaita!” ”Oikee termi on kyllä karitsa”, Anni korjasi tietäväisesti, mutta sai melkein potkun päähänsä kun mä hyppäsin alas hevosen selästä hullunkurisesti riimunnarun sysäten Annille. Hyppäsin ojan toiselle puolelle ja kyyristyin sähkölankojen välistä hetkessä. Anni kurtisti kulmiaan. ”Miksu, en tiedä onko toi niin viisasta...” ”Kato kuinka söpö!” mä rääyin noukkien karitsan maasta mun syliin. Se oli ihan sinut asian kanssa, kuten sen äitilammaskin. Annin ilme pehmeni hieman kun mä paijasin pientä valkoista sylissäni. ”Tytytytyt oot niin söpö pikku ihme.” ”Yleensä eläinvauvat on”, Anni sanoi kuin olisi ollut jonkun tietokirjan asiantuntija. ”Toivottavasti Harryn varsakin on”, mä sanoin, lässyttäen kuten lässytin karitsallekin. ”Robs ei saa mua koskaan pois sen luota jos se on näin söpö.” ”Ehkä se on eläinmaailman ainoa ruma vauva.” ”Et usko tota itsekään.” Mä jatkoin karitsalle lässyttämistä Annin pyöritellessä silmiään. Olin jossain ”herttileijaa vien sut kotiin senkin söpöläinen” (joka kuulosti pelottavasti mun iskurepliikeiltä liian monen tequilashotin jälkeen) kohdalla kun tajusin mun paidan muuttuvan märäksi. Ja lämpimäksi. Ja ällöttäväksi. ”Se pissas mun päälle!” mä kirkaisin kovaan ääneen. Anni rämähti nauruun kun laskin karitsan takaisin maahan – paidan maha märkänä. Naama myrtsinä palasin aidan toisen puolelle ja kiipesin hevoseni selkään takaisin. Anni pysyi musta ymmärretävän kaukana. Karitsaa ajatellessani näpräsin Lusmun vaaleaa, pitkää harjaa ja mietin, ettei loppukevät ehkä ollutkaan niin tyhmää. Ehkä typerät tammat ja oriit kestäisi, jos palkkana olisi yhtä ihania otuksia. Ehkä Robertin hermoilu oli kaiken sen arvoista. Ehkä Lusmustakin tulisi vielä monien suloisten hevoslapsien isä. Eikä mua edes haitannut olla pissanhajuinen kun Anni keksi, että piilotetaan märkä paita Allun ratsastussaappaisiin.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Jun 11, 2016 22:39:52 GMT 2
11. kesäkuuta 2016 Kolmastoista | Linnanmäen merenneito Mä näin itseni itsevarmana naisena. Mä en lannistunut haasteiden edessä ja nostin leuan pystyyn, vaikka kastuinkin ohi ajavan auton kastellessa mut likomäräksi ja mun valkoisesta topista näkyi kaikki läpi. Mä nauroin kun huomasin kengän koron alle jääneen vessapaperin laahanneen mun perässä koko lääketieteellisen osaston halki. Sellainen mä vain olin. Mutta mullakin oli pahoja päiviä, jolloin peiliin katsoessa ei nähnyt mitään mistä olisi pitänyt. Siksi mä painuin nenä nyrpyssä hakemaan lohtua siitä ainoasta asiasta, jonka tiesin tilanteessa tepsivän. Vinkki: se alkoi T:llä ja loppui A:han ja välissä oli EQUIL. Jossain kohtaa sitten tajusin olevani kreikkalaisen jumalattaren tasoinen mimmi, jonka kehoa kuolasi puoli kylää lähes joka yö ja otin kasvoille parhaan saalistusilmeen. Aamulla heräsin baarimikon vierestä, jonka nimi oli Benji tai jotain vastaavaa eksoottista. ”Mikä sun nimi on?” se kysyi ja mä panikoin ja vastasin vikisten ”Robert”. Benjin ilmeestä päätellen se ei mennyt läpi, joten mä keräsin vaatteeni ja hypin kerrostalon rappusia karkuun korkokengät kädessä. Sillä hetkellä mä en tuntenut itseäni kovinkaan itsevarmaksi paetessani varmaan kuuminta baarimikkoa koko Suomessa, mutta kaikilla oli huonot hetkensä. Mun huonot hetken liittyivät 90 prosenttisesti jotenkin hetkiin, joista olisi voinut kehittyä parisuhde ellen mä olisi ollut vähän vajaa ja hidas ja jos vaikka olisin kertonut että mun nimi oli Mikaela. Mä eksyin. Vaeltelin aikani kaduilla katsellen niiden nimiä ja koetin saada selkoa puhelimen karttasovelluksesta, kunnes löysin vihdoin tunnistettavan kadun. Sen jälkeen mulla ei mennyt kauaa aikaa löytää oma tuttu koti. Päivä oli kaunis, minkä takia mä en jaksanut viihtyä kotona kovinkaan kauan: sen sijaan mä soitin yhdelle ihmiselle, jolle olin viime aikoina ollut vähän tuohtunut. Siis se oli joutunut sairaalaan eikä ollut kertonut mulle?? Mä olin tuhisten soittanut sille kunnon raivaripuhelun, kun mä olin kuullut siitä. Se oli ollut ihan yhtä haluton liikkumaan kuin tänäänkin, mutta mä pienen varoituksen kera ryntäsin hakkaamaan sen ovea ja pakotin sen mukaani istumaan mun suureen katumaasturiin. (Mikä tuntui olevan mulle yleistä nykyään. Siis ihmisten raahaaminen mun mukaan niiden omista kodeista.) Andrei nauroi ääneen. Se ei nauranut enää paljoa, tai ainakin vähemmän kuin ennen, mutta se oli vastahakoisesti jakanut sen päivästä osan mun kanssa. Aurinko helli jokea, kun me istuttiin sen nurmisella rannalla kello viisitoista kolmekymmentäviisi ison valkoviinipullon kanssa, joka oli maustettu persikalla ja mangolla. Se maistui ällöttävän makealle ja siksi mä varmaan rakastin sitä. Mun varpaat kipristelivät paljaina, korkokengät lojuivat vieressä nurmella. Mikä korneinta, meidän välissä lojui avattu pussi nallekarkkeja, joita me napsittiin tasaiseen tahtiin. ”Sä olet urpo”, Andrei sanoi tuijotelen joelle. Liekkilaakson sunnuntai oli vilkas, mutta sellaisella rennolla, oleskelevalla tavalla. Kellään ei ollut kiire. Mun vieressä lojui mun iso Korsin laukku, joka oli taas tupatentäynnä tavaraa, kuten tavallisestikin. Tupakka paloi mun sormien välissä enkä mä tajunnut siitä tippuvan tuhkaa mun vaaleille repaleisille farkuille. ”Enkä ole”, nurisin, koska koetin taas kerätä mut itsetunnon rippeitä. Näpräsin farkuissa polven kohdalla olevaa repeämää. ”Iski paniikki.” ”Mä en ymmärrä miten sulle voi iskeä paniikki tollasessa tilanteessa?” Andrei hymähti ja nappasi tupakan suoraan mun huulten välistä. Heitin sitä nallekarkilla otsaan. ”Tai siis, et ihan vaikuta sellaiselle perinteiselle sitoutumiskammoiselle pelurille.” Mä nyrpistin nenääni. ”En mä olekaan.” ”Oot siis vaan urpo?” ”Hiljaa. Itse isket nuoria blondeja. Oot viittä vaille tulevaisuuden sugar daddy”, mä huomautin vastaukseksi ja sain osakseni tuiman katseen, tylymmän kuin olin odottanut. Koska mä en selvästi saanut tupakkaani takaisin, tyydyin mä heittelemään Andreita otsaan nallekarkeilla. ”Oon yhä syvästi loukkaantunut, ettet sä kertonut mulle olevas sairaalassa. Mä sain kuulla siitä puskaradion kautta! Mitäs ystävyyttä tää tälläinen on?” Nallekarkit toisensa perään osuivat otsaan. Töks, töks, töks. Andrei näytti myrtyneelle. ”Ei se kuulunut sulle tippaakaan”, se mörisi. Kyllä mä tiesin, ettei se vain halunnut ihmisten näkevän siitä sellaisessa kunnossa kuin se oli ollut. Mua ei kiinnostanut, joten nallekarkit töks töks töks. ”Ystävyyteen kuuluu sellaiset asiat”, mä huomautin ja kun Andrei seuraavan kerran avasi suunsa, mä heitin nallekarkin suoraan sisälle. Hetken mies kakoi kuin olisi tukehtumaisillaan, mutta hei, olihan vieressä (melkein valmis) terveydenhuollon ammattilainen. ”Vittu sä ja sun nallekarkit”, se köhi ja joi viiniä perään. Mä virnuilin ja heitin sitä otsaan viimeisen kerran. ”Mä luon suhun taisteluhenkeä”, mä sanoin ja jouduin väistämään läimäisyn takaraivoon. ”Millon meinaat taas alkaa liikkua julkisilla paikoilla etkä vaan nökötä siellä neljän seinän sisässä?” Andrei katsoi synkästi jokeen eikä vastannut. Mä huokaisin raskaasti KOVAAN ÄÄNEEN caps lockilla, sellaisella tavalla, joita äidit käyttävät kun lapset ovat tyhmiä. ”Pliis, et sä siellä voi loppuelämää viettää!” mä puuskahdin. ”Käyn mä tallilla”, Andrei murisi nenä nyrpyssä. Se ei näyttänyt ihan niin isolta ja uhkaavalta kun se teki niin. Enemmänkin pikkupojalta, joka ei saanut mitä tahtoi: tai ehkä se johtui siitä, etten mä ollut koskaan suhtautunut Andreihin niin kuin muut. Ehkä mä olin tottunut isoihin ja uhkaaviin miehiin. Vaikka mua vieläkin hämmensi nähdä Seppeleen Aleksanteri mun työpaikalla. Mä en enää yleistänyt strippibaarien kävijöitä – uskokaa pois, siellä kävi sen verran sekalaista porukkaa vaikkei uskoisi –, mutta Allu oli Allu ja hämmentyi joskus jos Cellan kumartuessa shortsien alta vilahti jotain liikaa tai paidan sisään näki suoraan. Toisaalta sen sisko tuntui olevan vähän eri laatua. ”Koska ennenhän sä kävit vain tallilla eikä sulla ollu elämää”, vastasin tuhahtaen. Andrein ilme synkkeni ja se vilkaisi kävelykeppejään vieressään. ”Ei kepit sua estä elämästä!” ”Mistä säkään mitään tiedät?” mies jatkoi karheaa mörinäänsä. ”No mä oon kerran ajanut auton puuta päin ja multa murtui molemmat sääriluut”, mä sanoin tyynesti ja irvistin ajatukselle. Se ei ollut mun elämän parhaita hetkiä. Andrei vilkaisi mun jalkoja kulmat kurtussa – olinhan mä vasta 19-vuotias eikä mulla korttia ollut ollut kuin puolitoista vuotta. ”Olitko sä niin paska kuski?” ”Mä ajoin rallia.” Andrei vilkaisi mua jokseenkin hämmentyneesti. ”Ai ajoit? Et tainnut olla kovin hyvä jos puuta päin ajoit.” ”Voitin mä junnujen Suomen mestaruuden kerran. Mun piti lopettaa kun aloin treenaamaan lääkiksen pääsykokeisiin.” Andrei ei vastannut mitään, mutta siirsi katseensa takaisin jokeen. ”Hei, nyt vähän eloa”, mä ilmoitin ja kaivoin mun rintsikoista yhden tupakan että sytkärin. Mä sytytin ja samalla nousin seisomaan. ”Sut pitää kai opettaa taas elämään.” ”Aha”, Andrei hymähti, koska se ei kai vielä tuntenut mua tarpeeksi hyvin tajutakseen mun olevan tosissaan. ”Meidän pitää tehdä sulle to do -lista. Asioita, joita sun pitää tänä kesänä tehdä.” Andrei katsoi mua kulmaansa kurtistaen kuin olisi suuresti kyseenalaistanut mun höpinät. Mä seisoin kädet lanteilla sen edessä paljain jaloin, tupakka palaen sormien välissä. Musta mä näytin ihan sellaiselta reippaalta elämäntapavalmentajalta, mutta Andrei ei näyttänyt vakuuttuneelle. Pyöräytin silmiäni. ”Siis esimerkiks, että lähdet kerran yöuinnille, tutustut ventovieraaseen, hyppäät benji-hypyn ja kurlaat kokiksella.” ”Kurlaan kokiksella?” ”Se on kuule hengenvaarallista.” Andrei ei näyttänyt vakuuttuneelle. ”Koska sä olet noin tylsä, mä päätän sulle ekan kohdan: hyppäät jokeen yhden hattaratukkaisen Linnanmäen merenneidon kanssa!” mä ilmoitin, tumppasin mun tupakana ja heitin kännykän farkkujen taskusta, käännyin ja hyppäsin korkealta kiviseltä reunalta alas syvään, kylmään veteen. Se veti mut sisäänsä ensin osuen kovaa vasten jalkoja, mutta muuttuen pehmeäksi pyörteeksi. Sinililat hiukset muuttuivat vedessä mun pään ympärille kruunuksi, kun mä leijuin tyhjyydessä. Veden alle ei kuulunut ääniä, vain hiljaisuutta. Mä katsoin ylös, jossa auringonsäteet koettivat tunkea väkisin joen pohjaa kohti ja lähdin uimaan takaisin ylös. Andrei ei näyttänyt onnelliselle kurkkiessaan laidan yli noin kymmenen muun ihmisen kanssa. Kun mun pää ilmestyi takaisin pinnalle, sen ilme muuttui vieläkin ärtyneemmäksi, mutta mä mietin lähinnä kuinka levinneet mun rajaukset taisivat olla. ”Sä oot sekopää!” mies huusi. Muut ihmiset menettivät mielenkiintonsa kun en selvästi ollutkaan yrittänyt mitään kovin dramaattista ja häipyivät. ”Älä oo tylsä!” mä vastasin virnuillen. Andrei näytti taas valmiilta kuristamaan mut ja kai päätti, että se olisi hankalaa jos se olisi ylhäällä ja mä vedessä, joten tyhjensi farkkujensa taskut (tässä kohdassa mä tajusin, että mulla oli päällä valkoinen toppi – ehhh) hypäten sen jälkeen mun perään. Andrein pää humahti veden alle kuten mun oli hetkeä aiemmin. Mä sukelsin, ja näin sen ärtyneet kasvot. Mä itse hymyilin ja kylmä vesi alkoi tuntua lämpimältä – tai ehkä mun raajat alkoivat jo kangistua. ”Sä oot niin typerä!” Andrei räyhäsi heti kun sen pää oli veden yläpuolella. ”Tuli jo selväksi, etten oo sun lempi-ihmisiä just nyt”, huomautin eikä Andrei väittänyt muuta, vaikka sen tyly ilme vähän laantui. ”Mut pakko suhun on vähän elämää valaa. ”Miten vaan neiti Merenneito”, se tokaisi, mutta sen suupielessä alkoi jo nykiä pieni hymy. ”Mutta kuuluiko tähän sun suunnitelmaan myös miten täältä pääsee pois?” ”Ei oikeestaan”, mä sanoin ja katsoin ympärilleni. Andrein hymy laantui, mutta mun mielestä olisi päivän voinut viettää huonomminkin kuin uimalla jokea pitkin etsien ulospääsyä – kuten esimerkiksi kököttäminen neljän seinän sisässä.
|
|