28.11.2015 Marrasmaasto

[Anne]

Mukaan mahtuu 12 osallistujaa sebeläisistä! Maaston vetää Krister.

12/12

Krister - Frank
Cella - Elmo
Salma - Windi
Loviisa - Eela
Kuura - Huiska
Pyry - Ruusu
Luna - Humu
Britta - Myntti
Clara - Lemon
Adalind - Solttu
Kristian - Tollo
Sussu - Rokki
Fiia - Kurttu



Krister kehotti letkan liikkeelle: lähdettiin Seppeleen koivukujaa pitkin asfalttitielle. Rauhallisessa käynnissä edettiin pitkin tien reunaa, tällä kertaa kaikki autot olivat järkeviä ja hiljensivät ajoissa hevoset nähtyään.

Jonkun matkan jälkeen käännyttiin hiekkatielle ja nostettiin ravi. Lumihiutaleita tipahteli harmaassa maisemassa ja hevoset pärskivät kylmässä ilmassa. Ruusu sai Pyryn alla sätkyn ja vetäisi pellon kautta pienen pyrähdyksen. Pyry pysyi kyydissä. Krister pysäytti muun letkan ja kun järjestys oli taas taattu, oli aika jatkaa matkaa.

Hyväpohjaisella hiekkatiellä mentiin hidasta laukkaa. Krister ohjasi Frankia määrätietoisesti ja jarrutteli niin, ettei kuumemmat hevoset päässeet intoutumaan. Lumisade tiheni ja kovempi hiekkatie muuttui liukkaaksi.

Tallille palattiin metsäpolkuja pitkin ja valaistulla pätkällä otettiin vielä ravia. Hevoset olivat melko sähäköinä. Hetkeksi mentiin vielä kentälle kävelemään pitkin ohjin.

Sussu ja Rokki sekä ensimmäiset raviaskeleet. Takana tulevat Fiia ja Kuutti.

Spessu Sussulle!!

[Cella]

Mua huvitti aika luvattoman paljon se, miten paljon Elmo muistutti mua Windistä, kun mä pistin sitä reippain ottein kuntoon ennen marrasmaastoa. Vaikka se oli pienempi, tummempi, pystytukkaisempi ja eri sukupuoltakin, niiden perusilmeet olisi voinut laittaa rinnakkain jonkin lehden "Kuin kaksi marjaa" -viikkokevennykseksi. Poni katseli mua korvat laiskassa luimussa ja huiskaisi hännällään ärtyneesti niin tasaisin väliajoin, että tuntui että se oltaisiin ajastettu digitaalisesti.

"Tää on itseasiassa vissiin eka kerta kun mä meen Elmolla", mietiskelin ääneen Fiialle, joka oli ystävällisesti tullut auttamaan mua hoitoponinsa kuntoonlaitossa, kun olin vasta äsken kiiruhtanut suoraan töistä tallille. Sillä olisi ollut omakin maastoratsu laitettavana, mutta Fiian tuntien Kurbus oli seisoskellut suitsia vaille lähtövalmiina boksissaan jo jonkin aikaa.
"Oikeestiko? Se on kiva", Fiia hymyili ja rapsutti yrmyliininsä vahvaa kaulaa. "Mutta sillä on kaasukahva aika löysällä sitten aina maastossa, siltä ei tarvii montaa kertaa laukkaa pyytää."

Painoin Fiian ohjeet alitajuntaani tarkemmin kuin kirkon opit, kun ratsauduin mustanruskean ponin selkään tallipihalla. Elmo tuntui kompaktilta ja reippaalta ja melko herkältäkin, vaikka se aika jähmeästi mun ohjeita tottelikin. Miksen mä ratsastanut useammin poneilla?

"Alussa ja lopussa kuljetaan pätkä autotien laitaa, joten kaikki pysyy osastossa ja pysytte ihan rauhallisina", Krister ohjeisti vielä enemmän karjalaumaa kuin jonoa muistuttavassa rykelmässä seisovia ratsastajiaan. Oli kummallista nähdä mies kypärä päässä stetsonin sijaan.

Elmon askeleessa oli ihanasti pontta, mutta se ei lähtenyt yhtään mukaan lajitovereidensa tohkeiluun – juuri täydellinen keskitie siis. Sussu oli arvellut ennen lähtöä helmenharmaan sään enteilevän lumisadetta, ja tytön ennuste osoittautui oikeaksi ennen kuin me oltiin edes päästy kunnolla tallipihasta. Pienet lumihiutaleet leijailivat taivaalta, ja sulivat hitaasti Elmon tummaan harjaan.

Krister veti alkukäynnit oikein pitkän kaavan mukaan: osittain syy oli varmasti myös siinä, että keli oli kylmä ja hevosten lihakset kaipasivat enemmän aikaa lämmetäkseen, mutta Krister oli myös tyyliltään paljon verkkaisempi ja nautiskelevampi maastonvetäjä. Siinä missä Anne halusi saada maastoretkillä ratsastajat hereille siirtymisillä ja reittivalinnoilla, Kristerin mielestä tuntui olevan ihan ok välillä vain matkustella.

Asvalttitieltä käännyttiin leveälle hiekkatielle, joka ei onneksi ollut ainakaan täysin roudan kovettama. Meidän siirtyessä raviin mä ymmärsin sen, mitä Fiia oli meinannut Elmon kaasukahvalla: ruuna oli ravissa ennen kuin olin oikeastaan saanut pohjetta edes liikkumaan, ja kiri parilla vetävällä askeleella niin lähelle alkuletkaa, että joutui ärtyneenä hidastamaan. Raviaskel ei ollut lainkaan ponimainen tai tikittävä, vaan päin vastoin oikein mukava istuttava. Rahnuttelin tumman keesiharjan tyveä tyytyväisenä, ja tunsin jo näin alkumatkasta kuinka mun posket alkoivat punoittaa pikkupakkasen pureskellessa.

Reissuun mahtui niin pienen, jäätyneen ojan ylitystä kuin Ruusun innostuksissaan kehittämää lisäshowtakin, mutta kaiken kaikkiaan oli oikein mukavaa. Leveämmällä tienpätkällä tai pelloilla mahduttiin paikoin kulkemaan rinnakkain kaverin kanssa, ja siinä rupatellessa aika tuntui juoksevan kuin siivillä. Laukkapätkällä mulle todella valaistui se, miten Fiia ja Elmo tuppasivat voittamaan kaikki tallin laukkakisat – poni oli ihan uskomaton juoksija, tuntui oikeasti, kuin se ei edes koskettaisi maata vauhtiin päästyään.

Kun Elmon tummat, pyöreät kaviot kopsahtivat taas tallipihan kovaan pintaan, mä uskalsin ujuttaa sille pidempää ohjaa. Vanhana maastokonkarina ruuna ei ollut korvaansa lotkauttanut ohiajaville autoille, ja nyt se pärskähteli tyytyväisenä kuolaintaan vasten mun rapsutellessa sitä satulan etukaaren edestä. Tumma poni ei ollut lainkaan hassumpaa seuraa suunnata vuoden viimeistä kuukautta kohti.

[Pyry]

Vatsassa muljahti tuntilistaa tarkastellessa. Ruusu. Pyry vilkaisi nopeasti listan läpi. Äh, Reino ei ole edes tulossa, olisin ihan hyvin voinut toivoa sitä, hän murehteli lähtiessään kohti satulahuonetta. Ei sile voinut mitään, vierailla hevosilla ratsastaminen jännitti. Paljon.

Fiia ja Sussu naureskelivat keskenään tallipihalla noustessaan ratsujensa selkään. Kaikilla tuntui olevan hyvä tunnelma. Kiristynyt tunne vatsanpohjassa ei kuitenkaan ottanut helpottuakseen ja hermostuneena Pyry mittaili Ruusun jalustimia. Onneksi tää on sentään pieni. En tipu hirveän korkealta.

Koska Ruusu oli eläin, se reagoi välittömästi Pyryn jännittyneeseen istuntaan. Korvat pyörähtelivät levottomasti ja jalat steppasivat. Teki mieli kääräistä suuri tuppo harjaa sormien väliin tai napata etukaaresta jämäkästi kiinni.

Jokaisen auton kohdalla Pyry tahtomattaan säpsähti. Kohta se sinkoo, kohta se sinkoo. Ruusu kipitteli Huiskan perässä ja Kuuralta luvan saatuaan Pyry päästi sen lähelle isomman tamman häntää hakemaan turvaa. Tai siis ainakin Pyrylle vähäistä mielenrauhaa.

Tamman ravi tuntui vieraalta, eikä jännittynyt kevennys helpottanut asiaa lainkaan. Ja sitten se jo tuntui katoavan satulan alta. Mä tipun, mä tipun, mä tipun, ajatus ehti lähteä liikkeelle,mutta jostain takaraivon syvyyksistä nousi pintaan toinenkin. Etkä tipu! Katse ylös! Perse penkkiin!



Ruusu pysähtyi pyrähdyksensä jäljiltä äkisti ja Pyry meinasi puraista kieleensä. "Ohoh", takaa istuvan Humun selässä oleva Luna henkäisi ja huudahti sitten jonon kärkeen pysähtymiskäskyn. Pyry keräili ohjia uudestaan käteensä ja vilkaisi eteensä. Krister oli kääntynyt satulassa ympäri ja kyseli vointia. Pyry nyökkäsi kaiken olevan kunnossa ja ohjasi tiheästi hengittävän Ruusun takaisin jonoon.

Syke alkoi hitaasti palautua, mutta kurkkua kuristi edelleen. Nolotti. Ahdisti. Pelotti. Miksi mulla on aina tällainen olo?

Ajatuskin laukasta tuntui kamalalta. Taas se sinkoo ja sitten mä tipun, ihan varmasti. Teki mieli sulkea silmät ja tarrata jostain kiinni. Ensimmäiset laukka-askeleet olivat kamalat istua, mutta Pyry pakotti itsensä satulaan. Kyyneleet nousivat silmiin kylmästä ilmavirrasta.

Laukan jälkeen pystyi taas hengittämään. Käsi etsiintyi kaulalle rapsuttamaan suomenhevosta, kehuvat sanat oli kohdistettu lähinnä ratsastajalle itselleen.

Tallin tullessa näkyviin Pyry uskalsi vihdoinkin rentoutua. Samassa Ruusukin venytti kaulaansa ja pärskähti. Pyry huokaisi turhautuneena. Näinhän sen pitääkin mennä, miten hevonen voi luottaa ratsastajaan, jos ratsastaja ei luota hevoseensa?

Kentällä Pyry uskalsi vihdoin antaa kunnolla pitkää ohjaa. Jalat tuntuivat hyytelöltä lihasten ollessa jatkuvasti jännittyneinä tunnin ajan. Satulasta alas laskeuduttuaan Pyry sulki hetkeksi silmänsä ja hengitteli syvään muka jalustimia nostaessaan. Ruusu käännähti poikaa kohti ja tökkäsi häntä turvallaan. Pyry hymyili sille heikosti.
"Sä olet kyllä ihan kiva, tyyppi selässä vaan saisi sählätä vähän vähemmän", hän huokaisi.

[Fiia]

Marrasmaaston vetäjäksi on laitettu Krister ja minulle ratsuksi Kurbus. Kaikin puolin uusia tuulia, siis, mutta erittäin tervetulleita. Krister vetää varmasti luonteelleen tyypillisesti rennon letkeän maastoreissun, ja Kurbuksesta olen kuullut paljon hyvää (enkä kaikista vähiten Emmyltä).

Kuutti on touhukas ja läheisyydenkaipuinen nuori. Se kiehnää koko ajan rapsutuksia kaivaten, kun harjaan ja varustan sen kaikessa rauhassa ennen lähtöä. Tapani mukaan olenkin niin paljon etuajassa, että ehdin pussailla suitset päässä odottavan ruunan kanssa varmasti vartin ennen tallista poistumista, vaikka käyn välissä auttamassa Cepaakin Elmon kanssa. Tuntuu, että olen päässyt Kurbuksen suosioon, ja toivon, että se pitää paikkaansa vielä ruunan selkään päästyänikin.

Kuutti on virkeän oloinen ja säpsähtelee luullakseni vain säpsähtelyn ilosta, kun autot alkumatkasta ohittavat meidät. Onneksi muut hevoset pysyvät rauhallisina, eikä Kuutti saa syytä sinkoilla yhtään sen enempää. Se vaikuttaa mukavan herkältä tapaukselta, ja huomaan jälleen kerran miettiväni, että tätä(kin) hevosta pitäisi päästä testaamaan koulutunnille. Ehkäpä joskus tulevaisuudessakin se onnistuisi, jos malttaisin olla aina pyytämättä Elmoa.

Kurbuksen ravi on pieneksi hevoseksi lennokas. Se ravaa korvat innokkaasti pystyssä jonon jatkona niin reippaasti, että joudun vähän väliä tekemään pidätteitä. Onneksi ruuna kuitenkin kuuntelee niitä yhtä herkällä korvalla kuin muitakin apuja, emmekä saa aikaan mitään katastrofitilanteita. Ruusun sen sijaan säikäyttää jokin, ja sen pyrähtäessä pellolle Kurbus on heti valmiina lähtemään perään. Ohjaan Kurbuksen Rokin häntään ja saan sen pysäytettyä, vaikka ruuna edelleen kuikuilee suomenhevostamman perään korvat hörössä ja sieraimiaan levitellen.

Laukkapätkä on rauhallinen, vaikka Kurttu onkin alkuun vähän toista mieltää. Se nykii ohjaa ja ravistelee päätään, kun en anna sille lupaa pinkaista jonon ohi täyttä kyytiä. Muutaman metrin jälkeen ruuna kuitenkin asettuu omalle paikalleen jonon perään ja tyytyy siihen, ettei tänään revitellä. Nautin Kurbuksen tarmokkaasta laukasta samalla, kun yritän pitää silmät auki – lumisade tihenee hetki hetkeltä.

Kun viimeisen ravipätkän jälkeen siirrymme käyntiin, tulee lunta jo taivaan täydeltä. Vastasatanut lumi on uskomattoman puhtaanvalkeaa ja valaisee marraskuista iltapäivää. Ilmassa on viimeinkin lupaus oikeasta talvesta, nietoksineen päivineen.

[Salma]

"Miten tällä sun hevosella oikein ratsastetaan?"
Tuijotin kauhistuneena Cellaa, joka istui tyytyväisen näköisenä kompaktin Elmon selässä. Windi, jonka satulassa olin ensimmäistä kertaa elämässäni, oli matkalla karsinasta tallipihalle ehtinyt teilata minut seinään ja pyörittää kokonaisen minuutin, ennen kuin pääsin kipuamaan sen jylhään selkään. Windi ei näyttänyt erityisen iloiselta huurteisen viileässä marraskuun aamussa.

Krister piti maastoa. Yllätyin, kun hän ohjasi meidät tavallisen leirimökkireitin sijaan koivukujaa pitkin autotien reunaan. Minua jännitti istua Windin selässä, mutta ainakaan tähän mennessä se ei ollut esittänyt erityisen suurta mielenkiintoa heittää minua selästään. Päinvastoin, hevonen tuntui hitaalta ja vähän tahmealta laahustaessaan kylmän asfaltin ja multaisen ojanpenkan rajaviivalla.

Autotieltä käännyimme routaiselle hiekkatielle ja siirryimme raviin. Windin askeleet olivat isot ja hassun heilahtelevat Bonnieen verrattuna. Kevensin yrittäen pitää tempon mahdollisimman tasaisena, ja salaisesti mietin miten paljon helpompaa olisi ollut harjoitella Windin hassuissa askelissa istumista maneesin turvallisissa sisuksissa. Marraskuinen ilma oli kuitenkin piristävän raikasta, ja hiljalleen taivaalta tippuvat yksittäiset lumihiutaleet saivat maiseman näyttämään herttaiselta.

Satulassa istuminen helpottui, kun paremmalla tienpätkällä pääsimme laukkaamaan. Windi jarrutteli pitkään ja meni ihmeellistä hölkyttelyravia pää ylhäällä, mutta jäätyään riittävästi jälkeen se viimein nosti laukan ja ratsastamisesta tuli oikein mukavaa. Tietysti ero ponilla ratsastamiseen oli suuri (puristin Windin harjaa niin, että ratsastushanskojen rystyset menivät aivan ryttyyn), mutta nyt liikkuessaan rehellisesti eteenpäin Windi tuntui oikein mukavalta ratsulta.

Lumisateen tihentyessä alustasta alkoi kuitenkin tulla epämiellyttävä. Krister hidasti ravin kautta käyntiin ennen kuin vaaratilanteita pääsi syntymään ja kaarsi meidät pienemmille metsäpoluille. Windi palasi takaisin etanamaisempaan muotoonsa. Yritin patistaa sitä parempaan liikkeeseen, mutta mutkittelevalla ja vähän jäisellä polulla oli pakko antaa hevoselle tilaa keskittyä tasapainoon.

Valaistulla pätkällä otimme vielä lyhyen pätkän ravia. Muut hevoset tuntuivat säpsyiltä ja sinkoilevilta, ja Windikin tuntui ottavan niistä vähän kipinää. Hyvilläni annoin hevosen kiihdyttää vähän. Aloin vähitellen ymmärtää, miksi Cella piti siitä niin kovasti.

[Clara]

Clara lähti innoissaan kokeilemaan uutta ratsua, joka kyllä täytti hyvin tytön odotukset!

[Adalind]

Musta oli todella rentouttavaa lähteä näin isolla porukalla maastoon. Hevosia oli reilu kymmenen ja ratsastajia tietenkin samanmoinen määrä. Siellä joukon keskivaiheilla oli helppo nauttia matkasta maisemineen, jotka eivät olleet näin marraskuussa kuitenkaan kovinkaan kehuttavia. Välillä nenälle saattoi tupsahdella pieniä läpikuultavia lumihiutaleitakin, mutta maa oli silti tumma, eikä valkea, vaikka joulukuu häämötti jo muutaman päivän takana. Silti mä toisaalta tykkäsin tällaisesta säästä. Ei ollut vielä ainakaan niin pirun kylmä ja muutenkin joka paikassa oli helpompi kulkea kun ei tarvinnut tarpoa paksussa lumihangessa. Mä en kauheasti muutenkaan digannut talvesta, sillä tykkäsin kesästä niin paljon enemmän. Kesää jäi aina kaipaamaan, mutta talven jälkeen huokaisi melkein huomaamatta helpotuksesta kun sai odottaa valoisia aikoja.

Maastolenkin alussa kävelimme hevosten kanssa aika rauhallisessa käynnissä autotien reunaa pitkin eteenpäin. Ensimmäisten autojen tullessa vastaan, huomasin jännittäväni tilannetta aavistuksen. En voinut tietää, mitä autoilijoiden päässä liikkui ja olin kerran jos toisenkin tavannut autoilijan, joka on jopa töötännyt hevosen vieressä. Ei kiva, ei yhtään. Onneksi tällä kertaa autoilijat olivat todella mukavia ja järjellisiä, sillä kaikki jopa hiljensivät hevosten kohdalla. Viimeisen auton tullessa vastaan en enää edes osannut reagoida siihen kummemmin. Hyvä kokemus hevosille, mutta niin myös itselleni.

Hiekkatielle käännyttyämme saimme nostaa vihdoin ravin. Solttu tuntui todella reippaasti ja sain ottaa muutaman kerran vahvemman pidätteen, jottei ori olisi ollut Lemonin hännässä kiinni. Lopulta suomalainen kuitenkin rentoutui joukon mukana ja välillä sain jopa pyytää sitä eteen, jottei oltaisi jääty joukosta liian kauas. Solttu pärskähteli muutamien muiden hevosten joukossa ja se sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Tunne oli mitä mainioin, vaikka yllättäen alkoi satamaan hieman suurempia lumihiutaleita. Näin rennosti maastoillessa ajatukset karkasivat helposti kaikkeen muuhun kuin siihen ratsastukseen. Pyry ja Ruusu kuitenkin palauttivat mieleni muutamassa sekunnissa takaisin tähän hetkeen, tamman hypähtäessä jopa pellon puolelle asti. Se oli kai säikähtänyt jotain tai muuten ollut vain niin innokas tapaus. Sain hengittää muutaman kerran syvään rentoutuakseni uudelleen, vaikka Solttu ei ollutkaan reagoinut edellä menevän tamman tapaukseen.

Hieman myöhemmin saimme ottaa jopa pätkät hidasta laukkaa. Siinä vaiheessa Solttu meinasi vetää taas kierroksia, mutta kun en päästänyt sitä menemään ruunivoikon ohi, niin lopulta se jälleen kerran tyytyi kohtaloonsa. Nyt ei menty täysiä, vaan pidettiin tilanne hallittuna. Pian huomasin lumisateen tihenevän ja tunsin kuinka kasvoilleni tipahteli märkiä hiutaleita. Nytkö se talvi tuli? Jouduin välillä pyyhkimään kasvojani kädelläni, sillä sulaneet hiutaleet tiputtelivat pisaroita kypärän lipalta poskilleni ja suurempien hiutaleiden tarrautuessa välillä ripsiini, sai oloni tuntumaan aika epävarmalta. Oli vaikeaa keskittyä eteenpäin katsomiseen. Onneksi en ollut maastossa yksin ja pystyinkin tuijottelemaan Lemonin takapuolta, jolloin pysyin helposti muiden perässä. Ei tarvinnut kohottaa katsetta ja se oli mukava vaihtoehto.

Luminen tie muuttui liukkaaksi, joten jouduimme siirtymään jälleen hitaampaan askellajiin. Jälleen kuului tyytyväisten hevosien pärskintää ja reipasta kavioiden kopsetta. Jatkoimmekin käynnissä aika pitkän matkan ja silloin muutamat hevoset keräsivät virtaa itseensä odottaen, että milloin mentäisiin taas lujempaa. Ennen tallia otimmekin vielä pätkän ravia ja Solttu meinasi ottaa silloin muutamia laukka-askeleitakin. Jouduinkin siirtämään sen päättäväisesti takaisin raviin ja hidastelemaan ravin tahtia muutenkin rauhallisemmaksi. Loppukäyntien aikana kentällä ori sentään vihdoin tajusi, että voi huokaista ja rentoutua täysin.

[Sussu]

28.11.2015 Marrasmaasto

Musta poni allani pärskähti ja lähti kevyestä pohkeenpuristuksesta kävelemään Tollon perässä. Rokki olisi selvästikkin halunnut tehdä lähempää tuttavuutta edessä kulkevan Tollon häntään ja jouduin muutamaan kertaan kunnolla jarruttelemaan eteenpäin kipittävää ponia. Ilma oli todella kylmä ja jouduin muutamaan kertaa vetämään takkini kaulusta ylemmäs.

Jonkin matkaa käveltyämme pitkin tien reunaa, hevosletka kääntyi hiekkatielle, jossa nostettiin rauhallinen ravi. Rokkikin malttoi jo lopettaa Tollon hännän tavoittelun ja poni rupesi ravaamaankin kunnolla. Taputin ponin pörröistä kaulaa ja keventelin rauhallisessa tahdissa. Pieni lumisade teki maisemasta hieman satumaisen, vaikka kaikkialla olikin melko harmaata. Pyryn ratsastama Ruusu sai letkan etuosassa jonkin sätkyn ja jouduimme hetken jarruttelemaan, että järjestys palasi jonoon, jonka jälkeen jatkettiin matkaa.

Kun letka siirtyi laukkaan, yritti Rokki hieman pukittaa, mutta jarrutti melko nopeasti ja malttoi laukata rauhaksiin. Laukkaaminen hyväpohjaisella hiekkatiellä oli mukavaa ja muutenkin tunnelma oli rauhallinen. Osa hevosista tuntui hieman kuumuvan, mutta kaikki pysyivät siistissä jonossa.

Lumisade alkoi yltyä ja alkoi hieman hämärtää. Tallille paluu suoritettiin metsäpolkuja pitkin ja pääsimme vielä hieman ravailemaankin valaistulla pätkällä. Rokki alkoi vasta loppumatkasta kuumua, kun ruuna tajusi että olemme palaamassa tallille. Rokki kuitenkin joutui tyytymään kentällä kävelyyn lopuksi ja kunhan pahimmat pörinät loppuivat, annoin mustalle pörröponille löysät ohjat ja yritin lämmittää jäisiä käsiäni.

Pysäytin Rokin kaartoon ja laskeuduin maahan kohmeisille jaloilleni. Onneksi Rokin selästä ei ole suurta pudotusta, eikä jalkani päässeet kovinkaan pahasti tärähtämään. Heiluttelin molempia jalkojani pariin otteeseen, ennenkuin lähdin taluttamaan Rokkia aittaan. Aittakarsinassa nappasin ruunalta varusteet pois ja harjasin sen pörröisen karvan piikkisualla. Vein varusteet paikoilleen ja nappasin mukaani yhden leivänpalan Rokille.

Karsinassa annoin ruunalle vielä palkkion, jonka jälkeen taputin sen kaulaa ja poistuin karsinasta. Menin vielä tallin puolelle hieman juttelemaan muiden kanssa, ennenkuin suuntasin kohti kotia.


Kiitos kivasta maastosta! 

// vihdoinkin sain tän maksettua... Hyi mua kun näin kauan kesti! Nykyään Rokki asuukin näköjään pihatossa, mutta muistaakseni tän marrasmaaston aikaan asusti vielä aitassa