|
|
Post by Inkeri on Sept 18, 2015 20:35:24 GMT 2
|
|
|
|
Post by Inkeri on Sept 19, 2015 12:17:08 GMT 2
//Uudelleenpostaus koska öö fantsu topanalotuspostaus on must
VUORISTORATAA
18.9.2015
Tupareiden jälkeisenä aamuna heräsin harvinaisen tutusta ympäristöstä. Liian tutusta. Huoneen nurkassa seissyt jenkkisänky oli päällystetty mustavalkoisin vuodevaattein. Sitä ympäröi läjä vaatteita ja lätkäkamoja. Toisessa nurkassa jökötti ainakin viisi suunnilleen mun pituista mailaa ja lattialle oli asetettu valkoinen matto. Auringon valo puski itsepintaisesti läpi suuren ikkunan sälekaihtimista kertoen, ettei ollut enää kovin varhainen aamu.
Mä muistin ihan kaiken, vaikka sillä hetkellä tuntui, että olisi ehkä parempi, jos olisin vain voinut unohtaa – tai mielellään skipata – koko edellisen illan. Jonkun amisauton takapenkillä vaihdetut suudelmat. Sen kuinka ruskeasilmäisen pojan käsivarret kaappasivat mut kainaloonsa ja sen saman pojan rintakehää vasten pystyi nojaamaan pään ja sulkemaan silmät antaen naurun tulla ulos hersyvänä ja häpeilemättä. Sen, kuinka kaikki oli hetken ihan niin kuin ennenkin.
Jooei, oikeesti mun mielestä oli vaan oikeesti aika supersäälittävää herätä eksänsä vierestä.
Heitin raidallisen peiton pois päältäni ja keräilin mun vaatteita ympäri lattiaa heräten kunnolla karmaisevaan todellisuuteen. Mulla ei ollut mitään muuta päällepantavaa kuin se pikkumusta. En mä ollut ajatellut päätyväni yöksi minnekään muualle kuin ihan omaan kotiin, missä mua olisi odottanut vaatekaapillinen mukavia, XL-koon t-paitoja ja lökäreitä lauantaipäivän darra-asuksi. Nyt mun pitäisi kiitää syyskuisen Liekkijärven halki kotiin korkkareissa ja lyhyessä hameessa. Ei kiva.
Eetun suunnalta alkoi kuulua epämääräistä muminaa. Kietaisin hiukset nopeasti sotkunutturalle ja heitin mekon päälle. Yhtäkkiä se poika säpsähti täysin hereille, katsoi mua hetken ja nousi nopeasti ylös sängystä kiskaisten päälleen ensimmäiset löytämänsä vaatteet. Vilkaisin toista huvittuneena.
”Ei sulla oo enää mitään menetettävää, mä oon nähnyt jo kaiken.”
Eetun kasvoilta paistoi hämmennys.
”Eikö sua muka yhtään kaduta?” se kysyi.
”En harrasta sellasta. Tehtyä ei saa tekemättömäks vaikka kuinka itkis”, huomautin ja ihmettelin itsekin sanojani. Yleensä mä olin se, joka poti morkkista vielä viikon päästä bileillasta, mutta tällä kertaa mua vain huvitti koko tilanne kaikessa säälittävyydessään. Eetu taas oli pitkään hiljaa. Niin se aina reagoi kiusallisiin hetkiin.
”Öö.. Tota.. Haluutsä aamupalaa? Tai jotain?”
”Niin, no mä kyllä oikeestaan sain jo kaiken tarvittavan”, virnistin, ”joten voisin vaikka lähtee, että saat säkin sit taas hengittää rauhassa.”
Ja voin kyllä sanoa, että vaikka kuinka coolisti olinkin hoitanut roolini Eetun luona, jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut kyllä ehkä mahdollisesti harkita kysyväni siltä kyytiä kotiin. Kymmenen sentin korot tuntuivat jaloissa sen verran, etteivät ne tuntuneet. Liekkijärven lauantaibussiyhteyksistä ei edes tarvinnut puhua – niitä ei ollut.
Mua oksetti hiukan ja päässä joku jyskytti otsaan moukarilla. Vannon, että mua oksetti vielä enemmän sen jälkeen, kun erehdyin juomaan edellisen päivän vesipullosta – en edes halunnut tietää, mitä sille oli käynyt tai kuka siitä oli juonut.
Puolimatkassa annoin periksi ja soitin Iiron hakemaan mua. Jostain syystä kaksoisveljeni oli aina paljon vastahakoisempi kuljetushommissa kuin Elias oli ikinä ollut, mutta onneksi kuitenkin niin tossun alla, että suostui aina. Ja vissiin se piristyi jonkin verran, kun avasin mauton oven ja istuin sisään – ainakin naamalla loistaneesta virneestä päätellen.
”Sen Kurkisen luonako sä olit? Luulin, et erositte jo”, Iiro kommentoi pukaten mua kädellään kylkeen.
”Onneks asia ei kuulu sulle millään lailla”, sähähdin vastaukseksi. Loppumatka sujui kaikessa hiljaisuudessa, jos ei oteta lukuun sitä jäätävää jyminää, joka mun kallon sisällä oli käynnissä. Olin varma, että sen sisus oli täynnä norsuja tai jotain. Nojasin pään mauton ikkunaan ja suljin silmät.
There were fist fights, red lights
Running 'til I crashed into you
”Ei hitto”, sihahdin yhtäkkiä.
”Ai täh, jäikö sun alkkarit sen kämpille?” Iiro ihmetteli.
”Turpa kiinni, ei mitään sellasta.”
It was a one night stand 'til I woke up next to you
Ei, ei, ei. Inksu ei. Ajatukset kuriin. Se biisi ei muistuta sua kenestäkään, olit jo tarpeeks bitch sille, sä jatkat elämääsi ihan normaalisti ja-
Ootsä koskaan noussu maailmanpyörään vaikka pelkäät olla korkeel?
Istunu ylhäällä ja kelannu et selvittiin, selvittiin, selvittiin, selvittiin
Ootsä koskaan kattonu alas ja puristanu kaiteest
Hulluna huutanu, viekää mut takaisin, takaisin, takaisin, takaisin
Siitä aamusta oli kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa, ja mulla oli ikävä.
|
|
|
|
Post by Inkeri on May 22, 2016 10:44:35 GMT 2
ILMAN LUPAA
22.5.2016
Mä olin niin loppu.
Eikä se saletisti johtunut vain siitä, että Siiri oli tänään taas näyttänyt, kuinka ollaan ihan perseestä. Sopivasti kiima-aikaan. Ponin mielestä Solttu oli nykyään maailman komein olento, suoranainen ori Uljas, jolle se oli hirnunut ja heittänyt flirttiä jatkuvasti samalla, kun mä olin koettanut kentän toisessa päädyssä muistuttaa sitä olemassaolostani. Adalindin onneksi hänen tummanrautias suomenhevosensa ei katsellut shetlanninponeja vaan oli keskittynyt olennaiseen. Siiri taas ei selvästi ymmärtänyt, että tälläkin kertaa se joutuisi Uljaan tuomien lasikenkien sijaan tyytymään kavioihin iskettyihin rautapopoihin – ilmiselvistä pakeista huolimatta tamma oli jatkanut epätoivoisia iskuyrityksiään siihen asti, että mä olin saanut tarpeekseni ja käynyt vaihtamassa ponia savun tuprutessa korvista.
Vaihtamalla ei ollut parantunut. Toinen mun lemmenkipeistä tytyistä ei ollut ollut yhtään sen selväjärkisempi kuin kaverinsakaan, ja kentällekin oli vaihtunut Tirpan ihku ihastus, josta mä en edes ennen ollut tiennytkään. Edi. EDI. Kaikista maailman miehistä just Edi, jota sen oranssitukkainen hoitaja oli ratsastanut siellä keskittynyt ilme naamallaan.
”Tirppa-kulta, mä ymmärrän, että Edissä on sellasta nallekarhumaista pyöreyttä, mistä sä tykkäät, mutta jumalauta sillä ei ole edes palleja, urpo”, mä olin tiuskaissut niin, että se Edin hoitaja sai musta varmasti vieläkin paremman kuvan kuin silloin, kun se oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan ja kuullut ihan vääriä keskusteluja. Onneksi mun ei tarvinnut olla pikkutytöille mieliksi.
Joten, vaikka mä nyt olinkin raahautunut kotiin, valunut portaat ylös meidän talon keskikerrokseen ja lysähtänyt keittiön pöydän ääreen kuin märkä rätti, ei se, että mun fyysinen energia oli ponitammojen ansiosta täysin lopussa, ollut mitään verrattuna siihen henkiseen ahdistukseen, mikä velloi jatkuvasti mahan pohjalla.
Pikkulinnut olivat laulaneet, että Andrei oli päässyt pois sairaalasta.
Käytännössä se siis tarkoitti sitä, ettei se käynyt vielä tallilla (luojankiitos), mutta nyt oli mahdollista, että mä törmäisin siihen missä vain. Kyttäsin sydän kurkussa jokaista vastaantulevaa autoa kuin tarkistaakseni, oliko niihin asennettu aikapommi, vaikka oikeasti jossain niistä saattoi olla vain se ihminen, josta mä tykkäsin ilman omaa lupaani. Mä en ollut valmis kohtaamaan Andreita, vaikka Robertin mielestä mun olisikin pitänyt. Rosaakaan mä en edelleenkään voinut katsoa enää silmiin ilman, että mun sisällä kiehui, mutta mun ja Cellan onneksi sitä ei ollut tallilla vähään aikaan näkynytkään.
Mä en edes tiennyt, miten tässä oli päässyt käymään näin, kun tätä ei todellakaan olisi pitänyt käydä. Olinko mä vain oikeasti niin helppo, että olin sulaa vahaa jokaisen idiootin käsissä, joka pääsi jyystämään mun huulet rikki? Oliko mulla todellisuudessa yhtään varaa moralisoida Törppöä ja Siiriä niiden onnettomista ihastuksista? (Ei ollut.)
”Sä näytät ihan jyrän alle jääneeltä”, iskä nauroi, kun mä makasin otsa pöytää vasten ja mietin, että tietäisitpä vaan. ”Vil du ha kaffe?”
Irvistin, sillä isä tiesi vallan mainiosti, kuinka paljon mä inhosin kahvia jo hajun perusteella. Olin melko varma, että musta tulisi maailmanhistorian ensimmäinen aikuinen, joka ei elämässään joisi ensimmäistäkään kuppia tuota mustaa myrkkyä.
”Jeg gjettet. Mutta mulla saattais olla yks toinenkin juttu, joka sua piristäisi!”
Mä nostin ylävartaloni hitaasti, mutta varmasti pystyasentoon ja kohotin kulmakarvojani kysyvästi – äänen tuottaminen oli edelleen liian vaivalloista mun ruholle.
”Mun työkaverilla olisi tarjolla poni ylläpidettäväksi! Se on niin pieni, että sille on hankala löytää taitavaa ratsastajaa, mutta mä olin varma, että sä innostuisit”, faija selitti suu leveässä virneessä kuin olisi keksinyt maailmaa mullistavan keinon saada tyttärensä taas huippukondikseen.
”Miksei se vaan saman tien laita sitä myyntiin?” mä ihmettelin.
”Kai sillä on jotain tunnearvoa, en mä tiedä teidän hevosihmisten ajatusmaailmasta mitään”, iskä kohautti harteitaan ja kaatoi Moccamasterin pannusta lisää kahvia valkoiseen kuppiinsa. ”Mutta joka tapauksessa Johanna on niin kiireinen, ettei se sitä pysty pitämään. Poliisin ammatti, kyllähän sä tiedät.”
”Mistä sä kelasit, että mä pierasen aikaa? Mulla on Siiri ja Tirppa, joista toinen ainakin kaipaa ihan aktiivisesti mun liikutusta, ja sen lisäksi vielä Sipe, jonka kanssa pitäis alottaa ratsastajaan totuttelu ihan just! Svantekin on ihan unohtunut, mutta onneks Fiialla on se sen serkkutyttö tai joku”, mä selitin. ”Ja kouluakin käyn, jos et satu muistamaan. Tällä menolla mä hillun lukiossa vielä kuus vuotta, enkä varmaan sittenkään valmistu kuin ehkä A:n papereilla.”
”Onhan niitä kaiken maailman ratsuttajapalveluita, minne me voidaan Sipe viedä! Se Johannan tamma on sitä paitsi tosi kiva kuulemma. Tross alt, er dette ikke noe problem!”
”Tamma??? Mä en halua mun elämään enää yhtäkään tammaa, kiitos kysymästä.”
”Inkeri, mä oikeestaan lupasin jo, että me otetaan se poni, kun tilanne vaikutti niin epätoivoselta”, faija huokaisi viimein. ”Aattelin, jos sä vaikka tietäisit jo jotain tallipaikkoja.”
”LUPASIT?! Enhän mä välttämättä edes tykkää siitä! Kuka sitä sitten ratsastaa, sinä vai??” mä kiekaisin järkyttyneenä.
”Sen pitäis päästä muuttamaan parin viikon sisään, joten en voi enää—”
”Ymmärrä nyt vittu jo, että mä en jaksa!” raivosin, nousin ylös, heitin tuolin päättäväisesti syrjään (mun olisi tehnyt mieli takoa sillä vähän järkeä faijan kalloon, mutta hillitsin itseni) ja kiidin pikajuoksua takaisin alakertaan ja ulko-ovelle. Ikkunoiden lasit helisivät, kun ovi paiskautui kiinni mun takana, ja sormet puristuivat tiukasti nyrkkiin. Pari vuotta sitten mä olisin ehkä hihkunut riemusta neljännestä ponista, mutta nyt teki mieli lähinnä ampua itseni. Jossain vaiheessa jokainen paloi loppuun.
Liekkijärven suurin nähtävyys, Siwa, josta tulisi kai pian K-Market, sijaitsi superlähellä meidän kämppää. Aina tähän aikaan illasta sen pihalla Liekkijärven kovimmat 13-vuotiaat kriminaalit polttivat salaa tupakkaa ja vähän vanhemmat kruisailivat viritetyillä mopoillaan kuin ralliradalla. Vaikka mä en edes polttanut tupakkaa kuin kännissä, teki mun pienen hetken mieli mennä pummimaan kriminaaliryhmittymältä yksi ihan vain, koska mulla oli hel-vetin paska fiilis. Sitten muistin, että mä olin jo melkein täysi-ikäinen ja se olisi ollut pelkästään säälittävää.
Istahdin betoniporsaan päälle kaupan parkkipaikan tuntumaan, ja peukaloita pyöritellen seurasin kolmen mopon temppuilua turvallisen välimatkan päästä. Rosaponiandrei, pyöri mun ajatuksissa. Rosaponiandrei, rosaponiandrei, rosaponiandr—
Auton pelottava tuuttaus pysäytti mun ajatukset. Se lamaannutti mut yhtä pahasti kuin Suomen välierävoitto oli lamaannuttanut venäläiset. Mä vilkaisin sivulle, ja auto oli just se, jonka mä pelkäsinkin sen olevan: tumma Bemari, jonka kuskinpaikan ikkuna oli auki, ja sen takaa virnisti tuttu naama.
”En tiennytkään, että täällä näkee tähän aikaan näin kauniita naisia! Voisin ottaa tavaksi nää myöhäisillan kauppareissut”, autosta kuului. Mä vain irvistin miehelle ja käänsin katseen pois, sillä mun olo ei ollut sillä hetkellä erityisen hehkeä ilman meikkiä ja talliverkkarit päällä.
”No, mikä nyt on? Hyppäisit kyytiin”, Andrei kehotti arkailematta, kuten sillä oli tapana.
”En.”
”Haluat kuitenkin. Mä nään, että sä haluat.”
”Et sä voi noin vaan joutua sairaalaan selittämättä moneksi kuukaudeksi ja sitten palata ja vaan olettaa, että mä muka lankeisin taas. Idiootti”, tiuskaisin kädet puuskassa.
”Idiotti oot säkin, jos luulet, että toi menee mulle läpi”, mies naurahti ja mä tuhahdin. Hitto, että se jätkä oli ärsyttävä.
”Okei, fine!” sanoin sitten ja nousin ylös. ”Mä tulen, jos tarjoot röökin.”
”En tarjoo, mutta tuut silti.”
Salaa hymyillen avasin pelkääjänpaikan oven ja istahdin penkille. Aivot muistuttivat mua jotain liiasta helppoudesta ja siitä, kuinka se ei ollut kannattavaa, mutta mä työnsin ne ajatukset sitkeästi sivuun. Eiköhän Tirppa kuitenkin vienyt sen vuoden helpoin-tittelin tällä kertaa – Andreilla sentään oli pallit. Toivottavasti.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Jun 7, 2016 0:20:48 GMT 2
Tää ehkä oikeesti kuuluis SO2-alueelle, mutta piti silti saada tänne, joten omalla vastuulla hei!! SE TUNNE, KUN
7.6.2016Jos mä olisin ollut ärsyttävä, olisin jo aikoja sitten kirjoittanut Facebookin täyteen ”Se tunne, kun”-alkuisia päivityksiä. Se tunne, kun saat herätä jonkun toisen vierestä aamulla auringonsäteiden ja linnunlaulun saattelemana. Se tunne, kun saat keittää aamukahvit jollekin toiselle, vaikket itse edes juo kahvia. Se tunne, kun raahaat kauppakasseja koulusta tullessasi selkä vääränä maailman ärsyttävimmälle ihmiselle. Se tunne, kun et ole ollut kotona kunnolla tyyliin kahteen viikkoon. Andrei tuhisi mun vieressä tyytyväisenä kuin pieni possu ruoka-ajan jälkeen. Mä käännyin ympäri, enkä voinut kuin hymyillä tuijottaessani sen piirteitä. Sen tavallisestikin pörröiset hiukset olivat joka aamu vielä enemmän pörrössä, ainakin ennen kuin se heräsi ja kävi vessassa, mutta musta ne näyttivät aina yhtä kivoilta. Andrein jäänsiniset silmät olivat vielä ummessa, mutta sen terävä leukalinjakaan ei näyttänyt enää lainkaan yhtä pelottavalta kuin talvella, jolloin mä olin mennyt paniikin valtaan joka kerta miehen nähdessäni. Ehkä siihen oli vaikuttanut myös se jääkaapin kokoinen vartalo, joka nyt makasi mun vieressä ja sai olon lähinnä turvalliseksi. Tai ne tatuoinnit, joiden ääriviivoja mun etusormi oli nyt hakeutunut piirtelemään lihaksikkaiden käsivarsien päällä. Ilmoille pääsi joku epämääräinen murahdus, kun Andrei alkoi heräillä ja vääntelehtiä levottomasti. Kun se sai nukkumatin karkotettuaan silmänsä auki, sen suupieletkin kääntyivät automaattisesti hymyyn. ”Huomenta”, mä virnistin ja tuikkasin nopean suukon sen huulille kuten joka aamu miettien, missä välissä meistä oli tullut näin vakiintuneita, vaikka juttu ei ollut saanut vielä kummankaan aamenta – papin aamenesta nyt puhumattakaan. Perusrutiinit eivät ilmeisesti tänä aamuna riittäneet Andreille, sillä se vetäisi mut ensin aivan lähelleen, ja pian huomasin miehen lukinneen mut alleen. Vaikka sen toinen jalka oli edelleen ihan paskana eikä kävely onnistunut edelleenkään edes kohtalaisesti, mikään sängyn (tai keittiön tai kylppärin – paikasta viis) puolella tapahtuva ei koskaan tuottanut vaikeuksia. Tosin, miehiä nyt ei muutenkaan tainnut koskaan estää mikään. Andrein huulet painoivat kuolettavan hitaasti ja kiusoitellen suudelmia mun kaulalle, kunnes solisluiden kohdalle edettyään tunsin näykkäisyn, joka sai kylmät väreet vaeltamaan koko kehossa varpaita myöten. Niiden matka kuitenkin katkesi alta aikayksikön, kun mä jännityin yhtäkkiä suolapatsaaksi. ”Ei helvetti”, sihahdin ja yritin työntää Andreita sivuun. ”Mun on pakko mennä nyt!” ”Minne muka?” mies kysyi vetäen mun valkoisia alushousuja pois jalasta viis veisaten siitä, mitä mä olin juuri sanonut. ”Eikö se muka voi odottaa hetken?” ”Se poni”, mä inahdin, kun tunsin lämpimät huulet sisäreisillä. Tatuoidut kädet pitivät mua edelleen tiukasti paikoillaan, etten varmasti pääsisi karkuun. ”Mitä siitä?” Andrei mumisi niin, että hädin tuskin sain selvää. ”Se tulee tänään! Mä.. Oon varmaan jo.. Myöhässä..” ”Niin tulee kohta joku muukin”, Andrei virnuili ja mä näytin sille kieltä. ”Ihan oikeesti, pakko mennä, faija on salee jo ihan raivona oottelemassa. Voitko heittää mut Mallaspuroon, et pääsen nopeemmin?” kysyin, kun mies lopulta antoi periksi ja sain ponkaistua ylös sängystä. Kiskoin vaatteita päälle siihen tahtiin, että kouluaamu-Inkeri olisi voinut ottaa mallia, ja säntäsin keittiöön juomaan lasin vettä ennen kuin vedin eteisessä Vansit jalkaan Andrein edelleen raapiessa pöllämystyneen näköisenä niskaansa. ”Ei kai mulla oo vaihtoehtoja”, se hymähti ja palasi makkariin penkomaan vaatekaappejaan. Sillä välin mä ehdin kirota mielessäni – ehkä vähän ääneenkin – faijan, sen työkaverin ja etenkin sen hemmetin eläimen, jonka piti olemassaolollaan pilata mun ihana tiistaipäivä. Tai vissiin oikeastaan koko loppukesän, niin kauan sen tamman oli määrä olla meillä ylläpidossa iskän puheista päätellen. Onneksi Lynn oli luvannut mulle järkkäävänsä sille karsinapaikan Mallaspurosta, sillä pihatto ja Ruolampi olivat sen verran täynnä molemmat. Olihan meiltä Vänrikinmäelle semisti matkaa varsinkin, kun mä en vielä toistaiseksi omistanut ajokorttia, mutta oletin faijan hoitavan kyydityspuolen, kerta koko sotku sen aikaansaannosta olikin. Andrein bemmillä matka tosin taittui varmaan ihan yhtä nopeasti kuin faijan Audilla, ellei nopeamminkin – nopeusrajoituksista kun ei sen jätkän kanssa paljonkaan piitattu. Meidän kaartaessa Poppelikujalta parkkipaikalle ja navigaattorin naisäänen ilmoittaessa kohteeseen saapumisesta mä saatoin silti tuntea ilmassa faijan raivon siitä, että mä olin melkein tunnin sovitusta ajasta myöhässä. Avasin auton oven sen ollessa melkein vielä liikkeessä, ja käskin Andreita odottelemaan siellä. ”Miksen mä vois mukaan tulla?” se ihmetteli. ”Jossain vaiheessa sun isäs varmaan muutenkin mut tapaa.” ”Se ei välttämättä oo ihan hyvä idea”, irvistin ja vilkaisin Andrein puolikuntoisia jalkoja. Mua ihmetytti, miksi se niiden kanssa edes halusi tulla näyttäytymään ihmisten ilmoille, mutta ne eivät todellakaan olleet pääsyy siihen, miksi aioin viimeiseen asti vältellä Andrein ja faijan tapaamista. Se oli, että mun isän ammatti oli poliisi, eikä Andreilla ollut asiasta harmainta aavistustakaan. Kipitin rivakasti tallin pihalle, missä odotti jo auto, traileri, joku mulle tuntematon naisihminen ja tietty raivosta suunniltaan ollut faija. ”Missä sä olet luuhannut ja miksi sä et vastaa puhelimeen? Ja kenen kyydillä sä tänne edes tulit?” se aloitti tulituksen, johon mä en ollut ehtinyt kovinkaan valmistautua henkisesti. Hymyilin silti aurinkoisesti naiselle, jonka oletin olevan ponin omistaja, ja tervehdin kättelemällä. ”Mä oon Inkeri. Sori, että oon myöhässä, nukuin vaan pommiin! Oon kyllä oottanut tätä päivää niin kauan”, selitin ja tunsin samalla kuinka isän katse murhasi mun sielua. ”Johanna, hauska tavata! Me vietiin Blondi jo talliin, kun sua ei kuulunut, mutta mennään ihmeessä katsomaan sitä nyt ja käymään kaikki käytännön asiat läpi”, tummahiuksinen nainen hymyili. Blondi oli kaunis. Se oli Törppöä ehkä vähän pienempi welshponi, jonka karvapeite oli kupariin taittava päistärikkö ja silmät vuoden söpöimmät herasilmät. Mä saatoin olla ehkä sekunnin sadasosan verran ihan myyty, mutta sitten avasin karsinan oven. Tamman korvat painuivat välittömästi luimuun, ja se käänsi takapäänsä tulijaa kohden. En nähnyt Johannan ilmettä juuri sillä hetkellä, mutta faijaa mä mulkaisin niin pahasti, että oksat pois. Se oli hommannut mulle varmasti maailman vittumaisimman elukan, jota pitäisi oikeasti kestää koko kesä  Vähintään?? Mitä perkelettä se oikein oli ajatellut?! ”Blondi on aika tamma”, Johanna sanoi sitten, ”mutta isäs kertoi, että sulla on omanakin sellainen. Varmaan siis tiedät, miten niitä kuuluu käsitellä. Oon ihan varma, että teillä tulee synkkaamaan!” ”Juuh”, mä pyöräytin silmiäni. Synkkaisi varmasti. Ainakin heti, kun helvetti jäätyisi. ”Haluatko sä kokeilla sitä selästä nyt heti?” ”En mä kyllä”, ilmoitin ehkä vähän liiankin tylyllä äänensävyllä. ”Siis, kun mulla ei oo mitään ratsastusvarusteitakaan”, jatkoin sitten, kun kuulin faijan yskäisevän. ”Kyllä täältä varmaan voi lainat-” ”En mä halua, enkä ehdi. Pitäis mennä jo.” Johanna näytti yllättyneeltä, eikä se yllätys ollut varmaan mitenkään positiivista. Onneksi mua ei oikein ollut koskaan kiinnostanut kovinkaan paljoa, mitä iskän työkaverit musta ajattelivat, joten tyynesti lähdin kävelemään tallista ulos Johannan selittäessä kirjoittaneensa Blondin ruokinnasta siihen vihkoon, joka löytyy sen harjapakista ja jotain muuta paskaa, joka meni mulla täysin ohi korvien. Tarkoituksella. Onneksi faija hoiti jäähyväiset sen muijan kanssa suhteellisen asiallisesti, kun tuo lähti autollaan menemään, mutta juoksi sitten meitsin kiinni. ”Inkeri Aurora Johansen, mitä helvettiä toi sun käytös oli?!” se raivosi ja nappasi mua olkapäästä, jotta pysähtyisin. Plot twist: en pysähtynyt. ”Se oli sitä, mitä saa silloin, kun multa kysymättä hankkii ponin, joka ei osaa edes käyttäytyä”, tiuskaisin marssien päättäväisesti kohti parkkipaikkaa. ”Olisit sä voinut olla edes ajoissa! Ja missä hitossa sä olet luuhannut nää pari viikkoa?? Nyt kyllä tuut kotiin selvittämään tän jutun!” ”En varmasti!!” rääkäisin. Avasin Andrein auton oven painaen sen sitten lukkoon sisäpuolelta ja käskin hämmentynyttä miestä ajamaan tiehensä niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Auto ei kuitenkaan liikkunut mihinkään. Sen sijaan Andrei vilkaisi ikkunan takana pauhaavaa faijaa, nousi penkiltä ylös keppiensä kera ja ennen kuin tajusinkaan, mun sen hetkisen elämän pahin painajainen oli tapahtumassa. Hautasin kasvot käsiini, kun pihalta kuului kahden miehen jäätävää huutoa ja pelkäsin, että kohta jompikumpi pamauttaisi toista nyrkillä. Lopulta mun oli pakko riuhtaista ovi auki ja lopettaa pelkkä sivusta seuraaminen. ”Andrei jumalauta, nyt lopetat ja lähetään meneen täältä!” mä karjuin ja kiskoin sitä takin hihasta. Se ei auttanut yhtään mitään, ainakaan niin kuin mä olisin toivonut. Ensimmäinen, joka lopetti räyhäämisen, oli nimittäin faija. ”Vai että Andrei. Tosiaan jumalauta, hitto että sä jätkä näytitkin heti tutulta”, se sanoi, eikä todellakaan sillä äänensävyllä, että kyse oli jonkun vanhan luokkakaverin kanssa kohtaamisesta. ”Ehdonalainen vankeusrangaistus, törkeä pahoinpitely, eikö vain? Mähän olen pidättänyt sut, helvetti. Enkä todellakaan vaan yhtä kertaa.” ”Isä pliis, anna olla”, mä yritin, turhaan. Faija ei ottanut kuulevaan korvaansakaan. ”Jos sä jumalauta oot koskenut mun tyttäreen pitkällä tikullakaan, vannon, että se ehdonalainen vaihtuu ehdottomaan aika helvetin äkkiä”, se uhkasi kiristellen hampaitaan ja näin, kuinka kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. Mä pelkäsin Andrein puolesta niin paljon, etten uskaltanut edes laittaa faijalle vastaan, kun se vetäisi mut matkaansa kohti meidän autoa sen sijaan, että olisin kuvitellutkaan pääseväni takaisin sinne, mistä olin Mallaspuroon tullutkin. Mä vilkaisin taakseni, missä Andrei autoineen kaasutti paraikaa tiehensä niin, että faija varmaan määräisi sille jotain ylinopeussakkojakin. Mulkaisin isää, mutta vasta kotipihassa sain sanottua sanottavani: ”Vittu sä olet kyllä mestari pilaamaan mun elämän.” ---- P.s. Tittididii: Blondi olkaa hyvä |
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 1, 2017 15:53:24 GMT 2
VAPAUS KÄTEEN JÄÄ
31.12.2016
Mä en tiennyt, mikä Andreita oli vaivannut sinä päivänä, kun se oli luovuttanut mulle kämppänsä avaimet. Kai se oli ajatellut, että mä muuttaisin sinne. Että mä jaksaisin katsella sen naamaa ympärivuorokautisesti, vaikka oikeastaan mä jaksoin katsella sitä vain silloin, kun oli pakko.
Oli edelleen vuosi 2016, kun mä kuitenkin hiippailin miehen talolle. Pimeällä vanhan omakotitalon ränsistyneet seinät eivät näyttäneet ihan niin ränsistyneiltä. Silti talo oli jotenkin kolkko ja synkkä, ja mä pelkäsin, että siellä kummitteli aina tähän aikaan. Olohuoneen ikkunasta kajasti himmeä valo merkiksi siitä, että joku oli kotona, ja savupiipusta nousi savua. Ulkona oli kylmä, ja mun kohmeiset sormet eivät totelleet yrittäessäni saada väännettyä lukkoa vanhalla avaimella väkisin auki.
”Hemmetti”, sihahdin, kun avainnippu tippui mun kädestä. Kumarruin nostamaan sitä, ja aloin paukuttaa ovea nyrkeillä niin, että olin varma, että joku naapuri tulisi pian valittamaan metelin peittävän niiden perheidylliuuveen rakettien räiskeen. Lähimpään naapuriin oli tosin tyyliin kilometri matkaa. Valkoisen oven lasisen koristeikkunan taakse ilmestyi iso, tumma hahmo. Vihdoin.
”Inkeri”, Andrei totesi yllättyneenä. ”Mitä sä täällä teet?”
”Mitäs hittoa sillä on väliä? Aina sä valitat, ettei me enää nähdä tarpeeksi usein, mutta nyt, tässä mä oon”, tuhahdin ja hoipertelin sen käsivarren alta sisälle taloon. Sormissa kihelmöi, kun lämpö alkoi tarttua pakkasen palelluttamiin ruumiinosiin mun riisuessa takkia pois päältä.
”Sä oot humalassa”, Andrei murahti.
”Ehkä”, mä vastasin virnistäen ja heitin takin huolimattomasti eteisen lattialle marssien sitten keittiöön istumaan pöydän ääreen. ”Mutta nyt, kun mä en sun iloksi oo enää pikkulapsi niin mulla on siihen oikeus.”
Andrei istahti pöytään mua vastapäätä kulmat kurtussa, eikä se näyttänyt lainkaan iloiselta, enemmänkin pettyneeltä. Pöydällä oli lasinen kristallikippo täytettynä suklaakonvehdeilla, mutta mun hivuttautuessa kädellä sitä kohti Andrei tarttui mua ranteesta. Mun suupieltä alkoi nykiä, ja pian huulilta karkasi naurun tyrskähdys.
”Mikä sua vaivaa?” se ärähti uhkaavasti ja irrotti otteensa.
”Ai kun haluan syödä suklaata?” mä kikatin napaten samalla nopeasti kiposta Marianne-karkin.
”Mä tykkään suklaasta, suklaa on hyvää, maistaisit säkin”, ehdotin ja ojensin lasikippoa kohti Andreita. Toisessa kädessä pyörittelin punaista käärepaperia ja ärsytin Andreita tahallani kuin matadorit härkiä punaisilla liinoillaan. Mies puristi kättään nyrkkiin rystyset valkoisena, ja mä jäin haaveillen tuijottamaan sen otsaa, odottamaan verisuonen katkeamista, hymyillen.
”Sulla on kyllä tylsä uusi vuosi”, huokaisin vilkuillen ympärilleni. Sitten viimenäkemän mies oli saanut asennettua verhot ikkunoihin.
”Missä se sun paras kaveri on? Se, joka jättää huulipunatahroja sun auton ikkunoihin?”
Säpsähdin, kun pöytä tärähti nyrkin pamahtaessa puista pintaa vasten.
”Missä sä oot ollut ja mikset sä oo voinut nähdä? Miks sä olet niin helvetin etäinen ja sen ainoon kerran, kun ilmestyt tänne, oot tuhannen tuiterissa?” Andrei jyrisi ja nousi seisomaan kuin kasvattaakseen auktoriteettiaan.
”Chill”, mä totesin silmiä pyöräyttäen ja viitoin sitä käsieleillä istumaan. Andrei pysyi seisomassa, kädet puuskassa ja naama niin naurettavan vihaisena, että mun suupieltä nyki taas.
”Voi muru, kun en mä oo sulle tilivelvollinen”, ilmoitin sitten ja kurotin kiposta toisen suklaakonvehdin. ”Eihän me edes seurustella tai mitään.”
Andrein naama venähti varmaan pois paikoiltaan tai jotain.
”Onko sulla joku toinen?” se kysyi hitaasti ja astui askeleen lähemmäs. Mä tuijotin sitä suoraan silmiin, hymykuopat varmaan korvissa asti. Kauaa en voinut hillitä itseäni ennen kuin huoneen täytti nauru, sellainen ivallinen ja pistävä, mutta samalla onnellinen hihitys.
”Vittu sä näytät naurettavalta”, mä sain sanottua jostain hysterian seasta ja ajattelin edelleen sitä katkeamaisillaan ollutta otsasuonta.
”Lopeta toi saatanan kikatus ja vastaa mulle! Mikä juttu tää nyt on?” Andrei karjui, ja mä meinasin tippua tuoliltani lattialle.
”Entä jos onkin? Paskaako se sulle kuuluis”, hytkyin ja sain vain lisää vettä myllyyn Andrein raivostuessa minuutti minuutilta enemmän ihan silmissä. Kello oli varttia vaille puolen yön.
”Eli on. Inkeri mitä vittua sulle on tapahtunut, miksi sä olet tollanen?” tatuoitu jääkaappi ärjyi.
”Ai ihanaa, oonko mä ensimmäinen sun naisista, jota sä et saakaan kontrolloitua ihan täysin? Eka joka kyllästyy tälläsiin kotileikkeihin?” virnuilin ja haroin mun suoristettuja hiuksia. Pyyhkäisin mun silmäkulmaa, johon oli kihonnut kyyneleitä nauramisesta ja huomasin, että ripsarit olivat valunneet pitkin poskia. Humalakaan ei näyttänyt laskemisen merkkejä.
”Sä oot Linoysta mustasukkanen, sitä tää on, eikö?” Andrei keksi sitten ja näytti valaistumisen kokeneelta buddhalaiselta. ”Sä haluut kostaa!”
”Sori jos tää tulee sulle yllätyksenä—”, mä aloitin vakavana rykäisten.
”Tiesinhän mä. Kuka se on?”
”Mutta kaikki ei pyöri sun navan ympärillä. Kaikki ei tekis mitä tahansa pitääkseen sut itsellään, ja sori, mut mä en jaksa enää esittää jotain pikkuvaimoa”, ilmoitin läimäisten avokämmenen pöytää vasten. Konvehtikippo kolahti ja Andrei oli hiljaa. Se kääntyi ympäri avatakseen astiakaapin mun seuraillessa mielenkiinnolla sen touhuja. Mies otti valkoisen, sinisillä reunuksilla koristellun posliinilautasen käteensä.
”Sä et vittu puhu mulle noin”, se murahti lautasta hivellen ja askelsi hitaasti lähemmäs. Jäänsiniset silmät tuijottivat mua uhkaavasti, mutta mä vain pyöräytin omiani ja tuhahdin.
Lautanen lensi seinään mun takana ja pirstaloitui tuhannen säpäleiksi. Seinäkello, joka näytti viittä vaille, tippui naulastaan ja sen lasinen osa säpälöityi myös. Nousin säikähtäen ylös, ja tuoli kaatui.
”Sä et vittu puhu mulle noin, ymmärrätkö?!” Andrei ärjyi ja heitti seinään toisen samanlaisen. Mä kumarruin, etten olisi ollut sen lentoradan tiellä, enkä jäänyt odottelemaan seuraavaa vaan kipitin pois tieltä nopeasti.
”Vittu, mikä psykopaatti”, mä sihahdin puoliääneen. Kaksi posliinikuppia kohtasi lattian, ja mä lähdin juoksemaan eteistä kohti saaden Andrein nopeasti mun perään. Se otti mut parilla askeleella kiinni, tarttui olkapäästä ja painoi seinää vasten ennen kuin huomasinkaan.
”Päästä irti tai mä huudan ja soitan poliisit!” rääkäisin. Miehen hengitys oli kiihtynyt ja koetin rimpuilla pois sen otteesta.
”Tää ei jää tähän”, toinen totesi, kun potkaisin sitä sääreen. Viimein Andrei tajusi väistyä, ja mä pinkaisin salamannopeasti ovesta pihalle, kengät ja takki kainalossa, ja juoksin tietä pitkin aika pitkälle pelkät sukat jalassa ennen kuin uskalsin taas hengittää. Kyllä muuten varmasti jäisi tähän.
Pakkasta pelkäävän iPhonen kello näytti kolmea yli kahtatoista. Uusi vuosi oli alkanut vapaudella.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Jun 20, 2018 22:33:57 GMT 2
Kesä on vielä viilee, kaikil on kauheasti kaikkee
2.6.2018Jutan ylioppilasjuhlissa oli kaikki. Suurin osa sukulaisista oli jo ehtinyt lähteä, kun seppeleläislössi pelmahti paikalle. Sinänsä ihan ymmärrettävää, olihan meitä ihan mukavasti. Me oltiin kerätty sille kolehdilla lahjaksi skumppapullo ja lahjakortti hevostarvikeliikkeeseen, joista Jutta vaikutti ilahtuneelta. Oli outoa nähdä tallikaverit kerrankin kunnolla pynttäytyneenä, koska no, yleensä ne näki vain tukka sekaisin ja heinänkorsilla koristeltuna, kulahtaneet tallikamat täynnä karvoja ja sontaa. Allu oli selvästi iskenyt kravattinsa liian tiukalle, sillä sen sormet hipelöivät kauluksia jatkuvasti ja naama näytti vähän turhan kalpealta. Pian se pyysikin kämppis-Robertin sivummalle avuksi, ja sillä välin me muut kilisteltiin Jutan upean saavutuksen kunniaksi. Sen äidin tekemä voileipäkakku oli ehkä maailman parasta. ”Ootteko te menossa kouluporukalla johonkin jatkoille?” Cella uteli Jutalta suu täynnä ruokaa. ”Kyllä me varmaan johonkin baariin mennään”, juhlakalu vastasi olkiaan kohauttaen. ”Viralliset jatkot on kai Fleimissä.” ”Mennäänkö mekin?” Robert kysyi yllättäen. Kaikki kääntyivät katsomaan yllättyneinä. ”Oho”, mun suusta lipsahti. ”Vai on Robert iskenyt bilevaihteen silmään.” ”Ihan vaikka yksille vaan”, se kohautti olkiaan. ”En mä kyllä kerkee”, Salma sanoi, ”niin paljon kaikkee kisahärdelliä nyt, että pitää mennä huomenna tallille.” ”Mulla on töitä aamukuudelta.” ”Ja mulla.” ”No pöh, mitä nössöilijöitä on tääkin talli täynnä”, pyöräytin silmiäni. ”Kyllä mä voin ainakin lähtee. Voin ees leikkiä että mullakin on lakki!” Jutta naurahti. ”Tulkaa vaan, mut siellä on sit varmaan aika täyttä.” --- Ja totta tosiaan, kyllä oli. Oli ihme, että Liekkijärven lukion kokoisesta käpylästä valmistui niin monta ylioppilasta (enkä mä siltikään ollut niistä yksi). Valkolakkipäisiä, parhaisiinsa pukeutuneita nuoria oli kolmisenkymmentä ja Fleimin kokoisessa baarissa sekin tuntui hurjalta. Robert näytti siltä, että se oli suunnitellut jotain rauhallista terassilla istuskelua auringonlaskussa kylmän kaljan kanssa, mutta ei kysynyt, vaihdettaisiinko paikkaa. Se tuli mun vanavedessä kiltisti tiskille tilaamaan. ”Tää ympäristö pakottaa ottamaan shotin”, mä huusin musiikin yli. ”No ei kai me nyt voida, yhet vaan otetaan”, Robert empi. ”Ei kun joo joo! Mä tarjoon”, virnistin ja taputin poikaa olkapäälle ja se taisi luovuttaa ymmärtäen, etten mä jättänyt paljoa vaihtoehtoja. Mä en ollut juonut kovin paljoa sen jälkeen, kun olin sairastunut, mutta nyt en hetkeäkään ajatellut alkoholin mahdollisia vaikutuksia mun psyykeeseen kumotessani tequilan alas. Juoma maistui pahemmalta kuin muistin, poltti kurkussa ja sen jälkeinen lime tuntui kirpeältä. Robertin naama vääntyi 90 astetta ympäri. Tilasin toiset. Se ei tuntunut enää niin pahalta. Kävimme istumaan ensimmäiseen vapaaseen pöytään. ”Miten sulla menee?” mä kysyin lipittäen limelonkeroa Robertin vieressä. Poika hätkähti, ihan kuin se olisi ollut jotenkin outo kysymys. ”Ihan hyvin, kai”, se kohautti olkiaan. ”Kai?” mä hymähdin. ”Niin, tai että ainahan sitä voi paremminkin mennä.” ”Sä oot kyllä just tollanen.” ”Tosi kiva olla sun kanssa täällä”, Robert irvisti. ”Haenko meille lisää?” Osoitin mun puolitäyttä tuoppia, mutta kohautin olkia ja näytin peukkua. ”Kunnolla sitten, kerta täällä ollaan!” Robertin juhlia varten siistitty kampaus oli jo vähän karannut muodostaan, ihan niin kuin munkin nutturan vauvahiukset lepattivat valtoimenaan. Blondi työnsi itsensä kyynärpäätaktiikalla lakkimeren välistä luikerrellen tiskille, ja pian se jo tasapainottelikin takaisin kahden lasin kanssa. ”Olin aika varma, että joku kaataa juomat sun niskaan kohta”, tirskahdin. ”Aika brutaalisti etuilit.” ”Nää nyt on kaikki niin tuiterissa, ettei ne tajua mitään”, Robert sanoi ja hymyili, kun DJ iski Antti Tuiskua soimaan. ”Tanssimaan!” rääkäisin päättäväisesti ja vetäisin seuralaiseni mukaan, vaikka se valitti jotain, ettei ollut vielä tarpeeksi kännissä siihen hommaan. Lupasin sille, että kohta se olisi vähintään adrenaliinihumalassa, joka olisi varmaan ihan tarpeeksi, ja käskin vetäistä lopun juoman naamariin. Ehkä tequilakin iskisi jossain kohtaa. Jossain vaiheessa mulla katosi ajan taju. Tanssiminen oli vapauttavaa, humala oli vapauttavaa. Sitä tunnetta, kun alkoholi turruttaa ajatukset, ei tiennyt kaipaavansa niin kauan kuin se oli poissa. Hyvin pärjäsi ilmankin. Nyt ei. Muutamaa drinkkiä myöhemmin humala oli jo paksu ja sakea, ehkä kaikki oli sen vikaa. Tai sitten me oltiin molemmat oltu liian kauan yksin, ja tajuttiin se biisin vaihtuessa hitaampaan. Värivalojen loisteessa ja musiikin pauhussa ajatukset katosivat aina, ja sillä hetkellä musta tuntui, että me tarvittiin toisiamme, eikä Robert pistänyt vastaan. Se siirsi mun villiintyneet hiukset kasvoilta korvan taa. Tuntui hyvältä, ja huulet maistuivat alkoholilta, vaaralta, maailman parhaalta virheeltä. Niistä kaikista mä pidin. Toisen kädet tunnustelivat kylkiä vähän varoen, mutta lipuivat silti määrätietoisesti lantiolle. Kiedoin kädet niskan ympärille vetäen Robertin lähemmäksi, ja suudelma muuttui ahnaammaksi. Näykkäisin alahuulta kevyesti, ja irrottauduin hetkeksi. ”Mennään”, mä virnistin ja tartuin kädestä. Taksitolpalla ei ollut vielä jonoa. Kaikki tapahtui suunnilleen silmänräpäyksessä, ja oli ihme, ettei me kompastuttu rappukäytävässä. Taiteilin oven yhdellä kädellä auki tuntien samalla huulet mun kaulalla, toisen käden rinnalla ja toisen takapuolella. ”Varo ettei jää jälkiä”, kikatin Robertin mumistessa jotain epäselvää vastaukseksi. Vaatteet olivat jääneet ripoteltuina mun yksiön lattialle, kun työnsin Robertin selälleen jenkkisängylle ja kiipesin sen päälle. Suudelmat siirtyivät solisluille ja alemmas, tunsin toisen hengityksen kiihtyvän. Enkä mä enää edes miettinyt, ketä syyttäisin, jos aamulla kaduttaisi. Mulle on ilo olla sun vahinko.
|
|
|
|
Post by Inkeri on May 21, 2019 16:47:59 GMT 2
kirjoitettu Robertin kanssa, ja on Proboadsin mielestä niin hurja, että se koki asiakseen poistaa tämän jo kertaalleen - siispä kokeillaan uudestaan kirosanasensuurin kanssa:
SHOTS'N'ALL
19.5.2019
Se oli Cellan idea.
“Mentäiskö tyttöporukalla Fleimiin?? Kun ei tiedetä, milloin nähdään kaikki taas seuraavan kerran!” se oli kaakattanut innoissaan taukohuoneessa, jossa oli Inkeri, Salma, Stella, ja Fiia. Kaikkien mielestä idea oli loistava. Jokainen oli viime aikoina ollut enemmän ja vähemmän masentunut Seppeleen kohtalosta, joten oli kiva päästä ulos. Taukohuoneen seinät alkoivat tuntua kaatuvan päälle.
Robertilla humisi päässä. Se ei ollut varma monenettako kertaa esitteli ajokorttiaan Fleimin portsarille. Allua sen vieressä hymyilytti Robertin ajokortin kuva, kuten joka kerta.
Salma oli kutsunut Allun, ja Allu oli kutsunut Robertin. Pieni baari-ilta vaan, kun ei tiiä mitä tässä nyt käy kenellekin, kämppis oli sanonut ja sihauttanut auki ensimmäisen bissen. Robert oli laittanut appelsiinimehun takaisin jääkaappiin ja kaatanut sen sekaan Jaloviinaa.
Niinpä alkoholi kipristeli mukavasti sen sormissa kun pojat pääsivät baaritiskiltä kaljat kädessään kohti nurkassa notkuvaa seuruetta. Pöytiä oli vedetty yhteen ja rempseä porukka kävi useampaa keskustelua.
Inkeri näytti tyrmistyneeltä.
“Siis sä sanoit, että tää olisi tyttöjen ilta!” blondi tökkäsi vieressään istunutta Cellaa kyynärpäällä kylkeen vähintäänkin kiivastuneena pitäen silmät tiukasti kohti pöytää lähestyvässä parivaljakossa. Humala sai Robertin näyttämään entistäkin punaisemmalta vaatteelta kuin yleensä.
“Kyllähän mä kerroin, että Turo saattaa tulla”, Cella puolustautui kohauttaen olkiaan.
“Joopa joo”, Inkeri tuhahti. “Mä meen tilaamaan, tuleeko joku muu?”
Kaikkien vielä lipittäessä lähes täysiä drinkkejään Inkeri nousi pöydästä kuin salamana. Robert koki asiakseen seurata sitä, ja asettui sen viereen baaritiskin ääreen.
“Hei, Inkeri”, se aloitti.
“Kaks salmaria”, Inkeri ilmoitti baarimikolle ja jätti huomiotta vanavedessään tiskille tulleen pojan. Sen oli tehnyt mieli ilmoittaa, ettei kutsu koskenut häntä, muttei halunnut saada niskoilleen tunnelman pilaajan titteliä.
Blondi kaatoi salmarit kurkusta alas ja suoristi hermostuneena vaaleanpunaisen topin olkainta, eikä varmasti vilkaissutkaan Robertin suuntaan.
“Anna vielä yksi limelonkero”, se käski, ja toivoi, että Robert ymmärtäisi lähteä.
Robert huokaisi ja päätään pudistaen joi juomansa loppuun. Inkeri vältteli sen katsetta, oli kuin koko poikaa ei olisi ollutkaan. Baarimikko vilkaisi sitä kysyvästi.
“Pistä mullekin joku shotti”, se tarjosi.
“Salmari?” baarimikko kysyi laskiessaan Inkerin lonkeroa lasiin. Robert nyökkäsi ja laski kympin setelin tiskille. Inkeri sai lonkeronsa ja alkoi sähellys maksupäätteen ja pankkikortin kanssa, mikä antoi Robertille hyvää aikaa kiskaista oma shotti naamaan.
Inkeri maksoi, tarttui lasiinsa ja kääntyi lähteäkseen, mutta Robert oli nopeampi: se tarttui tyttöä ranteesta eikä päästänyt irti. Se säpsähti ja kääntyi ympäri.
“Inkeri”, se sanoi.
“No mitä?” Inkeri tiuskaisi yrittäen samalla rimpuilla Robertin otteesta pois tuloksetta. “Mun mielestä me keskusteltiin jo.”
Robert katsoi Inkeriä. Se ei ollut varma mitä se haki, mutta ei löytänyt mitään hakemaansa. Otettaan se ei irrottanut, ei edes uskaltanut hellittää.
“C’mon”, se huokaisi. “It takes two to f*ckin’ tango. You know it.”
“Mitä sitten?” Inkeri ihmetteli. “Sulle se ei merkannut mitään, mulle merkkasi, asia harvinaisen selvä. Sen kuin meet sen Sarahin luo takaisin. Ei mua oikeesti edes enää kiinnosta, mitä sä teet. Ihan sama.”
Inkerin ääni ei värähtänyt, mutta silmiin tyttö ei pystynyt katsomaan. Se olisi voinut saada sen katumaan sanojaan.
“Mä tiedän, ettet sä ole Britta”, Robert sanoi ja puristi hennosti Inkerin rannetta. “Tai Sarah. Enkä mä halua, että sä olisit, okay?”
Se nielaisi, otti kulauksen oluestaan suunkostukkeeksi, muttei antanut katseensä jättää Inkeriä, joka oli korkokengillään kuronut kaksikon pituuseroa hieman pienemmäksi. Robert vilkaisi taustalla häsäävää talliporukkaa, ja sitten taas Inkeriä.
“Voidaanko puhua jossain sivummalla?” se kysyi, mutta vastausta odottamatta lähti jo nykimään Inkeriä vessoja kohti joutavalle, hämärälle käytävälle.
“Näköjään mulla ei ole vaihtoehtoja”, Inkeri mutisi vastahakoisesti, mutta lähti silti edelleen Robert käsivarteensa tiukasti tarttuneena seuraamaan. Se hörppi matkalla lonkeroaan ja varoi tarkasti läikyttämästä sitä, vaikka Robertilla oli vähän pidempi ja rivakampi askel.
Tyttöjen ilta Cellan, Fiian ja Salman kanssa oli aika kaukana todellisuudesta, blondi ajatteli ja vilkaisi pöydän suuntaan. Inkeri toivoi, ettei sen ja Robertin katoamista ihmeteltäisi jälkikäteen: selittelyt eivät olleet sen vahvuus.
Vessakäytävällä oli hiljaisempaa. Ei sillä, että Fleimi olisi jotenkin ruuhkautunut sunnuntai-iltana, mutta syrjäisempi käytävä antoi kaksikolle juuri sopivasti yksityisyyttä. Robertin vetäessä Inkerin miltei käytävän perälle, molemmilla selkä lähes seinää vasten kapealla käytävällä.
“Miksi sua sattuu”, se kysyi typeränä. “En mä haluaisi, että sua sattuu”, ja sen ilme muistutti tuskaista irvistystä, “mutta kun ei me seurustella. Seurusteltu. Ja mä olin kännissä. Lapissa. Ja sä et ollut siellä.”
“Hei, mä en tullut tänne kuullakseni enää uudestaan, kuinka vähän mä kiinnostan sua”, Inkeri töksäytti, sai viimein riuhtaistua ranteensa Robertin puristuksesta ja veti kätensä puuskaan. Se vilkaisi ympärilleen etsiäkseen jotain pakokeinoa, mutta Fleimissä oli aina yhtä hiljaista sunnuntai-iltaisin.
“Vai halusitko sä vaan pönkittää omaa egoas kuulemalla vielä tuhannennen kerran, kuinka tyhmä ja lapsellinen Inkeri ei osaa erottaa yhden illan juttua jostain muusta, ja menee ihastumaan? Ole hyvä vaan”, tyttö tuhahti lopulta.
Robert vaihtoi painoa jalalta toiselle ja piteli nyt kaksin käsin tuoppiaan. Distressed oli hyvä sana kuvailemaan sen olotilaa.
“En!” Robert sanoi tuskaisena. “Miksi sä et kysynyt? Jos halusit?”
“Siis täh, mitä kysynyt? Että alaks oleen?? Koska mä TIESIN, että se päättyisi huonosti”, Inkeri sanoi ja hörppäsi lonkeroaan. “Ja koska mä kunnioitan myös mun ystävyyttä Britan kanssa, ja koetin kieltää koko jutun itseltänikin. Enkä vissiin onnistunut.”
“Niin!” poika ynähti. “Ja Brittaa ei oo paljoa näkynyt.”
Se yritti pitää katkeruuden äänestään, mutta onnistui vain välttävästi. Tavallaan se oli hylännyt jo toivon, kaikki ajatukset Britasta, mutta Inkeriin se rohkeni vielä uskoa. Miksi? Mitä varten? Mitä tulevaisuus saattaisi heille enää tarjota? Robert ei tiennyt, mutta Inkerin rannetta pidellyt käsi tuntui palaneelta, kuin vesikelloille korventuneelta.
“How was I supposed to know thay you were, what, f*cking in love with me, or something?” poika sihahti uudelleen löydetyllä rohkeudellaan, levitti kätensä niin että olut läikkyi käytävän lattialle ja astui lähemmäs Inkeriä, ahdistaen toisen tahattomasti selkä seinää vasten. “How was I f*cking supposed to know!”
Inkeri hätkähti Robertin sanoja ja liimautui mahdollisimman kiinni seinään.
“Just niin, were”, se sähähti. “Johan mä sanoin, tee ihan kuule helvetti just mitä haluat. Ei ole mun asia enää. Eikä koskaan ollutkaan. Oon pahoillani mun tunteista ja silleen.”
“Fine”, poika töksäytti takaisin. Siitä, että sana oli lipsahtanut Robertin humalanhuuruisilta huulilta, meni vain silmänräpäys siihen, että se maistoi makean limelonkeron Inkerin huulilla.
Sitä ei osannut odottaa Inkeri -- tuskin Robertkaan. Tyttö pudotti vahingossa tyhjän lasinsa lattialle ja hapuili käsillään Robertin kylkiä. Se mietti hetken, mutta lopulta työnsi pojan kauemmas.
“Et sä voi tehdä noin”, Inkeri puuskahti lopulta, eikä enää tiennyt, miten päin olisi. Sen pää oli pyörällä humalasta, keskustelusta ja nyt vielä suudelmastakin.
Robert perääntyi vasten käytävän toista seinää. Sen selkä tömähti sitä vasten toivottomasti ja poika katsoi kattoa kunnes nosti käden hieromaan silmiään.
“I know--I’m sorry, f*ck”, se sai sanottua kätensä takaa. Sitten se laski kätensä, antoi seinän viilentää takaraivoaan ja katsoi Inkeriä varoen. “You okay?”
“Joo, joo ei se.. Mitään”, Inkeri takelteli. Kurkku tuntui karhealta: siltä, että jotain pitäisi sanoa, mutta sanat juuttuivat matkalle. Se tuijotti lattiaan samalla seinään nojaten, ja räpläsi hiuksiaan sormenpäissään. Kaksikon välillä oli painostavalta tuntuva hiljaisuus.
“En mä tiedä”, tyttö huokaisi sitten. “Anteeksi.”
Robert katsoi laiskojen luomien alta toista. Jostain syystä se ei tuntenut oloaan erityisen hermostuneeksi tai säikähtäneeksi, eikä se ollut vihainenkaan, tai edes ärtynyt. Se tunsi olonsa normaaliksi--ehkä sitä se oli kaivannutkin, jotain tuttua ja turvallista, Inkeriä.
“Ei sun”, poika aloitti, mutta vaikeni. Se katsoi lasiinsa, siellä jäljellä olevaan kaljaansa. “Älä.”
Se ei halunnut kuulla anteeksipyyntöjä, joita toisen ei edes kuulunut esittää. Se ei halunnut kuulla pahoitteluja, sääliä, myötätuntoa.
“Mä vihaan tätä”, se sanoi. “Mitä me ollaan.”
Pojan sormi värähti kohti tyttöä, ja se kirosi mokoman petturin alimpaan helvettiin. Se tunsi yhä Inkerin meikkivoiteesta sileän ihon omallaan, tunsi yhä vihaisesti asettuneen leukaluun peukalonsa kaaressa.
“Niin mäkin”, Inkeri vastasi. Se irrotti kätensä puuskasta ja tarttui varoen pojan omaan, vilkaisten samalla toisen reaktiota. “Sun ehkä, tiiätkö, pitäis miettiä, mitä oikeesti haluat. En oo ammattilainen, mutta muuten käy pahasti.”
Inkeri ei vieläkään osannut katsoa Robertia silmiin, koska se olisi katsonut niitä väärällä tavalla. Oli paljon asioita, joita se olisi halunnut sanoa, mutta mikään ei järjestynyt mielessä järkeväksi lauseeksi.
Robert katsoi heidän käsiään.
“I don’t want to not have you”, se pukahti, ja otti loput oluestaan kuin rohkaisuna. “That I don’t have to think about. ‘promise.”
Inkeri hymähti. Oli helpottavaa kuulla, että Britat ja Sarahit ja ties mitkä eivät olleet onnistuneet tuhoamaan heidän, no, ystävyydeksi sitä kai kutsuttiin.
“En mäkään”, tyttö uskalsi jo hymyillä vähän.
Robertin hymynkare oli vaisu. Se laski katseensa nopeasti maahan. “I shouldn’t have kissed you.”
Inkeri pudisti päätään.
“No ei niin, mutta älä nyt enää sitä mieti. Ei mua haittaa, ihan tosi. Hyvä pusu oli, näitä sattuu.”
“Suppose you don’t wanna do it again, then?” poika kallisti päätään ja irvisti. “Sorry, I’m pissed. Shots’n’all. You should go back.”
“Do you?” Inkeri irvisti takaisin. “Shots’n’all.”
Robert kallisti päätään seinää vasten, katsoen Inkeriä. Se tutki toisen silmiä, ilmettä. “Ya”, se lopulta sanoi. “Been a while.”
Pienen hetken Inkeri yritti ajatella järjellä. Se mietti, mitä tapahtuisi, jos vaikka Cella päättäisi haluta vessaan juuri nyt.
Sitten sen aivot sumentuivat ehkä lopullisesti. Tyttö tiesi, että se teki väärin niin itseään kuin kaikkia muitakin kohtaan, kun se hipaisi kädellään Robertin poskea, ja painoi huulensa toisen omia vasten. Iho sormien alla tuntui pehmeältä, hiukset tutuilta ja huulet ihan liian hyviltä ollakseen totta.
|
|
|
|
Post by Inkeri on May 24, 2019 21:54:45 GMT 2
kirjoitettu Robertin ja Sarahin kanssaKOHTAAMISIA
24.5.2019Inkeri ei tuntenut kuuluvansa joukkoon. Jutta oli houkutellut (no, eipähän tarvinnut kahdesti pyytää) sen mukaan Robertin aveciksi Kallaan, Auburn Estaten VIP-aitioon katsomaan Spring Circus-nimellä kulkevien arvokilpailuiden kenttäratsastusosiota. Kuulemma poika oli voittanut liput jostain arvonnasta. Inkeri ei ollut koskaan ollut missään tämän kaltaisessa tilaisuudessa -- koska mitään ratsastuskoulumestaruuksia ei todellakaan laskettu -- eikä ainakaan VIP-vieraana. Se pälyili ympärilleen jatkuvasti ja tuntui varovan jokaista askelmaansa. Mekkokin sen päällä oli ihan liian hieno inkereille. Kun tylsä VIP-pönötys ja kolmen ruokalajin liian hieno menu oli alkanut kyllästyttää molempia, Robert oli kertonut, että Allu saattaisi olla tammatallissa, sillä se kuulemma hoiti jotain huippuheppaa Auburnissa nykyään. Samaan hengenvetoon Robert oli kirjaimellisesti törmännyt maneesinpelastaja-Danieliin, ja sitten niiden oli tietty ollut pakko vaihtaa muutama sana. Inkeri oli katsonut parhaaksi poistua paikalta, jotta ei joutuisi selittämään, miksi se oli mukana. Se paineli muina miehinä sisälle talliin, joka ei tuoksunut edes hevoselta, kuten Seppele. Auburnin tallissa oli kattokruunut ja suunnilleen kullatut kalterit, marmoriset nimikyltit. Välittömästi blondi tajusi Robertista irtautumisen, ja oikeastaan koko lähdön olleen iso virhe. Inkeri näki SEN. Sen, joka ei todellakaan ollut Allu. Eikä varmasti erehtynyt. Siellä se valikoi sopivaa harjaa jonkun hevosen nököttäessä hoidettavana edessään. Sen sääret olivat kilometrin mittaiset ja vaatteetkin istuivat täydellisesti päälle. Inkerin silmät muuttuivat viiruiksi, ja kädet puristuivat nyrkkiin. Sarah. Latino laski pölyharjan hevosensa ruskeaan hoitolaukkuun ja nosti katseensa huomatessaan silmäkulmassaan liikettä. Sarah ei ollut nähnyt toista koskaan, eikä tämän vaatetus ainakaan antanut ymmärtää tytön olevan kilpailemassa tänään. "Hei, voinko mä jotenkin auttaa", Sarah kysyi ja hymyili hieman varautuneesti. Meripihkan väriset silmät tutkivat toisen nyrkkiin puristuneita käsiä. Inkeri ei tiennyt, olisiko sen pitänyt lähteä vai jäädä -- puri vain hammasta miettien, lähtisikö pois vai jäisikö. “Et”, se sihahti sitten puolivahingossa. “Tai joo. Autat helvetin paljon pysymällä mahdollisimman kaukana Robertista.” Sarah yllättyi ja vaikka kuinka yritti pitää ilmeensä neutraalina, oli tunteet hyvin selkeinä luettavissa toisen kasvoilta. Sitä kesti vain muutaman sekunnin, kunnes tunteet hävisivät täysin. "Robertista?" Sarah hengähti yrittäen edelleen kietoa ajatuksiaan käytävällä seisovan ihmisen ympärille. "Mistähän helvetistä sä mahdat puhua?" latino tunsi sykkeensä kiihtyvän aavistuksen, eikä silmien katse siirtynyt milliäkään toisen kasvoista. Inkeri tuijotti toisen täydellisen värisiin silmiin vähintään yhtä intensiivisesti, ja toivoi niiden näyttävän yhtä pelottavan jäisiltä kuin leffoissa. “Tiedät varmaan varsin hyvin”, karkasivat vihaiset sanat sen huulilta. Sarah suoristautui täyteen mittaansa, oltuaan edelleen aavistuksen kumarassa harjojen vaihtamisen jälkeen. Kirjava hevonen tuijotti pikkuista hahmoa toinen korva kääntyen intensiivisesti eteen ja taakse. "Mulla ei valitettavasti taida olla aavistustakaan, mutta voinet valaista asiaa? Vai pitääkö meidän kysyä sitä Robertilta?" Sarahin ääni pysyi tasaisena, vaikka latinon rintakehässä hakkaava sydän kiihdytti tahtiaan armottomasti. Oliko hän juuri päässyt keskustelemaan britin exän, nykyisen tai tulevan kanssa, vai miksi toista ärsytti hänen läsnäolonsa varsin sallitulla alueella niin kovin? Sarahin olemus oli ärsyttävän itsevarma. Siinä, missä Inkerin olisi tehnyt mieli kuristaa koko nainen siltä seisomalta, säilyi toisen äänessä tyyneys ja viileys kuin se olisi ollut mikäkin enkeli. Se jos mikä vain lietsoi Inkerin vihaa. “Sanooko oman poikaystävän pettäminen sulle mitään?” tyttö sähisi sitten. “Ei mut niin, todennäköisesti ihan tuttua puuhaa sulle. Varmaan tiesit, ettei Robertkaan varmaan hirveästi arvosta sellaista?” Inkeri oli niin vihainen, ettei olisi välittänyt, vaikka pommi olisi räjähtänyt sen vieressä. Tyttö tiesi vain kaivavansa nenästään verta, mutta halusi purkaa kaiken kiukkunsa Sarahiin tässä ja nyt. Se ei huomannut edes takaansa kuuluneita askeleita keskittyessään arvioimaan vastapäätä seissyttä tummaverikköä päästä varpaisiin. Mikä pahinta, tummaverikkö ei ollut yhtään rumempi kuin Instagramissakaan. “Inkeri?” Robert kysyi lopulta, hyvin hyvin hyvin hiljaa, niin hiljaa, ettei edes viereisen karsinan hevonen noteerannut. Se ei millään olisi halunnut liikkua ääntä kohti, mutta pakotti luunsa eteenpäin. Näyn paljastuessa nurkan takaa, Robertin kasvoilla viipyi ilme, joka kertoi jonkinlaisesta sisäisestä kamppailusta. Liuetako paikalta vai tehdäkö itsensä kuulluksi. Poika oli vähän ensimmäisen kannalla, ja vilkaisi hädissään olkansa yli mahdollista pakoreittiä. Jos Sarah ei olisi sillä siunaamalla sekunnilla havainnut tallikäytävälle ilmestynyttä Robertia, latino olisi vuodattanut ajatuksiaan hieman tahdittomasti ääneen. Sen sijaan bruneten huulet puristuivat tiukaksi viivaksi, kun tämän sähköä kipinöivät silmät kohdistivat katseensa pienen, nimettömän mekkotytön ohitse. "Kuuluuko tämä kenties sun seurueeseen?" Sarah kysyi pelottavan tasaisella äänellä ja heilautti kättään aavistuksen tyttöä kohden. “Tämä??!” Inkeri huudahti niin, että Sarahin vieressä ollut hevonen säpsähti. “Tämä?” kysyi Robert yhtäaikaisesti. “Mulla on kyllä nimikin”, tyttö tuhahti sitten ja jatkoi: “Inkeri, kiva tavata.” “Joo, kuuluu”, Robert mumahti osittain taustalla, osittain Inkerin sanojen alla, ja katsahti tallin kristallisia kattokruunuja. Sarah hymähti, vaikka joutuikin jakamaan puolet huomiostaan hevoselle, joka oli aloittanut betonin kaivamisen. "Esittäytyisin itsekin, mutta mulla on sellainen olo, että sä tiedät jo kuka mä olen", latino sivalsi ja tiputti kädessään olevan, käyttämättä jääneen harjan harjakoriin. “Joo, valitettavasti”, Inkeri pyöräytti silmiään. “Ja varmaan tietää kaikki muutkin, kun tolla tavalla hyppelee miehestä toiseen.” Se ei voinut sietää itseään täynnä olevia ihmisiä, juuri sellaisia kuin Sarah oli. Inkeri vilkaisi Robertia, joka näytti toivovan olevansa missä tahansa muualla. Sano nyt sinäkin jotain, sen teki mieli huutaa, mutta piti suunsa kiinni. "Anteeksi, mutta mitä helvettiä mun elämäni kuuluu sulle? Eiköhän se ole ihan mun oma asiani mitä mä teen tai olen tekemättä parisuhteissani. Kamalan mukavaa kuitenkin, että sä tuomitset itsellesi tuntemattoman ihmisen juorujen perusteella", Sarah piti henkensä edestä kiinni rauhallisesta äänensävystään, vaikka nyt siitä vuoti jo läpi sisällä kuohuva raivo. Hevosensa päitsissä olleet narut kolahtivat voimalla hoitopaikan seiniin ja kiireinen käyntiaskel täytti tallin käytävän. Sarah päästi tamman sen karsinaan ja sulki oven takanaan välttäen vain vaivoin sen paiskautumasta vauhdilla kiinni. "Hauskaa kuitenkin, että mä olen kuitenkin ollut keskustelunaiheena teillä", latino lisäsi hymyillen kaikkea muuta, kuin ystävällisesti. “Meillä”, Robert toisti vaivoin. Sitten se katsoi Inkeriä, yritti kurottaa kohti sen käsivartta ikinä siihen tarttumatta. “Inkeri, meidän kannattaisi mennä jo takaisin.” Jos katse olisi voinut tappaa, Sarah olisi jo kuollut. Inkerin sinisten silmien katse porautui tiukasti sen läpi, ja huulet puristuivat yhteen. Tämä mystinen ja tumma kaunotar luuli selvästi olevansa jokaisen unelmien täyttymys, joka saattoi tehdä kenelle tahansa mitä tahansa ilman seurauksia. “Ei kai suututa?” Inkeri totesi Sarahille lopulta jättäen Robertin täysin huomiotta. Se ei aikonut lähteä minnekään, ja mikäli oli Inkeristä kiinni, myöskään poika ei tästä pakenisi. “Kannattaa miettiä seuraavalla kerralla kahdesti, mitä puuhaa ihmisten ilmoilla ja kenen kanssa.” “Inkeri”, Robert yritti nyt tuskallisena. Se katsoi vuoroin seuralaisensa takaraivoa ja vuoroin karsinan edessä seisovaa Sarahia. "Miksi? Senkö vuoksi, että se saattaa ärsyttää jotakuta muuta, siihen tilanteeseen täysin liittymätöntä henkilöä? Vai oletko sä sen tyttöystävä, siitäkö tässä nyt hiertää?" Sarah vastasi tuntien kämmentensä hikoavan itsensä pidättelystä. Naisen rintakehä nousi ja laski tasaisen kiihkeään tahtiin, kun latino piteli vielä hädin tuskin ohjat käsissään itsensä suhteen. Robert inahti. “Ei mulla ole tyttöystävää”, se sai sanottua karkeasti. Tyttöystävä. Inkeri nielaisi. Kyllähän se nyt tiesi, ettei ollut sellainen. Eikä ollut koskaan ollutkaan, itsestäänselvää. Silti sen kuuleminen Robertin suusta tuntui pahalta, pahemmalta kuin mitkään Sarahin sanat tähän mennessä. Säihkysäären viiltävältä tuntuva läsnäolo ehkä aiheutti sen. Inkeri vilkaisi hädissään Sarahia, jonka jälkeen mulkaisi Robertia. “Joo”, Inkeri tuhahti sitten olkiaan kohauttaen, mutta kiehui raivosta. “Ei kai tässä sitten mitään.” Kaiken sen myrskynkin keskellä Inkerin katse tavoitti Sarahin, saaden tämän hengittämisestä hetkeksi vaikeaa. Latino nielaisi, palautti väkisin jännittyneen kehonsa edes aavistuksen rauhallisemmaksi ja siirsi sitten katseensa Robertiin. Katse valui kuitenkin takaisin Inkeriin, joka näytti edelleen kuohuvalta. Sarahin kasvoilta ei voinut lukea juuri mitään sillä hetkellä. “C’mon”, Robert yritti. Sitten sen ääni laski melkein kuiskaukseksi, kun se puhui Inkerille: “You know you wouldn’t be here if I didn’t want to be here, with you.” “Tosi kivasti muuten pyysitkin mut tänne! Hoitajas välityksellä! Vai oliko sulla edes sananvaltaa tässä asiassa?” Inkeri tiedusteli kulmat koholla. “Tietenkin oli”, poika sanoi. “En mä kai olisi täällä sun kanssa jos en haluisi.” “Kai”, Inkeri totesi kylmästi. “Mikset sitten kysynyt itse?” “For fuck's sake”, Robert pyöräytti silmiään, osittain toisen päälle puhuen. “No en olisi, jos en haluaisi.” Inkeri tuhahti jälleen, ja mulkoili sitten vuorostaan Sarahia, joka oli ollut pitkään hiljaa. Vähän epäilyttävän pitkään. “Ootko nyt tyytyväinen?” tyttö kysyi toiselta katkerana. Sarah tunsi tutun ahdistuksen vyöryvän ylleen, se nipisteli varpaiden välissä ja sai olon huteraksi. Meripihkan väriset silmät jatkoivat tuijottamista, vaikka niiden takana tyyneys oli enää seitin ohuen langan varassa. "Ihan helvetin tyytyväinen", latino vastasi äänellä, joka värisi vaarallisesti kaiken värittömyytensä keskellä. “Great”, Robert sanoi. “Guess we’re all really fuckin’ happy now, aren’t we?” Se katsoi Inkeriä ja tällä kertaa oikeasti tarttui sitä käsivarresta, nykäisi mukaansa. “Mennään.” “Mä osaan kyllä kävellä itsekin”, Inkeri melkein sylkäisi Robertin kasvoille, riuhtaisi itsensä irti ja marssi päättäväisesti kohti ulko-ovea. Se ei halunnut kuulla kummastakaan enää mitään. “Haista vittu”, olivat viimeiset Inkerin hampaiden takaa hiljaa karanneet sanat Sarahille, kun se sulki oven perässään kiinni. Sitten se sai luvan kanssa romahtaa, eikä edes välittänyt vähän matkan päässä parvelevista ihmisistä ollenkaan. Robert katsoi avuttomana tallikaverinsa, parhaan ystävänsä, ehkä jonkinlaisen tyttöystävänkin tapaisen perään. Se melkein tunsi Sarahin läsnäolon luissa ja ytimessään, ja se jos mikä sai sen niskavillat nousemaan pystyyn väärinpäin käännetyn lipan alla. Se ei tohtinut kääntyä ympäri. Ensimmäisen kyyneleen karattua Sarah huomasi, ettei kyennyt hillitsemään niitä enää. Sydän lähes rinnastaan ulos hakaten naisen huulilta karkasi tahaton niiskaisu tämän vetäessä syvään henkeä. "How did you say it... There’s no point if the other one’s not in it fully, right." Latinon ääni värisi kaikessa hiljaisuudessa, kun tämä pakotti jalkansa poistumaan satulahuoneeseen, jättäen Robertin käytävälle yksin.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 11, 2020 20:34:24 GMT 2
DØDDRUKKEN
21.6.2020
Aika usein löysin itseni baarista yksin. Fleimissä ja Liekkipubissa olin jo ihan vakkari, jonka tunnistivat niin työntekijät kuin paikalliset juopotkin -- joista yhdeksi en toivottavasti vielä lukeutunut. Syystäkin tunnistivat: olin mä kuitenkin käynyt siellä Lynnin papereilla jo viisitoistavuotiaasta asti. Eikä kukaan ollut silti koskaan edes kyseenalaistanut yhtäkkistä nimenmuutosta täytettyäni kahdeksantoista.
Harvoin mä kuitenkaan lähdin baariin yksin. Olin kai vaan aika nopea liikkeissäni, ja siksi yllätyin joka kerta itsekin, kun ihmiset olivat kadonneet ympäriltä. Havørnreiretin pyöreässä nurkkapöydässä istuessani mulla ei ollut enää mitään hajua, mistä päin ihmismassaa olisi ollut järkevää lähteä etsimään seppeleläisiä. Sven oli kadonnut jo jonkin aikaa sitten, ja jättänyt mut näyttämään ihan joltain luuserilta pubiruusulta, joten mun oli pakko tehdä päätöksiä nopeasti. Kulautin väljähtäneen juomani ykkösellä alas ja kipitin korkkareillani vessan kautta takaisin baaritiskille. Jos baaritiskillä ei ollut valmiita tuttuja, siellä sai uusia kaikista helpoimmin.
“Ikke bli døddrukken, lille”, oli Sven hyvästellyt mut lähtiessään, ja mä olin näyttänyt sille keskisormea. Syystä. Kyllä tämä ilta vaatisi kunnon humalan. Olinhan mä sentään hävinnyt koko kisatkin.
Lähes heti tilattuani siiderin, spottasin punapaitaisen miehen kyhjöttämässä vakavakasvoisena, näkymättömäksi tekeytyneenä baarijakkaralla kuin mä äsken pöydässäni. Kapusin sulavasti lähes mun korkuiselle tuolille sen viereen ja tökkäsin kyynärpäällä kevyesti käsivarteen saaden sen putoamaan mietteistään takaisin maankamaralle.
“Mäniii”, huhuilin sitä virnuillen. “Miten menee?”
“Inkeri”, se huoahti häkeltyneenä. “Ihan hyvin.”
“Sä et varsinaisesti näyttänyt siltä”, tokaisin ykskantaan kulmat kurtussa. “Mikä on?”
Mäni huokaisi. Se ehkä tiesi, etten mä luovuttaisi kovin helposti, mutta yritti silti:
“Ei, kun ihan oikeasti ei mikään.”
Mulla oli kädet puuskassa ja kasvoillani maailman epäluuloisin ilme, mutta Mäni ei edes vilkaissut. Hymähti vain. Musta oli ärsyttävää, ettei se halunnut kertoa mulle, mikä sitä vaivasi, mutta sinä iltana en jaksanut väitellä. En enää Ellan jälkeen.
“Okei”, kohautin olkiani lopulta. “Yritin vain olla hyvä kaveri.”
Me istuttiin vierekkäin monta minuuttia. Manny oli erikoinen persoona. Varmaan siksi, että se oli mun vastakohta. Se oli hiljaa, kun mä halusin puhua, ja se harkitsi, kun mä halusin jo toimia. Mä en oikeastaan edes tiennyt, pitikö se musta, mutta niin kauan kuin se ei sanonut mitään, koin ihan hyväksyttäväksi istua sen seurassa. Ehkä pyytäisin sitä groomiksi seuraaviinkin kisoihin. Tai raahaisin niin kuin Sven oli muotoillut mun lähestymisen. Se oli ilmeisen toimiva taktiikka kaikkien miesten kohdalla.
“Kuule”, totesin sitten Mannylle hetken hiljaisuuden jälkeen ja hörppäsin lonkerostani, “mä saatoin valehdella sulle.”
Mäni kohotti tummia kulmakarvojaan, kun se käänsi katseensa muhun. Mä tuijotin eteenpäin lasittuneella katseella kuin olisin juuri tunnustanut murhanneeni jonkun.
“Mä oon täältä kotoisin”, sanoin niin hiljaa, että sen hädin tuskin kuuli baarissa pauhanneen basson jytkeen yli.
Mäni katsoi mua edelleen toinen kulmakarva koholla.
“Okei?” se sanoi sitten kysyvästi. “Mutta niinhän sä kerroitkin.”
“No enhän, toope. Kun täältä täältä. Svolværista”, tuhahdin.
“Ai”, Mäni äännähti.
“Ja osaan mä norjaakin. Aika vähän, mutta osaan”, ilmoitin vielä. “Ettäs tiedät.”
Toinen naurahti hyväntahtoisesti ja pyöräytti sormiaan nopeasti nutturansa luona.
“Mä ehkä odotin jotain vähän pahempaa.”
“Ai?” kysyin vuorostani. “Niin että sä et ole loukkaantunut?”
“En”, se hymyili ensimmäisen mun näkemän hymynkareen sinä iltana.
“No hyvä! Mä jo ehdin hieman pelätä”, puuskaisin huojentuneena.
“Turhaan”, Mäni hymähti hörpäten kaljastaan pienen kulauksen.
“Tilataanko shotit sen kunniaksi? Mä tarjoon!”
Mies mun vieressä yritti vastustella kiusaantuneena, mutta ennen kuin mun aivot ehtivät rekisteröidä mitään siitä epämääräisestä muminasta, oli mun kortti käynyt jo maksupäätteellä ja lasit ilmestyneet eteen. Liu’utin toisen niistä pöytää pitkin Mänin eteen läikyttämättä pisaraakaan.
“Ikke bli døddrukken, lille”, mä iskin sille vielä silmää nostaessani shottilasin ilmaan.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Mar 3, 2021 19:57:08 GMT 2
MERIPIHKASILMÄT
27.2.2021
Yhteistarina Mikael Aarnisuon ja Sarah Reyesin kanssa
Krouvissa soi musiikki - sen yli ei ollut mahdotonta keskustella, mutta hieman hankalaa se oli kuitenkin. Ratsastajat olivat hajaantuneet pieneen ryhmiin, kaikki olivat pukeutuneet siististi vaikka pukukoodia ei oltu annettu. Sarah oli ostanut tilaisuutta varten uuden mekon, se oli korallinpunainen spagettiolkaimilla ja puoleen väliin reittä nousevalla halkiolla. Mekon pituus oli juuri oikea korkokenkien kanssa helman viistäessä maata kevyesti. Sarah oli niin uppoutunut keskustelemaan Antonin ja Sonian kanssa naisen uudesta varsasta, ettei huomannut lainkaan baaritiskillä näkyviä varoitusmerkkejä. Nainen katseli norjalaiskaunottaren puhelimen näytöltä kuvia hevoslapsesta haltioituneena ja nautti täydellisen makuisesta viskistä lasinsa pohjalla. Vaikka hän oli teknisesti ottaen omalla työpaikallaan, Sarahilla ei ollut mitään vaikeuksia antaa itsensä valua pikkuhiljaa syvemmälle humalan auvoiseen syleilyyn. Ratsastuskilpailuiden paras osuus oli aina niiden jälkeiset juhlat -- ainakin Inkerin mielestä. Se oli jälleen hivuttautunut kyynärpäätaktiikalla baaritiskille jo aivan liian monetta kertaa sinä iltana ja kailottanut tilauksensa; vodkarussianin ja tequilashotin. Se oli kaikkien niiden hienojen kilparatsastajien ympäröimänä kuin kala vedessä; se tunnisti jo kasvoja; se saattoi jo jutellakin niille. Nekin saattoivat tuntea sen, siis Inkeri Johansenin, liekkijärveläisen tuntiratsastajan. Mutta eihän Inkeri ollut enää ollut tuntiratsastaja aikoihin -- se oli jo yksi heistä. Ja sekös tuntuikin hyvältä. Eräitä kasvoja Inkeri ei silti tunnistanut. Ne istuivat sen vieressä baarijakkaralla; katse pyöri tuopissa. Niitä kehysti laitetut, mustat hiukset ja musta parta, siististi ajettu -- tietenkin. Kivat, Inkeri ajatteli -- muuta sen ei tarvinnut ajatella -- ja heitti eteensä ilmestyneen shotin kurkusta alas. Tätä varten se oli laittanut huulipunaa, tätä varten se oli kaivanut kaapistaan mustan mekon, kaikkien niiden kulahtaneiden tallivaatteiden takaa. Tätä varten se oli laittanut hiukset kauniisti, eikä ollut melkein tunnistanut itseäänkään hotellihuoneen peilistä. “Hei”, se hymyillen liukui sulavasti lähemmäs kasvojen omistajaa, istui. “Moi”, mies tervehti hieman epäröiden, kohotti leukaansa hieman, katsoi arvioiden. “Kuka sä olet?” “Inkeri”, nainen vastasi itsevarmasti pitäen katsekontaktin, ja mietti hetken ennen kuin täsmensi: “Esteratsastaja.” Mikael naurahti. "Vai että ihan esteratsastaja", lauseesta ei pystynyt päättelemään oliko se ihan neutraalisti sanottu vai jopa hieman ivalliseen sävyyn. Aarnisuo oli harvinaisen tunnettu siitä, että hän piti esteratsastusta leikkimisenä, eikä vakavana urheilulajina. Toki jonkin verran mies oli joutunut muuttamaan ajattelutapaansa jo hevosensa liikuttajan vuoksi, joka oli päättänyt silloin tällöin hypätä Velmunkin kanssa. Silloinhan sen täytyi olla ihan hyväksyttävä liikutusmuoto. Varsinkin tänään mies oli vielä ihan positiivisella tuulella; olihan hänen debyyttinsä Velmun kanssa johtanut Kalla Cupissa jopa sijoitukseen asti vaativa a -tasolla. Sen enempää kommentoimatta asiaa Mikke päätyi silmäilemään sievän oloista naista päästä varpaisiin. Huoliteltu olemus ja tyylikäs musta mekko pisti heti miehen silmään ja pieni hymy kävikin tämän huulilla hänen esittäytyessään ylpeänä. "Mikke Aarnisuo. Kouluratsastaja." Sen olemus oli viileä ja etäinen, mutta Inkeri ei välittänyt. Jos mies silmäili häntä päästä varpaisiin kuin arvoiden hänen kelpoisuuttaan seuralaiseksi, teki Inkeri aivan samoin, yhtään häpeilemättä. Mikke vaikutti jonkin verran vanhemmalta, jonkin verran valmiimmalta ja jonkin verran erilaiselta, mutta jonkin verran se myös kiehtoi. Sen nimi ei sanonut Inkerille mitään, mutta se oli vain hyvä asia. Se ei kaivannut tänä iltana tuttuja, ei edes tutun tuttuja. “Vai että oikein kouluratsastaja”, Inkeri vastasi sävykkäästi, itsevarmasti ja risti korkokenkien verhoamat jalkansa baarijakkaralla kääntyen enemmän Miken suuntaan. “Sitten sä tiedät varmaan Daniel Susinevan. Mä olin sillä töissä hetken, ja ollaan vähän niin kuin kavereita.” Mies hymähti nyökäten, väläytti jälleen puolikkaan hymyn. Puolikas hymy oli jo puoli voittoa, Inkeri ajatteli ja hymyili itsekin ennen kuin nosti juomansa huulilleen. Mikke ihaili tietyllä tavalla Inkeriksi esittäytyneen itsevarmuutta ja se väistämättä kiehtoi tuhlaripojan mieltä. "Joo tiedän sen kyllä. Käyn Susinevan valmennuksissa joka kuukausi", mies kertoi ja päätti juoda välissä tuoppinsa tyhjäksi. Ennen keskustelun jatkamista Aarnisuo päätti tilata baarimikolta lisää juotavaa. Olihan nyt sentään Kalla Cupin juhlinnat menossa. "Laita mulle olut ja neidille kanssa haluamansa juoma." Mikke silmäili Inkeriä tyytyväisenä odotellessaan samalla uutta juomaansa. "Sittenhän maailma on aika pieni jos kerta Susinevan tunnet. Ihan sen kunniaksi voit juoda mun piikkiin tänä iltana ja ehkäpä voisit samalla kertoa itsestäsi vähän lisää…" Jos Matias ei olisi saapunut Sarahin, Antonin ja Sonian valloittamaan nurkkaloossiin juomia notkuvan tarjottimen kera, nainen olisi luultavasti huomannut kuinka baaritiskillä kehittyi vaarallinen tilanne. Nyt hän kuitenkin joutui jakamaan huomionsa niin tiiviisti oman pöytäseurueensa kesken, ettei edes yrittänyt vilkuilla hevosihmisten välistä tiskin suuntaan. Vasta kun Sarah oli keskustellut ainakin sadan eri tutun kanssa ja karistanut vihdoin Matiaksenkin kannoiltaan (nuori mies oli tehnyt selväksi voivansa mielellään toistaa Seppeleen jatkoilla tapahtuneen), kun vihdoin lähti luovimaan tietään vessoja kohden. Sieltä tullessaan latina vihdoin näki - oli kuin kaikki hänen ja toisiaan vasten nojailevan kaksikon välissä olevat ihmiset olisivat antaneet hänen katseelleen tilaa. Naisen mahanpohjassa muljahti ikävästi, tunnekuohua seurasi utuinen järjen ääni jossakin takaraivossa - hänen pitäisi hengittää hetki ja antaa ajatustensa järjestäytyä ennen kuin tekisi jotain hätiköityä. Sarah tunsi ristiriidan sisuskaluissaan - hänellä ei ollut mitään oikeutta keskeyttää näkyä edessään. Hän ei halunnut normaalistikaan lähestyä Inkeriä, saatika siinä tilanteessa, mutta toisaalta hän tiesi ettei antaisi itselleen ikinä anteeksi jos ei nyt kävelisi tiskille ja tekisi Mikelle itsensä nähdyksi tai vähintään mielipiteensä selväksi. Sarah tuijotti edelleen kaksikkoa, Inkerin kasvoja ja Miken kaulaa jotka lähentyivät huolestuttavan intiimisti. Hän saattoi melkein kuulla kuinka aavistuksen kumartuneen tummaverikön korvanjuureen kuiskattiin jotain "näytätkö missä sä asut" tapaista. Mustasukkaisuus ei pukenut latinoa, se oli tullut harvinaisen selväksi jo Thomaksen aikana, mutta tässä suhteessa - joka ei edes ollut sellainen - se oli aivan uusi vieras. Nainen ei vieläkään tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kun joku kosketti hänen käsivarttaan. Ele oli kai tarkoitettu ystävälliseksi, mutta sai sähkövirran syöksymään kipeänä Sarahin verisuonissa. Se tunne sai hänen verensä miltei kiehumaan. "Sarah kuunteletko sä edes?" sanat kaikuivat kuuroille korville. "Sori, mun pitää mennä", nainen lausahti tunnistamatta omaa ääntään ja saattoi vain antaa jalkojensa johdattaa itsensä kohti surman suuta. Korvissa humisi vaarallisesti. Mikke näki Sarahin liian myöhään, sen saattoi havaita lähes luimuun käyvästä ilmeestä ja säikähdyksestä sinisissä silmissä. Sarah saattoi vielä havaita viimeisen kerran mielensä sopukoilla ajatuksen, jossa hänellä ei ollut oikeutta tehdä mitään tilanteen estämiseksi. "Hei", latinan huulilta kuului tumman sävyisenä eikä vaarallisen omiva katse hievahtanutkaan Miken silmistä. Jos jossain, niin siinä leikissä Sarah oli mestari. Vielä kolme sekuntia sitten mukavaa, suorastaan ihanaa iltaa viettäneen Inkerin ihokarvat nousivat pystyyn kylmien väreiden hiipiessä pitkin selkää. Heidät keskeyttänyt oli tuttu, sen olemus oli tuttu ja inhottavat, meripihkan väriset silmät vasta tutut olivatkin. Intiimiksi käynyt tunnelma oli tiessään, valunut viemäristä alas. Ei ollut enää kosketusta, ei sanoja, ei sähköä. Miehen sinisten silmien katse ei enää tehnyt hulluksi; se oli jäätynyt. Inkeri puri hammasta, eikä hengittänyt. Sitä suututti; se nosti kätensä puuskaan ja painoi silmänsä pieniksi viiruiksi. Se oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin. “Voi kappas”, Inkerin huulilta karkasi pisteliäästi ennen kuin Mikke ehti sanoa sanaakaan. “Maailmanomistajahan se siinä. Miten mukava yllätys, mutta harmi kyllä, nyt meillä ei ole oikein aikaa jutella.” Se oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, eikä todella aikonut hävitä uudelleen. Mikke oli tilanteesta aivan hämillään. Normaalisti mies olisi varmaan ihan onnellinen kahden naisen seurasta, mutta nyt kun naiset näyttivät siltä, että voisivat murhata toisensa katseellaan siihen paikkaan niin nyt ei. "Sarah, moi", mies katsoi Sarahia hyvin epävarmasti ja välillä katse siirtyi Inkeriin. Tunsiko jälkimmäinen Sarahin? Miken kasvoilla ei ollut enää tietoakaan hymystä, joka oli äsken vielä koristanut niin Inkerin kuin miehenkin kasvoja. Nyt kukaan ei hymyillyt. Lähinnä Mikkeä mietitytti miksi Sarah oli tullut tilanteeseen jos oli kuitenkin itse alkujaan sanonut, että muiden tapailu oli hyväksyttävää. Mies avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta sitten hän sulki suunsa, koska ei keksinyt vaivaannuttavaan tilanteeseen sanottavaa Inkerin sanojen jälkeen. Sarah ei vieläkään katsonut Inkeriä, käyttäytyi oikeastaan aivan kuin toinen ei olisi ollut siinä lainkaan. "Mä voisin lainata sua ihan hetkeksi, jos sopii?" latina piti äänensä pehmeänä, vaikka hänen teki mieli huutaa. Punatuille huulille piirtyi hymy, jonka tarkoitusperää oli mahdoton selvittää. "Ei todellakaan sovi", Inkeri vastasi Miken puolesta ja Sarah vihdoin siirsi katseensa toiseen naiseen. Siihen, joka oli juuri hyvää vauhtia viemässä (hänen) miestään jatkoilta toisaalle. "Inkeri rakas, mä en puhunut sulle", Sarah sanoi ryhdistäytyen punaisessa mekossaan niin, että varmasti näyttäytyisi Inkerin kulmasta katsovansa häntä pitkin nenänvarttaan. Kasvoja kuitenkin koristi hymy koko ajan - Sarah varoi antautumasta hyökkäyslinjalle, sillä se ei voittaisi Miken huomiota positiivisella tavalla. Aarnisuo vähän pelkäsikin meneillään olevaa tilannetta, sillä ei ehkä pahemmin arvostanut naisten välillä olevaa draamaa, mitä mies ei tässä tilanteessa ihan ymmärtänyt. "Sarah, onko se tärkeää vai voiko se odottaa myöhempään?" Mikke kysyi meripihkasilmäiseltä naiselta ja katsoi tätä kysyvästi kallistaen hieman päätään. Mies ei halunnut olla Sarahille mitenkään töykeä vaan hän halusi olla tilanteessa mahdollisimman neutraali. Naisten draamailut kostautuivat monesti miehille. Sarahin päässä surisi oudosti. Hän toivoi, ettei olisi juonut ihan niin paljoa, sillä ajatusten prosessoiminen tuntui äärimmäisen hitaalta sillä hetkellä. Ne matelivat kuin hunajaloukussa, pyristellen avuttomasti. Nainen yritti päättää seuraavaa siirtoaan, muttei yhtäkkiä osannut kuin tuijottaa Miken silmiä. Verkkokalvoille piirtyi kuva Inkeristä, kietoutuneena valkoisiin lakanoihin ja Miken kädet toisen ympärillä. Hän tiesi, ettei voisi enää astua jalallaan siihen taloon jos se tapahtuisi oikeasti. "Ei se ole mitään tärkeää", Sarah kuuli itsensä sanovan ja tunsi kasvojensa piirtyvän hymyyn. Hän ei osannut sanoa kuinka kierolta se näytti, sillä ei aivan kontrolloinut itseään täydellisesti sillä hetkellä. "Pidä hauskaa. Ei Inkeri varmaan ihan kaikkien kanssa ole samanlainen psykopaatti", Sarah naurahti kylmästi ja astui askeleen taaksepäin jättääkseen nuoren parin omiin puuhiinsa. Hän oli saanut tarpeekseen koko tilanteesta. Inkerin kasvot vääntyivät ainakin satakahdeksankymmentä asetta ympäri ja otsa rypistyi. Sitä ärsytti Sarahin olemus aivan liikaa -- paljon enemmän kuin se olisi halunnut. Naisen ilkeät sanat olisi pitänyt jättää huomiotta. Ei olisi pitänyt ärsyyntyä, sillä se oli voittavassa asemassa. Se oli saanut Miken tänä iltana pauloihinsa, ja mitä ikinä miehen ja Sarahin välillä olikaan -- kaikki oli heitetty pois ja unohdettu. Huultaan purren Inkeri nosti leukaansa aavistuksen verran ylös, katsoi perääntyvää Sarahia jäisesti ja laski toisen kätensä omistavasti Miken reidelle. “Hyvä”, se sähähti tiukasti, “sillä sunkin on korkea aika oppia, että kaikkea tässä maailmassa ei voi omistaa pelkän nätin naaman avulla.” Mikke pysytteli hiljaa Sarahin ja Inkerin sanojen aikana. Miehen kasvoille tuli hämmentynyt ilme, sillä hän ei ollut yhtään tietoinen mitä naisten välillä oli meneillään. Miken katse seurasi hieman haikeana Sarahia, joka halusi poistua tilanteesta ja tämä säpsähtikin Inkerin äkillistä kosketusta reidellään. Katse siirtyi pikaisesti vaaleampaan naiseen ja siinä hetkessä Mikael oli varmaan ensimmäistä kertaa epävarma. Miten tällaiseen tilanteeseen piti reagoida? Pieni paniikki saattoi jopa näkyä miehen yleensä niin kylmiltä kasvoilta. "Omistaa?" Sarah naurahti uudelleen ja astui lähemmäksi, kuin Inkerin koukku olisi iskenyt suoraan hänen selkäänsä ja siima veti häntä kohti katastrofia. Hän pysähtyi vasta päästyään Inkerin lähelle niin, että saattoi tuntea toisen hengityksen kasvoillaan. "Siitäkö tässä on kyse? Luulitko sä omistavasi Robertinkin ja siksi kävit vain kasuaalisti käskemässä mun pysyä kaukana siitä? Sä olet vieläkin niin kiinni siinä ideassa, että mä muka varastaisin sun miehen, kun mitään ei tapahtunut. Vai oletko sä nähnyt mun kaulailevan sen kanssa teidän eron jälkeen? Me ollaan ystäviä ja mulla on ihan törkeän hyvännäköinen ja ihana mies mun elämässäni ja se ei todellakaan ole Robert. Joten jos vaikka pakkaisit sen juniorimestaruusnauhasi laukkuusi ja lähtisit vaikka kohti sitä sun ratsastuskoulua ja jätät meidät aikuiset murehtimaan maailman pyörimisestä, comprender?" Sarahin silmät kaventuivat, mutta siitä huolimatta kellertävät silmät löivät lieskoja huolellisesti taivutettujen ripsien keskellä. “Komprendeer”, Inkeri länkytti sarkastisesti edessään vihaa leiskuvan naisen espanjankieliselle lausahdukselle. “Mä en ole sanonut omistavani ketään. Kukahan siinä Robertissa mahtaa olla edelleen kiinni, kun piti tämäkin asia kaivaa esiin vielä? Oikein korostaa, kuinka et ole enää sen kanssa. Vau, aplodien paikka.” Inkeri taputti käsiään muutaman kerran yhteen ja oli tyytyväinen. Sarah oli räjähtänyt ensin, juuri niin kuin se oli suunnitellutkin. Inkeri oli harjoitellut. Se ei enää jäisi kakkoseksi tummahipiäisille pitkäkoiville. “Ja mitä ratsastuskouluun tulee”, Inkeri hörppäsi pohjat juomastaan, “kannattaisi sunkin varmaan harrastaa hieman sitä hienostolinnaa halvemmassa paikassa, niin olisi joskus ehkä varaa omaankin hevoseen.” Ja jätti kokonaan huomiotta juniorimestaruusnauhan, jonka se oli voittanut osallistuttuaan vahingossa väärään luokkaan. Se hävetti, se nolotti, se ärsytti. Mutta ei tänään. Sarahin käsi tärähti vähän, se oli luontainen reaktio johon liittyi väkivaltaa ja Inkerin verta, sekä mahdollisesti yksi pahoinpitelysyyte ja erottaminen ainakin Auburnista. Ja ehkä molemmista työpaikoista, jos hyvä tuuri kävisi. Humalansakin keskellä nainen kuitenkin sai pidettyä itsehillintänsä rippeistä kiinni ja lyömisen sijaan naurahti ylimielisesti. "Söpöä, pikku niña luulee osaavansa purra", Sarah hymähti ja astui sitten taaksepäin uudemman kerran. "Oli mukava nähdä taas, Inkeri. Mikke." Sarah hengähti hieman ja kääntyi sitten ympäri, punainen hameenhelma leijui ilmassa hetken ajan heidän välissään kunnes seurasi omistajaansa vessojen suunnalle. Sarah yritti saada hengitystään kulkemaan, mutta tunsi vain sen käyvän hankalammaksi jokaisella hengenvedolla. Hän ei omistanut Mikkeä eikä voinut käskeä tätä tekemään tai olemaan tekemättä mitään. Ei vaikka miten olisi halunnut. Mikke oli jäänyt varsin sanattomaksi naisten riidan keskellä ja Sarahin viimein poistuttua kokonaan paikalta myös Inkeri oli tuntunut menettäneen kiinnostuksen miestä kohtaan. Koko tilanne oli paisunut rennosta hetkestä ihan liikaa ja edes hyvästejä sanomatta Mikke jätti Inkerin baaritiskille juomien kera. Aarnisuo nousi pöydästä ja kiirehti etsimään meripihkasilmäistä naista, vaikka saikin oudoksuvia katseita välillä muilta. Sarahin ja Inkerin riita oli selvästi huomattu myös muiden toimesta. Nyt Mikke ei välittänyt niistä katseista, koska hänellä oli tärkeämpää mielessä. Inkeri jäi pöllämystyneenä katsomaan miehen perään. Suu auki, tyhjä lasi kädessään. Mikke repi käsikirjoituksen tuhanneksi kappaleeksi, käytti sen vielä silppurissa; ei tämän näin pitänyt päättyä. Pienen hetken Inkeri tunsi surua, alemmuutta. Sitten sen valtasi pohjaton viha. Inkeriä ei ollut koskaan loukattu näin. Se tilasi kolme uutta tequilashottia; joi ne kerralla, irvistämättä. Se oli jätetty yksin kuin joku roska. Kuin sillä ei olisi ollut mitään arvoa, mitään väliä. Sen sisällä leiskui valtava raivo, jota se ei kykenisi enää kauaa pitämään sisällään. Meripihkasilmät olivat tehneet sen taas.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Mar 6, 2021 20:58:03 GMT 2
KLISEITÄ
27.2.2021
Kello kahteen mennessä olin kiskonut niin monta juomaa, etten ollut pysyä pystyssä. Se Krouvi-niminen paikka oli täynnä -- juhlat olivat parhaimmillaan, mutta vaikka mä kuinka join, join, join, en saanut imettyä samaa tunnelmaa itseeni. Olin kuin läpimärkä tiskirätti, johon ei saanut mahtumaan enää pisaraakaan vettä. Mua vitutti, mutta oliko se mikään ihme, sillä ainoat tutut, jotka mä olin koko putiikissa nähnyt sinä iltana, oli Manny sen punapäisen akkansa pauloissa, Sarah vitun Reyes ja Alviina vitun Herrala, joka oli siideripäissään kokenut tarpeelliseksi tulla mussuttamaan mulle mun junioriluokkavoitosta.
“Olenkin aina ihmetellyt, että kovin nuorelta näytät”, se oli kujertanut, “mutta ihmekös tuo, jos on syntynytkin 2000-luvun puolivälissä. Kovin pitkä TET-harjoittelu sulla tosin on Seppeleessä ollut!”
Ja jos mulla olisi ollut se liila nauha siinä, mä olisin tunkenut sen poikittain sen takapuoleen -- ja syvälle. Mä olin niin kypsä, että teki mieli motata jokaista vastaantulijaa. Ehkä siksi sen Krouvi-nimisen paikan ruma ja lihava baarimikko uskalsi otsaansa rypistäen tarjoilla mulle vielä. Ehkä sen henki oli sille työpaikkaa kalliimpi.
“Kaikki ok?” mies kehtasi silti kysyä ojentaessaan kaksi tequilaa ja lonkeron eteeni, vaikka luulin naamani viestittäneen sille, että olisi ollut parempi olla hiljaa.
“Siltäkö näyttää?” kivahdin niin, että se pakeni puolijuoksua toiseen päähän tiskiä ja pysyi siellä loppuillan.
Ehkä munkin olisi pitänyt paeta; karata hotellille, vetää peitto korviin ja todeta, että torstaibingo Liekkipubissa vakijuoppojenkin seurassa oli oikeasti huomattavasti miellyttävämpää kuin hemmoteltujen hienostoratsastajien hienostobileet jossain Kallassa. Todeta, että mä en enää ikinä aikonut jalallanikaan astua koko kylään, sillä Kalla ei ollut tarjonnut mulle tähänastisessa elämässäni yhtään hyvää kokemusta. Vain huonoja ihmisiä ja aika monta paskaa iltaa.
Vaan ei, en tehnyt niin. Elämä halusi tarjota mulle vielä vähän lisää kidutuskammionsa antimia. Se halusi sitoa mut sähkötuoliin, mutta asettaa virran voimakkuuden niin, ettei se tappanut. Koska mitäpä hauskaa siinä olisikaan ollut, jos olisin kuollut.
“Hei”, kikatti mun viereeni ilmestynyt hahmo, “Inkeri”, se täsmensi inhottavalla äänellään, joka sai mun ihokarvat nousemaan pystyyn, vaikka viina oli jo melkein lamauttanutkin mun elintoiminnot. Mutta vain melkein -- ei niin, että se olisi tappanut.
Hahmolla oli inhottavan täydelliset, vaaleat hiukset, joita se oli kihartanut hieman, ja sen ärsyttävän pitkät silmäripset räpsyivät kuin se olisi tahallaan halunnut kiusata mua. Niin kuin varmaan halusikin, sitä se oli aina halunnut. Kaiken sen tavoitteellisuuden ja kunnianhimon ohella ainoa asia, mitä se ikinä oli tahtonut, oli saada pidettyä mut tuntemassa huonommuutta ja alemmuutta sitä kohtaan.
Sellainen oli Ella-Amalie Johansen Storvik.
Nostin katseeni kysyvästi tytön kasvoihin, joista se pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse. Ella hymyili, nauroi.
Ja se oli ihan hiton humalassa. Joku poika kannatteli sitä kainalossaan väkinäisesti virnuillen, ja osoitin sille kaiken myötätuntoni.
“Oh no”, huokaisin sitten Ellalle arkastisen huolissani. “Did our little, perfect princess find alcohol tonight? Shouldn’t you be studying? Kyllä Birgit-mummu nyt kääntyisi haudassaan.”
Ella-Amalie pyöräytti, tai paremminkin muljautti silmiään, enkä ollut ollenkaan varma, oliko se tahallista. En ollut varma siitäkään, ymmärsikö se siinä kunnossa enää puhettakaan, saati englantia. Eikä mua harmittanut ollenkaan, etten ollut opetellut norjaa uudestaan.
“Älä viitsi”, vaalea tyttö mussutti epäselvästi ja kikatti jälleen ärsyttävästi perään. “En mä tullut haastamaan riitaa. Mä oon riidellyt kännissä ihan tarpeeksi viime aikoina.”
“Ai sinä”, tyrskähdin niin, että olin purskauttaa lonkerot Ella-Amalien kymppitonnin mekolle nenän kautta. “No, oliko rankkaa tajuta, ettei kaikki tykkääkään susta?”
“Inkeri”, Ella marisi närkästyneenä, “tosi huonon ensivaikutelman annat Matiakselle.”
Kuka hiton Matias, meinasin kysyä, ennen kuin tajusin sen serkkuani olallaan kannattelevan pojan ojentaneen mulle kätensä virnistäen. Kohotin kulmiani epäilevästi arvioiden sen päästä varpaisiin. Se ei ollut kovin pitkä -- korkokengillä jopa mä olin melkein sen pituinen -- mutta ihan näpsäkkä tapaus. Sen hiukset oli laitettu niin kuin joka toisella vastaantulijalla, eikä parrasta ollut tietoakaan, mutta sen kirkkaansiniset silmät tuikkivat ilkikurisina, ja mä tavallaan pidin niistä.
“Matias sanoi tuolta kaukaa, että tosi sääli, että sä kauniina naisena istut täällä ihan yksin”, Ella jatkoi kallistaen päätään myötätuntoisesti -- siis retkauttaen sitä sivulle niin, että vähän pelkäsin sen niskanikamien pettävän. “Joten me tultiin pitämään sulle seuraa, kun selvisi, että me tunnetaan!”
“Voi miten mukavaa”, hymyilin teatraalisesti. “Harmi, että mä kyllä pärjään vallan hyvin itsekin, eikä mua tarvitse sääliä”, lisäsin, ja viimeistä sanaa painottaessani mulkaisin Matiasta, joka puri alahuultaan ja pudisti sitten hymyillen päätään.
“Mun mielestä me, Inkeri, voitaisiin pikkuhiljaa lopettaa tämmöinen lapsellinen vihanpito”, Ella vastasi sivuuttaen mun mielipiteeni kokonaan.
“Isäsikö käski sanoa noin?” tuhahdin tympeänä.
“Ei!” se parahti tarttuen mua hartioista. “Serkut on tärkeitä. Eikä meillä ole muita serkkuja.”
Ja jos mä alkuillasta olin ollut kypsä, olin mä pikkuhiljaa jollain joulukinkun tasolla. Viimeisin, siis ihan kaikista viimeisin asia, mitä mä sinä iltana halusin tehdä, oli jutella serkussuhteiden tärkeydestä jonkun Ella vitun Amalien kanssa, jota ilman mun elämäni olisi ollut aina tuhat kertaa parempaa. Se oli vienyt multa ihan kaiken, jopa ponin, enkä mä ikinä aikonut kokea suhdettani siihen tärkeäksi. Seppeleen lantalakin oli mulle tärkeämpi -- sieltä mä sentään tienasin rahaa. Ella sen sijaan oli pelkkä kävelevä klisee.
“Oliko muuta?” totesin Ellalle jäisesti, ja vihdoin se tajusi vetää superkalliilla voiteella pehmennetyt kämmenensä kauas mun läheltä.
“Kuule Ella”, se Matiaskin heräsi ja kääntyi ystävänsä, tyttöystävänsä, minkä lienee, puoleen, “mä luulen, että sun olisi nyt hyvä palata hotellille.”
“Samaa mieltä”, hörpin juomaani kiivaasti mulkaisten tyttöä kulmieni alta. Ella-Amalie mulkaisi takaisin, kun sitä lähdettiin väkisin raahaamaan kohti ulko-ovia. Kyllä se ehkä huomenna kiittäisi, mä ajattelin, sillä muuten se olisi ehkä poistunut mustan silmän kanssa, eikä sellainen oikein olisi sopinut sille. Se olisi lukittu huoneeseensa ikuisesti keskelle pumpulia, eikä sitä olisi enää koskaan päästetty sen norjalaisen kalastajakylän ulkopuolelle.
Puoli neljältä mulla oli laskuhumala, kun keräsin takkini narikasta ja olin poistumassa siitä Krouvi-nimisestä paikasta. Laskuhumalassa kaikki ärsytti vielä enemmän kuin tavallisesti. Laskuhumalassa mua ärsytti ihmisistä kantautuva meteli ja tupakansavu -- mua ärsytti Ella, Sarah ja Alviina vielä kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Mä hoipertelin ulos ovesta, työnsin itseäni kyynärpäätaktiikalla ihmismassan läpi.
“Hei!” kuului sitten, mä käännyin, näin sen Matiaksen, joka ei vieläkään ollut pyyhkinyt sitä rasittavaa virnettä pois naamaltaan. “Var det Inkeri?”
“Yes”, vastasin sujuvasti kieltä vaihtaen ja vetäen kädet jälleen puuskaan. Matias vetäisi ärsyttävästä tupakastaan viimeiset sauhut ja tumppasi sen seinässä olleen roskiksen kanteen.
“Sori Ellan puolesta”, se sanoi selvästi aidosti pahoillaan, “se on vähän raskas, kun se ottaa liikaa.”
“Ai”, mä vastasin korostetun korkealla äänellä, “ootko sä edes tavannut sitä selvinpäin?”
“Olen mä”, Matias naurahti. “Se on mun hyvä koulukaveri.”
“Jos sä yrität tehdä muhun vaikutusta”, kohotin leukaani hieman ylöspäin, vaikka suupieli kääntyikin jo pieneen hymyyn, “niin kokeilisin jotain muuta taktiikkaa. Ella ei varsinaisesti kuulu mun lempi-ihmisiin. Tai lempipuheenaiheisiin. Eikä mulla ole muutenkaan tapana kajota sen ikäisiin.”
“Okei sitten”, poika virnuili jälleen, ja mä tajusin, että sillä oli itse asiassa ihan kiva hymy sittenkin. “Mistä sä haluat puhua?”
“Vaikka siitä, miten sä olet päätynyt Norjasta tänne”, vastasin ilmeikkäästi. “Sillä Ella oli kai kisoissa, mutta sä et näytä siltä, että olisit ollut siellä myös.”
Matias hymähti pienesti ja laski katseensa maahan.
“Se on aika tylsä aihe”, se vastasi ja otti askeleen lähemmäs. Läheltä katsottuna se näytti paljon pidemmältä, kuin mitä se oikeasti oli.
Tai sitten mä aloin sokaistua siitä kaikesta tequilasta -- sokaistua, ja ilmeisesti menettää myös järkeni; kaiken, mitä siitä oli jäljellä -- ja huomasin eläväni keskellä jotain saakelin saippuaoopperaa. Huomasin vastaavani sille Matiakselle, että ei meidän välttämättä tarvinnut puhua mistään, ja suutelevani sitä.
Huomasin, että mä olin ehkä sittenkin vielä Ellaakin suurempi klisee.
Pahinta kaikessa oli se, ettei se Matias edes laittanut vastaan; että se suuteli takaisin. Että se oli ihan yhtä klisee kuin mäkin, ja nappasi mun kanssa ensimmäisen taksin sille hotellille, missä ne asui, missä mekin asuttiin, ja sanoi, että sen huone ei edes ollut ihan Ellan oman vieressä. Että saataisiin olla rauhassa.
Ja koska sen ärsyttävä hymy oli sulattanut mun viimeisetkin aivosolut, mä en edes katunut, kun sen vaatteet jäivät jonnekin matkalla ovelta sänkyyn. Kun se painoi mut lukittua ovea vasten. Kun kädet vaelsivat ihoa pitkin kiihkeästi kaikkialle, kun huulet jättivät jälkiään kummankin vartalolle.
Enkä silloin, kun terävä henkäys karkasi mun huulilta, ja totesin, että ehkä Kallalla ja Krouvi-nimisellä paikalla oli mulle sittenkin jotain muutakin tarjottavaa kuin pelkkiä pettymyksiä.
Eikä Matias edes ollut niin ärsyttävä.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 22, 2021 21:37:36 GMT 2
JUMISSA
25.12.2021
Joulupäivän iltana koko Liekkijärvi tuntui nukkuvan. Tai eivät ne nukkuneet, vaikka kaduilla hiljaista olikin – työmatkan varrella jokaisen mökin ikkunasta paloi lämpimän keltainen valo, ja mä saatoin haistaa kaikki ne kinkut, joita siellä oli paistettu koko viimeinen viikko. Siellä ne kiskoivat suklaata napaansa ja lihoivat samalla, kun toiset tekivät töitä. Mulla oli ihan hiton kylmä, ja varmaan edelleen krapula kaikesta siitä Seppele Cupin jatkoilla kitatusta Sartsun pirtusta. Reisiin sattui polkea Jopolla, joka oli ihan umpijäässä.
Hevosissa kun ei ollut virtanappia. Ne söivät, joivat ja paskoivat niin jouluna kuin jokaisena muunakin päivänä. Kukapa muukaan ne olisi hoitanut kuin Inkeri, jota ei ollut kutsuttu mihinkään perhejoulukekkereihin enää viiteen vuoteen. Ai niin, ja Hannes Mesi, joka halusi omien sanojensa mukaan saada aidon kosketuksen talliarkeen, mutta jonka panos iltatalliin oli ollut lähinnä tallin betonilattian negatiivisen voima-auran analysointi lattiaa lakaistessa, tai jotain muuta yhtä hörhöä. Mä en ollut kuunnellut.
Kotona ei ollut kinkkuakaan. Mun jouluateria oli raejuustoa suoraan purkista. Tuijotin pimeästä olohuoneesta pimeää, lumista maisemaa, jota ei valaissut edes pihavalot, koska Pyry ei ollut vieläkään vaihtanut niihin lamppua, mä en osannut ja Allu mietti liikaa. Tiputin vahingossa haarukan lattialle ja perässä lensi kohta koko purkillinen raejuustoa – kaaressa. Mua vitutti. Vitutti joulu, vitutti Hannes Mesi ja vitutti Pyryn haisevat tallisukat, jotka se oli jättänyt patterin päälle kuivumaan. Ihan kuin mun omat sukat eivät olisi haisseet.
Vituttaessa pahinta oli, jos ei ollut ketään, kelle laittaa viestiä. Kai-kil-la oli ihan varmasti jotain, jopa Mänillä, jonka jouluruoka oli varmaan tyyliin rosollipizza. Enkä mä halunnut olla se säälittävä luuseri, joka olisi halunnut joulupäivänä lähteä dokaamaan nollabudjetilla. Olisi varmaan pitänyt kysyä sitä Hannesta, joka vaikutti ihan yhtä yksinäiseltä, mutta se varmaan joi korkeintaan joskus makuvissyä kraanaveden sijaan.
Liekkipubiin ei olisi tarvinnut laittautua. Mä saatoin mennä sinne tiistaina neljältä heinänkorsia tukassa ja kumisaappaat jalassa, mutta tänään mä laittauduin. Mä menisin sinne baariin huulipunat ja rajaukset naamassa vaikka yksin, reivaisin tanssilattialla vaikka yksin ja vetäisin Tinakenkätytön karaokessa ainakin kolmesti – yksin.
Aina mulla oli kuitenkin seurana raitapaitainen vakkari-Erkki, jolla oli kesät talvet sama raitapaita, ja jonka olisi pitänyt fysiikan lakien puitteissa kupsahtaa maksakirroosiin jo kymmenen vuotta sitten. Siellä se vaan istui edelleen, kun baarimikko ojensi mulle ensimmäisen tuopin halvinta hanakaljaa. Sen vakiopaikalle oli jo kulunut sen perseen muotoinen jälki.
“Sä alat kohta saada samanlaisen maineen kuin toi”, baarimikko, Tuomas nimeltään, ihan mukiinmenevän näköinen, mutta mua ainakin kolkyt vuotta vanhempi tyyppi virkkoi. Tuhahdin silmiäni pyöräyttäen. Olisin läimäissyt, jos olisin voinut. Olin elänyt 23 vuotta ja pubiruusu oli korkein titteli, jonka olin saanut toisten suoritellessa ties mitä tohtorintutkintoja. Brittakin taisi olla jo valmis eläinlääkäri.
Kun hetkeksi erehdyin tiskillä norkoillessani ajattelemaan menneisyyttä – Brittaa ja sitä, kuinka sitä olisin takuuvarmasti uskaltanut pyytää vaikka maailmanlopun keskellä mun kanssa baariin; sitä, kuinka ikävä mulla välillä oli mun entistä parasta ystävää – se päätti iskeä mun kasvoihin avokämmenellä, tai ehkä jopa nyrkillä. Jyrätä mun yli tsunamin lailla. Liekkipubin ovesta rämisi sisään parivaljakko, jonka olisin tunnistanut missä vain vaikka unissani. Ne olivat molemmat muuttuneet, mutta silti niillä oli yhtä poikamaisen ilkikuriset ilmeet naamalla, vaikka elämän ja laitataklausten runtelemien miesten silmät tuikkivat ehkä vähän vähemmän kuin vajaa kymmenen vuotta sitten.
Eetu Kurkinen ja Jesse, sen lätkäkaveri, olivat palanneet viettämään joulua Liekkijärvelle.
Tietenkin olivat. Perhe se oli NHL-pelaajillakin. Ja tietty ne halusivat nähdä toisiaankin kerrankin, kun sellaiseen oli kunnolla aikaa.
Entistä tyttöystäväänsä sen sijaan, ei rautakangen siltä seisomalta nielaissut Eetu olisi halunnut tavata. Ehkä se oli odottanut, että mäkin olisin päässyt elämässäni eteenpäin. Ehkä se luuli, että mä opiskelisin, tai jotain, niin kuin mun – meidän – ikäiset yleensä. Tekisin töitä jossain saakelin asianajotoimistossa niin kuin Ella-Amalie parin vuoden päästä. E-hei, Eetu, en mä sellaista, mutta toisaalta sehän ei tiennyt, etten mä koskaan valmistunut edes lukiosta.
“Hei vau! Inkeri! Säkin täällä!” se Jesse sen sijaan vauhkoontui saman tien ja ryntäsi läimäämään mulle kunnon karhunhalauksen, johon mä vastasin niin kiusallisesti kuin halauksiin vastattiin yhden kaljan jälkeen. Liekkipubi ei ollut niiden ensimmäinen, eikä toinenkaan kohde – sen haistoi kiharatukkaisen jääkaapin hengityksestä heti. “Mitä sä otat? Mä tarjoon!”
Ennen ensimmäistäkään kunnon katsekontaktiakaan nössö-Eetu ilmoitti menevänsä vessaan. Mua huvitti, mutta jäin enemmän kuin mielelläni Jessen kanssa kahden. Se lätisi mulle elämäntarinansa viidessä minuutissa, ja elämäntarinan joka toinen sana oli jääkiekko. Sen Instagramkin oli täynnä jääkiekkoa, ja maila oli sen paras ystävä.
“Sitten meillä on tää rampa-Eetu, joka hoitaa työkseen lapsia ja lehmiä Norjassa”, Jesse virnuili, kun reippaasti pituutta kasvanut tummatukka suvaitsi liittyä jännäkakalta seuraamme. Mun kulmat kohosivat mielenkiinnosta, kun nojailin kyynäräpäätäni pöydän pintaan ja kiskoin naamaani kolmannen Jessen tarjoaman mustikkashotin.
“Ahaa”, mä totesin korostaen sanan loppua, “huoliko ne oikeisiin peleihin sittenkin vain toisen teistä?”
“Ei, kun Eetu vähän kaatui jäällä ja paskoi polvensa”, Jesse ryysti oluttaan kovaäänisesti, “ja sitten se ei enää halunnut pelata, vaan päätti alkaa harrastamaan jotain eläinterapiaa.”
“Ei se noin mennyt”, toinen tuhahti hiljaa päätään pudistaen. “Mutta joo, mä asun Norjassa.”
“Voi helvetin Norja, kun tunkee mun elämään kyllä ihan joka tuutista aivan pyytämättä”, huokaisin dramaattisesti muistellen yhtäkkiä kesää ja sitä skandinaaviteiniä, jonka luokse lähdin Kalla Cupista. Tahattomasti siis, en olisi halunnut muistella.
“Niin! Etkös sä ollut sieltä kotoisin! No voihan, kyllä maailmankaikkeus vaan saa teidätkin aina yhteen tavalla tai toisella”, Jesse lässytti, ja me molemmat sen kummallakin puolella istuen oltiin tukehtua juomiimme.
Eetu oli hiljaisempi kuin mä muistin. En oikeastaan tiennyt, mitä se nykyään ajatteli musta, mutta olemuksesta päätellen tuskin kovin hyvää. Me oltiin viimeksi tavattu Liekkijärven poliisiasemalla, kun faija oli ottanut meidät molemmat kiinni epäiltynä Seppeleen tuhopoltosta, mikä ei olosuhteista johtuen ollut kaikista lämpimin (pun intended) kohtaaminen. Se yritti vaivihkaa nykiä Jesseä hihasta ja ehdottaa baarin vaihtoa, mutta mä en ollut sokea, ja kiskoin nuudelipään mun kanssa pubin olemattomalle tanssilattialle aina kriittisellä hetkellä, minkä jälkeen se ei enää muistanut Eetun ehdotusta lainkaan. Jesse oli se, jonka kanssa mä vedin Tinakenkätytön karaokessa kolmesti – vai viidesti – Eetun jäädessä kökkimään tiskille kaikessa säälittävyydessään. Sen Snapchat lauloi meidän kanssa samaan tahtiin kaikista niistä norjalaisnaisista, joita se nykyisellä olemuksellaan varmaan kaatoi sänkyyn tämän tästä – olkoonkin mikä tahansa lehmäpaimen ammatiltaan.
Eetu ei saanut nähdä, missä tilanteessa mä olin elämässäni. Eetu ei saanut nähdä, että mä en ollut meidän suhteen jälkeen päätynyt oikeastaan yhtään minnekään.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 26, 2022 22:32:28 GMT 2
KIVI
26.1.2022
Uutta vuotta kuvattiin usein kirjana, jonka sivut olivat tyhjät. 365 sivua odottamassa tekstiä – sellaista, jota mielellään joulukuun viimeisenä päivänä lukisi muistellen menneitä seikkailuita. Tai myöhemmin joskus vanhana, silloin kun dementia olisi syönyt aivoista puolet ja näkökykykin unohtunut matkalle viisitoista vuotta sitten.
No, tähän mennessä, tammikuun 26. päivänä, olin jo aivan vakuuttunut siitä, että mun kirjasta nimeltä 2022 oli tulossa ihan helvetin paska teos.
Olin aloittanut vuoden tyylikkäästi selkäkivulla ja krapulalla siitä hyvästä, että olin eksynyt Seppeleen bileiden jälkeen nukkumaan johonkin homeiseen heinäkasaan keskellä talvea. Ihan rehellisesti sanottuna olisin tuhat kertaa mieluummin nukkunut vaikka epätoivo-Eetun vieressä kuunnellen koko yön sen mankumista.
Karvainen Kerttu oli puolestaan ollut yöpaikkaamme harvinaisen tyytyväinen. Se oli yön aikana syönyt mun jeesuslapsidesign-vuoteestani puolet, ja mä vahdin sen suolen toimintaa koko seuraavan viikon eläinlääkärin numero liipasimella. Onneksi poni ja ponin suolisto tunsi omistajansa rahatilanteen, ja lantoi karsinaansa tasaisen määrän kasoja joka ikinen päivä. Mä odotin kauhulla päivää, jolloin mun molemmat ponini pakkohuutokaupattaisiin ulosoton toimesta.
Onneksi se ei ollut mun vuodenvaihteeni ainoa kriisi; olisihan elämä jo muuten ollut ihan älyttömän tylsää. Jos en olisi ollut tallilla töissä, olisin varmaan jo nostanut kytkintä ja vienyt ponini pakoon jonnekin Artsin hellään huomaan jo kauan sitten. Olisi ollut halvempaakin varmaan. Sen lisäksi, että olin Annelle ja miljoonalle muulle taholle velkaa tyyliin kymppitonnin korkojen kanssa laskettuna, oli mulla, ihmissuhdemestari-Inkerillä, nykyään vielä kaksin verroin syitä vältellä turhaa notkumista Seppeleessä.
Okei. Anne oli varmaan maailman mukavin ja leppoisin tyyppi, joka oli antanut mun jopa asua Seppeleessä joskus ja ties mitä muuta, mutta mä en halunnut olla paikalla, kun, KUN, se saisi tietää mun käpälöineen sen ex-miestä. Oli vain ajan kysymys, milloin joku katkera Valtteri tai Alviina-käärme livauttaisi tiedon vaivihkaa eteenpäin, koska kaikki muut varmaan tiesivät jo. Silloin mun velkoihini ilmestyisi varmaan ainakin kaksi nollaa lisää ja Hannes Mesi saisi luvan taikoa mut yhdeksi kivistään.
“Siis tajuatko”, mä olin supissut kriiseissäni Cellalle kahvihuoneessa yksi päivä, “mun piti tyyliin astuttaa Kerttu jollain niillä sen tallin shettiksillä. Mutta arvaa kehtaanko enää ottaa asiaa edes puheeksi!”
“Astutusmaksut kyllä hoituisi varmaan näppärästi vaihtokauppana”, Cella hytkyi omalle Artsi-tason jutulleen ja mä heitin sitä lusikalla.
“Tietäisitpä vaan”, mä mutisin ja muistelin tahattomasti, kuinka homeisen heinäkasan korret olivat pistelleet paljasta ihoa uudenvuodenyönä. Pudistin nopeasti päätäni. Mä olin joskus 13-kesäisenä seurannut Olliloiden perheonnea ja kuvitellut kymmenen vuoden päästä olevani samassa tilanteessa. No, melkein. Onneksi 13-vuotias Inkeri ei ollut näkemässä.
Samaan aikaan, kun mä pussailin Kristereiden kanssa, oli Mannykin tarjoutunut maksamaan mun matkan Kanadan kautta Lappiin johonkin revontulitapahtumaan, joka järjestettiin helmikuun alussa, jotta sillä olisi seuraa siellä. Mun moraali (joo, oli mulla vielä sellainenkin) oli valvottanut mua ainakin viisi yötä sen jälkeen, kun olin (tietysti) mennyt ja suostunut. Reissun kokonaishintalappu lähenteli varmaan tonnia, ja pelkäsin, että Mänikin olisi pian yksi mun velkojista, jos se taas suuttuisi mulle jostain.
Mä en ollut tyhmä. Tiesin leikkiväni avoimesti Mannyn tunteilla. Tiesin, että se oli muhun ihastunut, enkä mä tajunnut, miksi mun oli niin vitun vaikeaa tykätä siitä takaisin. Se oli ihan helvetin hyvännäköinen, kiva ja kaikkea, mutta kun mun elämääni tarjottiin sellaisia ihmisiä tarjottimella, mä juoksin karkuun – ja vissiin suoraan sellaisten ihmisten syliin kuin Krister. Vastaeronneiden, keski-ikäisten ja karvaisten, jotka etsivät helppoa lohdutusta elämäänsä. Manny oli yksi niistä harvoista, jotka ei tienneet meistä, ja tiedon kantautuminen sen korviin pelotti mua melkein Anneakin enemmän.
Olisin ollut tosi huono kivi. Sellainen, jonka huono voimakenttä vainoaisi Hannesta päivästä toiseen.
Kuka tahansa fiksu olisi siis kieltäytynyt kaikista Mannyn tarjoamista matkoista ja toivonut sen löytävän pikapuoliin jonkun uuden. Mä taas pidin sitä löysässä hirressä ja toivoin, että kanadalaiset noitatohtorit shamaanirumpuineen takoisivat järkeä mun päähän. Kertoisivat, että Mäni oli tuhat kertaa Kristeriä parempi.
Siihen asti mä tyydyin olemaan helppo lohdutus, ja vastasin myöntävästi viestiin, joka tuli numerosta, jota en ollut edes tallentanut.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Apr 24, 2022 21:28:19 GMT 2
26.3.2022
Heräsin lauantaiaamuna kuola poskella alakerran sohvalta puhelimen soittoääneen sellaisella säpsähdyksellä, että luulin jo jossain mielenhäiriössä luvanneeni baarissa hoitaa aamutallin Eedin puolesta, ja että nyt mä olin tietenkin myöhässä ja Emmy vihainen ja mitä kaikkea. Se olisi ollut inhorealistinen skenaario tilanteessa, jossa Manny retkotti pitkällään mun vieressäni (oli pitänyt valvoa, ettei se tukehtunut oksennukseensa) ja mun peittoni kulma ui valitettavan täydessä oksennusämpärissä. Päätä jomotti ja silmiä kirveli eiliset ripsivärit, kun siristelin puhelimen säpäleiseltä näytöltä, kuka saakeli halusi häiritä mun lauantaiaamuani heti kukonlaulun aikaan. Eli kymmeneltä, sillä minä ja mun kukkoni olivat aamu-unisia.
Numero oli tuntematon, mutta sehän ei kertonut mitään. Myös esim Hanneksen numero oli mun puhelimelleni yhtä tuntematon kuin minä ihmisenä sille. Se tunsi vain Inna-Liisan.
“Inkeri”, raakuin luuriin painettuani vihreää ja yskäisin kuuluvasti perään ihan kuin se olisi kuulostanut yhtään vähemmän säälittävältä.
“Sairaanhoitaja Annika Malinen täällä hei!”
Okei, kiva, kuka hiton Annika. Tietääkseni mä en tuntenut ketään hoitsu-Annikaa, eikä mulla ollut ollut lääkärille asiaa noin puoleen ikuisuuteen. Jos olisin ollut piirroselokuvan hahmo, mun silmieni räpyttelystä olisi kuulunut sellainen blink-ääni. Ei kuulunut, ja linjalle laskeutui kolmen sekunnin kiusallinen hiljaisuus.
“Moi?” mä muistin lopulta vastata. Taustalta kuului hiiren kliksuttelua ja aggressiivista näpytystä.
“Me täällä Liekkilaakson terveysasemalla ollaan alettu pikkuhiljaa purkaa mielenterveyspalveluiden jonoja, ja sulla näyttäis olevan terapialähete ja muutama käynti psykiatrilla täällä auki.”
Piirroselokuvan äänimaailmaan olisi tässä kohtaa lisätty myös sirkkojen siritystä.
“Siis”, aloitin ja nousin sohvalla istuma-asentoon, jotta ääni kulkisi paremmin, “mistä lähtien?”
Mun mieleeni palaili pikkuhiljaa katkonaisia pätkiä – kuvia muutaman vuoden takaa sairaalan oksettavan harmaista seinistä ja pahanmakuisesta banaanijugurtista, joka oli niiden käsitys hyvästä aamupalasta. Tunteesta, joka mulla oli ollut siinä pienessä huoneessa – tunteesta, että mä räjähtäisin, jos en pääsisi pois. Muistoja, jotka olin sysännyt syrjään ihan syystä.
Manny äänteli sohvalla unissaan ja otti kiinni mun jalasta. Säpsähdin ja pienensin puhelimen volyymia, ettei se kuulisi, jos heräisi. Peitto tippui oksennusämpäriin kokonaan.
Annika yritti peitellä pettynyttä huokaustaan, mutta kuulin sen silti. “Sulla on ollut hypomania”, se totesi lyhyesti. “Ja tänne on kirjattu, että olisi syytä tutkia epävakaa persoonallisuushäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sen jälkeen ei ole kirjauksia, joten et ilmeisesti ole käynyt missään.”
“Aha”, vastasin lakonisesti. En kysynyt, olisiko mun pitänyt. Ilmeisesti olisi, mutta sen jälkeen, kun olin päässyt kotiin, olin maannut sängyssä viikon putkeen avaamatta edes verhoja. Ei ollut tehnyt mieli edes käydä tallilla tai tavata ketään, viimeisimpänä jotain Annikaa, joka nyt leikki luurin päässä jotain suurtakin äiti Teresaa. Ei mulla ollut ketään, joka olisi varaillut aikoja ja tutkinut lähetteitä mun puolesta.
Ja mä olin yrittänyt unohtaa. Kaikki pilleripurkit homehtuivat edelleen yöpöydän laatikossa – en ollut koskenutkaan niihin, enkä koskisi. Ne olivat kulkeneet siellä muuton mukana, enkä ollut uskaltanut heittää niitä edes roskiin, jotta kukaan ei löytäisi niitä. Mun ei tarvinnut sietää sitä, että mulle yritettiin painaa hullun leimaa otsaan. Sellaisen kanssa elämästä Liekkijärvellä ei olisi tullut mitään – hyvä, jos tuli ilmankaan.
Mä olin päättänyt unohtaa. Mä olin päättänyt, että vain mulla itselläni oli oikeus määritellä, kuka mä olin. Vain minulla, eikä kellään kallonkutistajalla.
Enkä mä halunnut muistaa sitä kaikkea uudelleen.
“Meillä olisi tällaisia etäistuntoja. Sopisiko sulle, että lähdettäisiin tällaisella liikenteeseen?”
Annikan puhe oli puuroa mun korvissani.
“Voitaisiin tarkastaa sun nykytilanne ja tehdä hoidon tarpeen arviointia tarkemmin. Miltä kuulostaa?”
Manny yskäisi, irrotti otteensa mun jalasta, nousi kyynärvarsiensa varaan ja haroi tukkaansa eksyneen näköisenä. Hätkähdin.
“Kiitos, mutta mä en osta nyt mitään”, liu’utin puhelimen hätääntyneenä pois korvalta ja painoin punaista. Kaikista ihmisistä se saisi takuulla tietää vasta viimeisenä.
“Miksi sä näytät ihan aaveen nähneeltä?” se kysyi aamuäänellään, ja tajusin potkaisseeni oksennusämpärin kumoon pitkin olohuoneen parkettilattiaa. Mannyn kasvoissa oli edelleen verta.
“Ei mitään”, henkäisin typerästi ja pakotin suupieleni leviämään hymyyn. “Huomenta. Haluatko sä jotain aamupalaa?”
Pakotin itseni ylös ja toivoin, että Pyry oli käynyt kaupassa.
|
|
|
|
Post by Inkeri on Jul 21, 2022 20:34:58 GMT 2
Kahden tunnin kauneusunista
11.7.2022
Ootko sä koskaan herännyt krapula-aamuusi niin, että ensin sulle soittaa sun inhokkiserkku ja sitten poliisi? Mä voin kertoa, että siitä puhelimen kilinästä päätellen, jonka koin Norjassa lähtöpäivän aamuna ennen yhdeksää, olisin voinut olla joku isommankin luokan julkkis. Mä voin myös kertoa, että just sinä päivänä mä en todellakaan olisi halunnut olla yhtään minkään luokan julkkis – ainakaan ennen yhdeksää. Jokaista paikkaa särki. Mun lihakset olivat aivan tohjona niin ratsastamisesta kuin nyrkkeilysäkkinäkin toimimisesta. Aamuviideltä peilistä oli katsonut takaisin maailman kammottavin ilmestys, jonka meikit olivat ehkä joskus olleet paikoillaan, ja jonka kaulassa oli nopeasti laskettuna viisi veristä naarmua sen Antonin hullun ex-tyttöystävän ihan liian pitkistä kynsistä. Jos multa kysytään, niin mun mielestä Antonin olisi suorastaan pitänyt kiittää mua siitä, että autoin sen pois sellaisen hirviön hampaista. Mun ohimolla oli mustelma ja huuli turvonnut. Siitä päätellen, kuinka paljon mua sattui vaihtaa asentoa sängyssä yrittäessäni saada selkoa mun idioottiserkun a) motiiveista soittaa mulle ja b) norjankielisestä solkotuksesta, mulla oli myös ainakin kolme murtunutta kylkiluuta. “Faen ta deg, Ella-Amalie”, kähisin Ellalle loppukaneetiksi ja löin sille luurit. Sillä oli taas sen “minä olen parempi kuin muut ja aion nyt soittaa Inkerille herättääkseni sen ja kertoakseni heti aamutuimaan, kuinka väärin on tapella baarissa”-vaihde päällä, ja se oli kaikista Ellan vaihteista se, jota mä siedin vähiten. Sillä oli käsittämätön taito nostaa itsensä jalustalle ja polkea muut maanrakoon oikeastaan tekemättä mitään. Näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen olin aika varma, että se oli vaan sen persoona. “Poliisista konstaapeli Hartikainen, hyvää huomenta”, oli seuraava soittaja, ja mä meinasin saada halvauksen, että näinkö nopeasti ne reagoivat Sarahin – tai ilmeisesti sittenkin Amanda Sokan satulahuovan lainaamisesta tekemään rikosilmoitukseen. Toisaalta se oli kai mun murheista pienin tällä hetkellä. “Ei saat– siis hyvää päivää”, mä kuitenkin tervehdin ihan asiallisesti kaikella sillä äänellä, joka mulla oli enää jäljellä, jonka jälkeen selvisi, että kyse olikin siitä, että Hanneksen ponivarkauden esitutkinta oli edennyt siihen pisteeseen, että ne halusivat VIHDOIN kuulla myös mun näkökulman tapahtumiin. Ilmeisesti Hannes oli saatu sittenkin raahattua korvasta maijan takaluukussa kuulusteluihin. Mä paloin halusta tietää, miten se oli puolustellut itseään, mutta nössö-Hartikainen sanoi sen olevan toistaiseksi salaista tietoa. Me sovittiin, että mä saapuisin paikalle perjantaina kertomaan kaiken. Vapise, Hannes. Kaikki tämä tosiaan tapahtui ennen kuin mä ehdin edes nousta ylös erittäin makoisilta kahden tunnin kauneusuniltani. Puheluiden jälkeen vedin tietenkin peiton uudelleen korviin enkä edes harkinnut liikkumista. Seppeleläiset olivat jo paketoimassa hevosia takaisin rekkaan, kun mä raahauduin vihdoin puoli kahden aikaan niiden keskuuteen. Ne näyttivät ärsyttävän pirteiltä siihen nähden, että kukaan ei tainnut olla ollut selvinpäin edellistä yötä – paitsi varmaan Salma, joka ohjaili tallilaisten muodostamaa kaaosta kuin vanha tekijä. Toivottavasti joku oli antanut Siirille aamuheinät. “Vau”, Vili tokaisi heti mut nähdessään ja virnisti vaivihkaa vieressään Siriusta pidelleelle Valtterille. “Sä näytät siltä kuin olisit noussut kuolleista.” “Ehkä olenkin”, irvistin sille. Olosta päätellen se ei ollut edes kovin kaukaa haettua. “Mikset sä ollut aamupalalla?” Valtteri koki asialliseksi tiedustella. “Illalla näytti vielä siltä, että saavutte sinne Mannyn kanssa käsi kädessä.” “Nukutti”, totesin ykskantaan eikä mua hymyilyttänyt tippaakaan. “Ei ainakaan Mannyn vieressä”, ne totesivat kirkkaaasti kuin kuoropojat konsanaan ja mun silmät viestittivät niille, että nyt se pää kiinni. “Se oli aika huolissaan ja sitten ihmeteltiin kaikki yhdessä aamulla, mihin sä oikein menit. Tai lähtikö sulta taju -- se tappelu oli aika hurja.” “Inkeri!! Onpa hyvä, että tulit! Aateltiin jo, pitääkö sun perään soittaa poliisi!” Salmakin ryntäsi paikalle silmin nähden helpottuneena. “Manny!! Inkeri löytyi!!” “Ei sentään”, naurahdin kuivasti, yskäisin perään ja toivoin, että Manny pysyisi kaukana. “Mulla oli... oma huone.” Ne kaikki katsoivat mua kuin hullua. “Ai oma huone??” “Joo”, rykäisin ääntäni paremmin liikkeelle. “Hannes hankki sen. Joku sviitti. Korvauksena kai silleen kaikesta. Se oli käynyt kuulusteluissa, soittivat poliisista, niin varmaan tajusi mokanneensa”, jatkoin perään, kun muut tapittivat mua vaiti. “Oho, vai ihan sviitti”, Vili henkäisi sitten. “Vaan eipä ollut yllätys, että sillä äijällä on helvetisti ylimääräistä rahaa.” “Juu, niinpä. On. Jotain hyötyä mullekin siitä joskus.” Manny käveli autoa kohti laiskan näköinen Siiri narun päässä ja heilautti mulle kättään onnellisesti hymyillen. Mä hymyilin takaisin vähemmän onnellisesti ja katsoin niiden perään, kun ne katosivat lastaussiltaa pitkin rekan uumeniin. Voi vitun vitun vittu. ---- Ellan versio puhelusta löytyy täältä. Rajoitetulle alueelle pääsee tunnuksella Stalkkaustili, jonka salasana on olenutelias.
|
|
Vähintään?? Mitä perkelettä se oikein oli ajatellut?!
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2