26.9.2015 Syysmaasto

[Anne]

Syksyinen maastoretki sebeläisille. Tervetuloa!

12/12

Anne - Laila
Jason - Ruusa
Rosa - Aristo
Emmy - Leka
Anni - Gitta
Aurinko - Venna
Cella - Windi
Fiia - Tollo
Salma - Kössi
Aleksanteri - Rotta
Simona - Kuutti
Clara - Walma
Tuulia - Rosa



Mikäs sen parempaa, kuin kaatosade heti aamusta. Pisarat ropisivat raskaasti ikkunoihin, kun satuloin Lailaa. Huutelin tallissa, että heijastinliivit olisivat turhat, milkäli sadetakki sattui olemaan matkassa. Niille, joilla ei kuitenkaan ollut, liivit sai laittaa päälle, vaikka ne liimautuisivvatkin märkinä takkeihin.

Muutkin tuntui olevan yhtä innoissaan lenkille lähdöstä. Vilkaisin vielä tuntilistaa ja totesin, että ainakin Daniel ja Wenla olivat jättäneet tunnin välistä. Wenlalla oli "flunssa" ja veikkasin, että Daniel oli "unohtanut" tunnin. Huono jutu, sillä jonkun täytyi nyt liikuttaa Wenlalle ratsuksi suunniteltu Eela ja ja jonkun muun Danin ratsu Frank.

Sade ei tauonnut edes metsässä. Pohjat olivat tajuttoman liukkaita ja Laila joutui tekemään töitä pysyäkseen pystyssä edes kevyessä hölkässä. Siirryimme metsäpoluille. Lempiharrasteeni huonoilla keleillä: pienet polut, joilla hevoset joutuivat tekemään töitä. Ratsastajat kevyttä- ja esteistuntaa vaihdellen väistelemässä puiden oksia. Viidentoista minuutin treenin jälkeen myhäilin tyytyväisenä. Tiesin maitohappojen polttelevan ratsastajien pohkeissa, mutta ainakin hevoset saisivat kunnolla treeniä ja selkänsä vapaiksi.

Pehmeäpipohjaisella tiellä otimme taas ravia, tie ei ollut niin liukas. Pian jo käännyimmekin kohti tallia. Ohitimme lammet ja kiersimme vielä muutaman pikkuisen polun.

Ratsastimme suoraan maneesiin.

- Otetaan vielä reipasta ravia ja laukkaa ympäri maneesia! Ketkä pysyvät pisimpään kevyessä istunnassa, saavat tänään yksityistunnin Eelalla ja Frankilla!

[Fiia]

Tietenkin juuri sen kerran, kun saan Tollon tunnille, sataa niin paljon että tekisi mieli jättää koko maasto välistä. Vertaispaine saa minut kuitenkin raahautumaan yläkertaan ja kiskomaan tummansinisen sadetakin villapaidan päälle, vaikka mieleni tekisi lähinnä käpertyä viltin alle oleskeluhuoneen sohvalle ja odottaa sateen lakkaamista. Ehkä – toivottavasti – metsässä ei sade tuntuisi niin rankalta.

Tunnen tekeväni jotain vakaasti kiellettyä, kuin luikahdan Tollon karsinaan. Vaalea hevonen tuijottaa takkiani turpakarvat väristen ja puhahtaa, kun taputan sen lapaa. Sitten ruuna kuitenkin tuntuu tajuavan, että olen ihminen vain, ja antaa minun pujottaa riimun sen siromuotoiseen päähän. Laitan Tollon löysälle narulle kiinni ja alan käydä harjalla läpi sen onneksi suhteellisen puhdasta kermanväristä karvaa. Vasta hetkeä myöhemmin, kun asettelen satulaa ruunan selkään, tajuan miten iso se oikeasti onkaan. Tollon kyydistä olisi pitkä matka maahan, jos se vaikka päättäisi säikähtää sadepisaroita ja sinkaista horisonttiin niin, etten pysyisi matkassa.

Vartin päästä ponnistan Tollon kyytiin sateisella tallipihalla ja huomaan onnekseni, että hevosen satula on varmasti mukavin koskaan kokeilemani. Sieltä en aivan hevillä putoaisi, vaikka ruuna sattuisi vään hypähtelemäänkin. Lyhennän jalustimia steppailevaa Tolloa jarruttelen ja odottelen sitten hartiat kyyryssä ja silmät sateen vuoksi puolittain kiinni, kunnes kaikki muut ovat valmiita. Anne asettelee jonon ripeästi kokoon ja ottaa sitten suunnaksi metsän.

Tollossa on energiaa kuin pienessä kylässä, mutta se osaa myös onneksi varoa liukasta pohjaa. Ruuna sipsuttaa menemään pää korkealla ja korvat pystyssä, kuolainta pureskellen ja välillä häntäänsä pyöräyttäen. Sade ei sitä tunnu haittaavaan, mutta osa hevosista ja ehdottomasti suurin osa ratsastajista näyttää siltä, että olisivat mieluummin missä tahansa muualla. Minun ratsastushousuni ovat läpimärät ja varpaat jäässä, mutta en silti voi olla fiilistelemättä Tollon lennokasta ravia. On sääli, että laukka jäisi varmasti tällä reissulla kokematta.

Laukan sijaan Anne keksii ohjata meidät kiemurteleville poluille ja komentaa meidät ratsastamaan esteistunnassa. Vaikka Tollon satula erinomaisen tukeva onkin, ei se poista sitä tosiasiaa, että jo parin minuutin jälkeen olen ihan valmis lysähtämään takapuolelleni ja kiikkumaan räsynukkena kyydissä loppumatkan. Kaivan kuitenkin viimeiset voimat reisistä ja pohkeista ja yritän edes näyttää aktiiviselta, ennen kuin Anne lopulta armahtaa meidät. Käännämme kurssin takaisin Seppelettä kohden ja pääsemme ravaamaan pidemmän pätkän hiekkatiellä. Tollo hölkkää reippaasti Windin takana, mutta tuntuu yllättävän rennolta. Kevennän väsyneenä ja märkänä, mutta silti tyytyväisenä sen ravin tahdissa ja mietin, että ruunaa olisi mukava testata toisenkin kerran.

Loppujen lopuksi pääsen kuin pääsenkin kokeilemaan vielä laukkaa, kun Anne käskee meidät vielä maneesiin ottamaan reipasta ravia ja laukkaa. Tollon voimakas estehevosen laukka tuntuu kahdentoista ratsukon valtaamaan maneesiin vähän turhankin isolta, mutta on silti mukava päästä kunnolla liikkeelle. Esteistunnassa pysymisen kilpailua en tosin voita, mutta en ehkä jaksaisi toista tuntia ratsastaakaan – en ainakaan ennen kunnollista kuivattelua.

[Emmy]

Metsässä rämpimistä sateisessa syysmaastossa.

Kiitos tunnista!

[Anni]

Luimiva ratsuponitamma sai mut naurahtamaan - mä olin kuullut tamman tempauksista Wenlalta, joten odotukset olivat vähintäänkin korkealla. Eipähän tulisi tylsää.
Hevosletka kiemurteli syksyisessä metsässä, jonka ehdoton kruunu oli kaatosade. Gitta tallusti hipihiljaa mun toljottaessa Loeken keinuvaa takamusta tunnelman ollessa kaikkea muuta kuin hilpeä. Mä lähestulkoon hätkähdin Annen kailottaessa Lailan selästä, että olisi aika ottaa ravia. Gitta luimisti korvansa, mutta siirtyi pyynnöstäni raviin ja sai mut vilkaisemaan kaihoisasti Lailan suuntaan: olin jo niin tottunut puoliverisen suuriin raviaskeliin, että Gitankin poniksi yllättävän suuri askellus tuntui allani hölmöltä töpötykseltä. Loppujen lopuksi juron ponitamman tikitys sai mut vain virnuilemaan itsekseni.

"Musta yritetään selvästi tehdä poniratsastajaa", nurisin Emmylle, joka oli kääntynyt käyntipätkällä taukojumppailemaan puoleeni.
"Kuinka niin?" tyttö virnisti.
"Oon lyhyen tuntiurani aikana ehtinyt mennä Vennalla kahdesti ja nyt Gitalla", vastasin pienesti hymähtäen. Emmy mutisi jotain kulmiaan kohotellen, mutta mun huomioni kiinnittyi Annen ääneen.
"Antakaa hevosille vähän helpotusta ja keventäkää istuntaanne!"
Kuulin epämääräistä nyrinää jostain takaamme, mutta hyisen sään tunkiessa luihin ja ytimiin pieni lisäurheilu ei tekisi pahaa.

Loppujen lopuksi metsäpolkua riitti siinä määrin, että pohkeissa alkoi tuntua. Tielle päästyämme ravasimme vielä pienen pätkän, jonka aikana Gitta heräsi tähän päivään ja yritti rymistellä Loeken ohi.
"Sori", huikkasin luimivaa Loekea patistavalle Emmylle. Gitta tuntui olevan kypsä säähän ja koko maastoreissuun ja haluavan - kuten jokainen järkevä otus tässä remmissä - takaisin Seppeleeseen ja lämpimän loimen alle.

Anne johdatti meidät suoraan maneesille. Gitta yritti tehdä stopit ovelle, ajatukset mitä ilmeisimmin edelleen tallin lämmössä ja siinä loimessa.
"Voihan poni", mutisin ja hoputin ratsuponitammaa, joka suostui kuin suostuikin tallustamaan maneesiin korvat mielenosoituksellisesti luimussa ja liian lähelle tulleelle Vennalle irvistellen.
Kaikesta huolimatta Gitta paineli ihan mielellään laukkaa pitkin maneesin kaviouraa. Mun oli jopa pakko tehdä pari volttia välttääkseni kolarin edellä menevän kanssa. Annettuani korvat tötteröllä nelistävän Gitan revitellä vielä yhden pitkän sivun istuin syvälle satulaan ja pyysin tammaa pudottamaan raville parilla puolipidätteellä. Taputin tyytyväisesti pärskivän tamman märkää kaulaa luvaten sille pari makoisaa palkintoporkkanaa.

[Cella]

Vedenpaisumus oli iskenyt, ja tällä kertaa ei ollut Nooaa pelastamassa meitä arkkiinsa. Tuijotin kiukkuisesti Windin karsinan ikkunassa leveinä puroina valuvia sadevesivanoja, ja harjasin samaan aikaan suurpiirteisesti tamman täplikästä karvapeitettä tuntikuntoon. Vaikka mä olin kuinka toivonut, anellut ja uhkaillut sää-ukkoa lopettamaan sateen, se oli tuntunut viimeisen parin tunnin aikana vain yltyvän. Mietteissäni irvistäen kumarruin liu’uttamaan sukaa alas Windin lihaksikasta lautasta, ja rapsutin sitä vaivihkaisen tyytyväisenä – vaikka tammassa oli kaikki jipponsa ja koukkunsa, oli yksi asia siinä ylitse minkään muun mun tuntemani hevosen. Se ei ikinä moittinut mitään säätä, oli pihalla sitten routaa polviin asti tai Sahara-tasoinen hiekkamyrsky.

Mutta mä sensijaan moitin, ja mielelläni moitinkin.

”Eikö tätä tuntia olisi voinut perua”, märisin läpimärälle pihamaalle siirryttyämme Tollon kanssa kikkailevalle Fiialle – punapää oli kelistä huolimatta ilmeisen innoissaan hienosta cremellosta ratsustaan. ”Tai siirtää maneesiin!”
”Maastotunti maneesissa?” Fiia vilkaisi mua huvittuneena, ja ponnisti itsensä tavattoman korkealla keikkuvaan satulaan.
”No niin! Oltaisiin voitu vaikka… kiristää Kasper johonkin kulmaukseen pitämään kaikenlaisia luontoääniä, niin oltais voitu kuvitella olevamme metässä!” Fiia vaan nauroi mulle, ja pohjettaan painamalla keikautti ratsunsa käyntiin kohti hitaasti muodostuvaa letkaa. Mä huokaisin, katsoin kuolaintaan pureksivaa Windiä, ja lopulta annoin periksi jupinastani ratsautuen itsekin jo nyt märkään selkään.

Mun halpis kuoritakkini ajoi asiansa ehkä kolme minuuttia. Sen jälkeen kaatosade alkoi hitaasti mutta varmasti löytää tiensä alempiin vaatekerroksiin, ja lopulta inhottavan nihkeäksi pinnaksi iholle. Windi vuoroin höristeli korviaan sateen aiheuttamille äänille, vuoroin luimisteli edelläkulkevan Vennan persuksen suuntaan, vaikkei pikkutamma ollut vilkaissutkaan meihin päin tallipihan jätettyämme. Mä hytisin satulassa, ja toivoin meidän pääsevän pian ratsastamaan käyntiä nopeampaa askellajia, jotta lihakset lämpiäisivät edes pikkuisen.

Se oli turha toivo: polut olivat niin liukkaat, että hevosten piti olla käynnissäkin tarkkana minne astuivat märkien lehtien ja alta luistavan mudan sokkeloissa. Lämpeneminen sen sijaan oli taattu: Anne pisti meidät nousemaan pitkiksi pätkiksi kevyeen istuntaan, ja tasapainottelemaan epätasaisesti askeltavien ratsujen selissä reidet ja pohkeet hapottaen. Kymmenen minuutin jälkeen mä aloin jo etsiä parempaa asentoa jalustimista, ettei maitohappojen polte saisi mua kiroilemaan ääneen.

Lopulta Anne ohjasi meidät risteyksestä isommalle tielle, jossa pääsimme ravaamaan. Windi jopa hiukan puuskutti äskeisen, erityisen rankan polunpätkän jäljiltä, joten mä annoin sen jolkottaa melko rennossa tahdissa. Kevennys tuntui staattisen pidon jälkeen makoisalta mannapuurolta.

Mun toive maneesiin sulkeutumisesta kävi toteen, vaikkakin olin vähän pettynyt äänitehosteita tarjoavan Kasperin puuttumisesta. Me olimme koko tunnin risteilleet melko lähellä tallia kaikilla pikkupoluilla, joten tuntia oli kotipihaan kaarrettuamme yhä jäljellä.
”Ja sitten reipasta ravia ja laukkaa!” Anne kailotti kentän keskellä suunnilleen vääntäen vettä Lailan harjasta. Mä ehdin jo melkein hymyillä, kunnes kuulin ohjeen loppuun. Kevyessä istunnassa. Ihan pienesti vain manasin, kun nöyränä tyttönä kohottauduin päkijöideni varaan ja annoin Windille ohjaa kiriä laukkaan. Olihan tässä tehtävä niin kuin sanottiin, vaikkakin Annen tarjoama palkinto yksityistunneista olikin vähän kyseenalainen. Pääjehun tuntien siitä olisi hauska vitsi, jos yksityistunti olisi kaiken tämän jälkeen täynnä esteistuntojen harjoittelua.

Kiitos tunnista!!

[Salma]

Kössi oli myrtsistä naamastaan huolimatta hauska kaveri. Niin monta kertaa olin mustan möhkäleen pikkupuoli-aikoina tuijotellut sitä karsinat erottavan käytävän yli, että osasin jo varautua sen käytökseen astuessani nyt satulan kanssa sisään. Rosan tavoin työnsin mustan takapuolen edestäni ja mietin ihmetellen, miten pitkä aika Windin ja Kössin muutosta tallin pääkäytävälle tosiaan olikaan.

Syysmaasto oli todellakin syksyinen. Kylmät, pienen uima-altaan kerralla täyttävät sadepisarat räiskähtelivät kypäröihin, kun ratsauduimme pihalla. Kössi pelkäsi vähän liukaspintaista vihreää sadetakkiani, ja omassa takissaan ropiseva Anne piteli sen ohjia kunnes pääsin satulaan. Hevoset ympäri pihaa liikahtelivat hermostuneina, joku yritti jopa kääntyä ja sukeltaa takaisin kuivaan, valoisaan talliin.
"Sitten mennään!" Anne huuteli pisaroiden läpi Lailan harmaasta selästä. Lähdimme kyyryselkäisenä joukkona kohti metsää.

Olin oikeastaan aika onnellinen maastosta, vaikka vettä ropsahteli niskaani jokaiselta koivunoksalta ja Kössi suunnilleen seilasi lätäköitten poikki. Kuljimme hidasta tahtia, ja jo aikaisessa vaiheessa Anne pyöritteli meitä pienten pehmeiden metsäpolkujen sokkeloissa. Pitelin Kössin kangasohjia puolipitkinä, ja iso hevonen rämpi yllättävän kevyesti edellä kulkevan Tollon hännässä. Anne oli komentanut meitä vaihtelemaan maaston mukaan perusistunnan, kevyen istunnan ja esteistunnan välillä - mikä tulikin aiheeseen, sillä tässä osassa metsää raskaat oksat roikkuivat paksuina ja märkinä suoraan polun yllä. Clara Walmalla oli ainoa, joka ei ollut jatkuvassa vaarassa tulla teilatuksi satulasta metsän toimesta.

Juurakkoisen ja eläinten kovaksi tallaaman polkupätkän jälkeen siirryimme raviin. Kössillä oli leveät, hassun keinuvat liikkeet, ja minulta kesti Bonnien jälkeen taas pieni hetki tottua isomman hevosen askellukseen. Onneksi tietä riitti, eikä sateesta hytisevä ratsukkojoukko näyttänyt haluavan aivan heti hidastaa takaisin käyntiin. Kuuntelin pehmeän hiekkapohjan ruopahduksia ja hassua kumeaa ropinaa, joka muodostui kypärän ylle heitettyyn sadetakin huppuun. Ilma tuoksui ihanalta, keltaisilta maassa lojuvilta lehdiltä ja entiseltä kesältä.

Paluumatkalla kiersimme lampien kautta, ja nousin jälleen kevyeen istuntaan voidakseni nähdä, miten pisarat rikkoivat tumman vedenpinnan. Pöheikköinen heinikko erotti meidät paljaammasta rantakaistaleesta, ja Annen pysytellessä tiiviisti polulla mietin, kuinka upottavaa hiekka lammen rannalla tällä hetkellä olisi. Kahluureissun jälkeen hevoset olisi saanut pestä luultavasti mahanalustaa myöten.

Vasta kun tulimme kuivaan maneesiin huomasin, miten pimeää ulkona oli tullut. Anne palautti loppulämmöt ravauttamalla ja laukkuuttamalla meitä ympäri maneesia. Kössi innostui ja alkoi painaa vähän kuolaimelle, kun laukkatehtävän aikana nousin kevyeen istuntaan, ja jäin pitkäksi aikaa pääty-ympyrälle tasoittamaan laukan tempoa. Ruunan heitellessä päätään keinuhevosen tavoin minun oli pakko luovuttaa yksityistuntikilvassa ja istua alas satulaan.

En ollut kuitenkaan erityisen harmissani. Kössi oli ollut positiivinen yllätys ja olin melko varma, että jo tämän istuntatreenin jälkeen nousisin huomenna sängystä kierimällä. Ellen nukkuisi pommiin vietettyäni koko iltaa Kössiä Rosalle kehuen.

Kiitos tunnelmallisesta maastosta!

[Clara]

Onnellinen hymy levisi kasvoilleni harjatessani mustaa shetlanninponia karsinassa. Minulla oli ollut kova ikävä Walmaa, maailman parasta pippuriponia. Vaikka näin tammaa joka päivä tallilla, oli aivan eri asia käydä rapsuttelemassa sitä oven yli kuin että olisin hoitanut sitä yhä. Vaikka olin tyytyväinen hoitsunvaihdokseeni, oli myönnettävä, että ikävöin Walman ilkikurisuutta ja tempauksia tämän tästä. Shettikset olivat se mun juttu, siitä ei päässyt mihinkään. Niissä oli jotain, mitä muissa poneissa ei, ja toisinaan Netta tuntui liian rauhalliselta persoonalta minulle.

Siispä olin ikionnellinen, kun sain osallistua maastotunnille entisellä hoitoponillani. Edes kolea sää ja kaatosade eivät onnistuneet latistamaan mielialaani. Vedin pirteänkeltaisen sadetakkini hupun ratsastuskypärän päälle ja heilautin jalkani tottuneesti ponin pörröisen takamuksen yli. Miten ihanaa olikaan istua tutun ja turvallisen ponin selässä. Hymyilin entistäkin leveämmin, ja Simona vilkutti silmää minulle tietäväisesti Kuutin selästä.

Kieltämättä sää ei ollut mikään paras mahdollinen ratsastukselle. Metsäpolut olivat mutaisia ja liukkaita, mutta onneksi Walma oli varmajalkainen ja tottunut metsässä menijä. Aikoinaan olinkin ratsastellut sillä paljon umpimetsässä, missä pehmeät sammaleet antoivat myöten jalkojen alla ja puiden lomaan saattoi keksiä ihan oman pujotteluradan. Puiden oksatkaan eivät minua haitanneet – Walma oli niin pieni ja minä niin lyhyt, että oksat jäivät sopivasti pääni yläpuolelle. Toisin oli isommilla hevosilla ratsastavilla, he joutuivat väistelemään oksia.

Shetlanninponin ravi tuntui kotoisalta, vaikka olinkin jo ehtinyt välillä tottua Netan silkinpehmeisiin askeliin. Suuret, tummat kuuset ympäröivät kirkasvetisiä lampia, ja niiden oksilta tipahteli kylmiä vesipisaroita päällemme ratsastaessamme lampien ohi. Pisarat kimaltelivat Walman sysimustassa harjassa kuin tähdet yötaivaalla.

Palattuamme tallille pääsimme vielä maneesiin laukkaamaan. Walmalla oli virtaa ja se pisteli menemään ympäri kenttää siinä missä isommatkin hevoset. Ehkä se juuri onkin shetlanninponeissa parasta. Vaikka ne ovat pieniä, ne eivät anna kokonsa hidastaa menoaan. Ne pitävät sisukkaasti kiinni mielipiteistään ja yrittävät parhaansa loppuun asti – oli sitten kyse laukkakilpailusta tai ratsastajan tiputtamisesta. Juuri sellainen Walmakin oli, pieni ja pippurinen. Ja siksi minä rakastin sitä niin äärettömän paljon.

On ihan pakko laittaa vielä tähän loppuun yksi videonpätkä, koska mulle tulee siinä esiintyvästä kaksikosta tosi elävästi mieleen Clara ja Walma ♥

[Rosa]

Oli suorastaan jännittävää laittaa Aristoa kuntoon, sillä se oli aivan eri luokkaa kuin Kössi, mitä tuli siis ihan kaikkeen! Aristo oli kaikin puolin elegantti ja kaunis, toisin kun Kössi, joka muistutti mustaa möhkälettä tai jotain mörköä. Aristo oli siro ja säpsäkkä, eli kaikkea muuta mitä Kössi. Punainen ruuna taisi olla juuri sitä vaihtelua mitä olin kaivannut, sillä sillä ei tuntunut olevan jekut mielessä, eikä tuhannen niksin kirjaa, kuinka tiputtaa ratsastaja selästä mahdollisimman kivuliaasti. Näillä ajatuksilla oli tuudittavaa lähteä liikkelle tallista Arin kanssa, kunnes pysähdyin siihen tulokseen, että olin vuorannut itseni elmukelmulla sadevaatteiden lisäksi, sillä olin sokerista tehty. Sade oli pahin viholliseni.

hetken mietin selkään noustessani nerokasta Wenlaa, joka oli tajunnut jättää tunnin välistä. En nähnyt pienintäkään valaistua asiaa tästä maastoreissusta, paitsi ehkä sen, että olin pyytänyt Aristoa ratsuksi jo pitkään. Tämän täytyi olla minulle sitä tyypillistä huonoa onnea, että sain Arinston juuri silloin kuin sää ei olisi voinut olla parempi. Anne jaksoi silti kannustaa meitä reipas ilme kasvoillaan eteenpäin vetisessä metsässä, minä unelmoin omasta lämpimästä sängystä. Aristo ei selkeästi myöskäänpitänyt ilmasta sitten yhtään, sillä se tuntui hitaimmassakin käynnissä tanssahtelevan allani ja jokainen lehden havina sai sen pörisemään pelokkaasti, jos tämä jatkuisi olisi mielenkiintoinen reissu tiedossa.

"Voitaiskohan me Anne mitenkään mennä vaikka syömään pipareita sun toimistoon, kun tää on ihan kauheeta?" minä olin ensimmäinen ja ainut,joka uskalsi vinkaista Annelle jotain, kun olimme edenneet ehkä kolme minuuttia ulkona eteenpäin. Anne huitoi vaan kättä, että minun tuli hiljentyä ja käski meidät hetken kuluttua raviin. Loistavaa, tätähän mä juuri kaipasinkin. Huokaisten siirsin Aristoa raviin ja kevyt siro loistoratsuni notkahti eteenpäin niin hienostuneilla askelilla, että minulla kesti hetki asettua selkään, kun tunnuin liukuvan vuorotellen jompaa kumpaa kylkeä alas kohti uhkaavia vesilätäköitä, joita Aristo väisteli niin taidokkaasti, että se olisi aivan varmasti voittanut maailmanmestaruuden. Siihen lisäten, että kun Anne kidutti meitä selkeästi laittomasti pienillä metsäpoluilla, joka vaati kevyttä istuntaa, joka tarkoitti märkää pyllyä, mä olin valmis luovuttamaan siihen paikkaan, kun siirryimme takaisin käyntiin.

Rukoukseni oli selkeästi otettu vastaan tai Annea kävi sääliksi minun kärsivä ilmeeni, kun me yhtäkkiä ilmestyimme tallin pihaan. Ehdin jo tuulettaa mielessäni, että jättäisimme leikin siihen, mutta Anne ohjasikin meidät maneesiin. Minua kylmäsi ja märät ratsastushousut tuntuivat tuskalliselta satulaa vasten. Vähän oli kylmäkin, kun syksyinen ilma oli päässyt yllättämään. Värisin kauttaaltani, samoin teki Aristo, niin kauan, kunnes maneesin ovet suljettiin ja se sai siron ratsuni valpastumaan.
"Otetaan vielä reipasta ravia ja laukkaa ympäri maneesia! Ketkä pysyvät pisimpään kevyessä istunnassa, saavat tänään yksityistunnin Eelalla ja Frankilla!", Anne kajautti maneesissa kovaan ääneen. Mä tein käskystä niin kuin piti ja lähdin ratsastamaan Aristoa eteen. Se tuntui vastaavan heti apuihin kuin kiitollisena ja se sai uutta pontta ratsastusmieleeni. uskalsin nostaa laukkaa.

En tiennyt olisiko Annen lupausta pitänyt ottaa todesta, saatika olisinko halunnut voittaa (en). Oli silti jokin sairas kilpailuvietti takaraivossa, joka sai hetkellisen laukkailun ja ravailun jälkeen meikäläisen yrittämään. Helppoahan se oli, kun oli niin miellyttävä ja reipas ratsu alla. Ainoastaan risto vaati ajoittain kannustusta eteen. Suljin ainakin hetkeksi silmäni ja huokaisin helpotuksesta. Kyllä meikäläiselle kevytkin istunta kelpaisi. Kyllä meillä täti ihmisillä ainakin pitäisi severan lihasta olla, että me tarjottiin jonkinlaista haastetta toisillemme.

Kiitos! (:

[Jason]

"En kyllä todellakaan oo menossa ulos tässä säässä", mä ristin mun käden ja seisoin tallin ovella Annin pitäessä käsissään Ruusaa ja Gittaa, jotka oli molemmat varustettu. Äiti oli kaiken tän lisäks pakottanu mut pukemaan ihan nolon sadeasun, joten mä en varmasti suostuisi tekemään tänään yhtään mitään.
"Me laitettiin sulle Ruusu valmiiks, koska sä kiukuttelit, nyt me lähetään ja sä nouset Ruusun selkään ja ratsastat", Anni totesi mulle Cellan tuulettaessa taustalla.
"Tää on joku salaliitto mua vastaan!" tiuskaisin ja kun kaikki tytöt alkoi nauramaan niin mä tiesin, että kyse oli juuri siitä, niin kuin mä olin aavistellutkin. Siksi mä nappasin Ruusan ohjat mun käsiin ja maiskautin sen sateiselle pihalle. Mun oli näytettävä kaikille, ettei mua haitannut sade tai kiusaajat. Mä olin Jason... Ja jos kävisi huonosti niin Dani puolustais mua.

Siinä kävi just silleen kun mä olin aavistanut. Että kaikki muut alkoivat tärisemään kylmästä ja valittamaan hiljaa, mutta mua ei enää haitannut huono ilma. Olin tässä muutamassa päivässä unohtanut kuinka kiva Ruusalla oli ratsastaa ja itseasiassa se oli vielä reippaampi ja rennompi maastossa, kun ratsastin sillä viimeksi tunnilla. Nyt se meni pienillä maastopoluilla eteenpäin niin rennosti, että muita hevosiakin kävi varmaan kateeksi ilosta Ruusaa. Oikeastaan kaikki taisi olla mulle myös paljon helpompaa, koska olin vielä aika pieni, niin kevyessä istunnassa ratsastaminen ei ollut mulle vaikeeta edes näin vaikeessa maastossa. Mä treenasin joka päivä kotona, koska musta oli tulossa huippuratsastaja. Maailman paras, ainakin vielä joku päivä.

Kyllä mä vähän pelästyin kun sateella oli liukasta ja pari kertaa Ruusa meinasi liukastua meidän menossa. Sillä oli varmaan liian ohuet jalat sen kroppaan verrattuna, ettei sille ollut kauhean helppoa meneminen, mutta ei se mua haitannut, me oltaisiin voitu kömpiä maastossa vaikka koko ilta. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä me palattiin Seppeleeseen tosi nopeesti. Anne ohjasi meidät maneesiin. Siellä oli paljon lämpimämpi kuin ulkona ja oikeestaan mut sormia vähän paleli, eli oli hyvä tulla sisään. Ainut vaan, että Ruusa tuntui innostuvan ihan liikaa, kun yhtäkkiä me oltiinkin sisällä eikä ulkona. Enää sen ei tarvinnut varoa liukasta tai pelätä mörköjä.

"Ravia ja laukkaa!", se oli ainut mitä mä kuulin Annen suusta, joten mä hetken kattelin mitä muut oikein teki, ennen kun mä siirsin Ruusun raviin ja annoin sen mennä reippaammin, kun mitä ehkä koulutunnilla se olis saanut mennä.
"Prrrrr....", mä sanoin Ruusalle kun mä yritin nostaa toista kertaa Ruusalla laukkaa, mutta se oli ihan liian innokas. Se ei meinannut millään jarruttaa edes rauhalliseen raviin. Mun oli pakko siirtää Ruusu hetkeksi käyntiin ja kävellä sen kanssa ihan rauhassa, ennen kuin siirsin sen taas raviin. Laukasta ei olisi tullut yhtään mitään niin innostuneena kun se oli ja vasta vähän pidemmän ravipätkän jälken pääsin nostamaan sen kanssa laukkaa niin että se oli tarpeeksi rauhallinen, ettei se riehuisi. Eikä se riehunut.

"Siis mikä kisa meillä on nyt oikeen?" mä hätkähdin, kun en oikeen vieläkään saanut selvää Annen puheesta. Mulla oli ihan ärsyttävä pipo kypärän alla, vaikka en ois tarvinnut, mutta tiedättehän te naiset, ne aina huolehtii liikaa.
"Kuka pysyy kevyessä istunassa pisimpään saa yksityistunnin Eelalla ja Fränkillä", Emmy hymyili mulle.
"Se taitaa olla Annelta vaan joku vitsi", mä totesin ja pidättelin taas Ruusaa.
"Ehkä. Mutta kumpi meistä voittaa, häviäjä ostaa voittajalle karkkia?" Emmy ehdotti.
"Piece of cake", mä nauroin. "Just wait and see!"

Kiitti! (:

[simona]

”Anne laitto mulle..” sanoin katsahtaen listaa, etsien samalla omaa nimeäni sen joukosta. ”Kuutin”
Kuulin ivallisen naurunpyrskähdyksen vierestäni, ja äänenpäästänyt Clara taputti minua leikkisästi olkapäähän.
”Kyllä sä selviät, ei se nyt niin iso oo” Clara sanoi naurahtaen.
”En oo nähny sua varmaan ikinä ison hevosen selässä, mun pitää ikuistaa tää hetki” tyttö jatkoi ja matkamme jatkui kävelemisellä satulahuoneeseen, ja sitten yläkertaan kaappien luokse.
”Minkälainen se ees on? En mä ole koskaan edes koskenu Kuuttia. Saati ratsastanu sillä” sanoin laittaen toisen lettini hiuspompulaa tiukemmalle.
”Öää. Kai se on sellanen vähän arvaamaton kaveri, mut sillä on jumalattoman kivat askeleet!” Clara sanoi sanotuksi hetken mietintänsä jälkeen. Varmaan miettien sopivia lauseita, ettei saisi minua lopulta säikähtämään ja perumaan koko maastoreissuani.
”Okei. Joo. Kiva” sanoin kuljettaen huvittuneena Kurbuksen varusteita kohti isoa karsinaa, missä shampanjanvärinen ruuna odottikin. Se näytti harvinaisen surulliselta. Ehkä hevosella oli menossa jonkinlainen kaamosmasennus.

Pian kello löi jo sen verran, että oli aika pienen hoitotuokion jälkeen. Laskin Kuutin viimeisen puhdistettavan kavion taas maahan, tipauttaen violetin kaviokoukun harjapakkiin. Otin ruskean satulan syliini, kunnes kirosin lyhyyttäni.
”Voi hitto” tuhahdin katsoen hevosta edessäni ja toivottomasti yrittäen nostaa satulaa.
”Tarttetko sä apua?” kuulin takaani ja brunetti, tuttu nainen seisoi karsinansuulla.
”Joo, kiitti” sanoin hymyilen pienesti ja ojensin ruskeaa satulaa Salmalle, joka nosti sen sitten Kurbuksen selkään huolettomasti.
”Suitset sä yletyt varmaan saamaan? Ei toi niissä kovin hankala oo” Salma sanoi naurahtaen ja tyydyin nyökkäämään vastaukselle, ottaen sitten karsinan ulkopuolelle jättämäni suitset käsiini, laittaen ne sitten moitteettomasti uuden tuttavuuteni päähän.
Sateen inhottava ropina kuului ulkoa ja Anne informoi meille, ettei heijastinliivejä tarvinnut laittaa jos oli sadetakki mukana. Ja minulla ei tietenkään ollut, joten sain ottaa keltaisen, hieman kuluneen liivin ylleni ja painaa kypärän päähäni. Napsautin lukon kiinni, tunkien nahkaisia ratsastushanskojani käsiini.
”Eiköhän mennä” sanoin ruunalle kun muutkin rupesivat taluttamaan hevosiaan kohti ulko-ovea.
”Sä näytät Simbe niin pieneltä” Tuulia nauroi ja Clara hymyili tuon vieressä. Claralla oli ratsunaan Walma, Tuulialla taas oma poninsa joka asui Pampulan kanssa samassa paikassa, Liekkijärven pihattotallissa, Rosa.
Anne, joukon johtaja ratsasti tälläerää Lailalla. Sade ei ollut lieventynyt aamusta, ja märässä takissa, housuissa ja ennenkaikkea märässä metsässä ratsastaminen oli raikasta, mutta ennenkaikkea melko tukalaa. Vähän viileäkin.

Pohja oli todella liukas, ja Kuutti otti välillä kompurointiaskelia. Clara ei ollut valehdellut tai liioitellut hevosen tasaisista askelista, niiden mukana oli tällaisenkin pirpanan melko helppo pysyä.
Jalkani olivat metsässä rämpiessä myös todella kipeät. Anne oli valinnut meille mentäväksi polun, jossa hevoset todentotta joutuivat näkemään vähän enemmän vaivaa jotta pääsisivät jonon mukana eteenpäin. En tiennyt, kauanko sessio kesti, mutta epäilin kymmenestä minuutista suurinpiirtein kahteenkymmeneen. Tai jotakin siltä väliltä.

Pian avautui hieman pehmeämmän ja tasaisemman, ei niin liukkaan näköinen tie ja Anne huusikin, että nyt ravataan. Kurbus nosti muiden mukana ravin, ja kevensinkin sen mukana, koska harjoitusravi ei ollut minulle kovin mukavaa istuttavaa, kuin olin luullut.
Kuutti ravisti päätään hieman, kun siirryimme taas käyntiin. Hengähdin helpottuneena, kun kiersimme vielä lammen ja menimme muutamia lyhyempiä polkuja, kunnes Anne määräsi koko joukon maneesiin.
”Otetaan vielä reipasta ravia ja laukkaa ympäriinsä!” kuulin sivukorvallani Annen suusta, ja lupauksen yksityistunnista, jos pysyisi viimeisimpänä pystyssä. Joo ei, luovuttaisin heti ensimmäisellä kierroksella jo sen polulla tarpomisen seuraukseksi.
Kuutin laukka oli tasainen, paljon tasaisempi ja helpompi ratsastaa kuin ravi. Hevonen otti isoja askelia, mihin en ollut tottunut ja tasapainotaidollani oli todellakin nyt käyttöä tässä tilanteessa, kun olin pienikokoinen ja todella lyhyt, ja Kuutti taas iso, lihaksikas hevonen.
”Hieno poika” sanoin naurahtaen laskeutuessani lopulta loppuravien ja käyntien jälkeen selästä, hevonen puuskutti hieman ja ravisti taas päätään, minun taputtaessani sitä rennosti, sen kullanruskealle kaulalle.

kiitos kivasta tunnista!

[Tuulia]

Maastossa olikin tällä kertaa hieman märempi tunnelma, kun vettä satoi saavista kaatamalla. No, sehän on vain taustamusiikkia, kun pisarat pomppivat sadeviitan hupulla.

Kiitos maastosta!