30.9.2015 - Maastoestetunti

[Piritta]

Syyskuun lopussa yritetään vielä päästä maastoesteille. Huonojen olosuhteiden yllättäessä hypätään ns. hallimaastoesteitä maneesissa, mutta mikäli ulkona ei ole liian liukasta, lähdetään aitojen esteiden pariin. Tunnille osallistujilta edellytetään varmaa hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja aiempaa hyppykokemusta, turva- ja heijastinliivit ovat pakollisia. Tunti on avoin kahdeksalle sebeläiselle (hoitajat & y-om.), opettaja päättää ratsut.

Osallistujat 8/8
Anni - Venna
Cella - Eela
Sandra - Loeke
Rosa - Rotta
Tuulia - Rosa
Sussu - Kurbus
Emmy - Elmo
Salma - Netta
(Lynn & Tollo hengailemassa)

Maastoestekartta

Ilme Lynnin kasvoilla oli liioitellun reipas, kun tyttö varusti kummituksenvaaleaa ratsuaan, jonka olin halunnut tunnille mukaan nähdäkseni, miten se jatkossa soveltuisi maastoesteryhmien mukaan. Olimme sopineet järjestelystä jo silloin, kun olin aikatauluttanut hoitajien maastoesteretken kalenteriin. Se oli tapahtunut ennen Sentin kuolemaa. Olin pohtinut itsekseni, lähtisikö Lynn kaikesta huolimatta mukaamme, mutten ollut sanonut mitään - olin jättänyt päätöksen Lynnin omille harteille. Mitään sanomatta tyttö oli ilmestynyt talliin sovittuun aikaan ja hakenut Tollon sisään. Minä nyökkäsin mietteliäänä itsekseni. Olin ajatellutkin, että tämä tekisi tytölle vain hyvää. Seppeleestä ei tarvinnut tulla hänelle mörköä.

"Lähdetään kohti maastareita", huikkasin käytävällä niin, että kaikki varmasti kuulivat. "Taluttakaa hepat tallin pihaan kaartoon ja nouskaa siinä kyytiin. Järjestäydytään jonoon Tollon perään niin, että Rotta on toisena ja hepat sen perässä, ponit sitten jäljessä. Emmy jää Elmon kanssa pitämään perää. Saatte sitten edetä reipasta käyntiä maastoesteradalle, että hepat lähtee liikkumaan eteen heti aluksi ja mä pystyn fillaroimaan teidän edellä hoipertelematta, kun te matelette."

Niin meidän jonomme pian lähti taittamaan matkaa tallin pihasta kohti maastoesterataa. Olin ohjeistanut omalla ponillaan tunnille tulevan Tuulian tapaamaan meidät esteniityllä, jolla me aloittaisimme tunnin. Turha hänen olisi juoksuttaa poniaan ensin pihatolta Seppeleeseen ja sitten Seppeleestä maastoesteille.

Niitylle tullessamme hylkäsin polkupyöräni huoltovajan seinän viereen ja ohjeistin ratsukot kiertelemään aluetta ensin käynnissä.
"Jos jossain on liukasta, tiedätte sitten olla ravaamatta ja laukkaamatta juuri siitä", huikkasin saatesanoiksi. "Liikkukaa pareittain, niin heppoja ei jännitä tämä niitty - onhan ne täällä käyneet, mutta jotenkin maastoestealueelle tulo saa aina ne säpäkämmiksi. Rotta ja Eela on yksi pari, Loeke ja Kurbus toinen, Rosa ja Netta kolmas ja Elmo ja Venna pärjää hyvin keskenään."

Ensimmäiset hypyt tehtiin koivunrunkoviritelmälle, joka muistutti simppeliä pystyestettä. Osa hevosista keräsi jo sille kierroksiaan, mutta toiset - kuten suureksi ilokseni myös Tollo - käyttäytyivät lungisti ja ylittivät verryttelyesteen tyynen rauhallisesti. Hyppyytin ratsukoita vielä tynnyriesteellä, joka oli Netalle melko iso verryttelyeste, muttei muille tuottanut korkeutensa puolesta hankaluuksia. Lämmittelyhyppyjen jälkeen siirryttiin vanhalle maastoesteradalle.

"Käydään tutustumassa vanhan radan vesitehtävään ja hypätään matkalla sitä edeltävä koivunrunko pari kertaa molemmista suunnista", sanoin ratsastajille. "Koivunrungon luona reitti viettää alamäkeen. Pitäkää huoli, että istutte itse riittävän suorassa, ettette horjuta hevosten tasapainoa ja tee niitä epävarmaksi."
Kävelimme koivunrungon luo ja matkalla esittelin radan ensimmäisen tehtävän, veneestä ja tukista koostuvan linjan, joka edettäisiin ratsusta riippuen kolmessa tai neljässä askeleessa. Koivunrungolle lähetin ratsukot yksitellen ensin alhaalta ylöspäin hypäten ja sitten vasta oikeasta suunnasta, jolloin hyppy tuli alamäkeen. Pari onnistunutta toista joka ratsukolta nähtyäni johdatin porukan vesiesteelle.

"Veteen hypätään tukin yli. Se voi olla joillekin vähän hankalaa, kun hypyn jälkeen ei olekaan näkyvää maaperää odottamassa. Älkää jättäkö hevosia lähestymisessä yksin mutta älkää myöskään prässätkö niitä niin, että ne menee paniikkiin ja päättelee, että nyt on vaarallinen homma kyseessä, kun ratsastajat puristaa niitä henkihieveriin. Cellakaan ei sitten tänään ui, vaikka sulla onkin taipumusta vaatteet päällä pulikointiin", vannotin. "Käykää ensin heppojen kanssa kahlailemassa vedessä. Kun kaikki on käynyt siellä, saatte koittaa ravilähestymisellä itse tehtävää ensin helpommasta suunnasta."

Helpommalla suunnalla tarkoitin radan etenemissuunnan vastaista: tehtävään tultaisiin sisään ilman hyppyä ja hyppy tehtäisiin vasta vedestä pois. Tarvittaessa koko homman voisi suorittaa ravissa, ja niin uskoin suurimman osan hevosista tekevän, yrittivät ratsastajat sitten ylläpitää laukkaa altaassa tai eivät.

Elmo oli vedellä koko porukan rohkein ja suoritti määräämäni tehtävät korvat innokkaasti tötteröllä.
"Katsokaas vaan, ei se aina ole juro! Elmo on hieno pieni metsäpomppuponi", kehaisin ja taputin ponia, kun Emmy ratsasti ohitseni. "Se tykkää tästä touhusta. Hyvin ratsastettu, Emmy."
Rotta oli yksi koomisimmista näyistä, kun sitä jännitti kovasti, mutta samanaikaisesti se oli innokas tekemään, mitä siltä pyydettiin. Rosa irvisti ratsailla, kun Rotta lähti äkkijarrutuksen jälkeen höykyttämään häntä pomppivimmassa ravin ja laukan sekasotkussa, jota olin ehkä koskaan joutunut todistamaan. Cellaa kämppiksen kohtalo nauratti, mutta vain kunnes diiva-Eela kieltäytyi koskemasta kavionkärjelläkään veteen.
"Perhana! Voinko, Pirre, saada ens kerralla jonkun hevosen, joka ei saa kohtausta veden näkemisestä?" Cella murmutti äänekkäästi, mutta virnisteli samalla hullun näköisenä.
"Kyllä se menee sinne, kun ratsastat vaan! Älä hevosta syytä - et vaan anna sille vaihtoehtoa, niin se joutuu toteamaan, että se on ihan vaaraton pikku lätäkkö", sanoin olkiani kohauttaen ja hymyäni peitellen.
Reipasluontoista Loekea vetoapuna käyttäen Eelakin lopulta suoriutui vesitehtävistä hyvin. Sandra näytti tyytyväiseltä, kun Loeke ei tehnyt vesitehtävästä minkäänlaista numeroa, vaan porskutti menemään veden halki vain sekunnin murto-osan tilannetta pohdittuaan.

"Vesiesteen jälkeen kiepahdatte sitten vasemmalle ja kierrätte polkua pitkin tän pikkuruisen metsikön. Ylitätte radan ja jatkatte tuolla sivussa olevalle tynnyrisarjalle. Käykää kaikki kokeilemassa se sarja kertaalleen, niin se ei sitten jännitä, kun hyppäätte radan. Tollo menee edellä ja muut seuraa järkevin etäisyyksin perässä. Kääntykää taas vasemmalle ennen kumpare-esteitä; siitä menee polku, joka palaa tähän vesiesteen luo."

Seurailin puiden lomasta ratsukoiden suorituksia sarjalla. Venna yllätti Annin jarruttamalla hieman ennen sarjan ensimmäistä tynnyriä. Hetken vaikutti siltä, ettei poni hyppäisi estettä ollenkaan, mutta päättäväisellä rohkaisulla se esitti kuitenkin lennokkaat hypyt, jotka saivat selässä keikkuvan bruneten naureskelemaan.
"Tää on ihan ässä", Anni kommentoi minulle, kun hän saapui polkua pitkin takaisin luokseni. "Musta tuntuu, että tää hyppäisi ihan mitä vaan!"
"Se on ihan huippuhyppääjä", totesin. "Siinä piisaisi jollekin ponijunnulle kyllä esteponiakin."

Kiersimme vielä maastoesteradan loppuun saakka tutustuen matkalla loppuihinkin tehtäviin. Sen tehtyämme asetuin radan loppupäähän odottelemaan ja lähetin ratsukot tietä pitkin takaisin alkuun. Sieltä he alkoivat yksitellen suorittaa rataa fiksuin välimatkoin.

Kurbus taisi tehdä kierrosennätyksen. Liukasliikkeinen ruuna oli suorastaan tohkeissaan ja huristeli radan sellaisella rallivaihteella, että Sussuakin taisi hieman hirvittää.
"Se tuli tosi kovaa! Oli pakko siirtää se välillä käyntiinkin, mutta aina kun se näki esteen, se sitten lähti ihan oman mielensä mukaan rallittelemaan!" tyttö raportoi.
"Teit ihan oikein, kun annoit sen hypätä, vaikka vauhtia olikin vähän liikaa. Se on vielä aika uusi näissä maastoestehommissa ja voi olla, että vauhtia kertyy paitsi innokkuuden, myös jännityksen takia. Uskoakseni se tasaantuu ajan myötä. Mä sanon usein mun ratsastajille, että kaahailusta ei saa tehdä liian isoa numeroa jäämällä pyörittämään vauhdikasta hevosta ympyrälle toisensa jälkeen. Esteradalla - ja maastoesteilläkin - ratsukolla on aina päämäärä ja paikka, jonne edetään, vaikka vauhti ei ihan ratsastajan mielestä ideaalein olisikaan", sanoin. "Kerkeätte tulla radan vielä toiste, lähde vaan ratsastamaan alkuun."

Lynn ratsasti radan vain kertaalleen.
"Se kävi aika vahvaksi", tyttö puuskahti pysähtyessään Tollon kanssa viereeni. "Muuten se on huippuhyvä, ainakin se on tosi varma eikä kyttää mitään. Kyllä mä uskaltaisin tänne tuntilaiset päästää. En kyllä mitään kovin kokemattomia, muuten estehevosen veri vie tän kyllä mennessään ja arkaa kuskia kiikutetaan takuulla aika karuin ottein."
"Kiva kun tulit mukaan. Mä en ole itse ehtinyt tuoda sitä tänne enkä tiennyt yhtään, miten se käyttäytyy."
"Hyvin se käyttäytyy", Lynn sanoi olkiaan kohauttaen ja näytti eittämättä ratsastamiseen ja ratsuun keskittymisen ansiosta rennommalta kuin ennen tuntia.

Tuulia oli lopulta viimeinen radalta palaava ratsastaja. Rosa-poni ravasi lauhkean näköisenä ympärilleni kerääntyneen lauman jatkoksi.
"Huh!" Tuulia puuskahti. "Mua kyllä jännitti niin kauheasti, että varmasti en olisi kenenkään muun kuin lumiponin kanssa suoriutunut tästä näin hyvin. Se tuntui tykkäävän! Oli mullakin sitten lopulta ihan hauskaa."
Sen myönnettyään tyttö kumartui halaamaan valkeaa poniaan.

"Noniin, näihin tunnelmiin on sitten hyvä päätellä tämä tunti", tuumasin. "Lähdetään takaisinpäin. Ai niin, fillarillahan mä tulin! Odottakaa, niin käyn hakemassa sen."

[Salma]

Olipa Netta pikkuruinen!

Kevyt tuuli tempoi tukkaani, kun kuljimme reippaassa käynnissä kohti maastoesterataa. Netan askel oli herttaisen kapea ja lyhyt, ja maa allani keinahteli hassunkurisen lähellä. Kärjessä kulkeva Tollo (oli edelleen käsittämätöntä, että sen selässä istui Lynn eikä Jesse) näytti hengästyttävän massiiviselta.

Katselin Tollon hiljalleen heilahtelevaa häntää mietteissäni koko matkan radalle. Jesse oli tuskaillut sen kanssa aina: milloin se oli liian ohut, milloin Tollo hankasi sitä karsinan seinään, milloin jouhet takkuuntuivat mysteerisesti eivätkä oienneet edes suihkeilla. Se oli silloin, kun Kristiania ei vielä ollut. Ja kun Sentti oli.

Pudistelin ajatukset päästäni ja yritin keskittyä Nettaan. Olimme tulleet viileälle esteniitylle, jolla haalentunut syysruoho pörhistyi hiljalleen tuulessa. Tuulia ja lumiponi kulkivat rinnallamme tasaisessa käynnissä ja katselivat maisemia. Clara oli ollut oikeassa: Netalla oli yllättävän tasaiset askeleet, tuntui melkein kuin poni olisi puksuttanut rullilla. Pienten, karvaisten hörökorvien kääntyillessä iloisesti milloin metsänrajan, milloin toisten hevosten suuntaan minuakin alkoi vähitellen hymyilyttää.

Otimme ensimmäiset hypyt koivunrunkopystylle. Aloitushypyllä arvioin Netan ponnun täysin väärin ja lensin pitkän matkan kohti sen korvia, kun bonniemaisen loikan sijaan se tekikin vain pienen kiltin poninhypyn. Pehmeän laukan rytmissä keräilin itseni satulaan ja tasasin ohjat. Netta käänsi korvansa minua kohti kuin kysyen, olimmeko samalla kartalla, ja minä kyhnytin rauhoittavasti sen kaulaa. Pienen kumpareen ravissa kiertäen ratsastin takaisin lähtöpaikalle, ja Elmon hypättyä kannustin Netan uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa meni paremmin.

Nostalgisella tavalla Netta palautti minut ponivuosieni alkuun lapsuuskotini ratsastuskouluun. Kun seisoimme vesitehtävän laidalla ja pidensin ohjia antaakseni ponin haistella vedenpintaa, mielessäni välähti miten ylpeä ala-aste-Salma olisi minusta nyt. Silloin olisi ollut suurta jo päästä kävelemään maastoesteradalle!

Netta oli mukavan yritteliäs. Koivunrungolla sen pieni koko meinasi nousta seinäksi: se ei nähnyt alaspäin kaartuvaa polkua, ja kavahti ensimmäisellä kerralla korkeaan heinikkoon esteen sivulle. Toisella kertaa se kuitenkin hyppäsi uutterasti, vaikka korvat sojottivatkin jännityksestä miten sattuu. Taputtelin rauhoittavasti ponin syksyisen tuuheaa kaulaa hidastaessani raviin.

Vesiesteellä olin varma, että saappaani hörppäisivät hetkenä minä hyvänsä litroittain vettä! Netta porskutteli uteliaasti vesirajaan ja kauhoi sitten niin pitkään etusellaan, että Pirreä alkoi jo naurattaa. Minä kyyhötin pienessä luirussa ja toivoin, että saisin sääreni noukittua salaa koukkuun satulan päälle. Vesipisarat lentelivät toppaliivilleni ja Netan ohjat heiluivat roimasti kaulaa vasten.

Oli kuitenkin helpottavaa hypätä ponilla, jolle vesi itsessään ei tuottanut ongelmia. Bonnien tuntien olin varautunut ennalta siihen, että Netta kieltäytyisi tulemasta laukassa veteen, mutta se hujahti tehtävän läpi niin nopeasti että tuskin ehdin henkeä vetää. Sandra hihitti hölmistyneelle ilmeelleni ja Pirre lähetti meidät radalle saman tien uudestaan.
”Sun pitäis hypätä enemmän rohkeilla hevosilla tätä vesiestettä, saat itsekin tosi paljon varmuutta istuntaan”, Pirre sanoi, kun Netta pärskähteli tyytyväisenä kuivalla maalla ja tiputti vesipisaroita vatsalinjastaan.

Lopputunnista saimme hypätä koko vanhaa maastoesterataa. Netta oli kuumunut, ja pyöriskeli paikoillaan kun odotimme omaa vuoroamme. Se kieppui kuin häntäänsä jahtaava koira, ja lopulta päästin sen rämpimään ojanvierustaa pitkin jotta se rauhoittuisi. Kultainen Netta ponnahti vain pari kertaa kuivien maitohorsmien seassa, sitten se jäi mutustamaan elämäänsä tyytyväisenä harmaata ruohoa.

Netta oli hassu radalla. Se olisi halunnut pinkoa räävitöntä vauhtia, mutta aina ottaessani vastaan se hidasti reippaasti ja jäi odottamaan lisäkäskyjä. Minulla oli täysi työ yrittää arvioida, kuinka monta laukkaa sain minkäkin esteen väliin. Pari ylitystä meni vähän niin ja näin, mutta kaiken kaikkiaan olin hurjan tyytyväinen pieneen iloiseen maastoponiin. Seuraavilla kierroksilla opin laskemaan laukkamäärät vähän paremmin, ja Netankin laukka muuttui terävämmäksi ja tahdikkaammaksi.

Tunti meni niin nopeasti, että Pirren lähettäessä meidät kotiinpäin luulin hänen aluksi pilailevan. Hypätään vielä yhdet esteet, olisin halunnut sanoa. Netta oli kuitenkin kaikesta päätellen työmääräänsä jo aivan tyytyväinen, ja asettui tyytyväisenä omalle paikalleen jonon häntäpäähän. Se vei minua turvallisessa käynnissä kohti tallia muiden rupatellessa edellä, ja minä rapsutin kiitollisena ponia sen paksun harjan alta.

Kiitos mahtavasta tunnista!

[Emmy]

"Ihanan värinen takki!" Salma tokaisi ja tiirasi silmät kiiluen uutta riikinkukonsinistä kuoritakkiani.
"Kiitti!" se on uus, ja oli tällä vähän hintaaki, sanoin ja irvistin. Nostin Elmon satulan telineestä ja lähdin ponin karsinalle.

Vedin turvaliivin vetoketjun kiinni ja pudotin Elmon jalustimet. Ponkaisin selkään ja säädin jalustimet sekä vyön sopivaksi. Jäin odottelemaan, että muut olisivat valmiita lähtöön. Kukaan ei keikkunut oman kullannuppunsa kyydissä, vaan kaikilla oli uusi (tai vähemmän uusi) tuttavuus allaan. Tiirasin jotenkin sekalaisen näköistä joukkoa. Pian päästiin lähtemään.

"Elmo tosiaan on nopea!" totesin ääneen itsekseni, pyyhlältäessäni reilun matkaa Annia edellä. Meidät oli jaettu pareiksi ja olin saanut Elmon kanssa joukkooni Vennan ja Annin. Elmon pinkoessa hyvällä etumatkalla, en enää ihmetellyt miksi Fiia tuntui aina voittavan laukkakisat. Hidastelin Elmoa hieman, että Anni sai Vennan kanssa meidät kiinni.

[Cella]

Mä olin ratsastustyyliltäni jalkapalloilija. Niin eräs vieraileva virolaisvalmentaja oli mulle muutama vuosi takaperin sanonut. Se oli musta ollut hauskin kuvaus koskaan, ja kiteyttänyt niin mun hyvät kuin huonotkin ratsastuspuoleni täydelleen: olin nopea, otin rohkeasti kontaktia ja jalkatyöni oli paras puoleni, lisäksi pelasin hevosen kanssa yhtenä tiiminä. Toisaalta sorruin kikkailuun enkä ollut erityisen eleetön, ja mun käteni huiskivat menemään omia aikojaan teatraalisemmin kuin Christiano Ronaldo kalastellessaan rankkaria.

Sen valmennuksen jälkeen olin alkanut etsiä kaikista erilaisia piirteitä, niin ihmisistä kuin hevosistakin. Olin bongannut jääkiekkoilijoita, jotka rymysivät eteenpäin vahvassa kontaktissa, ja viulunsoittajia, joiden kädet olivat herkät ja taidokkaat, mutta jalat eivät liikkuneet piiruakaan. Olimpa kesän seurakisoissa löytänyt ihkaensimmäisen karate-kidinikin. Windi oli myös jalkapalloilija, kuten mäkin, ja siksi me ajoittain toimittiin niin hyvin yhdessä. Se ei välttänyt kontaktia, vaan päinvastoin vaati sitä, käytti lämmettyään hyvin koko kehoaan, ja vaati joukkuekaverin jatkuvan tuen pelatakseen hyvin.

Eela oli siro, ihana balettitanssija. Mä olin tehnyt Pirrelle mielessäni pienen rakkausballadin, kun olin nähnyt tamman nimen tuntilistassa mun perässäni – olihan sulan suklaan värinen puoliverinen mun mielestä Seppeleen kaunein hevonen. Eela ei koskaan kävellyt eteenpäin, se tanssi, niin kevyesti että satulassa istuessa olisin voinut vannoa sen sujauttaneen kavionsa kärkitossuihin. Tamma oli aivan äärimmäisen herkkä, ja tuntui että sen jokainen hienoakin hienompi lihas odotti jatkuvasti mun pieniä apujani.

Sääli sinänsä, että jalkapalloilijat ja balleriinat eivät aina sovi kovin hyvin yhteen.

"Cella rauhoita se käsi! Istunnalla pidätät. Tiivistys, hellitys. Ja tiivistys. Noin." Pirren ikuisuuskärsivällinen ääni kantoi niityn poikki sen ohjatessa mua ratsastamaan Eelaa paremmin koivuesteelle. Tumma tamma tuntui nakkelevan niskojaan jatkuvasti jollekin mitä mä tein, tuntui että me toimittiin kaikessa aivan eri tahdissa ja tökittiin kapuloita toistemme rattaisiin.
"Noin, hyvä Rosa, parempi jo!" Pirren ääni kuului kääntyneen toiseen suuntaan, joten mä jäin oman onneni nojaan. Hivutin hippusen painoa sisäistuinluulle, ja pian Eela kaarsi kauniissa ravissa toivomaani suuntaan. Taputin silkkistä kaulaa ja keräsin ryhtini sitten uutta hyppyä varten. Kyllä tämä tästä lähtisi luistamaan.

Vesiesteelle siirryttäessä me oltiin molemmat vetreydytty ja päästy sopivasti tunnelmaan. Eela tuntui hiukan kuumuneelta meidän kuunnellessa Piritan ohjeistusta, mutta onneksi ei ollut ainoa. Moni muukin ratsastaja koitti kovasti hillitä kiemurtavia ratsujaan.

Tuli meidän vuoro hypätä. Nostin laukan kevyellä lonkan avauksella yhden raviaskelen kautta, ja suoristin ratsuni kohti estettä. Hain hyvän, tasaisen painopisteen ja suuntasin katseen pitkälle esteestä yli. Pidin pohkeet vain kevyesti Eelan kyljillä, jotta se ei taas alkaisi heitellä päätään, mutta varovaisuus paljastui pahaksi virheeksi. Sillä sekunnilla kun Eela näki edessä väreilevän veden ja siinä kelluvat hajanaiset syyslehdet, se veti jarrut lukkoon melkein kiepsauttaen mut selästään lutakkoon. Taas.

"Voisinko Pirre ens kerralla saada jonkun hevosen joka ei saa hermoromahdusta veden näkemisestä?" virnuilin, kun patistelin puhisevaa hevostani pois kiitoradalta. Pirreen ei nyt vitsit uponneet, joten nostelin laukkaa uudestaan, nyt ottaen jo kaukaa päättäväisemmän asenteen ja vahvat eteenajavat pohkeet. Tällä kertaa päästiin veteen asti, ja mentiin jopa tukista yli – aika reilusti liioitellen, mutta mentiin kuitenkin.

Rataosuudelle lähtöä odotin kaikista eniten, olihan tämä viimeinen maastoestetunti ainakin puoleen vuoteen, kunhan kevät taas koittaisi kurakelien ja jäiden jälkeen. Tästä piti ottaa siis kaikki irti. Jo pariin kertaan hiottu vesieste ei tuottanut meille ensimmäisenä hyppynä enää mitään ongelmia – polskittuamme ylös altaasta asetin vasemmalla ohjalla ja kehotin tamman ylläpitämään hyvän laukkansa kohti metsikön takana siintävää rataa. Rohkaistuin antamaan hevoselle enemmän ohjaa, ja tunsin miten koko jäntevä ruumis piteni allani.

Tynnyrisarja oli vuorossa viimeisenä, ja vaikka siinä olikin oikein reilusti arvioidut välit, aloin koota Eelan laukkaa hyvissä ajoin. En ehtinyt tehdä edes puolipidätettä, olin kai kokoamista ajatellessani kohottanut asentoani jo eteen-ylös, sillä tamman pitkä muoto lähti tiivistymään kuin telepaattisesti. Hymyilin hevosen höristäville korville, ja pidin ohjan tiiviisti stoppina puoliverisen intoilulle.
Tunsin kuinka ennen ponnistusta Eelan takaosa keräsi malttamattomana voimiaan – kyllä hempeimmistä balleriinoistakin löytyy vauhtia silloin kun sitä tarvitaan.

[Anni]

Viimeksi Vennan selässä olin vääntänyt hiki hatussa vaativaa koulurataa, nyt olin ponin kanssa maastoesteillä. Pakko myöntää, että tässähän alkoi olla jo extremeä kerrakseen.
Verryttelyesteet menivät vähän tuntumaa hakiessa - olin hypännyt viimeksi Lailalla ja Vennan pienet, sähäkät liikkeet tuntuivat lähes mahdottomilta. Pääsin kuitenkin yllättävän nopeasti yli kulttuurishokistani ja mukaan menoon, joka oli kaikin puolin menevää.
Koivunrungolla mua alkuun kauhistutti, etenkin eteneminen alamäkeen. Pakko myöntää, että ikä oli tuonut mukanaan ison annoksen itsesuojeluvaistoa, enkä voinut olla luomatta kauhuskenaarioita pienessä päässäni. Venna oli kuitenkin menossa korvat tötteröllä - alamäkeenkin -, joten mä päätin vain istua keskellä satulaa ja luottaa ponin jalkoihin. Pieni hyräily niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, auttoi asiaa. Mä olin rämäpää, mutta pitkä tauko maastoesteistä oli tehnyt tehtävänsä.

Mä jotenkin automaattisesti oletin Vennan kyttäävän vettä, mutta tyytyväisesti pärskivä poni todisti epäilykseni vääriksi mennessään rapakkoon muina miehinä.
Venna ponnisti esteen yli ravissakin niin hyvällä voimalla, että mä olin yhtä hymyä taputellessani itseensä tyytyväisen ponin kaulaa.
Lähestyessämme tynnyrisarjaa ensimmäisen kerran Venna päätti, että kuski voisi tehdä vähän hommiakin.
"ÄÄP", karjaisin jarruttelevalle ponille ja kannustin sitä päättäväisesti eteenpäin. Tynnyri ylittyi, vaikka hyppy ei ehkä kaunein ollutkaan - ei paikkakaan epämääräisestä lähestymisestä johtuen, joten pointsit taas Vennalle.
Pirreä hymyilytti kehaistuani ponia. Mun varmuus alkoi palailla, enkä malttanut odottaa pääsyä radalle.
"Nyt mennään eikä meinata", naurahdin ohi ratsastavalle Emmylle, joka virnuili Elmon selässä.

Lähdin radalle melko luottavaisin mielin: kun olin vain itse ollut ajan tasalla, Venna ei ollut kytännyt esteitä lainkaan ja suoriutunut niistä hyvin.
Vennan laukka ei enää tuntunut pieneltä ponin kipitykseltä, vaan sai mut jotenkin hurmioituneeksi. Palasin ajatuksissani junnuvuosiini, jolloin olin kisannut suunnilleen Vennan kokoisella esteponilla - sen eläimen kanssa olisin mennyt yli mistä vaan.
Venna pärskähteli tyytyväisesti antaessani sen edetä reilummin eteen pidemmällä suoralla. Parilla puolipidätteellä sain tamman kiinni ennen tukkia, jonka yli poni ponnisti niin jumalattoman nätillä hypyllä, etten voinut olla ihmettelemättä ääneen.
"Hieno poni", kehuin Vennaa tamman nelistäessä intopinkeänä kohti radan viimeisiä esteitä. Ne ylittyivät vähintään yhtä tiikerimäisesti, enkä mä saanut hillittyä huojentunutta naurunpurskahdusta siirtäessäni innoissaan pomppivan Vennan raviin.

[Rosa]

Kiitos tunnista pelottavalle Pirrelle!

[Tuulia]

Tuuliaa vähän jänskätti, kun esteet oli välillä niin isoja! Selvittiin kuitenkin =)

Kiitos tunnista!

[Sandra]

Loeke hyppäsi niin mahtavasti, että ratsastaja ei voinut kuin nauttia.

Kiitos tunnista