Netflixiä ja narikkalappuja
Tarina Cellasta ja Allusta ja räntäisestä lauantaiyöstä
C
Mä tunsin kokeilemattakin kuinka mun tukka ja paidan rintamus oli täynnä tahmeita ja takertuvia sipsinmuruja, mutten jaksanut välittää siitä paskan vertaa. Käänsin kylkeä kiskoen samalla kuumentunutta läppäriä parempaan asentoon, klikkasin play-merkkiä Netflixin etusivulta, ja koitin uppotua varmaan kuudennentoista kerran käyntiin pyörähtävään Frendien tunnariin. Mä tajusin itsekin, että mun lauantai-ilta oli aika säälittävä. Kuten oli ollut lauantai-iltapäiväkin. Ja aamu. No jaa, ketä mä yritin huijata, mä olin ollut säälittävä siitä asti kun olin eilen illalla tömistellyt jäisen pyöräilymatkan jälkeen kotiin: olin kiskonut Tatun verkkarit kainaloihin asti, linnoittautunut pimeään huoneeseeni, enkä ollut astunut ulos yli vuorokauteen kuin pakon edestä vessakäynneille. Tai hakemaan lisää sipsiä, jolla sotkea itseni.
Ruudulla Chandler möläytti Monicalle ensimmäisen kerran, että se rakasti sitä. Musta tuntui kuin joku olisi iskenyt mua kirveellä rintaan – läväytin koneen kannen kiinni kuin olisin nähnyt jotain karmivaa ja sopimatonta, ja sydän hakaten tungin lentoon lehahtaneita kiellettyjä ajatuksia takaisin sinne mielikuvituslaatikkoon, missä olin yrittänyt niitä kovasti pitää koko päivän. Chandlerin sanat saattoivat olla käsikirjoitetut, mutta ne toivat väkisin mieleen Allun eiliset, lumisella pihalla ilmaan heitetyt sanat, joista mä en tiennyt olivatko ne totta vai eivät. Hieroin väsyneitä silmiä niin kovaa, että luomien sisäpinnalle pirskahteli punaisia kuvioita. Olisimpa Niiskuneiti. Nukkuisin tälläkin hetkellä talviunia jossain hyvin kaukaisessa laaksossa tietäen, ettei mun tarvinnut pelätä Muumipeikon kähmivän jotain helvetin Mymmeliä vieraassa hotellisängyssä heti kun silmä vältti.
Puhelimen näytön valaistuminen melkein sokaisi näin pitkän pimeyden jälkeen. Emmy kyseli sebeläisten ryhmässä, olisiko kukaan halukas lähtemään baariin nauramaan pikkujoulunjuhlijoille: ennen kuin mä olin ehtinyt saada edes puhelinta näppäinlukosta, oli Kurtun hoitaja saanut jo kaksi seuralaista, Annin ja Adalindin. Mä olin jo pistämässä luuria mielenosoituksellisesti kiinni ja jatkamassa omassa paskaelämässäni kieriskelyä, kun pieni hehkulamppu poksahti blondin päähän. Miksipä ei? Jos Alluajatuksia ei saanut hakattua aivokalvoilta irti, voisi niiden päälle edes yrittää nauhoittaa joitakin tequilanhuuruisia noloilufilmejä. Mikäs sen parempaa.
Ei sillä että ylpeilisin, mutta mä rikoin suihkussakäynnin, tukankuivaamisen ja meikkauksen maailmanennätyksen ihan tuosta noin vain kylmiltään. Olin kiskonut päälle sen saman hopeisen mekon, joka mulla oli ollut mun ja Annin synttäreillä – se oli aivan liian lyhyt marraskuun ilmastoon, ja aivan liian näyttävä Liekkijärven kapakoihin, mutta meikä oli niin villillä tuulella etten välittänyt. Rosa ei ehtinyt edes huutaa hämmentynyttä kysymystä mun perään, kun nilkkurit kalisten olin juossut pihassa raksuttavaan tilataksiin.
”Ooooo Cella, sä oot hot”, Anni hihitti takapenkiltä mun sulloutuessa autoon, ja sen epävakaasti heiluttama lonkerotölkki sai taksikuskilta pahan mulkaisun.
”Joo tiiän”, mä vastasin kuivakkaasti, ja siemaisin valtavan hörpyn kaverin juomasta. ”Eikö kellään oo mitään terävämpää, mun pitää ottaa teitä kiinni!”
Inkeri (jonka näkemisestä mä en alaikäisyydestä huolimatta suoraan sanottuna yllättynyt) ojensi mulle etiketitöntä (hmm?) viinapulloa selkeänä sovinnon eleenä eilisestä raivokohtauksestaan. Mä tartuin eleeseen, eli pulloon, hanakasti, ja annoin polttavan juoman valua kurkkuun. Taksin nytkähtäessä liikkeelle mä en edes tuntenut, kuinka kännykkä mun baarilaukussa värisi vaativan oloisesti.
A
"Sun pitäis soittaa sille saman tien."
"Ei todellakaan pitäis, ootat että näette huomenna ja puhut sille siellä tallilla."
"Juli älä puutu tähän, sä oot alaikäinen etkä tajua mitään... ai saakeli!"
"Hei lopettakaa tai mä ajan kotiin ilman teitä!"
"No siitähän Aleksanteri ilahtuis!"
Mun olkapäätä ravisteltiin rajusti ja glögintuoksuinen siskopusu painui mun poskelle. Madde, joka oli irronnut kännykästään sekunniksi voidakseen heittää viimeisimmän kommentin, vetäyty kauemmas ja puristi mun käsivartta huolehtivaisesti. Mä vilkaisin sen leffatähdenruskeaa silmäparia tympeästi ja käännyin kiireesti takaisin kohti telkkaria. En kaivannut erityisemmin Madden lempeetä katsetta. Suoraan sanottuna mä olisin kaikista mieluiten maannut peiton alla ja tuijottanut tyhjää kattoa.
Me oltiin meillä. Madde oli kutsunut itsensä kylään, ja mun (ei-iloiseksi) yllätykseksi sen mukana oli tullut koko loppukatras siskoja. Kaisalla oli uus auto ja se oli käynyt ostamassa tyyliin kokonaisen teesetin kaupasta, että vois varmistaa pysyvänsä selvin päin koko lauantai-illan. Se oli väen vängällä HALUNNUT kuskata loput sisarukset Liekkijärven poikki mun luo, niin uskomatonta kuin se olikin. Reetta ja Juli oli heti olkkariin päästyään kaivaneet Netflixistä jonkun hemmetin romanttisen komedian ja siitä lähtien hihitelleet sille plus loppumattomille ekstroille mun kapealla kangassohvalla. Madde, ainoa jonka mä varsinaisesti olin HALUNNUT kylään, pääasiassa rakasteli puhelimen välityksellä sen uusinta tyttistä, jonka nimi oli tällä kertaa Karita Seellä.
Mä en ollut missään nimessä ottanut Cellaa esille, mutta sillä sekunnilla kun Kaisa sai ripustettua autonavaimet MUN avainkaappiin, se oli rääkäissyt:
"Mitä sä oot nyt mennyt pilaamaan Aleksanteri!"
Tuntu, että ne jotain kautta tiesi melkein kaiken. Madde arvas sen rauhalliseen tapaan suunnilleen heti, että mä ja Cella oltiin muhinoitu pitkin Vaahterapolkua. Mä olin rymistellyt tupakalle siksi aikaa, kun mun armaat siskot väitteli siitä mikä oli mennyt vikaan, ja tullut takaisin vasta kun ne lopulta oli siirtyneet riitelemään parhaista vaihtoehdoista Cellan lepyttämiseen. Musta paras vaihteohto olis linnoittautua kotiin ja katsella loppuelämä valokuvia Myntistä, mieluiten sellaisessa taustassa kuvattuna mikä ei tois liikaa mieleen Seppelettä.
"Meinaatko sä ihan tosi olla marttyyrinä kotona? Koko viikonlopun?" Kaisa huokas tuskastuneesti. Siitä paisto metrien päähän, että se haluais kruisailla uudella kaarallaan Liekkijärven jokaisen kämäisen yökerhon ohi.
"Oon", mä huokaisin tuijottaen muka tiiviisti telkkaria. Kuva näytti mun silmiin sumeilta vinoilta viivoilta.
"Älä oo typerä", se läpsäisi mua toruvasti. "Mä soitan sille nyt."
"Sä et todellakaan..." Kömmin sohvalta ylös ja yritin tarrata vikkelään Kaisaan, mutta se oli varautunut ja nappas mun puhelimen sohvan käsinojalta niin ku orava kävyn oksalta. Jotain mun siskojen empatiakyvystä kertoi se, että ykskään niistä ei katsettaan nostanut, kun Kaisa juoksutti mua ympäri olkkaria ja keittokomeroa.
"Anna - se - tänne", mä huohotin, kun Kaisa pyyhki kosketusnäyttöä vimmatusti. Se kiiti vessaan askelen verran mun edellä ja lukitsi oven mun nenän edestä. Mä kumautin kämmenen oveen ja jäin seisomaan sen taaske pää hatarana, kun se oli herätetty niin nopeesti äskeisestä horteesta.
"Ei se vastaa", Kaisan tukahdutettu ääni kuulu hetken päästä oven läpi. Mä jysäytin ovea, tällä kertaa polvella.
"Tuu ulos ja anna se puhelin tänne", käskin. "Tää on mun koti."
Kaisan ilme oli ärsyttävän kujeileva, kun se oli rapistellut lukon auki ja kurkisti pimeästä ovenraosta.
"Mä soitan sille uudelleen ja jätän vastaajaan viestin, jos sä et lähde mun kanssa baariin."
Jäikö mulle hirveesti vaihtoehtoja? Se oli Kaisa, eikä sen ehdot olis siitä yhtään helpottuneet.
Mua vitutti koko automatka, kun Kaisa heitti Reetan ja epäreiluutta vinkuvan Julin kotiin.
"SÄ OOT ALAIKÄINEN!" Kaisa karju auton suljetun ikkunan läpi, kun Juli jäi törröttämään kotitalonsa pihalla kuultuaan, että Madde tulis meidän mukaan "juhlimaan". Meidän kuopus takoi raivostuneena ikkunaa.
"Mä niin opetan Julille miten surkeeta baareissa on. Heti kun se täyttää kahdeksantoista", Kaisa tuhisi vihaisena, kun Juli sylkäs kadulle ja lopulta suostu tömistelemään sisälle. Se murisutti auton moottoria, ja me lähdettiin ajamaan kohti Liekkijärven ’kuumaa yöelämää’. Katulamppujen vaihtuvassa valossa mä tunsin itseni sairaaksi.
CMe päästiin yllättävän helposti sisään. En uskonut sitten millään, että Lynn oli lainannut papereitaan Inksulle vapaaehtoisesti, mutta jotenkin ne vaan löytyivät poppoon pienimmän blondin taskuista. Mä seisoin taka-alalla keräillen nopeasta taksijuomisesta syntynyttä hölskyvää oloani, kun mun neljä kamuani intti yhteen ääneen portsarille Inkerin olevan varmasti 23-vuotias. Poke oli lopulta uskonut, tai sitten ei vaan jaksanut kuunnella meitä enää, koska suunnilleen tuuppasi meidät ovista sisään baariin.
Mä en tiedä vierähtikö siinä kymmenen minuuttia vaiko tunti, mutta jostain syystä mä löysin itseni röökikopista ilman ainuttakaan kaveriani. Inksu oli liuennut näkymättömäksi saman tien nähtyään Artsin yhdessä kapakan loossissa joku punapää kainalossaan: se oli kai pelännyt raviäijän ilmiantavan alaikäisiä ratsutyttöjä toiseksi ammatikseen. Emmystä ja Adalindista en tiennyt, mutta Anni oli ainakin jossain kohtaa poikennut moikkaamaan joitakin Jirin kavereita. Tajusin etten ollut vielä yhtään kännissä, ja myös sen, että mun selväpäisyys teki näistä kekkereistä aika sietämättömät.
"Tuuksä tanssimaan?"
Joku vähän hassunkuuloinen miesääni mumisi ärsyttävän lähellä mun korvaa, ja mä nytkähdin automaattisesti kauemmas. Se oli se sänkileukainen kaveri, joka oli ostanut mulle tiskiltä juoman.
"Öö... mikäs sun nimi olikaan?" mä kysyin, koettaen tavoitella ystävällisyyttä, mutta ilmeisesti epäonnistuen surkeasti. Miehen silmissä välähti, se ei tainnut olla tottunut siihen että naiset unohti sen.
"Aake. Mites se tanssi, mä kun ostin sulle juomankin?"
"Mua ei yhen jälkeen pahemmin tanssita", mä vaan totesin, ja tumppasin röökin jo nyt pursuilevaan tuhkikseen. Pikkujouluviikonloppu oli totisesti vetänyt tuvan täyteen.
Mä koitin ahtautua ulos röökinkatkuisesta kulmauksesta, mutta humalaiset ihmiset, etenkään suomalaiset sellaiset, eivät olleet kovin kuuluisia huomiointikyvystään. Yksi aivan erityisen piippuun itsensä vetänyt patu horjahti ahtaassa tilassa suoraan mua kylkeen, ja mä tietenkin jatkoin koroissani dominoefektiä törmäten muhun päin kääntyneeseen selkään. Sain tarrattua kiinni uhrini käsivarresta, ja pulpautin ryöppyävän kirosanatulvan siinä paikalla, missä olisi ehkä kuulunut olla anteeksipyyntö. Tosin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt kirota vielä kovemmin. Se, jonka selkään mä olin loikannut, oli kääntynyt ärtyneen näköisenä ympäri, ja näytti ihan pikkuisen liian tutulta mun makuun.
"Cella", Allu korahti filtteriä puristavien huulten välistä, ja musta tuntui, että mä olin joutunut varmasti johonkin ihmeelliseen parodiaversioon omasta elämästäni. Allun näkeminen sai sydämen paisumaan, eikä millään ihanan hempeällä tavalla. Lähinnä tuntui, että mun tikkeri olisi alkanut synnyttää jotakin puolet itseään suurempaa.
"Kuule, öö, sä", huiskaisin sen äskeisen miehen suuntaan, jonka nimen olin taas unohtanut. Revin katseen irti Allusta, vaikka se seisoi niin lähellä, että täytti melkein mun koko näkökentän.
"Mua tanssittaa sittenkin. Ala tulla."
A"Mä oon selvin päin koko illan", Kaisa oli toitottanut ylpeänä ovelta, kun me lopulta monen ylimääräisen ajokierroksen jälkeen päädyttiin keskustan tuntumaan Liekkijärven siisteimpään menomestaan (kaikille muuhun kuin joka päivä auki oleviin karaokeräkälöihin tottuneille se ei ollut mitenkään erityisen siisti). Pallokätisen portsarin ilmeestä näki, että sillä ei erityisen paljon kiinnostanut mun siskon juomatottumukset, se oli viittonut Kaisan ja Madden edeltä sisään ja pysäyttänyt mut nähdäkseen paperit. Mut?? Meistä kaikista?? OIKEESTI?
Baari oli niin täynnä, että siinä viinan lemussa ja amisbasson jytinässä mä olisin mielelläni vaihtanut tän ympäristön vaikka kuuteen Kaisan Cellalle lähettämään viestiin. Pikkujoulukansa kaulaili limaisesti toisiaan vaikka kello ei ollut varmaan yhtätoista enempää, ja yksinäiset sielut mulkoili jokaista sisään astuvaa sohvannurkista niin ku nälkäänsä kituvat kosteasilmäiset sudet. Mä seurasin nöyrästi Madden tyylikkään harmaata ja Kaisan pyllynmuotoista hameenhelmaa täpötäydelle tiskille.
Mulla oli tavoite sille illalle: mä roikkuisin Maddessa niin ku esikouluikäinen ja tekisin kaikkeni, ettei me Kaisan kanssa jouduttais olemaan minuuttiakaan samalla neliömetrillä. Voitte varmaan arvata, että suunnitelma oli luotu epäonnistumaan. Madde löysi minuutissa Karita Seen kavereineen ja tunki nurkkaloossiin keskustelemaan lakipykälistä ja varmaan jostain saakelin veistosäyttelyiden avajaisista ja performanssitaiteesta. Kaisa liimas mut käsivarteensa ja heittelehti sitten mielensä mukaan tiskin, kolmen muka-älykkään jätkäporukan, tanssilattian reunan ja taas tiskin väliä. Lopulta mä onnistuin riistäytymään irti ja pakenin tupakkakoppiin.
Ja TOTTA KAI mä törmäsin siellä Cellaan. Tietty!!!! Koska miten muuten tätä paskaa iltaa olis vielä voitu kaivaa syvemmäksi kuin heittämällä se taivaanlahjana mun syliin tupakkakopin ahtaudessa? Mä meinasin purra röökin poikki, kun se äkkiä tarrautu rääkäisten mun hihaan, ja sen jälkeen sylkäistä röökin sen naamalle kun se livahti metrin päähän ja kiskoi näkymättömistä itselleen sänkinaamaisen tanssipartnerin. Tunsiko Cella edes sitä? Sänkinaama virnisteli hölmistyneesti, kun se raahattiin kopin ulkopuolella huojuvaan ihmismereen, ja edelleen kun Cella asetteli sen itsensä ympärille. Samealasisten ikkunoiden läpi mä näin, miten Cella katsoi mua pää uuden rakkautensa rintaa vasten painettuna. Värivalot vaihtu niiden yllä.
Kun mä kömmin ulos tupakkakopista ja kompastelin kuuroin korvin Kaisan pöytään, mä aloin huolestua omasta olotilastani. Tuntu niin ku jossain päin kehoa olis avattu öljytynnyri, joka läikkyi mustana ja sameana mun vatsaan. Mä en voinut olla vilkuilematta sänkinaaman kanssa riehakkaan jumpan aloittanutta Cellaa. Niiden ympärille oli muodostunut metrin tyhjä tila joka suuntaan, ja ihmiset tiiraili kiinnostuneena Cellan valoista heijastuvaa hopeamekkoa. Miks se oli laittanut niin helvetin kauniin mekon päälle?
Mä en jaksanut tehdä mitään. Kaisa yritti puhua mulle, mutta mölisin musiikin yli jotain ympäripyöreetä ja öljy sen kun hölskyi mun sisässä. Kun joku tarttui ystävällisesti mun olkapäähän, mä pienen hetken ajattelin typerästi että se olis Cella, vaikka tuijotinkin sitä parhaillaan ihmisten olkapäitten yli.
"Se sun Cellas on täällä", Madde supisi mun korvaan ja osoitti (turhaan) Cellan suuntaan. Kaisan täydelliset korvat nappas heti tärkeät sanat.
"CELLA? Missä? Mä meen jutteleen sille!"
"Älä Kaisa mee..." mä aloitin heikosti, mutta tunki jo mun polvia vasten päästäkseen ulos loossista. Kun se livahti ihmisjoukkoon pöydän vierellä, Madde loi muhun anteeksipyytävän katseen ja lähti perään. Mä rukoilin, että se sais pysäytettyä Kaisan.
CKun mua kiskaistiin hartiasta suhteellisen rajusti taaksepäin kesken tanssin, mä olin satavarma, että se olisi baaritappelun alku. Vieras pitkätukkainen blondi ei voinut olla musta kiinnostunut mistään muusta syystä kuin siitä, että mun aavistuksen limainen tanssiparini olisi vähintään sen aviomies. Aake näytti kuitenkin aivan yhtä yllättyneeltä meidän keskelle pöllähtäneestä hahmosta kuin mäkin. Pian blondin perässä tuiskahti toinenkin, edellistä tummempi ja vanhempi tyttö killittämään mua kuin hiukopalaa hinkuva hyeena.
”Mä oonkin niin oottanut että pääsen puhumaan sulle!”
Blondin hönkäisy oli ehkä oudoin keskustelunaloitus koskaan, etenkin kun sitä edelsi lähes eleetön nipistely ja estely bruneten puolelta. Humalatila oli ensimmäistä kertaa mun elämässäni pettänyt mut: mulla ei ollut kivaa, mutta näkökyky oli silti huonontunut monella asteella. Jouduin siristelemään silmiäni välkkyvissä baarivaloissa saadakseni jonkinlaista ideaa siitä, mistä puhuvat naamat olisivat saattaneet olla tuttuja. En onnistunut.
”Sori teillä taitaa olla väärä tyyppi”, sokelsin vähän viileän kuuloisesti, ja olin jo ojentautumassa takaisin Lima-Aaken puoleen, kun blondi kiskaisi mua uudestaan – tällä kertaa kokonaan pois tanssilattialta. Helvetti vieköön kun se oli vahva.
”Jos sä olet Cella, ja sä tunnet Aleksanterin, niin sä olet täsmälleen oikea tyyppi.”
Allun nimen kuuleminen oli aika kamalaa. Tajusin sillä sekunnilla, että tyttöjen täytyi olla sen siskoja: mä tiesin, että olin nähnyt ne silmälasit jossain ennenkin. Käänsin päätä terävästi kohti sitä sohvan kulmaa, jossa mä olin koko ajan tiennyt Allun istuvan, mutta se ei ollut enää siellä. Se seisoi suoraan mun takana, katsoi siskojaan sen näköisenä että lukitsisi ne kellariin heti kotiin päästessään, eikä millään muulla kuin leukojen ruuvipenkin lailla kiristyneellä asennolla osoittanut näkevänsä mua siinä.
”Tää on ihan hölmöä teiltä, miks te ette vaan voi olla sovussa!” Allun nuorempi sisko jatkoi edelleen sirkuttamistaan. Joko oli niiden sukuvika, että niiltä puuttui kaikilta puolet aivoista, tai sitten se ei vaan oikeasti käsittänyt kuinka kamalaan tilanteeseen meidät asetti. Mulla oli hirveämpi olo kuin ikinä mun elämässä, siis oikeasti ikinä, vaikka mä olin kärsinyt osani eroista ja pettymyksistä. Oli pakko sulkea silmät ettei kukaan, jonka sukunimi sattui olemaan Holma, vaan nähnyt kuinka mua alkoi itkettää. Miksei minkään dramaattisen leffan tai rakkausnovellin sankarittaria ikinä itkettänyt väärissä paikoissa?
Mä tajusin siinä vaiheessa, silmät kiinni paikallani huojuessani, että mun ilta oli jo auttamattomasti pilalla. Tämän jälkeen mä en yksinkertaisesti tulisi saamaan enää mitään hyvää aikaan, luultavasti vain sotkisin elämääni lisää joko sekoamalla Allulle, tai lähtemällä Lima-Aaken tai jonkun vastaavan landesankarin matkaan. Tytöille voisi laittaa viestiä kotoa: voisin väittää että mua oli alkanut oksettaa, vaikka Inkeri sitten kutsuisikin mua amatööriksi seuraavat kaksitoista vuotta.
Kaiken pauhun ja basson jytkeen läpi mä ihan oikeasti kuulin Allun hengityksen, kun se oli astunut mun selän takana askelen lähemmäs. Pienen leijailevan hetken mä ajattelin heittäväni kaikki periaatteet metsään ja nojautuvani sitä vasten vallan onnellisesti, vain saadakseni sekunniksi takaisin sen olon, mikä mun koko kropassa oli väreillyt hotelli Kaarnan roskakatoksessa alle neljä päivää sitten. Mutta mä en voinut. Mä olin paljastanut kurkkuni Allulle jo kahdesti, pussaamalla sitä ensimmäisenä ja sitten kömpimällä sen sänkyyn keskellä yötä, ja molempien kertojen jälkeen asiat oli rysähtäneet entistä huonommiksi. Mä en välttämättä selviäisi hengissä kolmannesta kerrasta.
Käännyin sanaakaan sanomatta kannoillani, välittämättä yhtään siitä, kuinka teatraaliselta tai tyhmältä se saattoi näyttää, ja painelin korot kopisten ihmistungoksen läpi hakemaan takkia. Narikkapoika hymyili mulle kun suunnilleen heitin lapun sen päälle, ja jollain etäisellä ajatuksen tasolla huomasin sen olevan ihan söpö. Mutta se ei ollut Allu. Ei kukaan ollut.
AKaisa yritti lähteä narikkaan ryntäävän Cellan perään, mutta Madde tarttui käskevästi sen paljaaseen käsivarteen. Mä seisoin lamaantuneena paikoillani, kun ne tappeli mun vierellä siitä, miten paljon niiden veljen rakkauselämä kuului muille kuin mulle itselleni. Kun Kaisa lopulta nakkeli niskojaan ja lähti vessoja kohti (me kaikki tiedettiin, että heti sen kadottua näkökentän ulkopuolelle se yrittäis taas livistää Cellan luo), Madde katsoi mua myötätuntoisesti.
"Meetkö sä sen perään?" Se kysyi mun korvaan musiikin yli.
"Kumman?" Mun suusta tuli lakonisesti.
"Cellan."
Mä olisin halunnut puistella päätä, mutta Madde ikään kuin työnsi mut liikkeelle, ja tajusin hämärästi käveleväni tanssilattian poikki kohti ulko-ovea.
Cella oli ehtinyt kauas. Mä en ollut vaivautunut ottamaan narikasta mitään (aion palata vielä takas, koska en todellakaan kävelis puolta kaupunkia takaisin kotiin ja tarvin Kaisaa mun kuskiksi), ja kylmä alko pistellä selässä heti kun marssin jäiselle pihalle. Mä kääntyilin hetken röökille tulleiden tai vasta ovella jonottavien ihmisten sekamelskassa, kunnes hoksasin Cellan talon kulmalla sen isossa takissa ja tähän säähän liian hienoissa kengissä. Se penkoi vihaisesti baarilaukkua.
Mä lähestyin sen selkää kurja tunne askel askeleelta kasvaen. Mitä mä sanoisin? Vai pitäiskö mun edes sanoa mitään ja luistella vaan takaisin sisälle, että Cella vois räplätä puhelintaan rauhassa ja vaikka painua Andrein luo nukkumaan? Samassa mä muistin miten olin eilen huutanut pyörän kanssa lähteneen Cellan perään, ja mua alkoi yhtä aikaa kaduttaa ja suututtaa. Turta olotila hälveni vähän.
Pysähdyin vähän matkan päähän ja kaivoin röökit esille. Cella oli löytänyt sen puhelimen ja näpytteli sitä pää kumarassa. Kun mä sain tulipään syttymään, työnsin sytkärin housujen takataskuun ja lähdin hitaasti jatkamaan kohti Cellaa. Se kai aisti mun lähestymisen, koska pysähtyi ja niiskaisi.
"Miks sä oot soittanut mulle?!" Se ei katsonut mua kunnolla, tuijotti korkkareitaan toinen nilkka vääntyillen ja puristi puhelinta punoittavissa sormissa. Mutta ääni oli vihainen, siitä mä en voinut erehtyä.
"En mä soittanut, se oli mun..." aloitin, mutta Cellan huuto sai mut keskeyttämään säpsähtäen.
"KUKA SE SITTEN OLI! Painu vittuun Aleksanteri! Mä en kestä enää sun selityksiä! Häivy, mä en tahdo enää KOSKAAN nähdä sua!"
Se tarttui mun ohuen paidan kaulukseen ja huitaisi voimattomasti mua kohti. Sit se ikään kuin lyyhistyi kasvot vääntyen, päästi irti ja lysähti kyykkyyn lumiselle jalkakäytävälle. Sen auki jäänyt takki roikkui harteilta maahan asti, kun se alkoi nyyhkyttää hysteerisesti ja puristi kylkiään ihan niin ku siihen olis sattunut.
Mä seisoin Cellan vierellä yrittäen muistella, miltä rinnassa tykyttävä sydän tuntui. Mun sisällä oli vain kumahdukseensa pysähtynyt, mustaa öljyä valuva möhkäle. Cellan äskeiset sanat upposi tavu kerrallaan mun tajuntaan, ja jokainen ymmärryksen hetki tuntui samalta kuin mua olis hakattu jättimäisellä vasaralla maan alle. Mä en halunnut liikkua. Mä en halunnut katsoa Cellaa, joka heijas paikoillaan ja itki niin, että baarin ovella iso joukko jonottajia oli jäänyt tuijottamaan meitä. Mä en halunnut muistaa, miten suojattomalta musta oli eilen tuntunut, kun olin huutanut sen perään miten paljon mä siitä pidin.
Mä olisin halunnut koskea Cellaa, mutta tupakka kyti edelleen mun sormissa enkä mä enää muistanut miten siitä päästiin eroon.
CTässä oli se syy miks mä en selvitellyt mitään perjantai- tai lauantaiöisin kello 22-04. Veressä kiertävä alkoholi tuntui paisuttavan kaiken aivan järkyttävän kokoiseksi. Sen oli pakko olla alkoholin vika. Koska minkä muun takia mä olisin ollut näin paskana yhdestä helvetin Aleksanterista, jonka kanssa mulla ei ollut ollut edes mitään virallista juttua?
Itku ei lakannut: oli kuin raivon ja surkeuden tulvaportit mun sisälmyksissä olisivat auenneet, eivätkä enää suostuneet menemään kiinni vaikka mä kuinka potkin ja kiskoin. Kaiken tän jälkeen oli niin nöyryyttävää istua märässä maassa ja parkua kuin draamanhinkuinen, ensimmäiset känninsä vetänyt pissis. Mä olin yrittänyt olla niin viileä, pysyä vihaisena, etäisenä ja saavuttamattomana, jotta mä en olisi tuntenut itseäni niin järkyttävän tyhmäksi kaiken sen hotellisekoilun jälkeen. Jotenkin olin ajatellut, että ehkä mä päätyisin vielä tämän sairaan suhdepelin voittajaksi, jos mä ylpeästi esittäisin ettei mua kiinnostanut koko Allu. Mutta tätä paskaa peliä ei tainnut voittaa kukaan.
Jotenkin sain hikattua itseni hiljaiseksi, mutten halunnut nousta maasta. Allu kiskoi mun vieressä varmaan kolmatta röökiään, ja murisi varoittavasti meitä ohittavalle kolmen jannun porukalle, jotka katselivat silmät kiiluen mun mekon paljastamia koipia. Olisin antanut vaikka toisen munuaiseni, jos olisin pystynyt kääntämään aikaa taaksepäin ja päässyt takaisin illan alkuun. Tai vielä mieluummin koko kuun alkuun, kun mikään ei ollut vielä sekaisin.
"Tiiätkö mikä on pahinta?" mä kähisin pitkän hiljaisuuden jälkeen tukkoisella itkuäänelläni. Mä en jaksanut enää itkeä. Enkä raivota. Enkä esittää. Allu katsoi mua sen näköisenä, että sillä oli oma listansa tämän hetken pahimmista asioista, muttei sanonut mitään.
"Se, että kaikista maailman ihmisistä mä aattelin, että sä et ainakaan ikinä vaihtais mua johkin muuhun."
Se oli itsekkäin ja marttyyrein lause jota olin ehkä ikinä suusta päästänyt, mutta samalla rehellisin asia mitä olin sanonut varmaan koko viikkoon. Jos mä kertoisin tästä hetkestä myöhemmin jälkipolville, mä vannoisin, että mä oikeasti näin mun sanojen leijuvan kylmän ilman halki, uppoavan Allun tajuntaan, ja vievän siltä kaiken hapen viimeistä pisaraa myöten. Mä olin kaksi pitkää päivää halunnut Allun tietävän, miltä musta tuntui: siksi mä olin ollut sille eilen niin jäinen, siksi mä olin tahallani jättänyt sen riippumaan kun se oli huutanut pimeässä mun perään. Siksi mä olin kaulaillut ventovierasta sänkinaamaa, jonka nimen mä taas unohdin. Mutta nyt, kun mun piikki taisi upota oikeasti syvälle, mä olisin voinut ottaa kaiken takaisin. Tyhjä ilme Allun naamalla oli pahempi kuin yksikään valokuva sen hotellihuoneleikeistä, koska mä tiesin, että mä olin aiheuttanut sen.
Nousin seisomaan. Mulla oli helvetin kylmä, ja niin oli pakko olla Allullakin, koska se oli niin nuija että oli tullut mun perään ilman takkia. Mä astuin lähemmäs ja ojensin kättäni ihan vähän, ajatuksena jonkinlainen aselevon merkki, jonka myötä me pystyttäisiin jatkamaan elämää edes vähän tasapainoisemmin. Kun mun sormenpäät koski Allun hihaa, tulvahti koko mun kroppa täyteen pieniä pallosalamoita. Poika katsoi mua niin syvälle silmiin, että mä pelkäsin hetken että se saattoi osata jotain hypnoosia tai ajatustenlukua. Mä tajusin, että mä taisin olla oikeasti aika kusessa.
ACellan meikit oli levinneet ja valui mustina rantuina sen kumpaakin poskea pitkin leukaan asti. Mä en ollut varma, oliko mun rinnassa jyskyttävä olo yritys helpottuneesta vai sietämättömästä kaiherruksesta. Ainakin sydän löi taas, se hakkas kumeasti koko yläkropassa ja veti kai kaiken veren itseensä, koska mun silmissä vilahteli pieniä valkeita tähtiä. Mä kuolisin säälittävyyteen jos vielä pökertyisin Cellan jalkojen juureen.
Kun Cellan jääkylmät sormenpäät kosketti mun hihaa, mä vedin henkeä ja toivoin, että mun suusta olis purkautunut jotenkin hienoina ja ylevinä lauseina kaikki se, mitä mä olin viime päivinä ajatellut. Lopputulos oli kuitenkin, arvatenkin, pelkkä vaivaantunut yskähdys. Me seisottiin pitkään vastakkain tietämättä mitä tehdä, kunnes mä liikautin kättä ja livautin sormet kysyvästi sen sormien lomaan. Oli mahdoton sanoa kumman käsi oli kylmempi, me vapistiin molemmat hypotermian partaalla ja liikutettiin katsetta toistemme kasvoilla. Cellalla sentään oli takki päällä, vaikka hopeamekon kanssa mä en uskonut sen olevan kovin suuri lohtu.
"Ei mun tarkoitus ollu Cella vaihtaa sua mihinkään", mä mutisin vaikeana. Se katso mua posket edelleen niillä naurettavilla meikkiraidoilla, enkä mä ollut varma oliko sen huulten värinä hymyä vai varoitus uudesta nyyhkykohtauksesta.
"No joo, muttei kovin kaukana että sun hotlapetiin olis voinut alkaa pitää varauskirjaa", se vingahti jotenkin hysteerisen huvittuneen kuuloisena. Mua pelotti, että se taas lyyhistyis tai esim. löis mua.
"Mä en... Cella, mä en oikeasti halunnut sinne ketään muita. Kuin sut."
Cella veti henkeä, mietti hetken ja näytti sitten rauhoittuvan vähän. Se nykäisi kätensä mun kädestä ja pyyhki sillä silmiään. Kun se oli saanut sotkettua mustat raidat aika paljon pandalta näyttäväksi naamioksi (mä en kehdannut sanoa mitään, ettei se suuttuis), se niiskautti ja katsoi mua silmiin.
"Mennäänkö sisään?" Se kysyi. Mä nyökkäsin heikosti ja mietin, olisko mulla enää huomisaamuna millisenttiäkään hermoja jäljellä. Cellan olemassaolo tuntu kuluttavan niitä nopeammin kuin dynamiitin sytytyslanka keskimääräisesti palaa.
Kun me lähdettiin kylki kylkeä hipoen sisälle, joku röökiporukoista vislas meille. Mä mulkaisin niitä, vaikka olisin oikeasti voinut käydä lahjoittamassa perheeni (Kaisa etunenässä) jokaiselle siitä hyvästä, että Cella oli muuttunut räjähdyksensä jälkeen taas vähän inhimillisemmäksi. Se ei näyttänyt muistavan tai ajattelevan, miten oli äsken rääkynyt mulle vittuun painumisesta. Kun se työntyi portsarin ohi sisään, mä yritin kelata äskeistä tilannetta ja käsittää mitä oli tapahtunut. Oltiinko me sovittu? Jos oltiin, niin ainakaan MULLA ei ollut ainakaan mitään hajua että mitä. Oltiinko me päätetty olla kavereita? Vai että otetaan takit ja karataan muhinoimaan lähimmän roskasäiliön taakse?
Mä seurasin Cellan vanavedessä narikan läpi ja kiitin maailmaa siitä, että yhteen pieneen kopperoon (ns. yökerhoon) kokoontuessaan kakssataa ihmistä sai lämpötilan nousemaan aika korkealle. Sormet ja varpaat alkoi vähitellen taas vaikuttaa muulta kuin muhun lisätyiltä turhilta puukappaleilta. Kun ravistelin sormien pistelyä pois, huomasin, että baarin kahdelta vastakkaiselta nurkalta lähti yhtä aikaa liikkeelle kaks tyyppiä. Toinen oli tomeran näköinen Kaisa, joka tökki ihmisiä kylkiin päästäkseen liikkumaan nopeampaa. Toinen oli se Cellan äskeinen sänkileuka, joka hidasti kun näki Cellan mustat silmänympärykset ja pysähtyi, kun hoksas mut sen takana. Kaisa liikkui edelleen niin ku pelottavan pakkomielteinen tiikeri.
CSisään palaaminen oli helpotus. Ensinnäkin, mä olin aivan jäässä, ja toisekseen mulla ei ollut todellakaan rahaa maksaa taksia yksin kotiin. Ainoa pulma oli, että mä olin totaalisesti unohtanut alkuillan sänkisen leikkikaverini (miten mä pystyin unohtamaan sen koko ajan?? ei ollut miespololle kovin hyvää mainosta), ja nyt sen pitkä hahmo seisoskeli tiskin luona kuikuilemassa ihmismeren yli kuin sellainen sukellusveneiden periskooppi. Mut bongatessaan kaveri ei epäröinyt sekuntiakaan, vaan lähti vyörymään lievästi sanottuna ärtyneen näköisenä meitä kohti – sen silmissä mä taisin olla edelleen sille jotain velkaa siitä yhdestä köyhästä siideristä, jonka se oli mulle ostanut.
”Mun pitää käydä vessassa!” luikautin suustani, ja liukenin paikalta ennen kuin mun rinnalla seissyt Allu tai sen juuri paikalle astellut sisko ehti edes näyttää hämmentyneiltä. Vaikka limainen sänkimies oli ollut pääsyy mun pakoon, ei mua haitannut saada parin minuutin hengähdystaukoa niistä siskoistakaan. Eihän tässä tiennyt itse Jeesus-lapsikaan, miten niihin kuului suhtautua.
Naistenvessan jono oli taas ah-niin-ihanan mittainen. Mä seisoin sen hännillä jalalla kärsimättömästi naputtaen, kunnes en lopulta jaksanut enää odottaa niin kuin normaalit kansalaiset, vaan aloin esittää jotakin äärettömän kännistä ja pahoinvoivaa kanaa. Ei mua oikeasti oksettanut, mutta kummasti sen uhka avasi cellanmentävän aukon jonon ohitse, suoraan vapaaseen koppiin. Kukaan ei tainnut haluta mun aamuista lounasta ihanalle pikkujoulumekolleen.
Kun mä olin päässyt sulkeutumaan ahtaan kopin rauhaan, nojasin tahraiseen lavuaariin syvään huokaisten. Pienestä neliönmallisesta peilistä vastaan katseli aika karmiva näky: tuulen pystyyn pieksämä tukka ja itkusta mustat ja turvonneet silmät sai mut näyttämään ihan pikkuisen liikaa Michael Monroelta. Äskeisen purkauksen jälkeen olo oli ihan vetelä, ja suoraan sanottuna aika helvetin nolokin, vaikka veikkasin pahimman itseinhon iskevän kunnolla vasta aamulla. Onneksi Allu ei ollut näyttänyt järkyttyvän kuoliaaksi, päinvastoin, se oli sanonut oikeinkin kauniita asioita.
Mä en oikeesti halunnut sinne ketään muita kuin sut. Sanat olivat nannaa mun pimeälle sielulle – vaikka ne ei pyyhkineetkään pois Grace-juttuja, älyttömiä yhteenottoja, mustasukkaisuutta tai mitään muutakaan tästä sekamelskasta, mikä me oltiin keitetty kasaan. Hieroin silmiäni, ja tajusin pahentavani sillä järkyttävää meikkitilannettani entisestään. Allu oli ollut mun elämässä ehkä puoli vuotta, ja oli ehtinyt aiheuttaa mulle enemmän päänvaivaa kuin kaikki muut mun elämässä poikenneet miehet yhteensä.
Yritettyäni hinkata naamaa ihmismäisemmäksi, ja tajuttuani sen yrityksen olevan tuhoontuomittu, puikahdin vessasta takaisin tahmealattiaisen baarin puolelle. Hetken ehdin jo ajatella Allun sittenkin säikkyneen mun psykedeelistä kohtausta ja karanneen, mutta lopulta poika löytyi siskojensa luota aivan röökikopin tuntumasta. Mä koitin järjestellä kärsineen naamani jonkinlaiseen järkevään ilmeeseen, kun naispuoliset Holmat kääntyivät seuraamaan mun lähestymistä. Ne ei olleet suoranaisesti nähneet mun… parhaita puoliani.
”Mä aattelin lähtee kotiin. En oo enää ihan baariedustava”, naurahdin kolmikolle kuivakkaasti, ja sain sanojeni tahattomiksi todistajiksi jotkut juuri ja juuri täysi-ikäiset pimut, jotka osoittivat tyrskähdellen mun meikkiraitaista naamaa. Mun koko pää oli vähän jumissa kun katsoin Allua. Vihaisena mä olin sentään tiennyt, miten sen kanssa piti käyttäytyä.
”Me heitetään sut kotiin, mä oon autolla”, blondein sisaruksista sanoi, ja yllätti ideallaan ilmeisesti itsensäkin. Allun tyrmistys paistoi naamalta, ja se tumma silmälasipäinen heitti kaihoisan katseen nurkkapöydässä kihertävään tyttöporukkaan.
”Juu juu, hakekaa takit, kyllä me heitetään!” sama puhuja jatkoi kuin kumotakseen vastaväitteet, joita kukaan ei ollut sanonut ääneen. ”Ei naista voi laittaa yksin tonne tundraan kävelemään. Eihän, Aleksanteri?”
Ajomatka oli kiusallisin ja hiljaisin pitkään aikaan, ja mä olin kuitenkin istunut autossa Danin kanssa yhteensä kaksitoista tuntia tällä viikolla. Mun sormet lepäsi takapenkin keskipaikalla, varmaan alle kahden sentin päässä Allun sormista, mutta nyt kumpikaan ei tarttunut toisesta kiinni. Tummatukka pelkääjänpaikalla näpytteli jälleen kiivaasti puhelintaan: ei sillä, että olisin vakoillut, mutta näin oman nimeni vilahtavan tiiviiseen tahtiin näytölle pilkahtelevissa puhekuplissa. En mennyt varmasti paljoa metsään arvellessani, että linjan toisessa päässä kilkatti yksi, tai jopa useampi, sisarusparven jäsen lisää.
”Tästä oikeelle”, ohjeistin kuskia karhealla äänellä, ja katselin hajamielisesti kuinka pimeä, märkä maisema hidastui ikkunan takana blondin jarruttaessa ennen risteystä. Tajusin liiankin hyvin, että meidän piha oli alle sadan metrin päässä, eikä mulla ollut vieläkään suunnitelmaa. Lähtisinkö mä vaan autosta, ja jättäisin meidän seuraavan tallikohtaamisen kohtalon ja karman lakien käsiin? Vai pitikö joku ratkaisu tehdä nyt? Pitikö se pyytää meille yöksi? Näin, kuinka se tummahiuksinen sisko tuijotti Allua pistävästi sivupeilin kautta, ja tunsin sen kanssa äkisti jonkinlaista mystistä yhteenkuuluvuutta. Vaikka mä en edes tiennyt sen nimeä, osasin samaistua täysin siihen katseeseen, jossa näkyi samanaikainen halu sekä pussata Allua että lyödä sitä lapiolla päähän.
”Ompa nätti talo”, kuskisisko virkkoi asiaankuuluvasti, kun me oltiin seisahduttu meidän pihaan. Rosan ripustamat jouluvalot tuikkivat jo ikkunassa, ja ne tekivät kotiin tulemisesta jotenkin lohdullista.
”Kiitos”, mä mumisin, ja liu’utin Allun käden vierellä levänneen käteni ovenkahvalle. Auton sisävalo syttyi oven auetessa.
ACella oli lähdössä auton ovesta. Mut valtas äkkiä jäätävä paniikki siitä, että jos me jätettäis tää koko höskä roikkumaan, mä luultavasti räjähtäisin kun näkisin sen seuraavan kerran. Maddekin oli kai huolissan mun henkiparan puolesta, koska sen silmäykset sivupeilin kautta kävi yhä sähköisemmiksi. Mutta totta kai meistä kolmesta KAISA oli se, joka otti ohjat käsiin ja kailotti hurskaasti:
"Me kyllä odotetaan kun sä Aleksanteri käyt hyvästelemässä Cellan. Voidaan vaikka pitää silmiä kiinni, HIHHHIHHHIIH."
Mä katsoin vaivaantuneena Cellan olkapäätä. Se oli pysähtynyt, ja ovenraosta tihutti räntää sen ulos työnnetylle polvelle.
"No, siis... moikka?" Mä yritin voimattomasti luikkia karkuun Kaisan hirmuvaltiasmaista tilanteenohjailua.
"MEE PIHALLE!" Se kääntyi pontevasti läpsäisemään mua sääreen (ainoa, mihin sen tikkukädet kuskin paikalta ylsi). Mä mietin itseäni säälien luulisko Cella, että meidän perheellä oli joku väkivaltaongelma kun sille esiteltiin vaan autokuski Kaisa Holman parhaita puolia.
"Moikka Cella", Madde sanoi ystävällisesti etupenkiltä puhelimen valo kasvoilla loistaen, kun mä naksautin vaivaantuneena turvavyön auki.
Auton ovien läiskähtäessä kiinni musta tuntui suunnilleen samalta kuin tarhassa silloin, kun Kaisa oli pakottanut mua pitämään ennustajan vastaanottoa kaikille sen päiväkotikavereille ja Madde viimeisteli pikkueläinrakennelmaa viereisessä huoneessa ihan saakelin myötämielisenä ja tukevana. Oli jotenkin nöyryyttävää, etten mä ollut edes tosissani harkinnut autoon jäämistä. Mä raaputin jäätä ikkunalasista ja mietin, että kukaan, kirjaimellisesti KUKAAN mun aikaisemmista tyttökavereista ei ollut saanut mua muuttumaan yhtä sekopäiseksi nuijaksi. Enkä mä tiennyt tekikö tää päivittäinen annos hulluutta mulle erityisen hyvää.
Me vilkaistiin toisiamme Cellan kanssa yhtä aikaa auton ylitse. Sen ilme oli jotenkin tosi eriparinen: periaatteessa se hymyili, mutta jos suun olis peittänyt ja näyttänyt pelkät silmät, mä olisin ehkä arvellut sen harkitsevan joko mun tai Kaisan auton heittämistä lumihankeen. Hiljaisuus meidän välillä jatkui, ja lopulta mun oli pakko kääntää katse niiden taloon. Yhdessä ikkunassa oli jouluvalot. Mä mietin hermostuneena etten ollut kertaakaan yksin asuessani ees harkinnut valojen laittamista muuhun kuin kattoon, ja muhun iski äkkiä joku outo yksinäinen olo. Tunnetilat, joiden olemassaolosta mulla ei ollut mitään hajua - taas yks syy alkaa erakoksi ja valita elämäntehtäväksi Myntin kiillottaminen.
"Hieno talo", mä sanoin lopulta, kun Cella oikeesti näytti siltä ettei pukahtais tavuakaan ennen mua. Se vilkais kotiaan hämmetyneenä, niin ku näkis sen ensi kertaa, ja vastas varmaan yhtä paljon automaatiolla kuin aiemmin Kaisalle:
"Kiitti."
Se irtos jäisestä kohdasta auton vierellä ja liukasteli mustana kiiltävän pihapolun poikki kuistille. Mä seurasin sitä lumivallin reunaa pitkin toivoen, että mun siskot ei istuis auton etupenkillä tuijottamassa silmät palloina niin ku jossain saakelin typerässä pihanäytelmässä.
Me pysähdyttiin kuistille ja Cella alkoi kaivaa avaimia taskusta. Mä tuijottelin kuuraista ulkoseinää, ettei mun tarvis katsoa sitä ja tuntea, miten tunnistamaton vyöry lähti taas heijaamaan mun sisuskaluissa. Mä en ollut varma viivyttelikö Cella avaimen löytymisessä vai kestikö sillä niin kauan vaan siksi, miten paniikissa se yritti löytää kilisevää nippua. Lopulta kotiavain roikkui kuitenkin sen lapasettomissa sormissa.
"Kiitos että toitte mut kotiin", se työnsi avainta idyllisen omakotioven lukkopesään ja mä mietin kauhuissani, että kolmen sekunnin päästä sen korkeat korkkarit katoais kolahduksen saattelemana.
"Joo ei se mitään, Kaisahan sen teki", mä mutistin vastaukseksi. Cella nykäisi ulko-oven auki, ja lämmin eteisessä seisonut ilma tuulahti meitä vastaan. Mulle tuli kiire.
"Cella!" Mä en uskaltanut tarttua siihen ja kiitin hiljaa mielessäni, et se pysähtyi kynnykselle.
"No?" Sen ääni oli melkein utelias.
"Kuulitko sä mitä mä, tota, huusin sulle eilen?"
Se käänsi päätään mua kohti ja siristi silmiään, kun meidät katseet kohtas. Mulla kesti hetki tajuta, että se oli ehkä pienin hymy, jonka mä olin koskaan nähnyt.
"No...?" Karkas mun suusta.
"Kuulin mä."
Se oli ladannut kai kaikki seikkailuun-joutuvan-sankarittaren-romanttiset-hetket -korttinsa näihin kahteen sekunttiin, koska se kääntyi nopeasti ja hypähti eteiseen potkimaan korkkareita jaloistaan. Mä seisoin paikoillani ja tunsin, miten mun solut kihisi muuttaessaan mua yhdeksi suureksi jääkalikka-kysymysmerkiksi. "JA?
" Mä olisin halunnut huutaa, mutta pelkäsin että Cella paiskais oven kiinni.
Mut kun se oli saanut korkkarit riisuttua, se hipsi takas mun luo (suunnilleen Inkerin mittaisena) ja jäi seisomaan vakavana mun eteen. Mä nielaisin.
"Mä en ees tuntenut sitä tyyppiä joka tanssi mun kaa", se sanoi niin ku SIINÄ (
!) olis ollut riittävä selkokielinen selvitys sen tunnoista.
Me hytistiin irrottamatta katsetta toisistamme, ja mä mietin puolikkaalla aivolohkolla että Kaisa ja Madde kyllästyis kuoliaaksi kun ne joutuis odottamaan, että mä ja Cella opittais ajatustenlukua tän kaiken tiiviin tuijotuksen myötä. Cellakin näytti muistavan pihassa hyrisevän auton.
"Sun siskoille on huolestuttavan tärkeetä, että me ollaan väleissä", se naurahti kuivakasti ja kipristeli sukkahousupeitteisiä varpaita.
"Mä meen nyt nukkumaan. Hyvää yötä Allu."
Yleensä mä en ollut mitenkään erityisen hyvä tulkitsemaan mitään ihme sanatonta viestintää, mutta nyt mäkin tunsin miten mun lisäksi myös Cella nyki paikoillaan epävarmana siitä, pitäiskö kolauttaa etuhampaat vastakkain vai ovi kiinni. Lopulta se kai päätyi jonkinlaiseen sekoitukseen. Se tarttui mua kädestä ja riuhtaisi eteiseen niin, että mä hyväksyin henkisesti menettäneeni toisen käsivarren. Yksin jäänyt ovi jäi heijaamaan tuulen mukana auki ja kiinni, kun kukaan ei pidellyt sitä.
Ei meillä kyllä olis ollutkaan mitään millä pidellä: mä seisoin yhtäkkiä jonkun kenkäparin päällä vetäen Cellaa itseäni vasten, ja se nojas muhun luultavasti koko painollaan hyökättyään niin yllättäen mun huulille. Toinen käsi oli horjahduksessa tarttunut mua olkapäähän, toisessa se tukisti niskahiuksia, eikä ollut mitään millä sanoa sille että se kävi oikeesti kipeetä. Cella tuntu yhtä turhautuneelta ja kiukkuiselta kuin silloin, kun me oltiin ekan kerran vastaavassa tilanteessa autotallin katoksessa. Mä arvailin jotenkin sisäisesti, että se oli alkanut ehkä taas itkeä. Pimeässä eteisessä kompastellessani en voinut mitenkään tarkistaa olinko oikeessa, oli melkein mahdoton keskittyä mihinkään muuhun kuin pystyssä pysymiseen - ja ehkä siihen, miten Cellan sormet oli lähteneet kulkemaan mun selkärankaa pitkin. Sen suu oli niin raju, että pari kertaa mä pelkäsin sen yrittävän purra multa tahallaan huulen jälleen halki. Me törmättiin naulakkoon ja Cellan hengitys kohoili kiivaana mun paidan rintamusta vasten.
Cella lopetti yhtä nopeesti kuin oli aloittanut. Se työnsi mua lujaa kauemmas, pyyhki suutaan ja tirskahti melkein yhtä hysteerisesti ku aiemmin jalkakäytävällä.
"Siis sun siskothan odottaa siellä edelleen."
"Ei ne..." Mä aloitin, mut Cella työnsi jo mua kohti ulko-ovea. Se jäi kynnykselle ja tarttui paukkaavaan oveen.
"Hyvää yötä Allu."
Kun mä olin lopulta kompastellut pää siristen autoon, sekä Madde että Kaisa kääntyi katsomaan mua mairean näköisinä.
"Hyvä Aleksanteri! Kerrankin sä et näyttänyt ihan kauheen pahasti mokaavan." Kaisa mölisi tyytyväisenä.
Musta tuntui, että mun sydän tasaantui ja aivot palas takaisin tuttuun cellamaiseen epätietoisuuden tilaan vasta, kun mä olin kotona ja siivosin Reetan ja Julin sipsinjämiä sohvalta.