21.09.2015 - Rataesteitä

[Piritta]

Maanantaina 21. syyskuuta harjoitellaan esteradanratsastusta. Tunnille osallistuvilta vaaditaan hevosen varmaa hallintaa kaikissa askellajeissa ja aiempaa kokemusta esteratsastuksesta. Radan korkeus säädetään ratsukkokohtaisesti. Mukaan mahtuu kuusi seppeleläistä (hoitajat & y-om.).

Osallistujat 6/6
Inksu - Ruusu
Anni - Laila ok
Emmy - Kurttana ok
Robert - Frank
Cella - Windi ok
Rosa - Alex

Esteet hypätään siitä suunnasta, jolla numero on.

Tuntilaiset opettelivat radan ennen tuntia, mutta vielä tunnilla hypättiin siitä ensin yksittäisiä tehtäviä, sitten perusrata ja uusinta erikseen ja lopulta molemmat putkeen.

Inkeri & Ruusu: Ruusu oli pärinöissään päästessään mukaan estetunnille. Pörisevä ja tomera ratsu kiikutti nauravaa Inkeriä mukanaan ja esitteli mitä kummallisimpia loikkia. Olin jo tottunut siihen, että Ruusu uskoi suoriutuvansa hypyistä holy sh*t -distancen päästäkin, mutta Inkeri ei ollut, ja tasapaino olikin välillä koetuksella. Varoitin Inkeriä nojaamasta eteen ja ohjeistin istumaan ennemmin lähellä hevosta kuin kovin irtonaisessa esteistunnassa esteiden välillä.

Anni & Laila: Toisilleen vielä melko vieras ratsukko joutui ajoittain selvittelemään kommunikaatiokatkoksia, mutta muutoin meno oli enimmäkseen siistiä katseltavaa. Annia toruin liioitellusta myötäämisestä ja sukeltamisesta vielä pienehköillä esteillä, mistä hän ottikin nopeasti opikseen. Kehuja annoin hallitusta ja paikallaan pysyvästä jalasta, joka kieli harjaantuneesta tasapainosta.

Emmy & Kurbus: Kurbus onnistui karistamaan Emmyn kyydistään vikkelällä käännöksellä esteen jälkeen. Painotinkin Emmylle, kuinka tärkeää oli pitää hevonen apujen ulottuvilla hypyssäkin: löysäksi heitetyt ohjat ja kauas karanneet jalat antoivat ruunalle mahdollisuuden livahtaa minne mieli. Arvelin tyytyväisenä, että Kurbus olisi Emmylle Patronia opettavaisempi ratsu - Patronin kanssa oli hyvä kerätä varmuutta ja sujuvuutta ratsastukseen, Kurbuksen kanssa päästäisiin etenemään ja opettelemaan ratsastuksen tärkeyttä.

Robert & Frank: Olin valinnut lunkiluontoisen Frankin Robertin ratsuksi tunnistettuani pojassa uskonpuutetta omiin taitoihinsa esteratsastuksen saralla. Seurattuani kaikessa hiljaisuudessa pojan työskentelyä oman Harry-hevosensa kanssa tiesin hänet kyvykkääksi ratsastajaksi, mutten halunnut asettaa häntä ensimmäisellä tunnilla liian haastavaan tilanteeseen. Poika onnistuikin varman ja mukavan Frankin kanssa ylittämään itsensä (tai pikemminkin itse kuvittelemansa rajat) uskallettuaan hypätä esteradan asettamassani korkeudessa "en oo hypännyt hetkeen, pitäisikö kuitenkin aloittaa kevyemmin" -mutinan jälkeen. Poikaahan jopa hymyilytti sen jälkeen. Uskaltaisipas tulla tunneille myöhemminkin.

Cella & Windi: Windillä oli akkapäivä. Se oli epätasainen ja ailahtelevainen, huiskutteli häntäänsä ja heitteli päätään. Cellan suusta karkasi jokunen ärräpää, kun Windi keksi jumittua kulmaan tepastelemaan en-ymmärrä-mitä-haluat -moodissa ja pinkaisi seuraavassa hetkessä jo kuolain hampaiden välissä eteenpäin. Ah, perustyöskentelyn tarpeellisuus! Ihanaa, että Windi muistutti siitä näin rataestetunnin aikana. Loppua kohden ratsukko esitti pari hallittua linjaa, jotka varmasti lohduttivat punakkaa ja hikistä Cellaa edes hieman. Työvoitto, totesin.

Rosa & Alex: Rosan tunti oli onnistunut hevosenkoulutusmielessä, vaikka muuten ei päästykään leveilemään kauniilla suorituksilla. Periksiantamattomuudella ja kannustuksellani Rosa sai kierroksilla käyvän Alexin lopulta sen verta yhteistyöhaluiseksi, että he suoriutuivat uusintaradan alun tiukasta kaarteestakin ilman ulos puskemista ja pompahtelua. Hypyt olivat kieltämättä vähän liioiteltuja, mutta ainakin hevosella oli imua esteille.

[Piritta]

Tunti tullut (ooh, etuajassa)!

[Cella]

Miksi?

Miksi mun oli pitänyt saada idea käydä salilla juuri eilen?

Mä en edes pidä saleilusta.

Mä olin kokenut hetkellisen onnentunteen tajutessani tänä aamuna (heti sen jälkeen kun en ollut päässyt lihaskivuiltani vessanpöntöltä ylös) että oli mun vapaapäiväni – mun ei edes tarvinnut kyetä mihinkään. Se tunne oli ikävä kyllä loppunut lyhyeen, kun Rosan kauniilla käsialalla raapustettu ”RATAESTETUNTI kello 19” oli erehdyttävän tarkasti iskostettu tämän päivän ruutuun. Tuskaisesti voihkien mä olin törröttänyt siinä kalenterin edessä hyvän tovin, ennen kuin oli ollut pakko hyväksyä tämä kova kohtalo. Pirren tuntiahan mä en jättäisi väliin.

Ähistyäni sitten itseni Windin satulaan alkuillasta, mun tavoitteet illalle olivat aika matalalla. Tavoite yksi: älä putoa, niin kuin kahdella edellisellä Pirren tunnilla. Koska sen maastossa vesiesteeseen lentämisen jälkeen oli ollut jo tarpeeksi vaikeaa olla saamatta mitään hiekankyntäjä-lisänimeä. Tavoite kaksi: pääse yli edes yhdestä esteestä. Koska… no… eikös se ole tämän lajin tarkoitus?

Pirre ja Windi olivat kuitenkin tänään yksimielisiä siitä, että mua ei päästettäisi niin helpolla. Windi tuntui kutakuinkin yhtä kevyeltä ohjailtavalta kuin höyryjuna, ja Piritan suunnalta sanallinen ruoska pisti mut kuosiin kypärän nupista kantapäähän saakka. Mä en ollut uskaltanut sanallakaan nurista mitään mistään lihasjumeista, vaan salaa lämmitellyt ja venytellyt hampaat irvessä pahimpia lukkoja auki. Niin kai pitäisi oikeasti tehdä ennen joka ratsastusta, mutta toisaalta, niin kai hammaslankaakin pitäisi käyttää päivittäin. Ei sitä silti kukaan tehnyt.

Hammaslangat lähti mielestä aika äkäiseen, kun tunnin tehtävä alkoi. Mua innostutti ihan hurjasti kuulla, että me harjoiteltaisiin uusinnan ratsastamista tällä samaisella tunnilla – semmoisen hiomiset oli jääneet multa kyllä pitkäksi aikaa pölyyntymään lihasmuistin syvimpiin lokeroihin.

Me aloitettiin perusradan ratsastussa osissa, jotta ne painuisi paremmin mieleen. Siinä mun ja Windin ongelmat oikeastaan alkoivat – mä en kertakaikkiaan pystynyt pitämään pitkiä aikoja pohjeapuja yllä, koska tuntui että jalkojen lihakset syttyi jokaisella ponnistelulla tuleen, ja mä päädyin polttelua väistäen taipumaan jatkuvasti vähän vinoon. Mun matoilu otti Windiä päähän, eikä se todellakaan tullut kunnolla avuille. Ei siinä, en mäkään olisi tullut.

”Ottakaa kutos-seiska-linja uudestaan!” Pirre huuteli uskomattomalla kärsivällisyydellä meidän vedettyä suoraksi tarkoitettu esteväli aivan uudenlaiseksi S-mutkaksi. Ratsastuslihasten lämmetessä pahin vääntely alkoi jo hellittää, mutta paljon jäykemmältä olo yhä tuntui normaaliin verrattuna. No, hammasta purren ja suomalaisella sisulla, tästä rataharjoituksesta olisi paljon hyötyä syksyä varten.

Keskityin erityisesti istuinluihini ja pehmeään ohjasotteeseen, kun nostin uudelleen laukkaa kutosokserin päädystä. Vaikki kivisti, pidin pohkeet kannustavasti kiinni knabin kyljissä aina ponnistuspaikalle saakka, ja kutosen ylitettyämme tuijotin niin keskittyneesti yli seiskan keskikohdan, että voisi kuvitella pelkän tahdonvoiman jo riittävän.

”Paljon parempi!” Pirre huhuili mun helpotukseksi, kun Windi jäi nakkelemaan kiukkuissaan niskojaan mun pidätteille. ”Edelleen, suorempaakin teiltä on nähty. Sitä pohjetta ja istuntaa käyttöön vaan reippaasti. Jes, Rosa seuraavana sieltä!”

Tunti eteni tehokkaaseen tapaansa, pian pääsimme hyppäämään rataa kokonaisuudessaan. Kahteen kertaan me käytiin Windin kanssa koluamassa kentän kulmauksia raivoisan pomokeskustelun merkeissä, mutta kun rataan otettiin korkeutta ja vauhtia jatkuvasti enemmän, alkoi molempien keskittyminen pureutua enemmän asiaan. Kiukuttelustaan ja jähmeydestään huolimatta Windillä oli aina se sisäänrakennettu hyvä työmoraali, kun tuli esteisiin.

Meidän lähtiessä viimeiselle kierrokselle koko radan ympäri, mulla oli kova motivaatio saada hyvä päätös taisteluntäyteiselle tunnille. Armas aisaparini koetti ryöstää itseään käsistä jo ennen ensimmäiselle esteelle suoristumista, mutta mä otin ohjat napakasti takaisin haltuun – nyt mentiin meikäläisen säännöillä, ei Windin.

Rentoutin alaselän laukan rytmiin, ja suoristin tamman suuren rungon ykkösesteen edelle. Yksi, kaksi… ja yli mentiin niin että heilahti. Windi ponnisti hieman liioitellen – oltiinhan me Pirren kanssa yhteisymmärryksestä jätetty korkeutta aika paljonkin meidän maksimista tauon ja alkutunnin tahmeuden takia – mutta rytmi säilyi edelleen oikein hyvänä. Kakkospysty sujui ongelmitta, ja sen jälkeen reilu U-käännös takaisinpäin kolmosen sarjaesteelle. Vaikka mä en ehtinyt lyhentää knabin laukkaa aivan riittävästi, ja me ajauduttiin hiukan liian lähelle sarjan b-osaa, me suoriuduttiin siitäkin kunnialla. Rahnutin nopean kehun etukaaren eteen, ja käänsin katseeni seuraamaan nelosesteelle vievää linjaa. Kyllä tämä kivaa hommaa oli, sitten kun sujui.

Uusintarata ratsastettiin suoraan perusradan perään tässä viimeisessä vaiheessa, ja Pirre huikkaili tervetulleet muistutukset vielä toisen radan estejärjestyksestä. Annoin Windille ohjaa, ja siirsin pohjetta aavistuksen taaksepäin vaikuttamaan paremmin takaosaan – uusinnan puolella sai vähän revitelläkin.

Lopulta me laskeuduttiin hiekkaan kahdennentoista esteen paremmalla puolen, takana lopulta vain yksi ainoa pudotus, joka sekin tuli uusinnassa yhtätoista edeltäneen kaarteen venähdettyä. Mä olin tavattoman tyytyväinen, vaikkakin fyysisesti aivan poikki, ja taputtelin Windin nihkeää kaulaa niin että ohjat hölskyi. Pirrekin väläytti meihin päin aina niin reippaan hymynsä, ennen kuin päästi koko tunnin kalpealta näyttäneen Robertin näyttämään kynsiään samaiselle, meidän juuri tahkoamalle radalle. Esteope nyökäytti hyväksyvästi, ja kutsui meidän suoritusta ”työvoitoksi”, kääntyen sitten tarkkailemaan Robertia.

Työvoitto. Sitä paremmin en olisi osannut sitä itse kuvailla.


Iso kiitos tunnista! Mä tykkäsin tuommoisesta pohjiksesta! Henkilökohtainen osuus oli kiva lukea ja saada inspiraatiota maksuun

[Anni]

Laila liikkui uraa pitkin letkeässä ravissa. Mulla oli edelleen se sama innostunut fiilis, joka oli vallannut mut ilmoittaessa itseni tälle tunnille. Alun perin tämän oli ollut tarkoitus olla ensimmäinen hyppykerta Lailalla, mutta sitten olin extemporena ilmoittanut meidät seurakisojen pikkuluokkaan ihan kokeilumielessä. Onnekseni en ollut katunut päätöstäni, sillä Lailan pientä alkujännitystä (tamma oli yrittänyt mennä ekalle esteelle takaperin mielikuvitusmörköjen vuoksi) lukuunottamatta rata oli sujunut ihan kivasti ja suunnitelmieni mukaan. En ollut ratsastanut aikaa vaan pyrkinyt tekemään siistin, hallitun suorituksen tunnustellen Lailan menoa esteillä.

Melko vapaiden alkuverryttelyjen jälkeen Piritta - Pirre, miksi tallilaiset naista nyt kutsuivatkaan - otti ohjat käsiinsä ja kertoi meidän tutustuvan aiemmin opettelemaamme rataan ensin paloissa ja vasta sitten ratana, joka sekin pilkottaisiin ensin perusrataan ja uusintaan.
Tein pienen puolipidätteen ja nostin laukan. Edellinen ratsukko oli lähestymässä estettä, joten tein suurehkon voltin hakien Lailan laukkaa pyöreämmäksi.
"Tuu vaan!" Piritta huikkasi. Ratsastin päädyn läpi katse tiukasti ensimmäisessä esteessä. Laskin mielessäni viimeiset askeleet esteelle ja myötäsin antaen Lailalle tilaa hypätä. Snadisti vasemmalle kaartuva linja sujui ihan ok, vaikka Laila päättikin ponkaista jälkimmäisen esteen yli hieman odotettua kauempaa. Ehdin kuitenkin mukaan hyppyyn, vaikka se tarkoittikin röhnöttämistä tamman kaulalla.
"Ylävartalo pystyyn! Näin pienillä esteillä riittää pienempikin myötäys!" Pirre napautti samantien. Siirsin pärskivän Lailan hetkeksi käyntiin, mittaillen katseellani sarjaa, jonka hyppäisimme seuraavaksi. Tamma tuntui tänään mukavan eteenpäinpyrkivältä, eikä kyttäilystä ollut tietoakaan.

Sarja oli sujunut kisoissa ja sujui nytkin. Kun lähestymisen a-osalle sai natsaamaan, b-osa sujui yleensä kuin itsestään. Okserille menin taas varmistelemaan liikaa sukeltelemalla ja siitä seurasi automaattisesti noottia. Tästä viisastuneena mä myötäsin lopuille esteille hillitymmin, saaden ratsastettua lähestymiset aikalailla kohdilleen.
"Noniin, sitten tulette perusradan! Pidetään sama järjestys kuin äskenkin", Pirre huuteli ohjeita. Inkerin lähtiessä radalle mä aloin koota ohjia takaisin käteeni. Laila oli samantien tarjoamassa laukkaa, mutta mä pidättelin tammaa vielä hetken. Inkerin ja Ruusun ylitettyä toiseksi viimeisen esteen hurjalla vauhdilla nostin laukan ehtiäkseni lähteä radalle heti ratsukon selviydyttyä viimeisestä esteestä.
"Vaikka esteet ovatkin vähän nousseet, muista jättää sukeltelut sikseen!" Pirre huikkasi lähestyessäni ensimmäistä estettä. Nyökkäsin päättäväisenä: mulla oli sellainen palo näyttää mun taidot esteopelle, ettei tosikaan.
Ensimmäisen linjan ratsastin samalla tavalla kuin aiemminkin, eikä sen kanssa ollut ongelmia. Ennen sarjaa otin pienillä kierroksilla käyvää Lailaa vähän kiinni, mutta pari metriä ennen a-osaa hölläsin ja annoin tamman sujua, pitäen pohkeet visusti mustankimon kyljissä. B-osalla käänsin katseeni okserille saadakseni Lailan alas oikeassa laukassa. Matka jatkuikin sujuvasti ja okserille tamma väläytti sellaisen hypyn, jota olin vähän odotellutkin - nyt hommassa alkoi olla jo hyppäämisen makua. Vitosesteelle Laila halusi välttämättä ottaa vielä puolikkaan askeleen, jonka johdosta olin menossa yli noin sekunnin tammaa aiemmin. Sain kuitenkin pidettyä tasapainoni, vaikka jouduinkin esteen jälkeen hieman jarruttelemaan innostunutta puoliveristä. Seuraavat kaksi estettä ylittyivät melko vauhdikkaasti, mutta tyylipuhtaasti. Ohjasin innosta pärskivän Lailan okserille, jonka tamma leiskautti jälleen sellaisella hypyllä, johon rata oli hyvä lopettaa.

Uusinta oli melko simppeli, varsinkin erikseen vedettynä. Mä ratsastin automaattisesti Lailaa hieman enemmän eteen, pitäen menon kuitenkin kontrollissa. Säästelin tammaa kuitenkin viimeistä rataa varten, jolle lähdinkin tyynenä, mutta samalla päättäväisenä.
Vaikka tavoittelin niin pudotuksista puhdasta kuin tyylipuhdasta suoritusta, tein pieniä muutoksia. Perusradalla en lähtenyt nipistämään käännöksistä pois senttiäkään - huolehdin vain laukanvaihdoista esteiden päällä, niin homma sujui niin kuin olin ajatellutkin. Uusintaa aloittaessani annoin Lailan venyttää askeltaan, vaatien tammaa kuitenkin pysymään avuilla pitäen puoliverisen huolellisesti ohjan ja pohkeen välissä. Sain nipistettyä usinnan ensimmäiseltä linjalta yhden laukka-askeleen pois antamalla Lailan sujua reilummin eteen. Käytin päädyn huolellisesti hyödykseni saaden suoristettua tamman hyvin esteelle numero 11. Katse visusti viimeiselle esteelle hyvissä ajoin käännettynä sain Lailan kaartamaan heti esteen jälkeen oikealle sen sijaan, että tamma olisi yrittänyt posottaa okserille. Yksi, kaksi, kolme, hyppy. Laila venytti itsensä kauniisti viimeisen esteen yli korvat hörössä.
"Ja noin! Eipä näkynyt turhaa sukeltelua!" Pirre huikkasi pieni hymy huulillaan. Siirsin puhisevan Lailan raviin, kumartuen rapsuttamaan tamman kevyesti hionnutta kaulaa. Mä olin varma, ettei meidän estetunnit jäisi tähän.

[Emmy]

Rämähdin päin estetolppaa. Kuutin ohjat karkasivat käsistäni ja lysähdin hiekalle. Ilmat olivat puristuneet pihalle keskelle selkää kohdistuneen iskun jäljiltä ja jäinkin kyljelleni maahan haukkomaan henkeä. Keskivartaloa kivisti samalla kun yritin kerätä tyhjiksi puristuneisiin keuhkoihin ilmaa.
-Emmy?! Sattuko! kuului pelästynyt ääni, jonka seurauksena vasta tajusin, että maatessani maassa liikkumatta en antanut kovin hyvää kuvaa.
Keräsin vielä sekunnin ilmaa keuhkoihini ja nousin sitten istumaan. Viereen oli kyykistynyt huolestuneen näköinen Pirre, jolla oli Kuutti toisessa kädessä.
-Sattuko? Pirre kysyi uudestaan.
-Ei, ilmat vaan lähti pihalle. Oon ihan kunnossa, kähisin erityisen vakuuttavasti.
-No istu hetki ja hengitä, nouse ylös kun pystyt, Pirre sanoi ja taputti minua olkapäähän.

Hengitin syvään muutaman kerran ja nousin sitten ylös. Pirre auttoi minut takaisin Kuutin selkään ja patisti samalle tehtävälle uudestaan. Otin Kuutin avuille, laukkasin muutaman ympyrän ja suuntasin sitten uudestaan kohti kohtalokasta sinistä sarjaa. Pidin Pirren ohjeet mielessä ja pohkeet kiinni sekä ohjat tuntumalla. Laskin mielessäni askeleet ja Kuutti ponnisti ensimmäiselle esteelle hyvältä etäisyydeltä. Pidin pohkeet hyvin kyljissä esteiden välillä ja huomioin erityisesti oikean pohkeen, jolle puolelle Kurbus oli viimeksi livistänyt. Tällä kertaa pääsimme b-osastakin yli. Taputin Kuuttia ja siirsin sen käyntiin.
Tippumisen seurauksena adrenaliinin jyllätessä kehossa, kädet vielä tärisivät ja tuntui, että olisin juossut mailin. Sainkin hetken huilaustaukoa, kun Pirre käski Annin ja Lailan seuraavaksi samalle tehtävälle.
Päästin Kuutin ohjat pitkiksi ja yritin tasoittaa hengitykseni ja tykyttävän sydämen.

Tulimme vielä muutamaa tehtävää ja sitten rupesimme tulemaan ratoja. Seurasin katseellani Cellan ja Windin suoritusta perusradalla. Windi oli selvästi saanut tuoreen lähetyksen tammahormooneja ja pisti Cella-raukan totisesti koville. Cella sai painittua Windin kanssa radan läpi. Korkeuden noustessa parin keskittyminen ja suoritus paranivat ja viimeisimmässä korkeudessa Cella väläytteli Windistä aika loistaviakin pätkiä esille.
Lopulta punakka ja hikinen Cella sai luvan löysätä yhtä hikisen Windin ohjat ja minut komennettiin Kuutin kanssa ruuvipenkkiin.
Keräilin Kuutin ohjat ja herättelin sen töihin. Pirre pyöritteli silmiään kädet lanteilla. Ilmeisesti tällaiset toimenpiteet pitäisi tehdä ennen kuin tuli komennus esteille.

Rata alkoi hieman kehnosti, otettuamme ensimmäiseltä esteeltä puomi mukaan, mutta possupystyllä sain keskittymiseni takaisin ja sarjalle tulimme jo hyvin, enkä antanut Kuutille aihetta heittää minua toistamiseen maneesin hiekkaan.
Seuraavat okserit ylitettiin ilman ongelmia, mutta pinkin okserin jälkeen meinasin kadottaa suunnan ja siksi käännös kutoselle jäikin tiukaksi ja Kuutti pudotti raviin.
-Emmy aivot kehiin! Pirre huikkasi kiukkuisesti kentän keskeltä.
Sain nostettua uuden laukan ja jatkettua ilman volttia radan loppuun.

Sain Pirreltä kovan palautteen radan muistamisesta. Nainen korotti esteitä ja saimme tulla homman uudestaan. Nyt muistin kaikki tiet ja esteet pysyivät ylhäällä. Aika tyytyväisenä siihen suoritukseen hidastelin Kuutin käyntiin.
Vielä yhdessä korotetussa korkeudessa tulimme radan. Ekalle esteelle iski rimakauhu, jonka tartutin Kuuttiin ja kielsimme sille.
-Älä kato estettä vaan sen yli! Pirre sanoi. –Silloin korkeus ei kauhistuta. Sitä paitsi, nämä ei oo ees korkeita, joten kerää ittes, Pirre lisäsi ja virnisti.
Huokaisin, nollasin tilanteen ja tulin uudestaan. Pidin Pirren vinkin mielessä ja katsoin esteen yli. Pääsimmekin ensimmäisen esteen yli ja loputkin ihan mallikkaasti paria ponnistuspaikkavirhettä lukuunottamatta.
-Hyvä, sehän alkaa sujumaan, Pirre kehui.
Taputin Kuuttia ja löysäsin jälleen ohjat Annin nostaessa laukan ja suunnatessa radan ensimmäiselle esteelle.

Talutimme hevoset maneesista talliin pienen sateen ripsiessä tummalta taivaalta.
-Emmy leipoo meille vissiin kakkua! Inkeri totesi ilkikurisesti taluttaessaan Ruusua kohti aittaa.
-Niinpä! Saako esittää toiveita, Cella sanoi ja kääntyi virnistämään.
-Saa, mutten lupaa kuunnella niitä, heitin takaisin.
Kiiruhdimme kovenevan sateen alta sisälle talliin. Jokainen hajaantui käytävällä ympärille tallia, kuskatessaan oman ratsunsa oikeaan karsinaan.
Kiepautin Kuutin karsinaan ja suljin oven. Ryhdyin purkamaan varusteita. Nostin satulan ulos telineeseen ja suitset naulaan. Suin ponin ja setvin sen harjan, joka oli ehtinyt estetunnin tiimellyksessä jo sotkeentua.

Nostin satulan ja suitset käsivarsilleni ja talsin satulahuoneeseen. Kun olin saanut varusteet pois käsistäni, riisuin kypärän ja turvaliivin. Haroin hikiset hiukset pois naamalta ja tunnustelin iskua ottanutta selkääni. Selkä ei tuntunut kipeältä, kiitos turvaliivin, mutta epäilin, että huomenna sitä koristaisi kämmenen kokoinen mustelma. Nimittäin, kuten Henri aina tapasi sanoa, sain mustelmia kuin pieni persikka.



Maksut tähän asti ok ja lisätty listaan. Loput maksut lisätään itse omaan listaan.

[Robert]

Frank.

Kökötin tuntilistojen edessä ja laskin ulos henkäyksen, jota en ollut edes tajunnut pidätteleväni. Itse opettajatarta ei näkynyt missään, mutta jos olisin voinut, niin olisin varmaan käynyt rutistamassa sitä kiitollisuudenvelassa tai jossain. Frank, tallin varmasti turvallisin tuntimopo, oli ollut mun salainen ykköstoive. En ollut tosin esittänyt sitä kellekään, joten oli silkkaa onnea, että se komeili siellä mun nimen perässä.

Lainamopo oli jo heti kättelyssä oikein mukava. Se ei evääkään liikuttanut koko hoitosession aikana, kunhan vain kökötti ja välillä vaihtoi lepuutettavaa takajalkaa toiseen. Mä odotin ja odotin ja odotin koska joutuisin tekemään jonkun ninjamaisen sivuloikan välttääkseni mustelmat, mutta ei. Kärpäskimo oli kuin meikä sunnuntaiaamuna—puoliunessa ellei jopa puolikuollut. Kyllä siitä jotain pieniä elomerkkejäkin irtosi: se nojautui kosketukseen, sulki silmänsä kun sitä rapsutti otsatukan juuresta, pukkasi päällään hellästi kun rapsutus taukosi.

"Mä oon vähän kateellinen Loviisalle", mutisin melkein vastapäätä Lailaa laittavalle Annille.

"No kui", se totesi, "miks muuten meet Frankilla etkä Harrylla?"

"Harry sai slaagin viimeks kun joku yritti sitä kavaleteille. Kompastu melkein itteensä ja rynni sitten ulos kentältä", kohautin olkia ja vedin samalla suitset kärpäskimon lainaratsuni päähän. Kuinka mukavaa, että kerrankin ylettyi korjaamaan korvat kohdilleen ja otsatukan pois nahkan alta. Kyllä Harrykin oli yleensä kiva ja laski päätään sen verran, että sinne yletti, mutta sitten se yhtäkkiä koko homman unohtaen nosti päänsä ja meinasin aina itse ottaa rakettilähdön tallin kattoon siellä korvissa roikkuessani.

"Aivan", Anni vastasi hitaasti, "ihan hyvä syy."

"Ehkä mä täältä löydän jonkun hurjapään, joka haluaisi lähteä uudelleenkouluttamaan sitä kelpo esteratsuksi. Suostuiskohan Piritta? Noihan on Ransun kaa melkein samannäkösiä jos on puolisokea ja hevoset vierekkäin takalisto katsojaan päin?"

"Voithan sä aina kysyä", tyttö virnisti, ja mäkin naurahdin. Niin. #HartsaEstehevoseksi2015. Ottaisikohan tuulta alleen?

Rento tunnelma katosi sillä hetkellä kun mä olin heivannut itseni ratsun selkään ja kiersin uraa vielä jalustimia fiilistellen. Emmy ystävällisesti kuiskutti mulle heti alussa, että lyhennä nyt herraisä noita sun jalustimia. Lyhensin. Pohkeisiin koski ja olin varma, että nilkka venähtää kaiken kantapääpinnistelyn myötä. Pirreltä tuli komento, että ei olla koulutunnilla, nyt estejalkkarit. Lyhensin vieläkin, ja olo oli kuin laukkaratsastajalla. Jostain selkäytimestä siihenkin istuntaan tuli joku tietynlainen rentous, aivan kuin mun kroppa tiesi mitä teki. Lihasmuistiksikin kai sanotaan.

Alkuverryttelyjen jälkeen Piritta selitti ensimmäistä estetehtävää. Mun korvissa kohisi ja jännitys velloi vatsassa, mutta Frank ei korvaansakaan lotkauttanut. Harry olisi tässä vaiheessa aistinut jännityksen ja ollut kuin viulunkieli. Taputin ruunaa kaulalle kiitokseksi, ja se vain jatkoi turvallista tallustamistaan uraa seuraten.

"Okei, toi oli parempi", opettaja kehaisi jotakuta—oliko se Anni? Vai Rosa?—käsivarret puuskassa kääntäen sitten vähintään pelottavan katseensa muhun, "tulitko jo?" Pudistin päätäni uralta ja tein täysin tarpeettoman puolipidätteen, johon Frank reagoi kokoamalla laukkaa vähän lisää. "Se on kun laastarin repäisi, kerran kirpaisee ja that's it. Niin, ja päästä vähän sitä ohjaa kädestä, ollaan menossa kohta uusintaan eikä kouluradalle", Pirre hymähti ensimmäiseksi esteeksi valittua pystyä kohti viittoen.

Niin kai sitten. Frankin laukka rullasi vähän rennommin ja heti kun ohjasin sen linjalle, sen pää nousi ja korvat heittivät tötterölle, jotka vuorotellen kuulostelivat mua ja vuorotellen lähestyvää estettä.

Este tuli, este meni. Mitään erikoista ei tapahtunut. Frank ponnisti, ylitti, laskeutui. Jatkoi rentoa laukkaa ja kaarsi kiltisti uralle seinän tullessa vastaan.

"Hyvä, ens kerralla parempi tuntuma esteen päällä ja sen jälkeen äläkä purista polvella liikaa", Piritan ääni tuli kuin jostain merenpohjasta kun mä nautin mun euforisesta adrenaliiniryöpystä. Joku toinen hyppäsi esteen, Piritta kommentoi. Sama kaava jatkui, kunnes mä huomasin taas kaartavani linjalle. Mitään ohjeita oli vieläkin vaikea sisäistää, mutta kaikki tuli kuin selkäytimestä.

Frank teki hyvää mulle. Se ei lähtenyt esteen jälkeen keräämään sellaisia kierroksia, että mä sain olla suunnilleen kuolainrenkaassa kiinni välttääkseni koko ponin ilmaan lähtemistä. Se ei hyökännyt esteelle, se ei liioitellut hypyissään, se ei nakellut päätään kun oltiin eri mieltä ponnistuspaikasta. Tehtiin radanpätkää sieltä ja radanpätkää täältä, ja esteet pysyivät mukavalla korkeudella.

Kun oli tehnyt yksittäisiä tehtäviä, oli ollut vaikea muistaa, että ne olivat osa rataa, jonka etukäteen opettelu oli saanut mun vatsan vellomaan. Inkeri pääsi radalle ensimmäisenä, olihan sillä tunnin ainoa Oikea Poni. Seurasin kaksikon meininkiä nahkahanskan peittämä käsi suunnilleen suun edessä. Ruusu näytti vähintäänkin ohjusraketilta, jonka kamikazelentäjäksi Inkeri ei ollut tietänyt joutuvansa. Tai, no, eihän niiden meininki sitten lopuksi kamalan kamikazetta ollut.

"Hyvä sä, hyvä Ruusu", Piritta kehaisi tyytyväisenä tunnin pienimmän ratsukon hoidettua hommansa ihan mallikkaasti. Rouva Esteope tarkensi vielä jotain tiettyä väliä ja kuinka siinä oli pysynyt hyvä tahti tai jotain, ja samalla se nosti pystyä tuolta ja okseria täältä, käskyttäen mua valmistelemaan.

"Mulleko sä niitä nostat? Ootko ihan varma?" kysäisin varovasti keräillessäni ohjia paremmin käsiin. Frank valpastui, mutta ei lähtenyt turhia kiirehtimään vaan jäi odottamaan lisäkäskyjä. Piritta heilautti kättään ääääh-meiningillä.

"Mä en oo kuitenkaan hypännyt moneen vuoteen, ne oli ihan hyvällä korkeudella", ehdotin vähän kovemmalla äänellä, saaden varmuutta epävarmuudestani.

"Sulla on osaava hevonen alla ja itekin osaat, nää ei ole kuin sen kymmenen senttiä edellisistä esteistä. Frankille nää on ihan lasten leikkiä, ja ovat joskus olleet sullekin. Radalle vaan", nainen käskytti tomeralla äänellä. Mä en uskaltanut enää rutista vastalauseita, vaan nielaisten nostin laukan ja suuntasin kohti ensimmäistä estettä. Frank kulki tasaista vauhtia, ja tunsin, kuinka se oli mun hallinnassa. Ei ehkä sellaisella "kuin ihmisen mieli" -tavalla, vaan sellaisella luotettavalla tavalla. Että jos nyt yrittäisin kääntää sen pois linjalta, niin se kääntyisi eikä rynnisi kohti estettä joka tapauksessa.

Silti jäin nyppimään, jarruttelemaan, hidastamaan. Frank könysi yksinkertaisesta pystystä yli siitä huolimatta ja jatkoi sen kummempia loukkaantumatta kohti seuraavaa. Teki mieli anella siltä anteeksiantoa tai jotain. Ainakin pahoitella kamalaa lähestymistä, kiittää pelastamisesta.

"Anna hevosen edetä! Laske laukkaa, keskity ponnistukseen", Pirre opasti jostain kaukaisuudesta kun ylitettiin kakkonen paljon sujuvammin estevälin oltua niin lyhyt, etten ehtinyt turhaa sählätä ja sotkea hevosen omaa rytmiä. Alastulo olikin yhtä sekamelskaa, mun ohjeiden puutteen vuoksi Frank oli jatkamassa vasemmalle ja mä olin ainakin kaksi askelta liian myöhässä lähtemässä oikealle. Ruuna tiputti raville ja musta tuntui, että jos mulla olisi ollut alla Harry, se olisi sotkeutunut omaan koipiinsa tässä vaiheessa. Mutta ei Frank, se korjasi laukan oikeaksi ja antoi anteeksi mun epämääräiset painoavut. Sain sille seuraavan esteen, sarjan, näköpiiriin ja päätin, että nyt en häsellä.

Sarja suoritettiin kunnialla, ja sieltä löytyikin hyvä rytmi. Tajusin, että jos näytin vain suuntaa ajoissa, niin Frank osasi huolehtia lopuista tekijöistä ihan itse. Ei päästy kuin 6-7 -linjan yli kun Pirre huokaisi.

"Kiva, että luotat Fränkkiin, mutta te ootte ratsukko, pitää toimia yhdessä! Vaikka nää onkin helppoja esteitä niin sun pitää olla reilu ja auttaa sitä vähän enemmän!"

Aivan. Joo. Joojoo.

Uusintaradalle löytyi ihan erilainen rytmi vaikka laukka pysyikin samana: tasaisena, varmana, tahdikkaana. Keskityin vähemmän pikkutekijöihin ja enemmän suureen kokonaiskuvaan. Jos tullaan tälle esteelle näin, niin voidaan mennä tolle esteelle noin. Tässä pidätän, tuolla päästän. Pakkomielinen kantapäiden alastyöntäminen ja varpaiden menosuuntaan pitäminen korvautuivat silmämääräisesti arvioiduilla esteväleillä ja niihin laukkojen laskemisella. Parveilevat ajatukset oli yksinkertaisesti pakko koota ja keskittää tekemiseen, eikä jäänyt aikaa stressata yksityiskohdista.

"Nää vikat oli hyviä", Pirre totesi lopulta ja mä muistin taas hengittää adrenaliinin puskiessa tiensä läpi mun verisuoniston. Taputin kärpäskimoa esteratsuani kaulalle ja siirsin sen letkeään raviin. Hevonen vaikutti ihan tyytskäriltä vaikka ratsastaja olikin yrittänyt ensin liikaa ja sitten liian vähän. Ravi kuoli käynniksi seuraavan ratsukon siirtyessä tehtävän pariin ja opettajan terävän katseen alle, ja mä en voinut olla olematta kateellinen Loviisalle.

Varsinkaan kun joku pieni ajatus alitajunnassa muistutti, että hei, sähän rakastit tätä puuhaa joskus.

[Inkeri]

Pirittan tunnille meno sinä päivänä kaiveli mieltä; mulla kun sattui olemaan esteopea kohtaan henkilökohtaisuuksia hampaankolossa. Mutta mun tapoihin kuului, että estetunteja ei peruta - eikä muitakaan, joten sieltä mä sitten lopulta löysin itseni, keskihalkaisijalta kaarrossa jalkkareita säätämässä. En tosin Siirin selästä, mikä tosin oli ihan arvattavissa. Mun ratsunani oli Ruusu. Ruunikko, joka herätti meitsissä jäätäviä ennakkoluuloja. Ensinnäkin se oli suokki. Suokit ja mä ei kertakaikkiaan tultu millään lailla toimeen. Humustakaan mä en tykännyt, Huiskasta puhumattakaan. Ruusu oli kyllä selvästi niitä kahta ponimaisempi, mutta suomenhevonen se silti oli.

Ponista huomasi, että se oli ihan intoa täynnä. Alkukäyntejä tamma ei olisi millään halunnut mennä käynnissä vaan yritti vaivihkaa sipsutella pienillä raviaskelilla menemään, korvat hörössä ja pää pilvissä. Otinkin nopeasti ohjat tuntumalle ja tein uralla parit pysähdykset ja peruutukset, että saisin Ruusuun edes jonkinlaista kontrollia. Varsinaisen alkuverkan aikana se sitten rentoutui jo vähän paremmin, vaikka mä olinkin aina ollut tosi huono tekemään itsenäisiä alkuverkkoja - tai ylipäänsä mitään itsenäistä. Hoitajauran aikana se taito oli kyllä parantunut, mutta oli mulla silti paineita, kun maneesi oli täynnä parikymppisiä, jotka osasivat kaiken about viisimiljoonaa kertaa paremmin. Seurasin Robertin ja Frankin tekemiä kuvioita sneakysti kenenkään huomaamatta - ja jouduin pulaan, kun se meni säätämään jalkkareitaan kuudeksi vuodeksi. Ihme kouluratsastajahienostelija.

Kävimme kaikki esteet läpi yksitellen tai kaksitellen - siis siten, että otettiin radasta yksittäisiä esteitä tai sarjoja, joille lähestymistä harjoiteltiin ennen varsinaista radanhyppäystä. Ensimmäisenä oli vuorossa kaksi pystyä ja niiden välinen kaareva linja. Mulla ei ollut mitään hajua, kuinka monella laukka-askeleella Ruusu selviäisi, enkä edes ehtinyt (tajunnut) kysyä, koska mä olin ensimmäisenä vuorossa. Nojes.

Homma oli ohi nopeammin kuin mä ehdin silmää räpäyttää. Ruusu oli ihan liekeissä. Tai no, en mä tiedä. Laukka pomppi enemmän ylös kuin eteenpäin, enkä mä ollut enää varma, oliko mun alla hevonen vai jänis. Koska mun kaikki keskittyminen meni lähinnä siihen, että ylipäätään pysyin selässä siinä kyydissä, ei etäisyyksistä ja lähestymisistä tullut yhtään mitään. Joten, pomppivan laukan lisäksi Ruusu hyppäsi myös esteet kymmenen kilometrin päästä sellaisilla loikilla, että oksat pois. Eikä ollut muuten kaukana kentän hiekan maistelu.

Ja sitä jatkui koko tunti. Mua nauratti tilanne kaikessa jäätävyydessään. Kaiken lisäksi, että oli muutenkin vaikeuksia pysyä selässä, mulla oli jäänyt Siirin kanssa hyppäämisestä päälle mielikuva, että kevyt esteistunta on must, jotta poni pääsee käyttämään selkäänsä kunnolla.

"Inkeri, istu painavas... raskaast... TIIVIISTI satulassa, älä päästä takapuolta irti", Piritta neuvoi. Kuulin Cellan suunnalta jotain epämääräisiä tirskahduksia, jotka jätin huomiotta keskittyessäni varsinaisen radan hyppäämiseen. Kaikki suklaakilot hyödyntäen sain kuin sainkin jopa pari onnistumista.

[Rosa]

Tunti oli ollut ohi jo muutaman tunnin, kun me yhdessä Odelien kanssa astuttiin sisään maneesin katsomoon ja istuttiin alas täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Olin nimittäin luvannut naiselle kertoa yksityiskohtaisesti, kuinka meillä oli Alexin kanssa sujunut, kunruuna oli ollut taas vähemmällä liikunnalla jokusen viikon. Vaikka Odelie hymyili minulle ystävällisesti mua jotenkin karmi istua serkkuni kanssa ensimmäistä kertaa Seppelehistorian aikana kahden. Kun olisin seisonut alasti metsästäjien edessä, mutta sitä en olisi koskaan paljastanut etäiselle serkulleni. Sitä kuinka suomalaiselta hän vaikutti.

"Niin että alota vaan", Ode hymyili mulle ja minä havahduin unelmistani ja pohdinnoistani.
"Niin siis tota joo", selvensin kurkkuani. "Lähetään siitä, että Alex oli taas kerran vähän sellaisella levottomalla tuulella, että se tuntui keskittyvän enemmän kaikkeen muuhun paitsi siihen mitä olisi pitänyt tehdä. Sen huomiota oli todella vaikea saada kiinnittymään siihen mitä oltiin tekemässä, kun olisi ollut paljon kivempaa tehdä kaikkea muuta. Se oli kyllä jo karsinassa sellanen, että meinasi juosta alta, eikä meinannut päästää selkään, mutta hengissä mä olen vielä."

"Heti alkukäynneissä Alex teki kyllä sitten selväksi sen, ettei sitä kauheasti innostanut työskennellä, että me liikuttiin enemmän sivusuuntaan kun eteenpäin. Piritta huusi aikalailla pää punasena, kun en saanut pohkeita millään läpi ja keksinkin sitten alottaa aina uusiks kentän keskeltä. En tiedä, ymmärsikö se silloin mun olevan tosissaan tän jutun kanssa, mutta taipunut se ei kuitenkaan meinannut millään. Tai no taipui se sitten, kun vaadin niin paljon kun aivoista lähti siihen mahdollisuutta. Se vaan on niin luupäinen hevonen, etttä Kössikin ois antanut tossa vaiheessa jo periksi", henkäisin dramaattisesti.
"Saitko sen kuitenkin heti alkuun käynnissä kuulolle?" Odelie kohotti kulmiaan.
"Ainakin jollain tavalla se tais kuunnella, taipumisesta ei kuitenkaan ollu tietoa", naurahdin, samoin teki Ode ja heilautti täydellisiä kiharia hiuksiaan.

"No ravissa tultiin sitten siihen, että Alexilla tais herätä joku lamppu, että 'hei onhan mulla ratsastaja täällä selässä'. Meidän työskentely alkoi näyttämään työskentelyltä pikku hiljaa, mutta ravissa sille iski myös joku todella kieroutunut tapa yrittää lähestyä esteitä ja jos en olisi saanut sitä pidätettyä, se olis alkanut hyppäätään", pyörittelin silmiäni.
"No oho, toi onkin jo uutta", Oden silmät pyöristyivät.
"Joo. Laukannostot suju meiltä niin hyvin, että mä tiesin heti jonkun olevan vialla. Hyvä etten luottanut sen kiltteyteen, koska heti kun me alotettiin ensimmäiset esteet lämpäksi niin se alkoi koikkelehtimaan kun kana jolta on leikattu pää", totesin ja Ode kikatti siihen väliin. Ilmeisesti tämä ei sitten ollut uusi juttu.

"Vasta sitten kun mä vaan myötäsin ja annoin sen hypätä vähän niin kuin vapaalla mielellä, se alkoi tuntumaan jollain tavalla järkevältä ratsulta. Mitään puhdasta jälkeä meidän hyppäämisestä ei todellakaan tullut, mutta kyllä Pirre ehti ehkä viis minuuttia olla huutamata mulle ja mitä pidemmälle päästiin, sitä paremmaksi meidän työskentely ehkä kävi. Saattoi se johtua siitä, että Alex alkoi uupu, mutta kyllä se loppuradanki aloitti aina tosi innokkaasti ja rauhoittui loppua myöten silleen, että ehkä me saatiin tunnin aikana silleen yks puhdas hyppy", nyökyttelin päätäni. Alexin kanssa estetunnilla meneminen oli aikalailla mielenkiintoinen kokemus.
"Ja anna mä arvaan, loppuravit ja käynnit meni hyvin?" Ode virnisti mulle tietävästi.
"mistä arvasin", naurahdin.

Kiitos tunnista!