Loeken Hoitokirja

[Anne]

Loeke





--> Sivulle
Hoitajana Pihla

[Pihla]

Kohtaaminen

sunnuntai 17.5.2015

Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Niin paljon oli tapahtunut pienen ajan sisällä. Talliin oli muuttanut peräti kolme uutta hevosta, Hestia ja Pella olivat muuttaneet pois, hoitajia vaihtunut ja myös minä olin vaihtanut uuteen hoitohevoseen. Pella oli siirtynyt pihattoon viettämään eläkepäiviään, eli pääsisin koska tahansa näkemään sitä.

Loeke kuulosti suuhuni liian viralliselta, ei yhtään sellaiselta pullaponilta. Eihän Loeke ollutkaan poni, vaan se ylitti juuri ja juuri hevoskoon rajan. Anne oli kuitenkin vakuuttanut minulle Loeken olevan todella kiltti. Sen kanssa minulle aukeni mahdollisuuksia, mahdollisuuksia kehittyä eteenpäin. Saatoin vain kuvitella muiden tunteet, kun olin noin vain noussut Loeken hoitajan paikalle, niin sanotusti jonon ohitse. Omatuntoani helpotti se, että talliin oli tullut muitakin lupaavia hevosia. Hoitajahautkin olivat auenneet, mikä tarkoitti talliin tulevan uutta eloa. Saatoin vain miettiä, millainen tohina lopulta oli, kun uudet hoitajat aloittaisivat. Muutenkin talli oli täynnä hälinää.

Siirryin satulahuoneen puolelle. Pellan varusteet oli viety ponin mukana ja paikalla oli jo uusia varusteita. Pian löysin Loeken nimilapulla varustetun kohdan ja nappasin siitä riimunarun mukaani. Kuvittelin ruunan olevan niin aamusta laitumella.
”Moikka Pihla!” kuului tuttu ääni selkäni takaa. Clara oli tullut hakemaan jotain satulahuoneesta.
”Moi! Itse asiassa mun pitikin kysyä sulta yhtä juttua, vaihdoitko säkin hoitoheppaa?” kysyin nopeasti, ennenkö Clara ehti sanoa mitään väliin. Blondi nyökkäsi:
”Jep, Cottonessa on mun uusi suojatti!”
Äänestä saattoi kuulla pientä ylpeyttä.
”Kuka se niistä uusista on?” naurahdin.
”Sellainen harmaajouhinen pieni läsipäinen tamma,” Clara kuvaili. Puistelin päätäni, koska en keksinyt ketään.
”Mennään hakemaan hepat niin näet!” Clara huudahti. Hän oli selvästi äkännyt käsissäni olevan riimunarun. Nyökäytin myöntymisen merkiksi. Oli aina kiva tutustua uusiin hevosiin.

Hiekka rahisi kenkiemme alla, kun kävelimme laitumia kohti. Vaikka juttelimme niitä näitä, tunsin vatsanpohjassani outoa tunnetta. Aivan kuin minua olisi jännittänyt, vaikka olin toki nähnyt Loeken jo ennemminkin. Jännittikö minua siirtyä niin upean unelmahevosen hoitajaksi? Olihan se aika suuri juttu siirtyä aitan porukasta tallin vilinään. Samalla asia myös hirvitti minua.

Tuijotin herasilmäistä ruunaa silmiin. Katse oli lempeä. Sulin siihen paikkaan. En osannut kuvitellakaan millainen hurmuri ratsuni oli todellisuudessa! Nappasin päitsistä kiinni ja laitoin riimunarun paikoilleen. Loeke lähti kiltisti perääni. Clara näytti odottelevan meitä jo Cottonessan kanssa.
”Sehän on nätti!” huudahdin nähdessäni tamman. Yllätyin kuitenkin sen koosta. Cottonesssa oli suurin piirtein Pellan kokoinen. Clara nyökkäsi ja selitti sitten:
”En mä nyt tästä enää kovin paljoa kasva, kun enhän mä välttämättä olisi Walmallekaan kasvanut liian pitkäksi!”
”Te olitte kyllä huippukaksikko, en mä osannut odottaa sun lopettavan Walman kanssa,” sanoin hiljaa avaten laitumen portin. Loeke käveli perässäni oikein mallikkaasti. Jos ruuna olisi ollut ihminen, se olisi ollut varmasti koulun suosituin poika, jolla komeili hymypoikapatsas takan reunalla.

Päästin Loeken karsinaan. Ruuna alkoi hamuta taskujani. Se taisi arvata siellä olevan porkkananpaloja. Avasin vetoketjullisen taskun ja lahjoin Loekea muutamalla porkkanalla. Ruuna jäi rouskuttamaan niitä korvat höröllä, kun lähdin hakemaan harjoja. Aikomuksenani oli tällä kertaa vain harjata uusi hoidokkini ennen varsinaista tutustumista. Yhteisiä päiviä meillä tulisi olemaan vaikka kuinka monta, eli myös aikaa riitti!

Pihla & Loeke
1HM

[Pihla]

Uutuuden viehätystä

maanantai 18.5.2015

”Mutta kun mä haluan sinne!” huudahdin ja paukautin oven kiinni. Minun oli vain pakko päästä tallille, näkemään uutta hoitohevostani. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Hetken kuluttua oven takaa kuului äitini hento ääni:
”Kai minä voin viedä, mutta et sitten viivy kauaa.”
Äitini oli aina ollut tuollainen, helposti periksi antava. Ihme kyllä, omaa ponia en vielä omistanut, vaikka sitäkin olin kinunnut samalla tyylillä.

Kotona hoitohevosen vaihtoon oli suhtauduttu varauksella. Äitini oli hirveän varovainen ja väitti Loeken olevan minulle liian suuri. Toisin sanoen hän osoitti olevansa täysin tietämätön ratsastuksesta, mikä oli ihme, koska höpötin kotona heppajuttuja joka päivä. Olin selitellyt Loeken olevan vähintään yhtä rauhallinen kuin Pella ja vähitellen asia oli rauhoittunut. Kai se oli loppujen lopuksi yhden tekevää ketä hoidin, tallilla tulisin joka tapauksessa olemaan todella paljon.

Äitini halusi välttämättä tulla katsomaan Loekea. Ohjasin hänet odottamaan laitumen portille, kun itse pujahdin lankojen välistä hakemaan ruunaa.
”Kylläpäs se onkin iso!” äitini huudahti Loeken nähdessään. Tuhahdin vastaukseksi. Loeke ei edes ollut iso! Ja sitä paitsi, se oli niin mukavan rauhallinen tapaus. Tai niin oletin. Myöhemmin saattaisi toki löytyä uusia puolia.

Äitini alkoi tehdä lähtöä kotiin ja jäin yksin Loeken karsinaan. Harjailin ruunaa pitkillä vedoilla. Karvaa lähti todella vähän. Ei sitä voinut edes sanoa karvanlähdöksi. Olin tottunut Pellan järkyttävään talvikarvan ajoon, mutta nyt olikin totuttelemista Loeken kanssa. Vaikka Loeke ja Pella olivat kaiken kaikkiaan hyvin saman luontoisia, niitä piti hoitaa ja ratsastaa täysin eri tyyleillä. Pella oli umpiluotettava automaatti ja Loeken uskoin olevan herkempi, vaativa ratsu. Innolla odotin ensimmäistä ratsastuskertaamme. Olin päättänyt pyytää Annea tai Pirittaa kentän laidalle, kun nousisin ensimmäistä kertaa Loeken selkään. Mielestäni oli hyvä, että joku kokeneempi ja ratsun tunteva olisi neuvomassa hiukan. Kulttuurishokki se tulisi joka tapauksessa olemaan.

Nostin harjapussin hyllylle, johon oli liimattu pala ilmastointiteippiä. Teippiin oli kirjoitettu isolla ”LOEKE”. Pellallakin oli ollut hylly ja siinäkin oli lukenut tamman nimi.
”Mitäs sä täällä haaveilet?” Salma naurahti ja nappasi samalla Bonnien satulan mukaansa.
”Enpä oikeastaan mitään,” vastasin ja virnistin Salmalle. Brunette kääntyi ja lähti satula mukanaan karsinoita kohti. Arvatenkin hän oli menossa ratsastamaan.

Juoksin portaat ylös omalle kaapilleni. Minulla oli kamala nälkä ja halusin vielä käydä lyhyellä talutuslenkillä Loeken kanssa, ennenkö soittaisin kyytiä kotiin. Avasin kaappini ja nappasin sieltä punaisen eväsrasian. Siirryin rasian kanssa lähimmälle pöydälle, Tuulian vierelle. Tyttö selasi kännykkäänsä eikä edes huomannut tuloani ennekö istuin paikalle.
”Hui melkein säikähdin;” Tuulia naurahti. Hän sammutti vaistomaisesti kännykkänsä näytön.
”Se ei ollut ihan tarkoitus,” vastasin ja aloin syödä eväsrasian sisältöä. Olin ottanut mukaani voileivän ja välipalapatukan. Niillä pärjäsi hyvin.
”Voisitko sä millään tuoda mulle vettä?” kysyin Tuulialta. Tyttö nyökkäsi ja kävi nappaamassa muovikupillisen vettä minulle.
”Kiitos! Miten sulla on mennyt Ruusun kanssa?”
”Siinähän se, todella ihana tamma se kyllä on!” Tuulia hehkutti.
”Sen mä uskon, helpostikin,” naurahdin.

Otin Loeken riimunarun päähän kiinni ja lähdin taluttamaan ruunaa ulos. Hoidokkini kengät kolisivat tallin lattiaa vasten. Tallin ovi aukesi hennosti narahtaen. Astuimme ulkoilmaan. Taivaalla oli muutamia pilviä, joiden takaa aurinko paistoi. Ruoho oli jo todella vihreää! Odotin jo niin paljon kesää ja sen tuomia yllätyksiä.

Pihla & Loeke
2HM

[Pihla]

Läpiratsastaja

perjantai 22.5.2015

Istahdin hoitajien huoneen sohvalle ja kaivoin kännykkäni esiin. Olin huomannut, että minusta oli tulossa vähitellen kännykkä addiktoitunut nuori. Halusin kuitenkin selata uusimmat päivitykset somesta. Hetken kuluttua portaat narisivat. Joku oli tulossa huoneeseen. Pian Piritta astui huoneeseen. Hän selvästikin etsi jotakuta.
”Hei Pihla! Oletko liikuttanut Loekea vielä tänään?” Piritta kysyi yhtäkkiä kääntyen minua kohti. Näytti, että hän olisi ollut juuri lähdössä, mutta viime hetkellä kääntyikin minun puoleeni.
”En ole. Hoidin sen jo puoli tuntia sitten ja pohdinkin juuri, mitä tekisin,” kerroin rehellisesti. Piritan kasvoille levisi kaunis hymy:
”Hyvä! Sittenhän koitankin läpiratsastaa sen, jos vain sinulle sopii?”
”Totta kai! Voin varustaa sen sulle valmiiksi!” huudahdin innoissani. Halusin kovasti nähdä, kun Piritan kaltainen taitava ratsastaja nousi Loeken selkään.

Minua jännitti varustaa Loeke ensimmäistä kertaa. Laitoin ruunan varmuuden vuoksi käytävälle kiinni, ettei pääsisi sattumaan mitään kamalaa. Harjasin Loeken vielä nopeasti läpi pölyharjalla, että se olisi varmasti puhdas. Seuraavana tehtävänäni olikin jo hakea varusteet. Nappasin samaan aikaan satulan ja suitset mukaani, ettei tarvitsisi ravata satulahuoneessa useampaa kertaa. Laitoin suitset kiinni Loeken karsinassa olevaan telineeseen ja heitin satulan ruunan selkään. Kuinka korkealta se tuntuikaan, ainakin Pellaan verrattuna! Satulaa kiristäessäni tajusin vertailevani ex-hoitoponiani ja uutta hoidokkiani jatkuvasti. Kyseessä oli loppujen lopuksi niin erilaiset hevoset, ettei vertailun edes pitänyt olla mahdollista.. Päätin suunnata ajatukseni tulevaan ja mietin tulevaa ratsastusta, kuinka Loeke mahtaisi kulkea Piritan avuilla?

Satuloidessa Loeke oli pullistellut ja yrittänyt peruuttaa. Muuten satulointi oli sujunut hyvin. Suitsissa ainut ongelma oli, etten osannut laittaa niitä. Alaturparemmi oli niin outo, että jouduin kutsumaan Piritan apuun. Sen jälkeen Loeke olikin valmis. Piritta oli vetänyt käsiinsä mustat ratsastushansikkaat ja päässä kiilteli uuden näköinen samettikypärä.
”Mennään kentälle, maneesissa on menossa tunnit,” Piritta selitti lyhyesti.

Seurasin kaksikkoa kuin varjo kentälle. Siellä täällä oli vesilammikoita, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Piritta avasi kentän portin ja talutti Loeken aitojen sisäpuolelle. Loeke väisti eteen tulevaa lätäkköä.
”Tuletko pitämään vastaan?” Piritta huikkasi laskettuaan jalustimet. Kiiruhdin Loeken vierelle ja painoin jalustinta alaspäin Piritan noustessa selkään. Piritta tuumasi hetken jalustimia ja nyökkäsi sitten. Ratsukko lähti liikkeelle. Piritalla oli pitkät koulujalustimet. Hän aikoi selvästikin vain läpiratsastaa ruunan.
”Oletko mennyt sillä ennemmin?” kysyin yhtäkkiä.
”En ole,” Piritta vastasi.

Loeke keskittyi täydellisesti jalkoihinsa. Se ei halunnut astua yhteenkään vesilätäkköön, jos ei ollut aivan pakko. Piritta saikin pysyä todella hereillä, ettei ruuna olisi väistänyt vaivihkaa sivulle. Mielestäni meno näytti kuitenkin oikein sievältä. Loeken ravi näytti keveältä, kun Piritta sai sen käyttämään takapäätään ja kannattelemaan itseään. Enhän minä olisi samaan pystynyt.

Hetken kuluttua Piritta siirsi Loeken huomaamattomilla avuilla käyntiin. Nainen taputti ruunan kaulaa, niin kuin minäkin olisin tehnyt.
”Sehän kulkee nätisti!” huudahdin iloisesti.
”No, ihan hyvin! Innolla odotan, millainen estepolle tästä kuoriutuu,” Piritta vastasi hymyillen.
”Niin mäkin,” vastasin hiljaa, mutta sitä Piritta ei tainnut enää kuulla. Ratsukko oli siirtynyt kolmanteen askellajiin. Loeke pyöritti laukkaansa älyttömän hyvin! Pystyin jopa kuvittelemaan, että laukka oli todella pehmeää istua. Piritan istunta hipoi täydellisyyttä. Piritta näytti huvittavalta Loeken selässä. Hän oli jopa hiukan pitkä ruunalle. Ajattelin itseni olevan hyvin sopusuhtainen ratsukko Loeken kanssa.

Viimeisen laukanvaihdon jälkeen Piritta hidasti raviin ja antoi Loeken venyttää kaulaansa. Menossa olivat selvästikin loppuravit. Piritta vaikutti tyytyväiseltä Loekeen.
”Haluatko sä mennä loppukäynnit?” nainen kysyi tullessaan minun kohdalleni.
”Mee sä vain, mä haluan ensin tutustua siihen kunnolla ennen selkään nousua,” kerroin. Piritta komensi Loeken jatkamaan matkaa.

Piritta oli ojentanut minulle Loeken ratsastuksen jälkeen, koska olin sitä halunnut. Hoitajana tehtäviini kuului hoitaa oma hoidokkini loppuun asti. Talutin Loeken pihan poikki talliin. Ruunan jalat olivat kaameassa kunnossa, täysin kuraiset. Päätin pestä jalat, mutta ennen sitä sidoin Loeken käytävälle kiinni ja avasin satulavyön. Heitin vyön ylös ja nostin satulan pois ruunan selästä. Nappasin vielä mukaani suitset ja lähdin kiidättämään varusteita satulahuoneeseen. Satula painoi yllättävän paljon.

Onneksi pihalla oli lämmin päivä. Aurinko oli paistanut kirkkaalta taivaalta koko sen ajan, mitä Piritta oli ollut kentällä. Hän oli joutunut ottamaan välillä päällystakin pois. Siirryin huuhtelemaan Loeken jalat pihaletkun luokse. Nostin letkun käsiini. Loeke perääntyi hiukan ja minä raahauduin ruunan perässä. Silittelin kaulaa letkulla. Vähitellen Loeke rauhoittui ja uskalsi taas tulla lähemmäs. Sain käännettyä vesihanan päälle. Osoitin veden ensin sivummalle, ennekö suuntasin sen Loeken jalkoihin. Ruuna säpsähti hiukan, mutta laski sitten päänsä alas haistellakseen vettä. Vesipisaroita lenteli valkeaan turpaan. Loeke oli juuri sellainen sympaattinen ja hauska ruuna, mitä olin toivonutkin!

Pihla & Loeke
3HM

[Pihla]

Nyyhkytystä

sunnuntai 24.5.2015

Kuulin nyyhkytystä läheisestä karsinasta. Talli oli muuten niin hiljainen, että kuulin äänen selkeästi. Jätin Loeken karsinaansa ja poistuin käytävälle. Nyyhkytys lakkasi, mutta olin jo paikantanut karsinan. Joku itki Walman karsinassa. Näin tytön pyyhkivän kyyneleitä poskiltaan. Hän oli minua nuorempi, ehkäpä hiukan yli kymmenen?
”Onko kaikki hyvin?” kysyin vieraalta tytöltä niin lempeästi, kuin vain osasin.
”Mitä se kuuluu?” tyttö huudahti. Hän yritti esittää vahvaa, mutta pillahti taas pian itkuun. Olisin halunnut auttaa, mutta en saanut tuosta pienestä tytöstä mitään irti. Hän ei minulle kertoisi mitään. Katsoin parhaaksi istuutua tytön lähelle, Walman karsinan seinää vasten. Onneksi vain Walma oli karsinassa, Siiri oli nähtävästi viety ulos.
”Ei se ole normaalia, että täällä itketään,” totesin.
”Jaa, ei kiinnosta!”
”Mä yritän vain auttaa. Onko sulla joku hätänä vai miksi itket? Liittyykö se talliin?” yritin vielä. En ollut luovuttajatyyppiä. Olin jo aloittanut puhumisen, joten miksi olisin lopettanut sen.
”Onko sulla kohta tunti? Menetkö Walmalla?” jatkoin, kun en saanut vastausta edelliseen kysymykseen. Tiesin, ettei sunnuntaisin ollut tunteja, mutta se oli hyvä tapa aloittaa keskustelu alusta, uudella aiheella.
”Ei ole tuntia!” tyttö huudahti. Olin osunut arkaan paikkaan. Tytöllä täytyi olla suuri hätä, kun mikään ei tuntunut auttavan.
”Mä olen Pihla, Loeken hoitaja. Haluaisitko tulla auttamaan sen harjaamisessa?” kysyin viimein. Tytön silmissä välähti toivon pilkahdus.
”Ai sen uuden ruunan?” tyttö kysyi katsoen minuun. Ensimmäisen kerran sain hänen jonkinlaisen kontaktin.


Ihme kyllä, tyttö suostui tulemaan kanssani harjaamaan Loekea.
”Miltä tuntuu hoitaa Loeken kaltaista heppaa?” tyttö kysyi rapsuttaen ruunan alahuulta. Loeke näytti nauttivan.
”Olen aloittanut vasta hiljan, mutta ihan kivalta tämä vaikuttaa! Hoidin ennemmin Pellaa,” selitin hymyillen. Selvittelin samalla olemattomia takkuja Loeken hännästä. Niin kauan kuin se olikin vaatinut, minulla oli viimein kunnon yhteys tuohon salaperäiseen tyttöön.


Harjailimme Loekea kaikessa hiljaisuudessa hetken. En enää keksinyt mitään puheen aihetta ja tytölle näytti riittävän Loeken läheisyys.
”Haluaisitko tulla kanssani taluttelemaan Loekea?” sain viimein kysyttyä. Tyttö katsahti minuun ja hymyili. Hän näytti nyökkäävän päätään.
”Voitko hakea Loeken riimunarun satulahuoneesta, se on siinä hyllyllä loimien päällä,” ohjeistin. Tyttö nyökkäsi jälleen ja poistui karsinasta.


Nappasin Loeken riimunarun päähän kiinni ja lähdin taluttamaan ruunaa pihalle. Vasta oven avattuani tajusin, etten vieläkään tiennyt perässämme kulkevan tytön nimeä.
”Mikä sun nimi on?”
”Janna,” tyttö sanoi rauhallisesti. Hän käveli Loeken toiselle puolelle.
”Saanko kysyä, miksi olet täällä tähän aikaan ja vielä sunnuntaina?” kysyin, kun olimme päässeet hiukan etäämmälle tallista.
”Ei sua kiinnosta mun elämäntarina,” Janna vastasi lyhyesti.
”Ei kun oikeesti, kiinnostaahan. Ei se ole normaalia, että sunnuntaisin täällä on muita ihmisiä kuin hoitajia ja vieläpä, että ne muut itkee täällä,” kerroin. Samalla Loeke riuhtaisi päänsä alas ja käveli lähimmälle ruohotupsulle. Huokaisin ja nostin ruunan pään ylös. Matkamme jatkui.
”Mä asun sijaiskodissa, eikä ne anna mun kulkea missään yksin! Enkä saa harrastaa ratsastusta, koska se on kuulemma liian vaarallinen laji. Ne ei edes kuuntele mua! Mä karkasin sieltä eilen ja tänä aamuna tulin tänne,” Janna kertoi viimein. En ollut odottanut ihan tuollaista tarinaa. Janna vaikutti oikein fiksulta tytöltä, vaikka olikin alkuun hiukan omaan kuoreensa vetäytynyt.
”Mutta eikö sijaiskodin tarkoitus juuri ole, että saisit paremman elämän ja sua kuunneltaisiin?” kysyin hiukan hämilläni.
”Ei todellakaan! Mä olen ollut viidessä eri sijaiskodissa ja vain yksi niistä oli oikeasti kiva, mutta sieltä mut otettiin nopeasti pois, kun niiltä loppui aika mun valvomiseen,” Janna huudahti. Hän oli tosiaan elänyt kurjaa lapsuutta.


Juttelimme sijaiskodista hetken aikaa, kunnes Janna pyysi, että vaihtaisimme puheenaihetta. Ymmärsin hänen asiansa oikein hyvin.
”Antaisikohan ne sun tulla tunnille edes kerran, jos mä valvoisin sua täällä?” keksin yhtäkkiä. Idea oli mielestäni hyvä, mutta Janna tuntui ensin hiukan torjuvalta:
”Ei ne varmaankaan anna..”
”Voihan sitä aina kysyä!” yllytin. Loekekin heräsi ja nosti päänsä ylös. Kävelimme metsässä lyhyttä maastolenkkiä. Sää oli jo todella lämmin eikä viime päivän sateesta ollut tietoakaan. Kyllä se kesäkin vielä koittaisi.
”Voin mä yrittää, mutta joudun arestiin, jos soitan niille nyt,” Janna huokaisi.
”Mä voin selittää niille kaiken, ehkä ne kuuntelisi mua,” yritin.


Pääsimme takaisin tallin pihaan. Maastolenkkimme oli sujunut oikein rauhallisesti. Oikeastaan Janna oli ihan mukava tyyppi. Hän kertoi minulle yllättävän paljon elämästään siihen nähden, ettei hän tuntenut minua ennestään. Olin saanut hänet suostuteltua soittamaan sijaiskodilleen. Parkkipaikalla odottikin jo Jannalle tuttu auto. Ojensin Loeken riimunarun Jannalle ja lähdin kävelemään reippaasti kohti autoa. Autosta astui ulos huolestuneen näköinen nainen. Hänellä oli mustat, kiharat hiukset, jotka olivat korkealla ponnarilla. Kättelin naista esitellen itseni Loeken hoitajana ja tallilaisena.
”Onhan Jannalla kaikki hyvin?” Emiliaksi esittäytynyt nainen kysyi. Hän vilkuili Loeken suuntaan.
”On ja minä juttelin hiukan hänen kanssaan. Ajattelin kysyä, voisiko hän joskus tulla edes yhdelle ratsastustunnille minun valvonnassani ja totta kai tekin voisitte tulla valvomaan meitä,” kerroin asiani. Nainen yllättyi kysymyksestä:
”Minkä ikäinen oletkaan?”
”Kuusitoista, täytän loppuvuodesta seitsemäntoista,” vastasin.
”Eivätkö hevoset ole vaarallisia? Nehän voivat potkia tai purra tai…” Emilia aloitti, mutta keskeytin hänet:
”Katso tuota hevosta, joka on Jannan vierellä. Se ei todellakaan ole puremassa tai potkimassa ketään. Nämä ovat kaikki todella rauhallisia ja kilttejä hevosia, usko minua!”
”Katsotaan sitten joskus, mutta nyt haluan Jannan tänne!” Emilia huudahti.
”Pyydän, miettikää oikeasti Jannan parasta, hevoset merkkaavat hänelle todella paljon,” sanoin vielä. Kävin sitten hakemassa Loeken itselleni, että Janna pääsi auton luokse.
”Kiitos, toivottavasti me nähdään vielä!” Janna huudahti, ennenkö hän astui autoon. Olin helpottunut, että olin päässyt koko jutusta eroon, ainakin hetkeksi.

Pihla & Loeke
4HM

[Pihla]

Juoksutus

tiistai 26.5.2015

Heitin riimunarun olalleni ja lähdin kävelemään kohti Loeken laidunta. Hevosia totuteltiin jo ruohoon, mutta ne eivät saaneet olla kovinkaan kauaa laitumella. Minua oli pyydetty hakemaan Loeke ja tietenkin olin siihen suostunut. Olisin kuitenkin hakenut sen ennemmin tai myöhemmin.

Jäin aidalle odottelemaan. Koetin viheltää, jos Loeke olisi tullut luokseni. Ruuna kyllä höristi korviaan, mutta pysyi paikoillaan. Päätin mennä lankojen välistä ottamaan Loekea kiinni. Tajusin vasta lähestyessäni, ettei hevosella ollut päitsiä. Samassa Loeke nosti päänsä korkeuksiin ja lähti ravaamaan minua karkuun. Se selvästikin tykkäsi olla laitumella. Haravoin silmilläni ruohikkoa mahdollisen riimun vuoksi. Lopulta löysin muiden hevosten läheltä riimun. Kävin nappaamassa sen käsiini ja tarkastin kunnon. Riimusta oli poikennut pikalukko. Se selitti mystisen putoamisen. Päätin kuitenkin taluttaa Loeken rikkinäisellä riimulla karsinaan ja etsiä vasta sitten uuden riimun.

Loeken kiinnisaaminen kesti lähemmäs vartin. Ruuna juoksi minua aina pakoon, kun yritin vähänkin lähestyä sitä. Lopulta hevonen oli kyllästynyt juoksemiseen ja tuli vapaaehtoisesti luokseni. Talutusmatka sujui ihan hyvin siihen nähden, että riimu oli huonommin kiinni. Päästin Loeken tallissa omaan karsinaansa ja kävin etsimässä uutta riimua. Loekella oli onneksi vanhalta paikalta mukaan tullut, vanha riimu. Päätin ostaa myöhemmin ruunalle uuden riimun, mutta nyt vanha sai kelvata. Olin nimittäin päättänyt juoksuttaa Loeken ja se pitäisi harjata juoksutusta ennen.

Loeke avasi nätisti suunsa, kun tarjosin kuolaimia. Hetken kuluttua olin jo säätämässä remmejä kiinni, kuin vanha tekijä, vaikka vasta hetki sitten olin pohtinut suitsien olemassa oloa. Alaturparemmi oli niin outo minun mielestäni. Irrotin vielä ohjat kuolainrenkaista, ennenkö laitoin deltan paikoilleen. Se oli hyvä apuväline juoksuttaessa. Olin ottanut itselleni kypärän, hanskat ja pidemmän juoksutusraipan.

Ulkona oli niin lämmin sää, että jäimme kentälle. Siellä ei sattunut juuri silloin olemaan muita, joten jäin taluttelemaan Loekea uralle. Ruuna seurasi minua kiltisti kuin koira. Muutaman minuutin jälkeen siirryimme ympyrätyöskentelyyn. Ohjasin Loeken kävelemään ympyrälle ja annoin hiukan enemmän liinaa. Onneksi Loeke tajusi mennä hiukan kauemmas.

Käynnin jälkeen pyysin ravia. Loeke lähti etenemään todella laiskasti. Pyysin hiukan lisää vauhtia, jotta meno olisi näyttänyt edes hiukan siedettävämmältä. Ei siinä mennytkään kauaa, kun Loeke alkoi jo mennä vapaaehtoisesti niska pyöreänä. Raviaskel näytti heti paljon ryhdikkäämmältä ja minun mielestäni Loeke meni jopa hetken aikaa selkä ylhäällä.

Pian oli suunnanvaihdon aika. Loeke hidasti hyvin vauhtia ja sain suunnan vaihdettua nopeasti. Pyysin vielä hiukan ravia toiseen suuntaan. Tällä kertaa ravi oli vään vetreämpää kuin alkuun. Oikeastaan raviaskel näytti todella pehmeältä. Ei Pirittakaan paljoa pomppinut, kun hän istui harjoitusravissa. Samalla hetkellä päätin, että nousisin seuraavalla kerralla Loeken selkään. Meidät oli valittu Seppeleen esteklinikkaan ja minun piti ratsastaa sitä ennen Loekella! Tulisi hiukan kiirekin.

Loeke lähti pyörittämään laukkaansa kevyesti. Jos ruuna toimisi ratsunakin noin hyvin, minulla oli hyvät mahdollisuudet kehittyä! Epäilin kuitenkin Loeken olevan loppujen lopuksi haastava ratsu, jolla en ainakaan ensimmäisellä kerralla osaisi ratsastaa.

Laukkatreenin jälkeen annoin Loeken mennä vielä rennot loppuravit ja – käynnit. Sen jälkeen talutin Loeken perässäni talliin. Kentälle olikin juuri sopivasti tullut tuntilaisia, joiden tieltä minun oli poistuttava.
”Ensi kerralla mä sitten nousen sun selkään,” kuiskasin ruunan korvaan.

Pihla & Loeke
5HM

[Pihla]

Ensimmäistä kertaa selässä

perjantai 29.5.2015

Jännitys kouraisi vatsan pohjaani. Talutin Loekea perässäni tallia kohti. Tänään oli se päivä! Olin samaan aikaan innostunut ja jännittynyt. Epäilin jo hetken aikaa, että olin jahkaillut liian kauan selkään nousun kanssa. Se olisi selittänyt jännityksen. Toisaalta, saihan uusia, oikeasti uusia, hevosia jännittää hiukan. Ja oli se parempi tutustua hevoseen ensin kunnolla, ennenkö nousisi satulaan vaappumaan. Minun ratsastustani voisi varmasti kutsua tuolla nimellä.
”Tänään mä tuun vaappumaan,” naureskelin omille ajatuksilleni.

”Piritta! Olisiko sulla aikaa tulla katsomaan, jos ratsastan Loekella ensimmäistä kertaa?” huusin yhteen hengenvetoon. Piritta kääntyi minuun päin. Hän selasi jotain lappuja pöydällä:
”Voin tulla hetken päästä, mutta nyt minulla on hiukan muuta tekemistä.”
Nyökäytin päätäni hiljaa. Selvähän se, kaikilla aikuisilla oli aina kovin kiire. En halunnut kasvaa aikuiseksi, jos se oikeasti oli tuota, että aina oli kiire.

Nostin satulan Loeken selkään. Kuinka korkealta ruuna tuntuikaan! Toisaalta tiesin, että tuleva ratsuni oli hyvin rauhallinen ja luotettava, vaikkei se ollutkaan yhtään Pellan tyylinen. Minulle tekisi hyvää opetella ratsastamaan isolla hevosella, jolla oli isot askeleet. En kuitenkaan odottanut minusta mitään huippuratsastajaa vain sen takia, että pääsin vaihtamaan ratsua. Saattaisin kuitenkin oppia uusia juttuja ja Loeke saisi viedä minua eteenpäin.

Loeke oli pullistellut hiukan satulavyön kiristyksessä. Tunsin sen heti, kun koitin vyötä viimeisen kerran karsinassa. Vyö oli jäänyt sen verran löysälle. Päätin kuitenkin ennemmin hakea Piritan paikalle, ennekö kiristäisin vyötä vielä hiukan. Kiiruhdin Loeken karsinalta Piritan luokse. Yllättäen hän ei ollutkaan siellä, missä luulin. Kävin vilkaisemassa tuntilistaa.
”Pahus, hän pitää tuntia!” huudahdin. Minua harmitti hiukan, koska olisin kovasti halunnut hänen näkevän ensimmäisen ratsastuskertani Loekella. Toisaalta oli ihan hyväkin, ettei kukaan olisi näkemässä.

En tarkoittanut hoitajien ruuhka-aikaa miettiessäni, että haluaisin ratsastaa omassa rauhassa. Kenttä oli täynnä porukkaa. Bongasin ensimmäisenä huomiota herättävän Bonnien kentältä. Poni oli todella upean värinen! Lähemmäs tultuani tunnistin kentällä olevia hevosia lisää. Talutin Loeken aitojen sisäpuolelle ja eristäydyin keskelle. Onneksi osa näytti kävelevän joko väli- tai loppukäyntejä. Laskin Loeken satulan jalustimet alas. En osannut yhtään arvioida, millaiset olivat hyvät, joten laitoin vain summissani silmämääräisesti hyvältä näyttävät jalustimet. Arvaukseni oli mennyt pahasti pieleen. Selkään noustuani huomasin jalustimien olevan kamalan lyhyet, tai siltä ne tuntuivat. Ehkä sekin saattoi vaikuttaa, että allani ei ollutkaan enää pieni poni.

Loeken käynti oli tasaista, mutta vetreää. Tunnustelin ruunaa hiukan sisäuralla. Se reagoi hyvin apuihin, jopa liian hyvin. Pidätteet menivät heti läpi ja pysähdykset oli helppo tehdä. Oikeastaan Loeke tuntui ihan kivalta ratsulta. Ei se loppujen lopuksi niin vaativa ollut, paitsi Pellaan verrattuna.

Porukka alkoi häipyä kentältä ja lopulta minun lisäkseni oli vain kolme ratsukkoa. Uskalsin pyytää Loekea raviin. Pieni painallus pohkeilla riitti ja ruuna nosti ravin. Kuinka pomputtavalta askel tuntuikaan! Olin odottanut hiukan erilaista askelta. Yritin kuitenkin sulautua harjoitusraviin koko kropallani. Jalat lähtivät heilumaan ensimmäisenä, kun sain takapuolen satulaan. Lopulta ryhdyin keventämään. Päätin samalla hetkellä, että alkaisin treenata lihaksiani. Hyvillä lihaksilla osaisin istua ravissa ainakin kaksi kertaa paremmin kuin nyt.

Koko tunti oli pääasiassa vain voltteja, siirtymisiä ja uralla köpöttelyä. En viitsinyt vaatia Loekelta yhtään sen enempää. Tavoitteeni oli ensin tottua ruunaan ja sen ratsastamiseen. Halusin kuitenkin koittaa vielä laukkaa. Nostin ensin ravin ja lähimmässä kulmassa siirsin ulkojalkaa taaksepäin ja painon sisäjalan kylkeen. Laukka nousi kevyesti. Tuntui, kuin olisimme liitäneet kentän poikki. Askel oli todella suuri! Jouduin nojautumaan alkuun hiukan eteenpäin, ennenkö pystyin taas koittamaan satulassa istumista. Eihän siitä tullut mitään, pompin selässä kuin mikäkin perunasäkki. Loppu kierroksen laukkasinkin kevyessä istunnassa.

Tyytyväisenä Loekeen talutin ruunan talliin. Me olimme onnistuneet. Olin saanut hoidokkini liikkumaan, vaikka harjoitusta me molemmat vaatisimme. Tavoite oli kuitenkin suoritettu, olin noussut Loeken selkään! Siitä oli hyvä lähteä liikkeelle. Minun piti vain saada rutiinia isomman hevosen ratsastamiseen. Saatoin vain kauhukuvissani miettiä, miten klinikka tulisi sujumaan..

Jäin harjaamaan Loekea hoitopuomille. Samassa tallista tulikin Sentin kanssa tyttö, jonka olin nähnyt ennenkin pyörivän tallilla. Muistini mukaan olin jopa jutellut hänelle joskus, en vain saanut nimeä päähäni.
”Moikka!” huikkasin harjaten Loekea samalla. Suurin piirtein minun ikäiseni tyttö kiinnitti Sentin paikoilleen minun vakuutellessa Loeken olevan ruuna.
”Mä olen Olivia, Sentin uusi hoitaja,” blondi esittäytyi.
”Joko ne hoitajahaut ovat päättyneet?!” huudahdin ihmeissäni. Olin odottanut niiden kestävän pidempään.
”Jo,” Olivia vastasi rauhallisesti.
”Keitä muita hoitajia tänne tuli?” utelin heti perään. Olivia naurahti hiukan ja alkoi sitten kertoa tietojaan:
”Se joku poika, olisikohan ollut Aleksanteri, pääsi Myntin hoitajaksi ja Edille tuli joku Ilona niminen tyttö.”
”Kiva saada uusia kasvoja porukkaan!” huudahdin iloisesti. Oli aina mukava tutustua uusiin ihmisiin.

Pahoittelen kuvan mittasuhteiden epäonnistumista

Pihla & Loeke
6HM

[Pihla]

Kesäloman alku

maanatai 1.6.2015

Kesäloma oli alkanut! Makasin ruohikolla selälläni ja tähyilin taivaalle. Pilvet lipuivat ylitseni kuin etanat, joilla oli hidas rullalauta. Lähellä minua makasi Tuulia.
”Pitäisikö meidän tehdä jotain?” Tuulia kysyi yllättäen. Hän nousi istualleen. Mietin hetken, ennenkö vastasin:
”Nauttia kesästä.”
Tätä se loma teetti, liikaa vapaa-aikaa. Hoidokkimme laidunsivat rauhallisina läheisillä laitumilla. Minulla oli suora näköyhteys Loekeen. Ruuna söi ruohoa järjestelmällisesti kuin ruohonleikkuri. Välillä se huitoi hännällään kärpäsiä.
”Tiedätkö, mä oon miettinyt, että Loeken nimi on liian virallinen,” keksin yhtäkkiä sanoa. Valittamallahan ne parhaat keskustelut alkoivat.
”Meinaatko, että haluat sille jonkun prinsessamaisen lempinimen?” Tuulia naurahti.
”En, vaan tarkoitan ihan oikeasti,” vastasin huokaisten. Käännyin samalla mahalleni ja laitoin kädet pään alle. Aurinko lämmitti selkääni mukavasti. Ruohikko oli vielä hieman kostea aamuisen kasteen johdosta. Vaatteet eivät kuitenkaan kastuneet, mikä oli ihme.

”Miten olisi Loka?” Tuulia ehdotti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Havahduin hänen puheeseensa ja avasin silmäni. Nukahtaminen ei olisi ollut kaukana. Silmäni vain olivat painuneet kiinni.
”Vähän niin kuin loska, joten ei kiitos. Anne kutsui sitä joskus Lökäksi, mutta ei sekään oikein iske,” selittelin.
”Ai mikä ei iske? Joku poikako?” paikalle ilmestynyt Clara innostui. Hänen perässään tuli Inkeri. Molemmilla tytöillä oli käsissään riimunarut. Oletettavasti he olivat menossa hakemaan hoidokkejaan.
”Puhuttiin vaan, että Pihla haluais Loekelle jonkun söpön lempinimen,” Tuulia kertoi, ennenkö ehdin edes avata suutani.
”Loeke on musta sopivan lyhyt, tarviiko se välttämättä lempinimeä?” Clara sanoi vastaukseksi. Samalla hän jatkoi matkaansa Inkerin perään, laitumia kohti. Olin arvannut oikein. Nousin vihdoin istumaan.
”Voisin lähteä ratsastamaan, tuletko mukaan Tuulia?”

Siinä me nyt olimme, minä ja Loeke. Ruuna katseli minua kuin olisin paha saalistaja. Huomasin hevosen jännittyneet lihakset, se oli valmis pakenemaan. Olin tällä kertaa varautunut ja käsissäni oli pieni leivänpala, jota ojensin kohti Loekea. Ruuna ei vain tuntunut kovin vakuuttuneelta, vaikka sitä selvästikin kiinnosti leivänpala. Ehkä se luuli joutuvansa tunnille, pikkuisten ratsastajien armoille.

Lopulta Loeken uteliaisuus pelasti minua ja sain ruunan kiinni. Lähdimme kohti tallia. Tuulia oli jo vienyt Ruusun aitalle. Jäin myös hoitamaan Loekea pihalle. Lämpöasteita oli varmasti lähemmäs kaksikymmentä, tai siltä se tuntui.
”Mä käyn hakemassa Loeken harjat,” huikkasin Tuulialle nopeasti ja pujahdin raollaan olevasta tallin ovesta sisälle. Talli vaikutti hiljaiselta. Vain pari hevosta oli sisällä. Toinen hevosista oli Myntti. Olin vähällä törmätä minua paljon pidempään poikaan, vaikka ei häntä voinut enää pojaksi kutsua. Hän näytti yli parikymppiseltä.
”Sori!” huudahdin. Samalla hetkellä tajusin hänen olevan Myntin uusi hoitaja. En vain saanut nimeä päähäni.
”Sä olet ilmeisesti Myntin uusi hoitaja?” sain kysyttyä.
”Niin mä sitten taidan, Aleksanteri,” hoitaja esittäytyi. Samalla hän nyökkäsi päällään.
”Kiva nähdä! Mä olen Pihla, Loeken hoitaja,” vastasin esitellen kauneimman hymyni. Tuntui hyvältä sanoa, että olin Loeken hoitaja. Loeke oli nimenä niin virallinen, että sen olisi voinut luulla olevan taidokas MM-tason kilparatsu. Pidemmittä puheitta jatkoin matkaani, kun Aleksanteri katosi Myntin karsinaan. Kipaisin hakemassa harjalaukun minulle tutuksi tulleelta hyllyltä.

Istuin tukevasti Loeken selässä. Tuulia meni Ruusulla ilman satulaa. Kenttä olisi pölynnyt niin paljon, että olimme päättäneet mennä maneesissa. Siellä oli hiukan viileämpikin.
”Musta tuntuu, että etenen Loeken kanssa ratsain hirveän nopeasti, mutta mun on pakko hypätä ennen sitä klinikkaa,” kerroin Tuulialle, kun saavutimme ratsukon. Tuulia pysyi hetken hiljaa, kunnes hän avasi suunsa:
”Se on totta, mutta toisaalta eivätkös klinikat ole sitä varten, että niissä saa opetella sitä ratsastusta?”
”Hyvä pointti!”

Tuulia oli rakentanut meille pienen ristikon maneesin keskelle, pituushalkaisijalle. Nostin kulmasta laukan ja tein pääty-ympyrän, jotta sain vauhdin hallintaan. Samalla varmistin laukan olevan hyvin pyörivä. Tällä kertaa minun oli helpompi istua mukana. Ehkä aloin pikku hiljaa tottumaan Loeken askellajeihin. Tosin tajutessaan, että alkaisimme hypätä, Loeke innostui täysin. Ruuna heitti todella huomaamattomasti perää ja lähti sitten kiihdyttämään estettä kohti. Onneksi este oli hyvin pieni ja myös hyppy oli silloin matalampi. Pystyin hyvin myötäämään liikettä, mutta vauhti hidastui vasta esteen jälkeen.
”Sehän meni hyvin!” Tuulia huudahti ja taputti.
”Voisinko mäkin koittaa?”
Nyökkäsin ja taputin Loekea hidastuksen jälkeen. Sehän meni tosissaan hyvin! Olin odottanut hiukan erilaista hyppyä. Katselin, kuinka Ruusu hyppäsi esteen ylitse ja Tuulia liisi tamman mukana. Hymyilin heille. Tuulia ja Ruusu olivat todella hyvä parivaljakko. En yhtään ihmetellyt, miksi Tuulia oli ryhtynyt hoitamaan Ruusua. Ruusu oli hurmannut minutkin heti alkuun.

Tuulia korotti esteen neljänkymmenen sentin kokoiseksi pystyksi. Se oli Loekelle pieni este, mutta minulle jo suuri. Pellalla en ikinä ollut hypännyt sen korkeampaa, jos sitäkään. Tein taas samalla tavalla kuin viimeksi. Nostin laukan, tein ympyrän ja käänsin esteelle. Tällä kertaa painoin takapuoleni tiiviisti satulaan ja tein pidätteitä. Vauhti pysyi maltillisena. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Ruuna livisti esteen ohitse. Minä olin jo valmistautunut hyppyyn ja tietenkin istuntani horjahti hiukan. Takerruin vaistomaisesti harjaan kiinni. Onneksi Loeke laukkasi vain esteen ohitse ja hidasti sitten vauhtia. Sain kammettua itseni takaisin selkään.
”Pidä pohkeet kiinni, muuten se väistää,” Tuulia ohjeisti. Nyökäytin päätäni ja lähdin heti yrittämään uudelleen. Tällä kertaa varmistin, että pohkeeni pysyivät kyljissä. Tosin vauhtikin taas kiihtyi kiihtymistään. Lopulta tein hätäpäissäni huonon ratkaisun ja käänsin Loeken esteen ohitse. Ruuna ohitti esteen todella läheltä, hyvä ettei tolppa kaatunut päällemme!
”Mitä sä oikein yritit, hullua!” Tuulia huudahti kauhuissaan.
”Me ei oltais selvitty tällä vauhdilla tuon yli,” huokaisin.

Viimeinen hyppy sujui kaikesta huolimatta hyvin. Loeke omasi kyllä todella hyvän hyppytyylin. Olin todella tyytyväinen siihen, että minulla oli kunnia hoitaa ruunaa. Taputin vaaleaa kaulaa onnellisena. Tällaisen loman halusinkin viettää.

Pihla & Loeke
7HM

[Pihla]

Koppava tuntiratsastaja

perjantai 5.6.2015

Tulin pyörällä tallille, ihan oikeasti, pyörällä! Matkaa kertyi ihan kiitettävästi, mutta eipä minulla ollut parempaakaan tekemistä. Lopulta tallin piha tuli näkyviin puiden takaa. Polkaisin vielä viimeisen kerran ja laskin pienen alamäen tallin parkkipaikalle. Siellä oli myös pyöräteline, johon jätin pyöräni. Kiiruhdin sitten reppu selässä talliin.

Harmi vain, että Loeke oli menossa tunnille. En pääsisikään itse ratsastamaan ruunalla. Jätin kuitenkin reppuni kaappiin ja vaihdoin kengät ratsastuskenkiin. Olivathan turvakärjelliset kengät turvallisemmat kuin tennarit, joiden pohjat olivat miltei puhki.
”Moikka Pihla!” Olivia huudahti huomatessaan minut. Hän talutti juuri Senttiä karsinaan. Heilautin hänelle kättäni, mutta katsoin silti edelleen tuntilistaa. Loeke menisi vain yhden tunnin, mikä oli hiukan kokeneempien ratsastajien tunti. Ainakin pääsisin näkemään, miten Loeke meni muilla ratsastajilla!

Vaalea ruuna seurasi minua laitumelta talliin kiltisti kuin koira. Hymyilytti. Päivä oli kaunis ja sain viettää sen mahtavimman hevosen seurassa, tai ainakin osan päivää. Kengät kolahtelivat tallin sementtilattiaa vasten, kun talutin Loeken omaan karsinaansa, Hypen ja Gitan väliin. Karsina oli Topin karsinaa vastapäätä. Topi olikin hieno hevonen!

Katsoin kelloa kärsimättömänä. Muut tuntilaiset olivat jo tulleet, mutta Loeken ratsastajaa ei näkynyt. Harjailin ruunaa karsinassa ja odotin. Odotin kauan, ennenkö hain satulan ja suitset. Oli pakko ruveta laittamaan Loekea kuntoon, koska tuntia ei ollut peruttu sen ratsastajan osalta. Niin Anne oli minulle sanonut.
”Kyllä kai se pian tulee,” hoin itselleni. Tunnin alkuun oli aikaa enää viisi minuuttia.

Anne oli käskenyt minun odottaa kymmenen minuuttia, jonka jälkeen saisin itse liikuttaa Loeken, mutta vain, jos tuntilainen ei saapuisi paikalle. Rapsuttelin Loeken alahuulta kaikessa rauhassa. Kyllähän se minulle kelpasi, että saisinkin itse liikuttaa ratsun. Yhtäkkiä tallin ovi pamahti kiinni. Loekekin säpsähti. Talliin astui tyttö, jolla oli uusinta uutta kaikki varusteet ja hän näytti jopa ammattiratsastajalta niissä varusteissa.
”Oletko tulossa tunnille?” kysyin.
”Pitäisikö minun puhua sinulle, niin, ei,” tyttö vastasi. Hän oli koppava. Yritin pitää itseni mahdollisimman tyynenä ja ystävällisenä. Tyttö käveli tuntilistalle ja kauhistui nähdessään oman nimensä kohdalla Loeken. Ehkä hän oli ennemminkin mennyt ruunalla, koska hän kääntyi seuraavaksi minun puoleeni:
”MIKSI olet laittanut ratsuni kuntoon?!”
”Olen sen hoitaja ja saanen huomauttaa sinun olevan reilusti myöhässä,” vastasin tyynesti. Minua lähinnä vain huvittivat tuon ratsastajan ilmeet ja puheet. Tarjosin hänelle Loeken ohjia. Tyttö repäisi ohjat ilkeästi käsistäni ja lähti viemään ruunaa ulos. Säälin Loekea, mutta tämä tunti oli pakko katsoa!

Onneksi minun ei tarvinnut mennä keskelle auttamaan Loeken ratsastajaa selkään. Kentän keskellä seisoi Anne. Tunti oli ilmeisesti koulutunti. Istuin katsomoon muiden hoitajien sekaan. Myös Clara ja Olivia istuivat siellä. Istuin Claran vierelle.
”Tää tunti on kyllä pakko nähdä, ihan vain tuon ratsastajan takia,” naurahdin. En saisi haukkua tallin asiakkaita, mutta halusin silti ilmaista mielipiteeni.
”Se näyttää jo varusteiden perusteella lellityltä. Kuka laittaa tavalliselle koulutunnille huippukalliit varusteet? Tuo takkikin on jotain uusinta uutta,” Clara jatkoi. Nyökyttelin päätäni.

”Älä jää vetämään suusta Miina,” Anne huusi. Loeken ratsastajan nimi oli ilmeisesti Miina. Hän oli juuri sellainen ratsastaja kuin olin kuvitellutkin, liian taitamaton tälle tunnille. Muut ratsastajat olivat häntä huomattavasti parempia. Saatoin vain ajatella kauhulla, kuinka lellitty tuo Miina oikeasti olikaan.
”Sentti näyttää niin hienolta!” Olivia kiljahti ihastuksissaan. Sentin ratsastaja oli todella taitava. Hän sai orin kulkemaan oikeasti kivan näköisesti.
”Huomenna onkin sitten klinikkapäivä,” sanoin kauhistuneena. En ollut itsekään tajunnut sitä, ennenkö olin katsonut kännykkääni ja huomannut päivämäärän.
”Onnenpekka, kun saat ratsastaa siellä,” Clara huokaisi. Olin oikeasti todella yllättynyt, että minutkin oli valittu mukaan. Päätös hakea mukaan oli ollut niin tuulesta temmattu. Luin silloin muiden hakuilmoituksia ja hetken mielijohteesta hakenut itsekin mukaan.

Tunnin jälkeen menin auttamaan Miinaa ja Loekea, vaikka eivät he olisi apua tarvinneetkaan.
”Et sitten osaa kiristää edes vyötä, se oli ihan liian löysä!” Miina huudahti ja tyrkkäsi ohjat minulle. Hän lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”Luulee olevansa joku prinsessa, jolle heppa laitetaan ja puretaan,” kuiskasin Olivialle niin, ettei Anne kuullut. Olivia nyökkäsi.

Ilta-aurinko paistoi taivaalla. Sää oli oikeastaan todella lämmin. Päätin pestä Loeken ja siistiä ruunan harjaa. Pihallakin pystyi jo tekemään ne hommat. Otinkin Loeken riimunarun päähän ja suunnistin kohti pihalla olevaa vesiletkua. Varmistin veden olevan sopivan lämpöistä suihkuttamalla ensin käsilleni. Loeke ei tuntunut oikein pitävän letkusta. Teinkin nopean hätäratkaisun ja suihkutin vettä ämpäriin, jossa kellui hetkeä myöhemmin pesusieni. Pesusieni kelpasi oikein hyvin pesuun.

Sidoin Loeken kiinni ja aloin kastella ruunaa pesusienen avulla. Vesi valui kylkiä pitkin maahan, mutta eipä se haitannut. Vesi imeytyisi maahan. Loeke tuntui nauttivan tästä pesutyylistä, koska se lepuutti alahuultaan. Moni hevonen teki niin rentoutuessaan.

Pian olin pessyt Loeken. Kesäilta oli niin kaunis, että päätin jäädä syöttämään ruunaa erään puun varjoon. Hetken kuluttua kuului vain tyytyväinen märehtiminen, kun Loeke nyhti maasta ruohoa.

Pihla & Loeke
8HM

[Pihla]

Punkkien armoilla

maanantai 8.6.2015

Pihla & Loeke
9HM

[Anne]

Kesä!



Pihla ja Loeke paistattelevat ponitarhan edessä.

Spessu Pihlalle!

[Pihla]

Kakkua!

1.7.2015 keskiviikko

Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Tuntui hassulta kävellä tallia kohti shortseissa ja T-paidassa. Muuten olisin kuitenkin saanut lämpöhalvauksen. Minua hävetti, koska olin täysin tietämätön tallin viimeaikaisista tapahtumista. Olinhan ollut eristyksissä tallielämästä yli puolet kesäkuusta! Ja syynä oli tylsääkin tylsempi mökkielämä perheen kera. Onneksi siskonikin oli eksynyt mökille pitämään minulle seuraa. Nyt kuitenkin halusin palavasti jo Loeken luokse.

Heitin reppuni kaapin perälle. Se kolahti inhottavasti.
”Kuka siellä?” kuului huuto tutusta huoneesta. Suljin kaappini ja astuin kynnyksen ylitse:
”Minä, pitkästä aikaa!”
”Pihla! Sua ei olekaan näkynyt ikuisuuteen!” Luna huudahti ja syöksyi penkiltä halaamaan minua. Oli ihanaa nähdä talliporukkaa, josta oli muodostunut vähän kuin toinen perhe, koska talli oli toinen kotini.
”Ihana nähdä teitäkin taas, mutta nyt meen kyllä jo Loeken luokse!” huudahdin innoissani.
”Mäkin taidan tulla hakemaan Humua, saat sitten kertoa missä oikein olit,” Luna naurahti.

Niinpä Luna sai kuulla puuduttavan kertomuksen hurjasta mökkielämästäni ja siitä, kuinka naapurimökissä asusti eräs söpö poika.
”Oliko sulla jotain juttua sen kanssa?” Luna uteli heti. Naurahdin hennosti:
”Mitä nyt numerot vaihdettiin, mutta se asuu niin kaukana täältä.”
”Mikä sen nimi oli?” Lunan seuraava kysymys oli.
”Se oli Niilo,” vastasin lyhyesti. Poikaa tulisi kyllä ikävä, mutta olimme puhuneet jo siitä, jos näkisimme toisemme taas jossain vaiheessa.

Pysähdyin Loeken laitumen aidalle. Hevoset olivat päässeet jo vihreälle.
”Kuinkas sen nyt tuolta saa,” mietin ääneen. Pujottauduin kuitenkin aitojen välistä ja lähdin kävelemään hevoslaumaa kohti. Loeke huitoi hännällään kärpäsiä. Ruuna ei edes tuntunut huomaavan minua. Vasta, kun oli metrin päässä siitä, se nosti päänsä. Onneksi kiinniotto sujui niinkin helposti. Minun ei tarvinnut juosta ruunan perässä kilometritolkulla.

Talutin Loeken perässäni tallipihaan ja sidoin sen kiinni hoitopuomille, jossa Humukin oli. Luna oli ilmeisesti hakemassa harjoja. Päätin odottaa niin kauan, kunnes hän tulisi. En tohtinut jättää hevosia kahdestaan pihalle. Pian Luna tulikin ja pääsin hakemaan Loeken hoitovälineitä. Ruuna saisikin kunnon hoidon tänään!

Ehdimme jutella pitkän tovin Lunan kanssa, ennenkö sain Loeken hoidettua. Hännän selvitys vaati aina aikaa ja samaten pään harjaaminen. Loeke oli loppujen lopuksi todella herkkä päästään ja se nosti sen aina yläilmoihin, jos vain lähestyinkin harjan kanssa. En ylettynyt kunnolla ruunan päähän, kun se oli pilvissä, joten jouduin aina odottamaan hetken ennen uutta yritystä.

”Mitä me tehdään?” Luna kysyi.
”Mietin juuri samaa, mitä jos mentäisiin humputtelemaan ilman satulaa maneesiin tai kentälle? En ole ennemmin mennyt Loekella ilman satulaa!” mietin. Ideani näytti saavan hyväksytyn vastaanoton, joten lähdin hakemaan Loeken suitsia. Otin myös varmuuden vuoksi riimunarun, jonka saisin sitoa ruunan kaulalle.

”Ei sitten tiputa,” Luna naurahti, kun hän sai kypärän päähänsä. Nyökäytin hänelle, vaikken ollutkaan yhtään varma. Oikeastaan jopa toivoin tippuvani, koska ennen en ollut Loekelta lentänyt.
”Jos mä punttaan sut kentällä, koska mä kyllä pääsen itsekin selkään?” Luna kysyi vielä.
”Joo, tehdään niin!” huudahdin. En olisi ainakaan ensimmäisellä kerralla päässyt Loeken selkään itse.

Kentälle oli jäänyt pieni kavaletti, mutta Luna päätti jättää sen sinne, kuulemma Humulle mielen virkistykseksi. Itseänikin kiehtoi ajatus ilman satulaa pomppimisesta, mutta toisaalta tämä oli ensimmäinen kerta ilman satulaa. Luna otti jalastani kiinni ja ponnistauduin hänen avullaan Loeken paljaaseen selkään. Karva kutitteli jalkojani vasten. Loeke lähti kävelemään rennosti eteenpäin, kun pyysin. Lunakin pääsi nopeasti Humun kyytiin. Tämä olisi vain rauhallinen köpöttelytunti minun osaltani.

Nostin ravin. Askel pomputti. Tuntui, kuin olisin tippunut heti ensikättelyssä. Saatoin vain odottaa kauhulla, milloin se tippuminen tulisi. Onneksi hiekka oli pehmeää, joten oletin, ettei tippuminen sattuisi.
”Onkos sillä kiva ravi?” Luna kysäisi. Humun ravi oli pehmeää, sen tiesin jo itsekin.
”Ihan, mutta kyllä Pellalla on pehmeämpi,” naurahdin.
”Mä tuun vielä niin tippumaan tänään!”
”Älä nyt noin sano, mutta jos tiput niin kakkua!” Luna huudahti.

Olimme ravailleet aina silloin tällöin pieniä pätkiä Loeken kanssa. Luna oli nostanut jo aikoja sitten laukan ja ottanut pari kavalettipomppuakin. Nyt oli jo minunkin aikani laukata. Nostin ravin ja lähimmässä kulmassa keskityin antamaan laukka-avut. Loeke hypähti eteenpäin ja nosti laukan. Suoralla oli hyvä laukata. Vauhti vain kiihtyi turhan nopeasti. Jouduin tekemään muutamia pidätteitä, ennenkö vauhti taas hidastui raviin. Kaikista parasta oli se, että Loekella oli keinuhevoslaukka. Siellä oli ihana istua satulalla, ja ilman! Hankalinta oli pysyä laukan jälkeisessä hidastuksessa, kun vauhti oli lajia kiitoravi. Onneksi sain vauhdin aika nopeasti kontrolliin.
”Sehän meni hyvin!” Luna naurahti ja taputti meille.
”Vaihdetaan vielä suunta, niin laukkaan toiseen suuntaan!” vastasin hymyillen. Pikku hiljaa minusta alkoi tuntua, etten tippuisikaan. Vaihdoimme molemmat suunnan ja otin toisenkin laukannoston. Tällä kertaa Loeke innostui ja veteli hiukan päätään alas. Sain nostettua pään takaisin ylös ja jälleen kerran olin voittajana maalissa, en tippunut!

Taputin Loekea kaulalle ja löysäsin ohjaa. Olin tyytyväinen, koska olin pysynyt selässä, niin kuin Lunakin. Humulta olikin lähes mahdoton tippua, ainakin omasta mielestäni. Toki Pellaltakin oli, mutta silti olin tippunut siltä muutamia kertoja. Samassa tapahtui jotain odottamatonta, joka keskeytti ajatukseni. Läheisesti puusta lennähti kolme lintua kentän poikki, suoraan Loeken edestä. Ruuna tietysti säikähti ja hypähti kunnon loikalla sivuun. Takerruin vaistomaisesti kaulalle. Loeke säikähti vielä enemmän sitä ja aloitti hurjan hyppimisen paikoillaan. Se hyppäsi jopa kerran kunnolla takajaloilleen. Neljälle jalalle takaisin tullessa tasapainoni petti ja tiputtauduin jaloilleni maahan.
”KAKKUA!” Luna huusi innoissaan. Loeke perääntyi vielä hiukan minusta, mutta rauhoittui pian.
”No, tulihan se tippuminenkin viimein,” naurahdin.

Pihla & Loeke
10HM

Kiitos Anne upeasta kuvasta! Tää on niin upea ♥

[Pihla]

Irtopomppuja

sunnuntai 12.7.2015

Tuntui, että viime kerrasta oli ikuisuus. Minulla ei ollut aikaa, kyytiä eikä intoa. Tallielämä kuulosti kaukaiselta muinaismuistolta. Olin vihdoin ja viimein kasannut itseni ja seisoin nyt tallin pihassa. Koin omatunnon tuskaa, koska en ollut toiminut kuin hoitajalle olisi soveliasta. Olin röyhkeä. Olin napannut Loeken hoitajan paikan muiden nenän edestä ja vieläpä laiminlyönyt velvollisuuksiani hoitajana. En ollut käynyt Loeken luona niin, kuin hoitajan kuuluisi. Tänään asiaan oli tulossa muutos. Minun oli pakko kerätä itseni kasaan ja aloittaa taas kunnolla heppaelämä. Olinhan parantumaton heppatyttö, vaikkei aina siltä tuntunutkaan.

Loeke laidunsi hännällään huitoen aivan aidan lähettyvillä, mutta tietenkin kauimmaisessa nurkassa. Rapistelin taskussani olevaa karkkipaperia heti, kun pääsin aitojen sisäpuolelle. Muutama hevonen kohotti katseensa, myös Loeke. Jatkoin rapistelua ja lähestyin Loekea askel askeleelta. Lopulta olin metrin etäisyydellä ruunasta. Tarjosin sille kättäni nuuhkittavaksi. Harmittelin samalla, että leipäpala oli unohtunut. Karkkipaperinkin löysin sattumalta.
”Hei taas,” kuiskasin viimein, kun sain otteen Loeken riimusta. Ruuna ei edes yrittänyt karata, mikä oli ihme. Laitoin nopeasti riimunarun paikoilleen ja silittelin rauhassa Loeken otsaa. Ruuna oli selvästikin piehtaroinut mudassa. Viime päivinä oli satanut jonkin verran, joten mutapaikkoja varmasti löytyi useampikin.

Jätin Loeken karsinaansa ja lähdin hakemaan harjoja. Samalla ihmettelin tallin hiljaisuutta. Hevosiakin puuttui monta. Sunnuntaisin ei kuitenkaan pitänyt olla tuntejakaan. Hetken kuluttua hiljaisuuteen selvisi syy. Talliin pamahti yhtäkkiä monta hoitajaa hoitohevosineen. Ehdin tunnistaa vain Claran ja Rosan. Ihmisiä oli toki enemmänkin, mutten katsellut niin tarkasti. Eikä kukaan huomannut minua Loeken karsinasta.

Siirryin käytävälle, koska halusin vaihtaa harjaa. Olin törmätä Eetuun, joka nähtävästi oli viemässä Alexin satulaa pois.
”Moikka!” huudahdin hymyillen ja väistyin sivuun. Eetu nyökkäsi ja pakotti pienen hymyn kasvoilleen. Nopean kohtaamisen jälkeen jatkoin Loeken hoitamista. Samalla mietin päivän ohjelmaa. Minua ei kiinnostanut ratsastaa. Loeken kanssa liikutusmahdollisuudet olivat pienemmät, koska ruunalla ei voinut esimerkiksi ohjasajaa niin kuin Pellalla oli voinut. Samassa keksin, että voisin irtohypyttää ruunaa maneesissa. Siihen piti vain kysyä Annen lupa.

Sain luvan, mutta tarvitsin avustajaa. Suuntasinkin sinne, missä useimmat hoitajat löhöilivät siihen aikaan, yläkertaan.
”Moi kaikki! Mä tarvitsisin irtohypyttäjiä maneesiin,” selitin nopeasti.
”Ihanaa nähdä suakin taas!” Tuulia huudahti.
”Samoin,” vastasin hymyillen.
”Mä voisin ottaa Bonnien hyppäämään!” Salma huudahti innoissaan.
”Joo, käy mulle! Tuleeko avustajia?” kyselin vielä.
”Kai sitä vois, ei mulla ole parempaakaan tekemistä,” Clara totesi.
”Mäkin voin tulla,” Tuulia jatkoi.
”Jes, hyvä!” huudahdin innoissani, koska olin saanut porukan kasaan.

Olimme saaneet yhteistuumin kujan koottua. Se sisälsi vain kolme estettä.
”Aloitetaan sitten, kyllä näitä nyt on jo tarpeeksi kävelytetty,” Salma totesi ja irrotti riimunarun paikoiltaan. Hän talutti Bonnien kujan alkuun ja päästi irti. Pienenkin ajamisen jälkeen Bonnie jo laukkasi ensimmäistä estettä kohti. Ponitamma tosiaan nautti hyppäämisestä. Kujan päätyttyä Clara nappasi ponin kiinni. Sen jälkeen oli Loeken vuoro. Ruuna steppasi paikoillaan, ennenkö päästin riimusta irti. Lähtö oli räjähtävä.
”Mikä laukka!” Tuulia ihasteli. Loeke tosiaan eteni todella hyvällä laukalla kujaa pitkin ja hyppi esteet toisensa perään hyvällä tekniikalla.
”Tuosta hepasta mä olen ylpeä,” sain viimein sanottua. En ollutkaan ennen tajunnut, millainen kultakimpale minulla oli hoidettavana. En uskonut ruunan hyppäävän niin hyvin.
”Korotetaanko?” Salma kysyi, kun Loekekin oli saatu kiinni. Nyökkäsin. Halusin todellakin nähdä, miten Loeke hyppäisi korkeampia esteitä.

Pikkuhiljaa esteet alkoivat nousta aina metriin asti. Ensimmäinen este oli koko ajan pieni ristikko, keskimmäinen hiukan korkeampi pysty ja viimeinen este kaikista korkein. Bonnie ja Loeke hyppäsivät molemmat todella hyvin joka kerta.
”Korotetaanko vielä 10 senttiä?” Salma lopulta kysyi. Mietin hetken, kunnes annoin myöntävän vastauksen. Jos Loeke pääsisi ratsastajan kanssakin sen verran, miksei se pääsisi myös ilman. Bonnie ainakin pääsi esteen ylitse hyvin. Jännitin hiukan päästää Loeken kujalle, mutta hyvin se meni! Loekella tosiaan oli hyvä hyppytyyli.
”Mä luulen, että tämä riittää ainakin Loekelle, jos kootaan esteet yhteistuumin pois?” kysyin otettuani Loeken kiinni.
”Joo, Bonniellekin alkaa riittää,” Salma myönsi. Otimme hoidokit narun päähän ja raahasimme niitä perässämme samalla, kun kokosimme kujaa pois. Onneksi Clara ja Tuulia avustivat.

Tallissa kylmäsin Loeken jalat ja varmistin hevosen muutenkin kaikilta ruhjeilta. Todettuani Loeken olevan kunnossa, pystyin lähtemään kotiin.

Pihla & Loeke
11HM

[Pihla]

Mullistuksia

keskiviikko 29.7.2015

Viimeksi tallia mullistuttivat uudet hevoset, tai pikemminkin niiden talliin muutto ja tietenkin sitä ennen lähteneet hevoset. Tapahtuma koski todella paljon minua, lähtihän rakas Pella vanhukseni pihattoon ja tein askeleen eteenpäin siirtyen Loeken hoitajaksi. Nyt menossa oli toinen mullistus, jonka keskelle olin eksynyt. Olin pihalla kaikesta tapahtuneesta ja tiesin asioista vain sen verran, mitä kuulin salakuunnellessani muita hoitajia sohvan nurkkaan eristäytyneenä. Salma selitti surullisen näköisenä, kuinka Jesse lähtisi ja Tollo siirtyisi tuntikäyttöön. Hype taas muuttaisi pois ja ilmeisesti Piritan Väinökin. Väinöä en onneksi ikinä ollut oppinut tuntemaan. Olihan se hieno hevonen, mutta minulle täysin tuntematon. Kaiken tämän jälkeen yksityistallista vapautui paikka uudelle asukille ja haut olivat jo käynnissä.
”…ja Vennalle, Alexille ja Walmalle etsitään uusia hoitajia,” Clara kuului kertovan muille. Niin, Eetu ja Brittakin olivat lähteneet. Kaikista pahin oli tapahtunut, en ollut ehtinyt hyvästellä heitä, etenkään Brittaa. Olihan hän ollut jo kauan pois näköpiiristäni, mutta en ollut osannut ajatella lähtöä. Asia harmitti, koska Britta oli kaikin puolin hyvä tyyppi!

Mieli pitää pysyä avoimena uusia tuulia kohdatessa. Niinhän se meni, kaikki piti ottaa avosylin vastaan. Toisaalta taas, ei kaikkea tarvinnut sulattaa. Kaikki tapahtunut pisti pään pyörälle. Pahin uutinen oli kuitenkin kuulematta. Tuulia oli juuri hakenut Ruusun laitumelta, kun kuulin uutiset.
”Kiva nähdä sua! Oletko jo kuullut, että Pella ei ole enää pihatossa?”
Viimeiset sanat jäivät kaikumaan päähäni. Pahin mahdollinen oli tapahtunut.
”Mi-mihin?” sain kysyttyä. Tuulia kohautti olkiaan. Hän ei selvästikään tiennyt. Kyynelvirta peitti näkökykyni.
”Se ei voi olla mahdollista!” huudahdin pala kurkussa. Teki mieli purskahtaa itkuun, mutta enhän minä siinä voinut, Tuulian edessä ja tiedä vaikka joku olisi tallin ikkunoista katsellut juuri meihin.
”Ehkä Anne voi kertoa siitä enemmän, käy kysymässä häneltä,” Tuulia ohjeisti ja halasi minua lohduttavasti. Jäin seisomaan paikoilleni, vaikka Tuulia lähti jo hoitoponinsa kanssa. Tajusin itkeväni ihan turhaan, eihän Pella enää ollut osana elämääni. Toisaalta tieto sen olinpaikasta oli helpottanut minua jonkun verran. Tämä tieto olikin tullut minulle shokkina. En osannut kaivata Pellaa, kun tiesin täsmälleen sen olevan kunnossa. Nyt en tiennyt mitään, en edes sitä, oliko se jo siirtynyt taivaslaitumille vai ei. Minun olisi kuitenkin ryhdistäydyttävä. Uskottelin samalla minuutilla kaiken olevan hyvin ja jatkoin matkaani Loeken portille. Siellä odotti tuttu ruuna. Katselin, kuinka Loeke lähti vastentahtoisesti kävelemään minua kohti. Se tunnisti minut, ihme kyllä.

Pikaisen harjaamisen jälkeen olin jo varustamassa edessäni olevaa vaaleaa ruunaa. Se huiski hännällään kärpäsiä sivuun. Ilma oli hiukan painostava ja tummat pilvet tuntuivat saavuttavan tallia. Loeke ei laittanut yhtään vastaan varustaessa ja homma olikin nopeasti ohi. Kun talutin Loeken ulos, satoi jo vettä. Olin suunnitellut meneväni kentällä raittiissa ulkoilmassa kunnon istuntatreenin, mutta suunnitelmani muuttuivat sillä hetkellä ja juoksutin Loeken perässäni maneesiin. Maneesissa oli autiota.

Loeke laukkasi suurta laukkaa keskihalkaisijalla. Istuin tiiviimmin satulaan ja otin askeleen kontrolliin. Tänään ei kaahailtaisi. Itse asiassa Loeke liikkui todella hyvin tai sitten omat taitoni olivat parantuneet. Olin päättänyt keskittyä koko tunnin istuntaani ja sen myös tein. Yritin korjailla yhden pätkän aikanakin jo monta virhettä, vaikka eihän sekään hyvää tehnyt.

Loppukäyntien aikana sain pyyhkiä hikeä otsaltani pariinkin kertaan, mikä oli harvinaista. Harvoin minulla niin kuuma oli. Toisaalta, ainakin olin tehnyt hommia satulassa enkä vain istunut. Paha tapani oli vain antaa ohjeet hepalle ja antaa sen mennä, niin kuin parhaaksi näki. En vaatinut ratsulta useinkaan tarpeeksi. Loeke oli sen verran taitava, että se teki komennetut hommat ilman kummempia tukia. Tällä kertaa olin väkisin pitänyt ne tuet, jotta sain Loeken kulkemaan täsmälleen miten halusin ja olin jopa onnistunut. Olimme tehneet väistöt ja muut koululiikkeet ihan kunnialla. Ehkä meistä vielä kouluratsukkokin joskus tulisi, mutta se saisi odottaa. Olin vaihtanut hoidokkia, jotta saisin hypätä ja sitä halusin tehdä enemmän kuin mitään.

Pihla & Loeke
12HM

[Pihla]

Mitä vähiten odotatkaan...

sunnuntai 2.8.2015

Aloin juuri sillä sekunnilla katumaan maastoon lähtemistä. Ei vaadittu paljoakaan päättelykykyä, mitä oli tapahtumassa, kun jo kaukaa kuului kova mopon pörinä ja se pörinä lähestyi hurjaa vauhtia. Loeke seisoi tien sivussa jännittyneenä. Itse vielä pahensin asiaa, mutta en ollut ikinä ennen kohdannut Loeken kanssa moottoriajoneuvoja, varsinkaan yksin ollessamme. Aikaa ei kulunut kuin vain pari sekuntia, kun mopon valot tulivat jo näkyviin mutkan takaa. Olisin muuten noussut alas selästä, mutten millään ehtinyt. Loeke hypähti hiukan takajaloilleen ja kääntyi poikittain kaistalle. Jarrut kirskuivat. Samassa Loeke hypähti eteenpäin ja nosti pysähdyksestä laukan. Onnekseni lähellä oli tienpää, johon sain Loeken käännettyä. Jäimme seisomaan paikoilleen, eikä kumpikaan liikkunut. Sekä minä, että Loeke olimme molemmat jähmettyneet kauhusta.
”Sehän meni lujaa!” kuului yhtäkkiä huuto. Käänsin Loeken ympäri. Samalla aloin keräämään kaikkia mahdollisia kirosanoja varastooni. Kuinka tuo poika, joka oli juuri säikäyttänyt ratsuni melkein hengiltä, kehtasi vielä tulla puhumaan!
”Tajuutko sä, että sä melkein säikäytit Loeken hengiltä! Tossa ois voinu käydä pahastikin! Ajattele nyt vähä, et sä voi ajaa noin lujaa, ei mopolla edes pitäis päästä tollasta vauhtia!” sanavyöry purkaantui suustani.
”Ollaanpa sitä kipakkana, ihan hyvinhän sä sielä pysyit,” poika naurahti ja tarttui Loekea suitsista.
”MITÄ SÄ OIKEIN TEET!” huusin niin, että Loekekin säpsähti hiukan.
”Varmistan sun turvallisuuden, meinaatko jäädä sinne vai tuutko alas?” poika jatkoi. Hän ei välittänyt pätkääkään puheistani.

Vaikka minun teki mieli kirota poika kaikilla mahdollisilla sanoilla, minun oli pakko nousta alas selästä. Pääsin nopeasti alas satulasta ja poika tarjosi kättään kättelyä varten. Jätin käden paikoilleen ja nappasin Loeken ohjista kiinni. Katsoin samalla vaivihkaa, mihin mopo oli jätetty. Ihme kyllä, poika oli osannut jättää sen tien sivuun, kauemmas meistä.
”Mä olen Lauri, Ruskamäeltä, sä taidat olla niitä Seppeleen tallin likkoja?” poika esittäytyi viimein. Kylmät väreet kiirivät selkääni pitkin kuullessani vieraamman tallin nimen. Enää en ihmetellyt yhtään mitään, en sitä, että poika liikkui niillä seuduilla, enkä hänen hevosmiestaitojaan. Olihan poika ottanut ihan varmalla otteella Loeken ohjista kiinni.
”Joo oon Seppeleestä, Pihla,” vastasin niin kylmällä äänellä, kuin vain pystyin. Samalla lähdin kävelemään Loeken kanssa eteenpäin. Minun ei tehnyt mieli puhua pojan kanssa hetkeäkään enempää.

Kaikista pahin tapahtui, kun olin jo kävellyt hetken matkaa Loeken kanssa. Lauriksi itseään kutsuva poika huusi perääni yhden sanan:
”Odota!”
Tuota sanaa olin odottanut kaikista vähiten enkä todellakaan edes haaveillut pysähtyväni. Ikävä kyllä, Loeke oli eri mieltä. Ruuna löi jalkansa maahan ja alkoi puhaltaa maata kohti. Maassa liikkui käärme. Jähmetyin uudestaan niille sijoilleen ja yritin saada Loekea peruuttamaan. Käärme oli ilmiselvästi täysissä voimissaan oleva kyy. Onneksi Loeke peruutti melko nopeasti mukanani. Harmi vain, että käärme jäi niille sijoilleen. Minun oli pakko tehdä hätäratkaisu ja kääntää Loeke ympäri.
”Ai, päätitkin tulla takaisin, oonko mä noin viehättävä,” Lauri myhäili. Mulkaisin häntä vihaisesti:
”Siellä on käärme.”

Sain matkaseurakseni ikävimmän ihmisen, kenet tiesin. Lauri sentään talutti mopoaan, mutta tulipahan vierellämme kuitenkin. Toisaalta, hänestä oli apuakin. Itse en olisi muistanut nostaa jalustimia ylös, mutta Lauri muistutti asiasta. Ja niin ikävältä kuin se tuntuikin, Lauri oli melko komea, vaikka sitä en myöntänyt kenellekään, en edes itselleni.
”Onko tää upea ori sun oma?” Lauri kysyi viimein ojentaen kättään Loeken suuntaan.
”Se on ruuna ja ei ole, ihan vaan hoitohevonen,” selitin.
”Löytyhän sulta puhekykykin! Kelpaisiko neidille joku päivä kahviseura?” Lauri kysyi hymyillen.
”Mä en juo kahvia,” vastasin tylysti.
”Ei se haittaa, voin mä sulle jotain muutakin ostaa,” Lauri naurahti.
”Seppele näkyy jo! Mun on pakko kysyä sulta, ootko sä sen Benjaminin kaveri?” kysyin nopeasti. Kysymys tuntui hämmentäneen Laurin, mutta hetken kuluttua poika vastasi:
”Mitä tuohon nyt vastaisi, kun kumminkin tulistut.”
”Ei kun sano nyt vaan, mä haluan tietää,” tivasin.
”Jos mä nyt ihan rehellisesti vastaan, niin en ole. Kyllä mä sen jotenkin tunnen, mutta ei me samoissa maastoissa liikuta tai niin,” Lauri lopulta kertoi.
”Mitä sä sitten Ruskamäessä teet?” kysyin ja pysäytin Loeken tienpäähän, josta olisin päässyt tallin pihaan.
”Siellä asustaa mun tädin heppa, jota käyn aina silloin tällöin hoitamassa, en mä ole kertaakaan sillä edes ratsastanut,” Lauri tunnusti. Vasta silloin mua alkoi kiinnostaa poika toden teolla.

Laitoin Loeken pesukarsinaan. Olin purkanut jo ruunalta varusteet. Minun piti saada Loeke nopeasti laitumelle, koska Lauri odotti tallin pihassa. Niin tyhmältä kuin se tuntuikin, halusin tutustua poikaan lisää. En tiennyt itsekään, mitä olin tekemässä tai mihin se johtaisi, mutta olin kysynyt pojalta sen kauan odotetun kysymyksen:
”Olisiko se kahvitarjous vielä voimassa?”

Pihla & Loeke
13HM