Seppele goes USA 8.-14.6.

[Fiia]

SEPPELE GOES USA

Näyttääkö kalenteri tyhjältä kesäloman alkaessa? Vaivaako kaukokaipuu? Kiinnostaako Yhdysvallat? Jos vastasit kyllä, lähde viettämään kesäkuun toinen viikko Farhill Riding Centeriin, Massachusettsin osavaltioon, mahtavalla seppeleläisporukalla!

Farhillin tilat ja hevoset ovat huippuluokkaa ja tekemistä taatusti riittää. Luvassa on paljon itsenäistä ratsastusta, koulu- ja estetunnit, maastoreissuja, hyvää ruokaa ja hauskanpitoa. Majoitus tapahtuu Farhillin vierastalossa ja ruokailu päärakennuksessa. Jokainen matkaan lähtijä vuokraa itselleen viikon ajaksi Farhillistä käyttöönsä hevosen, jota saa pitää kuin omaansa. Tarkista valikoima täältä! Yhtenä päivänä vaihdetaan ratsuja, mutta muut päivät treenataan omalla vuokrahevosella.

Jokainen reissuun lähtijä kirjoittaa tai piirtää viikon yhdestä päivästä kehystarinatyyppisen maksun. Lisäksi on toivottavaa, joskaan ei pakollista, taiteilla toinen vapaaehtoinen maksu esimerkiksi yhdestä ratsastuskerrasta. Tämä voi olla samalta tai eri päivältä kuin pakollinen maksu.

Huikealle matkalle kohti Yhdysvaltoja mahtuu Fiian lisäksi kuusi muuta Seppeleen hoitajaa tai hevosenomistajaa ratsutarjonnan rajallisuuden vuoksi. Ilmoittaudu siis pikaisesti mukaan alla olevien ohjeiden mukaisesti ja kysy, jos on kysyttävää. Toivottavasti saadaan paikat täyteen ja hieno kesälomareissu aikaiseksi!

OSALLISTUMISOHJEET

1. Ilmoittaudu alle kertomalla nimesi ja pari hevostoivetta, niin saadaan kaikille jaettua mieluisat vuokrahevoset
2. Kerro ilmoittautumisviestissä, mistä päivästä kirjoitat tarinan tai piirrät – päiväohjelma alla
3. Anna luovuuden päästä valloilleen ja lisää lopuksi maksu(t) tähän topikkiin sekä Farhillin foorumille oikean hevosen päiväkirjaan

PÄIVÄOHJELMA

Tämä on vain suuntaa ja inspiraatiota antava isojen linjojen ohjelma, ei suinkaan valmis kokonaisuus! Itse saa ja pitää keksiä lisää aktiviteettia ja tapahtumia. Koska kyseessä on vuokraus eikä varsinainen leiri, ohjelmassa on paljon joustoa. Ratsastukset esimerkiksi voivat tapahtua koko porukalla tai pienemmissä ryhmissä, ja jonain päivinä voidaan ratsastaa tunti ja toisena kaksi. Tarinan ei välttämättä tarvitse liittyä ratsastuksiin mitenkään. Käydäänkö joku päivä tutkailemassa lähiseutua jalan tai autolla? Tapaako porukka uusia tuttavuuksia? Iskeekö Seppelettä ikävä? Miltä maistuu amerikkalainen ruoka, sää tai elämänmeno?

maanantai 8.6. - Tuulia
Saapuminen iltapäivällä, tilaan tutustuminen, hevosten jako. Illalla kevyt ratsastus.

tiistai 9.6. - Rosa
Tilan jämäkkä johtaja, Diane, pitää ryhmälle koulutunnin aamupäivällä. Mitä illaksi keksitään?

keskiviikko 10.6. - Emmy
Diane pitää illan viiletessä estetunnin, jolta ei vauhtia ja haasteita puutu.

torstai 11.6. - Clara
Torstaina käydään heti aamupäivällä kunnon maastoretkellä. Iltapäivällä ohjelma vapaa.

perjantai 12.6. - Pyry
Hevostenvaihtopäivä! Kuka saa minkäkin ratsun?

lauantai 13.6. - Fiia
Osa haluaa vielä hypätä, osa maastoilee mieluummin, osaa kiinnostaa kunnon koulutreenit.

sunnuntai 14.6. - Cella
Lähtötohinoiden ohella ehditään vielä hevosten selkään viikon viimeisen ratsastuksen merkeissä. Lähtö lentokentälle alkuillasta.

OSALLISTUJAT

1. Fiia - D.P. !
2. Cella - Merry !
3. Clara - Delphina !
4. Rosa - Una !
5. Tuulia - Givre !
6. Emmy - Delwi !
7. Pyry - Shy !

[Tuulia]

Kiitos Fiia <333 Pistän sit kuukauden päästä tän Givrelle xD Inspis iski :')

[Emmy]

Lähtö
maanantaina 8.6.

Fiian auto töötää ulkopuolella.
-Ei hitto, missä se passi nyt on??
-Tässä kulta, Henri sanoo ja ojentaa selkänsä takana piilottelemansa passin.
-Et hitto viittis pelleillä! Tuleeko ikävä?
-Ei, ihan kiva ku pääsen susta viikoks eroon.
Tähtään potkun ukon persauksille, toinen vaan hekottaa. Fiia tööttää uudestaan.
-Nyt pitää mennä, tai se laittaa kohta watsanappia, tuutko kantaa laukun?

-Kiviäkö oot tänne pakannu? Henri tuskailee nostaessaan matkalaukkuani takakontiin.
-Henri, Emmy on nainen! Cella huikkaa etupenkiltä.
Kun matkalaukku on turvallisesti Cellan laukun vieressä ja kontti mahtunut kiinnikin, jätämme Henrin kanssa hellät jäähyväiset.
-Tuu jo lovebird! Cella huikkaa ja Fiia ja Rosa nauravat.
Hymähdän ja suukotan ukkoa vielä kerran ja kapuan sitten auton takapenkille Fiian taakse. -Moi! Sanon takapenkillä seurana olevalle Rosalle.
-Noni, mennään! Huikkaan etupenkille ja napsautan vyön kiinni.

Haemme vielä Claran, Tuulian ja Pyryn. Ahtauduttuamme ja ahdettuamme matkalaukut Fiian autoon, suuntaamme kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää! ”Juhuu!”
Matka menee erityisen rattoisasti jutellen ja Cella räpsii ahkerasti selfieitä etupenkiltä.
Fiia hurauttaa tietyöhässäkän läpi terminaali kakkoseen ja jättää meidät ja tavarat sen edessä pois.
-Meillä on varattu parkkipaikka, ni käydään heittämässä Cellan kanssa auto sinne! Fiia huikkaa kuskin penkiltä.
Me muut raahaamme omat ja Cellan ja Fiian tavarat sisälle lentoasemalle. Itselle matkustaminen on tuttua ja helsinki-vantaakin aika tuttu paikka, omat vanhemmat kun on aika innokkaita maailmanmatkaajia. Osalle kaikki oli kuitenkin uutta ja ihmeellistä.
-Muistakaa sitte, ettei käsimatkatavaroissa saa olla yli 100ml nesteitä ja nekin pitää olla minigip-pussissa, sanon tonkiessani omaa laukkua.
-Ja kaikki sakset sun muut kynsiviilat pitää laittaa ruumaan, varmistan vielä, löytäessäni omasta meikkipussukasta kynsisakset.

Fiia ja Cella palaavat autonvientireissulta ja suuntaamme kaikki kohti check inniä. Jännitys kutkuttaa vatsassa sopivasti saadessani Bording passin käteen ja jätettyäni matkalaukun hihnalle. Seuraan sen menoa kulman taakse, samalla kun Cella rämäyttää oman kapsäkkinsä hihnalle.
-Jes! Ei ylipainoa, nainen iloitsee virkailijan katsoessa hieman kummaksuen.

Käymme jonottamaan turvatarkastukseen ja juttelemme kiihkeästi tulevasta matkasta. Turvatarkastuksesta pääsemme läpi sujuvasti ja suuntaamme katsastamaan portin.
Portti on 23 ja bordaus alkaa vasta vajaan tunnin päästä. Aikaa oli siis kulutettavaksi asti.
-Otetaan hei ensin ryhmäselfie, ennen kun kaikki katootte jonnekin tax freehen! Sanon ja kaivan kännykän esiin.
-Joo, lentokenttäselfie on pakollinen! Cella sanoo ja muut ryhmittyivät ympärilleni.
-Sanokaajuusto! huikkaan ja räpsin muutaman kuvan.

Bordaus alkaa puolisen tuntia ennen koneen lähtöä ja keräännymme kaikki jonoon. Odotellessa on hyvää aika esitellä ostoksia. Itse olen ostanut lähinnä naposteltavaa lennolle, ja vettä.
Koneessa ahdan perseeni ikkunapaikalle Cellan viereen. Tavarat sujahtavat paikalleen ja sitten vain odottelemaan ja jännittämään koneen täyttymistä ja lähtöä. Napsautan turvavyön kiinni ja katselen ikkunasta. Lentokenttähenkilökunta pakkaa vielä laukkuja matkaan. Siirrän katseeni muihin koneessa olijoihin. Rosa tekstaa vielä viimeisiä watsanappeja kännykällä, Cella selaa IG:tä ja Fiia käytävän toisella puolella selvittelee turvavyötään. Edessämme istuvat Tuulia, Pyry ja Clara juttelevat keskenään.

Sitten lähdetään rullaamaan, tuttu jännitys kutittelee vatsanpohjassa, se on menoa nyt. Seuraan ikkunasta lentokenttää sen minkä ylitseni kuikuilevan Cellan takaa kykenen. "Hei kato Emmy, tuolla nousee kone", Cella vitsailee, tietäen hyvin blokkaavansa näkymäni. "hehehhe, tosi hauskaa!" Sanon sarkastisesti. Laitann korvatulpat korviin estämään korvien lukkoon menemistä hieman ennen kuin kone kurvaa jonottamaan kiitoradalle. Fiia jakelee muille ryhmäläisille purkkaa. Sitten kone saa luvan kääntyä kiitoradalle, kaasu pohjaan ja menoksi. Kone kiihdyttää ja pian pyörät irtoavat maasta. Humahdus vatsanpohjassa ja konen nousee nopeasti. Pitkä lento on edessä.

Siluettina
tiistaina 9.6.

Delwin kanssa auringonlaskussa

Rantaretkiä ja rataesteitä
keskiviikkona 10.6.

Kolmas päivä Farhillissä valkenee lämpimänä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpötila kipuaa nopeasti jopa tukalan kuumaksi. Päivän ratsastus päätettään suosiolla jättää illalle, jolloin olisi viileämpää. Se tarkoittaakin sitä, että päivälle olisi keksittävä jotain ohjelmaa.

Cellan ehdotus rantareissusta saa kannustusta ja tiedustelemmekin Dianelta Massachusettsin rantoja, jotka olisivat edes siedettävän ajomatkan päässä. Dianelta tuleekin vinkki melko pienestä ja rauhallisesta rannasta, jonne matkakaan ei ole ihan liian tuskainen.

Pakkaamme siis kimpsut ja kampsut matkaan mukaan, täytämme kylmälaukun eväillä ja juomilla ja ahtaudumme tilan emännän ilmastoituun autoon. Roadtrippi on edessä! Cellan päästessä tällä kertaa rattiin, lähdemme ajamaan kohti rannikkoa Dianan ohjeiden mukaan.
Musiikki raikaa ja puhe on loputonta, kyllä lomalla on ihanaa!

Massachusettsin tiet ovat upeita ja maisemat ihania. Ajamme halki kauniiden maaseutujen, aavojen alueiden, metsien ja kylien. Pysähdymme kerran tankkaamaan ja kerran vaihdamme kuskia. Pääsen siis loppupätkäksi rattiin.
-Tästä! Fiia sanoo apukuskin paikalta nokka kiinni kartassa ja viitaten seuraavaan käännökseen.
Vilkku naksuttaa ja käännymme pienemmälle tielle, jota ajellaan hetken. Tulemme pieneen kaupunkiin, jonka läpi ajelemme ja päädymme sitten hiekkatien päähän kauniille suojaisalle rannalle. Ranta on yllättävän pitkä ja kauniin vaalean hiekan peitossa.
Purkaudumme autosta ja levitämme tavaramme sopivaan paikkaan. Rannalla on meidän lisäksi jonkun verran porukkaa, mutta mitään mahdotonta tungosta ei ole.
Tuulia pistää aurinkovarjon pystyyn ja laitamme sen alle kaikki lämmölle ja paahteelle arat asiat.

Kun aurinkorasvat on läträtty hipiään ja hetken lekoteltu paahteen alla, on aika koittaa miltä Atlantti tuntuu. Itse olen puhaltanut keuhkot tyhjäksi, jotta sain uimapatjan täyteen ja kipitänkin sen kanssa rantaan.
Vesi on kylmää, mutta niin se aina on, joten molasen itseni patjan päälle.
-Jauuks! tää on kylmääää! Huudan ja muut nauravat rannalla.
Pian kuitenkin porukka liitty seuraani, ensimmäisenä Clara, joka tulee ja keikkaa minut patjalta alas.
-Clara perkele tää kostetaan! Nauran räpiköidessäni rantavedessä.

Kevyet aallot lyövät rantaan ja patjani on suosiossa, onhan sillä ihan verrattoman hauskaa keinua aaltojen päällä. Ihanan viilentävä vesi on paikallaan kuuman auringon alla.
Tuulia väristelee, kun saa suolavettä suuhunsa, minua se naurattaa, mutta kun Tuulia roiskuttaa omalle naamalle merivettä, hymy hyytyy ja maiskuttelen hetken suolaa pois kieleltä.
-Tosi kiva, kiitti! Totean ja virnistän.
-Emmy, otan sun patjan! Rosa huikkaa ja vetäisee patjan mahani alta niin että tipahdan jälleen kerran matalikkoon.
-Ja ole hyvä vaan, mutisen vedestä Rosan virnistellessä vierellä.
-Tuu Cella! Mennään vähän pidemmälle aaltoihin, Rosa sanoo ja blondi lähtee innoissaan patjan päälle.
-Ei sitten liian pitkälle! Huikkaan perään.
-Ei, äiti, Cella vastaa vakavasti ja molemmat tytöt repeävät nauramaan.

Itse könyän takaisin rannalle Tuulian, Pyryn ja Claran seuraan. Fiia seuraa perässäni ja kaivelemme jo eväitä esille. Onko parempaa nautiskella kylmälaukussa kylmänä säilyneistä hedelmistä ja leivistä, virvokkeista ja katsella suljetun lahden kauniita maisemia, Cellan ja Rosan kikatuksen kantautuessa pidemmältä vesirajasta.
Kohta neiditkin liittyvät safkaamaan ja railakkaan riemuisa juttu lentää ruokailun ohessa. Kun eväät on syöty, naatiskelemme vielä auringosta, pelaamme korttia ja räpiköimme hetken vedessä.

Kun rantariemu alkoi kyllästyttää, keräilimme tavarat kasaan ja pakkauduimme autoon. Salma pääsi rattiin ja matka takaisin Farhilliin alkoi. Automatka meni taas rattoisasti yhden tankkaus- ja kuskinvaihtokerran merkeissä. Lopulta Fiia kaartoi Dianen auton Farhillin pihaan ja purkauduimme ulos.
Suihkun kautta puhtaat kesävaatteet päälle, ja sitten päiväruualle. Dinnerin jälkeen alkoi valmistautuminen illan estetuntiin.

Ykköset niskaan ja heppoja laittamaan. Oma vuokrahevoseni Delwi oli suloinen tapaus ja olin kuluneen kolmen päivän aikana ihastunut siihen täysin. Poni oli yksi rakkauspakkaus <3
Harjasin ponin huolella ja nostin satulan sen selkään. Kiristin vyön, kääräisin suojat jalkaan ja pujotin suitset sen siroon päähän. Kun oli aikaa, tein Delwin harjaan vielä letin.
Eilen oli jo koettu Dianen tiukka, mutta opettavainen tyyli vetää tunteja ja tältäkin estetunnilta oli odotettavista hikoilua ja työntekoa. Talutimme hevoset ruohokentälle. Nurmihokit oli rullailtu kenkiin ja Dianen ohjeiden mukaan olimme raahanneet kentälle esteitä. Edessä oli haastavia tehtäviä, mutta puhkuin intoa. Delwin kanssa olisi varmasti mahtava hypätä!

Verkkailujen jälkeen aloimme tulla hyppyjä ja tehtävät olivat erityisen haastavia, kuten olimme aavistaneet. Tehtäviin sai tosissaan keskittyä ja jos ei ratsastanut tarkasti, tuli siitä ihan varmasti noottia Dianelta. Muutaman kerran töppäiltyäni Delwin kanssa, sain itseni kasaan, nollattua tilanteen ja sen jälkeen meillä ei ollutkaan kuin hyviä pätkiä.
Täydellisen keskittymisen vaikutuksen huomasi ja Delwi liiteli esteiden, niiden vaikeimpienkin tehtävien yli taidokkaasti. Jokaisen hypyn jälkeen pidin yhä enemmän Delwistä. Sen hyppytyyli oli makuuni ja tuntui, että sovimme yhteen täydellisesti. Pikkuponi oli aivan mahtava.
Tunnin jälkeen hiki virtasi, mutta olo oli mahtava: tunnin aikana oli tullut opittua vaikka ja mitä ja oli tosissaan saanut tehdä töitä.

Auringon laskiessa jälleen räiskyvin värein, hoidimme hevoset pois ja laskimme ne yöksi laitumelle. Hetken seisoimme kaikki seitsemän aidanvierellä hipihiljaa. Ei kuulunut kuin vaimeaa askelten ääntä, ruohon havinaa ja etäistä linnun laulua. Täydellistä.

Takaisin kotiin
sunnuntaina 14.6.

Ilta-aurinko laskee pilvipatjan taakse. Kohta ollaan kotona.

[Fiia]

maanantai 8.6.
lisämaksu

Vuokraratsuni D.P. on poniori. Pienen pieni pilkullinen poni, joka näyttää syötävän suloiselta tunkiessaan vaaleanpunaista turpaansa kaltereiden välistä minua kohti. Avaan sen karsinan oven ja astun sisään harjapakki kainalossani.
”Moikka, ukkeli”, tervehdin oria. ”Tuleekohan meistä kavereita?”
”Meistä ainakin tuli jo”, Tuulia toteaa haltioissaan viereisestä karsinasta. Tytön vuokrahevonen Givre on kieltämättä upea, mutta omaanikin olen erittäin tyytyväinen. Hevosten jako sujui kivuttomasti: toiveet eivät menneet kovin pahasti päällekkäin ja kaikki taisivat saada mieluisen ratsun. Tietysti mitään lopullista ei uskalla sanoa, ennen kuin hevosen on päässyt testaamaan myös selästä käsin, mutta uskon, ettei ongelmia tule.

Laitan uteliaan ja touhukkaan D.P.:n ratsastuskuntoon vikkelästi, mutta erityisellä huolellisuudella. Täällä hevoset hoidetaan selvästi tarkasti ja siisti yleisilme on tallin omistajalle, Dianelle, tärkeää. Meillä kaikilla vieraillakin on ykköset päällä – vähän toista kuin Seppeleessä, jossa ketään ei haittaa, jos tallilla ilmestyy verkkareissa, äidin vanhassa tuulitakissa ja kumisaappaissa.

Lähdemme suunnilleen yhtä aikaa tallista kohti katettua kenttää. Matkalla pääni pyörii kuin pöllöllä, kun yritän saada maisemasta mahdollisimman paljon irti. En usko, että näihin puitteisiin ehtii viikossa tottua! Syvänoranssi ilta-aurinko värjää vehreät niityt ja saa hevosten karvat kiiltämään. Väsymys ei paina, vaikka takana on matkustusta yli puoli vuorokautta. Jokainen taitettu kilometri oli nimittäin ehdottomasti tämän arvoista.

D.P.:n matalaan selkään on helppo kavuta. Se tuntuu innokkaalta, mutta ei yhtään liian reippaalta. Poni on niin nuoreksi oriksi yllättävänkin tyynen ja tasaisen oloinen, ja olen varma, että tulemme hyvin toimeen. Ainakin se on vietävän söpö! Hienoja ovat Farhillin muutkin hevoset – erityisesti Rosan ja Pyryn täysiveriset, Shy ja Una, vetoavat minuun kaikessa atleettisuudessaan.

D.P. osoittautuu herkäksi, mutta rauhalliseksi ratsuksi. Sillä on jatkuvasti korvat hörössä, eikä mikään saa sitä hermostumaan. Mitään sen ihmeellisempää en ponilta vielä pyydä, lähinnä vain taivuttelen sitä hiukan molempiin suuntiin ja testaan kaikki askellajit läpi. Pikkuponin laukka on kokemisen arvoinen, mutta muuten se on mitä mainion tapaus.

Kun hämärä alkaa jo hiipiä taivaalle, siirrän poniorin käyntiin ja annan sille pitkän ohjan.
”Hieno D.P.”, kehun sitä ja rapsutan toisella kädellä kirjavaa kaulaa. ”Reipas poni.”
”Tällä on niin mahtavat liikkeet”, Cella huokaa tyytyväisenä ruunikon Merryn selästä.
”Mitäs me huomenna keksitään?” shetlanninponin saanut Clara pohdiskelee hymyssä suin.
”Aamulla on se koulutunti”, Rosa muistuttaa. Tosiaan - minä odotan innolla, miten D.P. taipuu kouluponiksi vaativaksi kuullun Dianen tunnilla. Töitä saisi taatusti tehdä!
”Mutta illallahan me ehditään vielä vaikka mitä”, totean. ”Voisi olla kiva käydä maastossa katselemassa vähän maisemia.”
”Todellakin”, Emmy innostuu. ”Tää on ihan mahtavaa. Hyvä kun lähdettiin!”

Siitä olen aivan samaa mieltä, ja luultavasti niin ovat kaikki muutkin. Viikosta on varmasti tulossa unohtumaton.

[Cella]

The Last Day


”ROSAA! Miks sun virhee toppi on mun matkalaukussa??”
”Koska sä lainasit sitä keskiviikkona estetunnille ilman lupaa etkä palauttanut?”
”Eh… joo… no, kiitos lainasta!”

Mä vihaan pakkaamista. Vihaan. Oon niin kovin epäorganisoitunut ihminen, että kaiken tärkeän muistaminen ja tunkeminen samaan pieneen tilaan on mulle fyysisesti mahdotonta. Reissuun lähtiessä se vielä menee jotenkin – silloin sentään huvittaa pakata, kun koko kiva reissu on edessä, ja pakattavaa tavaraa katsellessa voi jo kuvitella missä sitä mahtaakaan käyttää. Mutta paluumatkalle pakkaaminen… ei tule kesää.

Massachusettsissa oli puolipilvinen, lämmin, mutta törkeän tuulinen kesäaamu. Meidän viimeinen aamu täällä ennen kun karistetaan hampparimaan pölyt kintuistamme ja lennetään takaisin Suomeen. Haikea olo puristeli pienillä ikävillä nyrkeillään mahanpohjassa, vaikka kuinka koitti olla ajattelematta illalla edessä olevaa lähtöä – meillä oli ollut ihan mahtava reissu.

”Ehdotetaan Annelle että Seppeleeseenkin raivataan tommoinen mahtava ruohoestekenttä”, Rosa haaveili meidän vierastalon kämpän suuren ikkunan vielä suuremmalla ikkunalaudalla istuskellen. Raskaat, idylliset ikkunapuut loivat tyylikkäisiin, tavallista siistimpiin tallikamoihin pukeutuneelle parhaalle kamulleni niin mahtavat kehykset, että siitä oli melkein pakko napata kuva.
”Se on kyl ihan loistava”, mä nyökkäilin hajamielisesti etsiessäni toisen mustan ratsastussukan paria. Isolla ratsastusalueella hypätessä oli tuntunut niin eksoottiselta ja ammattimaiselta, että mä olin rahdannut mun viikon ratsuni Merryn sinne pomppimaan lähes joka päivä edes hetkeksi. ”Mutta käy vaan aika liukkaaksi se nurtsi kun sataa.”
”No onhan Seppeleessä hiekkakenttä ja maneesi! Nurmikkoo vois käyttää sitten aina kun ei sada.”
”Ja sitten voidaankin yhdessä muistella mistä maasta me puhutaan, ja sitä kuinka monta päivää vuodessa siellä on, kun taivaalta ei putoile mitään.”

Rosa oli jäänyt hiljaisuudessa ja hienoisessa lähtöhaikeudessa tuumimaan mun sanojani, ja mä jatkoin ähinääni ja puhinaani ison punaisen matkalaukkuni kanssa. Kiukkuinen tuulenpuuska paukautti naapurihuoneen ikkunalasia kuin luoti – parin päivän pehmoinen, virkistävä kesävire oli yltynyt yön aikana melkoisiin sfääreihin, ja joku silikonilla paranneltu meteorologileidi oli eilen paikallisteeveessä höpissyt varoituksista, jotka olivat kovan tuulen ansiosta voimassa koko osavaltiossa. Mun lähtökiukkua ei yhtään helpottanut se, että oli noin 90 prosenttisen varmaa meidän lennon olevan reippaasti myöhässä kelin takia.

”Hei!” Tuulian pää putkahti mun ja Rosan pikkuhuoneen ovesta sisään niin vauhdilla, että mä ihan säikähdin. ”Siellä on ruokaa, käydään syömässä ja sen jälkeen koko Seppeleen porukalla siellä yhteisessä vikassa maastossa?”
Me oltiin sovittu jo tulomatkalla, että ensimmäinen ja viimeinen ratsastus meillä olisi ainakin yhteiset, vaikka koko muu viikko paineltaisiin omien vuokrattavien kanssa miten haluttiin.
”Juu, me tullaan saman tien”, mä ponkaisin ylös lattialta tyytyväisenä saatuani tekosyyn keskeyttää tuhoontuomittu pakkaamiseni ja painelin iloisesti hymyilevän kultatukan perään vierastalon portaikkoon.

*****

”Oh dear lord, mä oon niin täynnä.”
Fiian voihke kantautui D.P:n karsinasta selvästi mun korviin saaden mut hihittämään myötätuntoisesti. Diane oli pistänyt meille viimeisen päivän kunniaksi pystyyn oikein perinteiset barbeque-pidot, joiden jälkeen suomalainen grillaaminen tuntuisi luultavasti säälittävältä räpeltämiseltä. Yhä näin tunnin jälkeen mahassa tuntui ribsien ja tuhtien vartaiden muodostama sulamaton pallo.
”Joo, just nauroin Henrille eilen puhelimessa, että kun hakee meitä lentokentältä meidät ainakin tunnistaa kun me ollaan se kaikkein paksuin ja lyllertävin jengi siellä”, Emmy hekotteli Delwin kavioiden kolahtelun yli taluttaessaan vuokratammaansa kohti pesupaikkaa.
”No näinhän se on!” mäkin kannoin korteni kekoon nauramalla turpealle, hulluista ruokamääristä shokkiin joutuneelle mahalleni. ”Kyllä suomalainen ruisleipä maistuu, kun täältä vyörytään kotiin uusia kokemuksia ja kolmeekytä lomakiloo rikkaampana.”

Me oltiin jouduttu myöntämään tappiomme sääukkoa vastaan pitkin hampain, kun ruuan jälkeen pihalle astuessa oli meinannut lentää tukka päästä. Ratsastamaan lähteminen olisi ollut ihan liian iso riski, kun puolet tallin hevosista hyppivät kirjaimellisesti seinille puhkuvan myrskytuulen vuoksi – kellään ei ollut erityisen suurta hinkua hankkia viimeiselle reissupäivälle muistoa putoamisesta pää edellä hevosen selästä, kun tuuli lennättelee pieniä puita päin näköä.

Merryä ei paljoa muiden kiihkoilut tai kattopeltejä pärisyttävät puhurit hetkauttaneet. Se lepuutteli takastaan tyytyväisenä mun käden liu’uttaessa sukaa pitkin sen kauniin kastanjanruskeaa karvaa – ruuna oli ehkä sympaattisin hevonen jonka mä olin eläissäni tavannut, ja valehtelisin jos väittäisin ettei mielessä olisi käynyt paria ideaa kuinka saisin sen salakuljetettua matkalaukussa Suomeen. Mua ei oikeastaan edes kauheasti haitannut, vaikka tämän päivän ratsastus jäikin väliin, sillä me oltiin kyllä viikon aikana saatu ratsastaa sydämemme kyllyydestä. Tämmöinen rento yhdessäolo vuokraponien kanssa oli paljon mukavampi viimeisten tuntien viettotapa.

Kolautin suan laatikkoonsa, ja kalastin sieltä toisen, kaikkein pehmeimmän luonnonharjaksisen harjan. Merry oli tuonut mussa esiin taas sen pienen, täysin heppahullun pikkutytön, joka nautti siitä että sai vaan halailla noita isoja otuksia, olla vaan niiden lähellä niitä katsellen. Mulla oli ollut vähän ikäväkin sitä puolta itsessäni – kuitenkin aina mitä vanhemmaksi tultiin, sitä helpommin kaikkeen haettiin tavoitteellisuutta ja tehokkuutta, ja sitä vähemmän muisti sen hoitohepan halailun tärkeyden.

Yksi kerrallaan mun seppelekaverit alkoivat sanoa heippojaan viikon ratsuilleen ja valua takaisin vierastalolle päin hoitamaan viimeisiä askareitaan ennen lähtöä. Mä putsailin leppoisasti tuhisevan Merryn kaviot kaikessa rauhassa, ja jäin vielä nojailemaan nautiskellen sen lämmintä, jykevää kaulaa vasten. Mua ei huvittanut pätkän vertaa irroittautua siitä hetkestä, mutta vaikka mitä teki, viisarit raksuttivat eteenpäin tuoden lähdön hetkeä vääjäämättä lähemmäs.
”I guess this is goodbye then”, supisin ruunikolle hiljaa rahnuttaessani sen kuperaa otsaa. Kurkkuun nousi kuristava tunne, kun ruuna päästi syvältä kumpuavan, hellän hörähdyksen pukatessaan mun harjalaatikkoa pitelevää kättäni.
”Yeah, I know, this sucks right? But hey…” Hivutin käteni ylös yönmustan harjan sekaan, ja olin hyvin, hyvin tyytyväinen että kaikki mun suomalaiskamuni olivat jo lähteneet tallista: vahvaan kaulaan pikkulapsen tavoin kapsahtaminen ja pieni ikävöivä nyyhkäisy ei kuuluneet mun kaikkein cooleimpiin hetkiini.

”… I will see you again. I promise.”


Kiitos aivan ainutlaatusesta, inspiroivasta ja loistavasta tapahtumasta Fiialle!!

[Fiia]

Kiitos mahtavista tarinoista ja kuvista kaikille, ihania!!

Lauantai 13.6.

”Viimeinen kokonainen päivä”, Cella toteaa aamupalalla ja kaataa ison mukin täyteen kahvia.
”Älä muistuta”, Clara irvistää.
”Mitäs me sen kunniaksi keksitään?” Pyry miettii murokulhon ääreltä. ”Mä ehkä haluaisin taas maastoon.”
Tuulia nyökkää. ”Sama täällä. Pitää nauttia nyt, kun on näin huiput reitit!”
”Mua kiinnostaisi myös hypätä vielä jotain pieniä”, Rosa tuumii ja haukottelee perään niin, että kitarisat vilkkuvat. ”Cella kaada mullekin sitä kahvia.”
”Kouluvääntökin kelpaisi, mutta miten vaan”, minä kohautan olkiani.
”Mulle käy kaikki”, Emmy toteaa diplomaattisesti kaapien paahtoleivälleen hilloa. ”Jospa käydään yhdessä alkuverryttelyt maastossa ja hajaannutaan sitten mielihalujen mukaan?”

Emmyn idea saa kannatusta, joten kun olemme täyttäneet vatsamme aamupalapöydän antimilla ja vaihtaneet vaatteet, suuntaamme yhtä matkaa talleille. Ulkona on kuuma ja painostava ilma, joka Dianen mukaan enteilee myrskyä viimeistään huomenissa. Onneksi olemme juuri lähdössä alta pois, Cella oli viisaasti todennut ennustuksen kuultuaan. Minusta on tietysti mahtavaa päästä kokemaan useimpia uusia elämyksiä ulkomaanmatkoillani, mutta kunnon massachusettsilainen kesämyrsky ei kuulu niihin. Toivottavasti lennot sujuisivat tulevasta säästä huolimatta joutuisasti, ja olisin jo tiistaina takaisin Seppeleessä Elmon luona.

Harjaan ja satuloin aina aurinkoisella tuulella olevan D.P:n joutuisasti. Vajaassa viikossa olen jo tottunut orin touhukkuuteen, pienuuteen, tikittäviin pikkuponinaskeleisiin ja sametinpehmoiseen vaaleanpunaiseen turpaan, jota voisin aivan hyvin pussailla päivät pääksytysten. D.P:tä minulle tulee aivan taatusti ikävä, vaikka on toki ihanaa palata kotiinkin. Ainahan tänne pääsisi takaisin… jos pääsisi.

Tapaamme muiden kanssa ulkona. Ponnistan innoissaan paikallaan steppaavan D.P:n satulaan ja ohjaan ponin omalle tutulle paikalleen jonoon Delwin ja Delphinan väliin. Cella Merryn kanssa johdattaa meidät hiekkatietä pitkin metsään lenkille, jota olemme kävelleet jo pariin kertaan ratsastuslomamme aikana. Minä kuitenkin nautin maisemista aivan kuin näkisin ne taas ensi kertaa. Vihreä ei ole täällä samanväristä kuin Suomessa eivätkä puutkaan samanlaisia kuin Liekkijärvellä. Kavioiden kopinaa ei kuulu neulasten peittämällä, pehmeällä tiellä, vaan äänimaisemaa hallitsee lintujen kirkas laulu. Vedän syvään henkeä ja suljen ohikiitäväksi hetkeksi silmät: tänne voisin jäädä.

Jutustelu alkaa hetken kuluttua. Peräkkäin ratsastavat Cella ja Rosa riitelevät nurmikentälle rakennettavasta estetehtävästä ja Pyry ja Tuulia miettivät, millaiselle maastoretkelle he jatkaisivat käyntilenkin jälkeen. Emmy ja Clara taas ilmoittavat tulevansa minun kanssani tekemään kenties viikon viimeiset koulutreenit. Palattuamme takaisin tallipihalle porukka hajoaa kuka mihinkin suuntaan, mutta kolmen ponin porukkamme suuntaa katetulle hiekkakentälle.

Koska olemme jo kävelleet ratsut lämpimiksi, aloitan suoraan ravityöskentelystä. D.P. kipittää innoissaan menemään korvat ja pää pystyssä, mutta rentoutuu muutamien ympyröiden ja siirtymisten jälkeen tullen paremmin ohjan ja pohkeen väliin. D.P. on notkea ja näppärä, niin pieneksi poniksi todella laadukas ja hyvin koulutettu. Nytkin se tekee väistöt niin käynnissä kuin ravissa kuin vettä vain, eikä avotaivutus ole orille temppu eikä mikään.

D.P. tekee todella reippaasti ja mielellään töitä, mutta painostava keli tuntuu vievän minusta mehut. Parin laukkaympyrän jälkeen joudun jarruttelemaan ponin käyntiin ja antamaan sille pitkän ohjan, jotta saan itse hetkeksi hengähtää.
”Mä en jaksa”, Emmykin huokaa ratsunsa selästä.
”Jep, tosi kuuma”, Clara nyökkää. ”Tääkin on vähän hitaalla päällä.”
”D.P. ei, mut mä oon”, naurahdan ja taputan ponin pilkullista kaulaa. ”Me varmaan lopetellaan kohta.”

Muut ovat samaa mieltä. Otan laukat vielä toiseen suuntaan, ravailen ponin kunnolla rennoksi ja pyydän sen sitten käyntiin. D.P. pärskii ja venyttää turpaansa maata kohden. Kevyestä treenistä huolimatta se on hionnut ryntäiltä ja kaulalta, ja minä olen yhtä lailla kuumissani. Kunnon suihku tekisi hyvää sekä hevoselle että ratsastajalle.

Aivan ensiksi D.P. saa kuitenkin porkkananpuolikkaan kiitokseksi siitä, että se on ollut niin kertakaikkisen mahtava koko viikon, ja vielä yhden pusun pienelle turvalleen.

[Pyry]

Perjantai 12.6. - Hevostenvaihtopäivä!

Huh, onneksi Diane oli päättänyt hoitaa hevosten jaon. Muuten Seppeleen seitsemän iloisesti poriseva joukko olisi vielä ensi viikolla pohdiskelemassa ankarasti hevosvalintojaan. Farhill Riding Centren johtaja oli luultavasti myös uumoillut tätä ja leiriläisiä lyhyesti edellisenä päivänä konsultoiduttuaan tallin ilmoitusseinälle oli ilmestynyt aamulla hevoslista. Ratsastajat olivat kuin pienet lapset karkkikaupassa kipittäneet vauhdilla listan luo Emmyn sen ensiksi bongattua.
”Uu, jännää!”
”Voi ei, mikä miniponi mulle!”
”Tänään mennäänkin sit kuulkaa kovaa!”
Pyry nielaisi kuivaa kurkkuaan tarkastellessaan listaa muiden päiden lomitse ja huokaisi sitten helpottuneena. Merry, se rauhallinen kivalta vaikuttava ruuna, jota hän oli alun perinkin ratsukseen toivonut.

~~~

Tuulia näytti kovin lyhytjalkaiselta suuren Unan selässä, Emmyä sen sijaan nauratti pienen Delphina -ratsunsa pullea olemus. Pyry ponnisti Merryn selkään ja vilkaisi muita ratsukoita. Fiia rapsutteli kauniin Delwin kaulaa ja naurahti Shyn selässä istuvan Cellan ihmettelevälle kommentille siitä, miten hänelle sopivasti lomaviikon ajalle olikin osunut astetta arkiseen ratsasteluun verrattuna rauhallisempia ja parempituulisia hevosia. Diane muistutti D.P.:n selässä istuvalle Claralle hajuraon pitämisestä tammoihin, etenkin kun muutamat tallin tammoista alkoivat näyttää alkavan kiiman merkkejä. Rosan ratsastama Givre todisti tämän havainnon hörisemällä matalasti ohitseen kulkevalle poniorille.
Diane halusi aluksi tarkastella toisilleen vieraiden ratsukoiden menoa kentällä ennen kuin hän antoi leiriläisille vapaammat kädet. Pyry sai tuttuja huomautuksia jännittyneestä asennostaan.
”It is actually easier to ride if you remember to breathe once in a while.”
Pyry hymyili Dianen kommentille. Alkuviikosta hieman jopa tiukkapipoiselta vaikuttava nainen oli alkanut viikon myötä hiljalleen rentoutua Seppeleläisten seurassa. Mutta ratsastuksenopetukseen sama rentous ei pätenyt, minkä Clara sai heti todeta jäätyään nautiskelemaan D.P.:n tasaisesta kyydistä.
”Clara! He has to move forwards, stop daydreaming and start riding!”

~~~

Delphina kipitti muiden hevosten perässä tallipihaa kohti. Tuulia oli kääntynyt satulassa tarkistamaan, ettei poni jäisi liian kauas muista.
”Tullaan, tullaan”, Emmy hihitteli ja kannusti ratsunsa lyhyeen raviin.
Merry Pyryn alla venytti pitkää kaulaansa ja käveli rauhallisessa tahdissa kohti tallia. Sen pitkät askeleet vaativat pojalta tottumista, mutta kaiken kaikkiaan hän oli tyytyväinen tämän päivän ratsasteluihin. Aamupäivä kentällä oli tuonut mukanaan muutamankin istuntaan liittyvän ahaa-kokemuksen, kiitos Dianen, ja illan maasto oli sujunut mallikkaasti. Tosin Tuulian ja Emmyn kilvoitellessa pehmeällä laukkapätkällä (on muuten kohtalaisen huvittava näky kun shetlanninponi yrittää saada laukkaavaa täysiveristä kiinni), Pyry oli pysäyttänyt ratsunsa tien alkuun. Korvat hörössä, mutta paikallaan seisten se katseli tallikavereidensa menoa ja kuunteli nauravien tyttöjen hihkaisuja.
Ennen maastoon lähtöä kolmikko oli seurannut loppujen neljän kenttätyöskentelyä ihastellen. Rosan ratsastama Givre kulki tasaisesti ja rauhallisesti nuoren Shyn keinuttaessa Cellaa uralla hienossa laukassaan. Fiia oli halunnut päästä kokeilemaan ratsunsa hyppytaitoja ja Emmy oli tallentanut puhelimeensa useamman julkaisukelpoisen kuvan esteiden ylityksistä. Myös Claran hypyt pilkukkaan ponin selässä olivat tulleet ikuistetuiksi.
Hiki oli noussut kaikille pintaan, mutta tyytyväisinä kenttätyöläiset olivat vilkutelleet viileään maastoon poistuville ystävilleen.
Nyt tallipiha oli kuitenkin hiljainen ja tyhjä. Pyry valui ruunikkonsa satulasta alas ja löysäsi sen vyötä. Kukaan ei viitsinyt rikkoa kaunista hiljaisuutta ja tyytyväisinä hymyillen maastoilijat kuljettivat hevosensa talliin hoidettaviksi. Hiljaisuus olisi kuitenkin ollut Seppeleläisten parissa aivan liian huolestuttavaa, jos se olisi jatkunut viittä minuuttia kauempaa. Niinpä, kellon tarkasti ennen tämän maagisen viiden minuutin täytyttyä Cella pyrähti tuttuun energiseen tapaansa tallin puolelle.
”Ette hei arvaa, mitä löydettiin guest housen ullakolta”, Cella virnisteli eikä selkeästi tahtonut pitää salaisuuttaan sisällään.
Emmy virnisteli itsekseen hoitaessaan Delphinan varusteita pois.
”Noh?”
Virne Cellan naamalla levisi vielä, jos mahdollista, entistäkin leveämmäksi.
”Karaokemasiinat!” hän sitten huudahti hypähtäen kannoillaan.
”Voi hyvää päivää…” Pyry aloitti, mutta toisen innostusta oli hankala olla tartuttamatta toisiin.
Merryn varusteita pois kantaessaan ja tyttöjen hihittelyä kuunnellessaan poika huokasi tyytyväisenä pohdiskellessaan tallikavereidensa valoakin nopeampaa ajatustenjuoksua ja loputtomalta tuntuvaa energiaa. Siinä menikin sitten tämän illan hiljaisuudet, hän naurahti itsekseen sulkiessaan tallin oven ja hölkätessään tyttöjen perässä tallipihan poikki.

[Pyry]

5-vuotias täysiverinen!
Pyryn suu loksahti auki hänen kuullessaan hevosjaon tuloksen. Mielessä kiiti kauhukuvat raa'asta ja yliherkästä, kapeasta ja pitkäjalkaisesta hevosesta, joka kuskaisi ratsastajanalkua pitkin preerioita (koska sinne asti ainakin päädyttäisiin ennen kuin hevoseen saataisiin mitään stoppia!).
Sunnuntaina viimeisen harjaustuokion lopuksi Pyryn täytyi todeta, ettei ennakkoluulot kuuluneet hevosten maailmaan. Nuori täysiverinen oli kuljettanut ratsastajaansa kuin kallista lastia ja kuunnellut sirot korvat tarkkana selässä matkaavan pyyntöjä. Sen askel oli rento, silmissä oli levollinen katse ja se tuntui huokuvan rauhallisuutta ratsastajaansa. Selässä oli turvallinen olo. Kotoisa olo.

USA:n viikon toinen maksu.

[Rosa]

[Clara]

TORSTAI

Minä ja vuokraponini Delwi ♥




Cella, Fiia ja Pyry hevosineen revittelemässä maastossa.




Emmy, Tuulia ja Rosa iloisina reippaan maastoretken jälkeen.

KIITOS KAIKILLE HUIKEASTA MATKASTA JA FIIALLE MAHTAVAN TAPAHTUMAN JÄRJESTÄMISESTÄ! ♥

Niin ja kiitos Annelle historiikkiavautumisesta, sain siitä hurjasti inspiraatiota ja jaksamista maalata loppuun tuo viimeinen kuva, joka oli lojunut keskeneräisenä jo monta viikkoa... ♥