|
Post by Piritta on Apr 11, 2015 20:12:29 GMT 2
Keskiviikkona 13. toukokuuta ei estetunnilla nähdä kaarteissa sisäpohjetta päin kellistyviä ja "suorilla" luikertelevia ratsuja. Pirre on kehittänyt ratsukoiden päänmenoksi tehtävän, joka pakottaa ratsastajan ulko- ja sisäavut toimimaan niin kuin kuuluu. Luvassa on aivotoimintaa vaativaa ratsastusta. Tunti on avoin Seppeleen hevosten hoitajille ja yksäreiden omistajille. Osallistujat 3/6 Clara - Ruusu =) Cella - Laila =) Rosa - Alex =) Esteitä oli ripoteltuna siellä täällä. Olin suunnitellut tehtävän, joka toivottavasti takoisi ratsastajien kalloon, että hevosen suoruudella on väliä myös esteradalla. Toivoin ratsastajien ymmärtävän, että mitä paremmin hevoset olisivat apujen välissä, mitä vähemmän ne kallistelisivat ja oikoisivat mutkissa ja mitä paremmassa tasapainossa he radalla ratsastaisivat, sitä helpommaksi kävisi sekä hevosen että ratsastajan työ esteradalla. Erityisesti tuntipuksut kyllä osasivat oikomisen ja punkemisen ei-niin-kovin-jalot taidot. Tehokkaan alkuverryttelyn ja muutaman verkkahypyn jälkeen lähdimme kitkemään sitä tapaa pois. "Ajatelkaa, mistä kaikesta ideoita voikaan saada", päivittelin ratsastajille, ennen kuin paljastin keksintöni. "Autoin äitiä siivoamaan keittiön kaappeja ja sieltä löytyi sen vanha kotijuustomuotti. Sen juustomuotin kohokuvio oli aivan mahtava! Heti halusin pistää teidät hyppäämään sellaista. Kuunnelkaa siis nyt tarkkaan, mitä juustomuotti teille kertoo." Ratsukot pääsivät yksitellen silmieni eteen suorittamaan juustomuottitehtävää. Kukin hyppäsi sitä niin kauan kunnes se sujui. "Jotta saatte päänne aivan takuuvarmasti sekaisin, siirrytään tekemään rataa, jossa on teille nyt sitten mutkia ratsastettavaksi." "Radan lopuksi saatte ratsastaa ihanan suoran linjan vihreältä esteeltä violetille. Laskekaa askeleet - tunnin lopuksi ratsastetaan sitä linjaa eri askelmäärillä, jos ehditään. Se on pitkä väli, ehkä isot seitsemän askelta Windille ja Alexille ja Ruusulle kahdeksan." Radan kulku meinasi välillä unohtua ratsastajilta, mutta toimin kartanlukijana ja pidin huolen, että kaikki pääsivät sinne, minne pitikin. Lopuksi ehdittiin kuin ehdittiinkin vielä ekstrana tehdä laukanlyhennysharjoitus suoralle linjalle. Alex kävi jo sen verran kuumana, että sen kanssa tyydyimme suosiolla jättämään turhan lyhentelyn pois. Turha virittää hevosta liian kireäksi. Se oli hypännyt alkutunnin hyvin. Ruusulla oli lopputunnista hiki. Se vaatisi kunnonkohotusta, ennen kuin se pääsisi täyteen loistoonsa. Pidin pikkusuokkia kuitenkin ihastuttavana tapauksena. Sillä oli enimmäkseen hyvä asenne työntekoon. Haastavaksi se heittäytyi silloin, kun se uskoi olevansa ratsastajaansa viisaampi ja teki omapäisiä päätöksiä. Lailakin vaikutti kieltämättä varsin rauhalliselta ja raukealta loppukäyntien aikana. Mielessäni kävi, että sille voisi tehdä terää pieni kuuri minun ratsastamana. Sen varsomisesta oli jo aikaa, ja olisi jo hyvä aika hioa sitä jälleen huippuunsa. Hienosti se toimi nytkin, mutta pitkäjänteisellä treenillä se varmasti näyttäisi täyden potentiaalinsa.
|
|
|
Post by Piritta on May 13, 2015 10:35:42 GMT 2
Tunti tullut!
|
|
|
Post by Rosa on May 15, 2015 17:08:01 GMT 2
Kiitos tunnista!
|
|
|
Post by Clara on May 15, 2015 22:33:14 GMT 2
Olin saanut ratsukseni estetunnille tallin uusimman tulokkaan, suomenpienhevostamma Ruusun. Nappasin tamman harjapakin mukaani satulahuoneesta ja lähdin jännittyneenä aitalle miettien, millainen hevonen mahtoi olla kyseessä. Tulisiko tunnista kenties yhtä tuskaa, vai toimisiko hevonen kuin unelma? Se jäisi nähtäväksi, mutta odotin tuntia kuitenkin positiivisella mielellä jännityksensekaisin tuntein.
Heti alkukättelyssä Ruusu päätti näyttää minulle kaapin paikan. En meinannut saada edes riimua tamman päähän, jonka se nosti korkealle yläilmoihin. Onnistuin kuitenkin parin porkkananpalan avulla houkuttelemaan tamman laskemaan päänsä alas, ja samalla sujautin riimun sen kauniiseen päähän. Pian Ruusu huomasikin, ettei minua kannattanut yrittää jekuttaa, ja loput hoitotoimenpiteet sujuivat ongelmitta.
Istuessani tamman selässä tunsin olevani taas kovin korkealla, kun olin tottunut pikkuiseen Walmapalleroon. Alkukäyntien aikana tarkkailin Pirren laittamia esteitä, jotka eivät hirmuisen korkeita olleet. Onneksi, sillä olin varma, että Ruusu testaisi minua myös ratsailla. "Eiköhän tää oo aina helppo nakki meille, vai mitä Ruusu?" Jännitin yhä jonkin verran hyppäämistä, joten pienemmät esteet sopivat minulle mainiosti. Tunnin vaikeustason arvioinnissa kuitenkin erehdyin.
"No niin, aloitetaan", Pirre huikkasi kentän keskeltä. Hidastin Ruusun käyntiin pienellä pidätteellä ja käännyin tarkkailemaan muita tuntilaisia. Minun lisäksi paikalla oli vain Cella ja Laila sekä Rosa ja Alex. Olin jälleen porukan nuorin, mutta olin Seppeleessä tottunut viettämään aikaa ihan täysi-ikäistenkin kanssa. Ruusu oli myös ainoa ponikokoinen hevonen, mutta siihenkin olin jo tottunut - olihan hoitoponini koko tallin pienin hevonen.
Aluksi teimme erikoista tehtävää, jossa hyppäsimme esteitä ikäänkuin neliönä, jonka jokaiseen kulmaan tehtiin voltti. Aluksi Ruusu oli jäykkä eikä taipunut ympyröillä hyvin, ja suorilla se mutkitteli kokoajan pientä kiemurauraa. "Clara, pidä tasainen ohjastuntuma! Ruusu on herkkä avuille ja kääntyy pienestäkin vihjeestä", Pirre neuvoi. Keskityin pitämään vatsalihakset tiukkana, painon tasaisesti molemmilla puolilla ja ne kädet paikoillaan. Ruusun keinuva laukka pyöri allani ja tamma hyppäsi innokkaasti. Sain tehdä tehtävän muutamaankin kertaan, ennen kuin Pirre oli tyytyväinen.
Seuraavaksi oli vuorossa viiden esteen muodostama rata, jossa oli jos jonkin moista käännöstä ja ympyrää. Yritin painaa reitin mieleeni Pirren esitellessä rataa meille, ja lähdin matkaan keskittyneenä Cellan ja Lailan jälkeen. Lähestyminen ensimmäiselle esteelle oli suora ja tasapainoinen. Hyppy lähti hiukan kaukaa, mutta selviydyimme kuitenkin yli, minkä jälkeen oli vuorossa voltti. Seuraavalle violetille pystylle annoin Ruusulle reilusti pohjetta, jotta pääsisimme tarpeeksi lähelle estettä, eikä vauhti hyytyisi kesken. Sen seurauksena ajauduimme liian lähelle estettä, ja Ruusu päätti protestoida mokaani. Poni teki äkkipysähdyksen esteen eteen, jolloin minä heilahdin ponin kaulalle. Sydämeni tuntui pomppaavan kurkkuun ja takerruin ponin jouhiin pysyäkseni selässä. Onnistuin kampeamaan itseni satulaan, ja pääsin yrittämään uudestaan. Itsevarmuuteni oli pois pyyhkäisty - pelkäsin tippuvani esteen sekaan niinkuin joskus vuosia sitten.
Lähestyin estettä uudelleen, tällä kertaa yritin hidastaa vauhtia ja päädyin nyppimään liikaa ohjista. Pelkäsin uutta kieltoa, ja hidastaessani yhä vauhtia, uusi kieltohan sieltä tuli. "Anna Ruusulle enemmän vapaata, se kyllä hyppää, sun pitää vain luottaa poniin", Pirre ohjeisti. Nyökkäsin, kokosin itseni ja ohjastin tamman kolmannen kerran esteelle. Annoin Ruusulle enemmän tilaa, jolloin se haki itse hyvän ponnistuspaikan ja liitelimme esteen yli. Onnistuminen sai leveän hymyn nousemaan huulilleni ja kehuin tammaa kiitokseksi hyvästä suorituksesta. "Parempi, muista kuitenkin itsekin ratsastaa, ei Ruusu pidemmän päälle kaikkia töitä voi tehdä itse!" Pirre muistutti. Loppurata sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt meinasin välillä unohtaa radan.
Lopuksi ratsastimme vielä kahden esteen linjaa eri pituisilla askelilla. Se sujui ihan kohtuullisesti minulta ja Ruusulta. Tunnin aikana minun onnistui muodostaa Ruususta jonkinlainen mielikuva ratsuna-herkkä, valpas, hiukan omapäinen mutta kuitenkin hyvän työmoraalin omistava tamma.
Kiitos tunnista!
|
|
|
Post by Cella on May 17, 2015 19:43:20 GMT 2
Laila oli iso. Mä olin ratsastanut tamman kokoisilla kopukoilla ennenkin satoja kertoja, vähän isommillakin kenties, mutta vasta tällä tunnilla mä ymmärsin, kuinka eri sarjassa me hevosen kanssa painittiin. Laila oli kuuliainen ja miellyttämishaluinen hevonen, mutta se ei paljoa auttanut tunnilla, jossa haettiin luotisuoraa muotoa – kun voimaa ja massaa oli kuin pienessä autossa, oli aivan yksi hailea mitä mun rimpulapohkeet tekivät jos tamman mieli sattui vetämään vinoon.
Mutta valittaa en aikonut, enkä ainakaan ulista Pirrelle mitään tekosyitä. Totuuden siemen niissä piili, mutta suoraksi oli jättiläinenkin saatava vaikka kuinka itketti.
Meitä oli estetunnilla vain kolme. Tämähän oli käytännössä jo pienporukkavalmennus, saataisiin satavarmasti kaikki henkilökohtaista ruodintaa oikein olan takaa. Mä vilkuilin esteiden välissä tallailevaa Pirittaa samalla, kun taivuttelin Lailaa liioitellusti saadakseni sen rennoksi ja kuolaimelle. Esteope näytti tyytyväisemmältä kuin pulskan hiiren napannut kissa, eikä se ollut kovin lohdullinen näky. Pirren tyytyväisyydestä kun harvemmin seurasi sen tuntilaisille mitään hyvää.
Tunti alkoi vauhdikkaasti ”juustomuotti”-tehtävällä – ei mikään pehmeä varpaan kastaminen päivän aiheeseen. Voltti jokaisen hypätyn esteen jälkeen teki ihan uuden ulottuvuuden muutenkin yllättävän hankalaan suoruusaiheeseen, onneksi esteiden välit oli sentään reilut eikä kiirettä tullut.
Me oltiin Lailuskan kanssa viimeisinä vuorossa, hepuloivan Alexin ja pää punaisena kiroavan Rosan jälkeen. Tamma oli vielä näin alkuun hiukan kankeanpuoleinen, mutta en ottanut siitä stressiä – monet olivat, ja jos tämä taipuilu-volttienheittelytehtävä ei notkistaisi, niin ei sitten mikään.
Laila nosti suuren laukkansa mu pyynnöstä, ja ohjasin sen radalle. Pidin ohjalla kaulan niin suorassa kuin pystyin, ja ison rungon tukevasti pohkeiden välissä. Muistin joltain koulutunnilta, että katseen pitäminen horisontissa auttoi suoruuden saavuttamisessa, joten pidin silmät liimattuna pitkälle esteen ylitse.
Laila ponnisteli puomien yli voimakkaalla takaosallaan. Tamma tuli hikeen melko nopeasti – olikohan äitiyslomalla kunto rapistunut, vai hapottiko samaan suuntaan kaartelu ja volttienheittely sisäjalkoja niin kovasti? Pirre huuteli ohjeita ja kannustuksia jokaisen hypyn jälkeen: istuinluut tasaisesti, älä lähde ajattelemaan tulevaa volttia ennen hyppyä, käsi hiljaa, hyvä tukijalka. Pikku hiljaa juustokuvio lähti onnistumaan, ja volttien helpottumisesta huomasin, että ratsukin alkoi lämmetä.
”Hitto vieköön tän energia ei lopu ollenkaan!” Rosa puhisi lähes yhtä kovaa kuin puomeista seonnut Alex. Mua nauratti – vappuvaihtareissa olin missannutkin tän puolen ruunasta kokonaan, kun en ollut vienyt sitä hyppäämään. Rautias tanssahteli kipakasti, eikä meinannut ymmärtää miksi ei ollut jatkuvasti sen vuoro. Rosa kuitenkin piti sen sievissä näpeissään mallikkaasti.
Ratatehtävä kuulosti mun korvaan hauskalta – radat oli muutenkin aivan mun lemppareita estetunneissa. Voltteja tehtäisiin taas jokaisessa välissä, askeleiden kanssa pitäisikin olla tarkkana, että mahduttaisiin tumman jättiläisen kanssa oikeisiin rakoihin.
Hyppääminen lähti sujumaan hyvin. Lailaan oli tarttunut Alexin innokkuus ja se kuljetti mua vetävin askelin esteeltä toiselle. Pirre huuteli ensimmäisellä rundilla apuja volttien paikkoihin, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Kun piti miettiä tuntuman täydellistä tasaisuutta, ponnistuspaikkaa, Lailan laukkaa, istuntaa, ja miljoonaa muuta asiaa, olisi voineet jäädä koko ympyrät muuten tekemättä.
Mun arviointivirheen takia me tultiin liian tiiviiltä voltilta seuraavan esteen eteen vinottain ja kolautettiin puomit ryminällä alas. Muuten jokainen ratakierros sujui puhtaasti, Laila hyppäsi hyvin ja oli herkeänä avuille koko ajan. Rapsuttelin tammaa tyytyväisenä, kun me keräännyttiin osastoon viimeistä, suhteutetusta linjasta koostuvaa tehtävää varten.
”Lailalle isot seitsemän askelta tulee tähän normaalisti”, Pirre ohjeisti, ja jäi suoran linjan keskivaiheille käden puuskassa vahtaamaan ratsastajiaan kuin haukka. Rennon näköiset Clara ja Ruusu olivat suoritusvuorossa ensimmäisinä, ja heti heidän kaarrettuaan lyhyelle sivulle antoi Pirre mulle lähtömerkin.
Tamman laukka nousi napakasti – jopa niin napakasti, että sain pitää vatsalihaksilla vauhtia vastaan melko lujastikin. Nostin nyrkkiä hieman ja ajattelin reilusti ylös eteen, pointtina laukan lyheneminen sopivaksi estevälille. Laila puhisi, ja höyryjunan voimalla ponnisti ensimmäisen esteen yli.
Tehtävä oli kovin erilainen volttitehtävistä, kun linjalla piti pysyä suorana pitkä pätkä kaartelun ja suoristelun sijasta. Eteenpäinpyrkivää hevosta oli kuitenkin hyvä pitää oikein päin, eikä sarja tuottanut meille mitään ongelmaa. Toisen esteen ponnistuspaikalle me leiskautettiin sillä askelmäärällä, kuin oltiin tähdättykin.
”Hienoa! Voitte alkaa loppuverkata itsenäisesti, ottakaa paljon ravia, kaartelutehtävät on olleet ratsujen lihaksille raakaa treeniä”, Pirre ohjeisti, ja alkoi muutaman jatkoryhmäläisen avulla keräillä puomeja pois seuraavaa tuntia varten. Mä taputtelin Lailan nihkeää kaulaa iloisena näin putkeen menneistä hypyistä – selvästi alkoi muutama kuukausi Pirren opissa näkyä ja tuntua.
Kiitos tunnista!
|
|