02.05.2015 - Kevään ekat maastoesteet

[Piritta]

Toukokuun alussa Pirre tulee poikkeuksellisesti lauantaina pitämään Seppeleen hoitajille ja yksäreiden omistajille maastoestetuntia. Kevään ensimmäinen maastoestereissu on radalle siirtymisineen noin puolentoista tunnin mittainen kokonaisuus, jonka aikana käydään tutustumassa esteniitylle tuotuihin esteisiin, kapeaan hautaan ja ajan salliessa banketteihin. Tunnilla edellytetään varmaa hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja aiempaa hyppykokemusta. Hevoset saattavat olla pitkän talven jäljiltä innoissaan - varaudu siis vauhdikkaaseen menoon! Hevostoiveita saa esittää.

Osallistujat 8/8
- Emmy & Patron
- Cella & Windi
- Wenla & Gitta
- Tuulia & Ruusu
- Salma & Bonnie
- Rosa & Musta Muhku
- Fiia & Elmeri
- Pihla & Venna
+ Väinö Lynnin kanssa

Lynn johdatti tuntilaisporukkaa Väinön kanssa lämmittelyaukiolle. Itse menin jo edeltä autolla tarkistamaan esteiden ja pohjien kuntoa. Olin pitänyt huolen, että maastoesteille tulevilla hevosilla olisi hokit. Halusin silti välttää liukkaimmat hyppypaikat, sillä eivät hokitkaan olleet takuuvarma keino pitää ratsukot pystyssä, mikä oli ehdottomasti tavoitteeni. Maastoestealue oli jo ollut varsin kuivassa kunnossa, mutta viimeisimpinä päivinä oli sataa tihutellut vettä välillä kovastikin. Luvattua tuntia ei kuitenkaan peruttu, enkä ollut varsinaisesti huolissanikaan. Tunnille osallistuvat tytöt olivat kaikki fiksuja ja ymmärtäisivät kyllä olla heittäytymättä varomattomiksi. Hevosista en voinut olla ihan yhtä varma, mutta... noh, kyllä tämä tästä.

"Ennen kuin siirrytään hyppyhommiin, ratsastakaa hevoset tässä verkkaniityllä avuille kaikissa askellajeissa", vaadin, kun ratsastajat saapuivat. "Toivottavasti olette kaikki toipuneet vapunvietosta, sillä hevoset voivat tarjota teille tänään aikamoista höykytystä."
Jostain syystä tulin katsoneeksi erityisen tiukalla silmällä Rosaa ja Cellaa, jotka välttelivät katsettani viattomasti virnuillen. Oi, nuoruus.

Alkuverkkailun ja hevosten kuulolle virittelyn jälkeen lähetin ratsukot pienissä ryhmissä siirtymään esteniitylle.
"Menkää vanhaa maastoesterataa seuraten rauhallisessa laukassa ja ylittäkää koivueste, risut ja tynnyri. Kiertäkää se vesieste. Siirtykää mieluummin esteiden välissä raviin kuin että ryskäisitte hirveällä kiitolaukalla holtittomasti yli esteistä. Odotan teitä sitten esteniityllä."

Lähetin matkaan ensiksi Lynnin ja Väinön perässä Rosan ja Kössin sekä Cellan ja Windin. Seuraavan porukan muodostivat ponitammat Gitta, Bonnie ja Venna. Patron, Elmo ja Ruusu saivat jäädä viimeisiksi, sillä arvelin, että ne eivät kilahtaisi joutuessaan odottamaan kolmistaan lämmittelyniityllä muiden mennessä jo menojaan. Ruunat olivat innokkaita, mutta rohkeita, ja Ruusun olisi varmasti hyvä tutustua maastoesteisiin niiden turvallisessa seurassa.

Esteniitylle luokseni saapuikin yksi kerrallaan kolme naureskelevaa kolmikkoa. Ilmeisesti kukaan hevosista ei ollut heittäytynyt pösilöksi, vaan ratsastajat olivat saaneet hallittua ne.

Esteniitylle olin valmistellut muutamia tehtäviä, joista ensimmäinen oli kahdesta tukkiesteestä muodostuva suhteutettu linja. Niiden jälkeen hypättiin S-kirjaimen tapaisella kiemuralla sianselkä, tukkikasa ja talo. Esteet eivät olleet kovin suuria, mutta ratsastajilla riittikin tekemistä täpisevien hevostensa pitelyssä. Lynn teki kenttäheppa-Väinön kanssa vähän omiaan, sillä olin erityisesti toivonut hänen tulevan paitsi avuksi varman maastopelin kanssa siltä varalta, että jotkut muista hevosista keksisivät tyhmyyksiä, myös tekemään Väinön kanssa muutamia suunnilleen helpon tason tehtäviä. Halusin nähdä Väinön suorittamassa tehtäviä muutenkin kuin videoilta. Keskityin kuitenkin pääosassa tuntilaisiini, mitä nyt välillä sivusilmällä kurkistelin ja hämmästelin, miten hienolta hevoseni näyttikään.

"Sitten pieni rata, jonka aikana keskitytte hevosen hallintaan. Pellon tuolla päässä on vähän märkää ja liukasta, joten siellä ei tehdä tiukkoja kurveja eikä posoteta menemään hirmuista haipakkaa. Rata alkaa tukkilinjasta, joka ensimmäisenä hypättiin. Sitten autonrengaseste poispäin meistä muista, kierto kaukaa puun ympäri ja takaisinpäin ässäkiemuralla talo, tukit ja sianselkä."

"Äsken saitte vähän ratsastaa niitä S-kiemuralla eteenpäin, kun se hypättiin ylöspäin ja pois kavereista. Nyt ne varmasti tulee kovempaa, kun näkee kaverit edessään. Pitäkää ylävartalo pystyssä ja olkaa hypyissä valmiit suoristumaan hyvissä ajoin laskeutumiseen, koska hypyt on loivassa alamäessä ja hevosilla varmasti kova vauhti päällä."

Lähetin ratsukot yksitellen matkaan niin, että edellisen hypättyä autonrengasesteen seuraava lähti liikkeelle. Radalla nähtiin muutamia ohimenoja ja liukupysähdyksiä, mutta kumma kyllä ratsastajat pysyivät kyydissä. Eniten teki mieli peittää silmäni, kun Windi puun kierrettyään vinkaisi ja lähti ryskäämään kohti kavereitaan välittämättä tuon taivaallista Cellan yrityksistä ohjata sitä S-kiemuran ensimmäiselle esteelle, talolle. Windi kiikutti kuskiaan kuin märkää rättiä ja pysähtyi vasta kavereidensa luona varsin tyytyväisen näköisenä itseensä.

"No johan sille tuli ikävä kavereita", puuskahdin ja lähetin ratsukon heti uudestaan matkaan. "Menet niin lähellä Pihlaa ja Vennaa, että Windi ottaa siitä vähän vetoapua, eikä keksi pinkoa läheisriippuvaisena tänne."

Muutaman ratakierroksen jälkeen siirryimme hautojen luo. Siellä minua ilahdutti Ruusun yltiöitsevarma asenne. Haudat tapasivat aiheuttaa hevosissa jännitystä, ja niin Ruusukin pörhisteli tutustuessaan siihen. Ravilähestymisessä se näytti jännittyneeltä, mutta loikkasi sitten varsin pontevasti haudan yli etupolvet melkein korviensa korkeudelle nostettuina. Minua nauratti.
"Mä olen niin rakastunut tohon poniin", ilmoitin lähelläni käveleville ratsastajille. "Se on ollut estetunneilla niin käsittämättömän itsevarma, että välillä se sössii hypyt ihan vain luullessaan itsestään liikoja ja roiskaistessaan vähän sinne päin, koska 'kyllä mä osaan tän jutun'. Siis katsokaa nyt sitä ja sen egoa. Niin symppis."

Yrmeä Kössi oli vahva ja päättäväinen. Se oli päättänyt, että haudasta se ei kyllä menisi yli, ja kerta toisensa jälkeen se puski ennen hautaa sivuun kaikella juntturamaisella tahdonvoimallaan.
"Joskus mä en tiedä, onko se hevonen vai härkä", ähkäisin.
Lopulta Kössi saatiin ylittämään hauta. Sen lisäksi myös Bonnie kokeili kieltäytymistä, mutta Salman päättäväiset pohkeet pakottivat prinsessan loikkaamaan yli haudasta - hieman kiemurrellen, mutta yli kuitenkin.

Kukin ratsukko sai ylittää haudan muutaman kerran. Katsoin kelloa ja totesin, että ehtisimme pyörähtää bankettilaaksossa. Siellä ratsukot kävelivät kerran portaat ylös ja alas ja kokeilivat sitten ravissa, jotkut laukassakin. Gitta vaikutti peräti innostuvan maastoestetunnin lähestyessä loppuaan - siinäpä positiivinen ilmiö!

"Nyt on aika lopetella. Kävelkää Väinön perässä tallille, hoitakaa hevoset hyvin ja muistakaa ruuvailla hokit irti. Jaakko on tallivuorossa ja auttaa hokkien kanssa", lupasin, sillä jouduin itse lähtemään suoraan Mallaspuroon pitämään estevalmennuksia. Päivä venyisi vielä pitkäksi, mutta sunnuntaina voisi sitten rentoutua.

[Cella]

Windi oli tänään ratsastaessa kuin vanha auto. Tiiättekö, semmoinen, joka kaasua kevyesti painaessa vain jurnuttelee ja nykii, mutta sitten kun kaasuttaa puoli milliä lisää, ampaisee kuin tykin suusta eteenpäin liimaten kuskin penkkiään vasten ja huudattaen kierroksia neljässä tonnissa. Se puhisi ja pöhisi kuin viimeistä päivää. Jos jotakin, tästä tunnista tulisi mielenkiintoinen.

Alkukäynneistä kohti rataa meinasi muodostua ensimmäinen katastrofi, kun rouva pilkku hööki innoissaan prinsessa Bonnien häntään kiinni aivan kirjaimellisesti. Huidoin katsomaan kääntyneelle Piritalle jonkinlaisen pantomiimin meinaten, että me tultaisiin jonon hännillä vähän muiden perässä, koska Windi perseili omiaan. Jälkeen jääminen ei tammalle meinannut sopia lainkaan: se koetti puskea ohjasta ja pohkeesta läpi pääporukan kannoille, ja tuloksena me seilattiin leveää polkua laidasta laitaan kuin humalaiset jotka ei pysyneet jalkakäytävällä. Tamma kuitenkin pysyi millintarkasti sen etäisyyden päässä edellä menevästä kuin mä olin päättänyt sen pysyvän. Cella 1, Windi 0.

Avoimelle alueelle pääsy teki meille hyvää, ja me otettiinkin verryttelyniitty saman tien haltuun siirtymällä isoon raviin. Mä olin ajatellut laukkailun ja ravailun purkavan Windin turhia energiavyyhtejä, mutta tottapuhuen tamman kaasukahva tuntui vain löystyvän entisestään. Korina vain kävi ja suuri vatsa hölskyi vetävän laukan tahdissa. Jarrut painuivat onneksi perille joka kerta paremmin, joten mä päätin olla ottamatta turhaa stressiä knabin innokkuudesta.

”Lynn ja Väinö lähtekääs kohti esteniittyä, ja sieltä Cella ja Windi ja Rosa ja Kössi myös. Tulen hakemaan seuraavat kolme hetken päästä, jatkakaa vaan tätä vanhaa rataa”, Pirre huuteli mun makuun aivan liian pian, ja lähti hymyillen saapastelemaan radan vartta kohti isompaa peltoaukeaa. Me oltiin Windin kanssa ehditty vetäistä vanhan maastoradan pienet lämmittelyesteet vain kerran, eikä pari extrarundia olisi ollut musta yhtään pahitteeksi.

Niityllä hypyt aloitettiin kahdesta peräkkäisestä tukista. Windin menoa rauhoitti selvästi maastoesteisiin tottuneen Väinön läheisyys – ei se edelleenkään rauhassa ollut, mutta ainakin suurin osa energiasta kohdistui nyt oikeaan ilmansuuntaan. Tukit ylittyivät meiltä melkoisen liioitelluilla leiskautuksilla, mutta sujuivat ilman ongelmia.

S-malliselle reitille ripotellut kiinteät esteet tekivät meille eniten päänvaivaa – eivät esteet itsessään, kuten eivät yleensäkään, vaan esteiden välillä kaartaminen ja niihin mahtuminen. Kun koko porukka oli kasassa niityllä ja alettiin hypätä esteitä ratana, esittelimme S-tehtävässä kaikkein… no… tyylikkäimmän suoritusvaihtoehdon ensimmäisellä kerrallamme. Windi puri puun takaa kaarrettuamme kuolaimeen kiinni ja viiletti pehmeän maan poikki vähät välittämättä mun vastaanlaittamisesta, ohittaen samalla kaikki hypätyksi tarkoitetut loput esteet.
”No johan sillä tuli kavereita ikävä”, Pirre naureskeli, eikä mun auttanut kuin naurahtaa mukana, hiukkasen kalpeana äsköisestä höykytyksestä. Cella 1, Windi 1, tuntui tamma ajattelevan pöristessään tyytyväisenä luimistelevan Elmon takana.

Rata sujui toisella kerralla jo hyvin. Windi oli hyvä hyppääjä kuten aina kentälläkin, kunhan pidin istunnalla ja ohjalla sen tarpeeksi hyvin paketissa ja oikealla reitillä. Mua vähän jännitti autonrenkaan jälkeen koivua kohti laukatessamme, mutta tällä kertaa osasin pitää knabstupin huomion itsessäni. Suoristuksen jälkeen tamma nytkäytti kokeillen, josko onnistuisi hurjastelemaan uudelleen, mutta kääntyi mun onneksi vahvalla pohkeella S-linjalle kuten kuuluikin.

Hautaesteellä me näytettiin Windin kanssa kyntemme: kun muut ratsukot painivat hermoilun ja kieltäytymisten kanssa, meiltä onnistui jo ensimmäinen hyppy hienosti. Windi oli kai kyllästynyt itsekin jo höyrypäisyyteensä, ja narskutteli kaula kaarella kuolaintaan meidän odotellessa omaa vuoroa. Rapsutin tamman kaulaa tyytyväisenä. Haudat oli mulle kovin vieras estetyyppi, ja hevosille usein hankala koska sen luonnetta ei nähnyt kauempaa kuten maasta irti nousevilla esteillä, mutta Windi oli niiden lähellä silti jäätävän kylmähermoinen.

”Viimeinen kierros ennen kun päästän teidät takaisin kohti tallia!” kelloaan vilkuileva Pirre huhuili, ja hieroskeli niskaansa väsyneenä. Toisin kuin meille, joille lauantait olivat usein juuri se päivä jolloin tallille päästiin, Pirrelle lauantaityöpäivät olivat harvinaisempia. Mä lyhentelin ohjaa jonon kärjessä, ja valmistelin pohkeella tammaani valmiina Piritan ohjeeseen.

”Cella ja Windi sieltä porukan etunenässä", odotettu merkki lopulta kuului, ja mä pyysin tamman pyörivään laukkaan suoraan käynnistä. "Näyttäkää samanlainen kuin äsken niin teillä on tämä tunti kunnialla paketissa!”

[Rosa]

Vappu oli ohi. Tai no ei se vielä ollut. Vielä olisi pitänyt jaksaa yksi päivä menossa ja meiningeissä. Silti olimme, me uhkarohkeat, uskaltautuneet ilmestyä Seppeleeseen ja vielä tunnille. Aika hirviön näköisinä, niin kuin Cella oli tilannetta kuvaillut, mutta minä ainakin tunsin itseni kovin voimalliseksi tänään. Tänään olisin pystynyt mihin tahansa. Jopa tälle maastoestetunnille, johon olimme juuri lähdössä. Tallin pihalla. Kössin selässä. Matkaan lähdössä.

Olisihan sitä pitänyt arvata, että kun opetuksen alle joutuu opetettavaksi, oli Kössillä ihan oma mielipiteensä siitä, mitä tänään tehtäisiin ja mitä ei. Kun olimme lähteneet Lynnin johdolla liikkeelle tallin pihasta, oli musta möhköfantti tuntunut jo niin energiseltä, että se olisi voinut räjähtää käsiin minä hetkenä tahansa. Onneksi sentään ilma oli severan kaunis ja lämmin, ettei pelkoa syvistä mutalätäköistä ollut. Siinä olisi mennyt uudet vaaleat ratsastushousuni pilalle.

- Mua vähän hirvittää mitä tästä tulee, irvistin takanani ratsastavalle Fiialle. Elmo näytti niin rauhalliselta ja letkeältä kaverilta juuri sillä hetkellä, etten uskonut Fiian olevan yhtään samaa mieltä kanssani.
- No älä nyt, ainakin sillä on virtaa. Musta tuntuu, että Elmo on tänään vähän turhankin tahmea, vaikka voihan se vielä mut yllättää, Fiia hymyili aurinkoisesti. Yhtä aurinkoisesti kuin miltä taivas näytti tänään. Siniseltä ja leppoiselta, ohuet pilvet peittivät aurinkoa aina vähän väliä, mutta silti se jaksoi lämmittää niskaa ja kevättakissa tuntui tuskaisen kuumalta.

Tuntui helpottavalta, kun pääsimme Kössin kanssa aluksi hieman purkamaan energiaa, ennen kuin maastoesteistä oli vielä tietoakaan. Se oli pörheltänyt eteenpäin kuin katujyrä ylinopeutta ja meinannut jättää Windinkin alleen. Vauhtia meillä ainakin piisasi, eikä painava hevonen tuntunut aluksi ottavan vastaan minkäänlaisia pidätteitä. Olisi ehkä pitänyt juoksuttaa Kössi ennen tunnille lähtöä, mutta toisaalta liian väsyneenä meidän tunnistamme ei sitten olisi tullut yhtään mitään. Ensimmäiset tukit, jotka oli tarkoitus ylittää, sujuivat meillä vauhdikkaasti. Edelleenkään minulla ei tuntunut olevan minkäänlaista pitoa Kössiin, vaan se näytti mitä osasi ja minun kuului istua kyydissä ja antaa sen näyttää taitonsa. Tämä ei kävisi päinsä.

- Perhana sun kanssa hevonen, kirosin Kössin kanssa, kun taas kerran se meinasi karata käsissä ja hikipisara valui tuskaisasti otsallani, kun ruuna pudisteli päätään innostuneena. Tiesin ettei pullero jaksanut kauaa leikkiä isoa ja kovaa, mutta minä olin alkanut väsymään sen isotteluun jo nyt.
- Nyt keskitytään hevosen hallintaan Kössi, voitko ymmärtää mitä mä nyt sulle sanon, kuiskasin Kössin korvaan. Möhköfantti kuitenkin vain pörähti allani hieman uhmakkaasti ja kuopaisi jalkaansa, kun Väinö sai lähteä hyppäämään ensimmäisenä. Muutenkin Kössille oli tänään ihmeellisen kova pala, että vaalea suomenhevonen teki omiaan maastoesteradalla, eikä se päässyt mukaan isojen poikien juttuhin. Pyyhkäisin poskiani tuskastuneena ja asettelin kypärää päähäni. Hallintaan.

Ja sieltä se sitten vihdoin tuli. Joko minä sain vähän puhtia ja ryhtiä itseeni, että sain Kössin vihdoin kuuntelemaan, tai sitten Kössi alkoi pikku hiljaa väsyä kaikenlaisiia temppuihin. Me hyppäsimme hyvin. S-kiemura sujui meiltä jo heti ensimmäiseen menoon loistavasti, Kössille riittivät pienet avut ja asetukset, että olimme selvillä, mitä tässä oikein kuului hommata. Olin ehkä pelännyt koko tunnin olevan niin pelkkää taistelua, ettei mistään tulisi mitään ja ajatusmaailmani taas vaikutti Kössiin. Ehkä olin todella itse aiheuttanut koko jännityksen välillemme. Huh.

Jos Kössin uhmakkuutta ei olisi laskettu mukaan, olisin voinut sanoa, että tunti meni hyvin. Enää lopputunnin pelleilyt eivät hermostuttaneet minua, vaan määrätietoisesti käskin Kössin ylittämään haudan, vaikka se puuskutti, niin kuin Pirre asian esitti, härkä, eikä meinannut totella sitten millään. Tai no kyllähän se sitten lopulta. Olin taputellut Kössiä tunnin jälkeen tyytyväisenä. Siitä oli kuitenkin löytynyt sitä puhtia, jota olin toivonut siltä löytyvän viimeaikoina. Vasta muutama päivä sitten Kössi ei ollut ainoastaan laiskotellut tuntilaisten kanssa, vaan myös minun kanssani, eikä kunnollisesta työskentelystä ollut tietoakaan. Kyljet olivat tuntuneet betonin paksuisilta, sitä tekniikkaa olisin ehkä voinut tällä tunnilla pelätä vielä enemmän.

- Noh, ollaan nyt sitten mokattu ittemme huolella, kotimatkalla Cella ratsasti mun viereen kuitenkin varsin tyytyväisen näköisenä. Mä katselin kaveriani, jonka puolesta oli hetken pelännyt, kun Windi oli saanut jonkun naisellisen kohtauksensa. Ymmärsin hyvin, Windi oli kyllä tullut ihan hoitajaansa. Vai toisin päin.
- Nooh, en mä nyt tiedä, ei se meidän vika ole, että me valittiin hoitohevosiksemme kaks kilipäätä, virnistin.
- Joskus mä epäilen että onkohan Kössi edes ruuna, Cella nauroi.
- Se nähään sitten, kun Windin vauva syntyy ja sieltä ilmestyykin joku Kössi juniori, virnuilin vahingoniloisesti kun Cella näytti kauhistuneelta ja järkyttyneeltä.
- Hyi. Kelaa vähän Windin pää ja Kössin kaula, vaaleahiuksinen löysi huumarintajunsa ja kikatimme selässä. Hetken epäilin olevani vielä humalassa vapun jäljistä.
- Just teidän kahen takia Pirre pisti mut teitä kaikkia vahtimaan, käyttäytykää nyt, Lynn heristi sormeaan jonon edestä. Oltiinko me oikeasti näin kauheita?

Kiitos!

[Emmy]

Vedin turvaliivin kaarevan vetoketjun kiinni ja suoristin sen alla olevan hupparin. Patron törötti karsinassa korvat innokkaasti hörössä ja varusteet päällä.
-Mitäs sanoisit poju ekasta kunnon maastoestetunnista? Kysyin ja sipaisin Patronin harmaat turpaa.
Poni heilautti päätään ja louskutti kuolaintaan, ikään kuin sanoin että ”mennään jo”.
Naurahdin kevyesti ja tartuin ponin ohjiin taluttaen sen ulos pihalle. Ulkona oli jo puolet maastoestepoppoosta, mm. Fiia, joka kiristi luimivan Elmon vyötä, sekä Salma joka yritti pitää innokkaan oloisen Bonnien paikallaan, Tuulian naureskellessa rauhallisena möllöttävän Ruusun selästä.
Viimeisenä tallin ovesta raahautuivat Cella ja Rosa. Naureskellen, kuten aina.
-Nouseeko? Kysyin virnistäen
Rosa nosti katseensa ja ohitti kommenttini hymyllä, mutta katsahti Cellaan ja molemmat pidättelivät naurua. Oli ilmeisesti ollut railakkaan oloinen vappu.

Tarkistin vielä ponin vyön ja testailin jalustimet. Poju oli innoissaan ja väänteli tötteröllä olevia korviaan vilkkaasti joka suuntaan.
-Kohta mennään, kuiskasin ponin korvaan ja taputin sitä kevyesti kaulalle. Hymy karehti huulilleni, tämä oli se mitä rakastin, poni, kevät ja maastoesteet, voiko parempaa olla?
Kohta letka lähti matelemaan Väinön ja Lynnin perässä kohti lämmpäaukiota. Patron sipsutteli jotakin käynnin ja ravin välisekoitusta ja minulla oli aavistuksen vaikeuksia pitää poni poissa Gitan hännästä. Hetken kävelyn jälkeen ponska kuitenkin rentoutui ja käveli jopa ihan normaalisti, tosin hieman reippaammin kuin yleensä. Oli kuitenkin ihanaa nähdä pikkuponi niin innosta piukeana. Patron oli ollut koko talven aika haluton tunneilla.

Pian pääsimme aukiolle, jossa Pirre jo auton kanssa odottelikin. Nainen määräsi meidät verkkaamaan hepat hyvin kuulolle jokaisessa askellajissa.
Siirtelin Patronin raviin ja pieni poni lähti siihen erityisen innokkain askelin. Rauhoittelin ponin ja lopulta sain siitä tosi kivaa liikettä irti. Hieman poni jaksoi pöllöilläkin, mutta suurimmaksi osaksi ravasi asiallisesti ja silloin tällöin väläytteli mielettömiä pätkiä. Laukan kanssa sain tehdä aavistuksen lisää hommia, mutta aika kivasti sekin lähti kulkemaan.
Kun olimme verkanneet, Pirre järjesti meidät ryhmiin ja ohjeisti ratsastamaan painosanalla rauhallista laukkaa esteaukiolle. Jäimme Elmon, Fiian, Ruusun ja Tuulian kanssa viimeiseen ryhmään. Kulutimme odotteluajan jutellen mm. kesäsuunnitelmista ja Fiia totesi, että olisi huippua lähteä ulkomaille.

Kohta olikin meidän aika lähteä ja siirsimme hevoset laukkaan. Pidimme sopivat välimatkat ja laukan tahdin rauhallisena. Ensimmäisenä eteen tuli hypättäväksi koivueste. Patron kiihdytteli vähän ennen estettä, mutta hyppäsi maltillisesti. Poni sai kehuja ja jatkoimme poneja hieman rauhoitellen seuraavalle esteelle, joka oli jokusen matkan päässä oleva risuhärpäke. Sen Patron ylitti hienoisella varalla, olihan este toki hurja ja saattaa jopa syödä pieniä poneja, ei sitä koskaan tiedä. Viimeinen este ennen esteniittyä oli tynnyrit, joiden kanssa sain hieman kannustaa Patronia, mutta yli mentiin kunnialla. Isojen kehujen jälkeen siirtelimme hevoset raviin, ravasimme hetken ja sitten jarruttelimme käyntiin. Taputin vielä ponia ja jatkoimme matkan rupatellen esteaukiolle, jossa loppuporukka meitä odotteli.

Esteniityllä hyppäsimme Pirren ohjeiden mukaan muutamaa tehtävää, jotka lopuksi koottiin vielä radaksi. Patron hyppäsi kaikki esteet innokkaasti ja yllättävän tasaisesti. Radalla paluuvaiheessa poni vähän innostui kaverien voimasta kiihdyttelemään, mutta hyppäsi silti hyvin ja kontrollissa. Radan jälkeen poni sai taas ison läjän kiitoksia ja kehuja.

Ratojen jälkeen hyppäsimme hautoja, jotka olivat Patronille aika jänniä. Pari kertaa jumitettiin, kerran mentiin kenguruhypyllä ja sitten muutaman kerran siististi (varalla) yli.
-On ne pelottavia, totesin Tuulialle, joka valmisteli Ruusua haudan ylitykseen.
Hautojen jälkeen oli vuorossa vielä banketit. Ne oli mun lemppareita, maastoesteistä, joten olin luonnostaankin innoissani, kun Pirre sanoi, että ehtisimme käydä vielä pyörähtämässä niillä.
Patronkin oli ihan mainio banketeilla, muutaman haparoivan askeleen jälkeen, kun kuski ei ollut mukana, meno alkoi sujua ja molemmilla oli superhauskaa. Parin ravikerran jälkeen tultiin portaat ylös ja alas laukassakin, siinä Patron oli niin pörheänä ja tärkeänä, että minua ihan nauratti.

Hymyssä suin porukka lopulta suuntasi turvat Väinön perässä kohti tallia. Puhumista ensimmäisestä maastoestetunnista riitti tallille asti ja vielä pihassakin. Vein Patronin sisälle ja taputin sitä kaulalle.
-Eikös ollutkin hauskaa, poju? Kysyin ja suukotin ponia turvalle.

Kiitos tunnista!

[Pihla]

Pahoittelen turvaliivin uupumista tästä kuvasta.

Kiitos tunnista!

[Salma]

Pakko myöntää: oli aikoja, jolloin olin ratsastanut vähemmän huterassa olotilassa.

Oli niin Pirren kreisibailauksen vastaisen rintaman mukaista laittaa ensimmäinen maastoestetunti vapunjälkeiselle aamulle. Tunti oli täyttynyt hihkuvista sebeläisistä alle puolen minuutin, mutta jossain eilisillan ja tämän aamun välimaastossa hihkunta oli muuttunut surkeaksi vaikerrukseksi ja tymäköiksi naamatauluiksi. Lynnin johdattaessa meitä hiljaisen metsän poikki kohti rataa etenkin Cellan suunnalta kuului tasaisin väliajoin merisairauden valittavaa ääntä.

Päässäni jyskytti nukkumaton yö. Bonnie sen sijaan oli pirteä kuin aamulintu, se siksakkasi allani iloisesti ja levitteli sieraimiaan vihertyville pensaille. Lämmitellessäni sitä verkkaniityllä laukassa poni paineli kuin pieni kapea laukkaratsu, minä taas toivoin nukahtavani askelen pehmeään keinutukseen. Emmy haukotteli Patronin selässä niin, että olisin voinut kutittaa hänen kitarisojaan, jos olisin ollut lähempänä.

Pirre lähetti meidät ensimmäisille esteille pienissä ryhmissä. Isojen hevosten suhahtaessa polunpätkän alkuun Bonnie pysähtyi melkein suorin jaloin ja jäi napottamaan niiden perään. Pirre naureskeli meille, kun pyöräytin ponin takaisin laukkaan. Se kaahotti jalat eriparisina multaa lennättäen ja tuijotti kaula vääntyen koivunrunkojen lomasta poistuvia ratsukoita. Olimme molemmat luultavasti yhtä onnellisia, kun Pirre lopulta viittoi meitä, Gittaa ja Vennaa lähtemään.

Pihla puristi päättäväisesti sekä Vennan ohjia että tuppoa sen paksua valkeaa harjaa. Hän nyökäytti meidät päällään ensimmäisiksi.
”Gitta lyllertää suoraan kotiin, jos se pääsee ekaksi”, Wenlakin huikkasi Vennan takaa pyöreän ratsunsa selästä.
Niinpä istuin syvemmälle satulaan, nielaisin haukotuksen ja päästin Bonnien laukkaan. Se vinkaisi ihastuneena pyrähtäessään eteenpäin. Pirre oli käskenyt meitä väistämään vesiesteen, ja vielä koivuesteen yllä muistelin hitailla aamuaivoillani tuliko se keskellä rataa vai vasta viimeiseksi. Bonnien kaartaessa sutien mutkassa vesieste melkein hyppäsi meitä päin, ja ohitin esteen juuri sellaisella epäsiistillä nyppäyksellä, josta Pirre olisi antanut liekehtivän pahan katseen. Bonnie ravisti päätään kiukustuneena karauttaessaan penkereen kautta esteen ohitse ja minä lähetin sille telepaattisen anteeksipyynnön. Venna ja Gitta seurasivat kiljahduksista päätellen Bonnieta esteen ohitse.

Väinö loisti Pirren laatimilla harjoituksilla. Se näytti hienolta parilta Lynnin kanssa. Tytön valkea tukka nousi käkkäränä pilvenä kypärän alta ja kiilteli esiin puskevassa auringossa samalla tavalla kuin Väinön vaaleat jouhet. Nuori hevonen oli innokas, iloinen ja ennen kaikkea aika hallittu – etenkin verrattuna Bonnieen, joka rakasti joka estettä ja olisi halunnut hypätä vain korkealta ja täysillä. Pirren tukkipinot ja taloesteet se leiskautti taakseen kuin kavaletit, vaikka olin luullut että se pelkäisi niitä kuollakseen. Esteope huuteli hyväksyvästi, kun Bonnie viimeisen kerran hyppäsi pikku talon yli kuin vedestä nouseva kala. Minä roikuin hampaat irvessä ponin kaulassa ja messusin mielessäni kuinka hieno poni olikaan. Eilisillan tanssivipatus tuntui enää pienenä ohimojyskytyksenä hyvän mieleni alla.

Radalle päästessämme Bonnie oli ehtinyt puhkua isoimmat maastoinnostukset pois ja alkoi keskittyä. Se kulki yhä vähän liian lujaa, mutta tukkilinjan aikana kavioiden rummuttaessa kosteaa maata olin melkein varma, että poni itsekin laski askeleita. Sen korvat olivat tiukassa hörössä ja kun laskeutui hypystä, se korskahti niin kuin aina silloin, kun oli oikein iloinen. Jo kesken radan, kierrettyämme puun ja lähestyessämme taloestettä, taputin Bonnieta vaivihkaa kiitokseksi kaulalle.

Hautoja olin jännittänyt etukäteen. Bonniella oli ollut syksyllä tapana kieltää niillä. Pari kertaa olin treeneissä löytänyt itseni mudasta ja liejusta keskeltä estettä, kun poni oli pysähtynyt kiemurrellen juuri ennen ponnistuspaikkaa ja vetänyt kaulansa etujalkojen väliin. Pelkäsin vähän, että se muistaisi saman tempun edelleen. Katsellessani Kössiä, joka Rosan teräksisestä pohjeparista huolimatta vääntelehti esteen edessä turpa mutrussa, ehdin mietiskellä pitkän aikaa parasta tapaa ylittää hauta.

Kaikeksi yllätyksekseni Bonnie kuitenkin hyppäsi haudan yli kuin sitä ei olisi ollutkaan. Jopa Pirre yllättyi ylimalkaisesta pompusta niin paljon, että huudahti. Minä olin ollut vuorenvarma kieltäytymisestä ja puristanut harjaa niin tiukasti, että esteen toisella puolella minun oli pakko kääntyä pöllämystyneenä varmistamaan olimmeko todella ylittäneet sen. Olimme! Odottaessamme uutta vuoroa taputtelin Bonnieta läpeensä tyytyväisenä.

Toisella kierroksella se tietysti muisti temppunsa. Olin supattanut muiden hypätessä Fiialle olevani ikuisesti kiitollinen, jos hän videoisi Bonnien ihmeiden päivän. Startatessani näin, kuinka Fiia kaivoi vapaalla kädellä kännykän taskustaan ja laittoi nauhan pyörimään.

Bonnie kiemurteli haudan edessä, veti takajalat syvälle alleen ja melkein istahti hännälleen. Keikahdin vauhdissa ponin kaulalle ja kolautin hampaani yhteen. Fiia kuvasi koko ajan. Sisuuntuneena kilautin pohkeeni ponin kylkiin ja hengähdin yllättyneenä, kun se toden totta kokosi luunsa ja loikkasi paikoiltaan esteen ylitse. Fiia kuului hihittävän Elmon selästä.

Ainakin olisi mistä kehittyä syksyyn mennessä, mietin hilpeänä ratsastaessani takaisin muiden luokse. Fiia työnsi nauraen kännykän takaisin liivinsä taskuun.
”Huima”, hän tirskui silmää vilkuttaen. Enempää hän ei suostunut sanomaan.

[Fiia]

Elmo ei ole vielä tallilta lähtiessämme kovinkaan täpinöissään – ei se ehkä ole vielä tajunnut, että tänään hyppäämme maastoesteitä. Minä sen sijaan olen ja juttujen levottomasta tasosta päätellen myös kaikki muut tunnille ehtineet. Osalla on ratsuissa oikeasti pitelemistä, ja jopa Rosa paljastaa vähän jännittävänsä. Elmo sen sijaan löntystelee menemään korvat lerpallaan. Se ei minua kyllä haittaa muiden menoa katsellessani – jono on harvoin ollut yhtä täynnä odottavaa sähköisyyttä.

”Tuleekohan tästä mitään”, Wenlakin kysyy pahaenteisesti Gitan pomppiessa levottomasti tien toisesta laidasta toiseen.
”Tulee”, kuuluu Cellan aurinkoinen vastaus Windin selästä, mutta minä en voi olla ajattelematta, että Piritta saattaa saada tänään päähänsä muutaman harmaan hiuksen.

Verryttelyssä kaikki sujuu kuitenkin enemmän tai vähemmän ongelmitta. Elmo innostuu heti, kun se pääsee kunnolla liikkeelle. Annan ponin liikkua isosti, mutta pidän huolen siitä, ettei se ala juoksemaan apuja karkuun. Siinä vaiheessa, kun maastoesteillä pidätteet eivät menisi läpi, oltaisiin ongelmissa. Yhtä tärkeänä pidän kuitenkin sitäkin, että Elmo lähtee pohkeesta eteen. Teenkin kunnolla siirtymisiä ja temponvaihteluita molempiin suuntiin, ennen kuin verryttelyaika loppuu ja Piritta alkaa lähettää meitä muutama kerrallaan matkaan.

Elmo, Ruusun ja Patun muodostamasta viimeisestä ryhmästä minä saan lähteä esteille ensimmäisenä. Elmo syöksähtää korvat pystyssä kohti koivuestettä ja unohtaa aivan selvästi, mitä olin sanonut sille pidätteiden läpimenosta. Siirrän ponin raviin ja annan sen siirtyä takaisin laukkaan vasta muutama askel ennen hyppyä. Seuraaville esteillä ruuna malttaa odottaa vähän paremmin. Minua naurattaa sen innokkuus, vaikka toisaalta minunkin tekisi mieli painaltaa keväisessä maastossa niin kovaa kuin lähtee.

Pirittan mieliksi hillitsen kuitenkin niin itseni kuin poninkin. Niityllä odottavat tehtävät ovat mukavan helppoja kevään ensimmäistä maastoestereissua ajatellen, mutta ratsastaa silti pitää. Elmoa saa välillä jarrutella, mutta yhtään liian kuumana se ei – onneksi – käy. Sen sijaan lähestymisten kanssa saan olla tarkka. Sianselästä poni ei jostain syystä pidä ja se luikahtaakin siitä kertaalleen ohi, kun pohkeeni jäävät irti. Radan ratsastan kieli keskellä suuta ja onnistun kuin onnistunkin luotsaamaan Elmon takaisin odottelevien ratsukoiden luo ilman välikohtauksia. Pirrekin näyttää jos nyt ei tyytyväiseltä, niin ainakin hyväksyvältä.

Hauta ei ole helppo nakki sekään. Elmo ihmettelee sitä hetken jos toisenkin, mutta rohkaistuu lopulta pomppaamaan yli. Sen jälkeen poni suorittaa esteen joka kertaa silmää räpäyttämättä, aivan kuin olisi hypellyt hautoja koko talven. Elmo saakin isot taputukset ja puolikkaan halauksen kiitokseksi rohkeudestaan. Enkä voi jälleen olla kiittelemättä mielessäni kohtaloa siitä, että minulla on näin hieno hoitoponi, jonka kanssa harjoitella kaikkea aina kouluratsastuksesta maastoesteisiin. Ja tietenkin minulla on myös taitavat, kannustavat opettajat ja Seppeleessä huikeat puitteet.

Lisäksi minulla on ehdottomasti maailman parhaat treenikamut. Kössin temppuilua seuratessani en voi olla naureskelematta – vaikkakin hyväntahtoisesti, kuten aina. Ponit ovat liekeissä ja Windikin hyppää kuin vanha tekijä.
”Kakkua!” ehdin sen sijaan jo hihkaisemaan videoidessani Salman ei-niin-onnistunutta suoritusta haudalla, mutta tyttö pysyy kuin pysyykin kyydissä. Tällä kertaa kakkua ei ole luvassa, mutta onneksi maastoestetreenejä on tiedossa vielä monen monta kappaletta tänä kesänä!

[Wenla]

2.5.2015 - Kevään ekat maastoesteet 

Jee! Mun ekat maastarit Sebessä, ja vielä Gitan kanssa. Ja mitä vauhtia ja esteitä yli kaiken rakastava ihminen voisi rakastaa vielä enemmän? Maastoesteitä.

Gitta oli lämmittelyaukiolla lullero. Se nosti kyllä ravin ja laukan, mutta hitaasti. Päätinkin vaihtaa vaihdetta, koska pulleroponilaukalla tuskin päästäisiin esteistä yli. Annoin ponin laukata reippaasti ympäriinsä, mikä sai hänen korkeutensa hieman piristymään. Ennen hyppyjen alkua taivuttelin ponia vielä ravissä ja sain sen ihan mukavasti kuulolle. Pian Pirre päästi meidät esteille. Ensimmäisenä esteniitylle vievän reitin pääsivät menemään Lynn ja Väinö, Cella ja Windi sekä Rosa ja Kössi. Sitten oli mun, Salman ja Pihlan vuoro.
"Gitta lyllertää suoraan kotiin, jos se pääsee ekaksi," virnistin kun sumplimme hetken aikaa kuka menisi ekana. Salma päätti estehirmuna johtaa joukkoa, joten niin me päästiin matkaan. Mä jättäydyin Gitan kanssa joukon perälle, reilu väli edellä hurjastelevaan Vennaan valkoisine satujouhineen.

Kunhan kaikki olivat päässeet niitylle turvallisesti hyppäsimme ensin tukkilinjaa ja sitten sianselkää, tukkikasaa ja taloa. Tukkilinja sujui hyvin ja Gitta oli saanut jutun juonesta kiinni. Se kiisi korvat luimussa esteiden yli, jolloin mä jouduin vähän jopa jarruttelemaan ponia. Kiemuraurantapaisella Gitta tuijotti ensin taloa ja sitten sianselkää - viimeisenä mainitulle otimme kiellon. Toisella yrityksellä Pirre kehotti rohkaisemaan reippaasti, ja päästinhän me yli, toki hieman omituisella hypyllä, mutta kuitenkin.

Kun olimme tulleet Pirren mielestä esteet tarpeeksi monta kertaa oli radan vuoro. Muita katsellessani jännitykseni kasvoi, eikä muiden hassut hypyt sun muut helpottaneet sitä - sain nauraa niin (etenkin Windin kaveririippuvaisuudelle. siis Windin. WINDIN) että olisi luullut jännityksen siinä purkautuvan. Vaan ei. Rata meni kuitenkin hyvin, vaikka välillä tultiin vähän pohjaan ja mua pelotti että poni kaatuisi. Esteet tuskin oli puolta metriä paljoa isompia, joten Gitta varmaan pääsisi ne paikoiltaan. Sianselkä oli taas tosi jännittävä, mutta päästiin kuitenkin yli. Mä tosin lensin puoli metriä satulasta ilmaan, kun olin jo valmistautunut ponin kieltoon.

"Wenla ei saa ennakoida!"

Toinen rata meni sujuvammin ja vauhdikkaammin, kun Gitta ei olisi malttanut pysyä karvoissaan. No, haudoilla sitä intoa vasta riittikin. Ensimmäisenä poni vähän tuijotti ja ihmetteli ja päristeli. Miksi keskelle mun laukkasuoraa on laitettu tollanen tyhmä oja? Sitä se poni taisi miettiä korvat hörössä ja naama ihan kuolassa kaikesta päristelystä. No, päätin tulla ravissa ja ensin Gitta meni ohi. Toisella kerralla se pysähtyi metriä ennen estettä ja inahti pää taivaisiin kohoten. Kolmannella kerralla päästiin ylitse ilman suurempia ongelmia, mutta kauhealla vauhdilla. Lopulta se innostui haudoista ja teki niille kunnon jättihyppyjä mun roikkuessa matkassa suupielet korvissa ilosta. Banketit menivät Gitalta helposti. Se ravasi niitä niin tottuneesti ja hienosti alas, että päätin tulla kerran laukassa. Gitta olikin oikein innoissaan, se taisi tykätä maastoesteistä. Kävellessämme tallille päin kaikkien suusta kuului iloista pajatusta.

"Siis näittekö yhden Patronin hypyistä!"

"Kössi näytti ihan joltain mustalta muulilta kun se kielteli sille haudalle!"

"Mä oon niin ylpeä tästä ponista!!!!"

No niin oon mäkin, mietin mielessäni ja rapsutin Gittaa harjan juuresta.



Maksut tähän asti ok ja lisätty listaan. Loput maksut lisätään itse omaan listaan.

[Tuulia]

Ruusan ekat maastoesteet Seppeleessä



Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tässä viimein maksua. Ruusa hyppää hurjan isoa loikkaa - varmana onnistumisestaan - vaikka hauta vähän jänskättää. Myös kyytiläistä, etenkin ratsunsa Isojen Hyppyjen takia =D Olipa kiva piirtää tätä kuvaa, kerrankin nautin värittämisestä <3

Kiitos tunnista!