22.4.2015 HeB-A: Ilman satulaa

[Anne]

Helppo B -tasosta ja ylöspäin ilman satulaa koulutuuppausta. Avoinna seppeleen hoitajille ja yksityisten omistajille. Opettaja päättää ratsut.


6/8

Cella - Aristo =)
Lynn - Hype =)
Fiia - Windi
Rosa - Reino =)
Salma - Laila =)


Kun kaikki ratsastajat oli punnerrettu selkään, ohjasin ratsukot uralle. Ilma oli uhkaava, taivas tummanharmaana vellova massa, olotila painostava. Myös hevoset tuntuivat aistivan sen, joten pyysin heti ottamaan ohjaa lähemmäs tuntumaa.

- Istutaan hyvin pystyyn sään taakse. Pitäkää huoli, ettei istunta lähde valumaan liian taakse tai eteen. Jalka saa olla rentona ja pitkänä, yläkroppa kannatellaan normaalisti.

- Ilman satulaa ratsastus on mahtavaa treeniä keskivartalolle. Samalla myös saa omia jännityksiä korjattua pois. Jos jännität reisiä, hevonen tuntee sen paljon helpommin kuin satulan läpi. Joten rentous ja keskivartalon tuki ovat kaiken a ja o.

- Lähdetään käynnissä tekemään isoja voltteja. Katsotte, että hevonen taipuu ja oma istunta pysyy pystyssä, kyljet suorassa.

- Fiia, saat käyttää Windin kanssa reippaasti pohjetta. Siinä on hevonen, jota täytyy ratsastaa melko suurin avuin, ainakin alkuun. Itse asiassa hyvin samantapainen kuin Elmo, mutta isommalla liikkeellä.

- Salma, suorista alkaselkä ja pidä vatsalihaksista tuki. Voit pitää kädet lähellä harjaa, jos tarvitsee tasapainottaa. Laila on vieläkin vähän jähmeä ja tarvitsee pitkän lämmittelyn. Huomaat varmaan, että oikea takanen on vähän hidas. Siinä ei ole mitään vikaa, se on tarkistettu, mutta lihaksia täytyisi nyt varsojen jälkeen saada takaisin.

- Lynn, Hype tarvitsee todella tarkan pohjekujan, jonka väliin asettua. Se luikertelee kyllä muuten pois, joten korjausten pitää olla nopeita ja pieniä.

- Siirretään hevoset raviin ja vaihdetaan suuntaa, kokorataleikkaa kärkenä Rosa.

- Pyrkikää heti lävistäjällä saamaan oikea ravi hevoseen, iso ja eteenpäinpyrkivä. Usein kun ilman satulaa mennään, jää vauhti pari vaihdetta liian pienelle. Huomaatte kuitenkin, että selässä on paljon mukavempi istua, kun hevonen liikkuu kunnolla eteen.

- Ja Cella, Aristo takaisin laukalta raviin. Laske vähän kättä, ratsasta lantiosta ravia! Tiedän, että siellä on miltei mahdotonta istua. Ariston ravi on todella raakaa ja korkeaa ja kun se vielä vetää pään ylös, ei ole helppoa. Laukka olisi varmasti mukavampaa, virnistin.

- Sitten jatketaan ravissa. Pidetään letkeä isohko ravi ja tehdään isoja, 12-metrisiä voltteja. Ravi säilyy ja hevonen asettuu niskasta. Jokainen ratsastaa takaosaa!

- Rosa, saat pitää todella voimakkaat ulkoavut. Reino on jäykkä ja ja jähmeä, mutta se on kyllä kehittynyt viime aikoina ja kulkee jo aika mukavasti. Ravihan sillä on mukava ja kun vaan ratsastat takasia, siitä kuoriutuu kyllä oiva ratsu. Reiska vaan on tottunut humputtelamaan etupainoisena, ei se pahaa tarkoita.

- Sitten siirrytään käyntiin. Kootaan hevoset käynnissä. Kootkaa niin pakettiin kuin saatte. Voi tehdä siirtymisiä, pysähdyksiä väistöjä, Kohta nostetaan laukka ja haluan nähdä vain avuilla kulkevia hevosia.

- Fiia, voltilla vielä tehokkaammat avut: sisäpohje, ulko-ohja, rauha. Jos Windi ei jää sinne, uudestaan ja tehokkaammin.

Hype kuumui Lynnin alla ja testailu Lynniä ottamalla muutaman sivuloikankin.

- Puolipidätteet, Lynn, ratsastat eteen. Nyt se jää steppaamaan ja annat sille mahdollisuuden pompottaa sua. Siirrä raviin.

Hype heitti pienen pukin, kun Lynn otti raipan avukseen. Tyttö horjahti hieman eteenpäin, mutta sai pidettyä tasapainonsa ja selvästi sisuuntui.

- Tuut mun ympärille voltille. Asetat sisään, älä päästä sisäohjaa yhtään löysäksi, vaan tuntuma. Sisäpohje naps ja raippa valmiina. Sitten ratsastat istunnalla iso ravia eteen ja vaadit, ensin, että se asettuu ja keskittyy. Kun käytät pohkeen, rentouta jalka heti sen jälkeen. Ulko-ohja hyvällä tuella. Hype kyllä osaa pullauttaa kaulan ulos, jos annat sille yhtään tilaa. Sitten sisäpohje vahvana ja et anna sen yhtään kaatua sisälle ja hidastella ja stepata. Ja heti raippa, kun tunnet, että se kokeilee. Parempi. Sitten uralle ja pidät kontorollin. Ja käyntiin.

- Valmistellaan kaikki laukannosto. Ympäri uran laukkaa. Ratsastatte kulmat hyvin ja kumpaankin päätyyn ympyrät, joilla tarkistatte, että hevonen taipuu ja ulkolapa on kontrollissa. Oma istunta pysyy pystyssä, jalat rentoina. Harjasta tukea, jos tarvitsee.

- Cella, hyvä nosto, Aristokin alkaa näyttää ihan hevoselta! Pidä huoli, että kädet eivät karkaa reisille!

- Ilman satulaa ratsastamisessa on myös se hyvä puoli, että ohjaspituus tulee yleensä oikeaksi. Ei voi liihottaa pyykkinarujen kanssa, ainakaan vaikemmilla hevosilla.

- Salma, saat pyytää laukkaa pyörimään enemmän. Juu, ja Lailalta saattaa tulla diivapukit, jos käytät raippaa, mutta rokheasti vaan!

- Fiia, nyt kun Windi on paketissa, päästä hieman kädellä, noin! Saat sen selän rennommaksi ja tosiaa hevosella, jolla ratssastetaan ns. selkein avuin, myös myötäykset saa olla aika näkyviä.

- Rosa, jalka mukana laukassa, paketti venähtää. Ratsastat jokaisen takajalan askeleen ja pidät huolen, ettei Reino unohda, että ollaan koulutunnilla.

- Sitten pikkuhiljaa valmistellaan käyntiin siirtyminen! Kokoatte laukan niin pieneksi, että siirtyminen menee läpi ilman hätäisiä raviaskelia.

Salma ja Lynn onnistuivatkin tehtävässä. Aristo sen sijaan jatkoi pomppuravissa eteenpäin ja Cella roikkui raudikon sisäkyljellä. Reino ja Windi rikkoivat parille raviaskeleelle, mutta ei sen pahempaa.

Välikäyntien jälkeen teimme perustyöskentelyä toiseen suuntaan. Mukaan tuli myös temponvaihteluita. Ja yksi tippuminenkin nähtiin, kun Laila lopputunnista säikähti ensimmäisiä taivaalta tippuvia vesipisaroita.

Raskas tunti taisikin olla takana. Pitäisi enemmänkin ratsastuttaa ilman satulaa, hyvää treeniä näytti olevan, myhäilin tunnin loputtua mielessäni.

Rosa ja Reino hienoina! Spessu Rosalle!

[Cella]

Huono päivä. Uskomattoman helvetillinen, surkeiden-sattumusten-sarja-tasoinen, kaikkien huonojen päivien äiti. Olin halunnut jo alkuiltapäivästä kömpiä sänkyyn ja ottaa loparit elämästä, kiroillen kaikilla kielillä millä osasin, mutta koska mulla oli ohjelmaa illaksi oli vaan pakko purra hammasta ja jättää angstisuklaat toistaiseksi kaappiin. Sitä paitsi, mä olin odottanut illan koulutuntia koko viikon kuin kuuta nousevaa.

Tavallisesti hevosten kanssa oleminen auttaa huonoon fiilikseen, ja tallilta palatessa on tyytyväinen siitä että päättikin mennä. Tänään se ei pätenyt: herkkine täysiverisen antureineen mun tuntiratsukseni valikoitunut Aristo toimi mun synkeille tunteille kuin suurentava peili. Se nappasi kaiken negatiivisuuden ja stressin mikä mun päässä myllersi ja skitsoili sitten niistä potenssiin kahdeksan. Mä koitin hengitellä oikein syvään ja jutella tekopirteästi ihan vain hevosen tähden, mutta ruunaa ei niin vain huijattu.

Annen puntattua mut kapeaan punaruskeaan selkään sain hetkeksi unohdettua pahat ajatukseni. Koitin keskittyä vain ratsuuni, en mihinkään muuhun. Päässä soi vain hiljainen alkuverryttelymantra: pohje, pohje, katse, asetus, voltti, pohje, suorista, pohje, ohja kerää, pohje, pohje, tuntumalle. Hiljalleen Aristosta alkoi muovautua oikein päin kulkeva ratsu, joka toimi avuilla ja keskittyi vain muhun. Ei meistä rentoa kaksikkoa tänään millään saisi, eikä kumpikaan meistä olisi parhaimmillaan, mutta ainakin me saatettaisiin selvitä tunnista hengissä.

Sää oli juuri mun olotilaani sopiva velloessaan tummana ja masentavana matalalla meidän päiden päällä. Anne alkoi hiljalleen huudella ohjeita mikrofoniinsa, voltteja, ympyröitä, ja sitten koko poppoo hiljalleen raviin.

En tiedä mikä siinä oli – oliko Ariston iso ravi niin hankalaa, vai oliko se mun keskittymiseni tosiasiassa vaan niin kaukana muualla juuri tänään – mutta ravitehtävissä mun paketti hajosi kokonaan. Alkoi ihan hävettää ja silmissä poltella iso harmistus, kun Anne joutui kerta toisensa jälkeen huomauttamaan mulle aivan perusasioista. Mä tavallisesti rakastin ilman satulaa ratsastusta! Ja olin tavallisesti hyvä, rento ja hallittu kouluratsastaja, jolle helpon been ja aan jutut ei tuottaisi lainkaan ongelmaa! Siksi epäonnistumisen kalkki olikin varmaan niin mahdottoman karvasta.

Loput ravitehtävistä mä vain räpelsin menemään, ja rukoilin mielessäni meidän kohta jatkavan toiseen askellajiin. Annen ääni oli kevyt ja huoleton sen ohjatessa meidän menoa varmaan sadatta kertaa – joko se oli todella hyvä peittämään sen, kuinka paljon sitä otti pattiin, tai sitten sen silmissä me ei oltu aivan niin syvällä suossa kuin mun mielestä. Toivoin kovasti jälkimmäistä.

Vihdoin käsky kävi siirtyä käyntiin. Askelen tasaannuttua ja saatuani kerättyä istuntani kunnolliseksi alkoi toivo sarastaa tuskastuttavalta tuntuneessa ratsastuksessani. Sain tuntumaa Ariston liikkeisiin, sen pehmeään suuhun ja istunnalle herkkään selkään. Ihmekös se oli kritisoinut niin kovasti, olin varmaan tuntunut mukavalta kuin muhkurainen metallilaatikko pomppiessani sen hipiällä kireästi. Rahnutin ruunan harjamartoa anteeksipyytäen. Pakko olisi saada kerättyä itseni.

Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Käynnin kokoaminen oli se juttu, josta sain ensimmäistä kertaa koko tunnin aikana kunnolla otteen – tunnustelin angloarabin liikettä, ratsastaen sitä reilusti ylös ja eteen. Käynnistä suoraan nostettava laukka antoi ihanan tuuletushetken munkin pääkopalle. Annen suureksi huojennukseksi se pääsi kehumaankin meitä vähän, sanoi Ariston näyttävän jopa jo vähän hevoselta. Sehän oli mukava kuulla.

Tunti tuntui loppuvan kerta kaikkiaan kesken, kun mun käyntiinlähtöni oli ollut niin kovin tahmea. Tunnnin jälkeen epäonnistunut fiilis jäi kaivelemaan ikävästi, olinhan mä ollut aivan pääni vietävänä ja mahdottoman huono ratsastaja. Riisuttuani Arin varusteistaan kopautin sen ruokakuppiin anteeksipyyntönä muutaman leivänkannikan. Kaikilla oli huonoja päiviä, toki, eikä sille nyt enää mitään mahtanut – mutta ensi koulutunnilla mä kyllä toivoisin Aristoa uudestaan, ja kokeilisin kunnolla mihin me oikein pystyttäisiin.

[Salma]

Laila. Laila! Laila, jolla minä rukka en ikinä ennen ollut ratsastanut. Levitin kauhistuneena silmiäni Nuutille, mutta hän vain vilkutti minulle iloisesti sormillaan tuupattuaan minut tamman paljaaseen selkään ja marssi aidan toiselle puolelle. Cella, Lynn, Fiia ja Rosa pyörivät hevosineen joko keskihalkaisijalla tai uralla ja näyttivät melkein yhtä jännittyneiltä kuin minä. Helppo B-A ei Annen haukkasilmien alla ylipäätään ollut mitään rentoa hölskymistä, mutta ilman satulaa odotin hikoilevani suunnilleen yhtä paljon kuin Gitta juostessaan kesälaitumelta ruoka-aikaan kotiin.

Sää oli yhtä mustanpuhuva kuin Lailan karva. Anne huuteli meitä keräämään heti ohjat ja aloittamaan tehokkaan ratsastuksen. Laila tuntui onneksi jo heti näin alkuun ihan toimivalta ja yhteistyöhaluiselta. Se keinahteli hitaasti puolelta toiselle ja tuntui kaikin puolin Isolta Hevoselta pienen, räjähtävän Bonnien jälkeen. Jokainen askel oli huolellinen ja harkittu, ja kääntäminen oli kuin ohjaisi vellovaa valtamerialusta. Ja Laila oli sentään varmaan aika kevyt iso hevonen!

Anne seisoi takki auki kentän keskellä ja kävi läpi perusistuntaa. Hän ohjasi meidät isoille volteille, näytti käsillä mitä tarkoitti hevosen taipumisella ja astui sitten syrjempään nähdäkseen meidät kaikki kerralla. Aloin rentoutua. Jos jätti huomiotta Lailan sileän, tumman karvan, joka virtasi keskeytyksettä kaulaa pitkin ja jalkojeni alitse aina lautasille asti, tätä saattoi melkein pitää normaalina ratsastustuntina.

Ehdin tehdä pari volttia ennen kuin Annen opeääni tavoitti minut. Laila oli taipunut yritteliäästi, mutta minä olin tuntenut purjehtivani koko voltin ajan huolestuttavasti sisäjalalle ja pari kertaa pelännyt liukuvani samaa kyytiä alas. Suoristin Annen neuvon mukaan alaselkäni ja käänsin tamman uudelle voltille kädet lyhyen, tumman harjan tuntumassa. En ollut ehtinyt edes ajatella Lailan jäykempää takajalkaa, niin paljon olin keskittynyt istumaan avoimena ja rentona. Nyt, kun Anne huomautti, asian tietysti huomasi hyvin. Takanen jäi vähän laiskaksi ja sai Lailan taipumaan huonommin sen puolelle. Asetin tammaa varovaisesti toivoen, että se vertyisi volteilla.

Vatsanpohjassa kouraisi, kun Anne komensi meidät raviin. Laivavertaus palasi mieleeni. Laila kiihdytti kuin pieni tupruttava alus aaltoja vastaan, se puhisi ja murtautui sitten raviin vahvasti ja sulavasti. Hain sormiin äkkiä tupon harjaa ja kiitin onneani, että ehdin ravata kokonaisen pitkän sivun suoraan ennen kokorataleikkaata. Olisin varmaan tuiskahtanut alas, jos minulla ei olisi ollut hetkeä aikaa totutella Lailan pitkiin jalkoihin.

Aristo sinkoili uralla omiaan, ja Cella irvisti minulle ratsastaessaan voltilla oli.
”Miten voi hevosella olla näin kova selkäranka”, hän mutisi minulle suupielestään. ”Mulla on takamuksessa yhtä monta lyöttymää kuin Kasperilla pisamia naamassa.”
Hymyilin myötätuntoisesti ja käänsin Lailan voltille, jolta Aristo oli juuri tullut. Se puhalsi keskittyneesti ja kaarsi, edelleen vähän jäykästi mutta liikuttavan yritteliäästi. Hevosen tummat korvat kääntyilivät samanväristä taivaalla valuvaa pilvimassaa vasten.

Olin toivonut välikäyntejä Annen pyytäessä meitä hidastamaan. Painostavassa säässä harjoitusravi oli jo saanut kosteuden nousemaan kypärän alle. Ratsastelun sijaan Anne kuitenkin paimensi meidät väistättämään, pyöristämään ja lyhentämään hevosia. Niin pakettiin kuin saatte –fraasi taisi saada kunnianhimon nousemaan jokaisen mielessä.

Hype pörhisteli omiaan, ja Anne otti sen ekstratarkkailuun voltille. Lynnin valkea letti hyppi selkää pitkin, kun hän ratsasti huulet keskittyneesti yhteen puristuneina. Vilkuilin heitä silloin tällöin Lailan notkistamisen ja vanuttamisen lomassa. Iso hevonen kuunteli jo aika keskittyneesti, mutta valui etenkin heikomman oikean takasen puolelta pitkäksi ja löysäksi. Ilman satulaa minusta tuntui, etten oikein saanut pohkeelle riittävästi tukea ratsastaakseni sen kokoon.

Laukannostossa Laila urahti niin kärsivästi, että olisi voinut epäillä sen kantavan vähintään kolmea varsaa yhtä aikaa. Se kyllä pyörähti liikkeelle, mutta askelsi raskaasti ja tuntui keikkuvan raviin tippumisen reunalla. Olin huomaamattani jännittynyt, pelkäsin tipahtavani jos Laila yllättäen siirtyisi ravipompotukseen ja lilluisi pois altani.
”Salma, saat pyytää laukkaa pyörimään enemmän!” Anne kannusti. Pohkeista Laila vain käänsi korvat kysyvästi minua kohti, joten keräsin itseni istumaan suorempaan ja napsautin raipan hevosen paksulle lautaselle. Yllättäen se pukitti, matalasti ja hassun kulmikkaasti, ja minä tuiskahdin kaulalle. Ihan kuin pelkäisi minun tipahtavan Laila nosti päätään ja paineli tempokkaammassa laukassa suoraan ja tasaisesti pitkin uraa. Hilauduin takaisin sään taakse ja naksautin kieltäni ylläpitääkseni laukkaa. Muoto oli vähän kärsinyt, mutta ainakin musta tamma liikkui nyt halukkaasti.

Parin laukkakierroksen jälkeen Anne käski kokoamaan laukkaa ja siirtymään siitä suoraan käyntiin. Kyljiltä hionnut Laila tuntui terästäytyneen reippaan laukan myötä ja pyöristyi mukavasti, kun syvensin istuntaani ja hain tuntumaa sen suusta. Laukan lyhennyttyä mukavaksi keinunnaksi puristin vatsalihakset lyttyyn, painoin takapuolta vasten Lailan lämmintä selkää ja sain sen aika kivasti suoraan käyntiin.

Lopputunnista pääsin maistelemaan kentän kylmää hiekkaa. Kuljimme jäähdyttelyravia, ja minä olin juuri ehtinyt vilkaista taivaalle ja tajuta, että Bonnie pitäisi hakea sisälle ennen kunnon sateen alkamista. Kesken muistelua siitä, oliko ponin päällä loimi, ensimmäiset pisarat ropsahtivat mukavan viilentävänä ryöppynä yllemme.

Laila, joka ei tainnut viilennystä kaivata, siirtyi kylmän rauhallisesti sivusuunnassa pois altani ja pomppi säikähdyslaukassa parilla askeleella kentän keskelle. Samaan aikaan minä jo syljin hiekkaa suustani ja hieroin tärähtänyttä takamustani nauraen. Melkein kuin olisi istunut hetken Bonnien selässä.

[Jusu]

Olin saanut ratsukseni Hypen. Ruuna vaikutti varsin kiintoisalta yksilöltä: se oli sievän näköinen, muttei mitenkään simppeli kaveri ratsastaa, vaikka ihan herkkä olikin. Se kyllä vastasi apuihin, mutta osasi myös venkoilla. Hype oli tietyllä tapaa melkoinen liero. Se luikerteli ja hoiperteli milloin kumpaankin sivuun, erityisesti kaarteista lapa edellä ulospäin, ja sainkin olla tarkkana, ettei se luiskahtanut saippuanpalasen lailla omille teilleen. Olin tyytyväinen, että Anne oli laittanut ratsukseni juuri Hypen. Nytpähän saisin käyttää aivojani oikein olan takaa, sillä kimo ei taatusti päästäisi minua kovin helpolla.

Hypellä oli ikävästi taipumus painua edestä oikein nippuun ja pistää niska nyökkyyn. Sen turpa harhaili pahasti luotilinjalta taaksepäin, ja sain ratsastaa sitä reippaasti kohti ohjastuntumaa, jottei se olisi jäänyt kovin, kovin tyhjäksi edestä. Meinasi tulla hiki jo alkuraveissa, mutta pikkuhiljaa aloin löytää tasaisempaa, varmempaa tuntumaa, josta hevonen ei horjahdellut pois milloin sattui.

Hypellä oli pontevat liikkeet, joissa ei ollut kaikkein helpoin istua. Kiitin onneani tuhansista ratsailla vietetyistä tunneista, sillä jos minut olisi kylmiltään viskaistu Hypen paljaaseen selkään ja sanottu, että nyt tyttö ratsastat, olisi kyllä tullut äitiä ikävä. Jos ei vielä ravissa olisi itkettänyt, niin laukassa viimeistään. Edes nyt, rautaisen kokemuksen avustamana, kyydissä pysyminen ei ollut aivan itsestään selvää, kun kimo puoliverinen innostui loikkimaan ja pomppimaan. Sen (ja oikeastaan vähän omaksenikin) yllätykseksi en luiskahtanut alas kyydistä, vaikka se esittelikin pari sellaista sivuloikkaa, että siinä olisi moni muu hevonen kalvennut kateudesta. Epäilin, että kokoamisessa oli Hypelle niin paljon sekä fyysistä että aivojumppaa, että se koetti sekoilemalla päästä helpommalla. Ihan kuin sellainen olisi Annen silmien edessä onnistunut, hah!

Laukkaaminen oli Hypestä selvästi hurjan hauskaa! Askellajin makuun päästyään se ei olisi muuta halunnutkaan tehdä. Se oli niin mielissään laukkaamisesta, että yhtäkkiä sain siihen paremman otteen, ikään kuin se olisi unohtanut olevansa pala liukasta saippuaa. Hypellä oli mukava laukka. Saatoin kuvitella, miten hyvä sillä olisi ollut lähestyä esteitä. Esteratsastuksen ajatteleminen oikeastaan auttoi koulutunnillakin: rytmikästä menoa ajatellessa ratsastin kuin itsestään tehokkaammin. Katselin pitkällä sivulla aidantolppia ja ajattelin, että tuon tolpan kohdalla on este. Sitten ratsastin kuin olisin hakenut hyvää ponnistuspaikkaa sille kuvitteelliselle esteelle: tasapainoista, rullaavaa, rytmikästä, hyvää laukkaa. En olisi ikipäivänä uskaltanut sanoa Annelle, mikä minun laukanratsastustani paransi, sillä ajatus kuulosti itsestänikin hölmöltä, mutta hei - jos se auttoi minua, kenttäratsastajaa, niin mikäs siinä sitten?

En ehtinyt tunnin aikana juuri miettiä, miten muilla sujui, kun omassa ratsussa piisasi tekemistä. Loppukäyntejä kävellessäni vilkaisin ympärilleni ja näin, etteivät muutkaan olleet ehkä kovin helpolla päässeet. Olisi se kyllä pitänyt arvata siitäkin, että jouduimme kävelemään muutaman kierroksen, ennen kuin kukaan kanssaratsastajista toipui puhetuulelle. Yleensähän Seppeleen ratsastuskentällä kävi tauoton puheenporina - paitsi tietysti silloin, kun Anne puhui. Silloin piti muiden olla hiljaa.

[Rosa]

En ollut uskoa silmiäni kun olin lukenut listasta, kenet olin saanut ratsukseni. Reino. Reino oli yksi niitä ehkä maailman kilteimpiä hevosia, joka kuitenkin herätti syvää kunnioitusta. Sillä oli ihanat lempeät ja pehmeän ruskeat silmät, se oli sympaattinen ja rauhallinen yksilö, jotenkin niin sinut itsensä kanssa, ettei voinnut kuin henkäistä ihastuksesta. Lisäksi ruuna oli mitä kauneimman värinen, kuuliainen. Sitä kehulistaa olisin voinut jatkaa loputtomiin. Yksinkertaisesti ilmaistuna Reino oli yksi minun lempihevosistani Seppeleessä. Sillä oli tarjota jokaiselle ratsastajalle vähän jotain.

Heti alkuun jouduin kuitenkin kohtaamaan sen totuuden, että Reino ei ollut niitä maailman herkimpiä ja reippaimpia hevosia. Se oli hidas ja alkuun niin tahmea, että tunnuin edistyvän muiden rinnalla hidastettua. Reino sai useampana päivänä viikosta nauttia rennosta menosta ja harvoin joutui niin raskaisiin töihin, että se olisi ilmaiseksi antanut keellekkään mitään. Pohkeiden puristeluun se ei reagoinut heti, vaan sain sen heräämään horroksesta vasta kun napautin sitä kevyesti raipalla ja kerroin sille, että tänään me todella tehtäisiin töitä, eikä lintsattaisi joka kulmassa, jos vain oli mahdollista. Ei ruuna siitä pahoillaan ollut. Ei sitten yhtään. Kun me löydettiin yhteinen kieli, se myötäsi, antoi periksi, nautti siitä, että se pääsi työskentelemään hiki niskassa eikä melkein.

Me ei silti vieläkään päästy ihan sinne kansallisten kouluhevosten tasolle, enkä kyllä sellaista odottanutkaan. Reinon kanssa jokainen kunnollinen taivutus oli aina jonkinmoisen taistelun takana. Se hidasti tahtiaan joka kerta kun keskittymiseni herpaantui, enkä ollut kannustamassa sitä eteen päin. Takaosa meinasi karata paketista useampaankin otteeseen ja niin paljon kuin vaadin, alkoi Reino hiota kaulastaan jo ennen kuin tunti oli edes puolessa välissä. Kaikkea työtä helpotti se, että Reinolla oli aivan taivaalliset askellajit. Käynti oli keinuvaa ja pehmeää, johon oli helppo levähtää ja mukautua (vaikka levähtäminen ei nyt tullut kysymykseenkään). Ravi oli niin helppoa ja tasaista, että sain mahdollisuuden kunnolla keskittyä pyytämään Reinolta sitä mitä tarvitsin. Aikaa kun ei mennyt miettimiseen miten päin siellä selässä olisi oikein voinut pysyä.

Tunnin kuluessa, alkoi Reinosta löytymään niitä fiinimpiä puolia, jota olin aina siitä hevosesta halunnut nähdä. Se alkoi reagoida apuihin herkemmin, se näytti minulle, että se todella tykkäsi tehdä töitä, halusi kovasti tehdä harjoituksia, vaikka välillä tuntui kun olisin yrittänyt saada liisterikanisteria tasapainoon. Laukkaan päästyämme meillä kieltämättä vasta todella syttyi ja saimme oikean tahdin allemme,jota olimme hakeneet koko tunnin. Reinon laukka oli tuudittavan ihanaa ja keinuvaa, kun olisimme tanssineet pilvien päällä, mutta edelleen meillä oli vielä parantamisen varaa. Paketti karkasi meiltä vähän väliä, ennen kun löysin jostain taas tahdon voimaa. Oikeasti olisin ehkä halunnut viilettää Reinon kanssa täydessä vauhdissa pitkin peltoja, mutta se unelma oli siirrettävä toiseen kertaan. Maiskautin Reinolle ja lisäsimme laukkaan reippaampaa tahtia. Parka puuskutti jo ihan hengästyneenä.

Täytyi myöntää, että Reino oli todellakin ollut juuri sitä mitä olinkin odottanut. Se oli oiva ratsu, jolla oli oikeasti enemmän näytettävää kun mitä se antoi yleensä ratsastajille. Paitas oli liimaantunut selkääni kiinni ja hiki otsalla kirveli ikävästi. Ratsastussaappaissa tuntui olivan litran vettä (hikeä) ja myös Reino puuskutti väsyneenä, hikisenä mutta varsin tyytyväisenä allani. Taputtelin sitä silloin tyytyväisenä ja halasin sen paksua kaulaa. Reino oli aina tähän mennessä ollut yksi suosikeistani ja oli edelleen.

Kiitos iiiihanasta spessusta ja tunnista (:


Maksut tähän asti ok ja lisätty listaan. Loput maksut lisätään itse.

[Fiia]

En muista, milloin viimeksi olisin ratsastanut Windillä – aika todennäköisesti en ikinä. Ja nyt minun olisi tarkoitus kiivetä sen paljaaseen selkään ja ratsastaa tosissani helppo A -tasoisella tunnilla. En yhtään epäile, etteikö Annella olisi joku visio ratsuvalintojen suhteen, mutta minulle se ei ole vielä auennut.

Windi on valmiina suoraan edelliseltä tunnilta, joten minun ei tarvitse kuin napata satula sen pilkullisesta selästä ja kavuta Jaakon punttaamana kyytiin. Windi tuntuu vilkuilevan minua silmäkulmastaan kuin arvioidakseen, miten helposti se saa minut pudotettua kyydistä. Luon Ariston selässä keikkuvaan Cellaan epätoivoisen katseen, mutta päätän sitten ryhdistäytyä. Jos putoaisin, niin sille ei voisi mitään. Olisipahan koko kesä aikaa parannella katkenneita luita.

Anne komentaa meidät heti reippaasti liikkeelle ja tekemään voltteja. En ole ihan hetkeen ratsastanut ilman satulaa, joten pari kierrosta menee pelkästään hyvää istuntaa ja keskivartalon tukea hakiessa. Windi kun ei liiku mihinkään, jos jään puristamaan sitä reidellä. Tamma tuntuu alkuun todella nihkeältä, ja kuten Anne minulle huomauttaakin, se tarvitsee etenkin alkutunnista reilusti pohjetta herätäkseen.

Ensimmäiset pari(sataa) metriä ravissa ovat minulle melkoinen järkytys. Windin hidas tepsutteluravikin tuntuu valtavan pompottavalta ja vaikealta istua, puhumattakaan sitten riittävän isosta ja eteenpäinpyrkivästä liikkeestä. Volttien avulla saan tammaan vähän otetta, vaikka kovin avuilla se ei edelleenkään ole.

Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Anne käskee kokoamaan hevosia käynnissä ja ratsastamaan ne oikeasti pohkeen ja ohjan väliin. Windi ei ota apujani ensin kuuleviin korviinsakaan, vaan kiemurtelee uralla kuin humalainen.
”Tehokkaammin!” Anne huikkaa kentän keskeltä muutamaankin kertaan, ennen kuin uskallan toden teolla vaikuttaa pilkulliseen ratsuuni. Windi painaa korvat tiukasti luimuun joutuessaan tekemään vähän töitä, mutta rentoutuu kuitenkin hetken kuluttua alleni.

Yhtäkkiä kaikki onkin yllättävän helppoa, kun hevonen on avuilla. Windi nostaa laukan nätisti melko pienestä pyynnöstä ja jää odottamaan, eikä lähde sinkoilemaan pitkin maneesia ripeämmässäkään askellajissa. Päinvastoin, nyt se on jopa niin hyvin paketissa, että Anne kehottaa minua myötäämään vähän reilummin. On suoranainen yllätys, kun se toimii: tamma pidentää vähän kaulaansa ja rentoutuu niin, että se pärskähtelee muutaman kerran voltilla. Siirtyminen käyntiin ei ole täysin priimaa, mutta sitä ehdimme työstää vielä toiseen suuntaan.

Suunnanmuutoksen jälkeen joudun ikään kuin aloittamaan alusta koko ratsastamisen. Windi on ensi alkuun jäykkä ja hidas, mutta toisaalta saan sen nyt vähemmällä vaivalle avuille ja rennommaksi. Täydellisen hyväksi tamma ei melko luonnollisesti tule missään vaiheessa eikä tasaisesta peräänannosta voi kyllä puhua, mutta ainakin Windin selässä on jo paljon helpompi istua.

Kun lopulta saamme luvan siirtyä käyntiin ja antaa hevosille vapaat ohjat, on selkäni läpimärkä hiestä ja joka lihasta kivistää. Voin hyvin kuvitella, että huomenna jo käveleminen olisi tuskaa – sen verran tiukan treenin selkä- ja vatsalihakseni ovat saaneet. No, eipähän ainakaan tarvitsisi lähteä enää salille… Taputan Windiä kiitokseksi opettavaisesta tunnista ja päätän hiljaa mielessäni, että seuraavalle koulutunnille taidan vain pyytää taas Elmoa.

Kiitos tunnista!