11.10.2014 Lokamaasto

[Anne]

Lokakuinen maasto sebeläisille!

Mukaan mahtuu 12 ratsastajaa.

12/12

Anne – Reino
Elina - Alex
Luna - Humu
Wenla - Gitta
Fiia - Elmo
Jesse - Huiska
Salma - Bona
Clara - Sirpa
Tuulia - Hese
Helge - Hype
Pihla - Pella
Britta - Edi
Emmy – Frank

Pilvinen aamu ja pakkasrajan tuntumassa laahaava lämpötila. Hevoset saadaan riviin ja Reino siirtyy ihmeissään joukon kärkeen. Siirrymme metsätielle ja nostamme heti ravin. Reino venyttää mukavasti askeltaan ja nautin ruunan tasaisesta menosta. Takanamme Alexi säheltää Elina selässään ja kehotan Elinaa keskittymään tasaiseen tuntumaan ja tahtiin.

Reippaan ravin jälkeen otamme käyntiin ja pyydän tekemään pohkeenväistöä tai avotaivutusta; metsätie on harjoituksiin hyvä paikka. Takaa kuuluu laiskoja määkäyksiä. Luulevatko ratsastajat tosissaan, että maastossa voi vain köllötellä hevosen selässä?

Käännämme metsäpolulle ja tulemme pian metsäniitylle, jota reunustavat kauniin ruskaiset puut. Pyydän ravia taas. Muutama ratsu taitaa siirtyä astetta vauhdikkaampaan askellajiin ja pienen polun koittaessa otamme taas käyntiin. Kävelemme reippaasti, kunnes päästään peltotielle ja siitä laukkasuoralle. Laukkaamme suoran reippaasti ja jatkamme laukkaa vielä tämänkin jälkeen rauhallisemmin. Laukasta siirrämme raviin ja jälleen käyntiin, kun ylitämme autotien. Yksinäinen autoilija pysähtyy kiltisti ja odottaa, että hevosletka pääsee ratsastuspolulta toiselle. Lunta alkaa sataa.

Jatkamme taas laukassa ja kaikki tuntuvat olevan mukana, vaikka kolea syysilma on pistänyt hevosiin vauhtia. Jossain kaukana kajahtaa laukaus ja jopa Reino saa säpsyn. Metsästyskausi on päällä ja mietin, että täytyypä muistutella hoitajia siitäkin.

Loppukäynnit ovat pitkät ja annamme hevosten tasoittaa hengitystään rauhassa. Tulemme tallipihaan ja viikonloppu voi vihdoin alkaa!

Luna ja Humu valmistautumassa tuntiin. - Spessu Lunalle!





Tuulia ja Hese: Hestia syöksähää laukkaan metsäniityllä. - Spessu Tuulialle!





Elina ja Alex ylittävät tietä. Alexille laittettiin gramaanit, kun herra on änkyröinyt viimeaikoina. - Spessu Elinalle!

[Wenla]

Lokamaasto 11.10.2014 

Listassa, mun nimen perässä luki tuttu ja turvallinen Gitta. Olin innoissani, koska ensimmäinen yhteinen tunti tammulin kanssa sekä mun ensimmäinen maastokertani Sebessä hoitajana. Tästä tulisi ylikiva reissu. Harpoin satulahuoneeseen etsimään hoitoponini harjoja ja varusteita, mulla oli näet hieman kiire. Kello oli varttia vaille ja moni oli jo pistänyt kopukkansa selkään satulan. Maastoon oli lähdössä mulle periaatteessa aika tuttu porukka, ehkä hienon estehevos-Tollon omistaja Jesse oli mulle tuntemattomin. Naapurikarsinassa Tuulia kiristi lehmäponin satulavyötä.
"Jännittääkö?" kysyin, kun olin saanut tamman toisen kyljen harjattua. Tuulia kääntyi ja vilkaisi minuun virnistäen.
"Ei yhtään. Entäs sua?" eloveenatyttö naurahti ja astui ulos hoitoponinsa karsinasta.
"Joo. Koska aa, eka maasto kerta sebes hoitajana ja bee, eka yhteinen tunti Gitan kans. Anne kyllä sano että Gitta on maastossa ylivarma mut mua jännittää silti väsen. Ja koska hirvenmetästys on alkanu," selitin ja kiikutin satulan unisen tamman selkään. Gitta oli tosiaan yhtä väsyneen näköinen kuin minä kouluaamuisin. Ilkeillä se ei viitsinyt, mistä olin kiitollinen. Olin jo valmiiksi vähän myöhässä aikataulusta, enkä juuri nyt kaivannut hammaskaluston jälkiä takapuoleeni.
"Älä turhia jänskätä. Voin luvata että kaikki sujuu hyvin," Tuulia hymähti. Kiristin nopeasti satulavyön ja nappasin karsinan ulkopuolelta Gitan suitset. Pujotin kuolaimet helposti tamman suuhun ja heitin violetit ohjat satulankarrelle. Pistin vielä kypärän päähäni ja laitoin poskihihnan kiinni. Pian Anne tuli jakamaan kaikille heijastinliivit, hän ei halunnut että yksikään ratsukko tulisi ammutuksi. Sukelsin heijastinliivin sisään ja otin Gitan ohjat käteeni. Anne käski kaikkia tulemaan piakkoin pihalle, ennenkuin asteli Reinon kanssa ulos tallista.

Pihalla mittasin jalustimet sopiviksi ja kiipesin satulaan. Kun kaikki olivat valmiita järjestäydyimme jonoon. Minut ohjattiin Humun ja Elmon väliin. Luna hymyili mulle leveästi ja mä hymyilin takaisin. Pakkasta oli ehkä korkeintaan yks aste, joten mä olin pukenut viime talvena ostetun pinkin ufotakin. Ufotakilla tarkoitin nyt muodissa olevaa takkia, joista olin kuullut myös nimityksen makkaratakki. En henkilökohtaisesti ollut niiden fani, mutta mustan perushuivin kanssa se näytti ihan kivalle. Huppua siinä ei ollut (!!!), joten mun rakastama tuubihuivi sai jäädä hyllylle. Emme kerenneet kävella kauaakaan, kun Anne jo käski kahdentoista ratsukon letkan raville. Ravin jälkeen siirsimme raviin ja kerkesin jo antaa Gitalle pitempää ohjaa.
"Ja sitten kaikki tekevät joko pohkeenväistöä tai avotaivutuksia, oman tason mukaan!" Anne kailotti. Just joo, olin tullut maastoon enkä millekkään koulurääkille. Keräsin kumminkin nopeasti ohjat tuntumalle ja asetin kuolonmustan kaulaa vähäsen vasemmalle. Siirsin vasenta pohjetta hieman taaksepäin ja kopautin Gitan kylkeä. Tsadam, se tosiaan teki mitä käskettiin. Olisimpa ollut nyt kentällä, kun Gitta tuntui paremmalta kuin koskaan (siis verrattuna kahteen edelliseen ratsatsuskertaan...). Avotaivutusta en ollut koskaan edes tehnyt, joten sitä en lähtenyt edes koittamaan.

Vesi lensi silmistäni, kun nelistimme reippaasti laukkapolkua pitkin. Laukkasuoran jälkeen jatkoimme yhä laukassa, mutta hieman hitaammassa tempossa. Gitta pärskähti tyytyväisenä, kun pyysin sitä käyntiin ylittääksemme tien. Laukka jatkui tein jälkeen, taas hieman reippaammin. Gitta nosti säikähtäneenä päätään, kun kauempaa metsästä kuului laukaus. Jep, metsästyskausi. Kukaan hevosista ei kuitenkaan lähtenyt viemään, vaikka pari niistä pelästyikin astetta kovemmin. Taputan tammaa kaulalle rauhoittaakseni sitä. Ruskan värit siinsivät kauniisti ohittaessamme yhä useampia puita.

Kun siirsimme hevoset loppukäynteihin alkoi ratsastajien suusta kuulua iloista pajatusta. Muakin hymyilytti. Maasto oli mennyt täydellisesti, ihan kuten Tuulia sanoi. Takanamme Elmo hirnahti, kun saavuimme Seben pihaan. Kaikki jalkautuivat leveät hymyn naamallaan tallin pihamaalle. Suukotin Gittaa turvalle ja ja nostin pikaisesti vielä molemmat jalustimet. Tämä ei varmasti olisi viimeinen maastomme Seppeleessä!



/kiitos mahtimaastosta!

[Tuulia]

Lokamaasto
Lauantaina 11. lokakuuta



Ennen maastoa tutustuin Wenla-tyttöön vähäsen, mukavaa. Maasto oli oikein mukava ja Hestia reipas, jee. Kuvassa pohkeenväistöä metsätiellä! Padilla piirtäminen alkaa luistaa, taustan tein rennolla meiningillä ja suttasin tollaseks hauskaks =D
Annelle suuri kiitos kivasta tapahtumasta ja etenkin ihanasta spessusta!

[Fiia]

On kylmä. Kiskaisen takin vetoketjun leukaan asti kiinni ja hanskat kohmeisiin käsiini. Jos lämpötila jatkaisi tasaista laskusuhdannettaan, pitäisi varmaan piakkoin kaivella laatikoista jo talviratsastusvaatteita – pitkähihaisten tunkeminen syystakin alle ei enää meinaa riittää. Etenkään näin aamuisin, kun tuntuu ettei aurinko jaksaisi nousta taivaalle ollenkaan.

Elmoa ei kylmä haittaa. Sen korvat sojottavat terhakkaasti pystyssä ja hengitys höyryää laajalle levinneistä sieraimista. Poni on, kuten tavallista, lähdössä innoissaan maastoon isommalla porukalla. Mukana on taas täydet kaksitoista ratsukkoa, ja Anne on valinnut kärkiratsukseen Reinon. Minä eilisillan Rosan luona viettäneenä ja vain muutaman tunnin nukkuneena toivon sen tarkoittavan sitä, että tänään on tiedossa leppoisa maastolenkki eikä mitään intervallitreenejä.

Järjestäydymme jonoon, Elmo tuttuun tapaan puolivälin paikkeille. Kun kaikki ovat suurin piirtein linjassa, Anne kehottaa Reinon eteenpäin ja lähdemme matkaan. Siirrymme raviin heti metsäpolulla. Edessä Alex tuntuu hermoilevan, eikä Elmoakaan voi sanoa kovin rauhalliseksi. Se painaa ohjalle kuin vietävä ja tuntuu täysin kuurolta.

Toiveet rauhallisesta lauantaimaastosta valuvat tiehensä viimeistään siinä vaiheessa, kun ravipätkän jälkeen Anne komentaa meidät tekemään väistöjä ja avotaivutuksia. Saan herkistellä Elmoa hiki päässä, ennen kuin se suostuu vähän taipumaan kyljistään tai ottamaan kunnollisia ristiaskeleita. Muutaman reilumman huomautuksen jälkeen poni kuitenkin alistuu kohtaloonsa ja alkaa kuunnella pienempiäkin apuja. Ruuna ottaa takaosan alleen ja kevenee vähän edestä, vaikka selvästi se edelleenkin tuntuu olevan kunnon koulutreeniä vailla.

Metsässä ilma tuntuu pari astetta lämpimämmältä kuin teillä. Metsäniitty on kuurassa ja ilmassa leijuu vaaleaa utua. Elmo heiluttelee korviaan, pureskelee kuolainta mietteliäästä ja päästää lopulta lyhyen, kimeän hirnahduksen. Kukaan ei vastaa, mutta ehkä metsän siimeksestä meitä katsellaan silti – hirviä, kauriita, jäniksiä ja muita on varmasti liikkeellä metsästyskauden ansiosta.

Käsky siirtyä suoralla laukkaan ei tule kenellekään yllätyksenä. Otan ohjat paremmin tuntumalle ja pyydän Elmon laukkaan jätettyäni muutaman metrin välimatkan Gittaan. Poni pärskähtelee innoissaan ampaistessaan eteenpäin, mutta pysyy kuitenkin paikallaan jonossa. Nousen kevyeen istuntaan ja annan käsieni joustaa liikkeen tahdissa. Varpaita kipristelee kylmästä ja viima tuntuu poskilla jäätävänä, mutta muuten on lämmin. Jatkamme laukkaa suoran jälkeenkin, tosin rauhallisemmassa tahdissa. Elmo etenee kuin juna, korvat pystyssä ja tumma häntä soihtuna perässään.

Hidastamme raviin ja sitten käyntiin ennen autotien ylitystä. Elmo tanssahtelee innoissaan ja nyppii ohjaa, mutta lopettaa onneksi hetken kuluttua. Alkaa sataa lunta. Kosteat, valkeat tassut leijailevat hiljalleen päällemme, takertuen kaulahuiviini mutta sulaen Elmon tummalle takaosalle sekunnin kuluessa. Tuntuu talvelta.

Tienylityksen jälkeen jatkamme rauhallisessa laukassa. Elmo ei yritä enää painaa ohjalle, vaan etenee pyytämässäni tahdissa hevosenmitan päässä Gitasta. Jossain kaukana kajahtaa laukaus, mikä saa ruunan hetkellisesti painamaan korvansa luimuun ja hypähtämään askeleessa puoli metriä sivuun. Tilanne on kuitenkin ohi ennen kuin ehdin edes säikähtää. Täytyisi olla jatkossa maastossa erityisen tarkkana, ettei mitään vahinkoja pääsisi käymään. Heijastinliivikin on halpa henkivakuutus.

Lopuksi kävelemme niin pitkään, että minulle ehtii tulla jo vähän kylmä. Haaveilen hoitajienhuoneen lämpimästä sohvasta ja sammiollisesta teetä, vaikka maasto onkin ollut äärimmäisen mukava tapa viettää lauantaiaamupäivä – varmasti yksi parhaista tavoista.

[Salma]

Hengitin ulos kylmää huurua ja lämmitin käsiäni Bonnien satulan etukaaren alla. Olin juuri noussut selkään ja jo satulavyötä kiristäessäni viileä sää oli ehtinyt nipistellä sormistani tuntoa pois. Ne punoittivat ja tuntuivat kankeilta, kun vedin hansikkaat takaisin käteen. Taivas oli yhtä harmaa kuin jos se olisi laveerattu yksisävyisellä pensselillä.

Bonnie otti sivuaskelia tallipihalla ja minä keinahtelin kevyesti sen selässä. Lauantaiaamusta huolimatta meitä oli yhteensä kolmetoista – kaksitoista heijastinliiveissä kiiltelevää ratsastajaa ja Anne, joka heilautti itsensä juuri Reinon pilkulliseen selkään. Monet hevosista näyttivät pirteiltä kirpeässä ilmassa ja minä olin tyytyväinen, että olin heittänyt ratsastusloimen Bonnien selkään. Sen ei tarvitsisi kaahailla ainakaan kylmästä.

Jesse näytti hölmöltä Huiskan selässä. Hän oli hevosletkassa jonkin verran minun ja Bonnien edellä, ja kun siirryimme tallipihalta metsätielle ja nostimme ravin, saatoin seurata hänen ratsastustaan. Huiska oli Tolloa pienempi, leveämpi ja romuluisempi, ja Jessen jalat hakivat sopivaa paikkaa sen rehdeiltä kyljiltä. Minun suupielissäni kareili hymy.

Bonnie heräili ravin myötä. Se nyökytteli iloisesti päätään ohittaessamme keltalehtisiä koivuja ja sen kaviot ruopivat mukavalla äänellä polun pehmeää pohjaa. Minä kevensin rauhalliseen tahtiin ja keskityin pitämään kädet paikoillaan. Tamman tuntien se saattaisi saada kivasta metsäilmasta liikaa lisävirtaa, jos en itse tyynnyttäisi sitä. Tänään minun teki mieli vain nautiskella säästä ja porukasta.

Hidastaessamme käyntiin Anne huikkasi Reinon selästä, että voimme alkaa tehdä nyt pohkeenväistöä tai avotaivutusta. Siinä meni minun maastoköllöttelyni. Ähkäisin muutaman muun ratsastajan mukana vastalauseen, mutta Annen käännyttyä vilkaisemaan meitä olkansa yli alistuin kohtalooni. Bonnie hypähti pirteänä kasaan, kun tein puolipidätteen, ja mateli hetken neljä jalkaa eri suuntaan ennen kuin tajusi, mitä apuni tarkoittivat. Sekin näytti ajattelevan, että maasto tarkoitti lomaratsastelua.

Bonnie alkoi kerätä kierroksia pohkeenväistön aikana. Se yritti hönkiä edessä kulkevan Hypen kiiltävään häntään ja ravisteli ärsyttävästi päätään kesken liikkeen. Kun Anne kehotti ryhmän raviin, Bonnie karkasi altani laukalle ja oli teilata Hypen ja sen selässä keventävän Helgen kumoon. Parin askeleen ajaksi Hype innostui ja veti päänsä ylös, mutta Huiskan leveä takapuoli polun keskellä sai kisapiikin innoittamat hevoset hidastamaan takaisin raviin. Minä lyhensin Bonnien askelta kunnes Helge oli ehtinyt ravata Hypellä turvallisen välimatkan verran eteenpäin.

Laukkasuoralla Bonnie palasi takaisin nopeampaan askellajiin suunnilleen samalla hetkellä, kun Anne avasi suunsa askellajivaihdoksen merkiksi. Taas minä sain pidättää ponia. Tunsin istuvani yli-innokkaan keinuhevosen selässä puristaessani istuntaani satulan liukasta kaarta vasten. Bonnie pärski, painoi kuolaimelle ja ojensi kauniisti harmaita etujalkojaan yrittäessään kauhoa lisävauhtia.

Ylittäessämme välikäyntien aikana autotietä Bonnie ei ollut uskoa, että sen ei ollut soveliasta rynniä nelissä asfaltin ylitse. Yksinäinen sinisenkiiltävässä pikkuautossaan istuva kuski seurasi Bonnien menoa ihmetystä silmissään ja näytti painavan vielä huolellisemmin jalkansa jarrupalalle. Oli alkanut sataa hiljalleen lunta. Hiutaleet sulivat Bonnien kaulalle ja sen harjamartoon jäi pari läpikuultavana hohtavaa tähtöstä.

Olimme palanneet taas reippaaseen laukkaan, joka sai tuulen ulvomaan korvissa, kun metsän läpi kaikui äkkiä pamaus. Minulta meni hetkeksi pasmat sekaisin. Vedin terävästi henkeä satulassa ja ehdin tarrata etukaareen juuri, kun Bonnie otti valtavan sivuloikan ja pyörähti kokonaisen ympyrän takajalkojensa varassa. Se jäi seisomaan paikoilleen pää ylhäällä ja peruuttaa säikysti hypellen, kun takana tullut Hestia on laukata sen päälle. Tamman lehmänkirjavat läikät vilisivät silmissäni.

”Nyt on metsästyskausi!” Tuulia sanoi hengästyneellä äänellä huomatessaan pelästyneen ilmeeni ja hidasti samalla Hesen pysähdyksiin. Anne oli pysähtynyt jonon kärjessä ja tiiraili meidän suuntaamme nähdäkseen, että kaikki olivat satulassa.
”Kaikki ok! Jatketaan matkaa!” hän huuteli, kun hevoset oli saatu pysähdyksiin. Järjestäydyimme takaisin jonoon ja jatkoimme matkaa. Hetken päästä uskalsimme palata takaisin rauhalliseen laukkaan.

Loppukäyntien aikana pääsin maastohöntsäilemään oikein olan takaa. Anne kierrätti meitä pitkin pieniä polkuja rauhallisessa käynnissä ja minä keskityin katselemaan maisemia. Tumma, pehmeä multa oli peittynyt paksuun kerrokseen lehtiä, joiden reunoja oli nakerreltu keltaisilla, oransseilla ja punaisilla hampailla. Bonnie kahisteli jalkojaan nostellen lehtikasojen lävitse ja minä painoin käteni sen lämpimälle kaulalle. Olisipa aina tällaista!

Kiitos mahtavasta maastosta!

[Luna]

    

Sama kuva väreillä ja ilman, en mä osaa muuta kun piirtää tämmösiä laukkakuvia. Outoa laittaa vihreää Humulle sillä olen ajatellut punaista Humun värinä O.o

[Elina]

Tein nyt mustavalkosena ihan vaan laiskuuden vaihtelun vuoks : D Joo toi vähä feilas xD

Kiitti kivasta tunnista :3

[Britta]

Maksu:

Leopardikuvioidut kumisaappaat painoivat kuuraan verhoutuneita ruohomättäitä alleen. Vedin tumman kaulahuivin leukani ylle ja puhalsin lämmintä ilmaa sieraimistani, saaden aikaan höyryä. Enää ei ollut lämmin, kesän henkäys oli kokonaan kaikonnut. Olemassa oli enää orastava talvi, jonka tuloa ainakaan henkilökohtaisesti en odottanut. Tuli taas kylmä, piti taas selviytyä paleltumista. Saataisiin kuitenkin edes jotain valoa tähän synkkyyteen – lunta, kirkkautta ihmisten mieliin. Huokaisin syvään ja vilkaisin vierelläkulkevaan Helgeen. Tyttö ratsastaisi tänään Hypellä, kun olin itse toivonut maastoon jotakin ylläriratsua. Aika yllärin olin saanutkin, Edin nimittäin. Pieni karvapallo oli tullut minulle tutuksi lähinnä Oden kautta, ja harmi, että nainen lopetti sen hoitamisen. Toisaalta, nyt, kun se odottaa vauvaa (tervetuloa kummius!.. ehkä), olisi sen varmasti aika hankala hoitaa montaa elukkaa. Olin minä Edillä kyllä ratsastanutkin jonkun kerran, ja toivonut sitä aikoja sitten hoitsuksikin.

Avasin portin rauhallisesti ja päästin Helgen edeltäni sisään. Nuorempi tyttö lähti varmoin askelin metsästämään Haippia tarhan takaosasta, kun Edi puolestaan kyräili minua muutaman metrin päästä. Poni oli jo kasvattanut kiitettävän karvan tälle syksyä ja näytti oikein halittavalta, pieneltä nallekarhulta. Edi oli saanut eilen uuden hoitajan, tai no, uudenvanhan – Nadja oli palannut joukkoomme, ja kyllähän minullakin oli melkein kyynel sen johdosta tirahtanut. Tyttö sai hoitaakseen kaksi ponia, Edin lisäksi Taigan. Onnentyttö.

Edi ei pistänyt vastaan, kun nappasin sen narun päähän ja kävelin portille. Hetken jouduin TuplaHoota odottelemaan, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään. Olin saapunut tallille tarpeeksi ajoissa, joten minulta löytyisi kyllä aikaa ponin paijaamiseen. Sitä se varmasti kaipasikin tuuheine karvapeitteineen, jonka olin nähnyt jo kauempaa läikehtivän tummasta kurasta.

Raudoitetut kaviot polkivat vasten tallin kovaa lattiaa. Edi katsoi tylsistyneenä eteensä, seuraten minua kuin magneetti. Vilkaisin taakseni huomatakseni, kuinka Hype katseli ympärilleen pää korkealla, Helgen tepastellessa riimunarun toisessa päässä. Hymähdin hiljaa, painaen katseeni maahan. Olin kävellä Kasperia päin, jolta sain muutaman ärräpään. Miehenalulla taisi olla kiire jonnekin, niin tarmokkaasti se raivasi tietään meidän ohitse. Nostin katseen maasta huomatakseni karsinan, johon Edi kuului. Kalteroitu ovi oli raollaan, kun pujahdin välistä poni perässäni.

Edi ynähti antoisasti pyöritellessäni kumisukaa vasten sen tuuheaa karvaa. Kuin omaa ääntään säikähtäen käänsi Edi korvat taaksepäin, kuunnellen mitä tein. Onhan se tuntemattomampi ihminen aina kovin pelottava, vaikka kuinka ihanasti se harjaisikaan. En ollut taas hetkeen noussut yhdenkään ponin selkään, vaikka niin poniratsastajaksi itseäni tituleerasin. Tai olin tituleerannut vielä pari vuotta sitten, ennen kuin sain hoitohevosekseni Riinan, sen talon kokoisen puoliverisen. Siinä vasta oli metriviisikymmentä korkealla Britalla tekemistä.

Edi nosti kavionsa kevyesti pyynnöstä ilmaan. Ponin kenkiin oli jo lisätty hokit, mikä kieli yhä tiukemmin lähestyvästä talvesta. Huokaisin syvään irrotellessani turvepaakkuja Edin kavioista. Se kylmyys oli väistämättömästi edessä. Hypekin kasvattaisi järkyttävän karvan, mutta se saisi karvoineen kaikkineen olla. Eri asia oli ollut Riinan kanssa, sitä oli saanut olla klippaamassa joka toinen päivä. Karistin äkkiä Riinan muiston mielestäni, etten alkaisi herkistyä.

Kiiltävän musta satula vasemmassa ja suitset oikeassa kädessäni astuin takaisin kermaponin karsinaan. Edi käänsi korvansa taaksepäin tuijottaen minua alta kulmiensa, huiskauttaen häntäänsä tyytymättömän näköisenä. Höpötin Edille jotakin sen hupsuilusta nostaessani satulaa kaulan puolelle. Musta penkki liukui vaivattomasti paikoilleen ja kiersin toiselle puolelle suoristamaan satulahuopaa. Kiristäessäni satulavyötä Edi pullisti, mutta sain kuin sainkin vyön kiinni ponin läskeily-yrityksistä huolimatta.

Vedin ohjat pään ohi kaulalle ja nakkasin ponin päitset käytävän puolelle. Tartuin vaaleaan päähän ja tarjosin toisella kädelläni Edille kuolaimia, jotka se otti hyvin vastaan. Korvat oikenivat niskahihnan eteen kuin itsestään, ja kädet näpersivät leuka- ja turpahihnat kiinni automatisoituina. Suojia ei ponski tarvinnut, joten minun ei tarvinnut varustaa enää kuin itseni. Anne ehti käytävällä muistuttaa heijastinliivistä, jonka puin ylleni mielihyvin.

Minut ja Edit oli sijoitettu jonon häntäpäähän. Helge näytti innostuneelta Hypen selässä, Elina ehkä hieman jännittyneeltä typerehtävän Alexin satulassa. Meinasin tirskahtaa nauruun nähdessäni Jessen ja Huiskan – siinäpä vasta parivaljakko. Anne lähti vetämään maastoa Reinolla, enkä voinut olla ihailematta pilkkupepun sointuvia varusteita. Kun kaikki kolmetoista olimme valmiina, tallinomistaja painoi pohkeet kiinni Reinon kylkiin ja niin sitä mentiin.

Edi tuntui nauttivan ympäröivästä luonnosta. Se oli kyllä hyvä esimerkki ponista, joka syttyi maastossa – sitä ei paljon kiinnostanut tuo kentällä työskentely, mitä muistin aikaisemmilta kerroilta. Nyt Edi ravasi allani tarmokkaasti, melkein edellämenevän takalistossa kiinni. Reipas tahti sai minut keventämään tiuhemmin kuin olin tottunut.

Suustani pääsi voihkaisu monen muun tapaan, kun kuulin Annen teettävän meillä väistöjä ja avoja. Oikeastiko, maastossa? Ei siinä kuitenkaan jupinat auttanut, vaan oli yritettävä työstää sen verran mitä pystyttiin. Edi tuntui yllättävän hyvältä, ei tahmeutta missään. Sekä pohkeenväistöt että avot menivät ihan kiitettävästi – ehkä Edin kanssa pitäisikin treenata maastossa eikä kentällä?

Ruskan väreihin verhoutuneet puut olivat päästäneet suurimman osan puvustostaan maahan toisten tallottaviksi. Hiekkatien kuopat olivat täyttyneet vedellä muodostaen vesilätäköitä, joita Edi hieman kyttäsi. Käännyimme kuitenkin metsäpolulle ja saimme nauttia ruskan viimeisestä väriloistosta – kaikki ruskapaletin värit hehkuvat omalla tahollaan, vaikkakin pilvinen sää ei anna oikeutta niiden loisteliaisuudelle.

Lumihiutaleet alkoivat hiljalleen tippua pilviseltä taivaalta alas, takertuen Edin karvaan. Nostin kaulahuivia ylemmäs kätkeytyen yhä syvemmälle sen sisään. Anne kertoi tulevasta laukkapätkästä Edin askeltaessa malttamattomana allani. Se halusi laukata. Kun jono alkoi pikkuhiljaa siirtyä laukkaan, ei minun tarvinnut kuin hipaista pohkeilla karvaisia kylkiä ja lennähdimme liidokkaaseen askellajiin. Silmiä vihmova viima nakkeli palmikolle väkerrettyjä hiuksiani puolelta toiselle minun hengitellessä kirpeää syysilmaa. Ollaan tämä hetki näin.

Iso kiitos maastosta! :--)

[Clara]

Siiri, Sirpa, tortilla, pallukka, unikekolahna, makkarainen ja löllykkä – oli mahdottomuus muistaa kaikkia lempinimiä, joita Inkeri hoitoponistaan käytti. Nyt istuin kuitenkin tuon ruskean karvarullan pyöreän selän päällä ja katselin maailmaa muutaman sentin verran korkeammalta kuin yleensä. Tällä hetkellä ponin lempinimistä osuvin olisi unikekolahna, mietiskelin herätellessäni pohkeilla puoliunessa torkkuvaa shettistä tähän maailmaan. Napakan pohkeiden napautuksen jälkeen Siiri irrotti kavionsa maasta ja alkoi lyllertää hitaasti eteenpäin.

Vaikka Siiri oli shettis kuten Walma, ponit olivat yllättävän erilaisia. Molemmissa oli sitä aitoa tujua pippurisuutta, mutta Siiri oli paljon tahmeampi ja hitaampi syttymään kuin Walma, joka oli oikea energiapakkaus koikkelehtiessaan eteenpäin. Molemmat olivat kuitenkin syötävän suloisia, kuten pikkuponit aina.

Olin saanut Siirin ratsukseni lokakuiselle maastotunnille. Maastoporukka oli asettunut Annen johdolla jonomaiseen muodostelmaan ja lähtenyt vaeltamaan laiskasti metsään. Siiri heräili allani hiljalleen ja alkoi näyttää muitakin elonmerkkejä kuin vain jalkojen tasainen laahustaminen eteenpäin lehtien peittämällä polulla.

-Ravia! Annen huuto kajahti jonon kärjestä.
Edellämme ratsastava Salma painoi kevyesti pohkeensa Bonnien kylkiin ja ratsukko siirtyi pehmeään raviin. Minä sain käyttää vähän enemmän voimaa ja tahtoa saadakseni Sirpan siirtymään kaksitahtiseen askellajiin. Poni lylleröi eteenpäin sellaista käynnin ja ravin välimuotoa, joka ei ollut mikään kovin mukava kokemus mun takapuolelle.
-Vauhtia nyt, puuskahdin ja läpsäytin napakasti raipalla ponin karvaista perää niin että pöllysi.

Hidastimme käyntiin ja Anne pyysi meitä tekemään taivutuksia ja pohkeenväistöjä tai jotain vastaavaa. Hei haloo, nyt oltiin maastossa eikä koulutunnilla! Sitä paitsi epäilin suuresti, että Sirpsu suostuisi tekemään yhtään mitään joka hiukankin työllistäisi sen aivokapasiteettia. Turha edes yrittää. Sain kuitenkin ihmeekseni ponin tekemään pari ihan jees väistöä, ja sitten jatkettiin matkaa. Päädyimme laukkasuoralle laukkaamaa, uh. Siiri sai tosin kipittää ihan jäätävällä vauhdilla, ettei me oltaisi jääty takaa tulevan Hestian jalkoihin. Illalla takapuoli huutaisi hoosiannaa, arvelin hidastaessamme vauhtia.
-Mutta on tää kyllä sen arvoista, totesin itsekseni leveästi hymyillen ja taputin makkaraisen silkinpehmeää kaulaa.

[Pihla]

Pitkästä aikaa maastoon porukalla Pellan kanssa. Aivan huippua! Meitä oli kaksitoista ratsukkoa ja Anne johtamassa Reinolla. Uusiakin hoitajia oli lähtenyt matkaan. Kylmästä ilmasta huolimatta porukka oli iloisella tuulella. Jopa Pella seurasi muita ratsukoita korvat höröllä, kun kaikki valmistautuvat selkään nousuun. Lopulta lupa saatiin.

Kun kaikki olivat selässä, lähdimme matkaan. Pysyin Pellan kanssa hyvin jonon loppupäässä. Ei tamma olisikaan pysynyt suurempien ja energisten hevosten perässä. Meille sopi hyvin rauhallisempi köpöttely jonon loppupäässä.

Pian siirryimme raviin. Pella kulki kiltisti muiden hevosten perässä. Ravi oli melko reipasta Pellalle. Tamma yritti silti parhaansa pysyä muiden perässä. Hetken kuluttua siirsimme käyntiin ja kuulimme uutisen, menisimme pohkeenväistöä ja avotaivutuksia. Itse en osannut kuvitella sellaista maastoon, maastossa kuului nauttia eikä vääntää koulua. Taivuin silti muiden mukana tekemään vaaditut tehtävät. Yllätyin, kuinka innokkaasti Pella menikään. Ehkä tamman mielestä maastoilu yhdistettynä vaativampaan tehtävään olikin hauskaa.

Päädyimme ruskanhohtoiselle metsäniitylle. Paikka oli upea. Ravasimme puiden ohitse nauttien ruskan väreistä. Pellakin innostui ja meinasi nostaa laukan. Hidastin vauhdin kuitenkin raviin ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Harmi vain, että pian jouduimme taas siirtämään käyntiin.

Löysimme melko pian itsemme laukkasuoralta. Siellä hevoset innostuivat ja laukka olikin varsin vauhdikasta. Pellakin tuntui nauttivan. Tamma laukkasi korvat höröllä ja pari kertaa veti jopa päätään alas. Taisi moni muukin innostua, koska ainakin pari hevosta veteli sopivan kohdan tullessa ilopukkeja. Se ei tosin ollut mikään ihme.

Siirsimme käyntiin. Pian vastaan tuli autotien ylitys. Vain yksi auto joutuu pysähtymään jonomme vuoksi. Hänkin näyttää silti hymyilevän meille, onneksi. Jotkut vain painelevat tööttäys nappia ja säikyttävät hevoset. Tämä autoilija oli viisas. Kun olimme päässeet tien toiselle puolelle, alkoikin sataa lunta. Tunnelma muuttui todella talviseksi, ainakin minun mielestäni.

Loppumatkasta saamme muistutuksia metsästyskauden alkamisesta. Se yksi laukaus saa Pellankin säpsähtämään. Onneksi kellekään ei käy mitään erityistä. Selviydyimme ehjin nahoin tallipihaan asti. Siellä alkaakin tohina, kun kaikki alkavat purkaa ratsujaan. Onneksi sain vetäytyä Pellan karsinaan tamman kanssa, omaan rauhaamme.

[Emmy]

Leipä-kiitos Frankille ihanan maaston jälkeen. On se vaan aika kultamussukka!

[Kikka]

//Makselen pois näitä maksuja mitä pystyn, osa topiceista kun on jo lukotettu. Eli maksut ovat Helgeltä, vaikka fooruminimi onkin tätä nykyä Kikka.

Natustin näkkileivän palaa Hyperionin karsinan edessä ja odottelin maastoon lähtöä. Harmaa ruuna pyörähteli karsinassaan, välistä se hamusi suuhunsa karsinan pohjalla lepääviä yksittäisiä oljenkorsia ja silloin tällöin nosti päänsä kaltereiden korkeudelle tarkistaakseen tilanteen tallin puolella.
Kymmenen minuutin odottelun jälkeen tallikäytävät täytti raudoitettujen kavioiden kopina kun kaksitoista ratsastajaa talutti hevosensa pihamaalle kylmän, syksyisen tuulen purtavaksi. Hype oli säpsyllä tuulella ja käänteli suuria korviaan liioitellun paljon joka suuntaan mistä kuului ääniä - tuulen tuiverrusta, ratsujen pärskähtelyä ja puheensorinaa. Vedin jalustimen pitkäksi ja ponnistin kylmään nahkasatulaan. Hype tuntui Vennan jälkeen isolta ja liikkuvaiselta, kun se tepasteli muita tarkastellen minun kiskoessa jalustimia oikeisiin mittoihin. Asettauduin kapeaan satulaan ja kevensin paikoillani tarkistaakseni jalustinten sopivuuden, sitten keräsin ohjat löyhälle tuntumalle ja annoin vasemman käteni liukua harmaata, hiljalleen talvikarvaa kerävää kaulaa pitkin silmäillen jonon muodostumista. Avustin Hypen Huiskan taakse ja kuulin kuinka peräämme asettunut Bonnie hökelsi ja Salma jutteli sille mukavia saadakseen ponin rauhoittumaan. Nojasin rennosti takakaarta vasten ja annoin Hypen askelluksen keinuttaa minua. Ohjat tuntuivat jäykiltä paksujen rukkasten läpi ja korjailin niiden mittaa yhtenään; kylmien ilmojen ehdoton huono puoli oli paksut vaatteet, jotka vaikeuttivat ratsastusta.

Hetken päästä jonosta kuului käsky ja letka edellämme kompasteli raviin. Puristin pohkeet tiukemmin Hypen kylkiin ja sain ruunan askeliin tempoa. Ravi oli isohkoa ja vaati töitä, etten hölskyttänyt jalustimiani kantapäiden tasalle. Kevensin matalasti ylös ja alas, antaen ravin tahdittaa kevennykseni luonnostaan.
Kun sekä hevoset että ratsastajat olivat lämpimiä ja jokaisen ratsukon kohdalta ilmaan puhalteli pieniä höyrypilviä, kiitos ilman kylmyyden, siirryimme takaisin käyntiin. Anne laittoi ratsukot vääntämään koululiikkeitä leveällä metsätiellä ja sai osakseen kummastuneita katseita. Valitsin pohkeenväistön ja aloin ottaa puolipidätteitä. Sain taioittua Hypestä esiin muutamia pätkiä oikeaa liikettä, mutta suurimman osan ajasta hevonen taisi kohdistaa mielenkiintonsa apujeni sijasta ympäröivään metsämaisemaan.
Metsäniitylle saapuessamme otin puolipidätteen jälleen ja kannustin Hypen leppoisaan raviin. Leppoisasta ei kumminkaan ollut tietoa muutaman ratsukon kohdalla vaan hevoset täräyttivät lyhyelle laukka-askelelle ravipohkeet saadessaan. Hype tepasteli sivuttain, itsekin laukkaamisesta innostuneena kunnes tajusin antaa sille ohjaa ja reitti muuttui jälleen suoraksi.

Hetkeksi ratsuletka siirtyi takaisin käyntiin ja villikkoponien ratsastajat saivat tilaisuuden rauhoitella intoilijoitaan.
Kauaa hidasta menoa ei kestänyt vaan etupäästä annettiin ohjeet laukkaamiselle, tällä kertaa luvallisesti ja yhteisestä sopimuksesta. Hype jännitti pitkän kaulansa ja vaistomaisesti vedin käsiäni kylkien läheisyyteen, siirtäen jalustimia parempaan asentoon. Yksi kerrallaan ratsukot nostivat laukan. Vuoron tullessa Hypen kohdalle se reagoi vahvaan ohjasotteeseeni nykäisemällä päätään ja sitten kiihdyttämällä vauhdikkaaseen, matala-askeliseen laukkaan. Liu’utin ohjaa sopivissa määrin pois hansikkaistani ja kevensin istuntaa hakien laukan rytmin kiinni.

Hypen kevyesti kostunut kaula keinui näkökentässäni ja mustat jouhet liehuttelivat tuulen rytmissä. Oli kivaa.