Tallikirja 2014-->

[Anne]

by Artsi:

22.7.2014

Kohotin katseeni mustasta lampivedestä. Jalkani likosivat viileässä vedessä, veden alle sopivasti osutetun sinisen kaljakorin päällä. Osa vanhasta froteepyyhkeestä oli viileän veden kastelemaa, osa peitti vielä arvokkaimpia osiani. En ollut aivan osannut odottaa tätä; siinä hän nyt seisoi pitkänä, hoikkana ja vaaleana, aivan kuten ennenkin. Lyhyt poikatukka oli kasvanut yli harteiden ja neidon olemukseen oli tupsahtanut monta vuotta lisää aikuisuutta. Luinen varsi oli saanut lisää lihasta ja ääni täyteläisyyttä, Silti tunnistin tervehdyksen, jopa parin tölkillisen jälkeen.

- Jossu. Hei, vastasin.
- Sut löytää täältä, aivan kuten ennenkin, Josefiina hymähti.
- Mistäs muualtakaan? Heinäkuu ja lähemmäs kolkyt lämmintä. Vaihtoehdot on aika vähissä.
- Töissä? Raveissa?
- Sitä on kyllä tehty. Ja tänään oli emännän vuoro. Pari montelähtöä Haukiaisissa, sanoin ja kulautin tölkin tyhjäksi. - Mitäs sä täällä? Takaisin Irlannista?
- Käymässä vaan. Täytyisi kauppakirjat tehdä ratsastuskoulusta ja Svantesta, Sitä mä täälläkin, Fiia ja ponia moikkaamassa, Jossu selitti ja kurtisti hieman vaivaantuneena kulmiaan. - Täytyy vielä tsekata mitä siitäkin ponista on tullut.
- Eipä paljon mitään, lipsautin. Meinasin tukehtua itsekin juurisyttyneen nortin savuihin.

Jossu pyrskähti nauruun:
- Niin olen kuullut. Tää nyt on vähän tällainen muodollisuus.
- Kun ei siitä oo ravuriksi, eikä vielä oikeen ratsuksikaan. Ois ees luonteeltaan hyvä, vois laittaa ridakouluun kehää kierämään, mutta ei.., yritin saada perustelua mielipiteelleni.
- Kaikista vaan ei oo, Jossu naurahti ja istahti luontevasti tuolille pöydän ääreen.
- Mitäs Irlantiin? Sen tumman orin kanssako kisaat?
- Brisin? Ei... Siltä meni jalat. Mulla on uusi oma, hieno raudikko, Cameleon. Ja pari lainakisattavaa Jeremyltä.

Kurtistin kai kulmiani. Cameleon ja Jeremy. Kuulosti niin aikuisemmalta ja ulkomaalaisemmalta kuin... kuin kaikki tämä rappeutuva suomalainen maaseutuidylli keskellä-ei-mitään. Lahoavan saunarakennuksen ja hyisen lammen sijaan näin silmieni edessä Emmerdale-tyyppiseen miljööseen kyhätyn tunnelmallisen, mutta luksusta huokuvan tallin ja epäilyttävästi Gerarg Butleria muistuttavan Jeremyn käyskentelevän pitkin mukulakivisiä tallikäytäviä puolireiteen asti ulottuvat saappaat kiiltäen. Tajusin, että Jossu oli päässyt jo pitkälle. Ja pääsisi vielä pitemmällekin. Minä sen sijaan istuisin tässä rantapenkalla varpaat sinertäen grillin sytytysnesteen tiukan hajun leijaillessa ympärillä vielä neljänkymmenen vuosen päästäkin. Jos olisin vielä elossa silloin.

Jossu jatkoi kuitenkin höpötystään. Kehui Camelonttiaan ja kilpailumahdollisuuksiaan. Nyökyttelin kuunnellen puoliksi naisen puhetta. Märkä levisi pitkin froteepyyhettä muuttaen sen valkean pinnan harmaaksi. Jossu aukaisi jossain vaiheessa uuden karhun. Kampesin ylös rantanurmelta ja kömmin istumaan pöydän ääreen. Avattu tölkki tupsahti eteeni.

- Hienoa, sanoin pitkän kulauksen jälkeen.

Jossu hymähti ja kysyi:
- Eli sä ja Ros? Ihan niinkuin kunnolla?
- Yli pari vuotta jo vakaasti, hymyilin.
- Ei sun tapaista?
- No, kolmekymppiä tuli täyeen helmikuussa, kai se on jo aika.
- Onneksi olkoon.
- Mistä?
- Kummastakin, Jossu virnisti.

Samassa Jossun puhelin kilkatti viestiäänen.

- Fiia on varmaan parakeilla. Paras siirtyä sinne.
- Mä siirryn takaisi löylyihin, tokaisin. - Ros ja Tappikin tulee varmaan pian. Maistuuko makkara myöhemmin?
- Makkara..? Jossun ilme oli näkemisen arvoinen.
- Niin, ajateltiin vielä grillata lisää myöhemmin.
- Tota.. katellaan, Jossu sanoi ja moikkasi.

Siirryin saunan leppäeään lämpöön. Kävin maaten lauteille ja jäin odottamaan. Kohta saisin seuraa.

[Ros]

20.11.2014

Pieni irtiotto arjesta oli tehnyt tehtävänsä. Lääkäri oli todennut selkäni kestävän taas tallitöitä, joten lähes juoksin talliin talikon varteen. Hevoset katsoivat kummissaan rallatellessani jotain uutta päähän jäänyttä diskorenkutusta. Ainiin..... Hevoset vois viedä ulos ennen kun alkaa töihin. Siispä hölkkäsin konit yksi kerrallaan ulos. Tappi ja Artsi olivat maastolenkillä Humman ja Rambon kanssa. Kaksi vähemmän siis.

Kun hevoset seisoivat pikkupakkasessa saatoin aloittaa tallityöt. Märkä alunen tuntui yllättävän raskaalta ja hiki nousi pintaan niin, että takin saattoi viskata pois. Ei ollut kunto entisensä pitkän lusmuilun jälkeen. Selkää piti toki vielä varoa, muttei jaksanut nyt kiinnostaa. Ihanaa olla taas tallilla!

Muutenkin talli oli kuin pommin jäljiltä - miehet. Kuinka paljon oikeastaan teinkään kenenkään huomaamatta? Lakaisin käytävät, järjestelin varustehuoneen, laitoin kaapit järjestykseen ja päätin sitten pitää paussin.

- Jahas! Orja on palannut!, kajahti selkäni takaa. Tappi talutti hikistä Hummaa kohti tallia.

- Joo... Ei enää ikinä tämmöstä! Oon ihan reporanka jo yhen tallin siivouksesta! Kuis pitkällä kävitte?

- No tulihan sitä jokunen kilsa paahdettua. Nähtiin hirviäkin!

- Jaahas... Miä taidan nyt kyllä keittää sumpit enneku kuolen!

- Sumpit pihisee!!!, kuului rakkaan miehekkeeni "hauska" letkautus räkänaurun saattelemana.

- Jooooo..., mutisin silmiäni pyöritellen ja lähdin kohti taloa.

[Anne]

by Artsi:

21.11.2015 It's dark, it's sad and it's flat

- ...niin maan täytyy olla litteä.

Katsoin Tappiin tietäväisesti, joka mulkoili minua niin, että silmämunat olivat tipahtaa kuopistaan.

- Ja siksi sitä kutsutaan ultimaaliseksi salaliittoteoriaksi. NE ei halua, että me tiedetään, että maa on tasainen, jatkoin paasaustani, joka oli jatkunut jo parisenkymmentä minuuttia.
- Mutta miksi NE ei halua, että me tiedetään? Mikä pointti? oli Tapin seuraava kysymys.
- Valta ja hallinta, uhosin tietäväisenä.
- Oorrait.., Tappi mumisi. - Ööh, pitäisikö meidän siirtyä pikkuhiljaa Kaljakulmaan päin? Tai vaihtoehtoisesti Liekkipubiin?
- Onhan Pubin puolella nuorempaa materiaalia, tokaisin. Tappi oli harhauttanut ajatukseni ovelasti pois Flat Earth -teorioista hämyisten juottoloiden suuntaan. Minut tuntien tiesi taktiikan toimivan.
- Jos vaan pysyisit oman ikäisissä? Noi sun viimeaikaiset kaadot on olleet-- öh, nuorempaa sorttia. Kulmassa pysyttäis paremmin spekseissä.
- Kulman mammat lähentelee neljää nollaa, en mä nyt niin epätoivoinen ole, sanoin ja röyhtäisin.

Tyhjensin halvan Lidlin bissetölkin ruokatorveeni ja laitoin tietokoneen nukkumaan. Koneen sininen näyttövalo hämärtyi ja hetken kaikki näytti rauhalliselta. Räntä pirskoi ikkunaan sotkuisen huoneeni ulkopuolella. Olut kupli vatsassa ja talvi natisi puutalon liitoksissa. Ja mikä parasta Tappi oli ajokunnossa, valmiina ja intopinkeenä kyyditsemään meidät kohti kaupungin sykettä.

Tappi huokaisi. "Mennään jo" sanoi keuhkoista purkautuva ilma. Aloin tuntea serkkupojan hönkäykset samaan malliin kuin parikymmentä vuotta yhdessä ollut pariskunta tunsi toistensa vastaavat. Tajusin sen itsekin: että ei tässä oltu pitkälle pötkitty. Parisuhde-elämä oli kaatunut männä kesän lopulla yhteen ja/tai kahteen tyhmään ja/tai viettien pakottamaan hairahdukseeni. Ros oli vipinällä muuttanut kaupunkiin ja meitsi oli aloittanut villin sinkkuelämän muutaman vuoden rauhallisuuden jälkeen. Ja, ahh, mikä parasta, Ros edelleen työskenteli Laaksosen ravirata ja hevostalli Oy:lle, joten kohtasimme murhaavan kylmästi miltei joka ikinen päivä. Syksy oli kulunut parikymppisiä pissiksiä kaataessa ja tajutessa, että internetistä löytyy muutakin kuin.. öööh.. aikuismateriaalia. Esimerkiksi salaliittoteorioita. Kun 9/11 -teoriat ja statiinihuijaukset oli läpikäyty, oli päässyt vihdoin tiedon syvällisimpään ulottuvuuteen: maa ei ollutkaan pallo (!!!), se oli todistettu ja tätä ilosanomaa täyty jakaa eteenpäin (varsinkin, jos oli muutama biisöneissön alla). Joten eikun thö Cityyn levittämään totuuden ilosanomaa (ja ken ties muutakin, röh röh) ja nauttimaan lisää ilojuomaa.

Siirryimme räntäsateeseen ja jäin lukitsemaan ovea haparoivin ottein. Tappi kertoi menevänsä lukitsemaan tallin ja nähtäisiin hänen upouudella kolsallaan. Norttia imeskellen tarkistin vielä ulkoboksien hevoset, siellä ne näyttivät olevan tyytyväisinä. Talsin autolle. Tappia ei kuulunut. Istuin autoon, se oli auki. Kaivoin rintataskusta lisää juomaa. Join. Tappia ei kuulunut. Join. Join. Ja ilmeisesti nukahdin. Herään huuruisesta, kylmästä autosta. Pihamaalla tapahtuu. Tappi huutaa jotain korvaani. Ilmeisimmin Harmalle on käynyt jotain. Voi paska. Parhaiten tiennannut konini. Nukahdan uudelleen. Sitä ennen kuitenkin tajuan, että tämä ei voi jatkua näin. Aamulla kaikki on paremmin.

On pakko olla.

[Anne]

by Artsi:


13.12.2015

Kaikesta huolimatta Harma ei ollut kuollut. Sen suoli oli leikattu ja nyt se oli päässyt jo klinikalta kotiinkin. Samassa sysäyksessä raudikosta oli tehty ruuna, eihän toipuminen testosteronia puhkuvalle orille olisi ollut helppoa. Onneksi pakasteita oli tallessa, ja tulevaisuudesta riippuen niille määräytyisi sievoinen hinta. Ehkä.

Kaikesta huolimatta minäkään en ollut kuollut. Olin toki maannut viikonpäivät tiputuksessa Tampereella, mutta edelleen elinvoima pulppusi suonissani kuin laava Dante's Peakin rinteillä. Haima toimi kaikesta huolimatta normaalisti, muttei kuulemma toimisi, jos jatkaisin pirtu alà Artsi keittelyjä ja ennenkaikkea sen juomista. Pakkoraitustuminen siis. Drink or die, oli lääkärin (aika kuuma misu sekin) kova tuomio.

Onneksi tupakkaa ei ollut kielletty. Ennen olisin poltellut sitä ulkona, mutta nyt leikkaushaavaansa parantelevan Harman karsina tuntui olevan siihen parempi paikka.

- Et oo miäs tosissas.

Se oli Rosin rääkäisy se.

- Tupakkaa tallissa? mustahiuksinen nainen kysyi.
- Missäs muuallakaan? Mun talli, vastasin välinpitämättömästi ja nousin ylös pudistellen kutterinpuruja hyvinmuostuneesta takalistostani.
- Todellinen kilpahevoskasvattaja meillä siinä, Ros mutisi.
- Älä jaksa. Mieheltä on viety viina, parhaiten juokseva koni ja kohta puolii naisetkin..
- Ainkain yksi nainen, for good..
- Niin, että jos lopettaisit ton motkotuksen, ääneeni tuli aneleva nuotti.
- Miten vaan, eihän nää tässä tallissa mun hevosia ole, mä vaan oon töissä täällä...
- Näin just, vastasin.

- Tuu, Artsi, keitän sulle teetä, Ros sanoi pienen tauon jälkeen. Näin säälin pilkahduksen naisen silmissä.
- Ok, sanoin ja sammutin savukkeen Harman karsinan seinään. Otin tumpin sentään mukaani.

Vedenkeitin oli suhissut ja Ros oli määrätietoisesti asetellut earlgreyt kuppeihin. Vasta sittenhän pääsi asiaan:

- Aiot siis kilpailuttaa Harmaa vielä?
- Jos se vaan kuntoutuu. Ja voi olla että juoksee vielä ruunana paremmin.
- Toivotaan, Ros mutisi, hörppäsi teetä ja maiston jälkeen heitti teepussin pienelle lautaselle. - Entä mun tulevaisuus?
- Jatkat niin kuin ennenkin? ehdotin. - Talli on täynnä ja treenattavaa riittää. Jos haluat irtisanoutua, niin sitten se on se kuukausi.
- Valitettavasti en halua, vaikka haluaisinkin, Ros vastasi tympäntyneenä.
- Okkei, en aina seuraa teidän naisten ajatustenjuoksua, mutta okkei.
- Et seuraa sitä yleensäkään, Ros naurahti. - Kaikkeen sitä nainen haksahtaakin...
- Ros, tykkäsin susta oikeesti, sanoin yllättäen. Liekö syynä viinan puute vai mikä.
- Niin varmaan tykkäsitkin, Ros hymyili edelleen. - Kysymys kuuluukin: tykkäsitkö tarpeeksi?

Mielessäni välähti jonkun muun silmät. Jonkun muun katse.

Silti sanoin:
- Joo-o.

- Artsi, juo tees ja hoida Harma kuntoon, niin mä kiitän. Nähdään tiistaina, silloin mun seuraava vuoro.

Ros poistui itsevarmasi paikalta. Jäin kaikkea muuta kuin itsevarmasti paikalle.

[Piritta]

Kun Piritta ja Artsi kohtasivat

Tässä sitä nyt oltiin. Kaikkeen sitä joutui, kun työskenteli ratsastuskoululla kilpatallin sijaan, tuumasin, kun saapastelin auton luota kohti keltaista taloa. Arvelin, että löytäisin sieltä etsimäni yhteistyötahon, mutta kesken matkan liikahdus jossakin näkökenttäni nurkalla sai minut seisahtumaan. Käänsin katseeni kohti liikahdusta, ja toden totta - tallinnäköisen rakennuksen nurkalla seisoi mies, Artsi Laaksonen itse. Siellä se katseli minua sytyttämätön nortti suupielessä heilahdellen ja näytti sitten hoksaavan, että vierasta täytyi tulla tervehtimäänkin. Artsi asteli laiskannäköisesti lähemmäs ja minä tarkastelin häntä niin kuin olin jo tarkastellut ympäristöänikin.

Mies näytti niin kulahtaneelta, että tunsin melkein jonkun säälinsekaisen kirpaisevan mielessäni. Sitten muistin, ettei häntä tarvinnut sääliä, sillä Arto Eelis Laaksonen oli samanlainen pettävä sika kuin oma aviomieheni, joka pian saisi virallisesti liittää titteliinsä ex-alkuliitteen. Ihmeellisen kauan minulla oli mennyt sen asian hoitamisessa. Olin minä suunnitellut lemppaavani petturin ihan tuosta noin vaan, niin että heilahti, mutta ilmeisesti veistosmainen mies oli niin julmetun kaunis katsella ja niin petollisen viattoman näköinen vakuutellessaan olevansa pahoillaan, että olin naiivina naisihmisenä langennut takaisin purkkapallonpunaisiin pilvilinnoihin. Kaikkea sitä saattoi kuvitella - että mies muuttaisi tapansa pitkiä ripsiä räpsäyttämällä.

"Taidatkin olla se ratsuteinihelvetin opettajanaikkonen."
Miehen ääni palautti minut takaisin tähän hetkeen. Niinpä niin. Edessäni seisova mies ei ollut ex-aviomieheni vaan ravitallin omistaja, jonka kanssa minun oli neuvoteltava raviradan käytöstä.
"Sama nainen", ilmoitin ja ojensin käteni reippaaseen kättelyyn. "Pirre, ilo tavata."
Artsi kätteli minua vähäpuheisesti. Sitten hän nyppäsi yhä sytyttämättömäksi unohtuneen kääryleensä suupielestä, kaivoi takin taskusta askin ja asetti tupakan sinne niin huolellisesti, että saatoin kuvitella hänen vaalivan viimeistä tupakkaansa kuin suurta aarretta. Varmaan peitteli sen viereensä nukkumaankin, uumoilin, ja tuhahdin heti perään. Ihan kuin tuo tupakka olisi enää elävien kirjoissa illalla. Mies polttaisi sen viimeistään siinä vaiheessa, kun minun autoni takavalot kaartaisivat pois pihasta. Hermojaan rauhoittaakseen, epäilemättä.

"Tota", Artsi muisti vihdoin, että kahden ihmisen kohtaaminen tiesi useimmiten jonkinlaista keskustalua. "Voitaisiin mennä, öö, radan kahvilaan. Näät paikkoja, ja, no, multa on himasta kahvi loppu. Jos haluat niin sitä on varmaan vielä jossain kahvilan komerossa."
"Mikäs siinä", hymähdin ja annoin miehen johdattaa minua jonnekin ennalta tuntemattomaan paikkaan Jos metsään haluat mennä nyt -rallatus päässäni soiden. Luoja yksin tietää, miksi juuri se.

En edes yrittänyt viritellä mitään smalltalkia Artsin kanssa. Kai minusta vain oli mukavampaa laahustaa hiekkatietä pitkin vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa ja pitää katse visusti tiessä, niin kuin sen pinnan alta olisi yhtäkkiä voinut purskahtaa verenhimoisia puunjuuria. Jos niin kävisi, huomasin ajattelevani, ei tekisi tiukkaakaan tyrkätä mies syötiksi niiden syliin ja juosta itse karkuun taakse vilkuilematta.

Pliis. Lakkaisinkohan koskaan suhtautumasta miehiin yleisesti niin kuin ihmiskunnan kasvaimeen? Kiitos vain, Benjamin-v*tun-Marius-h*lvetin-Kuisma.

Artsi rykäisi ja sanoi ensimmäiset sanat sitten päärakennuksen pihasta lähtömme.
"Tuolla se on. Ravirata meinaan."
"Niinkö? Enpä olisikaan tunnistanut", vitsailin kepeästi. "Pesunkestävä ratsupiru kun olen."
"Sori nyt vaan, mutta näytät kyllä aika väärään ympäristöön eksyneeltä", Artsi tuumasi pieni hymyntapainen suupieltä kipristellen ja ryhdistäydyin entisestään, kun huomasin miehen katselevan minua päästä varpaisiin. Yh. Pitikö kaikkien miesten aina tehdä niin ja herättää kätketty entisen lihavan tytön itsetuntomustelma särkemään?
"Niinkö", sanoin taas. "Ei se ehkä ihme ole, enhän mä ole koskaan oikeastaan edes ajanut hevosta."
"Etkö?" Artsi näytti oikeasti yllättyneeltä. "Ja mä kun kuvittelin, että kaikki ponitytöt tekevät kaikkea hevosiin liittyvää riemusta kiljuen. Että on joku ponityttöjen välisten kansainvälisten säädösten vastainen rike, jos ei ole kokeillut joka ainutta hevosurheilun osa-aluetta."

Nauroin ja astahdin sisään pieneen, nuhjuiseen kafeteriaan Artsin pidellessä ovea auki.

"No, mä olenkin ponityttörikollinen. Mä halusin aina vaan esteratsastajaksi, ja sellainen musta sitten tuli, oli se rike tai ei. Ei mitään lajisyrjähyppyjä", ilmoitin. "Mistä päästään vähän ontuvalla aasinsillalla asiaan. Estekurssiin, jota mä olen pitämässä myöhemmin keväällä ja jonka takia mä olen täällä."
"Niin joo. Rataahan sä tarvitset."
"Ja valjastuskatoksia", lisäsin siltä varalta, ettei Artsi tajuaisi sitä itse.
"Ja valjastuskatoksia", se toisti. "Ootas. Mitkäs ne päivämäärät olikaan?"

Minä kerroin ja katselin kauhuissani, kuinka Artsi kaivoi esille kalenterin. Oikeastaan oli väkivaltaa kalentereita kohtaan kutsua Artsin post it -lappuläjää ja sekalaisia paperilippulappusia kalenteriksi. Sivelin omaa ihanan säntillistä ja kaunista kalenteriani tasatakseni järkytystäni.

Oikeastaan meidän tapaamisemme meni melko mukavissa merkeissä. Artsi saattoi olla homssuinen ja epäjärjestelmällinen, mutta asioiden sopiminen sujui kivuttomasti. Olin tyytyväinen, kun sain vahvistaa täsmällisen siistit merkinnät kalenteristani tältä osin. Elämä tuntui taas olevan pykälän verran paremmassa järjestyksessä.

"Eiköhän tämä ollut tässä. Kiitos", heläytin iloisesti sulkiessani kalenterin ja hymyilin Artsille.
"Jees", ukko sanoi olkiaan kohauttaen. "Tervetuloa sitten."

Kun olin poistumassa kafeteriasta Artsi vanavedessäni, tyyppi tokaisi:
"Ja hei, jos joskus kaipaat syrjähyppyä, niin kyllä täällä on menopelejä koeajettavaksi."
Käännyin katsomaan miestä tuskin uskoen korviani ja pärskähdin vasten hänen sänkistä naamaansa.
"Mä en tiedä, mitä sä oikein kuvittelet, mutta mä en ole niitä naisia", sanoin ylpeästi.

Vasta autoon istahtaessani ymmärsin, mihin Artsi oli syrjähypystä puhuessaan viitannut. Teki mieli iskeä otsa tuulilasiin, kun aloin hahmottaa, että koeajettavilla menopeleillä hän tarkoitti jotakin muuta kuin itseään. Hevosia, meinaan. Pitikin mennä puhumaan niistä lajisyrjähypyistä ja unohtaa sitten, että olin käyttänyt moista termiä.

[Ros]

25.02.2016

Täällä taas. Lakaisin mietteliäänä käytävää tasan kello 7.00 torstaiaamuna. Voisi sitä toki pöllömminkin päivänsä aloittaa ja paskempiakin hommia tehdä. Herra Iso-Herraa ei taaskaan näkyny mailla halmeilla, joten sain touhuta ihan rauhassa. Sipaisin hajamielisesti Rambon turpaa, joka työntyi puuskuttaen ovea vasten. Upea ruunnikko. Yksi luottovalmennettaviani ja kisattaviani ja ties monetta vuotta. Monniinkin olin jo tutustunut oikein näppärästi ja liinakko tuntui kulkevan ihan kohtalaisesti. Viimoisista kisoista oli lätkähtänyt Monnille kassaan 300euroa ja ennätyskin jäi hilkusti rikkomatta. Laukallehan tuo toki oli hypännyt, tyypilliseen tapaansa. Onneksi vain kerran. Rambokin oli kulkenut tauon jälkeen ihan passelisti nelossijalle, aikakin oli pitkälle matkalle ihan ok, vaikkakin laukallekin oli tuo perkele hypännyt peräti kaksi kertaa. Artsi oli kuitenkin tyytyväinen 2 400euron voittosummaan. Tietääpä tosin mihin siitäkin suurin osa menisi.... No seuraavat kisat oli jo ilmottauduttu ja tällä kertaa päästäisiin Pimunkin kanssa radalle.

Siivoilun jälkeen suuntasin matkani kohti ravirataa ja matkan varrella käynnistelin traktorivanhuksen konepajalta. Vanha uskollinen rutku starttasi yskähdellen viidennellä yrittämällä. Ohjasin rakkineen ulos vajasta ja suuntasin kohti ravirataa. Lunta ei ollut tullut paljoa, mutta tarpeeksi siihen nähden, että Artsin viikonloppu näkyi venyneen ja konit tuskin olivat viikkoon ravirataa nähneetkään..

Aurasin ensin ratatallin pihan ja valjaskatosten edustat. Sen jälkeen tien radalle ja lopuksi aurasin ja lanasin itse radan. Aika vaimomatskua! Meinaa jollekin joka sen aikanaan sitten ansaitseekaan. Hih!

Kello läheni tässä kohtaa jo puolta päivää, joten heivasin traktorin takaisin paikalleen ja lähdin viemään tallin arvon herrasväkeä ulkoilemaan tarhoihinsa. Tänään jos joku haluaisi hevosiaan ajaa, niin saisi hoitaa sen ihan itse. Valmentajalla olisi nyt loppupäivä vapaata asuntonäytön merkeissä!

[Ros]

28.02.2016

- Nyt saatana ylös sieltä!!, karjaisin tuvasta makuuhuoneeseen.

Kello läheni iltapäivää. Hevoset oli ruokittu, tarhattu ja vielä paketoitu kuka mihinkin hepeneisiin sitä varten. Talli oli siivottu, lumityöt tehty ja piha soritettu. Pari konia oli hiitattu ja ratatallin kahvio siivottu. Niin kuka ne oli tehnyt? Minä. Yksin ja ainoastaan Minä olin saanut tehdä tämän kaiken, kun herra Arse veti krapuloissaan sikeitä.

- Mmmmhh.. Anna mun kuolla rauhassa ja painu helvettiin siitä...., kuului mumina jostain haisevien lakanoiden uumenista.

- Saatana siulla on tallissa ties kuin monta kaviokasta ja siä se vaan makkaat ja haiset lasolille! Ootsiä koska viimeks ees tuulettan tätä sun kämppääs?, huusin niin, että keuhkoihin sattui.

Vastineeksi sain keskisormen ja peiton, joka viuhahti tiukemmin miehen pään ylitse. Laskin hitaasti mielessäni 1.....2....3... Perhana nyt riitti! Tempaisin verhot ikkunan edestä, päästäen suorastaan kiduttavan kirkkaan auringonvalon sivaltamaan sängyn ylitse ja repäisin peiton krapulakasan päältä. Perääni kuului lähes tuskainen parkuna marssiessani ulos ja heittäessäni peiton hankeen.

Kun astelin taksin näin sängyllä vapisevan sikiöasennossa valittavan ihmisraunion, joka epätoivoisesti haparoi peittoa sieltä, missä se vielä tovi sitten oli ollut. Tunsin lähes säälinkaltaista tunnetta miestä kohtaan, mutta pyyhkäisin sen tarmokkaasti mielestäni.

- Nyt... Ylös.. Sieltä... Tiiän missä on ämpäri ja tiiän mistä saan vettä ja perhanan kylmää semmosta!, sihisin hampaiden välistä ja paiskasin pyyhkeen päin sänkistä naamaa. - Mene suihkuun siitä, vintillä pyörtyy rotatkin kohta...

Ihme kyllä Artsi nousi vaikertaen ylös ja raahusti kohti kylpyhuonetta. Pian kuului, kun wc-pönttö sai syvän ja hartaan norjan oppitunnin ja sitten kuului suihkun lorinaa. Hah! Ihan oikein mokomalle juoppolallille kärsiä kankkustaan oikein pohjanmaan kautta. Tappi ei taas näyttänyt olevan edes kotona, joten eipä tarvinnut toistaa äskeistä näytöstä.

Pistin kahvin tuloilleen ja kaivoin kaapista buranapaketin. Vilkaisin homeen kuorruttamaa tiskikasaa lavuaarin pohjalla ja tunsin pahan olon vellovan vatsassa. Päätin kuitenkin pistää tuumasta toimeen ja selvittää kasan kunnialla, jotta saataisiin edes kahvitauolle (- tai siis jonkun tapauksessa "aamukahville") puhtaat mupit. Halpistiskiaine ja astioista lähtevä kalmanhaju meinasivat saada vatsani tosissaan kääntymään ympäri kerran jos toisenkin, mutta kolmannella puhdistuskerralla uskalsin jo varovasti nuuhkaista mukeja. Saisi kelvata.

Suihku hiljeni ja pian Artsi asteli pyyhe lanteillaan keittiöön. Huomasin katseeni jäävän harhailemaan aivan liian pitkään miehen paljaalla ylävartalolla.. Ei! Nyt nainen ryhdistäydyt!, komensin itseäni pienessä likaisessa mielessäni ja pudistin sanojeni painoksi uhmakkaasti päätäni.

- Mikäs kohtaus se sulle iski?, kuului mairea ääni takaani. - Onks muuten suklaati maistunu viime aikoina? Perse sulla meinaa näyttää levinneen siihen malliin, ettei kohta löydy enää keskisaumaa pakaroiden välistä.

Tunsin kiukunpunan nousevan poskilleni. Että tuo kehtaakin! Mokoma sika, huoripukki, mulkvisti... äh... edes mielessäni en keksinyt mitään nasevampaa. Kiepahdin ympäri ja pysähdyin tuijottamaan myrskyn lailla märkien hiusten alta tuikkivia ilkikurisia silmiä. Niitä niin tuttuja silmiä... Niitä niin...

- Nooo... Rosita.. Älä nyt leikistä suutu hei....., Artsi sanoi silmää iskien.

Löin kahvikupin voimalla pöytään ja viskasin pari buranaa perään likaiselle vahakankaalle. Jostain syystä supliikki kieleni oli juuttunut solmuun ja joku saanu pasmani pahemman kerran sekaisin. Yksinäisyys? Kaipuu? Ei! Ei tuon miehen kaipuu.. Jonkun kaipuu... En helvetti tiedä!! Nappasin takkini ja rynnistin ulos. Perääni kuulin Artsin äänen, mutten kyennyt kuulemaan sanoja...

[Jusu]

Silmänurkassa hypähteli pieniä sateenkaaria, kun vesi roiskui sumupölähdyksinä mustan hevosen karvalta. Ravuri seisoi vaihdellen painoa puolelta toiselle, hieman malttamattomana ja jo mielestään valmiina lähtemään. Pian se olikin valmis, suihkunraikas ja hyvin hiitattu. Simo pääsi vielä tarhaan ja minä kotimatkalle.

En aivan ehtinyt autolle, kun Tappi käveli Alepan muovikassin kanssa pihalla vastaan.
"Moi, Lynn", nuori ravimies tervehti ja hymyili kesähymyä.
"Moikka. Saunalleko menossa?"
"Jooh, ajattelin sen lämmitellä. Kassukin tulee."
"Voisin tulla lämmitysseuraksi", ehdotin, sillä minulla ei ollut kiire enkä ollut ehtinyt jutella Tapin kanssa aikoihin.
"Tule", Tappi sanoi ilahtuneena.

Niin me menimme. Tappi ryhtyi lämmittämään kiuasta ja minä autoin iskemällä pojille kaljoja kylmenemään katiskaan. Pian Tappi tuli ulos ja istahdimme vierekkäin penkille. Pyöritteliin mielessäni kysymyksiä siitä, miten kesä oli Tappia kohdellut ja miten Simo oli voinut, mutta niillä ei ollut kiire. Tänään millään ei ollut.

"Se sitten vihdoin kosi, se Daniel", Tappi avasi keskustelun ja nyökkäsi kohti vasemmassa nimettömässä nököttävää tuoretta kihlasormustani.
"Niin", myöntelin.
"Kummallista, ettei ole vielä ratsupimujen juorurumpu myllyttänyt tietoa tänne asti", naurahdus.
"No, me vasta haettiin sormukset eikä olla pidetty asiasta meteliä."
"Siellä reissussako se sut rengasti?"
"Ei. Kotona vasta. Alkuviikosta."
"Kiva", Tappi tuumasi ja kulautti kaljaa kurkkuun lammelle katsellen.

"Oliko hulppeita hevosia Saksassa?" Hän kysyi seuraavaksi.
"Mielettömiä, ja ne tilaukset", innostuin. "Mutta on kyllä kivaa olla täällä taas. Kotona ja täällätäällä."
"Vieläköhän sä kerkeät täällä käymään", Tappi kysyi puolivillaisen kiusoittelevasti ja minä katsahdin häntä kysyvästi.
"Miksen ehtisi."
"Kun rupeat rouvaksi ja kaikkea."
Nauroin ääneen.
"Älä edes unelmoi, että musta tulisi sellaista rouvaa, joka ei kerkeä kotoa minnekään! Onpa hyvä, etten nai sua, jos koti on sun mielestä vaimon paikka", härnäsin leppoisasti ja Tappia hymyilytti,
"No hyvä, ja for the record, edes mä en ole niin tupajumi", nuori mies sanoi rintaansa röyhistelllen.

Sitten pyysin Tappia kertomaan ravitallin kesästä. Jotakin kummallisuuksia hänen kertomuksessaan oli, mutta ilmeisesti Artsilassa oli ollut melko rauhallista. No, Artsilaksi, ainakin.

"Serkkupentele, et kai sä ole antanut kiukaan sammua?" Kuului Kasperin ääni.
"Jaha, taitaa olla mun aika lähteä", tuumasin, toivotin serkuksille hauskat illat ja poistuin vilkaisematta taakseni.

Joskus olin arponut, oliko tulevaisuuteni Danielin vai Tapin kainalossa. Ne ajat olivat jääneet taakse, eikä se tuntunut hitusenkaan vertaa haikealta,

[Anne]

by Artsi:

17.12.2016 Viikko vielä jouluun on, laskin aivan itse tänään



Pihamaa näytti Mordorilta. Savu suhahteli mustan maan koloista ja osui taivaalta tippuviin lumihiutaleisiin. Bye bye Uusi talli, palvelit meitä… nooh ihan ok.

Paloautot olivat painaneet massallaan pihan hentoon pohjaan kymmensnettiset vaot. Lumi ei ollut vielä niitä peittänyt. Painoin pääni, tumppasin tupakan. Kirkas valokeila lähestyi tieltä päin ja kääntyi minua kohden. Auton moottori pysähtyi. Tunnistin Rosin kolsan ja sen perässä keikkuvan trailerin heti.

Nainen oli kasvattanut pitemmät hiukset ja näytti väsyneeltä ja vanhemmalta. Toki, olinhan nähnyt naisen miltei päivittäin työntouhussa tallilla, mutta en ollut nähnyt häntä tässä valossa. Enkä tarkoita nyt auton halogeenien poltetta, vaan sitä että olin pitkästä aikaa selvä. En täysin promilleiltani, vaan jostain syvemmältä. Niinku elossa. Niinku hereillä. Niinku tässä.

- Aikamoinen sattuma, Ros totesi. Otsan kaksi pystyviivaa näyttivät vieläkin syvemmiltä kuin äsken. - Että me oltiin Börjen kanssa matkalla, ja kävi näin, sen talli paloi.
- Niin Scherlockin sanoisi. Tai Columbo, hymähdin. Vitsit eivät kuitenkaan tulleet luonnostaan.
- Älä viitti, Arto. Mie en nyt jaksa, Ros sanoi.
- No, onneksi sun poni on kunnossa, sanoin. - Myrsky sen sijaan.. se meni.

Nieleskelin hetken jotain. Tuntui oudolta, painavalta.

- Mitään tietoa kuka tän teki? Tai mistä johtui?
- Ei, palokunta tuli heti ja poliisitkin seilasivat täällä koko aamupäivän. Eipä tuosta ottanut selvää, sanoivat, että oudon paikallinen palo. Muissa rakennuksissa ei vaurioita eikä mitään merkkejä, että niitä yritettäisiin sytyttää.
- Epäilevät tuhopolttoa? nainen kysyi.
- Ei kukaan epäile mitään. Kaikki ihan auki. Ihan sekaisin, sain sanottua. Ääneni värjyi viimeisissä tavuissa heikosti.

Ros vei ponin vierastalliin, minä siirryin sisälle. Epäilty, se minä olin. Vakuutuspetosepäilty. Vaikka pollarit eivät olleet sitä suoraan sanoneetkaan, ymmärsi sen tyhmäkin, että epäilivät minun itse polttaneeni tallin suurten rahojen toivossa. Koppalakit eivät vaan tuntuneet tajuavan, että Myrsky olisi varmasti juossut nelinkertaisesti sen rahamäärän, jonka tulisin vakuutuksesta siitä saamaan.

Ros koputteli eteisessä lumia pois kengistään. Kuulosti tutulta, turvalliselta, siltä miltä muutaman vuoden takaa. Nyt en vaan voinut vetää häntä lähelleni ja halata. Olin mokannut, kunnolla ja monta kertaa. Välillä sammuin puskaan, välillä sellaisen omistajan viereen. Mättäät vaihtuivat, minä en. Ja yritetty oli, aina retkahdettu uudestaan.

Tein sen kuitenkin, halasin naista. Vedin hänet lähelle ja jäin siihen kuin pieni lapsi.
- Sä haiset, mitä sä oot ottanut? Ros sanoi toruvasti.
- Sitä tavallista, mumisin vasten hänen kaulahuiviaan.
- Otetaan lisää, saat kertoa mulle kaiken, nainen virnisti. Tunsin sen vasten omaa, sänkistä poskeani.

Emme olleet jutelleet aikoihin kunnolla. Sain paremman fiiliksen heti parin shotin jälkeen ja puheen taas kulkemaan. Aloitin viime joulusta, siitä miten yritin lopettaa juomista, miten lääkäri oli antanut kovat ukaasit haiman osalta. No eihän se onnistunut. Harman ähky ja leikkaus, joka veti hevosen huonoon kuntoon. Lopulta ei ollut vaihtoehtoa kuin laittaa se pois. Myös Rambo oli kokenut kovia. Ralli oli myyty ja Monni vietti lähitallilla eläkepäiviään.

Oli tullut kesä. Ja kuten aina; kesäriennot. Tanssilavalla tanssittiin joka viikonloppu. Kaljakulmassa vietettiin jatkot jos toisetkin. Puhumattakaan seudun poikamiesten omista, privaateista kekkereistä. Niissä virtasi pontikka ja sahti, eikä seura loppunut koskaan kesken. Liekkijärven naisetkin alkoivat käydä jo vähiin.

Ros kuunteli. Näytti väliin kyllästyneeltä, pyöritteli silmiään. Mutta kuunteli ja siemaili juomaansa.

Syksyn tultua ravit vähenivät ja kaakkien perustreenaus jatkui. Ja tapasin naisen, Marketan. Martsan (tässä kohden Ros vasta silmiään pyörittelikin). Martsa kävi usein minun luona ja meillä oli ihan kivaa. Martsa on kypsä ja kaunis. Kunnes paljastui, että hänellä oli viisi lasta. Siis viisi. VIISI! Ja kolmelle eri isälle. Noh, siinä hetki viilennyttiin, mutta sattumumusten kautta (“Joo me sun sattumukuset tiedetään” comment by Ros) päädyttiin taas yhteen. Ja tässä sitä oltiin: deittailtiin reippaasti vanhempaa naista jolla on viisi (VIIISI!) lasta. Ja nyt talli oli palanut ja yksi hevonen savulihaa. Ja joulu viikon päästä.

- Mitäs sulle?

- Voitettiin 50 euroa poniraveista, Ros heitti.
- Cheers! naurahdin ja nostin lasini. Uusi elämä alkaisi uuden vuoden jälkeen.

[Ros]

19.12.2016

Heräsin silmiäni siristellen. Suussa maistui kuollut rotta ja päätä jyskytti. Lauantaiyö oli mennyt pitkälti yöhön asti. Sunnuntai kai tasotellessa oloja pois. Artsi oli parkunut vodkapäissään kuin vauva olkaani vasten pikkutunneille asti.. Loppu on hämärän peitossa koko viikonlopusta.. Pieniä välähdyksiä muistuu väkisin mieleeni.. Raskas hengitys, tunkkaiset lakanat, parran sänki reittä vast... Mitä? EI! Olinko tosissaan muhinoinut miehen kanssa, joka ensinnäkin on varattu! Ja toisekseen the Artsi itse. Ei pakko oli olla mielikuvituksen tuotosta kaikki tyyni. Sunnuntaiaamuna olin siirtänyt raskaan käsivarren kylkeni päältä ja luikkinut ulos kylmän kosteaan talvikeliin viimeisiä vaateparsia päälleni kiskoen. Ei. Ei se voinut olla Tappikaan.. Ja sitten.. Päädyin kodin kautta lähikapakkaan hukuttamaan morkkista ja sieltä päädyin takas kotooni ja..... -*Krooooooh*

- Mitä??, kiljahdan ja tipun sängyn laidan yli lattialle.

Nousen kontilleni ja kurkistan varovasti laidan yli. Peiton alta pilkistävä sekainen tumma kuontalo ja kynsien jättämät jäljet selässä kertovat armottoman tarinansa. Valahdan takaisin lattialle. Tekisi mieli itkeä. Oksennus kalvaa vatsassa. Mitä helvettiä nyt ihan oikeesti? Mitä elämää tämä on? Ei ainakaan täysjärkisen 27-vuotiaan ihmisen elämää. Tässä kohtaa pitäisi kai olla rinkilöitä nimettömässä kaksin kappalein ja kakaroita jaloissa...

Tumma pörrö liikahtaa uudelleen ja ruskeat silmät avautuvat venytyksen saattelemana pysähtyen silmiini.

-Huomenta!

- Eh... Huomenta... Tota.. Rosaella.., sanon ojentaen käteni.

- Mika. Ja mun mielestä esittäydyttiin jo eilen!, mies virkkoo pilke silmäkulmassa.

- Tota... Kello on yheksän maanantaiaamuna ja mun pitäs kai lähtä kohta töihin.., totean irvistäen.

- Okei.., mies.. tai Mika heittää rennosti ja pukee päälleen. - Lisäks mä lupasin viedä sut, koska sun autos on jossain tallilla.

Tää nolous ei vois enää pahentua... 1. Perseile pomosi kanssa ympäripäissäsi, kun et muista kuinka Arselan erikoiset nousee päähän. 2. Pokaa joku randomi baarista lohduksi. 3. Myöhästy töistä. 4. Mene vielä nupiksi tän randomin kyydissä suoraan kummastelevien katseisen alle takaisin sinne mistä kaikki alkoi... Maa nielaise minut, kiitos!

Jeah.... Ros on taas back in business!

[Anne]

by Artsi:

31.12.2016 UV

Martsa avasi kuohupullon ammattilaisen ottein. Uusi vuosi, mikä hevosmiehen painajainen. Eihän sitä kestäisi selvinpäin normaalistikaan. Ilmakivääri nojasi eteisen ovea vasten; jos koltiaiset tulisivat taas räjäyttelemään pommejaan tiluksilleni, hevosten lähelle, räjäyttäisin heiltä jotain muuta. Laskelmieni mukaan koltiaiset alkoivat olla jo lähemmäs kaksvitosia miehiä, jos samoina olivat pysyneet viimeiset 13 vuotta. Toki näillä Liekkijärven hämärillä seutuvilla Artsin ravureiden säikyttely uuden vuoden aattona saattoi olla sukupolvelta toiselle siirtyvä perinne. Mistäs näitä tietää.

Sukupolvista puheenollen. Matrtsalla oli omat, alemman sukupolvensa perheenjäsenet mukanaan. En ollut aivan varma, olinko samaa sukupolvea lasten vai niiden äidin kanssa, ja ennen juhlaskumppaa nautitut pohjat takasivat laskutaitoni (sekä -kiinnostukseni) sumentumisen sopivasti. Naisen jaloissa hääräsi 2-vuotias Leevi ja 4-vuotias Mirjami. Lasse (8v) pelasi pleikkaani ja pirttipöydän ääressä mökötti tylsistyneenä, teevadin kokoisiksi korvalehtensä venyttänyt, Maica, seellä. Maica oli 16-vuotias ja pahimissa goottivaiheessa mitä kuvitella saattoi.

Yksi poikueen jäsen oli omissa riennoissaan. En ollut häntä tavannutkaan. Ile eli Ilkka, 23-vuotias nuorimies ei ollut vielä esittäytynyt appiukolleen.. Köh. Asian tila sai puolestani jäädä näin.

- Laitan kohta Leevin ja Mirjamin nukkumaan, Martsa henkäisi tarjotessaan minulle skumppalasia. Mistä hän oli niitä taikonut, pure mystery to me.
- Ihan rauhassa, ei meillä ole mitään kiirettä, koko yö aikaa, vastasin.
Martsa kihersi ja siirtyi kaitsimaan laumaansa lähemmäs telkkarin ruutua.

Marketta oli ällistyttävän hyvässä kuosissa ikäisekseen. Kupariblondit, pitkät hiukset laskeutuivat pitkin selkää ja kasvot olivat siropiirteiset. Silmä tuikkivat mustina ja ne muutamat rypyt, joita naiselta löytyi, olivat ilon ryppyjä. Ei Martsa mikään terveysfriikki ollut; kun lapsista oli vapaata, saattoi naisen löytää helpostikin Kaljakulmasta. Martsa joi kuitenkin elegantisti: vain skottilaista viskiä tai pitkiä katkeroita. Ei vähän, mutta harvemmin liikaakaan. Seuraa naisella piisasi, sitä vähän liikaakin. Täytyi myöntää. Oikein jurppi ne lähestyjät, jotka yrittivät viekotella naiseni joka viiden minuutin välein.

Syystä tai toisesta Martsa oli lähtenyt mukaani eräänä elokuun alun iltana. Loppu oli säätöä ja empimistä ja siihen pisteeseen pääsyä, että oltiin nyt tässä: viettämässä uuden vuoden aattoa lasten kera minun luonani. Tappikin oli tulossa, yksin kuulemma, ja mahdollisesti Kasper naisensa kanssa. Martsa oli kääräissyt meille sienitäytteisiä lettuja ja erilaisia pikkuherkkuja. Kynttilätkin olivat ilmestyneet pöytään ja tiskipöytä näytti kliinisen siistiltä. Tykkäsin.

Hyvää uutta vuotta vaan kaikille! Ensi vuodesta tulisi epäilemättä jännitävä!

[Ros]

5.1.2017

Katselin pientä pulleaa ponia tarhassaan. Börje oli ollut minulla kilpurina jo vuodesta 2009. Se oli saanut monta upeaa jälkeläistä ja sillä oli titteleitä kasassa jo vaikka kuinka... KTK-III hiersi vähän mieltä edelleen, mutta muuten se oli haalinut kasaan jo vaikka mitä hienoa. Tuoreinpana SHLA-I..

- Mitä mietit?

Tapin ääni sai minut säpsähtämään. Ja Börjen hörisemään vaisusti.

- Börjeä...

- Mitä siitä?

- Mitä sille tekis... Sillä ei oo oikeestaan enää mitään annettavaa radoilla. Kaikki on saavutettu. Vien sen keväällä pois.

- Pois?! Meinaatsä hylätä meidät?, Tappi huudahti tyrmistyneenä.

- En sentäs. Mulla on tavallaan jo uus elikko kasvamassa, virnistin. - Börje siirtyy kai valjakkoon ja jalostukseen.

- Oi! Mikäs on tämä uusi elikko?

- Se on mun oman kasvattitamman varsa, samasta emästä siis kun Pimu. Isäks sain Viljarin. Ei yhtään pöllömmät linjat. Tulee oleen kova menijä. Ori. Ei musta oo noihin tammoihin oikeen...

Tappi vislasi hiljaa kuultuaan isäorin nimen. Turistiin vielä tovi ja lähdettiin sitten tekemään iltatalli. Artsi tais olla jossain milffinsä kanssa, kun ei tallilla näkynyt.

[Anne]

by Artsi:


Kevätmietintää 10.3.2017


Kappas tammaa, myhäilin, kun Pami otti pari hätäistä askelta taaksepäin. Tamma oli meinannut puraista ja olin terävillä reflekseillä sen estänyt. En nyt lyönyt sentään, vaan käyttänyt vuosien saatossa harjaannuttamaani taktiikkaa, jossa läppäsin kädet yhteen ja niistä pääsi tallin perustuksia vavisuttava paukaus. Jos ei hevonen siinä vaiheessa tajunnut perääntyä, oli kyseessä harvinaisen luupäinen yksilö. Kuten serkkupoikain Simo. Thö Bääd Boi. Thö Bläk Bääd Boi, joka ainakin tarinoiden mukaan söi teinityttöjä yhtenä suupalana. Paitsi tietenkin hoitajansa Lynnin, joka oli suurenmoisilla hevosnaistaidoillaan “kesyttänyt” uljaan mustan. Täytyi sanoa, että sekkupojalla oli kyllä muuvit kohdillaan, jos ei muuta. Kiero pikku liero.

Mutta mutta, oli meitsilläkin muuvit. Kohdalla ja kykenevät moneen. Viimeviikonloppuinen romantiikkamatka oli sen todistanut. Martsa oli ollut kuin sulaa vahaa näpeissäni. Lilluminen porealtaassa drinksulasi kourassa, vierellä bikiniasuinen nainen oli jotain mitä en ollut aiemmin juuri kokenutkaan. Olihan tuossa savusaunan hyytävässä lammessa pulahdettu typsyn jos toisenkin kanssa ja koffiputeli oli aina ollut kädenmitan päässä. Mutta että tämmöistä, puhdasta glamööriä lämpimine porealtaineen ja höyrysaunoineen sekä korkeine, vastapedattuine sänkyineen. Voi pojat, mistä olinkaan jäänyt paitsi. Olikohan ammatinvalintani sittenkin väärä? Tätäkö ne normaalit ihmiset harrastivat. Normaalit ihmiset, joilta eivät kiimaiset sabinosuokit halunneet kaluta epidermistä pötsinsä täytteeksi?

Jos nyt ei jotain hyvää, niin jotain pahaakin. Viikonlopun jäljiltä kassit olivat melko tyhjät (niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin) ja maanantai valkeni yhtä miellyttävän kuin jos Thor olisi takonut kalloani maagisella vasarallaan. Kahvipannun poristessa liedellä, koputti joku oveen. Tiesin, että Tappi oli hoitelemassa vierastallin hommia, joten olin talossa yksin. Ovesta astui sisään konstaapeli Kivelä ja vanhempi kostaapeli Jortikka. Hyvä että sain kahvit pidettyä ruokatorvessa, kun isännät esittelivät itsensä. Koska viikonloppu oli ollut taianomainen, olin melko varma, että tämäkin oli vielä omaa mielikuvitustani ja/tai karapulaista untani.

Konstaapelit menivät kuitenkin ytimekkäästi asiaan. Kyselivät taustoja ja josko merkkejä polttajasta oli olliut havaittavissa viime aikoina. Lisäksi loivat varpaista päähän - päästä vaspaisiin -vilkaisuja meikäläisen suuntaan. Vakuutus olisi kuulemma korvaamassa reippaasti palosta ja hevosesta varsinkin. Nyökyttelin ja vapisten siinä krapulahetkissäni kerroin, miten olisin mielummin silitellyt Myrskyn kuonopiirtoa kuin ottanut hevosen palamisesta kasan kahisevaa. Jortikka ja Kivelä loivat toisiinsa paljonpuhuvan katseen. Tajusin kyllä itsenkin, etten siinä paluulaivan antimien jälkihönkäisyissä, ilman paittaa, vain farkut jalassa, näyttänyt varsinaiselta hevosrakastajalta. Väärä termi… köh.. tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Kivelä kirjasi vihkoonsa jotain hyvin innokkasti. Kieli pilkistäen vasemmasta suunpielestä ja kulmakarvojen kamppailessa käden koordinaation ja oikeinkirjoituksen kanssa.

Konstaapelit lähtivät. Mietin, pystyttäisinkö etsiväpartion polttajan nappaamiseksi vai tyytyisinkö kohtalooni. Ainakaan kukaan ei sanojani uskoisi. Ehkä olisi otettava oikeus omiin käsiin.

[Anne]

Elokuun alkupuolisko

Ajoleiri oli ollut turhauttavaa, niin rahallisesti kuin anniltaankin. Leirin osallistujamäärä oli ollut surkuhupaisa: kaksi. Kaksi rääpälemäistä oppilasta puuhaamassa korskeiden ravureiden kanssa. Missä vilisivät ne parikymppiset toppipimut, jotka voisin ohjata kyökkiin valmistamaan ravimiehen iltapalaa tai bikineissä lämmittämään saunaa. Ei ainakaan ravileirillä. Sen sijaan, mikä oli tarjonta? Seppeleen semitallimestari Pyry, epämääräinen, ruipelo kaveri, jonka niskassa roikkui outo, rastaantunut letti. Ja Katsu, nuori, varmaan alle 10-v typy, jonka vanhemmilla taisi olla pahoja ongelmia, kun tytön tänne päästi. Ankeista odotuksista huolimatta Pyry oli suoriutunut leiristä ok. Tallityöt olivat hoituneet ilman mukinoita ja valjastuskin sekä ajo näyttivät olevan tuttuja puuhia. Katsu oli ollut aluksi enemmän hukassa, mutta keitettyään lauantaiaamuna mainiot sumpit, olin päästänyt tytön pälkähästä. Kyllä se siitä, puolen tai kokonaisen vuosikymmenen päästä.

Vaikka en saanutkaan toivomani orjalaumaa ja vapaata viikonloppua, sain kuitenkin jotain muuta: seppeleen hemaiseva esteopen Pirren. Olinhan jo aiemminkin pistänyt merkille naisen barbimaisen ulkokuoren, mutta siinä pihatuoleilla istuskellessani katse vain hiipi ja hiipi ylös ja alas pitkin naisen tiukkaa ratsastuspaitaa. Joko misukalla oli hyvät urheiluliivit tai Tallinnan klinikalla oli vierailtu. Heppatytöillä ei yleensä ollut ongelmia heittää muutamaa tonnia kirurgille, jos siltä tuntui. Ainahan oli mahdollista, että tavara oli aitoa, mutta se jääköön nähtäväksi..

Pirre ajoi joka yö kiltisti kotiin. Ei kilistellyt vaan piti kylmän viileästi kiinni leirinohjaajan velvollisuuksistaan. Toki Pirreä ei oltu hommaan palkattu, mutta saatoin aistia pientä painostusta olla paikalla Katsun vanhemmilta/Seppeleen omistajilta. Nainen varmaan saisi palkkansa, ei ollut epäilystä. Ainahan oli mahdollista, että pitkäsäärinen esteratsastaja tuntisi vetoa meitsiin ja pysytteli kuvioissa sillasta nautinnosta. Pirre ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan. Yritin tarjota pirtua ja Martsan kaappiin jättämää Campariakin. Ei, mikään ei kelvannut. Istui vaan siinä vierelläni päivät pitkät hyvinistuvissa paidoissaan, kultakutrit putoillen olkapäille ja feikkiripsien pyyhkiessä sheriffilaseja. Martsa oli varmaan näyttänyt yhtä hyvältä ja samalla pikkuisen halvalta 20 vuotta sitten. Näyttihän Martsa hyvältä vieläkin, mutta yhä enenevässä määrin halvalta. Mikä nyt ei sinänsä haitannut minua ollenkaan. Pirre tekokiherteli jutulleni, kun pirtu nousi illan mittaan yhä voimakkaammin päähäni. Välillä näin lasien takaa silmien katsovan himoiten terävää juomaa naarmuisessa lasissani. Sitten blondi otti taas itseään kiinni niskasta, suoristi ryhdin ja veti ilmeettömät kasvonsa esiin yhtä kätevästi kuin Arya Stark vaihtoi naamarista toiseen. Tiesin, että leirin ohjaajana olo oli ainut este naisen irrottelulle, joten lauantain myöhäisillassa heitin hyvin humaltuneen kutsun leirin jälkeiselle saunomiselle ja grillaukselle. Jo heti huomenna sunnuntaina. Pirre nyökkäsi ja hymähti epämääräisesti starttaillessaan autoaan. Nainen tulisi. Ainakin saunalle, huomenna.

Pyry ka Katsu oli saatu suuremmitta vammoitta viikonlopusta läpi. Odottamaniani leiribakkanasleja ei koskaan tullut. Sain kyllä parasta sumppia vuosiin. Pirre lähti kuskaamaan Pyryä ja Katsua kaupunkiin ja menin toiveikkaana lämmittämään saunaa. Tölkkejä kului ja kesäilta sinertyi. Sauna oli lämmin ja niin olin minäkin. Co-leirinohjaajaa ei vaan kuulunut. Puhelin piippasi. Odotin toiveikkaana viestiä Miss D:ltä. Mutta ei, viesti tuli Rouva 40+:salta. Martsalta.

"Paras pitää taukoa, muita juttuja on ilmaantunut."

Taukoa? Muita juttuja? Ja perkele, mä tässä just katoin ämmän muksuja viimeiset puol vuotta. Ja kehtaa laittaa taukoilmoituksen. Haloo.

Kaivan vielä Pirren numeron. Nyt jos koskaan tarvitsen tätä. Misu ei vastaa. Sauna viilenee ja mäkäräiset tekevät häikäilemättömän joukkohyökkäyksen. Istun alasti viilenevässä saunassa lämpenevä oluttölkki kädessä. Jos nyt laittaisin biisin soimaan se olisi varmaan Jonne Aaronin vingutus "Yksin", mutta en laita, puhelimen akku tyhjenee nopeammin kuin turistin matkaripuloiva peräsuoli.

Yksin.

"Yksiiin..." (lisää Jonnen naismainen ääni tähän)

[Anne]

Kermakarkkihevonen sai vierastallin viimeisimmän karsinan. Siellä se pyöriskelisi hetken, huomenna pääsisi laitumelle. Kermaperunan omistaja kurvasi haaremeineen liikenteeseen. Jo näin lyhyellä tutustumisella tunsin, ettei hevosen omistajasta tulisi uusinta uutta ryyppykaveriani. Liikaa epämääräistä haituvia naamassa ja naisellisia kädenkaaria.

Koska Tappi lomaili edelleen ja Ros oli uuden hevosen etsinnässä, olin tilalla aivan omillani. Yritin kaivella aivojeni sopukoista puhelinkeskustelua tai vastaavaa, joka olisi nivonut Pirren tähän homohaaremin ja omar-hevosen yhteyteen. Pieniä hämäriä muistipätkiä alkoi löytyä: Pirre soittamassa minulle saunafeidauksen jälkeen, lievästi pahoitellen. Minä teeskennellessä muka ei-välittävänä tapahtuneesta ja myöntymässä hevosen majoitukseen "mukavaa summaa vastaan." Sivulauseessa "ei kai haittaa jos se on ratsu?" No, ei Pirre-kulta, ei ois haitannut jos se ois ratsu. Mutta kun se ei ollut sitäkään, samperin kamelikalkainen kultapersevarsa, jonka omistaja sulautui tyttöporukkaan kuin uudenvuoden tina valurautapannuun.

Joten valitsin huolella yhteystiedoistani Pirren numeron ja tapojeni vastaisesti soitin (olinhan tekstiviestimiehiä) blondille. Parin piippauksella jälkeen nainen vastasi.
- Unohdit kertoa, että se on varsa, haastoin. Samalla toivoin, että Pirre myös olisi oikeasti unohtanut sen, eikä kyse ollut vain alkoholin aivoihini nakertamista aukosta.
- Et ois muuten sitä ottanut, Pirre sanoi väsyneellä äänellä.
- Ehkä en, vastasin ja sytyttelin taas uutta norttia. Nainen epäilemättä kuuli tämän. - Kaikki ok? Kuulostat vähän väsyneeltä?
- Tässähän tää, Pirre sanoi epämääräisesti. - Tuun P:tä kouluttamaan pian, vois olla isossa tarhassa muutaman kaverin kanssa, silleen että pääsen ottaa sen käsittelyyn.

Ohjeet tulivat monotonisimmslla äänensävyllä, jonka olin eläissäni kuullut. Misukalla oli joku murhe.

- Ok, kerro jos voin jeesata jotenkin, vastasin tönkösti. En vaan osannut näissä tilanteissa. Kun joku vetäytyi kuoreen. Miljoonan muurin taakse.

Puhelu katkesi vaitonaisten moikkien jälkeen. Mietin vielä Pirreä ja sitten Martsaa. Martsa oli päivittänyt päätyneensä takaisin yhteen Pellonrinteen Kaukon kanssa. Kauko omisti metsää ja rantaa Liekkijärven alueelta, eikä pätäkästä ollut pulaa. Lisäksi Kauko oli Martsan kahden nuorimman lapsen isä ja saavutti meitsiä nopeasti juoppobarometrissä. Ymmärsin Martsaa muilta osin, paitsi jättää nyt hyvin varustettu nuorempi rakastaja. Kauko oli reippaasti yli viidenkymmenen ja manboobseista päätellen testot eivät olleet kovin korkealla.

Martsa oli kuitenkin tuonut lapsia ratsastamaan Pimulla, koska "lapset olivat siihen tottuneet ja ei voi vain yhtäkkiä lopettaa". Niin no, loppuihan mullakin lämpimät aamut naisen vieressä yhtäkkiä, vaikka olin niinkin tottunut. Mutta sitä kai ei lasketa. Taisin kuulostaa yhtä masentuneilta sekä Pirre että minä. Ei kermapeppukaan niin iloiselta vaikuttanut.