24.5.2014 Maastoesteet - Keväistä verryttelyä

[Anne]

Kevään ensimmäinen maastoestetunti. Helppoja tehtäviä ja hevosten totuttelua maaston mörköihin.

Mukaan mahtuu 8 maastoestetasoista ratsastajaa!

Tervetuloa!

8/8

Fiia - Elmo
Kuú - Edi
Linnea - Sentti
Odelie - Eela
Clara - Walma
Essi - Hestia
Salma - Bonnie
Emmy - Patron

Keväinen päivä oli yllättävän hikinen. Ratsastajat hikoilivat turvaliivien alla ja yrittivät pitää maastoestealueella poukkoilevia hevosia aisoissa. Aloitimme niityllä ratsastamalla suurella ympyrällä.

- Ensin hevoset kuulolle ja sisäpohje läpi. Kevyttä ravia ja kerrotaan niille, että tehdään töitä, eikä vilkuilla puskia!

Kun ympyrään oli saatu järjestys, ohjasin puolet ratsukoista toiselle ympyrälle ja puolet ympyrälle, jossa oli kaksi matalaa lankkuestettä.

- Ja yritetää pitää hevoset ravissa, ne pääsevät helposti yli. Jos siirtyvät laukkaan, otetaan kiinni ja raviin.

Molemmat ryhmät työskentelivät tässä jonkin aikaa, sitten siirryttiinkin radalle päin.

- Nyt jokainen tulee yksitellen matalan tukkiesteen ja sitä seuraavan banketin. Sitten raviin ja käännetään ryhmän luo.

Nyt saatiin jo enemmän späinää. Hevoset korskuivat ja hyörivät. Maastoesteet olivat niin jännä juttu pitkästä aikaan. Kaikki kuitenkin selvisivät kunnialla ja tämän jälkeen siirryttiin vielä hyppäämään ruohoalustalle pari pystyä. Siellä nähtiin muutama kieltäytyminen. Kaikki pysyivät onneksi selässä.

Verryttelytunnin jälkeen lähdettiin takaisin tallille. Askel valmiimpina kesän maastoestetunteihin.

[Salma]

Bonnie oli raivostuttavalla tuulella. Olin varustanut sitä tänään maastoestetuntia varten puolet tavallista pidempään, sillä arvon poninpyörylä oli tammaillut menemään, kalisuttanut hampaitaan karsinan puoliovea vasten ja esitellyt sileää häntäänsä minulle joka kerta, kun astuin sen luo. Ratsastaessamme letkassa maastoesteradalle se oli kauhonut ohjaa vastaan päästäkseen kyhnyttämään vuoroin Elmon, vuoroin Edin, Sentin tai Patronin kylkeen. Minä olin lopulta yrittänyt jättäytyä jälkeen ja ratsastaa toista reittiä radalle, mutta silloin tamma oli heittäytynyt täysin mahdottomaksi. Se oli juurtunut paikoilleen kuin itsepäinen puunrunko ja laskenut painoa uhkaavasti takasilleen. Sen etuosa oli tuntunut niin kevyeltä ja valmiilta pieneen pystyynnousuesitykseen, etten ollut uskaltanut erota muusta ryhmästä. Olin kiilannut Bonniella Eelan ja Hestian väliin ja antanut sen pistellä menemään niin reippaassa ravissa, että hölmöilyajatukset toivottavasti tuulettuivat sen korvista ulos.

Anne laittoi meidät alkajaisiksi ravaamaan suurella ympyrällä. Bonnie kaarteli kuolaintaan pureskellen, siirsi sisäosaansa pois uralta ja vitkasteli, mutta sai vauhtia kavioihinsa, kun Anne kävi hoputtamassa sitä. Tallinomistajan itsevarma käsi ohjassa ja maiskutus, joka ei jättänyt vaihtoehtoja, sai ponin ravaamaan hetken sievästi eteenpäin. Innokkaalta se ei tuntunut, mutta enää minun ei tarvinnut lisätä turvaliivin alaista hikoilua ajamalla Bonnieta joka askelta varten eteen.

Lämmiteltyämme Anne järjesti meidät kahdelle ympyrälle. Meidän oli määrä ylittää ravissa kaksi matalaa, harmaalautaista lankkuestettä. Minun olisi tehnyt mieli tuhahtaa. Jos Bonnie pysyisi kauniisti ravissa, minä lupaisin kantaa kaikki ratsastajat reppuselässä takaisin tallille.
Kuten oli arvannutkin, jo ensimmäisen ratsukon ylittäessä esteen Bonnie unohti laiskuutensa. Se tuntui pörhistävän ohutta karvaansa ja kokoavan itsensä lyhyeksi paketiksi – sen jälkeen se karkasi rumasti ympyrältä ja kiilasi esteelle niin, että Kuú ja Edi olivat jäädä väliin.
”Anteeksi”, huutelin ajaessani ponin vahvalla vasemmalla pohkeella pois esteeltä.
”Hidasta raviin, istu satulaan!” Anne huuteli ohjeistukseksi. Minä tottelin hammasta purren ja ohjasin päätään ravistelevan Bonnien hännänhuipuksi jonoon. Saatuani sen raviin annoin jalkojeni venyä sen kylkiä pitkin, kuopaisin käsivarrella kypärän lipan pois varjostamasta silmiä ja aloin väistättää tammaa pitääkseni sen kuulolla. Bonnien vaaleanharmaa, auringossa välkähtelevä kaula kaartui eikä se tainnut edes tajuta lähestyvänsä estettä kauniissa ravissa ennen kun se oli jo liian lähellä. Annoin ystävällisesti ohjaa ja tamma ponnisti matalien esteiden ylitse.

Siirryimme käynnissä varsinaiselle radalle. Minun täytyi pitää Bonnie hiukan kauempana Annen selittäessä esteitä, sillä se oli kuumunut parista hypystä ja lähestulkoon pomppi paikoillaan. Tuntui, että se otti hypyt tasajalkaa ja sotki märkää mutaa suojitettuihin jalkoihinsa niin, että saisin käyttää varustehuoltoon ikuisuuden. Kun meidän vuoromme lähteä esteille tuli, Bonnie säpsähti pohkeistani, painui kasaan takajalkojensa päälle ja sinkosi sitten reippaalla poninvoimalla menemään. Onneksi lähestymismatkaa oli riittävästi, sillä muutoin olisimme luultavasti tulleet kauniisti ympäri tukkiesteellä. Banketille saapuessaan Bonnie epäröi, tuntui muistelevan, miten kyseinen este oli mukavinta ylittää ja karautti sitten uudella energiapiikillä ylös. Anne huusi jotakin, joko kehun tai parannusohjeen, mutta tuuli suhisi sanat epäselviksi.

Sillä aikaa kun muut aloittelivat pystyjen hyppäämistä ruohoalustalla, minä ravautin Bonnieta vähän syrjemmässä. Poni oli ärsyyntynyt joutuessaan olemaan erillään muista. Se huuteli niiden perään, kuikuili kaula kaarella ja yritti silloin tällöin tehdä äkkisyöksyä hevosryppään luokse. Minä keskityin vaihtelemaan ravin tempoa ja istumaan raskaana satulassa, lantio ponin epätasaisiin askeleisiin parhaani mukaan mukautuen. Vähitellen se auttoi – kun muut olivat hypänneet pariin kertaan, Bonnie oli rauhoittunut sen verran, että pari nopeaa ylitystä sen kanssa meni ihan hyvin.

Kyllä se tästä vielä suttaantuisi!

[Fiia]

Kevään ensimmäinen maastoestetunti on aina yhtä odotettu hetki. Tänä vuonna se on koittanut toukokuun lopulla, kun aurinko paistaa jo lämpimästi. Kiskon kaapissa liki vuoden päivät pölyyntyneen turvaliivin tarroja kireämmälle ja vilkaisen taivaalle. Pilvenhattaraakaan ei näy.

Elmo tietää tasan tarkkaan, mitä on luvassa. Se varmasti arvasi jo silloin, kun virittelin sille martingaalia ja kiinnitin suojat erityisellä huolella joka jalkaan. Nyt se on niin täpinöissään, ettei malttaisi paikallaan pysyä, kun kiristän satulavyön ja laitan jalustimet maastoestemittaan jo ennen selkään nousua. Anne tulee pitämään ponia aloillaan, kun ponnistan selkään. Siellä olo on kotoisa ja turvallinen, vaikka Elmo vähän höyryääkin. Antaa höyrytä, ei se minua alas täältä heittäisi.

Kun kaikki seitsemän muuta maastoesteille lähtijää on valmiina, suuntaamme metsän poikki niitylle lähelle radan alkupäätä. Elmo ei ole ainoa, joka on innoissaan, joten Anne laittaa meidät ensin tekemään isolla ympyrällä töitä ravissa. Saan muutaman kerran tosissani muistuttaa ratsuani sisäpohkeen olemassaolosta, ennen kuin se alkaa edes aavistukseen kiinnittää huomiota siihen, mitä minulla on sanottavana. Rennoksi Elmoa ei kyllä pääse väittämään, mutta ehkä ihan hyvä, että se on skarppina. Eipähän ainakaan kompastuisi esteisiin.

Hyppääminenkin aloitetaan rauhallisesti muutamilla ravihypyillä. Tai no, kuka aloittaa ja kuka ei – Elmo hyppää lankun yli metrin korkeudesta, pukittaa laskeuduttuaan ja ehtii pinkoa muutaman metrin laukkaa, ennen kuin saan pidätteet läpi.
”Nyt loppui heti alkuunsa”, tiuskaisen silmiään pyörittelevälle ruunalle. En voi kuitenkaan olla hymyilemättä itsekseni hetken päästä: niin hellyttävää Elmon into on. Seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut ja saan pideltyä ponin ravissa, juuri ja juuri tosin.

Porukan luota poispäin hyppääminen on aina vähän jännittävää. Elmoa se ei kuitenkaan huoleta. Ruunaa nostaa laukan ja etenee yllättävän siivosti tukkiesteelle saakka. Senkin se ylittää isolla, varovaisella tiikenloikalla. Banketille saan tosissani ratsastaa – Elmo katsoo estettä jo kaukaa ja tuntuu epävarmalta. Rohkeasti se kuitenkin suorittaa tehtävän kuin vanha tekijä, minkä jälkeen poni kaikeksi onneksi laskee myös suosiolla raville.

Nurmella hyppäämme enää vain muutaman helpon esteen. Elmoa ei alusta jännitä, eikä juuri mikään muukaan. Pidätteitä saa tehdä sata sekunnissa, mutta muuten ruuna kulkee kuin juna esteeltä toiselle ja ylittää ne nyt jo maltillisemmilla loikilla. Hyppyjen jälkeen keventelen takaisin joukkion luokse leveä hymy naamallani. Kouluratsastaja tai ei, kyllä maastoesteet ovat yksi parhaista asioista kesässä!

[Kuú]

Kevään (ja Kuún) ensimmäinen maastoestetunti

Edi ujoili hiukan hakiessani sitä tarhasta, mutta pukkasi minua hiukan turvallaan tarjotessani sille kämmenselkää haisteltavaksi. Suloisen karvaotuksen varustaminen kävi helposti, vaikka jouduinkin aika ajoin kakistelemaan kultaisia karvoja kieleltäni. Edi haisteli keväistä ilmaa sieraimet väristen ja kyhnytin hiukan sen otsaa, ennen kuin otin ohjaa tuntumalle ja kiipustin satulaan. Turvaliivi tuntui pitkästä aikaa kankealta, mutta yritin olla ajattelematta sitä.

Maastoesteradan läheisyydessä hevosystäväni muuttui sekä innostuneeksi, että huolestuneeksi, minä yritin siis ratsastaa huolellisesti ja vailla yhtään huolestunutta ajatusta. Oli kirkas päivä, sininen taivas täynnä tulevaa kesää. Maa oli vielä turvallisen ruskean sävyissä ja kutkuttelevat maastoesteet kumpuilivat maisemassa kutsuvina. Edi lämpeni ja katseli ympärilleen innokkaasti, pienet lankkuesteet näyttivät ystävällisiltä.

Bonniella oli into piukeana, kuten monella muullakin. Meinasimme jäädä Bonskun ja Salman alle, mutta muuta siitä ei seurannut, kuin hiukan ylimääräistä energiaa Edille. Edi nosteli vauhdikkaasti jalkojaan ja valkoinen villaharja nousi pörheäksi osittain ehkä tuulenkin vuoksi. Esteille suunnatessamme Edi porhalsi eteenpäin, mutta kuunteli minua ja rauhoitti askeltaan. Ravihypyt sujuivat hyvin, mutta tukkiesteelle kääntyessä nautin jo täysin siemauksin adrenaalinin kohinasta ja Edin tarmokkaasta, tahdikkaasta laukasta. Terhakkaasti ratsuni ponnisti maapaakkujen ropistessa esteeseen. Banketilla Edi epäröi, tajusi ehkä joutuneensa kovin kauaksi ystävistään ja yritti kääntyä pienenä pallona takaisin. Pidin sen kuitenkin pohkeitteni välissä ja ja ratsastin vakaalla, pehmeällä kädellä, ajatellen kuinka pehmeästi leiskauttaisimme ylös. Korjasin linjaa ja istuntaani. Hetken tuhistuaan ja takapäätään linjalta siirrettyään Edi sitten keräsi rohkeutensa ja ponnisti ylös. "Hyvä Edi! Hieeeno!"

Myöhemmin vihertävällä ruoholla Edi kieltäytyi kerran nuorista koivuista rakennetulla pystyllä, mutta uudestaan yrittäessämme hypystä tuli oikein mukava. Kehuin tyytyväisenä pärskähtelevää Ediä hieman pidemmällä ohjalla. Ihana poni!

Kiitos, Anne!

[Emmy]

Innostumista kevään ekoista maastoesteistä havaittavissa puolin ja toisin..

[Odelie]

Istuin Eelan suuressa selässä vienosti hymyillen ja huokaisin syvään. Olimme palaamassa takaisin tallille täydessä hiljaisuudessa, vain hevosten kavioiden kopina kaikui ilmassa. Silittelin Eelan kaulaa hieman mietteliäänä, olin aluksi todella pelännyt ajatusta isosta hevosesta pitkänä aikaan, mutta nyt en tuntenut enää mitään sen kaltaistakaan. Karsinaan astuessani Eela kuitenkin minua hieman varautuneesti, mutta lempein silmin, joka oli rauhoittanut minua. Maasta käsin meillä sujui jutut vielä hyvin, mutta jatko minua hieman jännitti.

Matkalla maastoesteille Eelaan tarttui oma jännitykseni ja se tanssahteli allani hieman hermostuneesti. Yritin olla välittämättä omasta olostani ja rentoutua, mutta tamman hermostus ei antanut minun antaa periksi. Maastoesteille päästessä olin kuitenkin löytänyt jo jonkun tasapainon tamman selässä ja ravi oli osittain rentoa. Anne lateli meille rennosti ohjeita ja työnteko sai minut hetkeksi unohtamaan kaiken sen pelon, joka sisälläni oli myllertänyt jo useamman vuoden. Nyt ne oli tarkoitus unohtaa ja avata täysin uusi ulottuvuus oman ratsastukseni kanssa.

Se kaikki muuttui kuin hetkessä. Koko työskentely muuttui helpoksi ja leppoisaksi ensimmäisen laukannoston jälkeen ja sain tammasta otteen. Tuntui upealta tuntea korkea ja pitkä laukka pitkästä aikaa täysin uudella hevosella. Ajatus, joka oli kummitellut päässäni oli kadonnut ja esteiden ylitys tuntui jopa helpottavalta kokemukselta. Vaikka Eelalla tuntui olevan virtaa ja meno oli vauhdikasta, se ei olisi millään halunnut pysyä ravissa kun piti, mutta silti se toimi kuuliaisesti. Ällistyttävän kuuliaisesti, että olin jopa hieman häkeltynyt miten helppoa se oli.

Nyt tunti oli kuitenkin ohi ja ratsastimme takaisin kohti tallia. Eela oli rento ja pärskähteli allani tyytyväisenä. Oloni oli uskomaton. Kaikki estot entisestä elämästä tuntuivat olevan kadonneet ja kumarruin halaamaan suurta hevosta, joka tällä kertaa ei edes välittänyt siitä, että rutistin sitä. Katselin edellä kulkevan Hestian laikukasta pehvaa ja hymyilin, villien hyppyjen jälkeen tuntui hyvältä nähdä koko ryhmä näin rauhallisena. Läheltä piti tilanteista ei ollut mitään tietoakaan, vaikka olin tainnut itsellenikin sellaisen hankkia.

- No miltä nyt tuntuu? Ei kai ollut liian pelottavaa? takanani ratsastava Emmy kysyi. Hän tiesi, että tunnin alussa minua oli jännittänyt enemmän kuin vähän.

- Upealta. Ne ensimmäiset hypyt, niissä mulla oli ehkä vielä sydän kurkussa, sen takia Eela rynnisti laukkaan heti esteen jälkeen, mutta pystyillä hypyt tuntu jo niin uskomattomalta etten ees muistanut pelkääväni, virnistin.

- No hyvä, tästä se lähtee, kohta et sit enää ees vilkase näitä pörrösiä poneja, Emmy naurahti.

- Heh, vaikka Eela onkin kaunis ja aivan mielettömän ihana ratsu, täytyy myöntää, Edi poneja ei voita mikään, mietin ääneen, mutta sormeni rapsuttivat Eelaa harjan alta edelleen.

Kiitos tunnista!

[Clara]

Kiitos tunnista!