04.12.2013 - Estetunti poniratsukoille

[Piritta]

Joulukuun 4. päivänä pidetään hauskaa ponien kanssa: luvassa on hyppyjä, viestirata ja maneesin täydeltä nauravia naamoja! Tunnille mahtuu maksimissaan kahdeksan seppeleläistä (hoitajat & y-om.) ponikokoisilla ratsuilla. Satulat unohdetaan tunnin ajaksi talliin.

Osallistujat 8/8
Jenny - Gitta ok
Inkeri - Sirppis ok
Salma - Bonnie ok
Simona - Pampula
Odelie - Edi ok
Akku - Venna ok
Kirsikka - Walma ok
Fiia - Elmo ok

Tarina
Poneja. Pieniä, karvaisia poneja. Jos olisin jotakin saanut itsestäni muuttaa, olisin taatusti sahannut jaloistani niin monta senttiä pois, että olisin voinut kiivetä moisten karvapalleroiden kyytiin ja ratsastaa niillä kunnolla. Ponituntien pitäminen ei ainakaan lievittänyt kaihoani! Kepeästi yleistäen saatoin väittää, että pikkuponeissa oli useimmiten monin verroin persoonaa ja päähänpistoja isoihin hevosiin nähden. Siksi ne olivat niin hauskoja, ja pakko myöntää: vähintään yhtä söpöjä kuin kissanpennut.

Ulkona sateli hiljakseltaan lunta ja minä olin kiitollinen höyryävää kaakaota sisältävästä termosmukistani ja pilkkihaalarista, jonka olin käynyt lainaamassa isoveljeltäni. Kuinka kätevä tallivaate sellainen minunkaltaiselleni vilukissalle olikaan! Ratsastajia lämmittivät ratsujen paljaat selät.

"Tyttöset, otetaanpa reipas alkuverryttely pelaamalla varjostushippaa. Askellaji on ravi, ensimmäinen hippa on Fiia ja jätettyä saa seuraamalla toisen kannoilla tarpeeksi pitkään eli kunnes minä huudan uuden hipan nimen. Kannattaa siis kiemurella ja tehdä seuraaminen mahdollisimman vaikeaksi! Ai niin, varokaa, kiltit, näitä tötteröitä. Se, joka kaataa mennessään tötterön, saa itse tulla nostamaan."

Pian ponit kipittivät reipasta ravia ympäri maneesia kiemurrellen kuin madot ongenkoukussa. Ratsastajien posket punoittivat ja suupielet kohosivat ylöspäin koko porukalla. Välillä nähtiin mitä hienoimpia ravilisäyksiä, kun ratsastajat kiidättivät ratsunsa hippaa karkuun. Kun oltiin jonkin aikaa leikitty ravissa, huusin, että saa myös laukata. Ai että, kuinka poneillakin näytti olevan hauskaa!

"Okei, kävelkää hetki", huikkasin lopulta. "Kun ollaan annettu ponien hengähtää hetki - ja ehkä vähän teidänkin - aloitetaan viestileikki. Olen koonnut tänne kaksi rinnakkaista rataa, joka alkaa tötteröiden välistä. Lähtölinjan ylittämisen jälkeen pääsette näyttämään taitonne. Ensimmäinen tehtävä on ratsastaa ratsu tähän puomin päälle niin, että etujalat on puomin toisella puolella ja takajalat toisella. Sitten väistätte koko puomin matkalta suoraan sivulle niin, että se puomi pysyy ponin etu- ja takajalkojen välissä. Jatkatte siitä sitten reippaasti ristikon yli, pujottelette tötteröt, pysäytätte puomien väliin, kierrätte tötterön ja hanatatte takaisin tullessanne yli heinäpaaleista ja sarjaesteestä. Ymmärretty? Hyvä."

Kävelyn jälkeen jakauduttiin joukkueisiin. Ensimmäisen joukkueen muodostivat Inkeri ja Siiri, Salma ja Bonnie, Simona ja Pampu sekä Fiia ja Elmo. Toiseen joukkueeseen kuuluivatkin sitten kaikki loput: Jenny ja Gitta, Odelie ja Edi, Akku ja Venna sekä shettisedustajana Kirsikka ja Walma.

Viestikilpailu oli varsin vauhdikas, eikä pieniltä, tahattomilta jalkautumisiltakaan vältytty. Onneksi kenellekään ei käynyt pahasti. Kilpailun jälkeen käveltiin taas hetki, ja tunnin lopuksi pelattiin pari erää yhtä vauhdikkaista suosikkileikeistäni: Maa, meri, taivas. Oli hauskaa katsella, kuinka ratsukot pinkoivat mahdollisimman nopeasti huikkaamaani kohtaan maneesia. Hitain putosi pois, kunnes jäljellä oli finaalikaksikko. Finaalit tapasivat olla kaikista vauhdikkaimpia kierroksia.

"Kävelkää oikein kunnon loppukäynnit, ponit on taatusti jo vähän hikisiäkin tämän kaiken juoksemisen jäljiltä!" ohjeistin ratsastajia tunnin lopuksi.

Minua hymyilytti, ja niin hymyilytti muitakin maneesissa olijoita. Tällaisten tuntien pitäminen muistutti lähes kaikista parhaiten siitä, mikä hevosharrastuksesta pohjimmiltaan teki kaiken siihen uhratun ajan ja vaivan arvoista: puhtaasta ilosta ja riemusta.

[Piritta]

Tunti tullut!

[Inkeri]

Tästä tunnista tulisi täydellinen, siitä olin varma. Estetunti, satulat olivat yliarvostettuja, tuttu ja turvallinen Siiri tepsutti allani, ja opettajana toimisi Piritta - estealan ammattilainen. Jes. Innostukseni oli sanoinkuvaamatonta. Mun teki melkein mieli hihkua oikein kunnolla, mutta tyydyin vain hymyilemään leveästi. Kävelimme vasta alkukäyntejä, mutta mä halusin jo hyppäämään.

Jäätävän kylmän kelin vuoksi (ainakin oletettavasti) pilkkihaalariin sonnustautunut Pirre hörppi termosmukista jotain kuumaa juotavaa. Mun teki mieli kysyä siltä, saisiko meitsikin tilkan, mutta nainen ehti ensin antamaan ohjeita alkuverkasta, joten mun yritys epäonnistui. Höh.
"Tyttöset, otetaanpa reipas alkuverryttely pelaamalla varjostushippaa. Askellaji on ravi, ensimmäinen hippa on Fiia ja jätettyä saa seuraamalla toisen kannoilla tarpeeksi pitkään eli kunnes minä huudan uuden hipan nimen. Kannattaa siis kiemurella ja tehdä seuraaminen mahdollisimman vaikeaksi! Ai niin, varokaa, kiltit, näitä tötteröitä. Se, joka kaataa mennessään tötterön, saa itse tulla nostamaan."

Ai siis täh? Mulla meni leikin idea kokonaan ohi - ja lujaa kuin juna, ei ehkä VR:n juna, mutta juna silti. No, mä kiemurtelin ja kaartelin Sirpan tikitysravissa, koittaen vältellä Elmon selässä hurjastelevaa Fiiaa, lisäillen ja vähennellen tempoa aina tarpeen mukaan. Siirin iloinen hörähtely kaikui maneesissa, kun se ravasi korvat hörössä ympäri maneesia. Riemu vain yltyi, kun Pirre antoi luvan myös laukata. Myös ratsastajilla - ainakin mulla - oli tosi hauskaa, vaikken edelleenkään leikin ideaa tajunnut. Kivoja vaihteluita tämmöiset alkuverkat silloin tällöin!

Lopulta hipat oli leikitty, ja kaikki hidastivat käyntiin. Taputin Siiriä jo tässä vaiheessa - se oli ollut oikein hieno ponski, eikä ollut edes jäänyt kiinni! Ainakaan mun tietääkseni. Anyway, meidän siinä kävellessä Piritta kertoi seuraavan ohjelmanumeron - viestin. Hetken mietin, olinko mä eksynyt väärälle tunnille - estetunnille mä ainakin luulin tulleeni -, mutta kun blondinbrunette (tai mikä lieneekään) alkoi selittää viestin rataa, olin jo tyytyväisempi. Mutta hetkinen, miten hitossa mä saisin Sirpan - sen makkaran - väistättämään suoraan sivulle, puomin linjaa pitkin? Tilanne tulisi olemaan varsin näkemisen arvoinen muille tuntilaisille.

Olin voitonvarma, mikä ei liene yllätys kenellekään. Meidän joukkueeseen kuuluivat meitsin ja Makkaran lisäksi Simbe ja Pampu, Fiia ja Elmo, sekä ankkurina toimineet Salma ja Bonnie. Vaikka tiimiin oli tungettu kaksi lyhytjalkaista shettistä, korvasivat kaksi isompaa ponia puuttuvat jalanpituudet. Ja sitäpaitsi, Siiri ainakin osasi halutessaan pinkoa vähintään formulatason vauhtia. Mun vaan piti saada se haluamaan. Aikaa halun valmisteluun ei kuitenkaan ollut, sillä me kaksi oltiin ensimmäisenä vuorossa.

Kannustin Sirpan kunnon kiitoraviin, kunnes olimme lähellä puomia. Hidastin vauhtia, kunnes olimme täydellisesti pysähtyneenä puomin päällä. Jes. Aikaa tuulettamiseen ei kuitenkaan ollut, vaikka mieli teki, sillä jo seuraavassa hetkessä mun piti ohjata karvamakkara kulkemaan jalat solmussa vaakasuoraan pohkeenväistöä. En voi väittää, etteikö siellä olisi pientä puomin ylitystä ja alitusta sattunut, mutta kukaan ei ainakaan myöntänyt huomaavansa, joten annoin asian olla - hehe. Väistössä meni tosi kauan aikaa, sillä Siiri ei oikein hallinnut askelkuvioita. Siispä heti tehtävän loputtua annoin kunnolla pohkeita, jotta Siiri kiitäisi loppuradan niin lujaa, kuin kavioista ikinä lähti. Parit tötterön pujottelut sujuivat meiltä pienen koon takia kuin unelmissa, eivätkä heinäpaalitkaan pysäyttäneet ponia ruokatauolle - siitä sai olla ylpeä. Lopuksi annoin Simbelle läpyt lähtövuoron merkiksi, sitten rata oli meidän osaltamme kierretty.

Voittaminen ei selvästi ollut mun juttu, sillä sitä ei tullut tälläkään kertaa. Pikkuinen Walma esitteli kiitolaukkataitojaan Kirsikka-paran suunnilleen roikkuessa tamman hännästä kiinni, mutta toinen joukkue voitti sillä aikaa sen verran, että meidän porukka jäi pitkäkoivista huolimatta auttamattomasti jälkeen.

Selvästi kuumuneet ponskit olivat elementissään viimeisessä leikissä nimeltä maa-meri-taivas. Aww, sitä olikin pelattu viimeksi kakkosluokan liikuntatunneilla. Lyhytjalkaisuus koitui jälleen kohtaloksemme, ja kovasta vauhdista huolimatta putosimme jo aika alkumetreillä. Olin aina ollut aika huono häviäjä, mutta tänään se ei haitannut. Tunti oli ollut niin hauska kaikin puolin, että kukaan ei näyttänyt loppukäyntien aikana hapanta naamaa tai kokenut epäonnistumisen fiilistä.

Kiitos tunnista!(:

[Odelie]

Kiitos tunnista (:

[Salma]

Maneesi kuhisi pieniä talvikarvaansa kasvattavia satulattomia poneja, nauravia ratsastajia ja innostuneita huudahduksia. Minä, Jenny, Inkku, Simona, Ode, Akku ja Kirsikka olimme kietoutuneet poniemme kauloihin ja vatsojen ympärille pysyäksemme hurjassa ravissa niiden selässä ja yritimme vältellä Fiiaa, joka jahtasi meitä jörönä eteenpäin hölkkäävällä Elmolla.
Pelasimme varjostushippaa. Tuntia pitävä Pirre, joka oli suojautunut vauhdikkaalta peliltä katsomoon, oli selittänyt säännöt ja nauroi nyt hyväntahtoisesti meidän kiemurtelullemme. Tarkoituksena oli estää hippaa seuraamasta omaa hevosta.
Bonnie oli pelissä hyvä. Se ei tainnut aivan tajuta, mikä tehtävänanto oli, mutta väisti mielellään ja kaarsi kaulaansa ehkä luullen, että olimme koulukisojen lämmittelyssä. Virnistin Fiialle, kun hän hetken meitä seurattuaan joutui ravaamaan ohitse, Bonnien kääntyessä melkein paikoillaan ja jatkaessa maneesin ovea kohti. Fiia pudisti kasvot loistaen päätään ja lähti jahtaamaan tarmokkaasti tikuttavaa Walmaa.

Hipan jälkeen niin hevoset kuin ratsastajat puuskuttivat. Useimmat kumartuivat ratsujensa kaulan ympärille taputellakseen niitä kunnolla. Pirre hypähti alas katsomosta kertoakseen seuraavan pelin ohjeet.
Hän oli rakentanut viestiradan maneesin poikki. Bonnien keinahtelevien askelten tahtiin mukautuen kuikuilin olkani yli nähdäkseni koko radan. Sisälläni kouraisi mukavasti nähdessäni tötteröt ja pienet, hauskannäköiset esteet. Jos en tippuisi vauhdista maneesin pehmeään pohjaan, tästä pelistä tulisi huippukiva!
Pirre jakoi meidät kahteen joukkueeseen. Minun kanssani tulivat Inkku, Simona ja Fiia. Kokoonnuimme toisen tötsäparin taakse, minut tuupittiin ankkuriratsastajaksi Akkua ja Vennaa vastaan. No, Bonnie saisi ainakin puhaltaa turhat energiat ulos pinkoessaan rataa pitkin.
Asetuimme rinnakkain Akun ja Vennan kanssa, ponit viskoivat innoissaan päätään, ja Pirren käden heilautuksesta päästimme ne matkaan. Maneesin pohja pölysi kavioiden rummuttaessa vaativina siihen.

Rata alkoi puomitehtävästä. Hevonen tuli asettaa niin, että etu- ja takajalat olivat puomin eri puolilla. Bonnie suhahti matkaan valkoisena väkkäränä, se imi puomin sivulla olevalle ristikolle ja minä sain tehdä kesken matkaa voltin, että saisin sen takaisin kuulolle. Pysähdys oli vähän tökerö, mutta leikkiin ihastunut Bonnie väistätti tyytyväisenä koko matkan puomin päähän asti ja ponkaisi sitten takaisin iloiseen laukkaan. Laskin askeleet ponnistukseen, mukauduin kevyesti hyppyyn ja siirsin pienen esteen päällä katseeni tötteröihin, jotka meidän olisi määrä pujotella seuraavaksi. Bonnien takakaviot sutivat sen kääntyessä tiukasti tötteröiden suuntaan.
Tuntui, kuin olisin ratsastanut madolla Bonnien taipuillessa tötteröiden ympäri. Sen korvat sojottivat terhakkaasti eteenpäin ja se pureskeli mielissään kuolaintaan asetellessaan sievät pikku kavionsa tötteröiden vierelle. Yhtään kolahdusta ei kuulunut. Tein muutaman puolipidätteen tötterörivin jälkeen ja pysähdyksestä puomien väliin tuli pitkä, mutta lopulta tasajalkaisen siisti.

Tötterön kierrossa Bonnie oli jo tajunnut kaksi estettä, jotka päättivät radan, ja kauhoi niitä kohti päristellen sieraimiaan kuin lohikäärme. Linja esteiden välillä oli helppo ja estekorkeus melko matala, joten näytettyäni tammalle oikean suunnan annoin hiukan ohjaa ja valmistauduin pysyttelemään matkassa mukana. Bonnien kyljet työskentelivät vahvoina, se työnsi maasta vauhtia ja karautti niin heinäpaaliesteen kuin sarjankin yli iloisena kuin pikkuvarsa. Asetin viimeisen laskeutumisen jälkeen kiireesti oikealle ja kurotin läppäämään seuraavana lähtevän Inkerin kättä, jotta hän pääsisi matkaan. Bonnie laukkasi vielä pitkälle odottavien ratsukkojen jonon ohi ja jäi sitä pidätettyäni steppaamaan paikoilleen. Huippuhauskaa! Sen kevyet askeleet sanoivat. Taputin sen hikistä kaulaa – olin samaa mieltä.

[Akku]

saa kelvata.. kiitos tunnista!c:

[Jenny]

The maksu

Gitta kävelee kuuliaisesti vierelläni maneesia kohden. Tumma poni oli ollut tänään yllättävän.. neutraali. Se ei ollut yrittänyt haukata minusta palasta vielä karsinassa, vaikka korvat se olikin pitänyt kiinni niskassa. Ehkä tamma suunnitteli kostavansa kaiken, kun olen päässyt sen selkään ja heittävänsä minut kauniissa kaaressa maneesin seinään. Eipä se vaikeaa olisi, omistan surkean tasapainon ja satulatkin oltiin jätetty koristamaan varustehuoneen seiniä.

Sisätiloihin päästyämme ponnistan Gitan selkään ei-niin-sulavasti ja lähden kiertämään uraa Vennan perään. Ei kestä kauaa, kun Piritta on jo julistanut varjohipan alkaneeksi. Yritän saada happaman ratsuni ravaamaan ja lopulta se vastahakoisesti vaihtaakin askellajia. Fiia saakin meidät melko pian kiinni ja Gitta piristyykin hieman, kun on laukan aika.

Ohjaajan merkistä hidastan käyntiin ja kuuntelen seuraavan leikin ohjeita. Viestiä. Sisäisen blondini täytyy kerrata hetki mitä Piritta sanoi ennenkuin se ymmärtää mikä tehtävässä on kyse. Me mennään Gittasen kanssa Oden, Akun ja Kimin kanssa samaan jengiin. Homma sujuu hyvin siihen asti, kunnes tulee hyppäämisen aika.

Painovoima kiskaisee minut ponskin selästä maankamaralle. Jään istumaan siihen hieman hämmentyneen näköisenä ja tuijotan Gitan loittonevaa häntää. Mitään sen pahempaa ei käynyt, kättä alkoi vaan vähän jomottaa. Piritta saa Gitan kiinni ja pian olen taas ratsailla. Maa, meri ja taivas sujui sen sijaan paremmin. Ei me Gitan kanssa sitä voitettu, mutta eipä me ensimmäisinäkään pudottu.

Ponit saavat kävellä oikein pitkät loppukäynnit. Venyttelen hartaasti ja virnistän ohikulkevalle ratsukolle. Tunti oli ollut osallistumisen arvoinen eikä käteenkään enää satu, kun laskeudun alas.

[Kirsikka]

Maksu

Odotettiin Walman kanssa meidän vuoroa viestikilpailussa.

[Fiia]

Kieltämättä olin ollut hieman kauhuissani, kun Piritta oli ensi kerran maininnut, että tämän päivän esteet muuten sitten pomputeltaisiin ilman satulaa. Nyt, Elmon lämpimään, tuttuakin tutumpaan selkään päästyäni, idea alkaa tuntua jo aika hauskalta! Maneesi on vallattu käyttöömme kahdeksan ponin voimin, ja tunti alkaa kävelyiden jälkeen reippaasti – hipalla. Jään ensimmäiseksi varjostamaan muita Elmon kanssa. Otan aluksi uhrikseni Bonnien, mutta kimo on kerta kaikkiaan liian nopea, ja luovutan jo muutaman ravispurtin jälkeen. Sitten nappaan silmätikukseni Walman ajatellen, ettei pikkutamma ainakaan pääsisi livistämään kovaa karkuun. Kirsikka kuitenkin kääntelee ponia siihen malliin ristiin rastiin, että jään jälkeen väistämättäkin. Vaihdan taktiikka ja hoputan Elmon Vennan kannoille, ja sinnikkyyteni tuottaakin hetken kuluttua tulosta Pirittan huutaessa Akun seuraavaksi hipaksi. Minulla on jo lämmin, mutta posket hehkuen alan kehittelemään strategiaan hipan välttelemiseksi jatkossa.

Homma muuttuu äärimmäisen hauskaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun otamme mukaan laukkaa! Elmokin innostuu ja painaltaa menemään milloin missäkin askellajissa. Onneksi se ottaa myös pidätteet kuuleviin korviinsa ja esittelee niin hienoja siirtymisiä laukasta käyntiin ja takaisin laukkaan, että sisäinen kouluratsastajani taputtaa käsiään ja hihkuu ilosta. Sen enempää en anna sisäisen kouluratsastajan kuitenkaan hallita menoa: tänään tarkoitus on pitää hauskaa hyvässä seurassa, ei nipottaa elastisuuden ja rytmin perään.

Varsinainen tehtävä kuitenkin vaatii myös kouluratsastajamoodini käyttöä. Luvassa on nimittäin viestirata, joka sisältää hyppyjen ja tyypillisten pujottelun lisäksi myös pysähdyksiä ja väistöjä. Vähän mietin, miten vahvan oloinen Elmo mahtaa pysytellä nahoissaan, mutta ei sovi surra ennen kuin on edes kokeillutkaan. Minä saan tiimiini Salman Bonnieineen sekä Inkun ja Simonan shettistammoineen.

”Pitäisikö meidän keksiä joukkueelle joku nimi?” virnistän, kun sumplimme lähtöjärjestystä ja asettelemme itseämme jonoon maneesin toiseen päätyyn.
”Vallattomat villit”, Inkeri heittää innosta pinkeää, lähtövuorossa ensimmäisenä olevaa Siiriä jarrutellessaan.
”Sovittu”, Salma nauraa. ”Go Inkeri ja Siiri!”
Pikkuponi sinkoaa matkaan niin, että jopa minua vähän hirvittää. Aikaa ei kuitenkaan ole turhalle kauhistelulle, sillä voitto on neljän ponin päässä eikä kukaan ehdottomasti halua hävitä!

Olen joukkueestamme kolmantena. Siihen mennessä on nähty jo parikin kappaletta vaarattoman näköisiä putoamisia, mutta myös formuloiden lailla kiitäviä poneja ja nauravia kuskeja. Elmo on seisoskelusta vähän kohmeessa ja lähtee alkuun hitaasti liikkeelle. Väistön puomin päällä se tekee tarkasti korvat lerputtaen ja odottaa selvästi, että seuraavaksi pyydän jotain muuta kouluratsastusliikettä. Minä kuitenkin painan pohkeeni tiukasti ruunan kylkiin, maiskutan ja kannustan Elmon laukkaan. Sillä kestää muutama hetki saada jalat järjestykseen, mutta kun se onnistuu, on ponia aika vaikea saada pujotteluun mennessä takaisin raviin. Pysähdyskin livahtaa vähän puomikujan yli. Tötterön ympäri Elmo kääntyy notkeammin kuin kouluradalla ikinä, ja takaisintulomatkan se paahtaa tajutonta haipakkaa.

Salman ja Bonnien hyvästä kiristä huolimatta joukkueemme häviää karvan verran toiselle. Ketään se ei kuitenkaan synkistä – hauskaa on pidetty ja pudonneillakin luut vielä kasassa! Hetken kävelytauon jälkeen jatkamme vielä muutamalla erällä maa-meri-laivaa. Meillä Elmon kanssa menee varsin kivasti siihen saakka, että unohdan kummassa päädyssä on maa ja kummassa laiva… Ei auta – ohjaan Elmon pois tieltä kävelemään pidemmällä ohjalla samalla kun seuraan huimaa loppukilpailua. Tällaiselle tunnille tulisin kyllä ehdottomasti uudelleenkin!


Kiitos hauskasta tunnista ja pahoittelut hyvin myöhäisestä maksusta!