Ilta alkoi jo hämärtyä, kun mä istuin auton kyydissä, menossa kohti Seppelettä. Takapenkillä oli paljon tavaraa pusseissa – mun ja Edin vaatetukset tälle päivälle, olihan halloween. Mä olin osallistunut tallin halloweentapahtumaan, mutten kuitenkaan vielä tohtinut Alexin kanssa tulla, joten mulle oli arpoutunut ratsuksi Edi – Odelien hoitoponi. Jännää – yleensä mä hoidin Oden hevosta, nyt sen hoitohevosta. Olin selaillut asukokonaisuuksia Googlesta, ja yks kuvas kyllä niin hyvin Ediä, että mun oli otettava se meille.
Äiti pysäytti autonsa Seppeleen tienhaaraan, ja mä loikkasin autosta ulos, moikaten äidilleni, kun tämä lähti ajamaan takaisin kotiin. Seppeleen pihapiiri oli koristeltu hienosti – soihtuja siellä täällä, kurpitsoja unohtamatta. Alastomat puut ja levinneet lehtikasat loivat myös omanlaistaan kauhutunnelmaa. Hevosten tarhat olivat tyhjinä ja ulkona oli liiankin hiljaista. Virnuillen hipsin tallin ovelle, jättäen halloweentunnelmaisen pihapiirin taakseni astuessani tallin sisälle.
Heti satulahuoneessa huomasin lisää halloweentunnelmaa – hästäilevien hoitajien muodossa. Jokaisella oli jotakin hommaa, ja saulahuoneeseen oli kasautunut erivärisiä loimia, koristeita ja muuta härpäkettä. Päätäni puistellen siirryin talliin, jossa vallitsi vielä suurempi häslinki; poukkoilevia hoitajia ja mulle tuntemattomia kasvoja, syleissään erivärisiä kankaita ja kokonaisia pukuja.
Hetkonen. Pukuja?!
Kaivoin Samsungini rivakasti housuni taskusta ja kerkesin melkein pudottaa sen. Hätiköiden puristin sen käteeni ja liu'utin sormeani näytöllä, jolloin lukitus avautui. Selasin osoitekirjan pohjaan ja painoin ”Äiti”-kohtaa, jolloin yhteystieto pomppasi näytölle. Tökkäsin sormellani numeroa ja vedin puhelimen korvalleni, hermostuneen oloisena huultani purren.
”No moi Eetu”, vastasi lempeä ääni puhelimen toisessa päässä muutaman tuuttauksen jälkeen. ”Unohtuiko jotakin?”
”Se puku”, täräytin ja kuulin äidin huokauksen. ”Kerkesitkö jo kauas?”
”Melkein kotipihaan”, äiti vastasi hieman turhautuneen oloisena, kohentaen kuitenkin äänensävyään ystävällisemmäksi. ”Minäpä tuon sen puvun.”
Kiittelin äitiäni monta kertaa, kunnes tohdin sanoa heipat ja suljin puhelun. Huokaisin syvään helpottuneena. Onneksi äiti suostui tuomaan tavarat.
Äidin harmaan Renaultin kaartaessa pihaan mä olin jo valmiina, ulkona odottamassa. Kävelin rivakasti suoraan auton takaovelle, avaten sen. Vedin muovipussit ulos autosta, kiitin äitiä ja läimäytin oven kiinni. Pussit kainalossani kiidin sisälle, läpi hästäävän ihmisjoukon.
Mä kuljetin muovisäkit suoraan Edin karsinan eteen. Jos mä oikein muistin, Edille oli tulossa vielä joku toinenkin ratsastaja. Jätettyäni pussit odottamaan maahan, kävin tsekkaamassa ilmoitustaulun. Oranssille paperille oli kirjoitettu lähtöjärjestys, jossa mä olin lähdössä kuudentena heti Pipsan ja Rotan jälkeen. Toinen Edin ratsastaja, Vilka taisi olla nimeltään, lähti viimeisten joukossa, joten se kerkeäisi varmasti vaihtaa Edille uuden puvun siinä välissä. Kävin samalla reissulla hakemassa Edin harjapakin satulahuoneesta.
Mä avasin Edin karsinanoven, ja siellä se poni kyhjötti takaseinustalla, mua epäluuloisesti
kyräillen vilkuillen. Astuin rauhallisena karsinaan, sulkien sitä hieman perässäni. Lähestyin eestiläistä tyynesti, ojentaen käteni nuuskittavaksi. Edi ei kuitenkaan halunnut tehdä vielä lähempää tuttavuutta kanssani ja pysyi paikoillaan. Hieman hymyillen työnsin käden taskuun ja vedin sieltä esiin porkkananpätkän.
”Katoppa mitä mulla on sulle”, höpötin Edille rauhallisesti, ojentaen porkkanaa Ediä kohti. Poni kurotti kaulaansa ja yritti napata porkkanan, yltämättä siihen senhetkiseltä paikaltaan. Voikko otti hetken harkittuaan pari askelta mua kohti ja ylsi nyt nappaamaan porkkanan kädestäni. Tyytyväisenä eestinhevonen hienonsi porkkanaa leukojensa välissä, mun rapsuttaessa sitä korvan takaa.
Mä etsin ponin harjapakista kumisuan ja pölyharjan, palaten ne löydettyäni takaisin karsinaan. Päätin hoitaa Edin vapaana, jotta näkisin, miten se käyttäytyi. Aloin pyörittelemään kumisualla irtokarvoja pois Edin pörröisestä karvasta ja pyyhkäisin karvat pois pölärillä. Ruuna rentoutui selvästi harjauksen aikana, vaikka se oli vieläkin hieman varuillaan.
Puhdistettuani kaviot ja selvitettyäni jouhet vein harjapakin takaisin satulahuoneeseen, jossa vilske näytti hieman rauhoittuneen. Huomasin Kirsikan värkkäävän Siken varusteiden parissa ja hiljaa hiivin tytön taakse. Yhtäkkiä otin Kimiä olkapäistä kiinni ja huudahdin jotakin epämääräistä. Tummahiuksinen kiljahti ja kääntyi salamannopeasti ympäri.
”Eetu! Hui kauhee että mä säikähin”, Kirsikka sopersi käsi rinnalla, syvään hengittäen. Virnistin iloisesti tytölle ja tökkäsin tuota olkapäähän.
”En kai mä nyt niin kamala oo”, naurahdin kääntyen sitten Siken varusteiden puoleen. ”Mitä te ootte tänään?”
”Mä oon haltia, Sikke on mun ratsu”, Kimi kertoi nostaen Siken satulan käsivarrelleen. Vuonohevosen pinkkiä satulahuopaa koristi suuri rusetti.
”Te ootte varmasti hienoja”, totesin hymyillen, etsien samalla katseellani Edin varusteita.
”Mikä sä muuten oot?” Kirsikka kysyi, napaten Siken suitset kämmeneensä.
”Enpä kerro”, sanoin viekkaasti, silmää iskien. ”Se on jotakin odottamatonta, sittenpä näät!”
Kimi näytti mulle leikillään hapanta naamaa, kadoten sitten satulahuoneesta tallin puolelle. Mä huomasin Edin satulan ja suitset, jotka nappasin mukaani.
Laitoin Edin kiinni varustamisen ajaksi, melko löysälle kuitenkin. Asetin satulan ensimmäiseksi ponin selkään ja liu'utin sen oikealle paikalleen, suoristaen satulahuovan. Kiristin satulavyön ja palasin karsinan ulkopuolelle. En kuitenkaan ottanut suitsia, vaan menin toisen muovipussini luo ja kävin käsiksi sen sisältöön. Vedin pussista esiin asun ensimmäisen osan – etanan ”ihon”. Oikaisin kankaan oikein päin ja katsoin sitä naurahtaen. Edistä tulisi Kari-etana!
Luikahdin takaisin karsinaan ja päästin Edin irti, päitsiä myöten. Pujotin asun ensimmäisen osan Edin päälle, asun alaosan reiästä. Asetin pään kohdan oikealle paikalleen niin, että ponin korvien ja silmien kohdalla oli reiät, samoten kuin turpa oli avoin. Asun lopun vedin paikoilleen helposti ja suoristelin lopputuloksen niin, että asu istui. Satulan kohdalle olin leikannut reiän, josta näkyi satulan istuinosa. Nostin jalustimet näkyviin puvun alta, roikkumaan Edin kyljille. Ponilla oli nyt korviensa välistä sojottavat etanan silmät ja jalkojen peittona polviin asti etanan jalat, vaaleanvihreänä helmana. Asun muu osa oli vaaleansinertävänharmaa ja silmät tuntosarvien päässä olivat vihertävät, punaisine väriosineen. Edi ravisteli itseään kun minä virnuilin – mitäköhän ponin päässä liikkui?
Vielä oli jäljellä toinen asun tärkeä osa, joka löytyi samasta muovisäkistä – kuori. Vaaleanpunaiseen kuoreen violetteine ja punaisine korosteineen olin leikannut samanlaisen satulan istuinosan mentävän aukon kuin aikaisempaankin pukuun. Asetin kuoren Edin selkään ja vedin jalustimet uudelleen esiin – nyt ne olivat etanan kuoren päällä. Hykertelin lopputulokselle; se oli vielä parempi kuin mitä olin suunnitellut!
Purin suitset miltei osiin poistaessani kokonaisuudesta turpahihnan ja otsapannan. Pitäisi muistaa koota ne uudelleen ennen seuraavaa ratsastajaa... Laitoin nyt miltei issikkasuitsien näköiset suitset Edille päähän ja eestiläinen katsoi mua ihmeissään säätäessäni leukahihnaa oikeaan kireyteen.
Jäljellä oli enää mun asu, ja mikäpä muukaan se olis voinut olla kuin Paavo Pesusieni itse! Olihan se joskus ohjelmassakin nähty, kun Paavo ratsasti Karilla, jos oikein muistan. Jos ei oltu nähty, niin nyt ainakin nähtäisiin – livenä vieläpä! Alexin kanssa olisin varmaan ollut Batman ja Robin, mutta Edin kanssa se olisi näyttänyt lähinnä koomiselta.
Laitoin kypärän päähäni ja vedin Paavo-asun ylleni. Vielä sukat ja kengät siihen päälle, ja me oltiin Edin kanssa otsalamppua vaille valmiita. Otsalampun köytin kiinni Paavon päähän – pitihän sen näkyä, eikä se asun sisältä olisi näkynyt minnekään. Musta näkyi asustani vain silmät – onnea vaan niille, jotka haluaisivat tunnistaa. Täydellistä!
(Jos haluat katsoa, miltä asu suunnilleen näyttää, klikkaa tästä.)Ulkoa kuului kuulutuksia, ja katsoessani kelloa mä älysin, että kohta ensimmäiset ratsukot lähtisivät matkaan. Asun sisällä virnuillen avasin karsinan oven äärimmilleen ja lähdin taluttamaan
Ediä Kari-etanaa kohti kenttää, jossa meidän oli määrä kokoontua. Tunsin käytävällä kulkiessani katseita ja kuulin supinaa, mutten välittänyt vaan kävelin ylpeänä Paavona Karini kanssa ulos.
Lyhtyjen himmeässä loisteessa ohjasin Edin kentälle. Lehdet maassa kiiltelivät, tunnelma oli jotenkin maaginen. Kentällä säädin ensalkuun jalustimet sopiviksi; estejalustimet olivat hyvät tähän menoon. Hiekalla seisoi jos minkälaista neli- ja kaksijalkaista – oli noitia, kummituksia, luurankoja ja ties mitä muita halloweeniin liittyviä ja liittymättömiä hahmoja. Mä en ollut väärässä, kun olin sanonut, että Kirsikka ja Sikke näyttäisivät hienoilta – parivaljakko todellakin näytti upealta, ja Kimin kimalteinen luomiväri hohti lyhtyjen kellertävässä valossa. Katsellessani ympärilleni huomasin Pipsan ja Rotan hoitsuina (ei paha!), Salman ja Bonnien kurpitsoina (tälle en voinut olla hörähtämättä) ja – mitä ihmettä? Britta oli pukenut Hypen villakoiraksi! Mä päästin naurun kumpuamaan sisältäni, kun Hype tarkkailin alistuneen näköistä kimoa. Britta itse ei näyttänyt hassummalta mekossaan, mutta mitä se oli tehnyt ruunalle? C'mon, pinkit rusetit eivät ainakaan tehneet Hypestä poikamaisempaa.
En voinut kieltää sitä tosiseikkaa, et mun ja Edin pukeutuminen herätti paljon katseita. Olin kyllä aika lähellä pohjien vetämistä tähän showhun Paavona ja Edi Karina. Tsekattuani muiden asut keskityin kuitenkin Anneen, joka kertoi, mitä meidän oli tehtävä ja missä mikäkin rasti sijaitsi. Nainen sanoi, että voisimme lämmitellä vähän ennen suoritustamme kentällä, kuitenkin harkiten, koska meitä oli niin paljon. Viimeisenä lähtevät eivät lämmittelisi heti alussa ja niin edelleen.
Ratsukko toisensa jälkeen lähti suorittamaan rataa. Näin, kuinka Pipsa ja Rotta lähtivät matkaan ja siirryin itse Edin kanssa Annen luo. Brunette loi huvittuneen silmäyksen muhun ja Kari-ratsuuni.
”Onko sulla raippaa?” nainen kysyi kohottaen kulmaansa. Pudistin päätäni, sanoen samalla ei – sekin oli unohtunut. Toivottavasti en unohtaisi numerosarjaa, kun tällainen päivä on ollut.
”Mulla on yks vararaippa”, Anne totesi ja nosti mustan raipan selkänsä takaa, ojentaen sen mulle.
”Kiitti”, sanoin pukuni sisältä, ottaen raipan toiseen keltaisella kankaalla vuorattuun käteeni.
”Onhan sulla kypärä? Aika hyvin viritetty tuo lamppu muuten, ja melkonen asu sulla kyllä”, Anne puheli naurahtaen loppuun. Nyökkäsin niin hyvin, kuin asussani pystyin.
”On joo, se on täällä sisällä. Ja kiitti”, sanoi virnistäen asun sisällä. Paavon naama näytti koko ajan leveää hymyä, ja sama olotila oli mullakin puvun sisällä.
Anne lähetti meidät matkaan. Nostin Edillä (todella laiskan) ravin ja suuntasimme kohti maneesia. Maneesin ovella Edi siirtyi käyntiin, mutta raipan avustuksella siirsin sen takaisin raviin. Pujottelut olivat meille helppoja, vaikka Ediä jännittikin ulkotulien luomat varjot. Hyppäsimme esteet ravissa, koska Edi ei meinannut nostaa laukkaa pyynnöistäni huolimatta. Kuulin Jaakon nauravan maneesin seinustalla, mutten sanonut siihen mitään.
Maneesista tiemme jatkui yhäkin ravissa, nyt hieman reippaammassa sellaisessa kohti takatarhaa. Näin jo kauempaa suuren, mustan padan ja Kasperin sen äärellä. Kannustin Edin padan vierelle ja nappasin pullon käsiini. Edi jäi huokailemaan paikoilleen, kun mä täytin pullon mahdollisimman täyteen, kuitenkin niin, ettei siitä läiskyisi liikaa edetessämme.
Päästyämme tarhan portista ulos nostin Karilla laukan – kyllähän se etana lähti liikkeelle, kun metsää näki! Kannustin etanaa kovempaan laukkaan ja peitin sormellani pullon suun estäen läiskymisen. Ediä jännitti hieman, kun pääsimme metsän keskelle, jonne Elli oli pystyttänyt laboratorionsa. Siirsin ponin ravin kautta käyntiin ja kannustin Edin kävelemään lähelle Ellin dekantteria – en nimittäin halunnut koko puku päälläni nousta alas selästä, siinähän menettäisi paljon aikaa. Hitaasti ja tarkasti kaadoin vihreän litkun lasiastiaan ja jätin pullon noidaksi pukeutuneelle Ellille, joka ei miltei voinut pidätellä nauruaan. Juomaa läikkyi hieman ohi dekantterista, joten odotettavissa ei ollut kovin lyhyttä numerosarjaa.
”Viisi kaksi yhdeksän yksi seitsemän kymmenen nolla”, Elli sanoi syvällä äänellä, yrittäen pitää pokkaansa.
Laukkasimme (välillä raville pudottaen) metsästä pois ja suunnistimme kahden tarhan välistä heppatarhalle, jossa kiersimme tötteröin osoitetun radan. Ravissa kiersimme radan ja laukkasimme pihan läpi takaisin kentälle Annen luo, taputusten saattelemana. Edi puuskutti ja mun aivot yritti miettiä numerosarjaa – olin unohtanut sen ihan täysin yrittäessäni edetä mahdollisimman nopeasti takaisin tallille.
”Alkoko se niin että viisi kaksi yhdeksän?” kysyin Annelta, joka kohotti kulmaansa, nyökäten kuitenkin vaivihkaa.
”Sitten tuli kolme...”
Anne pyöritti päätään ja mä mietin kuumeisesti viimeisiä numeroita. Yhtäkkiä lamppu syttyi päässäni.
”Viisi kaksi yhdeksän yksi seitsemän kymmenen nolla!”
Jäähdyteltyäni Ediä hetkisen luovutin sen seuraavalle ratsastajalle. Kiittelin ponia vuolaasti – se oli suorittanut radan upeasti! Paavoasuseina katsoin kisan loppuun, ja kun tulosten aika tuli, mä olin pelkkänä korvana.
”Viiden kärki kuuluu näin: Jenny ja Gitta ensimmäisinä, toisina Britta ja Hype, kolmansina Emmy ja Patron, neljänsinä Elian ja Huijari sekä viidensinä Reega ja Susi! Aplodeja!”
Taputimme raivokkaasti viiden kärjelle, jonka jälkeen Anne kertoi loputkin sijat, joille taputimme myös. Me oltiin Karin kanssa kahdensiatoista, joten ei paha! Osallistujiahan oli kuitenkin niin monia. Kävin onnittelemassa viiden kärkeä muiden mukana, ja Brittakin hehkui onnellisena, posket punoittaen.
Ilta oli ollut mahtava tähänkin asti, enkä kyllä malttanut odottaa jatkoja! Kävin vielä ennen juhlia Edin luona, palkitsemassa sen porkkanoilla.
”Et sinä mikään etana ollutkaan. Tai jos olit, niin olit kyllä melkoinen turboetana!”
HYVÄÄ HALLOWEENIA! (:
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!