19.10.2013 Ruskamaasto

[Anne]

Ruskan kukoistuksen kunniaksi maastoilua pitemmän kaavan mukaan. Pidämme myös pienen evästauon. Sebeläisille.

18/20

Anne - Topi
Eetu - Reino
Salma - Bonnie
Emsku - Hestia
Simona - Pampula
Clara- Walma
Inkeri - Siiri
Essi - Humu
Soffi - Huiska
Nadja - Aristo
Kirsikka - Sikke
Emmy - Patron
Pipsa - Rotta
Pihla - Pella
Fiia - Elmo
Britta - Hype
Lynn - Sentti
Loviisa - Frank
Reega - Susi

Aurinko pilkisteli pikkuruisten pilvien takaa, lämpötilaa oli muutama aste. Maa oli ohuen huurrekerroksen peitossa. Se sulaisi kylläkin pian pois. Järjestelin jonon sopivaksi ja lähdimme matkaan. Hengitukset höyrysivät niin hevosilla kuin ihmisilläkin. Iloinen pulina kuului takaani, samaten myös muutama rauhoitteleva ääni, kun ratsastajat yrittivät hillitä innokkaimpia hevosia.

Jatkoimme metsälampien suuntaan ravissa. Topi kulki isoin askelin ja jouduin parikin kertaa takanani lyllertävää Eetua ratsuineen patistamaan reippaampaan raviin. Kiersimme lammet käynnissä ja jatkoimme metsän läpi autotielle. Tiellä oli rauhallista, vain yksi lenkkeilijä tuli vastaan. Siirsimme taas raviin ja heijastinliivilliset ratsastajat pomppivat kevennyksen tahtiin ylös alas. Metsästyskausi oli taas aluillaan, joten liivit olivat aivan välttämättömät.

Ratsastimme pienen polun kautta pihatolle ja siitä takaisin etelään Pyöstinvuorelle. Emme tällä joukkiolla lähteneet jyrkkää mäkeä kiipilemään, vaan kiersimme kalliomuodostelman sitä sivuavan lehdon kautta.

Pian tulimme laukkasuoralle. Suoralle oli ripoteltu vastikään uutta haketta ja se olikin hyvässä, pehmeässä kunnossa. Päästin Topin laukkaan ja muut seurasivat perässä. Suoran jälkeen jatkoimme pientä peltotietä, jossa otimme viellä kootumpaa laukkaan. Palasimme tallille tunnin reissun jälkeen virkistyneinä. Ja mikä parasta, koko päivä olisi vielä edessä.

Soffi ja Essi ratsuineen lehtien täytteisessä lehdossa. Aurinko pilkistelee makeasti.

Spessu Soffille ja Essille!

Lovvu ja Frank päästelevät laukkasuoralla, johon on tuotu uutta haketta. Makoisa pohja siis laukata!

Spessu Loviisalle!

[Emsku]

Joko laukataan?

[simona]

Pian tulimme laukkasuoralle. Suoralle oli ripoteltu vastikään uutta haketta ja se olikin hyvässä, pehmeässä kunnossa. Päästin Topin laukkaan ja muut seurasivat perässä. Suoran jälkeen jatkoimme pientä peltotietä, jossa otimme viellä kootumpaa laukkaan. Palasimme tallille tunnin reissun jälkeen virkistyneinä. Ja mikä parasta, koko päivä olisi vielä edessä.


Huurteinen pakkasaamu oli nyt täällä. Mentäisiin talveen, ja viimeinen kunnollinen syysmaasto olisi edessä, ainakin tunteina - kohta maa olisi valkea, en halunnut ajatella sitä! Jonomme oli epämääräinen, mutta edessäni oli tälläkertaa ruskeahko Siiri ja takana nokinen Walma.
- Huoh.., huokaisin kuuluvasti.
- Mitä nyt? Clara kysyi takaaltani.
- Jos tää jää viimeseksi tuntimaastoksi, ainakin syksyllä. Kohta tulee talvi ja hyh! sanoin.
- Älä nyt tommosia ajattele! Nautitaan tästä ruskamaastosta! Clara sanoi ja naurahti. Minun oli pakko hymyillä. Pampula lähti innokkaasti ravaamaan jokseenkin, rauhotin ja se nappasi läheisestä kuusesta oksan itselleen. Huokaisin, mutta naurahdin sitten. Pampulakin taisi nyt tietää, että viimeinen mahdollisuus tunneilla näykkäistä tuommoista mehevää kuusenoksaa.

Siirsimme kaikki raviin ja lähdimme kohti metsälampia. Anne oli johdossa oman hevosensa, Topin kanssa - josta minä en oikein tiennyt mitään. Annen ja Topin perässä olivat Eetu ja Reino. Minä olin melkein jonon häntäpäässä. Hevosletka siirtyi ratsukko ratsukoltaan käyntiin ja ohitimme metsälammet, joissa oli jo hieman jäätä pinnalla. Heijastinliivini oli huomattavasti minulle liian iso. En ollut löytänyt pienempää, ja koska olin pienikokoinen olin saanut lainata isosiskoni jotain vanhaa, ja isosiskoni oli nyt vähänpäälle 170 joten pari vuotta sitten, äh.
- Miks meillä pitää muuten olla heijastinliivit? kysyin Inkeriltä.
- Koska metsästyskausi, ettei meit ammuta! Inkeri vastasi naurahtaen. Minäkin totesin naurahduksella, mutta jäin kuvittelemaan jos joku luulisi jotakin hevostamme hirveksi..


Käännyimme pienelle polulle joka johti mielestäni pihatolle. Serkkuni Emelita hoiti pihattoponia Bassea, mutta koska tyttö oli murtanut jalkansa pienessä tapaturmassa, ei hän käynyt juuri ollenkaan enää tallilla. Pian koko kavioletka saapui laukkasuoralle ja Anne ilmoitti laukannostosta. Pampula siirti kiitoravin kautta laukkaan ja pukkasi pienen ilopukin, jolloin lensin kaulalle. Ryhdistyin kuitenkin ja pystyin pian nauttimaan laukasta.. Sitten kaiken unelman jälkeen Seppeleen rakennus tuli esiin. Huokaisin, samalla ilosta ja surusta. Tunnin maastoreissu oli tässä, mutta täynnä kaikkea hyvää! Laskeuduimme selästä ja talutimme ratsumme talliin.
- Oli kyllä mahtava tunti! hihkaisin poniboksissa Inkerille ja Claralle.
- Niin oli! Clara vastasi.
- Niimpä! Inkeri sanoi ja me kaikki nauroimme.

Kiitos tunnista! (:

[Pihla]

Pihla ja Pella laukkaamassa laukkasuoralla.

[Eetu]

Maksu:

Ilma oli vain muutaman asteen plussan puolella, kun mä kävelin ripeästi Seppeleen pihaan. Tänään olin jo luovuttanut ja vetänyt ylleni hupparin päälle tuulitakin, sillä olin ilmoittautunut maastoilemaan, eikä siellä kyllä turhan lämmin varmastikaan tulisi, tällä säällä. Posket punoittivat varmasti hieman kun käänsin lippikseni oikeinpäin. Ruskamaasto oli nimensä mukainen – kävelymatkallani ja tallin pihassa näkyi paljon lehtiä, kasoissa ja levinneinä. Joitakin hassuja oli myös puissa, mutta vain joitakin. Maa oli kuurassa, joka kylläkin tulisi sulamaan päivän mittaan, kunhan aurinko pääsisi pilvien takaa lämmittämään. Mun hengitys huurusi hieman tummaa taustaa vasten.

Mä avasin tallinoven ja päädyin satulahuoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään. Mä olin vähän etuajassa – kerkeäisin käydä vielä tarkistamassa oleskeluhuoneen meiningin ja vaihtaa vaatteet ennen hevosenlaittoa. Ennen yläkertaan kipuamistani mun oli kuitenkin käytävä tarkistamassa ilmoitustaulu, että tietäisin, kellä menisin – Alexilla en vielä uskaltautunut.

Silmäilin ilmoitustaulua ja bongasinkin meidän maaston tuntilistan – mun nimen perässä luki Reino. Se taisi olla se ruskea, pilkullinen hevonen, jos mä oikein muistin. Olkia itsekseni kohauttaen lähdin hitaasti siirtymään kohti yläkertaa, portaiden kautta.

En vilkaissutkaan kaappiini päin, vaan painelin suoraa päätä oleskeluhuoneeseen. Näin kuppeja tyhjentävät Salman ja Emmyn (mitä lie juomista niillä ollut) sekä Inkerin ja Soffin sohvalla, Hevoshullut käsissään.
”Moro vaan kaikille”, sanoin kättäni heilauttaen. Sain jokaiselta tervehdykset takaisin, ja änkeydyin tyttöjen keskeen sohvalle.
”Ootteko te tulossa maastoilemaan?” nakkasin välikysymyksen, luoden katseita vuorotellen molempiin blondeihin.
”Joo”, Inkeri mutisi lehtensä takaa, ja huomasin Soffinkin nyökkäävän. Kohotin kulmiani ihmettyneenä puheenvähyydestä, mutten kuitenkaan sanonut siihen mitään. Yleensä puhelias porukka syventyneinä lehtiin, outoa.

Aikani istuskeltuani ja puhetta elvytettyäni päätin siirtyä sivuoikealle, pois pienestä huoneesta. Työnsin käden farkkujen taskuun ja vedin sieltä esiin avainnipun. Tunnistin avaimen sen urista helposti ja astelin omalle kaapilleni. Avain lukkoon, vääntö ja veto. Kaappi avautui helpon oloisesti ja ojensin käteni kohti ripustuskoukusta roikkuviin housuihini. Coolisti vaihdoin housut siinä ja silloin, eihän mua niin kovin ujostuttanut. Nakkasin farkut kaapin perälle ja vaihdoin samalla kengät sopivampiin, jonka jälkeen mä olin valmis tutustumaan Reinoon. Snäpäristäni en vieläkään luopunut, vaan se kenotti päässä tällä kertaa väärinpäin.

Haahuiltuani ja etsittyäni Reinoa löysin sen takatarhasta, samasta kuin Hype. Hepo näytti mun silmään vähän apaattiselta siinä seistessään ja jalkaa lepuuttaessaan, mutta tarkemman silmäilyn jälkeen huomasin sen nukkuvan. Hymähdin itsekseni, enkä olisi tohtinut keskeyttää Reiskan unia, jos mun ei olisi ollut pakko. Siispä pujahdettuani sisään tarhaan mä suuntasin kohti pilkkuhevosta, huudellen sen nimeä. Laiskasti pilkullinen avasi silmänsä, jääden tuijottamaan muhun. Sain rauhassa kävellä Reinon luokse ja ottaa sen kiinni. Lähdin kävelemään tarhan porttia kohti, tahmeasti liikkuva tilasto perässäni.

Suin reippaasti ruskeaa karvapeitettä ja yritin irrottaa mutaa. Reino oli piehtaroinut erittäin klassisesti mutavellissä, ja mä en voinut muuta kuin niellä kirosanat ja ruveta hommiin. Jalatkin olivat aivan kamalan näköiset kuivettuneine mutaköntteineen, mutta minkäs sille mahtoi, muuta kuin harjata. Kumisualla pyöritellen, välillä piikkisukaa apuna käyttäen ja kovalla harjalla harjaten alkoi pikkuhiljaa tulosta syntyä. Reiskan jalat olivat superinhottavat, kun sitä kuivunutta kokkaretta ei meinannut saada irti. Kärsivällisest puunattuani lika kuitenkin irtosi, ja sain olla tyytyväinen lopputulokseen.

Kaviot olivatkin sitten aivan toinen juttu. Hevonen varasi kaiken painonsa yhdelle jalalle; juuri sille, minkä aioin puhdistaa. Aikani Reinon lapaa tuupittuani ja vuohisesta nostettuani hevonen jopa nosti sen kavionsa, vaikkakin yrittäen heti iskeä sen takaisin maahan. Pidin kuitenkin sinnikkäästi kiinni kaviosta ja taitoin sitä hieman ulospäin. En hätiköiden mutta rivakasti puhdistin jokaisen kavion, kun sen käsiini sain. Mä en halunnut tapella Reinon kanssa kauaa.

Selvitin jouhet suunnilleen takuttomiksi ja palasin sen jälkeen satulahuoneeseen hakemaan pikkuhevosen varusteita. Bongasin ne melko helposti ja nopeasti värityksen ansiosta – kaikessa oli jotakin tummanturkoosia. Virnistäen nappasin satulan ja suitset mukaani – pintelit ja suojat olivat jo valmiiksi karsinan luona, harjakopassa.

Mä olin laittanut Reinon kiinni karsinaan, ihan hommani helpottamisen vuoksi. Satulahuoneelta palatessani nostin satulan hevosen kaulan puolelle, tarkistaen, että satulahuopa oli suorassa. Liu’utin ruskean satulan paikoilleen ja suoristin vielä tummanturkoosin satulahuovan, ennen kuin kiristin satulavyön. Kaiken tämän aikana Reino oli nätisti, ei tehnyt mitään muuta kuin oli vain, eikä suitsienkaan kanssa ollut ongelmia. Mua huvitti Reinon sävy-sävyisyys joka paikassa, eikä tunne helpottanut kääriessäni tummanturkooseja pinteleitä Reinon jalkaan. Takasuojat olivat sentään mustat, mutta satulan ja suitsien väri mätsäsi täydellisesti Reinon väriin; ruskeaan.

Raippa kädessä talutin uljasta ratsuani pihalle, josta me noustaisiin selkään. Pihalla kävi vilinä – meitä oli paljon lähdössä maastoon, erikokoisilla hevosilla, erinäköisiä ihmisiä. Suurimman osan mä tunsin tai olin nähnyt, mutta ainakin pari tuntematonta naamaa joukkoon mahtui. Kiristin Reinon satulavyötä molemmilta puolilta ja säädin jalustimet maasta käsin suunnilleen oikeaan mittaan. Työnsin jalan jalustimeen ja kevyesti ponnistin itseni satulaan, painaisten sen keskelle hevosen selkää. Satulavyön lopullinen kiristys sekä jalustinhihnojen säätö ja voíla, mä olin valmis!

Lähdimme kävelemään pihasta rauhalliseen tahtiin. Mun paikka jonossa oli heti Annen perässä, tiedäpä miksi. Topi näytti valtavalta, mutta takanani pärskivä Bonnie ei niinkään. Melkonen ero oli kyllä niiden hevosten välillä.

Maassa oli kuuraa. Aurinko pääsi kurkistelemaan välillä pikkupilvien takaa, mutta katosi sitten taas näkyvistä. Juttelin käynnissä niitä näitä Salman kanssa, ja välillä Annekin liittyi keskusteluun. Katsoessani taakse mä näin heijastinliiviparven, enkä mä voinut olla naurahtamatta. Ei me kyllä ilman niitä voitais lähteä maastoon ollenkaan – joku innokas metästäjä ampuis kuitenkin, luultuaan hirveksi.

”Otetaan nyt ravia!” Anne huudahti taaksepäin. Mä annoin Reiskalle pohkeita, mutta se ei liikkunut minnekään. Raipan avustuksella se nosti lopulta ravin, ja keventelin rauhassa Reinon laahaavassa askellajissa.
”Eetu, käske sitä Reinoa eteenpäin, se näyttää siltä että se nukahtaa!” Anne patisti, ja mä annoin Reinolle pohkeita ja raippaa. Ravin tahti parani hetkellisesti, mutta hevonen hyytyi varsin nopeasti, jolloin sain toisen huomautuksen Annelta. Me oltiin kuulemma kunnon lylleröitä. Ja pah.

Rauhallisen ratsastelun ja maastossa samoilun jälkeen me saavuttiin laukkasuoralle, jonne oli tuotu uutta haketta. Pohja oli mahtavassa kunnossa, sen näki jo kauemmas, enkä mä malttanut odottaa, että päästäisiin laukkaamaan. Anne siirsi Topin edelläni laukkaan, eikä mun tarvinnut Reinoa paljoa käskeä, kun se ryntäsi johtajaratsukon perään. Laiska-Reiska oli herännyt horroksestaan ja paineli nyt miltei niin, että mun oli pidätettävä sitä, että me ei ajauduttais liian lähelle Topia. Laukka oli huumaavaa, tuuli kasvoilla oli virkistävä ja ä tunsin, kuinka poskia ja nenää kipristeli. Hengitys höyrysi, ja hevosten kaviot nielivät maata. Tää se vasta oli tapa viettää päivää!

Kiitos maastosta!

[Essi]

Ei herranjumala, mä en halua tietää millon mä oon maalannu viimeks, ehkä viime kesänä? ja noiden vahavärien olemassaolosta en edes tienny joten armoa kiitos ja humu suoritti kampauksen- ja värinvaihdon mystisesti kesken maaston mut halusin piirtää sille ton tähden

ps note-to-self: älä yritä laveerata kopiopaperia

[Kirsikka]

Sikke ja Kirsikka laukkasuoralla:



Kiitos maastosta! (:

[Emmy]

Patron taas innoissaan laukkasuoralla !

[Clara]

Kiitti maastosta =)

[Britta]

Maksu:

Talven keskellä tuli inspiraatio piirtää tämä syksyinen kuva. Tällainen näky B:tä odotti, kun hän tuli hakemaan Hypeä tarhasta. En pitkään aikaan ole maalannut, ja kerrankin tausta onnistui mielestäni paremmin kuin hevonen. :'D

Kiitos maastosta!

[Inkeri]

Olohuoneen sohva oli yksin mun. Mä en ikinä ollut vapaaehtoisesti herännyt näin aikaisin, tai ainakaan lampsinut suunnilleen pyjama päällä tallille - no, ehkei ihan. Päätin siis käyttää tämän ylimääräisen luppoajan puolinukkumiseen kera hevoshullun. Soffilla taisi olla sama ongelma kuin mulla, sillä tuo näytti vähintään yhtä zombielta kuin mä. Eikä kumpikaan sanonut sanaakaan. Kun Eetu kävi pirtsakkana kysymässä, oltiinko me ylipäätään tulossa tunnille, pakotimme itsemme nousemaan ylös. Mitenköhän hitossa mä pysyisin selässä tänään?

Syksy oli saapunut. Keltaisen, punaisen, oranssin ja ruskean sävyiset lehdet peittivät puita - osasta ne olivat tippuneet jo lattiamatoksi. Hengityskin höyrysi jo, sillä lämpötilaakin oli enää vain muutama aste. Kohta sataisi varmaan luntakin, että mä odotin talvea! Kirpeä ilma oli jo itsessään aikamoinen piristyspiikki aamuun, puhumattakaan siitä, että mun piti vielä patistaa Sirpaakin eteenpäin, jottei me oltaisi jääty liian pahasti jälkeen. Taisi sitäkin vaivata väsymys - aamuherätykset eivät selvästi ollut meikätyttöjen juttu.

Kun tuli aika käskeä hevoset raviin, olivat kaikki hevoset jo hereillä - osa liiankin virkeänä. Aamuäreä Siiri ei vieläkään olisi tahtonut liikkua kunnolla, ja jouduin turvautumaan ajoittain jopa raippaan, mikä sai ponin heittämään pikkupukkeja tämän tästä.
"Hemmetin poni, päätä nyt, meetkö reippaasti vai laiskottelekko, mut älä pliis jaksa tällästä", huokaisin. Joskus mä vihasin Siiriä enemmän kuin mitään, mutta silti mä vaan kestin sitä. Ehkä siksi, että joskus mä rakastin sitä enemmän kuin mitään.

Metsälampien kohdalla siirsimme käyntiin, ja kiertelimme vähän aikaa rennosti reippaillen. Ponit hörähtelivät kuuluvasti - ihme kyllä myös Siiri, jes. Metsän tullessa vastaan oli kuitenkin aika jälleen ravata. Jännitin, miten Sirpsu suhtautuisi asiaan, mutta tuo lähti tikittävään shettisraviinsa korvat hörössä ja letti hulmuten. Tämän ponin mielialavaihtelut oli kyllä jäätävää koettavaa.

Ratsastimme ajotiellä, ohitimme pihaton ja Pyöstinvuoren, kiertelimme ja kaartelimme ympäri ämpäri, kunnes saavuimme viimein kauan odotetulle laukkasuoralle. Siellä mä muistin, miksi mä olin alun perin herännyt ja nähnyt vaivaa raahautumalla tallille aamuvarhaisella. Siiri kaasutteli mahtavalla pohjalla menemään oikein kunnolla. Sitä vauhdin hurmaa ei vaan voittanut mikään tässä maailmassa. Suoran loputtua taputin kulorautiasta tammaa kaulalle sen höristessä jälleen varsin kuuluvasti. Kyllä sitä ponia vaan kannatti kestää - oli se sitten miten ärsyttävä hyvänsä.

[Loviisa]

Maksu:

Tuijottelin täydellistä ilmaa Frankin selästä. Syksy oli täällä. Puut loistivat värimerenä, suorastaan rakastin syksyä. Se sai mielen rauhalliseksi ja levolliseksi. Ja tälläiset maastoreissut olivat parasta.
Ilma oli aika viileä sekä kolea. Yö oli saanut aikaan maan ja lehdet kuuraan.
Olimme kävelleet jo jonkin aikaa kunnes aloimme ravaamaan. Hevoset olivat aika innoissaan ja täynnä energiaa. Syksy taisi vaikuttaa myös niihin.

Kun tulimme lammille, siirryimme käyntiin. Frankilla olisi riittänyt virtaa vaikka kiertää sata lampea ravissa. Kävelimme lammet jonka jälkeen tuli pieni metsäpätkä ja sitten tulimme autotielle. Yritin aina varoa teitä jossa kulkisi autoja sillä pelkäsin että hevoset pillastuisivat. Mutta kun olimme Annen kanssa ei sitä murhetta ollut. Eikä koko pätkän aikana vastaan edes tullut yhtään autoa.

”Pella on ihan mielissään, sillä on kauhee vimma mennä kokoajan eteenpäi” Pihla selitti.
”No tää jäbä on taas ärsyttävän hidas, laiska lauantai vissii sillä..” Eetu tuskaili.
Patronillaki näytti riittävän voimia, se nimittäin yritti kiilailla muita jonossa. Mutta Emmyn komennossa se ei kauaa sitä tehnyt.
Frank oli kiltti ja kuuntelevainen niin kuin aina. Jatkoimme ravissa matkaa.

Pikkuruisen polun jälkeen saavuimme pihatolle josta jatkoimme suuntana Pyörstinvuori. Maastoilu oli rentoa, tämä taitaisikin olla viimeinen ohjattu maasto tälle vuodelle. Kohta jo lumi sataisi maahan ja sillon ei paljon houkutellut mennä maastoon luistelemaan. Mutta kukapa tietäisi minkälainen talvi tänä vuonna tulisi.

Pian laukkasuora paljastui eteemme, nyt oli taas maaston kohokohta. Sai päästää täysillä, kirjaimellisesti. Hevoset aistivat jo mitä oli tulossa, ne pärskivät ja pyörivät innosta. Anne nosti laukan käressä Topin kanssa ja me muut seurasimme perässä. Suoralle oli tuotu haketta joten siinä oli loistava laukata. Ja voi kun Frankin laukka on ihana, pehmeä ja turvallinen. Sen askeleet olivat pitkiä ja tasaisia. Kuulin takaani naurun pyrskähdyksiä ja minua alkoi naurattamaan myös. Tämä oli niin ihanaa!

Loppumatka meni hujauksessa, tuntui kuin maasto olisi kestänyt kymmenen minuuttia vaikka olimme siellä tunnin verran. Kiittelimme ihanasta maastosta ja lähdimme ottamaan hevosilta varusteita pois. Nyt jaksoi taas ahertaa seuraavan kouluviikon täysillä!


Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö niin? Mulla on ollu jo vähän aikaa sellanen tuntu että jotain en oo maksanu ja sit löysin tän joten tässä maksu XD Kiitti tosi ihanasta maastosta! Sekä kuva on <3

[Fiia]

Metsä loistaa punaisen, ruskean, keltaisen ja oranssin sävyissä tuttua ja turvallista vihreää unohtamatta. Minun ja Elmon edellä on kymmenen erikokoista ja –väristä ratsukkoa, takana vielä kahdeksan pientä ponia. Iloinen puheensorina valtaa muuten rauhallisen syksyinen metsän, jossain kaukana rääkäisee varis ja kohottautuu siivilleen. Elmo tuntuu rennolta, sen pienet korvat sojottavat pystyssä ja kyljet ovat lämpimät pohkeideni alla. Voisiko enempää edes toivoa?

Lyhyiden alkukäyntien jälkeen Anne siirtää jonon raviin. Etenemme kohti lampia reipasta vauhtia – Topilla näyttää olevan meno päällä, ja muut seuraavat perässä miten taitavat. Elmoa ripeä tahti ei haittaa, päinvastoin, se vetäisisi mielellään edellä ravaavan Bonnien ohi heti, jos antaisin sille vain luvan. Sitä poni ei tosin tule saamaan, mutta sekään ei tunnu olevan tänään ongelma. Pidätteet menevät helposti läpi ja Elmo reagoi niihin saman tien, joten minun ei selässä tarvitse jännittää.

Kierrämme lammet kävellen. Veden pinta on täysin tyyni, kuin peiliä. Muutama pilvien takaa karannut auringonsäde heijastuu vedestä ja korostaa entisestään ruskan mielettömiä sävyjä. Jälleen kerran iloitsen kaikesta tästä – Seppeleestä, Elmosta, maastoilusta huipussa seurassa näin kauniina päivänä. Jätämme lammet taaksemme ja menemme pientä kinttupolkua tielle. Nuori vaaleahiuksinen nainen hölkkää vastaan ja väistää tien toiseen laitaan hivenen arkaillen, eikä ihmekään, liki kaksikymmentä hevosta jonossa on aika kunnioitettava näky.

Pyöstinvuori kohoaa ravipätkän ja pihaton ohittamisen jälkeen sivullamme. Emme lähde kiipeilemään, vaan kierrämme sen. Kuvittelen näkeväni ketun kauempana rinteellä, mutta en ole varma ja kun räpäytän silmiäni, on se jo kadonnut. Elmoa eivät metsänelävät juuri kiinnosta. Se tuntuu harvinaisen leppoisalta eikä keskity säheltämiseen, vaan luonnosta nauttimiseen, niin kuin kuuluukin. Ounastelen kuitenkin, että jos reittimme kiertää laukkasuoran kautta, löytyy poniruunasta ihan uusi vaihde.

Ja kiertäähän se, enkä ole väärässä. Suora on vastikään kuorrutettu uudella hakkeella, joten siinä on oiva päästellä menemään. Topi kärjessä hevoset siirtyvät laukkaan ja venyttelevät kuka mitäkin tahtia pitkin suoraa. Bonnie edellämme menee kovaa, joten niin menee Elmokin. Siristän silmiäni kylmän ilman kirvoittaessa kyyneleet silmänurkista, nousen kevyeen istuntaan ja annan ponille ohjaa. Suora on nopeasti ohi, mutta jatkamme hillitympää laukkaa vielä pätkän metsätietä. Sen jälkeen Elmo pärskii ja nakkelee niskojaan innoissaan ja minä saan tasata hengitystä hetken. Mieletön aamu!

[Salma]

Aurinko pilkotti puiden latvojen lomitse, mutta ei kalpeana lämmittänyt singotessaan silmiä häikäisevänä heijastinliivistäni. Istuin Bonnien selässä ja tiirailin riitepintaista lampea, joka pilkotteli puiden välistä syksyisen peilityynenä. Poni kulki allani terhakkana, käänteli pieniä korviaan ja säpsähteli maan risahtaessa pyöreän kavion alla.
Ruskamaasto oli kerännyt laajan osallistujajoukon, olihan se viimeisiä tilaisuuksia päästä porukalla nauttimaan hyvästä ilmasta. Me kuljimme pitkässä letkassa, etupää kaarsi jo lampien ohitse autotien suuntaan, viimeiset osoittelivat vielä ihastuksissaan linnunpesää, joka oli tippunut täydellisen pyöreänä polun reunalle sen asukkaiden muutettua etelään.

Vilkaisin olkani ylitse takana tulevaa Fiiaa, jonka punainen tukka riiteli iloisesti heijastinliivin keltaisen kanssa. Hän virnisti takaisin ja pörrötti Elmon lyhyttä tummaa harjaa. Elmokin näytti piristyneen ruskamaastosta ja höristeli korviaan askeltaessaan eteenpäin. Hevoset tuntuivat saaneen rutkasti ruutia verrattuna ainaiseen maneesipyörintään.
Bonnie hypähti kuin keinuhevonen, kun se astui pehmeältä multapohjalta autotielle Siken perässä. Autotiepätkää olin pelännyt etukäteen. Olin ounastellut, että Bonnie saattaisi ottaa pultit ohi kaahaavista rengasmonstereista. Yritin istua rentona selässä ja olla lyhentämättä ohjaa liikaa, ettei poni aistisi minun hermostumistani.
Pätkä meni kuitenkin niin rauhallisesti, että minusta tuntui, kuin olisin liukunut satutien poikki. Yhtään autoa ei tullut vastaan, aamuisen hiljainen tienoo lepäsi unisena ympärillämme. Ainoastaan yksi lenkkeilijä ohitti meidät, mutta hänet näimme jo kaukaa mutkassa. Bonnie ehti varautua lähestyvään juoksijaan, vaikka pörhistelikin asiaan kuuluvasti hänelle ja yritti topakkana asettua poikkiteloin. Sain sen suoristumaan pehmeällä maiskautuksella ja pohkeiden puristuksella. Taisi Bonniestakin olla kivempaa kulkea eteenpäin, se tiesi, että laukkasuora odotti.
Ja kuten vanha sanonta kuuluu, niin yksi laukkapyrähdys päivässä todellakin pitää lääkärin loitolla!

[Jusu]

Ruskamaasto: Lynn & Sentti seikkailevat jälleen!

Sivu 1
Sivu 2
Sivu 3
Sivu 4
Sivu 5
Sivu 6

Nöyrimmät pahoitteluni maksun viivästymisestä ja sarjiksen epätasaisesta laadusta... Tää ei olis kyllä valmistunut koskaan, jos en olis päättänyt typistää sitä ja antaa jäljen olla paikoin rumaan kallellaan.