Pieni suuri poni
17.9.2013
Yritin tahdonvoimallani saada bussia liikkumaan nopeammin eteenpäin. En kerta kaikkiaan voinut myöhästyä Seppeleen historian ensimmäiseltä miniponitunnilta! Olin onnekseni huomannut ilmoittautumisen tunnille ensimmäisenä, joten pääsisin tänään testaamaan Annen uuden keksinnön kolmen muun onnekkaan kanssa.
Vihdoin pääsin hyppäämään ulos tutulla pysäkillä, josta lähdinkin kiireen vilkkaa pinkomaan kohti Sebeä. Raippani onnistui jollain mystisellä tavalla tippumaan tallilaukustani, ja nostettuani kapistuksen puhisten kuraisesta maasta, pääsin jatkamana matkaani. Ohitin takatarhan, josta armas hoitohevoseni katseli minua kiinnostuneena yhdessä kavereittensa kanssa. Aristo menisi mitä luultavammin miniponitunnin jälkeiselle alkeistunnille, mutta minä en valitettavasti ehtisi hoitsuani tunnilla taluttamaan, sillä pitihän minun hoitaa omakin ratsuni. Onneksi pelastava enkelini Loviisa oli lupautunut huolehtimaan Aristosta ja sen ratsastajasta. Omaatuntoani oli hieman kolkuttanut sysätä vastuu hoitsustani Lovvulle, Frankilla kun oli vapaapäivä, Loviisa olisi voinut puuhailla hoitsunsa kanssa jotain kivaa. Tyttö oli kuitenkin vakuuttanut, ettei juttu haittaisi yhtään, ja oli myös sanonut voivansa ratsastaa Frankilla ennen alkeistuntia tai sen jälkeen.
Taivaalla roikkui isoja harmaita pilviä, jotka varmasti päästäisivät sisältönsä ulos minä hetkenä hyvänsä. Itse asiassa juuri äskettäin olikin alkanut jo pieni tihkusade, jolta kipaisin nopeasti pakoon sisälle talliin. Ilmoitustaulun luona olikin jo porukkaa, nimittäin Anne ja muut tunnille osallistujat, eli Britta, Simona ja Clara. Kello oli noin puoli neljä, ja muistin, että Krister oli pitämässä paraikaa westerntuntia. Siksi Annella oli siis mahdollisuus olla täällä neuvomassa meitä.
Tungin pääni kohti ilmoitustaulua muitten selkien takaa, jotta näkisin innolla odottamani hevosjaon.
- Walma, jess! tuuletin kun näin paperilla oman nimeni perässä mustan shetlanninponin nimen. En ollut tuntia varatessa viitsinyt laittaa mukaan hevostoiveita, mutta olin aivojeni sopukoissa salaa toivonut koko ajan tuota Claran hoidokkia.
- Kaikki laittaa sitten turvaliivit päälle, ja ei satuloita poneille, Anne ilmoitti.
Minä, Simona ja Clara lähdimme kohti poniboksia, ja Britta lähti vielä hakemaan jotain yläkerrasta. Anne oli juuri astumassa ulos ovesta, kun hän huikkasi vielä hilpeästi jotakin, poistuen sitten ulos naureskellen.
- Nähdään pian kentällä!
Vilkaisimme Annen perään, ja näimme oviaukosta, että pieni tihkusade oli voimistunut kaatosateeksi. Anne, olet niin kultainen.
Itse asiassa me kaikki neljä lähdimmekin ylös, innokkaasti pälpättäen tulevasta tunnista. Etenkin Britta ja minä olimme extrasuperhyperinnoissamme, sillä meidän hoitsummehan olivat isoja hevosia, kun taas Simona ja Clara olivat tottuneet puuhailemaan pikkuponejen parissa. Kuitenkin myös nämä kaksi olivat innoissaan saadessaan kokeilla muita Seppeleen minejä.
Laitoin sateenkestävän takin ylleni, ja siihen päälle vielä turvaliivin. Vielä potta päähän, ratsastuskengät jalkaan, hanskat käteen ja raippa varalta messiin, valmista tuli! Odottelin kun muut vaihtoivat ratsastusvaatteet yllensä, ja loppujen lopuksi minä ja pikkuponitytöt päätimme jättää raipat pois. Emme nimittäin uskoneet tarvitsevamme niitä shettiksiemme kanssa, ja kepit olisivat olleet vain tiellä. Britta päätti kuitenkin ottaa raipan mukaan, ja sanoi voivansa heittää sen pois jos ei tarvitsisi.
Britta lähti vauhdilla kohti aittaa, yrittäen kastua mahdollisimman vähän. Clara ja Simona olivat olleet jo jonkin aikaa tallilla, ja olivat siksi ehtineet hakea Walman ja Pampulan jo sisään. Joku ystävällinen ihminen, luultavasti Inkeri, oli hakenut Siirin. Päätimme yhteistuumin laittaa ponit valmiiksi pesuboksissa, joten talutin mustan ja pörröisen shettiksen sinne, sidoin kiinni ja aloin harjaamaan. Walman selkä oli kevyesti mutaantunut, ja muutkin ponit olivat puhtausasteeltaan suunnilleen samaa luokkaa. Juttelime harjaamisen ja kavioitten putsaamisen lomassa Seppeleen shettiksistä, ja yritimme arvuutella mitä tunnilla tehtäisiin.
- Musta tuntuu, että me kaikki ollaan ihan mutakuorrutettuja ton tunnin jälkeen! Simona hihkaisi.
Olimme Claran kanssa samaa mieltä, sillä olimme varmoja siitä, että tulisimme tippumaan tunnin aikana vähintään kymmenen kertaa jokainen. Kyselin Claralta paljon Walmasta, ja Clara kyseli Simonalta Pampulasta. Pari sanaa vaihdoimme myös minun hoidokistani. Kun aloimme suitsimaan poneja, Inkeri, Emsku ja Loviisa ilmestyivät myös paikan päälle. He kyselivät fiiliksiä, ja Inkku auttoi minua Walman kanssa, tamma kun ei olisi meinannut avata suutaan kuolaimia varten. Viittä vaille neljä lähdimme taluttamaan poneja kentälle - ja kastuimme muutamassa sekunnissa läpimäriksi.
Olipa ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon shettiksen selkään! Walma oli vain 98-senttinen, eli pienin kaikista miniponeista. En siis tarvinnut punttausapua tai jakkaraa. Walman selkä oli jo vähän kastunut, muttei onneksi mitenkään erityisen liukas, joten otin vain kunnon otteen paksusta harjasta ja ponnistin selkään. Jalkani olivat lähellä maanpintaa, ja muutenkin tuntui samalla oudolta mutta hauskalta istua pörröisen ja pienen ponin selässä.
Inkku, Loviisa, Emsku sekä paikalle ilmestyneet Robert ja Ilona halusivat ikuistaa Seppeleen historian ensimmäiset miniponituntilaiset. Niinpä asetuimme siistiin riviin, ja hymyilimme kovasta sateesta huolimatta iloisesti kameralle. Tästä tunnista tulisi jotain hauskaa, tunsin sen luissani!
- Lämmitellään poneja hetki ravissa! Anne huikkasi kentän keskeltä käveltyämme lyhyet alkukäynnit.
Puristin pohkeillani Walman märkiä ja karvaisia kylkiä, ja poni lähti hieman töksöttävään shettisraviin. Yritin istua mahdollisimman rennosti, mutta jouduin silti puristamaan itseäni polvilla kiinni ponin selkään. Näin pienen ponin ravissa oli hankalampaa istua kuin muistin!
Ravattuamme pari kierrosta, Anne kertoi meille mitä tunnilla tehtäisiin. Vihdoinkin!
- Tänään otetaan kiitolaukkakilpailuja. Menkääs autotallin puoleiseen päätyyn ja merkistä ponit laukkaan!
Kiitolaukkakilpailuja! Tästä tulisi hauskaa, harmi, että yleisömme oli siirtynyt kaatosateen takia sisätiloihin.
Rivimme oli hiukan epämääräinen, mutta saimme kuitenkin jonkinlaisen aikaiseksi.
- Paikoillanne, valmiit, hep! Anne kiljaisi.
Napautin terävät laukkapohkeet Walman kylkiin, ja poni singahti kiitolaukkaan kohti kentän toista päätä. En ollut varautunut äkilliseen pyrähdykseen, joten Walma kirjaimellisesti katosi altani ja päädyin läsähtäen mutaiseen maahan. Istuin hetken mudassa ihmetellen, mitä oli tapahtunut, mutta Annen kysyessä minulta sattuiko, nousin ylös ja pyyhin mutaa housuistani saaden mössön leviämään vielä pahemmin.
- Ei, se oli mahtavaa! hihkaisin innoissani ja lähdin pyydystämään shettistä, joka oli seisoskelemassa muitten miniponien luona kentän toisessa päässä.
Hypättyäni takaisin Walman selkään, muodostimme taas rivin ja otimme kiitolaukkakisan uudelleen. Tällä kertaa puristin itseni kiinni Walman selkään ja otin tukun harjajouhia käteeni. Walman ampaistessa matkaan kuin tykin suusta, en siis tällä kertaa löytänyt itseäni maasta. Hihkuin Walman selässä innoissani ponin tikittäessä kentän toiseen päähän muitten ponien kanssa. Tosin Pella tuli maaliin ilman ratsastajaa, sillä Britta oli päättänyt seurata esimerkkiäni.
Laukkakisat tehtiin vielä kerran, ja tällä kertaa Simona sai kokea mudassa lillumisen ihanan tunteen. Taputin Walmalle kiitoksia innoissani, ja kuulin, kuinka Anne kertoi meille vielä yhden tunnilla tehtävän asian.
- Tulkaa alas selästä, avatkaa ohjat keskisoljesta ja menkää selkään väärinpäin. Saa mennä ravia ja käyntiä, eikä tarvitse nolostella jos tippuu!
Nousin alas Walman selästä, avasin ohjat Annen ohjeiden mukaan ja hetken pohdittuani miten sen tekisin, pääsin selkään väärinpäin. Olin kyllä ratsastanut ennenkin näin, tosin olin silloin ollut vähän pienempi, enkä ollut pitänyt ohjia itse, vaan hevosen omistaja oli taluttanut ratsuani ja huolehtinut ohjauksesta. Ja tuolloisella ratsullani ei ollut ollut samanlaiset askeleet kuin shettiksellä.
Kävelin hetken, ja vilkaisin aina välillä olkani yli, etten olisi törmännyt kehenkään edessä menevään. Halusin ehdottomasti kokeilla ravaamista, ja niinpä kannustin Walman pohkeillani nopeampaan askellajiin. Poni ihmetteli hetken, ja lähti sitten kipittämään eteenpäin. Onnistuin pysymään hetken kyydissä, mutta hitaasti ja varmasti valuin alus Walman sisäpuolella olevaa kylkeä pitkin. En ehtinyt kiinnitämään huomiota siihen tippuiko joku muu, mutta lopputunnin onnistuin pysymään selässä, ja jopa ravaamaan väärinpäin ilman sen suurempia ongelmia. Tunnin loputtua taputtelin Walmaa reilusti kaulalle, emmekä pitäneet kovin suurta kiirettä taluttaessamme ponejamme sisälle talliin, olihan jo hiukan laantunut sade kastellut meidät jo läpimäriksi.
Poniboksissa vaihdoin Walman suitsien tilalle riimun ja narun. Viereisestä boksista lähti juuri alkeistunnille rakas hoitsuni, jonkun reippaan pikkutytön taluttamana. Loviisa hymyili minulle Ariston viereltä. Lovvu kyllä huolehtisi Ariston ja sen ratsastajan alkeistunnin läpi.
Simonan ja Siirin tullessa pois pesuboksista, talutin Walman sinne ja huuhtelin ponista hiet pois. Vedin enimmät vedet pois hikiviilalla, ja palasin taas poniboksiin putsaamaan tamman kaviot.
- Oliks Walma kiva? Simona kysyi minulta poniboksin ulkopuolella, kun ponit oli saatu kuntoon ja jätetty lepäilemään.
- Ihan mahtava, en oo pitkään aikaan mennyt shettiksillä! vastasin.
Anne tuli pikaisesti kertomaan meille leirimökin saunan olevan lämmin, ja niinpä minä, Simona, Clara ja myös aitalta tullut Britta lähdimme innokaasti tuntia kerraten kohti sinistä rakennusta.
Kiitos mahtavasta tunnista, olen varmasti mukana ensi kerrallakin!
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!