”Tänään on kyllä enemmän hellettä kuin kenelläkään teistä on järkeä päässä”, Anne nauroi, kun hänen koulutuntinsa jälkeen lojuimme bikineissä tai uimashortseissa hevostarhan edessä limsa- ja mehupullot vieressämme. Monista pulloista pilkisti pitkä, ohut heinänkorsi, joka ajoi pillin virkaa, ja pariin korteen oli pujotettu raskaita, makean näköisiä ahomansikoita. Minä, Fiia ja Britta olimme käyneet ennen koulutuntia keräämässä niitä tarhojen takaa.
Tunti oli ollut hurjan rankka. Edellisenä päivänä meillä oli ollut ainoastaan kavalettitunti omilla hoidokeillamme, ja vaikka silloinkin oli ollut aurinkoista, tuulenviri oli leyhytellyt useampaan kertaan. Koulurääkki oli kuitenkin ollut nimensä veroinen, harva edes muisti, että olisi hetkeen ratsastanut niin tosissaan. Jokaisen selkä oli valunut hikeä, minunkin, vaikka ylläni oli ainoastaan paksuolkaiminen valkoinen toppi ja ratsastushousujen lahkeet oli kääritty polviin. Olimme letkuttaneet hevosia vuoron perään ennen kuin päästimme ne takaisin tarhaan ja rojahtaneet sitten mehuinemme rentoutumaan.
Hyttyset ja kärpäset inisivät rauhallisesti ympärillämme, aina silloin tällöin joku kohotti laiskasti kättään ja läppäisi verenimijän iholtaan. Pilviä ei taivaalla ollut lainkaan. Ruoho, jolla makoilin mahallani, oli pitkäksi venähtänyttä ja sen seassa kasvoi vahvalta tuoksuvia pieniä punertavia kukkia. Yritin vastustaa kiusausta kutittaa heinänkorrella edessäni loikoilevan Anthonin paljasta jalkapohjaa, joka oli avojaloin kulkemisesta mustana. Anthon huomasi harkitsevan ilmeeni, veti jalkansa pois läheltäni ja heitti minua ystävällisesti ruohotupolla.
”Älä luulekaan!” hän nauroi.
”Tulkaapa syömään!” Anne huhuili päärakennuksen ovelta tuntisen kuluttua. Ympäriltäni kuului onnellisia huoahduksia.
”Mun maha on murissut jo ikuisuuden!” Emmy kiskotteli noustuaan ylös ja nyki sitten bikiniensä yläosaa huolellisemmin paikoilleen. Iso osa meistä oli yhdistänyt yläosaan jonkin hiukan peittävämmän alaosan, Emmylläkin oli huivimainen liehuva hame, joka ylettyi säären puoleenväliin.
”Mä olen ensimmäinen!” Fiia kiljahti ja lähti punainen tukka liehuten ryntäämään kohti korkeaa rakennusta. Mustat saappaat tömisivät kuivassa maassa.
Ruoaksi oli täyttävää kanasalaattia, johon sai oman maun mukaan lisätä siemeniä, erilaisia juustoja tai salaatinkastiketta. Pitkän tupapöydän ääreen laskeutui Seppeleen hoitajakaartille harvinainen hiljaisuus, kun kaikki lappoivat ruokaa onnellisen näköisinä ja moni santsasi vielä lisää. Anne oli tehnyt hyvää työtä ruoan kanssa. Minulla ei monesti ollut hellepäivänä kovinkaan suurta ruokahalua, mutta kanasalaattia otin lisää kaksikin kertaa.
”Ja jälkiruoaksi raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta!” Anne, joka oli hääräillyt keittiönurkkauksessa seinän takana, palasi kantaen patalappujen välissä lasista piirakkavuokaa. Pöydästä kuului ihastunut huokaisu.
Vatsat salaattia ja raparperipiirakkaa täynnä hoipuimme takaisin pihalle. Iltapäiväksi oli tiedossa mahdollisuus päästä ratsastamaan Artsin raviradalle. Koko porukka oli – luonnollisesti – innostunut reissusta, joten vähitellen aloimme pyydystää hevosiamme kiinni laitumelta ja sitoa niitä kuka minnekin päin pihaa harjausta varten. Sisälle kukaan ei edes harkinnut ratsunsa viemistä. Hevoset näyttivät melko tyytyväisiltä saadessaan tekemistä, moni niistä oli vain seisoskellut helteestä apaattisena aurinkoisimmassa laikussa ja paistatellut päivää. Bonnien mieliala näytti kohoavan korkeuksiin, kun ojensin sille omenanpuolikkaan ja pompsautin toisen puolikkaan vesiämpäriin, josta se saisi hörppiä harjauksen lomassa. Aurinko poltteli ihanasti ja aurinkorasva tuoksui.
Arvoin Emmyn kanssa hetken, satuloisimmeko poneja, mutta mahdollisuus päästä kiitämään täyttä laukkaa sai meidät lopulta hakemaan yleissatulat tottelevaisesti satulahuoneesta.
”Ois kaameeta tippua siinä kesken laukan”, päivittelin.
”Mitenköhän paljon hevoset kuumuu?” Emmy pohti. Ohikulkeva Jesse irvisti.
”Mä luulen että Tollo ainaki pinkoo lujempaa ku kenellekään oli suotavaa”, hän sanoi violettinen satulahuopa käsivarrellaan.
Kaikki seitsemän ratsukkoa olivat melko pian valmiita. Anne oli kehottanut kaikkia pukemaan kengät jalkaan, jotta jalustimiin saisi paremman tuntuman, ja pukemaan shortsit tai pitkät housut lyöttymien estämiseksi. Koko konkkaronkka oli kuitenkin pitäytynyt yläosavalinnassaan – lukuun ottamatta Jesseä ja Antonia, jotka ratsastivat ilman paitaa – ja ympärillä näkyi erilaisia pilkullisia, raidallisia, ruudullisia tai kukallisia bikineitä.
”Hei tytöt, etteks te oikeasti voi pukea päälle!” Jesse valitti. Hän yritti yhtä aikaa pidellä Tollon ohjia ja peittää silmiään, kun nousimme tahoillamme hevosten selkään.
”Nyt on kesä, tänne läkähtyy muuten!” Britta protestoi kovaäänisesti.
”Kaiken lisäksi miksi sä ja Anthon saatte olla ilman paitaa niin paljon ku sielu sietää!” Fiia jatkoi ja näytti kieltään pojille. Elmo hänen allaan liikehti rauhattomasti.
Kesäiseen kukkatoppiin pukeutunut Anne talutti punertavaa Topia meitä kohti. Tummanruskeassa ratsastuskypärässä oli kateutta nostattavat tuuletusaukot lipan yllä.
”Järjestäydytään jonoon! Ja sitten matkaan!”
Ratsastimme rauhallista tahtia ravirataa kohti. Kuljimme pitkiä pätkiä käynnissä, sillä sää oli pitempiaikaiseen touhottamiseen liian kuuma. Hiki pukkasi kypärän alta, vaikka puiden katveessa olikin viileämpää.
”Olis mahtia käydä uittamassa hevosia!” edessämme kulkeva Emsku huoahti Hestian selästä.
”Mehän voidaan varmaan illalla käyttää”, Jesse kääntyi Tollon selässä katsomaan meitä ja laski kätensä orin lihaksikkaalle vaalealle lautaselle.
”Tekis terää!” nyökkäsin. ”Muuten tänne läkähtyy!”
Ravirata oli laaja, tasapohjainen ja sen keskellä kasvoi pari puuta tyylikkäästi runkoaidalla verhottuina. Ratsastimme radalle pellon viertä. Itse en ollut koskaan ennemmin käynyt Artsilassa, joten metsäisissä maisemissa, pilttuutallissa ja konehallissa oli paljon katseltavaa.
”Tuolla metsäkaistaleen takana on sauna ja pikkuinen lampi”, Anne huikkasi osoittaen puiden väliin oikealla puolellamme.
Lämmittelimme hevoset kevyessä ravissa päästyämme kaikki radalle. Pohja tuntui hyvältä ja sopivan pehmeältä, Bonniekin askelsi halukkaasti. Oli ihanaa, kun oli tilaa levittäytyä ja ottaa tilaa. Bonsku kiri kärkijoukkoihin isompien hevosten kanssa, Hestia ja Taiga jäivät auttamattomasti jälkeen. Vaikka olimme ravailleet hevosia lämpimiksi jonkin verran jo matkan aikana, Anne kehotti meitä pitämään tahdin rauhallisena ainakin kierroksen verran.
”Yhteisestä käskystä sitten nostetaan laukka!” hän neuvoi.
Bonniella oli menohaluja. Se painoi kuolaimelle tavalla, jota harvoin teki aidatulla kentällä ja luimisti korviaan, kun Hype pitempine säärineen kiri ohitse. Minun oli rauhoitettava kevennystä ja tehtävä useampi pidäte, ennen kuin sain tamman kuuntelemaan edes puolella korvalla.
”Ja laukka!” Anne huudahti istuen alas Topin satulaan.
Se oli mahtavaa. Annoin Bonnielle ohjaa ja painoin pohkeet sen kylkiin, tamma singahti eteenpäin ja tuntui painuvan matalammaksi saadakseen kerättyä suuremman vauhdin. Minun oli pakko nousta kevyeen istuntaan ja liu’uttaa kättäni vaalealla kaulalla ohjaa antaen, sileä harja piiskasi käsiä ja tuuli sai silmät vuotamaan. Bonnien voimakkaat lihakset työskentelivät kiidättäen meitä eteenpäin ja jalat nielivät maata allamme hurjaa vauhtia. Ohi jäi Hype, joka säpsyi vierasta paikkaa, ja radalla olimme yhtäkkiä vain minä ja Bonnie. Olisin halunnut nauraa, mutta ääni hukkui tuuleen. Teräväkärkiset, pehmeät korvat höristettyinä poni laukkasi eteenpäin pelkästä juoksemisen ilosta, unohtaneena apuohjat ja tiukan koulutreenin. Tällaista ratsastuksen kuuluisi olla aina!
Laukka kesti aivan liian vähän aikaa. Vaikka Anne väitti kierroksia kertyneen useamman kappaleen, minä olin varma, että jo puolen kierroksen jälkeen hän nosti kätensä ja kehotti meitä pysähtymään. Hevoset puuskuttivat, monen kyljille oli noussut hiki ja sieraimet levisivät ponnistuksesta niiden vetäessä henkeä. Silti niiden silmät vilkkuivat iloisesti – ratsastajienkin suut olivat levinneet kestohymyyn. Oli aika kääntyä kotiin.
päivitetty sivulle
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!