Eetun maksu:Työnsin avaimen virtalukkoon ja väänsin kylmää esinettä. Kohensin asentoani Riejun kyydissä, polkaisten sitten mopon käyntiin. Moottori rupesi hyrräämään ja mä annoin mopolle vapaalla kaasua. Vedin vasemmalla kädelläni kytkimen pohjaan ja polkaisin vaihteen ykköselle. Päästin kytkimen hitaasti ja käänsin kaasua. Rieju lähti mukavasti liikkeelle ja vaihdoin vaihdetta kakkosen kautta kolmoselle. Mun edessä avautui pitkä hiekkatie, ja väänsin kaasua lujemmalle. Moottori hyrräsi kovempaa, mopon ääni kuului varmasti kauemmaskin. Kytkin pohjaan ja vaihde neloselle.
Maisemat vilisivät mun ja mun tytön ohitse, renkaat nielivät maata. Tää se vasta oli elämää. Mä en kuitenkaan keskittynyt maisemiin, vaan siihen vauhtiin. Suora oli hyvä paikka kaasuttelulle ja mielentyhjennykselle. Mopo kulki keposesti melkein satasta, ja paljon mun oli pitänyt sitä virittää. Kunhan fobat ei sais kiinni, niin kaikki hyvin.
Mun ajokohde ei ollutkaan jäähalli tai muu tavallinen päämäärä, vaan talli. Seppele. Alkeiskurssi jatku, enkä mä aikonut jättää tätäkään välistä. Toivoin vain, että saisin tällä kertaa mennä ilman taluttajaa. Kylhän mä nyt osaisin, vaikka taidot vähän ruosteessa onki. Mut ei se mitään, jos en saiskaan. Mä vaan haluaisin edetä tosi perusteellisesti, että sit, kun mä olisin joku vaativan ja siitä ylemmän tason ratsastaja, mulla olis huippuistunta!
Näin hieman ruosteisen tolpan nokassa killuvan kolmion, jonka yksi sakara osoitti ylöspäin. Kolmion sisällä oli ratsastavan tyypin siluetti ja alla oli lisälaatta, joka kertoi ratsastajista. Mä tiesin hiljentää vauhtia jo etukäteen, joten vaihdoinkin vaihdetta kakkoselle ja pörryytin sillä koko matkan tallille saakka. Hevoset tarhoissaan katto mua kun tulin, mutta ei ihmekään. Äänsihän mun mopo silti, vaikka ajoinkin hiljempaa. Kaarsin pihaan ja parkkeerasin mopon tallin seinustalle. Kypärä puoliksi päässä, reppu selässä ja avaimia heilutellen mä hipsin tallin puolelle tuttujen (eli Britan) näkemisen toivossa.
Kiipesin portaat ylös ja pelottomasti askelsin olohuoneen ovelle. Sinne mulla tuskin olisi asiaa, mutta kun Beetä ei vielä ollut näkynyt, niin ajattelin kurkata, josko tyttö olis oleskeluhuoneessa. Tartuin ovenripaan ja painoin sen alas, avaten oven. Jokikinen kasvo oleskeluhuoneessa kääntyi muhun päin, ja tunsin itseni – noh – seuratuksi.
”Eetu!” kuulin pelastavan hihkaisun sohvan keskeltä. Mä huokaisin syvään ja hymyilin leveesti koko hoitajakavalkadille. Sain jopa muutaman vastahymyn, mutta parilta pojalta taisin saada aika nuivan morjenstuksen. Kukko tunkiollako, vai kuvittelinkö mä vain? Luultavasti jälkimmäistä, mutta viitoin Britan seuraamaan mua pois oleskeluhuoneesta. Jotakin epämääräisiä kiherryksiä kuului Been seuratessa mua välitilaan, mutta mä en niistä välittäny.
Suljin oven kohteliaasti bruneten perässä, kun tuo katsoi muhun melko kysyvästi.
”Mitäs sä täällä?” Britta esitti mulle kysymyksen, jota osasin odottaa.
”No se alkeiskurssi, muistathan sä?” varmistelin nostaen crossikypäräni pois päästä. Ravistelin hiuksiani ja roikotin seistessäni kypärää kädessäni. Britta nyökkäsi.
”Mut hei, oli mulla pikku kysymyskin”, johdattelin nätisti seuraavaan aiheeseen, ”et voisinko mä laittaa mun kypärän tonne sun kaapin päälle ja avaimet ja nää muut romppeet mitä mä en tarvii, nii sun kaappiin?”
Britta naurahti pienesti, lähtien sitten takaisin ovelle päin. Meinasin huikata jo et älä mee, mutta Bee ei mennytkään ovelle vaan sen viereen.
”Käänny toisinpäin silmät kii”, tyttö vaati ja mä tein työtä käskettyä. Jotakin kolahti, mutta pian brunette tökkäs mua kylkeen ja avasin silmät käännähtäen tyttöön päin. Britta avasi kaappinsa oven ja mä kiittelin. Nostin ensin kypärän aivan kaappien päälle (oikein näkyville, hah, toivottavasti kukaan ei olisi niin idiootti että varastaisi mun kypärän), jonka jälkeen sanoin Britalle käyväni vaihtamassa vaatteet.
Palasin yläkertaan repun kanssa ja ojensin sen Britalle. Tyttö nakkasi sen kaappinsa romuläjän jatkoksi ja sulki kaapin oven, mä seisoin kera ratsastusvermeiden siinä brunen toimia katsomassa.
”Pärjäätsä? Heppojen hoitajat auttaa kyllä sitte”, Britta selosti, ”mut kyl mä tiiän et sä osaat.”
Rohkaiseva hymy Britan puolelta, johon mä vastasin samanlaisella. Moikkasin brunetelle ja lähdin kävelemään alakertaa sekä odotushuonetta kohti.
Oviaukosta sisäänastuttuani bongailin muutaman tyypin, kaikki ilmeisesti alkeiskurssilaisia. Yksi heistä oli täysin tuntematon, mutta muut suhtkoht' tuttuja.
”Moro Jonas”, tervehdin miehenalkua virnistys naamallani. Jonas tervehti mua takaisin, ja mä siirryin listojen tutkimisen pariin. Kiikaroin nopeasti alkeiskurssin listan ja lukaisin sen läpi.
”Patron”, mietiskelin ääneen ja lähdinkin etsimään tämän mysteeriponi-Patronin karsinaa.
Karsina löytyi melko helposti, ja siellä mua odottikin blondi tyttö, ehkä vähän mua vanhempi. Tyttö hymyili mulle ujosti, toisinkuin mä, kun päästin huulilleni leveen hymyn.
”Ootko sä Eetu?” blondi kysyi nojaten Patronin karsinan oveen.
”Jep, entä mikäs sun nimi on?” vastasin ja kysyin vastakysymyksen, vieläkin virne huulillani.
”Emmy, mä hoidan Patronia”, tyttö selvensi näpräten lettinsä päätä. ”Mä hainkin jo ponin sisälle, niin voidaan ruveta harjaamaan sitä.”
Nyökkäsin ja kävelin lähemmäs Emmyä ottaakseni avonaisesta harjapakista itselleni jonkinlaisen harjan. Emmy veti karsinanoven auki, ja karsinassa mua odotti ruskea (laiha!) poni, jolla oli mustat jalat ja hopeiset jouhet. Hauskan värinen kaveri, ruunikko. Hopeanruunikko.
Harjailimme Pattia (keksin ponille uuden lempinimen, haha) yhdessä, ja mä yritin viritellä keskustelua. Blondi tyttö oli aluksi aika vähäpuheinen, mut huomasin kyllä että loppua kohden tämä lämpeni keskusteluun. Harjattuamme ponin puhdistin sen kaviot, ja me selvitettiin sen harja ja häntä. Patti oli kyllä niin puhdas, että sen kans ois voinu mennä vaikka kisoihin siltä seisomalta!
Me haettiin yhdessä ruunikon varusteet, ja mä varustin ponin itse, Emmyn valvovien silmien alla. Hyvin mulla kuulemma meni, osasin laittaa varusteetkin oikein päin (aika kovat odotukset blondilla oli, näemmä)... Tyttö kysyi, oliko mulla raippaa mut mä pudistin päätäni. Emmy lähtikin raipanmetsästykseen, ja sillä aikaa laitoin itselleni jo kypärän päähän ja nostin hanskat lattialta. Kengäthän mulla olikin jo jalassa.
Pian sen jälkeen, kun Emmy palasi mun ja Patin luo raipan kans, Anne huuteli meitä kentälle. Otin ohjat pois ponin kaulalta, ja Emmy avas karsinanovea enemmän, jotta mä ja poni mahduttas kivuttomasti oviaukosta. Emmy seurasi meidän perässä, kun talutin ponin ulos ja sitä kautta kentälle.
Kiristin satulavyötä ja säädin jalustinhihnat suunnilleen oikeaan mittaan, jonka jälkeen Emmy roikkui toisella puolella jalustimesta mun noustessa selkään, ettei satula vaan keikkaisi. Patti tuntui silakalta ja muutenkin hassulta, sen kaula näytti pitkältä. Tosi siro poni, kieltämättä. Mun ponintunnustelujen jälkeen kiristettiin vielä satulavyötä ja säädettiin jalustinhihnat loppuun.
”Onnea matkaan”, Emmy sanoi minulle kun ohjasin ponin uralle.
”Mitä? Etsä tuukkaan tähän?” kysyin ihmeissäni. Eikö mulla ollut taluttajaa? Emmy pudisti päätään ja jäi hetkeksi kentän reunalle katselemaan. Nailed it! Nyt mä olin vapaa määräämään, mitä se poni teki ja toivottavasti mun taidot ei oikeesti ois kovin ruosteessa.
Alkukäyntien jälkeen otettiin ohjat, mut pysyteltiin vielä käynnissä.
”Nyt alussa kiinnitetään huomiota jalan paikkaan, rytmiin ja ohjastuntumaan”, Anne kertoi.
”Eetu, siirrä jalkaa vähän taakse. Patukalla on nyt hyvä rytmi.”
Virnistin mielessäni Patronin lempinimelle, mutta keskityin kuitenkin istuntaani. Mä siirsin jalkaa käskystä vähän taaksepäin ja painoin kantapäätä alas. Yritin muistaa huolehtia Patukan käynnin rytmistä, ettei se vaan rupeaisi laahaamaan. Muistelin kaikkea, mistä Latu oli mulle maininnut. Kyynärpäät kylkiin, nyrkki pystyyn, selkä suoraan, kulma käteen...
”Voitte tehdä nyt suuria voltteja, pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä”, Anne selosti. ”Muistakaa kiinnittää huomiota asioihin, mitkä kerroin tunnin alussa, eli jalat, rytmi, ohjastuntuma.”
Mä päätin kehittää itselleni tehtävän – päädyissä voltit, pitkillä sivuilla kahdesti pysähdys ja liikkeellelähtö. Volteilla Patukka toimi tosi hyvin, mun piti vaan itse huolehtia, etten tekisi voltista kananmunaa. Ensimmäiset pysähdykset menivät vähän, no, harakoille – Patukka ei malttanut kovin kauaa seistä. Anne neuvoi minua valmistelemaan paremmin ja hengittelemään syvään pysähdyksien aikana, ja se toimi. Liikkeelle Patti lähti hyvin ja energisesti, eikä rytmissä ollut korjattavaa.
”Kokeillaan vielä peruutusta. Peruutus on yksi ratsastuksen vaikeimpia liikkeitä, eikä sitä tarvitse osata nyt heti. Tärkeintä, että pääsette kokeilemaan miltä peruutus tuntuu. Hevonen peruuttaa kaksitahtisesti kuin ravissa, eli ristikkäiset jalat astuvat taakse samaan aikaan. Hevosille saatetaan opettaa peruutuksen avut hieman eri tavoilla, yleisin on se, että pidätetään ohjasta ja toisen puolen pohkeella painetaan samaan aikaan. Askelten tahdissa apua muutetaan”, Anne kertoi ja minä kuuntelin tarkkaavaisesti. Pysäytin Patronin, kun minulla oli sopivasti tilaa. Pidätin ohjasta ja annoin pohkeita, johon Patti reagoi häseltämällä. Se meinasi ensin lähteä eteenpäin, mutta mä pidätin, ja sitten sen takapää lähti tohottamaan sisälle. Kurtisin kulmia ja annoin Patukalle pohkeita. Pysähdyin uudelleen käynnistä ja keskityin apuihini. Molemmista ohjista sama paine, pohjeapu... Tällä kertaa Patti toimi paremmin ja mä taputin sitä kaulalle.
”Siirtykää kevyeen raviin”, Anne ohjeisti. ”Valmistelkaa siirtyminen puolipidättein ja annatte pohjetta.”
Mä valmistelin ravia aika kauan ja se nousikin ihan hyvin. Vaihdoin kevennyksen ulkoetujalalle ja tunnustelin Patin ravia. Se ei ollutkaan niin pientä, mitä olin kuvitellut. Anne ohjeisti meille lävistäjän ja miten sillä vaihdettaisiin ravia. Tämän tiesin jo ennestään, mut yritin kuitenkin keskittyä täysillä tehtävään ja siihen, et saisin Patin kulkemaan hyvin. Ohjasin ponin muiden perässä lävistäjälle, ja vaihdoin kevennyksen ennen kuin palattiin uralle toiseen kierrokseen. Ravailimme suoralla uralla vielä jonkun aikaa, mä tunnustelin Patukan ravia ja tein välillä voltteja.
Lopuksi me otettiin vielä käyntiä ohjat tuntumalla, ja muiltakin lähti taluttajat pois. Jonkun aikaa niin käveltyämme otettiin loppukäynnit, joiden jälkeen ohjattiin ratsut kaartoon. Mä olin tyytyväinen Patroniin aka Pattiin aka Patukkaan, ja ehkä vähän itseeni. Tunsin, et olisin valmis siirtymään tuntitasolla ylöspäin, varsinkin nyt, kun olin saanut taas uuden, hyvän pohjan. Mä en malttanut odottaa seuraavien tuntien alkua!
Kiitos tunnista! 
Onko jatko I vai jatko II nyt seuraava etappi, en ole ihan päässyt perille tästä järjestelmästä näiden suhteen?
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!