17.5.2013 Alkeiskurssi A 2013 (tunti II)

[Anne]

Tervetuloa mukaan alkeiskurssille! Kurssi on avoin kaikille, myös sub-hahmoille (sebeläiset). Mukaan mahtuu 8 ratsastajaa. Tunnista tulee tarina/kuva/kuvia/kysymyksiä ja maksuna toimii niihin perustuva tarina/kuva/vastaukset.

Jonas - Reino
Eetu - Edi
Verna - Gitta
Katrin - Taiga
Kairan - Sentti

--

- Tänään jatkamme raviharjoitusten kanssa. Teillä on kaikilla vielä taluttajat, joten voitte keskittyä hevosen ravissa pysymiseen.

- Kun olette saaneet jalustimet sopivaksi, siirtykää uralle kävelemään. Vasemmassa kierroksessa, eli vasen käsi on kentän keskustan puolella.

- Kerätään ohjia tuntumalle ja muistatte varmaankin ohjasotteen. Nyrkit pystyyn. Kairan voi painaa kantapäätä hieman alas ja Katrin korjaa jalustinta eteenpäin jalassa.

- Aluksi on hyvä mennä kevyessä ravissa. Eli noustaan jalutimille seisomaan joka toisella raviaskeleella ns. kevyeeseen istuntaan. Aloitetaan tämän harjoittelu ensin käynnissä. Nouskaa ylös jalustimille seisomaan. Ei haittaa, vaikka ohjat löystyisivät, harjasta voi ottaa tukea.

- Hyvä, Jonas! Asento on nyt hyvä. Sitten istutaan alas satulaan. Tehdään nyt käynnissä tätä liikettä omaan tahtiin hetki uralla.

Ratsastajat ähertelivät itseään ylös satulasta ja yrittivät pitää tasapainoa.

- Aloitetaan raviharjoittelu. Hevonen siirtyy raviin, kun sille annetaan pohkeita. Eli polven ja nilkan välisellä osalla pursitatte hevosia kyljistä. Voi myös maiskuttaa, jos hevonen ei muuten liiku eteen. Otetaan ensin muutaman askeleen pätkä, jotta pääsette tuntumaan. Satulan etukaaresta tai harjasta on hyvä ottaa aluksi kiinni.

Taluttajat alkovat juosta ja ratsastajat maiskuttelivat hevosia raviin muutaman askeleen ajaksi. Jalustimet helisivät jaloissa.

- Hyvä, nyt otetaan pitempi pätkä! Yrittäkää keventää hevosen askelten tahtiin. Silloin selässä on huomattavasti helpompi olla ja tasapaino säilyy paremmin.

- Hyvä, Verna! kehuin nuorta tyttöä, joka keventeli helpohkon näköisesti. Nuoremmilta ratsastajilta alkeiden oppiminen ja rentoutuminen hevosen selässä kävi aina vanhempia nopeammin.

- Kairan, kevennystä, kevennystä! Sentillä on niin iso askel, että siellä on todella vaikea istua.

- Katrinilla hyvä ravi tässä!

- Siirrretään käyntiin! Tehdään omassa tahdissa ravipätkiä. Ilmoittakaa taluttajalle, jos tuntuu, että tasapaino horjuu ja haluatte käyntiä.

- Eetu, Edi raviin! Taluttaja antaa vaikka vähän raippaa! Noin hyvä, sanoin kun laiska eestinponi vihdoin suostui ottamaan raviaskelia.

Vaihdoimme vielä suuntaa ja kerroin, että yleensä kevennetään, kun hevosen ulkoetujalka on ylhäällä. Kuitenkaan ratsastajien ei vielä tarvinnut välittää sellaisesta.

- Hienoa, sitten otetaan loppuun käyntiä hyvällä ohjastunutmalla. Otetaan hieman tiiviimpi osasto ja tullaan kahdeksikon muotoista uraa. Aina ympyrän vaihtuessa viekää sisäkättä pari senttiä kohti ympyrän keskustaa, jolloin hevonen kääntää päätään siihen suuntaan. Tämä on hevosen asettamista, teidän pitäisi nähdä selästä käsin asetetun suunnan hevosen silmäkulma.

- Asetuksessa tärkeää on viedä käsi sivulle, ei vetää kohti itseään. Tämän kun oppii heti alussa, ratsastuksesta tulee huomattavasti helpompaa jatkossa.

Tehtävä sujui hyvin ja viimein oli aika tulla kaartoon.

- Ratsastajat taluttavat hevoset talliin ja siellä otetaan varusteet pois. Pestään vedellä ja sienellä hevosten satulakohdat ja jalkoja voi viilentää. Taluttajat näyttävä teille, mistä löytyy ämpäreitä ja sieniä.

- Kiitokset ja tervetuloa taas seuraavalle tunnille!

[Deleted]

Pahoittelen kehnoa, hutaistua kuvaa. Kiirettä piisaa...
Klikkaa isoksi!

[Salma]

Jostain mystisestä syystä mut oli jälleen kerran houkuteltu Seppeleen ratsastuskoulun alkeistunnille. Mä olin päätynyt koko tallille alun perin mun hyvän kaverin Salman myötä, ja tammikuisen ratsastustunnin jälkeen mä olin silloin tällöin palannut ajattelemaan hevostallia ja etenkin ratsuani Huiskaa. Se oli ollut mahdottoman näppärä pikku hevonen.

Nyt talvi oli vaihtunut lujaa kohisevaksi kevääksi. Mä hurruuttelin perjantai-iltapäivänä autollani Seppeleeseen. Kulkiessani tallipihan poikki kohti satulahuonetta hoksasin Salman, joka ratsasti valkeilla lankuilla aidatulla hiekkakentällä pienellä kipakalla hevosellaan Bonniella. Se kulki ripeää tahtia kohti kentän keskellä olevaa estettä, näytti arvioivan sopivan kohdan ja hypähti sitten kunnon loikalla esteen toiselle puolelle. Kentällä oli Salman ja Bonnien lisäksi ratsastajineen myös vaalea hevonen, jolla oli hauska kaksivärinen irokeesitukka, ja iso aaveen näköinen täysin valkoinen pitkäharja. Huiskautin kättäni Salmalle, ennen kuin astuin sisään.
Edellisellä tunnilla meitä oli ollut kuusi, nyt paikalle kokoontui kaiken kaikkiaan viisi. En muistanut kaikkien nimiä, mutta tunnistin Eetun, ruskeatukkaisen pikkukundin. Eetu moikkasi mua, samoin kolme tyttöä, jotka istuivat satulahuoneen seinänvierustalla sen näköisinä, ettei jännittänyt ihan niin paljoa kuin viime kerralla.
Hetken kuluttua Anne tuli jakamaan meille hevoset. Hän oli pirteämmän näköinen kuin talvella, hiukset valuivat valtoimenaan selkään ja aurinko oli kutitellut pisamia hänen poskilleen.

Sain ratsukseni Reinon. Hoitajatyttöjä oli kerääntynyt Annen perässä satulahuoneeseen kuulemaan, kulkisiko heidän mussukkansa ratsastustunnilla. Jaon jälkeen minua lähestyi noin neljätoistavuotias pieni, vaaleahiuksinen tyttö, joka esitteli itsensä Ansquksi ja kertoi olevansa Reinon hoitaja.
Ilahduin Reinon karsinan luo tullessani kun huomasin, että se oli se sama pilkullinen hevonen, jota olin katsellut jo ensimmäisellä tunnilla. Hevonen oli melko pieni ja seisoi kopin nurkassa korvat puolitangossa. Olikohan se pahalla tuulella?
Ansqu antoi minun käteeni punaiseksi maalatun harjan ja kehotti minua hoitamaan Reinon. Päätin kokeilla samaa kikkaa kuin koirien kanssa: räpläsin karsinan oven hakasen kanssa ja astuin sisään hymyilemättä, pää käännettynä hiukan poispäin Reinosta. Näin en vahingossakaan uhkaisi hevosta.
”Mee vaan peremmälle, ei Reino tee mitään”, tyttö ohjeisti selkäni takaa. Harmistuin hiukan, olinhan mä vain yrittänyt olla hyvä hevosmies. Vaikka ehkäpä Ansqu tunsi hoitohevosensa paremmin.

Remmitettyämme varusteet Reinon ylle mä sain taluttaa hevosen kentälle. Ansqu seurasi toisella puolella, hän oli napsauttanut pitkän narun roikkumaan renkaasta, joka tuli ulos Reinon suupielestä. Mun mielestä hevoset oli aika taistelijoita, kun jaksoi rautapalasta suussaan päivästä toiseen.
Mä olin salaa aika ylpeä, että sain ratsastaa pilkullisella hevosella. Se oli niin pieni, että mun oli helppo äheltää itseni selkään. Ansqu hääräili satulan ympärillä ja mä yritin näyttää hyödylliseltä, vaikka olo tuntuikin pöljältä kun vain istui ja odotti, että kaikki olisi valmista.

Anne alkoi ohjeistaa meitä heti, kun kaikki olivat päässeet kentän reunustaan painautuneelle uralle. Oli hurjaa ratsastaa kentällä: mä olin varma, että kaikki hevoset olisivat päässeet hyppäämään lankkuaitojen ylitse. Este, jota Salma oli aiemmin hypännyt, oli edelleen kentän keskellä, mutta Anne seisoi tiiviisti sen vieressä. Onneksi, muuten joku hevosista olisi varmaankin luullut, että se kuuluu hypätä.

Alkukäyskentelyn jälkeen Anne komensi meidät raviin. Mun ja Reinon edellä oleva kellertävä iso hevonen lähti hölkyttelemään vaappuen puolelta toiselle ja Reino lähti sen perään taluttajan innostamana. Anne oli juuri hyppyyttänyt meitä kävelyvauhdissa ylös-alas jalustinten varassa, joten tiesin, mitä pitäisi tehdä. Punnersin itseäni ylöspäin ja tömähdin takaisin satulaan melko kipeästi. Miksi pilkullisen sirkuspollen piti liikkua niin perhanan epätasaisesti? Mua alkoi ärsyttää saman tien. Eihän sen liikkeissä voinut pysyä mukana.
”Ylös, alas, ylös, alas”, taluttaja, jonka nimen mä olin jo tässä vaiheessa unohtanut, alkoi laskea. Vaikka mua kismitti, aloin kuunnella hänen ohjeitaan. Rytmi löytyi vähitellen, ei pysynyt kauaa kasassa, mutta muutamat askeleet tuntuivat ihan siisteiltä. Mimmin nimikin muistui mieleen, sehän oli Ansqu.

Meitä pompoteltiin pitkään hevosten selissä perunasäkkien lailla. Jossain vaiheessa taivasta kohti suuntaava liike alkoi sujua ihan hyvin, vaikeaa oli ainoastaan asettaa se oikeaan kohtaan hevosen askelta ja vielä oikealle jalalle. Mun päätä sekoitti suunnattomasti se, että joku oli keksinyt yhden kevennyksen lisäksi vielä toisen, jota käytettiin vastakkaisessa kierroksessa. Lopputunnista, kun Anne pyöritteli meitä kahdeksikon muotoisella radalla ympäri ulkokenttää, mä huomasin, että olin kuitenkin aika hyvällä tuulella. Taputin vaivihkaa Reinon kaulaa. Se oli loppujen lopuksi ihan menevä hepo!

[Britta]

Eetun maksu

Mä istuin äiskän auton kyydissä matkalla Seppeleeseen. En ollu käyny siellä hetkeen, mutta nyt mulla oli käynnille järkevä syy – alkeiskurssi jatkui. Alkeiskurssin jutut olivat mulle aika helppoja, mutta pienen tauon jälkeen kertaus oli opintojen äiti. Ajattelin siirtyä alkeispöhnön jälkeen jatkokurssille jii än ee, että saisin kunnon pohjat. Latulassahan mulle oli sellaiset annettu, mutta nyt voisin verestää taitojani. Tai ainakin näyttää muille alkeisihmisille kuka on da boss. Tai ainakin ihan hyvä.

Äiti jarrutti autonrotjakkeensa Seben pihaan ja mä hyppäsin mitä pikimiten kyydistä. En halunnu tulla nähdyksi äidin järkyttävän auton(ruhon) matkustajana ja yritin hipsiä mahdollisimman nopeasti sisään talliin, muina miehinä. Valitettavasti kimoa hevosta taluttanut Britta huomasi salailuyritykseni ja tukahdutti naurunpurskahduksen, joka johtui varmaan lähinnä mun ah-niin-murhaavasta katseesta. Päätin jättää Britan taakseni ja saapastelin suoraan odotusaulaantilaan (aula kuulostaa liikaa laitokselta) katsomaan, kuka onnekas olisi tänään mun ratsu. Selasin hieman ryttyistä nimilistaa ja bongasin oman nimeni toisena. Selkeillä kirjaimilla kirjoitetussa tekstissä lukikin mun jälkeen nimi Edi. Edi. Ei sanonu yhtään mitään. Onneksi takaani ilmestyi pian aikuinen, kiharahiuksinen nainen, joka kysyi, olinko mä Eetu. Osasin siinä hetkessä vain nyökätä ja pian mä seurasinkin tätä salaperäistä, Odelieksi itsensä esitellyttä naista. Nainen. Olisin toivonut jotakin nuorempaa, iskettävää maybe, mutta life is life ja kaikkee ei voi saada.

Mun hunajasilmäni liimautuivat vaaleaan pörrökasaan, jota ei mikään ympäröivä asia näyttäny kiinnostavan. Evvk-Edi? Huomatessaan meidät se liimautu vielä enemmän paikoilleen, jos suinkin mahdollista, jännittyen. Tämä Odelie meni edeltä, ja mä huomasin ponissa selvän eron – se rentoutu. Menin itekkin rauhassa karsinaan, annoin pörröpallon haistella mun kättä ja rapsutin sitä harjamarrosta.
”Sä taidat tietää nämä hommat?” Odelie esitti toteavan kysymyksen ja mä tyydyin nyökkäämään. Odelie sano käyvänsä hakemassa harjapakin, ja mä jäin kaksin Edin kans. Se jännitty uudelleen, mutta rapsutettuani sitä hieman lisää se hyväksyi mut pikkuhiljaa. Hymähdin pienesti. Ihan suloinenhan se oli.

Me harjattiin Edi Odelien kanssa kahdelleen, ja voi hitto kun siitä ponista lähti karvaa. Se ei ilmeisesti ollu vielä kerenny pudottaa koko talviturkkiaan ja huomasinkin pian olevani vaalean karvan peitossa. Nurisin ääneti karvan määrää, mutta jatkoin kuitenkin uskollisesti karvan sukimista.
”Kauanko sä oot ratsastanu?” Odelie kysyi hymy huulillaan. Mä jäin miettimään asiaa hetkeksi, kunnes vastasin:
”Vuoden, ehkä. En mä ihan alkeiskurssille kuulus, mutta päätin alottaa niin sanotusti alusta, kertaillen ja hitaammin edeten.”
Odelie nyökkäsi ja kiharat heilahtivat. Kivat hiukset, mutta eikö sitä häirinny, kun ne heiluivat nokan edessä?
”Sä voit puhdistaa vaikkapa kaviot”, Odelie keskeytti mietintäni, ”Ediltä se tehtävä on helppo.”
Taapersin harjapakin luo, nakkasin pölyharjan pakkiin ja etsin käsiini kaviokoukun. Palasin takaisin karvan keskelle ja lähemmäs karvojen omistajaa. Liu’utin kättäni pitkin jalkaa ja tadaa – kavio oli kädessäni. Siinä ei paljon töhnää ollut, ja pääsinkin muissakin kavioissa helpolla.

Varusteet niskaan sekä ponille että itelle ja valmiina matkaan. Tunsin itteni muskettisoturiksi, joka oli matkalla sotaan kera mahtavan, suuren ja uljaan söpön, pienen ja kuulemma-laiskan ratsunsa. Odelie hymyili mulle rohkaisevasti, kun saimme käskyn käydä kentälle. Ei täältä ainakaan tiputtas. Kiharapääkin varmistaisi asian killumalla narunvarressa, vaikken mä vieläkään myöntänyt sitä tarvitsevani. Muodon vuoksi kuitenkin, muillakin oli. Sainpahan keskittyä istuntaan.

”Tänään jatkamme raviharjoitusten kanssa. Teillä on kaikilla vielä taluttajat, joten voitte keskittyä hevosen ravissa pysymiseen”, Anne ohjeisti meitä. ”Kun olette saaneet jalustimet sopivaksi, siirtykää uralle kävelemään. Vasemmassa kierroksessa, eli vasen käsi on kentän keskustan puolella.”
”Onko nämä ok:t?” Odelie kysy multa kun työnsin jalan jalustimeen. Nyökkäsin ja vedin hanskat käteeni. Tuntu niin oudolta olla taas selässä, eikä tunne helpottanu, kun mä otin ohjat löyhästi käsiini ja annoin pohkeita lähtömerkiksi.

”Kerätään ohjia tuntumalle ja muistatte varmaankin ohjasotteen. Nyrkit pystyyn”, Anne ohjeisti yleisesti ja korjasi sitten joidenkin likkojen asentoa. Lyhensin ohjaspituutta, mut kuten vaikka Ämmä olis tehny, Edi ei virkistyny. Mikä lahna tää poni oli?
”Aluksi on hyvä mennä kevyessä ravissa. Eli noustaan jalutimille seisomaan joka toisella raviaskeleella ns. kevyeeseen istuntaan. Aloitetaan tämän harjoittelu ensin käynnissä. Nouskaa ylös jalustimille seisomaan. Ei haittaa, vaikka ohjat löystyisivät, harjasta voi ottaa tukea”, Anne kertoi tehtävän. Tää oli mulle tuttua juttua ja nousinkin oikeaoppisesti kevyeen istuntaan. Anne ei kommentoinu mitään, joten ajattelin sen olevan ihan hyvä juttu. Kai.
”Sitten istutaan alas satulaan. Tehdään nyt käynnissä tätä liikettä omaan tahtiin hetki uralla.”
Mä nousin ylös ja alas satulassa käynnin tahtiin. Se oli yllättävän vaikeeta, eritahtisessa askellajissa. Ähersin, kevensin ja Odelie katsoi mua rohkaisevasti, taas. Kumpa voitas vaan siirtyy raviin.

”Aloitetaan raviharjoittelu. Hevonen siirtyy raviin, kun sille annetaan pohkeita. Eli polven ja nilkan välisellä osalla pursitatte hevosia kyljistä. Voi myös maiskuttaa, jos hevonen ei muuten liiku eteen. Otetaan ensin muutaman askeleen pätkä, jotta pääsette tuntumaan. Satulan etukaaresta tai harjasta on hyvä ottaa aluksi kiinni”, kävi käsky viimeinkin ja mä huokaisin. Hymyilin taluttajalleni ja annoin Edille pohkeita. Se ei siirtynyt raviin heti, joten mun täytyi maiskuttaa aika topakasti saadakseni pullaponin raviin. Odelie avitti mua lähtemällä itse juoksemaan ja käskemällä Ediä maastakäsin. Viimeinki se sitte siirty raviin ja askeleet eivät ollu pomppusia, vaan tasasia. Unohin vaan painaa jalkaani alas, ja jalustimet hölskyivät jaloissani.

Me otettiin pikkupätkän jälkeen pitempi pätkä ravia ja se tuntu tosi oudolta. Mulla meni hetki, ennen kun pääsin rytmiin, mut Odelien hokiessa rytmiä mä aloin pysyä kärryillä ja kiharapään vihjeestä vaihdoin kevennyksen ulkoetujalan mukaiseksi. Mua alkoi hymyilyttää, kun ravi alkoi taas pitkästä aikaa sujua. Tuntu siltä, että hei, mähän voisin tehä ihan mitä vaan jos tahtosin!
”Siirrretään käyntiin! Tehdään omassa tahdissa ravipätkiä. Ilmoittakaa taluttajalle, jos tuntuu, että tasapaino horjuu ja haluatte käyntiä”, Anne selosti. Mä pidätin ohjista ja Edi siirty käyntiin.
”Mä voin ravata vaikka koko ajan”, sanoin Odelielle posket hieman punoittaen. Odelie nyökkäsi hymyillen ja mä annoin pohkeita, maiskauttaen samaan aikaan. Tää oli kyllä tosi laiska tapaus Ämmään verrattuna, eikä meinannu siirtyä raviin vaikka kuinka yritin.
”Eetu, Edi raviin! Taluttaja antaa vaikka vähän raippaa!”
Annekin oli huomannu mun vaikeudet, ja Odelie napauttikin virolaista jostakin taikomallaan raipalla.
”Noin, hyvä”, Anne kehui kun Edi siirtyi raviin. Taputin huomaamattomasti Edin kaulaa ja jatkoin keventämistä.

”Vaihdetaan suuntaa! Yleensä kevennetään, kun hevosen ulkoetujalka on ylhäällä. Teidän ei kuitenkaan tarvitse välittää sellaisesta”, kuului Annen huuto. Odelie vinkkasi mulle silmää ja mä hymyilin. Suunnanvaihto sujui kaikilla mallikkaasti, sen kuuli Annestaki.
”Hienoa, sitten otetaan loppuun käyntiä hyvällä ohjastunutmalla. Otetaan hieman tiiviimpi osasto ja tullaan kahdeksikon muotoista uraa. Aina ympyrän vaihtuessa viekää sisäkättä pari senttiä kohti ympyrän keskustaa, jolloin hevonen kääntää päätään siihen suuntaan. Tämä on hevosen asettamista, teidän pitäisi nähdä selästä käsin asetetun suunnan hevosen silmäkulma.”
Nielaisin. Mulle kahdeksikko oli aina tuottanu ongelmia, ei asetukset niinkään. En vaan oikein hahmottanu sellasia, mut päätin tehä parhaani.
”Asetuksessa tärkeää on viedä käsi sivulle, ei vetää kohti itseään. Tämän kun oppii heti alussa, ratsastuksesta tulee huomattavasti helpompaa jatkossa”, Anne kertoi meille, ja mä yritin painaa sen päähäni. Lähin kääntämään Ediä muiden perässä kahdeksikolle ja yritin muistaa asettaa.

Kahdeksikkotehtävä meni yllättävän hyvin, ja me kaikki saatiinki kehut Annelta. Mä olin tosi ylpee Edistä ja itestäniki. Olin kääntäny ponin kaartoon ja rapsuttelinkin sen karvaa vielä selästäkäsin. Irrotin jalustimet jaloista ja laskeuduin selästä. Kiitin Odelieta talutuksesta ja kehuin vielä Ediä. Se oli kyllä varmasti tosi kiva hoitohevonen. Ehkä mullaki olis vielä joskus joku hoidettava, jos jatkasin tätä harrastusta... Ehkä vielä joskus.

Kiitos tunnista! =)

[Fiia]

Verna
Tänäänkin mulla on ratsuna poni. Sen nimi on Gitta ja se on hauskan värinen, tummanruskea jolla on päässä, jaloissa ja takapuolessa valkoista. Taluttaja, jonka nimi on Britta ja joka sanoi hoitavansa Hypeä, kertoi, että väri on kulomustankirjava. Tämä on ensimmäinen kerta kun edes kuulen koko väristä, joten kai se on aika harvinainen.

”Tänään jatkamme raviharjoitusten kanssa. Teillä on kaikilla vielä taluttajat, joten voitte keskittyä hevosen ravissa pysymiseen”, Anne sanoo tunnin aluksi. Mahassa on perhosia, mutta enemmän olen innoissani. Viimeksi pääsimme vain raapaisemaan nopeasti pintaa.

Britta lyhentää mun jalustimia vielä muutamalla reiällä, ennen kuin me lähdetään liikkeelle. Gittaa saa puristaa kunnolla jaloilla, ennen kuin se jaksaa siirtyä käyntiin, mutta sitten se kävelee rauhallisesti pitkin uraa ilman, että sitä tarvitsee koko ajan patistella.

Me kävellään vähän aikaa pitkin ohjin, ennen kuin Anne ohjeistaa ottamaan ohjat tuntumalle. Muistan livauttaa ohjan pikkusormen ja nimettömän välistä ja yritän istua mahdollisimman ryhdikkäästi. Gitta kävele hitaasti, eivätkä mun jalkani heilu enää niin paljon kuin viimeksi.

”Aluksi on hyvä mennä kevyessä ravissa. Eli noustaan jalustimille seisomaan joka toisella raviaskeleella ns. kevyeeseen istuntaan. Aloitetaan tämän harjoittelu ensin käynnissä. Nouskaa ylös jalustimille seisomaan. Ei haittaa, vaikka ohjat löystyisivät, harjasta voi ottaa tukea”, Anne selittää keventämistä. Se näyttää niin helpolta ja automaattiselta kun sen osaa, mutta tosiasiassa mulla on pieniä vaikeuksia päästä seisomaan jalustimille. Otan aluksi Gitan lyhyestä harjasta kiinni saadakseni lisää tukea, mutta vähän ajan kuluttua mä yritän keventää käyntiä pitämättä kiinni. Ensin mun asento heilahtaa joka kerta kun istun takaisin alas satulaan, mutta siitä se lähtee sujumaan.

Hetken harjoittelun jälkeen me siirrytään raviin. Otan harjasta aluksi kiinni, ja se on ihan hyvä, sillä Gitan askel pompottaa paljon. Siinä on kuitenkin helppo keventää, kun askel heittää jo valmiiksi ilmaan. Keventäminen alkaa tuntua koko ajan helpommalta, ja Gitta ravaa kiltisti uraa pitkin. Mä saan Anneltakin kehuja. Otamme omaan tahtiin välillä pidempiä, välillä lyhyempiä ravipätkiä, niin että Britta ja Gitta jaksavat juosta ja mä keventää.

Me ravataan vielä toiseen suuntaan. Se alkaa olla ihan raskasta, kun jalat eivät ole tottuneet, ja siksi onkin ihan kiva siirtyä lopuksi käyntiin. Teemme käynnissä isoa kahdeksikon muotoista uraa. Gitta haluaisi mieluummin seurata uraa kuin kääntyä, mutta kyllä me saadaan tamma yhdessä Britan kanssa käännettyä kahdeksikolle. Opettelen asetusta Annen ohjeiden mukaisesti, mutta en mä oikein osaa sanoa, onko se sellainen kuin pitäisi.

Tunnin loputtua me ohjataan hevoset kaartoon ja valutaan satuloista alas, ennen kuin talutetaan hevoset jonossa talliin. Mä toivon, ettei ensi tuntiin ole pitkä aika!

[Kairan]