26.1.2013 Tammimaasto

[Anne]

12 sebeläsitä maastoilemaan talvisiin maisemiin. Suuntana liekkijärvi ja sen upeat jäät!

12 sebeläistä, 1/3 maastonerkki.

9/12

Anne - Edi
Anthon - Taiga
Akku - Huiska
Britta - Hype
Jennyfer - Alma
Miira - Eela
Jeccu - Frank
Ode - Rotta
Taru - Humu
Salma - Bonsku
Inkku - Siiri

Istuin satulattoman Edin selässä ja nautin hevosesta huokuvasta lämmöstä. Ilma oli mitä hurmaavin. Aurinko paistoi, lämpötila oli vain pari astetta miinuksella. Linnut livertelivät ja ilma oli poikkeuksellisen keväinen, vaikkakin oli keskitalvi.

Järjestelin ratsukot jonoon käyttäen logiikkaa rauhallinen - pukkoileva - rauhallinen. Sitten lähdimme taivaltamaan kohti Liekkijärveä.

Kävelimme reippaasti metsätien läpi, kunnes saavuimme leveämmälle autotielle. Auton autoa ei ollut näkyvissä, joten huusin ravikäskyn.

Edi hölkötti tasaista raviaan ja sen selässä oli helppo istua. Taustalla näytti olevan enemmänkin äksöniä, kun Hype pomppi muutman kerran ojaan ja Eelakin näki aaveita jokaisen puskan kohdalla.

Siirsimme taa käyntiin ja kävelimme Ruolahteen vievän tien ohi järvelle.

Kun pääsimme rannalle, jaoin ratsukot joukkoihin.


Anthon - Taiga
Salma - Bonsku
Inkku - Siiri

Anne - Edi
Akku - Huiska
Britta - Hype

Jennyfer - Alma
Miira - Eela
Jeccu - Frank

Ode - Rotta
Taru - Humu

- Jokainen joukko saa mennä jäällä vapaasti. Yhteisestä sopimuksesta tehdään siirtyimsiä, voi laukata reippaasti, muttei aleta kisaamaan. Eli laukka suurella suurella ympyrällä!

- Eli vapaat kädet seuraavat parikymmentä minuuttia, nauttikaa!

Joukkuuet ottivat jokainen oman alueensa laakealta jäältä. Jäällä oli myös latuja ja hiihtäjiä, ja asemoiduimme niin, ettei hevoset säikkyisi sauvojen kanssa sohivia hiihtäjiä.

- Otetaan vähän laukkaa, sanoin Akulle ja Britalle. Tehdään vaikka alkuun kolmenkymmenen metrin ympyrä. Hype on nyt sen verran kuumana, että yritä saada sitä ulko-ohjan pidätteillä rauhoitettua. Istua alhaalla, rauhallinen istunuta, Britta. Akku, Huiska yleensä kiihdyttelee laukkaan. Yritä ensin saada pidätteet läpi ja hevosta alle, sitten vasta laukkaa. Mennään!

Lumi pöllysi, kun lähdimme laukkaan. Teimme siirymisiä ja laukkaa myös toiseen suuntaan. Lopuksi otimme suurta kahdeksiikoa laukassa. Keskellä raviin siirtyminen ja siitä uusi laukka.

Pian keräsimme joukon rantaan ja lähdimme ravaten kohti Seppelettä. Hevoset olivat saaneet työskennellä ja viimeiset pari kilometria menimme reipasta käyntiä, jotta ratsut saisivat kunnolla venytellä.

Tallinpihassa kiitin tuntilaisia ja neuvoin muutamaa ratsastajaa loimituksen suhteen. Olipas upea maasto!

Rotta ja Humu hieman innostuvat =)
Spessu Odelle ja Tarulle!

[Taru]

Tammimaasto - maksu

Tammimaasto, ah! Ajatus kuulosti ihanalta, ja sitä se olikin. Lumiset maastot vetivät jo puoleensa, joten kun sain tietää tammimaastosta, minun oli pakko osallistua. Aittarakennukseen ei päässyt puhaltamaan tallipihalla käyvä pieni tuulenvire, joten Humun hoitaminen ei ollut tuskallista kylmyyden takia. Työnsin kuolaimet Humun suuhun ja vedin niskahihnan sen korvien taakse. Tamma seisoi paikallaan tyynenä kuin viilipytty, eli varustaminen onnistui moitteitta. Satula kiepahti helposti Humun selkään. Kiristin hieman satulavyötä. Taputin Humua kaulalle.
"Noniin, maasto odottaa!"

Ähisin ja puhisin yrittäessäni kiristää Humun satulavyötä. Kun sain sen nipinnapin vielä yhden reiän kireämmälle, tarkistin ettei satula liu'u mihinkään suuntaan. Ja ei se liukunut - siinä se tönötti Humun selässä, hievahtamatta. Tai kyllä se tietenkin hieman liikkui, mutta ei vyötä saanut enää reikääkään kireämmälle. Laskin jalustimet topakalla vetäisyllä alas ja aloin asettelemaan jalkaani jalustimeen. Yks, kaks, kol ja ponnistus. Heilautin jalkani satulan toiselle puolelle ja etsin jalustimen jalkaani.
"Hmmm... Hieman liian pitkät", tuumasin kokeiltuani nosta hieman satulasta. Heitin jalustimet jaloistani ja laitoin molempia pari reikää lyhyemmiksi. Kevensin paikallani ja tulin siihen tulokseen, että jalustimet olivat oikean pituiset.

Anne kapusi pikkuruisen Edin selkään, jolla ei ollut satulaa selässään. Taka-alalta kuului hieman tyttöjen supatusta ja ähinää. Kaikki olivat kuitenkin pian ratsujensa selissä, joten matkanteko kohti Liekkijärjeä voitiin aloittaa.

Aurinko paistoi upeasti valaisten valkeat lumikinokset. Maasto huokui kauneutta, puut olivat verhoutuneet paksuun lumivaippaan. Reippaasti kävellen matkaansa taittava Humu nyökytteli hieman päätään käynnin tahdissa. Sen korvat lerpattivat sivuilla, mutta välillä luonnon äänet herättivät sen mielenkiinnon, joten korvat nousivat välillä terhakkaasti pystyyn. Audottomalle autotielle päästyämme Anne huusi Edin selästä ravikäskyn. Kokosin puolipitkät ohjat kokonaan tuntumalle- Napautin pohkeillani Humun kylkiin, jolloin se lähti ravaamaan perinteisen pompottavaa raviansa. Kaikki eivät olleet yhtä rauhallisia kuin Humu, vaan elävinä esimerkkeinä Hype ja Eela, jotka näkivät mörköjä siellä täällä. Tarkkailin touhua sivusilmällä, mutta keskityin ratsastamiseen. Siirsimme käyntiin. Ruolampeen vievä tie ohittui ja järvi näkyi upean jään omaamana muutaman kymmenen metrin päässä. Lumiselle rannalle päästyämme seisahduimme hetkeksi aikaa.
"Jaan teidät joukkoihin, saatte mennä jäällä vapaasti, mutta kisaamaan ei aleta", Anne kertoi ja alkoi jakaa meitä joukkioihin. Minä pääsin samaan ryhmään Odelien kanssa. Hieman kauempana näkyi hiihtäjiä sohimassa sauvojen kanssa, joten asetuimme niin, etteivät hevoset säiky hiihtäjiä.

Seuraavien parinkymmenen minuutin ajan saimme täysin vapaat kädet laukkailuun ja siirtymisiin. Sai laukata reippaasti, muttei siis saanut alkaa kisaamaan. Edessäni ratsastava Odelie katsahti minuun.
"Noniin, Taru, laukataan!", nainen huudahti ja nosti Rotalla laukan. Nostin innokkaana laukan. Minun ei tarvinut kuin antaa kevyet laukkapohkeet Humulle, kun se jo kirmaili innokkaana Rotan perässä. Rotta innostui niin paljon, että heitti pienen ilopukin. Ah, tätä olinkin toivonut - täydellistä irtiottoa arjesta! Nautin jokaisesta laukka-askeleesta, ja niin näkyi nauttivan uljas ratsunikin. Kaksikymmentä minuuttia vierähti nopsempaa, kuin olin kuvitellut. Anne keräsi koko poppoon rannalle, josta lähdimme iloisen puheensorinan saattelemana kohti Seppelettä. Humu korskui vieläkin innokkaana laukkailusta. Pian jarrutimme reippaaseen käyntiin, jotta hevoset saisivat levähtää hieman. Pidin Humulla puolipitkät ohjat.

Tallipihassa kiitimme yhteistuumin Annea loisteliaasta maastosta. Laukkailu oli tosiaan tehnyt terää, nyt vain hoitamaan Humu perusteellisesti ja sitten kotiin lukemaan historian kokeisiin.

Kiitos ihanasta maastosta Anne! ♥

[Britta]

Maksu

Astuin ulos äitini autosta raikkaaseen ulkoilmaan. Pakkasta oli pari astetta ja aurinko paistoi. Vedin sieraimiini talven tuoksua. Ilma oli kuin olikin hieman keväinen, vaikka oikeastihan oli kunnon talvi. Muistin kuin eilispäivän sen, kun pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta ja olin käpertynyt moneen vilttiin käsissäni kuuma kaakaomuki. Nyt pakkanen oli onneksi pienentynyt alle kymmenesosaan siitä. Parempi näin päin, olihan meillä tänään tarkoitus lähteä tammimaastoon!

Astelin varmana sisään tallin ovista. Lämmintä ilmaa pujahti ovenraosta ulos ja iskeytyi päin kasvojani. Vedin oven kiinni perässäni ja katsoin satulahuonetta hymyillen. Järjestyksessä kuin mikäkin. Suuntasin askeleeni pois satulahuoneesta kohti yläkertaan vieviä portaita. Askel askeleelta nousin portaita ylöspäin, kuunnellen askelmien tuttua valitusta. Käännähdin oleskeluhuoneen ovea kohti ja silmäni osuivat jo tutuksitulleeseen peilikaappiin, joka kätki kaapinavaimeni. Otin avaimen kätköstään ja hakeuduin kaapilleni. Metalliesine työntyi lukkoon ja väänsin sitä niin, että ovi aukesi. Kaappini paljasti kuvakollaasinsa, johon minun taskussani olisi lisä. Olin teettänyt Liinun ja Huijarin kuvan sekä yhden Hyperionin kuvan lisää. Otin valokuvat taskustani ja kaivoin kaappini perältä sinitarraa, jolla kiinnitin kuvat osaksi kollaasia. Hymyillen nakkasin sinitarran paikoilleen ja aloin vaihtamaan vaatteitani.

Kuulin portaiden narisevan, kun olin vetämässä toppatakkia päälleni. Joku oli mitä ilmeisimmin tulossa yläkertaan. Otin kaappini ylähyllyltä mustan piponi ja vedin sen päähäni, katsahtaen sitten portaiden yläpäähän.
”Taru!” hihkaisin riemastuneena. Mustatukkainen tyttö näytti myös yllättyneeltä ja saatoin huomata pienen ilonpilkahduksen tämän silmissä.
”No hellurei”, Taru vastasi naurahtaen. ”Minne matka?”
”Ajattelin hakee Hypen tarhasta, tuukko mukaan? Samalla kato saisit sen Humun haettua”, vihjailin ja vedin kypärän pois kaapista sulkien oven. Taru näytti leikisti mietiskelevältä kun nakkasin avaimeni takaisin kaappiin.
”No jos tuota ehkä mahdollisesti juu”, tyttö vastasi lopulta päästäen ilmoille hersyvän naurun. Yhdyin nauruun lähtien Tarun kanssa alakertaan.

”Käyn nakkaamassa tän kypärän Hypen karsinalle, ni ootatko sen aikaa?” kysyin Tarulta askeltaen kohti hoitohevoseni karsinaa. Vastaukseksi sain omiin korviini muminaa, joka on varmasti aikaisemmin ollut jokin myöntävä sana. Laitoin kypäräni kiinni loimitankoon ja palasin ripeästi takaisin Tarun luokse.
”Sulla meni 0,53412 sekuntia liian pitkään”, minua vuoden vanhempi tyttö valitti, kunnes hänen pokkansa ei enää pitänyt.
”Joo-o”, virnistin ja lähdimme kävelemään yksissä tuumin kohti hoitohevostemme yhteistä tarhaa.

Takatarha aukeni kulman takaa edessämme ja siellä olevat karvapallot, hevosiksikin kutsutut, nyhtivät heinää samasta kasasta. Ne eivät huomanneet tai vaihtoehtoisesti kiinnittäneet huomiota tuloomme. Otin aidalta Hypen riimunarun ja odotin, kunnes Tarukin sai käsiinsä Humun riimunarun. Avasin portin ja astuin sisään tarhaan. Innokkaimmat hevoset, joihin oma kullannuppuni ei kuulunut, käveleksivät portin pielustalla odotellen sisäänpääsyään.
”Et sinä Edi vielä pääse”, höpötin vaalealle pörröponille ja lähdin metsästämään Hyperionia kauempaa.
”Hype-ee, kultapieni-ii”, huutelin rakasta hoitohevostani. Se nosti päänsä heinäkasasta ja siihen sen reagoinnit loppuivatkin. Kävelin riimunaru selkäni takana trakehnerin luo ja napsautin narun lukon kiinni Hypen päitsien renkaaseen ja lähdin tarpomaan laiska (lue: vastahakoinen) hevonen perässäni kohti tarhan porttia. Taru sai Humun kiinni vikkelään ja pian me molemmat olimme tarhan ulkopuolella, viemässä hevosia tahoillemme.
”Nähdään pihalla!” huikkasin Tarulle, joka nyökytteli vieden Humun sisälle aittaan.

Talutin kuusivuotiaan sisälle karsinaansa ja irrotin riimunarun päitsistä asettaen narun kiinni loimitankoon. Otin Hypeltä kevyen loimen pois ja kävin hakemassa sen harjapakin, joka löytyi tutulta paikaltaan satulahuoneesta. Palasin pakin kanssa takaisin ja otin sieltä kumisuan ja pölyharjan. Astuin sisään traksuruunan karsinaan ja annoin sen haistella harjoja ja käsiäni.
”Sinä oot tuommone nuuskuttaja”, naurahdin nuorikolle ja aloin pyörittelemään karvaa kaulasta lähtien kumisualla, vetäen vielä kumisuan jälkeen karvaa pölärillä. Samalla tekniikalla harjasin molemmat hevosen puolista ja Hype tuntui nauttivan. Pian vaihdoin kumisuan ja pölärin piikkisukaan jolla selvittelin sekä harjan että hännän. Seuraavana työnsä tekivät pääharja ja kaviokoukku. Onneksi Hypellä ei ollut tilsoja, ei tarvinnut niistä huolehtia. Harjapakin tehtyä työnsä kävin viemässä sen takaisin paikoilleen ja otin mukaani Hypen estesatulan ja meksikolaiset suitset kera suojien.

Palasin varusteiden kanssa karsinalle ja jätin suojat sekä suitset ulkopuolelle ja menin satulan kanssa sisään. Hype kääntyi ja nakkasi päätään.
”No joo, voi kammotus että on kauhee satula”, sopersin kimolle ja nostin satulan sään kohdalle liu’uttaen sen taaksepäin siihen kohtaa, mihin se pysähtyi luonnollisesti. Oikea paikka. Suoristin satulahuovan vasemmalta puolelta ja kiersin sitten oikealle puolelle tekemään saman. Laskin satulavyön satulan päältä ja löysäsin sen viimeiseen reikään. Kiersin taas toisella puolelle ja rupesin kiristämään satulavyötä. Hype nakkasi päätään kun satulavyö kireni. Hevonen yritti pullistaa, mutta sain vyön juuri ja juuri ensimmäiseen reikään.
”Hyvä poika”, kehuin hoitohevostani taputtaen sitä kaulalle. Otin karsinan ulkopuolelta Hyperionin suitset ja purin ne nipusta. Asetin ohjat ruunan kaulalle ja otin päitset pois sen päästä nakaten ne käytävän puolelle. Kädelläni pidin kiinni Hypen päästä kun tarjosin sille kuolaimia, jotka se otti kohtuullisen hyvin. Vedin niskahihnan korvien taakse ja kiristin loput remmit. Karsinan ulkopuolelta käsiini etsiytyivät vielä suojat, jotka ketterästi liu’utin ja kiristin paikoilleen. Varustin vielä itseni ja olimme sitten Hypen kanssa valmiita matkaan.

Pihalla kävi kova tohina, kun kaikki yrittivät ähräytyä toppavaatteissaan ratsujensa selkään. Minunkin täytyi satulavyön kiristyksen jälkeen pidentää jalustinta tarpeettoman pitkäksi saadakseni itseni kammettua selkään. Selästä käsin lyhensin jalustimet sopiviksi ja pyysin pihalla norkoilevaa Elliä auttamaan satulavyön kiristyksen kanssa. Pian olimme kaikki valmiita matkaan, ja etunenässä ilman satulaa ratsastava Anne lähti Edin kanssa näyttämään meille tietä.

Lintujen laulaessa ilokonserttiaan ryhmämme taittoi matkaansa ratsujensa selässä. Maisemat olivat kauniita, kaikkialla oli valkoista ja kuuraista. Hypekin jaksoi pysyä nahoissaan, katseli rauhallisen oloisena ympärilleen ja nuuhki raikasta talvi-ilmaa. Tahtimme oli kohtuullisen reipas ja käyntiä kesti läpi metsätien. Saavuimme piakkoin leveämmälle autotielle, joka ei ollutkaan enää niin valkoinen; pohjavärinään kyllä, muutoin ei.
”Ravi!” Anne huusi jonon kärjestä ja nosti Edillä ravin. Otin puolipitkät ohjani lyhemmiksi ja kun edellämme oleva ratsukko lähti raviin, sinkosi Hype niiden perään.
”Soo”, rauhoittelin ruunaa ääniavuilla ja puolipidätteillä. Säätelin myös kevennykselläni ravin tahtia, ja pian se ei ollutkaan niin altajuoksevan oloista. Yhtäkkiä, mitään varoittamatta Hype hyppäsi ojaan ja minä horjahdin.
”Hui saakeli”, sain suustani. ”Miten sä nyt tollai?”
Ohjasin Hypen takaisin jonoon ja hengittelin syvään. Melkein joka ikinen puska ja monttu oli niin kamalan pelottava, että sitä piti kytätä kuin viimeistä päivää. Selvisimme kuitenkin ilman haavereita, eikä ponini pomppinut puskaan enää kuin pari kertaa. Ja niitäkään ei olisi tarvinnut kokea.

Siirsimme käyntiin ja kävelimme Ruolampeen vievän tien ohi.
”Voitas käydä morjenstamassa Sinnaa, se varmaan tykkäis ku tää koko poppoo ilmestyis tallipihalle eväidenkerjuussa”, vitsailin ja keskityin taas maisemiin. Tästäkin olin joskus Ruolammen hepoilla kävellyt ja hauskaa oli aina ollut. Huomasin pian, että meidän tiemme suuntasi järvelle. Rannalle päästyämme Anne jakoi meidät ryhmiin, ja minä olin Akun ja Annen kanssa samassa ryhmässä.
”Mikä kunnia”, naureskelin vieressäni seisovalle Akulle ryhmäjaon tapahduttua.
”Jokainen joukko saa mennä jäällä vapaasti. Yhteisestä sopimuksesta tehdään siirtyimsiä, voi laukata reippaasti, muttei aleta kisaamaan. Eli laukka suurella suurella ympyrällä!” Anne kertoi. ”Eli vapaat kädet seuraavat parikymmentä minuuttia, nauttikaa!”
Joukkomme etsi oman kohdan jäältä niin, ettemme olleet liian lähellä hiihtäjiä. Se vasta olisi ollutkin, jos joku hiihtäjä olisi sohaissut hevosia sauvallaan…

”Otetaan vähän laukkaa”, Anne sanoi minulle ja Akulle. ”Tehdään vaikka alkuun kolmenkymmenen metrin ympyrä. Hype on nyt sen verran kuumana, että yritä saada sitä ulko-ohjan pidätteillä rauhoitettua. Istu alhaalla, rauhallinen istunta, Britta. Akku, Huiska yleensä kiihdyttelee laukkaan. Yritä ensin saada pidätteet läpi ja hevosta alle, sitten vasta laukkaa. Mennään!”
Tein työtä käskettyä ja annoin ratsulleni rauhoittavia puolipidätteitä ja hengittelin rauhassa syvään tasaten istuntaani. Nostimme laukan ja lumi vain pöllysi. Hype nakkasi pienen ilonpukin ja lähti hieman kiihdyttelemään, minä kuitenkin pysyin selässä ja annoin sille puolipidätteet ettei se aivan käsistä lähtisi. Hymy kumpusi syvältä minusta ja naurukin pääsi valloilleen, niin hauskaa minulla oli. Hiljensimme jonkun ajan kuluttua raviin ja otimme laukkaa toiseen suuntaan. Hype kävi kuumana, mutten antanut sen häiritä.
”Otetaan vielä kahdeksikkoa, keskellä siirtyminen raviin ja laukka nousee taas”, Anne kehotti ja niin me teimme. Anne meni edeltä ja me Akun kanssa perässä. Hype kuumui hieman lisää harjoituksen aikana, mutta loppua kohden se jaksoi kuitenkin keskittyä ja meinasi vaihtaa laukan lennostakin.

Kun kaikki olivat saaneet laukkailla melkein miten tahtoivat, lähdimme ravilla Seppelettä kohti. Viimeiset kilometrit taitoimme reippaassa käynnissä. Jokaisen kasvoilta paistoi tyytyväisyys ja minäkin silittelin myötään Hyperionin kaulaa. Tämä oli kyllä aikamoinen tammimaasto!

Kiitos maastosta, oli mahtavaa! :)

[anthon]

26.1.2013 ~ Tammimaasto

Kiristän reippaan oloisen Taigan satulavyön kiinni. Säädän jalustimet sopivan mittaisiksi ja taputan tammaa kaulalle. Ilma on lämmin – verrattuna viimepäiviin, kaunis ja raikas. Täydellinen maastokeli. Taivas on täysin sininen ilman pilven pilveä, lumi kiiltelee kauniisti ja saa maaston näyttämään taivaalliselta.

Kun saamme jonon koottua, lähdemme kävelemään kohti Liekkijärveä kapeaa metsäpolkua pitkin. Salma ja Bonnie kävelevät edelläni. Takana ratsastaa Miira Eelalla. Edessä ja takana hupsut hevoset, mutta Taiga ei onneksi niistä ottanut mallia, vaan käveli reippaasti, mutta hallitusti eteenpäin.

Saavuttuamme isommalle tielle, nostamme ravin. Taiga ravaa korvat hörössä innokkaasti eteenpäin. Pidän kuitenkin hyvän välimatkan edessä menevään Bonnieen, sillä ei tiedä mitä tapahtuu missäkin vaiheessa. Takana ja edessä kuuluu ärähdyksiä, kun hevoset pelleilevät. Hypekin käy pariin otteeseen Britan kanssa uimassa ojassa, kun takana tuleva Eela säpsyy lähes jokaista pensaikkoa.

Siirrämme käyntiin, jottei synny enempää kaaosta. Taputan pirteää ponia kaulalle ja hymyilen. Kävelemme Liekkejärven rantaa kohden. Huomaan heti, kun Taiga aistii meidän menevät rannalle. Tämä höristää korviaan ja siirtyy reippaampaan askeleeseen, mutta ei yritä lähteä käsistä. Rannalle päästyämme pysähdymme hetkeksi, kun Anne jakaa meidät kolmen ratsukon ryhmiin. Taiga steppaa hieman allani ja on todella innokkaana. Samaan ryhmään pääsin Salman ja Inkun kanssa. Siirikin näyttää olevan innoissaan, Bonnieta unohtamatta.

Anne ohjastaa meitä, jonka jälkeen valtaamme suuren osan itsellemme. Siinä meillä on helppo tehdä siirtymisiä, eikä haittaa vaikkei hevoset heti pysähdykkään.
- Jos nostetaan eka raville ja katsotaan sitten miten menee? Inkku kysyy pitäen Siiriä käsissä. Salma nyökkää nauraen ja pitäen hienosti Bonskun käsissä. Taigakin tuntuu olevan paljon reippaampi nyt jäällä. Annan pohkeet raviin. Taiga tulkitsee pohkeeni hieman liian kovaa ja nostaa innokkaana laukan. Laukan nostaa Taigan perässä myös Bonsku ja Siiri. Siinä me kolme laukkaamme, vaikka tarkoitus oli aluksi vain ravata. Pidättelen tammaa allani. Hetken päästä Taiga siirtää reipas tahtiseen raviin. Inkku ja Salma saavat omat ratsunsa myös raviin.

Hetken ravailtuamme päätämme nostaa nyt laukat ja antaa ponien laukata kunnolla, kun kerran virtaa niillä on, kuitenkin pitäen ne käsissä. Valmistelen laukat, annan hieman ohjaa ja annan laukka-avut. Taiga ei hetkeäkään epäröi, vaan lähtee laukkaamaan korvat hörössä, kuitenkin mennen sinne minne pyydän. Nousen kevyeeseen istuntaan ja annan ponille vähän vielä ohjaa. Taiga venyttää kaulaansa ja askeliaan kunnolla.

Vielä tehden siirtymisiä ravista käyntiin Anne kokoaa meidät takaisin jonoon. Lähdemme ravaten kohti Seppelettä. Nyt hevoset ovat rauhallisempia, kun ovat saaneet purkaa liikaenergiaansa jäällä. Taiga pärskähtää allani ja ravaa tyytyväisen oloisena eteenpäin.

Kiitos maastosta Anne! (:

~ Anthon & Taiga

[Jenny]

M a k s u

simgamehorse.webs.com/anb.png

Laukkaamista(: monta tuntia kuvaa väsäsin ja sitten tajusin että satula puuttui huopineen.. huopa jäi nyt jonnekin eikä taustaakaan oikein ole:p mutta olen melko tyytyväinen almaan

[Miira]

Keväinen keskitalven päivä oli mitä mainioin ajankohta mukavalle maastovaellukselle – tosin pientä lisäjännitettä juttuun toi se, että olin saanut ratsukseni Eelan, johon en ollut lähes koskaan luonut minkäänlaista tuttavuutta. Ainoana tietoni tästä kaunottaresta oli se, että sen kanssa sai olla varpaillaan. Kuitenkin olin ottanut asenteen olen-se-joka-käskee-enkä-pelkää ja kävellyt mukisematta tamman karsinalle. Kun kolmen vartin jälkeen olin varustanut tamman ja ansainnut pari huomattavan kivuliasta puraisua käsivarteeni, talutin sen ulos.

Seuraavaksi seisoin pihassa kuin peura ajovaloissa. Eela pyöri, peruutteli ja luimisteli, mutta onneksi ei keksinyt tehdä mitään vakavempaa. Rohkeasti kiristin vyön (ja sain hampaat parin sentin päähän korvastani) ja laskin jalustimet alas. Anne tuli jelppimään minut selkään, koska en löytänyt itselleni koroketta jolta olisin päässyt nousemaan kyytiin. Kun töksähdin satulaan, Eelan pää nytkähti ja se otti pari ristiaskelta vasemmalle. Rauhaisan taputuksen jälkeen sain itsekseni mitattua jalustimet ja kiristettyä vyön, vaikkakin pienien vaikeuksien kautta. Odotellessamme muita sain kävellä energisen tamman kanssa pienellä ympyrällä ja totutella hieman sen erittäin kankeaan käyntiin.

”Ei se ole tuollainen kuin pahoina päivinä. Ja yleensä se rentoutuu pääsytään vähän liikkeelle ja alkaa sitten tulla vähän pehmeämmäksi”, Anne huikkasi nähtyään minun hermostuneen ilmeeni.

Lähdimme liikkeelle käynnissä. Pidin ohjat alusta asti tuntumalla ja pyrin myötäämään askeleissa. Kävelimme metsätietä, jolla Eela pysähteli vähän väliä katselemaan hädissään ympärilleen – kaikki pelottava oli kuitenkin täysin olematonta. Autotielle saavuttuamme vatsassani muljahti: Anne huusi kovalla opettajaäänellä ravikäskyn ja ihanan pyöreä Edi alkoi viilettää hömppäraviaan. Eela hypähti raviin ja sain kymmenkertaisen sydänkohtauksen sen pinkaistessa laukkaspurttiin pahojen sapelihammastiikereiden takia. Roikuin pitkällä ohjissa ja makasin puoliksi selälläni satulassa.

”Kaikki O.K?” Anne huudahti jonon kärjestä huomattuaan tilanteeni.
”Joo”, huudahdin ja kokosin itseni – loppumatka mentäisiin mahdollisimman hyvin! Nappasin ohjat sormiini ja napsautin raipalla keljuilevaa tammaa, joka ei olisi tahtonut lähteä liikkeelle. Myös Britta ja Hype joutuivat hieman taistelemaan, mutta he selvisivät myös säikähdyksellä.

Käynnissä oli helpompi istua tamman hieman lämmettyä. Askeleet olivat pitkiä, mutta nopeita ja erittäin joustavia. Jännitä jalat, pidätä, rentouta, jännitä jalat, pidätä, rentouta... Toistin joka kolmannella askeleella tätä harjoitusta. Melkein itkin ilonkyyneliä tamman tajuttua että minua voikin kuunnella. Taputin sitä ronskisti kaulalle. Jatkettaisiimpa tällä asenteella koko loppumatka, niin ei mitään sydänhalvausta minun tarvitsisi enään saada. Käännyimme pian rannalle ja jakaudimme pieniin ryhmiin, jotta olisi helpompi laukkailla.

Itse olin Jennyn ja Jecun kanssa samassa ryhmässä.
”Mennään ekaks vähän niinku seuraa johtajaa, jooko?” Jennyfer kysyi iloisesti.
”Käy”, totesimme Jecun kanssa kuin yhdestä suusta. Lähdimme pienessä letkassa ympyrälle ravissa, välillä nostelimme laukkaa, teimme suunnanvaihdoksia, kevensimme tai istuimme alas, heitimme jalustimet jalasta tai käytimme kädet kypärän päällä. Eela totteli mutkattomasti, eikä Frankilla tai Almalla ollut ongelmia, joten päätimme ottaa villiä hankilaukkaa.

Otimme hyvät etäisyydet ja ravasimme aluksi, kunnes Jeccu huuhdahti laukkakomennon. Pidäte, pohkeet, pidäte. Eela nosti reippaan laukan helposti ja taputinkin sitä mieltyneenä kaulalle. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin kylmän viiman puskea kasvoilleni. Voi sitä tunnetta.

Palailimme pian Seppeleeseen, jäsenet tietenkin hieman jumissa, mutta hyvää oloa uhkuen.
”Sitten vielä reipasta käyntiä loppumatka kotiin”, Anne huudahti jonon kärjestä.

Kiitos ihanasta reissusta!

[Salma]

Tammikuisena lauantaiaamuna, jona aurinko paistaa terävästi ja lämmittää niin täyttä päätä kuin piskuinen talviaurinko vain pystyy, pitäisi olla laissa kiellettyä viettää aikaa sisällä. Anne oli onneksi noudattanut tätä lakia: kun tammimaaston lähtö koitti, ilma oli niin kaunis, että olisi tehnyt mieli hykerrellä ilosta. Jossain vihelteli talitintti, pörheät punatulkut nököttivät katselemassa tarhan valkealla aidalla ja kinokset saivat timanttikuorrutteen auringonsäteiden osuessa niihin.
Tallipihalle oli kokoontunut yhdeksän ratsukkoa. Innoissaan puhisevien hevosten kaviot tallasivat yöllä sataneen lumen kovaksi patjaksi allemme, kun järkevästi toppavaatteisiin pukeutuneet ratsastajat kiristivät satulavöitä tai tarkistivat jalustinten pituutta. Minulla ainakin oli kuuma jo nyt, sillä pakkasta oli ainoastaan pari astetta ja ilkikurinen aurinko räkitti selkään.
Bonnie oli pirteällä tuulella. Se antoi minun kiristää vyön ja laskea jalustimet, mutta kun yritin nousta selkään, se otti muutaman sivuaskeleen kohti vieressä seisovaa Jennyä ja Almaa.
”Ptttrr…” sain ohjasperät käteeni ja pysäytin ponitamman. Alma käänsi tummat silmänsä meidän puoleemme ja ojensi suurta, jykevälinjaista päätään lempeän näköisenä. Bonnie näytti sen rinnalla lasikaupan porsliinihevoselta.
”Hei hei hei Bonsku, tuletko sie lähentelemään mun Almaa”, Jenny torui leikillään Bonnieta Alman leveästä selästä. Hän pörrötti tamman ihailtavan pitkää, hiukan kiharaista mustaa harjaa.
”Se kaipaa vaan vähän rakkautta, poniparka”, sanoin heilauttaessani itseni selkään. Jalustimet olivat eilisen estetreenin jälkeen hiukan lyhyen tuntuiset, joten kumarruin säätämään niiden pituutta ratsastushansikkaan peittämällä kädelläni.


Anne istui pörröisen Edin paljaassa selässä ja odotti, että olimme saaneet koko joukon kasaan.
”No niin, aletaanpa lähteä! Järjestäydytään reipas – rauhallinen – reipas, niin meno sujuu mukavasti! Aloitetaan vaikka sieltä Huiskasta…”
Minut ja Bonnie asetettiin joukon alkupuolelle Taigan eteen ja Frankin taakse. Kärpäskimo ruuna näytti hienolta: Jeccu oli harjannut sen kiiltäväksi, harjakin oli sileä ja häntä lainehti paksuna ryöppynä. Catrina ei ollut päässyt mukaan tammimaastoon ja Janus taisi olla melko hulivili tapaus, joten hevosvalinta vaikutti osuvalta.
Lähdimme pitkässä letkassa kulkemaan kohti Liekkijärveä. Nautin kauniista säästä, vedin syvään henkeä ja kiedoin sormeni huomaamatta Bonnien harjaan tunteakseni, että poni todella oli ihan siinä lähellä. Se kulki säpäkästi, katseli pää korkealla puita ja polun yli pyrähteleviä lintuja, mutta minua ei pelottanut, että se lähtisi käsistä. Tutussa porukassa sekään ei tuntunut lainkaan hermostuneelta, ainoastaan innokkaalta.


Metsätie tuntui loppuvan aivan liian pian. Jatkoimme reippaassa käynnissä autotielle ja hetken sen viertä kuljettuamme Anne antoi edestä ravikäskyn. Ohi ei kulkenut lainkaan moottoriajoneuvoja, joten uskalsin hyvin painaa pohkeeni kimoponin kylkiin ja päästää sen ripeään raviin. Lyhensin ohjia jonkin verran ja pidin kevennykseni melko rauhallisena, jotten kuitenkaan kannustaisi Bonnieta liian riehakkaaseen menoon. Näin avoimemmassa maastossa tuuli puhalsi lujempaa, mutta paksun toppaliivin ja villapaidan läpi se tuntui ainoastaan hyvältä. Melkein kuin olisi jo kevät, vaikka olimme juuri selättäneet joulun.
Eela ja Hype kävivät kuumina. Kahden hevosen päässä edessämme oleva Hype näytti säikkyvän leveänä loistavaa autotietä ja olisi halunnut mieluummin rämpiä ojanpohjaa myöten. Britta istui tiukasti sen satulassa ja piti nuoren hevosen tiukasti pohkeidensa välissä, jottei se pääsisi pomppimaan mihin sattuu. Kun vilkaisin olkani yli, myös Miiran alla kulkeva Eela säpsyi ja väisti pohjetta kuin paraskin kouluhevonen. Oli mukavaa, kun Bonnie tuntui kerrankin kuuluvan niihin hevosiin, jotka kuuntelivat hyvin.


Liekkijärven rannalla Anne jakoi meidät ryhmiin. Minä ja Bonnie päädyimme ponijengiin Anthonin, Taigan, Inkun ja Siirin kanssa. Hajaannuimme laajalle jääkentälle ryhmittäin niin, että pysyimme samalla mahdollisimman kaukana hiihtäjistä ja koiranulkoiluttajista, joita etenkin vastarannalla näkyi paljon.
Bonniella meinasi iskeä torikammo, kun se tajusi, että turvalliset puut jäivät toden totta rannalle. Enää se ei voisi piiloutua, jos jostakin yhtäkkiä hyökkäisi esimerkiksi lumihirviö. Tamma kohotti päätään ja tunsin, kuinka sen takaosa terästäytyi, kun se valmistautui pinkaisemaan pakoon mitä tahansa uhkaavaa.
”Mä teen pari volttia ennen kuin aloitetaan, Bonsku hermoilee”, sanoin Anthonille ja Inkulle, jotka jo keräilivät ohjia ja valmistautuivat siirtymään reippaampaan menoon.
”Aloitetaan vaikka eka ihan ravista”, Inkku ehdotti.
”Hyvä idea!” sanoin pyöräytettyäni Bonniella pari tyylipuhdasta ympyrää syvemmässä hangessa. Pystyin näkemään, että voltti oli ollut pyöreä vain yhdeltä sivulta – ja siltäkin noin puolen metrin ajan. Toivottavasti poni ei kuumenisi tämän enempää, sillä avoimella jäällä sitä olisi vaikea pysäyttää.
Hakeuduin ympyrälle Taigan taakse ja yhteisestä sopimuksesta kannustimme hevosia. Niilläkin taisi kuitenkin olla oma salasopimus: kaikki, pikkuruista Siiriä myöten, nostivat pyöreän laukan ja pinkaisivat eteenpäin jäällä huimaavaa vauhtia.
”Ohhoh!” Anthon huudahti edestämme.
Pidätimme päättäväisesti hevosia – minä olin ehtinyt hetkeksi pelästyä, mutta kun huomasin, että Bonnie kuunteli yhä apujani, rentouduin hiukan. Hidastimme ponit raviin hetkeksi ja sen jälkeen – tällä kertaa meidän käskystämme – annoimme niiden jälleen kiihdyttää villiin laukkaan. Nousin kevyeen istuntaan, annoin sileän harjan piiskata kasvojani ja tunsin, kuinka kyynelet nousivat silmänurkkiin ilmavirran voimasta. Bonnie pärski, heitti pienen ilopukin ja kirmasi eteenpäin ympyrällä sirot kaviot vain nopeina viiruina näkyen. Nauroin ääneen, mutta tuuli vei kuplivalta ilolta äänen mennessään.
Ja aurinko sen kun paistoi. Se oli täydellistä.


Kiitos! Olipa mahtava maasto!

[Odelie]

Hieman jännitti lähteä maastoon hevosella, jonka selässä en ole istunut vielä koskaan. Annen vieressä tuli kuitenkin hetki seisottua Rotan kanssa ja joku sai napattua tästä vielä kuvan. Maasto kuitenkin sujui meidän kohdalla paremmin kuin hyvin ja laukka osio oli erittäin hauska kokemus minun mielestäni ja taisi se Rottakin vähän nauttia. Oikein ihana ratsu sanoisin ja innolla odotan seuraavaa kertaa kun pääsen tämän suloisen otuksen selkään taas.

Kiitos maastoreissusta Annelle ! (:

[Inkeri]

Siiri kipitti allani, aika innostuneen oloisena. Itsekään en voinut olla hymyilemättä, ilma oli varmaan talven paras ja mikäs sen parempi tapa viettää päivää, kuin mennä oman hoitoponin kanssa maastoon. Totaalijäätymistäkään ei tarvinnut pelätä, sillä pakkasta oli vain pari astetta - sinänsä harvinaista, että elettiin suomalaista tammikuuta.

Käännyimme metsätielle, suojaan auringon häikäisyltä. Siiriä alkoi jo hieman laiskottaa. Se ei olisi millään jaksanut nostella jalkojaan edes sen vertaa, että pääsisimme eteenpäin, ja meinasimme pari kertaa kompastua oikein kunnolla. Poni (ja minä!) sai kuitenkin säilytettyä tasapainonsa jollain ihmekonsteilla, eikä haavereita käynyt. Sirpa taisi kuitenkin tajuta, ettei hidastelu auttanut sitä pääsemään pois, ja se jatkoi matkaansa jälleen hieman reippaampaa tahtia.

"Ravi!" Anne huusi edestä, kun pääsimme metsätieltä typötyhjälle autotielle. Painoin pohkeet Siirin kylkiin, ja tamma nosti sille tavanomaisen, tikittävän kiitoravin. Tein aluksi muutamia puolipidätteitä varmistaakseni, että Siiri oli silti vielä kuulolla apujen suhteen, mutta kun se alkoi tulkitsemaan puolipidätteitä merkkinä pysähtyä, annoin olla, ja ajattelin, että ehkä shettis pysähtyisi samalla, kun edellä menevä Bonniekin.

Seurasin katseellani edellä meneviä ratsukoita sen verran kuin vain suinkin siltä metrin korkeudelta pystyin. Britalla ja Miiralla näytti ainakin olevan täysi työ pitää Hypeä ja Eelaa kuosissa, sillä puskat aka pienet vihreät miehet tuntuivat draamakuninkaallisten mielestä olevan ooämgee-niin-pelottavia.

Siirsimme käyntiin, ja kävelimme Ruolampeen vievän tien ohi. Mieleeni tulvahtivat ajat, jolloin Viveka vielä asui siellä, ja pikkuruinen kaipaus täytti ajatukseni. Kaipaus sekä Ruolampea, että Vivekaa kohtaan. Silloinen vapaa-aikani ei kertakaikkiaan ollut riittänyt Siirin lisäksi myös liinakolle ponilleni, ja se oli ollut pakko myydä. Onneksi tamma sentään lähti lähipiiriin; kahdeksanvuotias serkkuni oli ollut innosta piukeana saadessaan oman shettiksen. Harmi vain, että serkku asui Lapissa asti, enkä päässyt Vivekaa kovin usein näkemään.
Olin Ruolammessa käynyt pari kertaa Viveka-aikojen jälkeekin. Brittiläinen serkkuni Beatrice perheineen oli muuttanut Suomeen, ja tallipaikka hänen ponilleen oli ollut hakusessa. No, suosittelin tytölle Ruolampea ja voilá. Sinne welsh-tamma sitten päätyi.

Anne katkaisi ajatukseni alkamalla jakaa ratsukoita ryhmiin. Minä ja Siiri päädyimme Salman ja Bonnien sekä Anthonin ja Taigan kanssa samaan porukkaan, ja olin ihan tyytyväinen. Ei mitään isoja draaman mestareita, mutta ei mitään laiskoja löntystelijöitäkään. Team Perfection, voisi sanoa.

"Jokainen joukko saa mennä jäällä vapaasti. Yhteisestä sopimuksesta tehdään siirtyimsiä, voi laukata reippaasti, muttei aleta kisaamaan. Eli laukka suurella suurella ympyrällä! Eli vapaat kädet seuraavat parikymmentä minuuttia, nauttikaa!" Anne kertoi.

"Nostetaan vaikka eka ravi, ja sitte katotaa mitä tehään", ehdotin Salmalle ja Anthonille, jotka nyökkäsivät. Ponit olivat jo kuitenkin sen verran innokkaina, että ne eivät olisi millään halunneet ravata. Ensimmäisenä laukkaan karautti Taiga Anthonin kanssa. Tämän huomattuaan myös Siiri ja sen perästä Bonniekin ajattelivat, että on aika laukata, ja niin kaikki kolme ponia laukkasivat ympyrällä hallitusti ja ei-niin-hallitusti.

Parikymmentä minuuttia kului yllättävän nopeasti, ja pian lähdimmekin jo Annen ja Edin johdolla takaisin Seppelettä kohti, rennosti ravaillen. Taputin Siiriä kaulalle, ja kiitin sitä vielä tallissa antamalla sille pari herkkupalaa. Alun kankeuden jälkeen poni ei taaskaan ollut pettänyt maastoseurana.

//Sori myöhästyminen, ja tuli vähän kökkö mutta toivottavasti kelpaa:)

[Jeccu]

Ilma oli ihanan raikas. Varsinkin kun sai vihdoin taas istua pörröisen ponin selässä matkalla Liekkijärven suuntaan. Frankin turkki oli todella pehmeä ja pörröinen, enkä voinut vastustaa elukan silittelemistä.

Aurinko paistoi pilvien seasta ja puitten oksat olivat lumisia. Ilma oli kerrassaan mahtava.

Metsätien jälkeen saavuimme leveämmälle autotielle, missä ravasimme jonkin matkan. Frankin ravi oli ihanan ponimainen. Minun täytyi keventää todella nopeasti. Se oli aluksi haastavaa ja kuulin miten takanani oleva Ode tirskahteli.

Suuntasimme näköjään rannalle. Jää näytti todella houkuttavalta enkä voinut odottaa mitä meidän piti tehdä.

Anne jakoi meidät neljään ryhmään. Omassa ryhmässäni oli minun lisäkseni Jennyfer ja Miira jotka olivat jo minulle tuttuja. Tehtävänämme oli tehdä siirtymisiä tai laukata reippaasti suuressa ympyrässä. Meidän täytyi sopia ryhmässä mitä tekisimme. Meitä kaikkia kolmea houkutteli idea reippaasta laukkaamisesta, joten sen me aijoimme toteuttaa.

Aloimme kävellä suuressa ympyrässä. Siirryimme raviin ja siitä pikkuhiljaa laukkaan. Frank oli aivan ihana! Se laukkasi rauhallisesti ja oli todella suloinen. Lumi lensi ympäriinsä ja kaikilla oli todella hauskaa. Laukan jälkeen teimme pari siirtymistä laukasta raviin ja ravista laukkaan.

Ravasimme loppumatkan Seppeleeseen. Vein Frankin ulos loimituksen jälkeen jonka jälkeen lähdin hoitamaan Janusta.

Kiitos ihanasta tunnista, Anne!

[Akku]

Akku näyttää ylisuuren perseensä kanssa tyhmältä, toi Huiskan sarjistyylinen pää onnistu ihan kivasti..