10.11. Marrasmaasto

[Anne]

Avoinna 10 sebeläiselle!

9/10

Anne - Topi
Britta - Hype
Jesse - Tollo
Ode - Edi
Anthon - Taiga
Salma - Bonsku
Taru - Myntti
Loviisa - Toivo
Linnea - Rotta (ilm. ei maksua)
Inkeri - Siiri

Kylmä, marraskuinen sade iski naamalle ja yritin vääntää kasvojani peruslukemille. Ilma oli maastotuntia silmällä pitäen kamala. Vettä tuli, tuuli ja lisäksi tiesin pienempien polkujen olevan niin mutaisia, ettei niille uskaltautunut hevosten kenkiä irrottamaan.

Hieman sadettä pitävä, heijastimellinen ratsastusloimi suojasi tummanpunaruunikon oriini klipattua selkää. Tollolla sekä Bonniella oli myös lämmikettä selässä, mutta tuntihevosilla moisia ei käytetty.

Vilkasin tuskaisena taakseni. Mukana olisi muutama uusi hevonen: Tollo ja Hype. Lisäksi Bonnie toi joukkoon lisää säpsähteleväisyyttä, kimo tamma tuntui saavan ekstraenergiaa sateesta ja se hyöri Salman alla levottomasti.

- Menemme suuremmilla teillä! Pääasiallinen askellaji on ravi. Välimatkat hevosen pituisiksi. Inkku yrittää Siirin kanssa pysyä mukana.

Suuntasimme kohti metsää, jossa oli hämärää ja kosteaa. Tollo pärski korskeasti takanani, eikä selvästikään ollut tottunut maastoilemaan isommassa porukassa. Jesseä eivät oriin räpeltelyt tuntuneet kiinnostavan.

Siirsimme hevoset raviin. Tie oli täynnä lätäköitä, osa hevosista taisi kuulemani mukaan muka pelätä niitä. Onneksi olin letkan ensimmäinen: en saanut osakseni kurapärskeitä.

Kun tien pohja parani, nostimme laukan. Laukkasimme kevyessä istunnassa. Tunsin kuinka Topikin lämpeni kunnolla ja alkoi käyttää selkäänsä.

Laukan jälkeen tulimme autotielle, jossa otimme käyntiä. Pellon reunassa kulkevalla tiellä tuuli julmetusti ja hevoset olivat laukasta lämmenneinä entistä levottomampia. Käännyimme taas kohti tallia ja ravasimme pätkän. Lopuksi pyysin kävelemään kohti tallia hyvällä ohjastuntumalla. Joukossa oli jo sen luokan kaoottisuutta, että oli jo parempi palailla tallille.

Ratsastajatkin näyttivät tyytyväisiltä. Tällä kertaa sää ei suosinut, mutta tulipahan ulkoiltua!

[Anne]

Tunti tullut! Lyhyt maksu kelpaa!

[Salma]

Marrasmaasto kuulosti ideana satumaiselta lenkiltä kuuraisessa metsässä, jonka puut kiiltelisivät hopeahuurteessa ja jossa laskeva, talven tulenpunainen aurinko loistaisi oksien välistä kuin tulinen pallo. Ilma olisi juuri niin viileä, että hengitys höyryäisi, mutta silti maa olisi avointa ja pehmeää, eikä hevosten askelia tarvitsisi varoa.

En olisi voinut olla enempää pielessä. Seisoin Bonnien ohjia pidellen kuraisella tallinpihalla jalat polvia myöten jo nyt märkinä ja yritin pidellä kurissa sähäkästi säpsähtelevää tammaa, joka hyppi kuin aropupu ja näytti inhoavan jokaista sekuntia pihalla. Olin heittänyt karsinassa sen selkään punertavan ratsastusloimen, jotta poni ei likaisi itseään, mutta niiden viiden minuutin aikana jotka olimme ehtineet olla pihalla, Bonnie oli käynyt läpi jokaisen märän ja kuraisen kohdan. Näytti, kuin sillä olisi ollut pitkä mudanruskea sukka joka jalassa.

Tuuli vinkui korvassa ja sai minut vetämään kypärää syvemmälle päähäni. Sen pinta tuntui läpimärkien ratsastushanskojen läpi vesipisaroista liukkaalta.

”Noustaan selkään!” Anne huusi tuulen yli, kun koko yhdeksän ratsukon porukka oli lopulta koolla. Kaikki olivat melko hiljaisella tuulella laskiessaan jalustimia, kiristäessään satulavöitä ja ottaessaan tukea hevosten kyljistä, etteivät liukastuisi rämpiessään paremmalle paikalle sateen halki.

Bonnie nosti päätään ja luimisti korviaan, kun kohotin raskasta satulasiipeä ja kiristin vyötä rauhallisesti vielä parin reiän verran. Se ei pitänyt minun puuhistani, ei etenkään nyt, kun ilma oli niin raivostuttava. Tamma polkaisi toista takastaan, sivalsi hännällään tyytymättömänä ja puski eteenpäin heti, kun olin saanut jalkani jalustimeen ja yritin nousta sen selkään. Pidätin toisesta ohjasta niin, että Bonnie joutui kääntymään voltille ja pysähtymään. Tämä ratsastuslenkki ei alkanut nyt ollenkaan hyvin.


”Mennään suuremmilla teillä! Pääasiallinen askellaji on ravi. Välimatkat hevosen pituisiksi, Inkku yrittää pysyä Siirin kanssa mukana!” Anne ohjeisti ylvään näköisen tummanpunaruunikon Topin selästä. Olimme järjestäytyneet hevosinemme pitkäksi letkaksi, minä ja Bonnie seisoimme suunnilleen puolivälin paikkeilla rauhallisen Toivon perässä. Pyöreän ruunan vaaleana hohtava häntä oli saanut Bonnien jalkojen tavoin harmaanruskean pesun.

Metsässä oli hämärää ja kosteaa. Oksat painuivat raskaina alaspäin sateen ropistessa niitä vasten ja mutaisista kohdista kuului silloin tällöin imevä ääni, kun joku hevosista astui kavionsa ikävästi sellaiseen. Onneksi emme olleet menneet pienemmille poluille, ties kuinka huonossa kunnossa ne olisivat olleet.

Siirryimme raviin. Bonnie oli täpäkkänä kuuntelemassa apujani ja pyrähti reippaasti liikkeelle. Se väisteli siroin kavioin tiellä olevia lätäkköjä, hypähteli liioitellun isoilla loikilla niiden ohi ja kaartui kuin makkara, mikäli erityisen iso lätäkkö tuli vastaan. Tien pohja parani vähitellen, vaikka sade tuntui vain yltyvän. Pitkän pätkän ravattuamme Anne kuulutti ryhmän edestä: ”Laukkaan!”

Minua pelotti antaa Bonnien lisätä vauhtia. Se yritti rynniä pariinkin otteeseen, enkä uskaltanut pidättää sitä rajummalla kädellä, ettei se olisi alkanut teutaroimaan jonossa. Tie oli kuitenkin sen verran kapea, että jos se olisi asettunut sellaisessa vauhdissa poikkiteloin, joku olisi varmasti törmännyt meihin. Niinpä annoin tamman laukata minun makuuni hiukan liian nopeassa tempossa ja nousin kevyeen istuntaan. Onneksi tienreunan puut kasvoivat sen verran kaukana, ettei matalalla olevia oksia tarvinnut pelätä.

Kauempaa alkoi kuulua autonmoottorin jyrinää, kun hidastimme ravin kautta käyntiin. Kun saavuimme pätkälle, jonka joutuisimme kulkemaan autotien viertä, Bonnie alkoi hangoitella vastaan. Tien vierellä oli syvä oja ja kellanharmaa pellonsänki, jonka yli kulkiessaan tuuli keräsi kierroksia ja puski viimana meitä vasten. Harmahtava Hype Britan alla hyppelehti levottomana ja tartutti jännityksensä Bonnieen. Istuin syvälle satulaan ja pidin sormeni koko ajan pienessä liikkeessä, jotta tamma muistaisi, että minä olin yhä kyydissä ja odotin sen toimivan kuten pyytäisin.

Loppulenkki meni kuitenkin pääasiallisesti siinä, että yritin pitää Bonnieta käsissä ja huolehtia, ettei se juoksisi altani. Ravasimme vielä lyhyen pätkän, mutta muutkin hevoset alkoivat olla säästä ja kipakampien riekunnasta sen verran levottomia, että taisimme kaikki olla melko tyytyväisiä, kun talli lopulta pilkotti taas näköpiirissä.

”Olipa jännittävä reissu!” sanoin Loviisalle, kun hän kääntyi tallipihan tuntumassa katsomaan meitä olkansa yli Toivon selästä. ”Mut selvittiin ehjinä kotiin!”

”Ja mennään kyllä toistekin!” Loviisa hymyili ja taputti Toivon vaaleaa kaulaa.

[Taru]

Marrasmaasto - maksu

Kiristin viimeisiä suitsiremmejä Myntin karsinassa. Tamma oli minulle uusi tuttavuus, mutta silti odotin naama peruslukemilla maastotuntia, kuin Myntti olisi minulle tuttuakin tutumpi ratsu. Hevonen osottautui kiltiksi tammaksi hoitaa. Painoin kypärän päähäni ja napsautin leukahihnan kiinni.Taputin Mynttiä pari kertaa kaulalle ja lähdin sitten muiden perässä taluttamaan DWB-tammaa tallipihalle.

Kokeilin satulavyötä, jonka totesin olevan tarpeeksi kireällä. Mittasin jalustinhihnojen oikean pituuden käsivarrellani. Asettelin jalkani jalustimeen. Yks, kaks, kol ja ponnistus. Laskeuduin kevyesti satulaan. Tällainen syyssade ei ollut totisinta herkkua, mutta ainakin pääsin maastoon. Yritin ajatella asioita positiiviselta kantilta - sitten maastolenkistäkin tulisi nautinnollisempi. Annen huudettua, että menisimme isommilla teillä, napautin pohkeeni Myntin kylkiin ja lähdin seuraamaan letkan jatkeena kohti maastoreittejä.

Hetken aikaa kosteassa ja hämärässä metsässä käveltyämme, siirsimme hevoset raviin. Myntti ravasi uutterasti, ihanin liitoaskelin. Korvat topakasti eteenpäin suunnattuna Myntti ravasi muiden perässä. Kamala syysilma vei tunnelman, mutta Myntillä oli kuitenkin varsin nautinnollista ratsastella.

Seuraavaksi oli vuorossa maastolenkin kohokohta, nimittäin laukkaaminen. Nostin kevyesti laukan. Myntti nosti rennon letkeästi laukan, reagoi apuihini nopeasti. Letkan edetessä tasaisessa ja letkeässä laukassa, metsä kaikui hevosten innokkaista pärskähtelyistä.
Saavuimme autotielle, jossa otimme käyntiä. Myntti oli laukkaamisen jälkeen entistä levottomampi, eikä tainnut olla ainoa. Ratsastimme pellon reunalla, jossa tuuli julmetusti. Pian käännyimme tallille ja otimme ravipätkän. Loppumatkan kävelimme hyvällä ohjastuntumalla Seppelettä kohden. Tyytyväisenä ohjasin Myntin tallipihalle, jossa laskeuduin uutterana toimineen ratsun selästä. Taputin sitä pari kertaa, ennen kuin lähdin taluttamaan sitä muiden perässä talliin.

Kiitos tunnista! :)

[Jesse]

Marrasmaasto


Tulin tallille hyvissä ajoin, koska tiesin että Tollo olisi jollain ihmeellisellä keinolla taas pystynyt kuoriutumaan loimestaan TAI hommaamaan sen alle kurakuorrutuksen. Silloin loimi on tietysti paikoillaan.
Olin oikeassa tälläkin kertaa. Talutin perusväriltään kermanvärisen hevosen talliin, riisuin siltä loimet ja katselin ruskeaa läiskää sen takamuksessa ja irvistin. Ei auttanut kuin harjata.

Olin kuitenkin ajoissa valmis, kun porukka oli lähdössä maastoilemaan syksyisessä säässä. Joka siis todellakin oli syksyinen. Vettä satoi ja tuuli ujelsi. Inhosin vesisadetta jo muutenkin, mutta olin lupautunut maastoon, eikä egoni antanut periksi perua lähtemistä kun kaikki muutkin olivat silti lähdössä reissuun.
Olin viskannut Tollon selkään ratsastusloimen, joka samalla suojasi vähän orin uudehkoa satulaakin vesisateelta.
Nousin Tollon satulaan ja järjestäydyimme jonoon hevosten kanssa. Tollo laitettiin alkujoukkoihin, jotta se ei katselisi tammojen perään. Salman tamma tartutti Tolloon virtaa ja ori korskahteli muutaman otteeseen hyvin lupaavasti.

Onneksi Tollo oli etujoukossa, sillä sen askel oli isompi kuin muiden hevosten. Jouduin silti pidättämään Tolloa välillä, kun se oli menossa liian lähelle johtohevosta.
Ravissa hevoset pääsivät hyvin vertymään ja päästelemään turhia energioitaan. Tollo leikki olevansa maastossa ensimmäistä kertaa, mutta napautin sitä kerran ohjanpäillä kaulalle ja hevonen jäi hetkeksi miettimään että mistä hyvästä se oli tullut.
Laukkapätkää ennen Anne ilmoitti laukkapätkästä, jotta kaikki osasivat olla valmiina. Kun tuli aika nostaa laukka, niin Tollo otti reippaan hypyn eteenpäin ja pinkaisi Topin perään. Onneksi tarhakaveria ei haitannut, kun Tollo kävi ihan hännässä kiinni ennen kuin sain sen asettumaan. Rapaa ja hiekkaa lensi, sillä etäisyys edeltävään oli juuri sellainen että hiekka lensi suoraan takana ratsastavan päälle.
Niimpä koko loppukäyntien ajan yritin kaivaa hiekkaa pois silmistäni.

Tallilla Tollo sai kunnon harjauksen ja lämpimän loimen selkäänsä. Se pääsi karsinaan mutustamaan heiniään, sillä en aikonut viedä sitä enää pihalle sateeseen kastumaan.

[anthon]

Marrasmaasto ~ Ei niin täydellinen sää

Nousen Taigan selkään ja säädän jalustimet sopiviksi. Edellinen satulassa istuja oli ollut minua nähtävästi paljon lyhyempi. Marrasmaasto oli kuulostanut ihanalta hetkeltä, jossa oli voinut viettää rauhallisen ja upean hetken hienossa ympäristössä, sekä mukavassa porukassa. Hetki oli hieman toinen. Istun Taigan selässä ja taputan sen märkää kaulaa, joka vuotaa vettä jo nyt. Tuuli puuskutti ympäriinsä ja Tollo, sekä Bonnie pelleilevät jotain, mutta Salma ja Jesse saa pidettyä ratsunsa hyvin kurissa. Taiga on virkeämpi, mutta ei temppuile.

Kun vihdoin pääsemme tallin pihasta pidemmälle, niin suuntaamme metsää kohden. Metsän siimeksissä tiellä nostamme ravin. Tie on täynnä lätäköitä ja takaa kuuluu mutinoita, että joku pelkää niitä.
- Taiga ei korvia loksauta näistä lätäköistä, sanon naurahtaen ja katsellen, kun jotkut riehuvat hieman yhä. Samassa pysähtyy yhden lätäkön eteen, joka on koko tien levyinen.
- Et kehtaa, just pääsin kehumasta, että sää et pelkää mittää lätäköitä pallomahaiseni, sanon ja kuulen tirskumista takaani. Annan reippaat pohjeavut tammalle ja samassa tämä hypähtää suurella loikalla lätäkön yli. En ollut hyppyyn valmistautunut, joten nytkähdän pienesti ja päästän suustani ”wou” huudahduksen. Koko ryhmä repeää nauruun mukanani.

- Nostetaan nyt ton kulman takaa laukka, kun tämä pohja näyttää jo paranevan, Anne sanoo kuuluvalla äänelle. Nostamme laukan ja se sujuukin jokaiselta hyvin. Laukan tuntumassa huomaan, kuinka märät vaatteeni ja ratsastushousut oikeasti ovat. Kylmä viima kavahtaa koko vartalon läpi, kun siirrämme käyntiin. Hevoset olivat todella reippaita, kun siirsimme käyntiin. Pellon vieressä tuuli todella paljon ja nyt levottomuus oli tarttunut melkein jokaiseen hevoseen. Annen pyynnöstä nostamme vielä raviin ja Taiga juoksee virkeänä ja hieman hermostuneena allani. Siirrän muiden mukana taas käyntiin, kun olemme tallin lähistöllä. Pidän ohjat tuntumalla, niin kuin muutkin Annen pyynnöstä, sillä ovathan hevoset tässä sateessa, sekä tuulessa hieman vauhdikkaammalla päällä.

Tallipihalla nousen alas selästä ja parahdan, kun tuntuu todella inhottavalta olla niin märissä vaatteissa. Ilma oli kamala ja hevoset olivat hieman hermostuneita, mutta ei sitä kamalaksi voinut sanoa. Se oli erilaista, kuin oli kuvitellut, mutta mukava reissu kuitenkin. Taputan puuskuttavan tamman kaulaa hymyillen.

Kiitos tunnista Anne!

[Britta]

Maksu

Marrasmaasto, niin kaunis ajatuksena, mutta ei-niin-kaunis todellisuudessa. Katsahdin ulos oleskeluhuoneen ikkunasta. Sade piiskasi maata, ikkunalasista valui sadepisaroita ja maa oli kuin mikäkin sikojen kylpyamme. Jo pelkkä ulos katsominenkin masensi, lähteä nyt maastoon likaamaan itsensä ja hevonen.
”Miten mä suostuinkaan Tollon kanssa tähän marras-, ei, vaan mutamaastoon”, Jesse puhisi kahvia juodessaan.
”Niin, onhan Tollo niin hieno, ettei sen karvalle saa yhtään mutaroisketta tulla”, virnuilin blondille, ”Kyllä se Hypekin varmaan likaa itsensä pahemman kerran, kimo kun on.”
Jesse mulkaisi minua leikkisästi.
”Oot ihan ku Enni, se on Serenissä töissä”, Jesse selvitti. Ennin nimi sai hymyn huulilleni.
”Ehkä siks, kun me ollaan serkuksia.”
Jessen silmät suurenivat.
”Enni, sä, mitäh?” Jesse riimitteli, varmaan huomaamattaan. Nyökkäsin.
”Ilmankos ootte niin samanlaisia”, blondi naurahti ja hörppäsi kahvistaan loput.
”Noni, eiköhän mennä.”

Hype oli jo valmiiksi sisällä, joten minun tehtäväkseni jäi sen harjaus ja muu varustus. Kävin hakemassa harjapakin satulahuoneesta ja toin sen tottuneesti Hypen karsinan eteen. Otin pakista esiin pölyharjan ja vedin harjaa ensin Hypen kaulaa pitkin. Kaulasta siirryin etujalkaan ja puhdistin vuohiskuopatkin huolella. Jalkovälitkin olivat puhdistukseni alla, ja sen jälkeen siirryin kylkiin, vatsaan ja selkään. Juoksutin harjaa säältä hännäntyveen, harjaten myös lautaset ja karvan pyörteen takajalkaa unohtamatta. Toistin saman toiselle puolelle, jonka jälkeen otin pakista pääharjan.
”Laskeppa sitä päätä vähän alemmas”, sanoin Hypelle ja vedin pienesti päätä nahkapäitsistä alaspäin. Kun pääsin harjausvaiheeseen, ruuna piti päänsä nätisti alhaalla ja näytti nauttivan harjauksesta. Puhdistin pään huolellisesti, ja sen jälkeen otin pakista piikkisuan, jonka avulla kera sormieni rupesin selvittämään harjaa.
”Takkukasa”, puuskahdin yrittäessäni selvittää sinnikkäimpiä takkuja trakehnerin harjasta. Hype pärskähti tyytyväisenä. Siirryin pian harjaamaan häntää, joka ei kovin ollutkaan (ihme kyllä) takussa. Kyllä se maaston jälkeen varmaankin takkuuntuu ja mutaantuu, heh. Sukailun jälkeen puhdistin huolella hoitohevoseni kaviot ja nakkasin koukun takaisin harjapakkiin.

Vein harjapakin satulahuoneeseen ja sieltä mukaani tarttui estesatula ja meksikolaiset suitset. Rakastin Hypen meksikolaisia, olin nimittäin vaihtanut nenälle tulevan osan sydämen muotoiseksi. Se oli oikein suloinen! Muutenkin Hypen varusteet olivat ekstrahienoja, olin nimittäin saanut avustaa niiden valitsemisessa. Ainahan hoitohevonen tarvitsisi juuri sitä parasta kohtelua, ja parhaat kamppeet, tietenkin! Meidän väriksemme oli valikoitunut tummansininen, joka sopi Hypelle oikein mainiosti.

Nostin satulan Hyperionin selkään ja liu’utin sen paikoilleen. Kiristin satulavyötä, Hyperionin nakatessa päätään.
”Oisko sulle sittenki pitäny ostaa sulle se martingaali hyppäämiseen”, naureskelin laskiessani satulasiiven alas. Otin karsinan ulkopuolelta suitset ja napautin päitset pois herrasen päästä, nakaten päitset karsinanovessa killuvan tangon päälle. Laitoin ohjat kimon kaulalle ja nappasin sen päästä kiinni. Tarjosin traksulle niveliä, ja se otti ne mukavasti suuhunsa. Vedin niskahihnan Hypen korvien taakse ja oioin korvat sekä otsatukan hyvin. Kiristin remmit sopivalle kireydelle, laittaen sitten ohjasperän nostetun jalustimien taa. Viimeiseksi vuorossa oli suojat ja voíla, hevonen oli valmis, ja saman pystyi sanomaan minustakin heti, kun olin saanut chapsit, kypärän ja hanskat päälleni.

Nousin sateisella pihalla uljaan ratsuni selkään. Hype ei näyttänyt pitävän sateesta, vaan tanssahteli levottomasti heti, kun pääsin ruunan selkään.
”Nyt loppu”, sähähdin Hypelle huulieni välistä. Puoliverinen rauhoittui siksi hetkeksi, että sain kiristettyä satulavyön loppuun ja säädettyä jalustimet. Hyperion nakkasi päätään kärsimättömästi, mutta minä yritin rauhoitella sitä olemalla itse rauhallinen ja silittelemällä sen jo nyt märkää kaulaa. Kypäräni samettisesta lipasta alkoi hiljalleen tipahdella pisaroita naamalleni tai takilleni, mutten välittänyt. Tänne oltiin tultu nauttimaan eikä inisemään, eikä meistä kukaan ollut sokerista tehty. Tai ehkä Bonnie saattoi kuvitelmissaan olla, mutta sitä ei taidettu laskea tähän. Ainoastaan Topilla, Tollolla ja Bonskulla oli loimet, muut hevoset olivat yksäreitä karaistuneempia eivätkä tarvinneet sellaisia hömpötyksiä.
”Menemme suuremmilla teillä! Pääasiallinen askellaji on ravi. Välimatkat hevosen pituisiksi. Inkku yrittää Siirin kanssa pysyä mukana”, Anne selvitti.

Lähdimme kävelemään tietä pitkin, päämääränämme ilmeisesti metsä, joka todennäköisesti olisi märkä, kylmä, kostea, hämärä, iljettävä paikka… Ai niin, positiivisella mielellähän tänne oli lähdetty, joten metsässä voisi nauttia luonnon ihanista tuoksuista ja havupuiden läsähdyksistä naamaa vasten, lukuun ottamatta alastomia lehtipuita. Pidin Hypellä puolipitkän ohjan, ja ruuna tuntui tutkiskelevan ympäristöään uteliaasti. Alkukärsimättömyys oli kaikonnut, ja me molemmat nautimme, suojasihan metsikkö meitä kovimmalta sateelta. Pian metsä kuitenkin aukeni vielä suuremmaksi tieksi, eikä se enää oikein suojannut yhtään mitään. Nyökkäsin päälläni eteenpäin ja kypärästäni räiskähti vesipisaroita. Great.

Siirsimme ratsut raviin. Hype näytti innostuneelta, ei edes tainnut välittää lätäköistä, toisin kuin jotkut muut hevoset. Taakse kurkatessani ainakin Bonnie väisteli rapakoita täyttä häkää, sipsuttaen kuin mikäkin kuninkaallinen. Naurahdin pienesti ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Keventelin rauhallista tahtia, Hypekään ei ollut vielä kuumunut tai mitään, piti märkyydestäkin huolimatta touhusta. Nyt sain ainakin tietää, ettei tämä ruuna vettä kovin kavahtanut. Edessämme kulkevan ratsukon jäljestä rapaa roiskui päällemme, saattoivatpa jokuset pisarat löytää tiensä minunkin naamalleni. Onneksi istuin hieman korkeammalla, ja tässä tilanteessa ajattelin Inksu-raukkaa. Mitenköhän rapaisia he Sirpan kanssa olisivat kun pääsisimme takaisin tallille asti…

Tien pohja näytti pikkuhiljaa paranevan, ja pian kuuluikin Annen laukkaansiirtymiskäsky. Istuin syvälle satulaan ja tunsin kuinka Hype innostui allani. Annoin ruunalle laukka-avut, ja tuo siirtyi säpäkästi laukkaan minimaalisen pukin säestyksellä; taisi olla kunnolla innoissaan. Alkulaukkamme oli melkoista kyytiä, tykitystä, jos niin voi sanoa, mutta kun olin antanut ruunan hieman revitellä ja ottaa edessäolijat kiinni, annoin Hypelle puolipidätteet. Traksu hiljensi laukkaa, minun seistessä kevyessä istunnassa jalustimieni varassa. Taputin Hyperionin märkää kaulaa ja annoin sille tilaa laukata.

Laukka loppui liiankin aikaisin, ja autotielle kääntyessämme oli aika siirtyä käyntiin. Hevosten kaviot kopisivat asfalttitietä vasten, saaden yhteiskopinan kuulostamaan jonkinlaiselta rytmiikkamusiikilta. Kuuntelin ajatuksissani kavioiden kopinaa, hymyillen autuaasti. Vaikka minulla oli hieman kylmä ja olin aivan läpimärkä, minulla oli ollut todella mukavaa jo tähänkin asti, vaikka Hype tunnostikin nyt kuumalta kävellessään puolituisella ohjastuntumalla kuin kana. Nauroin ääneen hevoselle, ja muut varmaan saattoivat miettiä, että mitä se Britta siellä yksin hohottaa. En pahemmin välittänyt, vaan jatkoin maisemien ihailua ja matkasta nauttimista. Pellon reunassa tuuli kovasti, ja se sai Hypen levottomasti tanssahtelemaan allani.. Rupesin itsekin olemaan hieman varautunut, kun kimo katseli korvat höröllä metsikköön ja pellolle, säpsähtäen kuullessaan pienenkin poikkeavan äänen. Perskutan tuuli.

Käännyimme kohti tallia nostaen ravin. Tuuli oli jo hieman vaiennut, ja pyytäessäni Hypeä hieman alas, se totteli nätisti. Saipahan jotakin muuta ajateltavaa kuin sitä tuulta ja niitä surullisenkuuluisia vihreitä miehiä siellä jossakin. Pätkän ravattuamme otimme käyntiin, joukossa oli nimittäin näitä levottomia koneja, nimim. olisikohan kenties minun polleni, hehe. Pidin Annen kehotuksesta Hypeen vielä kunnon ohjastuntuman ja pyrin pitämään selvänä, ettei minun altani noin vain lähdettäisi.

Kaikki olivat varmasti huojentuneita tallin saapuessa näköpiiriimme. Nousimme pihassa hevosten selästä ja kiittelimme niitä. Löysäsin Hyperionin satulavyötä ja suitsien remmejä, halaten sitä kaulasta.
”Hyvin meni, niin, hyvin meni!” kehuin ruunaa rapsutellen sitä. Pian koko joukkiomme oli valmis lähtemään sisälle lämmittelemään. Minä ainakin aioin mennä kuuman kaakaokupin ääreen.

KIITOS TUNNISTA! :)

Pitkää tarkoituksella ja eitarkoituksella, inspasi! :) Sain vasta nyt tänne, kun netti korjattiin.

[Loviisa]

Maksu

”Voi pikku Toivoi sun kanssa!” sanoin hiukan tuskastuneeseen sävyyn.
Tämä oli jo kolmas kerta kun se vahingossa oli astunut jaloilleni, toisaalta se oli minunkin vika. Mitäs menin tunkemaan varpaitani joka paikkaan, samalla kun Toivo liehui.
Katsoin ulos sateeseen samalla harjaillen ponia. Tänään oli marrasmaaston aika ja olin saanut Toivon tälle tunnille. Tykkään todellakin Toivosta, se on ehkä hiukan hölmöilijä mutta silti aina niin sympaattinen.

Li'utin satulan paikoilleen, suoristin satulahuovan ja kiristin vyön. Otin suitset, kutittelin Toivoa suunpielistä, työnsin kuolaimet suuhun ja laitoin loput remmit kiinni. Katsoin vielä että kaikki oli okei, otin kypäräni ja heitin tuulitakin villapaidan päälleni ja lähdin ulos odottamaan muita.

Kun koko porukka oli tullut paikalle, nousimme selkään ja muodostimme jonon. Olin jo valmiiksi märkä muiden odottelemisestä.
Anne kertoi ohjeet: menisimme isompia teitä pitkin ja askellajina melkein kokoajan ravi.
Ah, Toivon ravi oli niin ihana.

Lähdimme jonossa kohti metsää. Tiet olivat märkiä ja minua pelotti että ne olisivat liukkaita.
Hetken kävelyn jälkeen nostimme ravin, rentouduin heti alkujännityksestä kun tunsin Toivon ylenpehmeän ravin allani. Tiessä oli paljon rapaisia lätäköitä ja niiden pisarat lentelivät kun ravasimme. Toivoa ne eivät kiinnostaneet, mutta muutamaa hevosta kyllä.

Ratsastimme jonkinaikaa heikommalla tiellä kunnes tulimme paremmalle. Nostimme laukan. Toivo lähti pienen pohkeiden annon jälkeen laukkaan. Kylmä tuuli sekä vesipisarat lentelivät kasvoilleni.
Loppumatkasta kävelimme sekä ravasimme pienen pätkän. Hepat olivat jo levottomia joten suuntasimme tallille.

Taputin Toivoa kaulalle ja lähdin tallin sisälle sadetta karkuun.

Kiitos tunnista Anne!


Sori kun tuli näin myöhään ja toivottavasti kelpaa maksuksi!

[Inkeri]

Maksu:

"Aika ihana maastoilusää", totesin edessäni Taigan kanssa kulkevalle Anthonille. En se tainnut edes kuulla, koska olimme matkalla täydelliseen vastatuuleen, ja sanat katosivat sen mukana ilmaan.
En ollut ainoa, joka ei ollut kelistä järin innoissaan; Siirikin protestoi vastaan tekemällä pysähdyksiä ja steppailukohtauksia vähän väliä, ja meillä oli joka välissä hieman vailkeuksia pysyä mukana. Onneksi olin varannut mukaani raipan, jonka kanssa sain ponin ahterin liikkumaan edes hieman muiden isojen raviaskelten perässä.

Käännyimme (jeah, vastatuuli is over!) märkään metsään sateen saattelemina. Siirillä oli täysi työ nostella tappijalkojaan puunrunkojen ylitse, ja siitä saikin kuunnella virnuilua Anthonin suunnalta.
"Olisko kannattanu toivoo jotai muuta ponia? Varokaa ettette kompastu! Kyllä me sitte venataan teitä tuolla perillä!"
"Turpa kiinni, Sirpa kyl pääsee ihan siun Taigas tahtia perille", uhosin takaisin. Ja niinhän me teimmekin; muut eivät joutuneet odottelemaan yhtään, ja Anthonkin hiljeni siitä aiheesta loppumatkaksi.

Tielle tultuamme Anne ilmoitti, että olisi jälleen aika ravata. Painoin pohkeeni Siirin kylkiin, ja se lähti pieneen ja tikittävään kiitoraviin Taigan perään.
"Pistä ny vähä vauhtia siihen poniis, me hitaat ja lyhytjalkaset oltais tulos ohi", virnistin Anthonille saavutettuamme lähes hiirakon hännän.

Muutamat hevoset olivat pelkäävinään tien täyttäneitä lätäköitä, mutta Siirillä taisivat ajatukset olla täysin päinvastaisia; se halusi väenvängällä hypätä keskelle jokaista lätäkköä - ja tamman aikeiden estäminen kävi lähes työstä!
"Siiri!" karjuin Anthonin hekottaessa maastovarman Taigan selässä.
"Ja sää voit lopettaa sen hirnumisen, haluisin kyl nähä ku sä tulisit tän ponin selkää", mulkaisin poikaa ja virnistin.
"Sori, miul löytyy tätä pituuttaki ees vähän, toisinku eräillä hahahahahahahah", se hörötti.

"Sitte voitas nostaa laukka!" Anne huusi edestä, ja viittoi laukan käsimerkin. En tarvinnut edes laukkapohkeita, kun Siiri karautti täyteen kiitolaukkaan innosta kihisten.
"Rauhotu poni!" nauroin, ja tein puolipidätteitä saadakseni sen edes hieman hidastamaan.
"Nii mites se oli? Hitaasti mennään ja sillee?" servasin Anthonin laukkapätkän jälkeen.

Tuuli oli yltynyt jo lähes myrskyksi kävellessämme takaisin tallille. Onneksi sen suunta ei ollut muuttunut, ja vastatuuli ei enää piinannut. Toisaalta, kaikki hevoset alkoivat jo käydän sen verran levottomina, että pienestä vastuksesta ja hidasteesta olisi kerrankin ollut jotain hyötyä.

"Viel maastoreissun viimeset servaukset?" virnistin Anthonille kun seisoimme tallin pihassa taputellen ponien kauloja kiitokseksi.
"Ei, emmie enää kyl keksi mitää, mut oiskohan se välil sun vuoro servaa mut?" se nauroi.
"Ha! Kuinkahan monta kertaa hiljenit mun sanomisten takia tuol pusikos?" huudahdin.
"En yhtää?"
"Laske uuelleen", hihitin. Laskeuduimme alas selästä, ja lähdimme taluttamaan poneja eteenpäin, edelleen kinastellen, kunnes Anthon kääntyi viemään Taigaa aitalle. Me puolestamme Siirin kanssa menimme sadetta pakoon sisälle talliin, sillä meitsi ainakin tarvitsi jotain lämmikettä mahdollisimman pian!

Kiitos tunnista! =)

[Odelie]

Katsoin ulos tallista ja huokaisin turhautuneena. Tällainen maasto olis iis tiedossa, sadetta ja kylmää tuulta. Pudistin päätäni ja kiedoin takin ympärilleni tiukemmin. Pitäisi yrittää pysyä edes vähän lämpimänä, sadevaatteita minulla ei nimittäin mukana ollut. Myös Edi katsoi väsyneenä minua ja oli sitä mieltä, ettei se ainakaan aikoisi ulos. Silti oli pakko.

- Isoilla teillä mennään, kuulin Annen sanovan kun lähdimme liikkeelle.
- Pääasiallinen askellaji on ravi, kuului viellä ja vihdoin kävelimme siistissä jonossa kohti puita. Edi näytti valpastuvan kylmästä sateesta ja vilkuili ympärilleen kiinnostuneena. keräsin ohjat paremmin tuntumalle, ettei se keksisi mitään. Se tästä kaikesta vielä puuttuisi. Henkäisin syvään ja rentouduin satulassa. Kaoottisuutta aiheuttaisin varmasti, jos jännittäisin maastoa yhtään itse.

Kun siirryimme raviin Edin vauhti tuntui lisääntyvän. Se pörisi innoissaan ja kiihdytti vauhtiaan edella kuolkevan hevosen pehvaa. Rauhallisin pidättein sain sen taas kuulolle ja ruuna tyytyi vain väistelemään inhottavan näköisiä lätäköitä. Sain taistella ponin kanssa, ettei se järjestäisi showta asiasta ja alun jälkeen sen tuntui ylittävän rennoni askelin taas vesilätäköitä. Taisi olla minun syyni, että se ylipäätään niitä pelkäsi.

Kevyt istunta ja laukkaa. Tuntui kuin Edi olisi singahtanut eteenpäin innokkaasti, vaikka todellisuudessa se laukkasi aivan normaalia vauhtia. Annoin sille luvan venyttää askeliaan ja tuntui pysyvän hyvin edellisen perässä. pienen pätkän jälkeen istuimme kaikki alas satulaan ja siirsimme ratsumme käyntiin. Levottomuuksia oli herännyt useassa hevosessa, mutta Edi näytti vihdoin rauhoittuneen. Se löntysti allani kiltisti ja pudisti päätään tyytyväisenä. Tämä lenkki taisi tosiaan riittää sille.

Viimeinen ravipätkä sujui meiltä hienosti. Edi vaikutti kuitenkin jokseenkin laiskalta, eikä muiden virittyneisyys tarttunut siihen ollenkaan. Purin huultani kun kannustin sitä eteenpäin, sain olla tyytyväinen ruunan hienosta käytöksestä ja siirtyessämme käyntiin taputin sitä tyytyväisenä.
- Aikamoinen rauhallisuus sie olet, hymyilin ponille joka tyytyi vastaamaan minulle väsyneellä pärskähdyksellä. Se halusi ilmeisesti äkkiä takaisin talliin nauttimaan lämpimästä ilmasta ja heinistä.

Kiitos tunnista (: