8.9.2012 Sänkkärimaasto

[Anne]

Maaston ja sänkkärin yhdistyelmä Sebeläisille! 1 10 osallistujaa. 1/3 maastomerkki.

Britta - Venna
Daniel - Toivo
Fiia - Reino
Miira - Janus

(Kilkkaa isommaksi)

[Fiia]

”Reino”, totean tyrmistyneenä ilmoitustaulun edessä. Täytyy myöntää – olin ajatellut saavani jonkun, sanotaanko, vähän ripeämmän hevosen sänkkärimaastoon, mutta toisaalta olen innoissani. En ole ennen tehnyt lähempää tuttavuutta Reinon kanssa saatikka kiivennyt sen selkään, ja mistäs sen tietää, saattaahan se olla kuin minua varten tehty.

Lähden siis varusteita syli täynnä vaeltamaan kohti pilkullisen ruuna reippaan karsinaa. Hevonen tuijottaa minua lähes hellästi, kun vedän oven auki, pudotan vahingossa suitset lattialle ja onnistun kippaamaan harjat korista purujen sekaan. Saan satulan kuitenkin turvaan, noukin posket punaisina tiputtamani tavarat ja sitaistuani Reinon kiinni alan harjata sen kirjavaa karvapeitettä. Ruuna seisoo hievahtamatta aloillaan, valitettavasti silloinkin, kun yritän kiskoa sen kavioita irti lattiasta puhdistaakseni ne. Käytävällä haahuillut Ansqu kuitenkin tulee avukseni maanittelemaan hevosta nostamaan koipiaan.
”Kiitti”, puuskahdan, kun lopulta olemme yhteisvoimin kaikki neljä kaviota puhtaaksi. ”Mitä suojia tälle muuten tulee?”
”Eipä mitään”, tyttö virnistää. ”Pistä etujalkoihin pintelit, ja muista tsekata, että suitsien niskapehmuste on paikoillaan. Hauskaa maastoa!”

Muut alkavat äänistä päätellen olla jo valmiita, joten minä pistän vauhtia. Käärin pintelit ruunan jalkoihin pikapikaa, nostan satulan selkään ja muistutan itseäni kiristämään vyön vielä myöhemmin ja otan raipan ja kypärän karsinan ulkopuolelta. Lopuksi suitsin myötämielisen Reinon ja niin olemme valmiita lähtöön – emmekä edes viimeisiä. Pihalla saan pomppia hetken, ennen kuin onnistun lennättämään itseni ruunan satulaan. Hevonen tuntuu aika pitkältä, mutta silti jotenkin ponimaisen pyöreältä, ja kun olen saanut jalustimet lyhennettyä, oloni on oikeastaan aika mukava.

Alkusyksyn maastoreissu alkaa pidemmillä alkukäynneillä. Reino kulkee sopuisasti puolipitkällä ohjalla. Se ei tunnu aivan pystyynkuolleelta, mutta ei myöskään erityisemmin intoile tai säiky, kun muutama lintu lehahtaa lentoon letkamme vierestä. Ensimmäisellä ravipätkällä saan muutaman kerran huomauttaa sitä raipalla omin jaloin liikkumisesta, mutta sen jälkeen ruuna alkaa uskoa, että vaikka metsässä ollaankin, pitäisi töitäkin tehdä. En kuitenkaan jää hiillostamaan Reinoa liikkumaan sen kummemmassa muodossa – minulle riittää, että jarrut ja kaasu toimivat yhtä lailla. Nautin raikkaasta ilmasta, kelta-vihreä-ruskeasta maisemasta ja rauhallisen varmasta hevosesta allani täysin siemauksin.

Kullankeltaiset, onneksi melko kuivat sänkkäripellot ovat kuin tehtyjä laukkaa varten. Pellolla olisi tilaa revitellä kunnolla, mutta Annen ohjeiden mukaisesti nelikkomme jakautuu ympäri peltoa ja ottaa omaan tahtiin laukannostoja ja hiukan pidempiä laukkapätkiä. Reinon mielestä pelto muistuttaa vähän liikaa kenttää eikä sen tekisi juuri mieli laukata saati taipua, mutta hoputan sen päättäväisesti liikkeelle ja haen asetusta oikein päin nopeilla pienillä ohjasotteilla. Hetken treenin jälkeen ruuna alkaa lämmetä ja pehmetä kyljistään, ja saan sen liikkumaan mukavasti eteenpäin ilman että minun tarvitsisi koko ajan huomauttaa sitä takajalkojen käytöstä. Reino on todellinen vastakohta Elmolle, jota vastaavassa tilanteessa saisi pidätellä kädet kipeinä. En voi väittää, eikö vaihtelu todella virkistäisi!

Paluumatkalla ravailemme reippaasti pidempiä pätkiä ja otamme vielä yhden kunnon laukkaspurtin. Maa tömisee, kun Toivo painaa eteenpäin vaalea häntä vaakatasossa, ja Januksen sekä Vennan muodostama poniosasto kilpailee perässä keskenään. Reinon laukka on nelikosta selvästi letkeintä, mutta pienellä pyytämisellä siltäkin irtoaa iso, lapoja aukaiseva laukka. Loppuravien aikana ruuna tuntuu jo suorastaan pirteältä – se pärisyttelee sieraimiaan ja liikuttelee korviaan selvästi enemmän innoissaan kuin äsken, mutta mitään ongelmia se ei aiheuta, vaan pysyy Toivon perässä ilman pienintäkään halua mennä ohi.

Loppukäynneissä kiskon raikasta, kosteaa syysilmaa sisääni syvin henkäyksin ja pyörittelen nilkkojani. Olo on todella virkistynyt, vaikka jaloissa tuntuu sekin, että työtä on tehty. Taputtelemme kilpaa ratsujamme ja hehkutamme tulevaa kunnon syksyä, joka tuntuu jo pelkästään sänkipeltojen takia paljon mukavammalta ajatukselta kuin tunti sitten!

Kiitos tunnista!

[Miira]

Olin saanut tänään alleni Januksen, mahassa pyöri vähän. Kun olimme vielä tallissa, hevoslistan äärestä ei kuulunut ainuttakaan pahaa enteielvää huokaisua tai ilon huudahdusta. Kaikki olivat riittävän tyytyväisiä selvitymään. Olimme kuuntelimme aluksi Annen selostusta pihalla säädellessämme jalustimia ja satulavöitä. Matka alkoi rennosti pitkillä ohjilla. Oli mukavaa vähän rentoutua, Januskin tuntui olevan hyvällä tuulella tänään. Tallissa se kuitenkin karkasi karsinastaan kun jätin oven raolleen, joten tilanne oli ollut kiusallisen nolo – mutta luojan kiitos, ruuna ei ollut ehtinyt paria metriä kauemmas.

Ravipätkien alkaessa Janus tuntui kuumuvan nollasta sataan, välillä kun taisi tulla uni silmään ja välillä sieraimista leimahtelivat liekit. Ruuna tuntui olevan senverran herkällä tuulella, että päätin ottaa ravatessamme ohjia hieman enemmän tuntumalle; välillä jalat vipattivat omiaaan, välillä sitten tuuli tarttui ratsuni hienoon harjaan ja sai sen pomppaamaan kymmenen metriä ylöspäin. Kuitenkin rauhoituttuaan sain löysätä puolipitkille ja nauttia ihanan kirpeästä syyspäivästä miellyttävässä maisemassa.

Otimme vielä käyntipätkän, vapaaehtoisesti sitten ilman jalustimia, koska itse ainakin heitin jalustimet pois jaloistani heti kun Anne vain luvan antoi. Janus nuuski syysilmaa pärskähdellen ja välillä ilmoittaen pukeilla ettei halua raippaa - ”en tahdo!” ”ei en kyllä mene reippaammin!” ”ei kiinnosta!”, aivan kuin pientä lasta olisi yrittänyt saada syömään kalanmaksaöljyä.

Sänkipellot suorastaan vetivät minua puoleensa, mutta pysyimme silti näin alkuun rauhallisissa merkeissä Annen neuvoja kuunnellen. Lähtiessäni Januksen kanssa laukkaamaan, otin ohjat miellyttävästi tuntumalle ja kokosin sitä pikkuhiljaa jonkinlaiseen muotoon. Rauhallisilla pohkeilla ja pienillä äänimerkeillä hoputin ruunan laukkaamaan – laukassa Janus kiihdytti, hidasti, kiihdytti, hidasti... Lopulta laukkailtuamme tovin ruuna tuntui liikkuvan melko pehmeästi ja kuuntelevan tarkkaan kaasua ja käsijarrua. Taputteltuani aina välillä ratsuani, Janus tajusi, ettei pukeille ja muille sikailuille ollutkaan tarvetta, vaan kunhan laukka rullasi ja jarrut toimivat, olin kiltti kuin mikä.

Tallille paluu kävi nopeasti käyntiä, ravia ja hippusellisen laukkaakin mennen. Janus tuntui olevan vetreä kuin mikä ja kulkikin oikein jalkaa ojentaen aina välillä. Taputin Janusta tyytyväisenä onnistuneesta ratsastuskerrasta ja löysäsin vyötä pysäyttäessämme hevoset tallipihalle.

Kiitos upeasta kuvasta & tunnista!

[Britta]

Tarina:

Kirpeä syysilma nipristeli poskipäitäni. Ei ollut kylmä, ei missään nimessä, mutta kolea ja ehkä hieman alakuloinenkin sää oli. Maisevat kiisivät ohitseni auton ikkunasta ja radiosta kuului syksyistä musiikkia; rempseää, syksystä kertovaa ja osittain hieman surullisenpuoleista.
”Mikäs tunti sulla tänään olikaan?” äitini kysyi, laittaen vilkun päälle ja kaartaen automme Seppeleen pihaan.
”Maastotunti, mennään sänkipellolle”, kertasin nopeasti ja hyppäsin heti auton pysähdyttyä ulos. Olin taas hieman myöhässä, kuten tavallista.
”Kiitti kyydistä, tuu sitten hakemaan kun soitan!”
Äitini nyökkäsi hymähtäen. Hän tiesi oikein hyvin tämän heppahöperön elämän. Ratsastuskamani olivat jo tallilla omassa kaapissani, joten olin pukeutunut collegeihin ja tuulitakkiin kera tennareideni. Äidin auton kadottua mutkan taa, pikakävelin yläkertaan; eihän tallilla juosta sopinut, eihän?

Vaihdettuani vaatteet kävin tsekkaamassa ilmoitustaulun. Jos jonkinmoista lappua lojui kiinni taulussa, ja kesti hetken, ennen kuin löysin valkoisen lapun, jonka otsikkona oli ”Sänkkärimaasto 08.09”. Luin lappua hajamielisesti ja ensimmäisellä kerralla ohitin oman nimeni. Toinen kerta toden sanoi tällä kertaa, ja huomasin lapussa heti ensimmäiseksi kirjoitetut nimet ”Britta – Venna”. Ohhoh. Tämä tuli kyllä aivan puun takaa; en ollut koskaan mennyt Vennalla, saatikka nähnyt kun sillä mennään, lukuunottamatta sitä, kun Robsukka sillä jotakin vääntää. Jaahas, uusi tuttavuus, eikö?

Raotin Vennan karsinan ovea ja sain nähdä ensimmäiseksi ruskean pyllyn. Vai tällaista peliä. Siirryin poninpersauksen takaa sivuun ja työnsin tammaa pois edestä. Liinakko siirtyi edestäni laiskasti ja otin Vennan harjakopasta pari harjaa astuen sitten sisään madamen sviittiin. Nähdessään minut welshin korvat kääntyivät luimuun ja se pakitti nurkkaan, mulkoillen sieltä minua epäluuloisesti. Nappasin riimunarun karsinan ulkopuolelta ja napsautin sen kiinni Vennan päitsien renkaaseen. Meinasin saada jo hampaista, mutta napautin Vennaa pienesti turvalle ja sidoin sen kiinni.

Harjasin ja varustin Vennan säästyen isoimmilta ruhjeilta. Olihan se yrittänyt vaikka mitä, mutta minä pysyin tiukkana. Olin kuullut Robertilta että Venna oli mukava ratsastettava jos siltä vain osasi pyytää, ja se kuulosti hyvältä. Ehkä liiankin, joten Robsukka saisi kyllä varoa nahkaansa mikäli valehteli minulle. Olin kerennyt varustaa myös itseni, joten seisoskelin nyt karsinansuussa Vennan pää miltei kainalossani odottelemassa lähtökäskyä.
”Kaikki ovat ainakin toivottavasti valmiita, joten eiköhän lähdetä pihalle!” raikui Annen huuto pitkin tallikäytävää, kuin tilauksesta. Venna meinasi jyrätä edelleni ja koikkelehtia aivan muualle minne piti, mutta olin kärsivällinen ja melkein vedin ponin mukaani ulos.

Maasto alkoi pidemmillä alkukäynneillä. Venna vaikutti reippaalta ja nuuhki raikkaan syksyistä ilmaa sieraimet suurina. Kuljin pitkin ohjin, Venna nimittäin vaikutti sen verran kuuliaiselta ponilta, ettei sillä tarvinnut ottaa kuolainrenkaista asti kiinni saadakseen siihen kunnon tuntuman ja jarrut. Muutenkin paikkamme jonossa oli sellainen, ettei sieltä heti minnekään kaahailtaisi. En pitkään aikaan ollut mennyt ponilla, Janusta lukuunottamatta, ja Venna tuntui hauskan tököttävältä.

Nostimme piakkoin ravin, ja otin ohjat tuntumalle. Pyysin Vennaa jonkinlaiseen peräänantoon, en kuitenkaan sellaiseen, jolla työskennellään koulutunneilla. Halusin vain, että minulla olisi rautiaaseen hyvä tuntuma. Kevensin nopeassa tahdissa Vennan tikittävässä ja todella pehmeässä ravissa. Vedin sieraimiini syksyistä ilmaa ja annoin Vennalle pieniä puolipidätteitä kuuntelun merkiksi. Venna taivutti kaulaansa ja pörähti. Taputin tammaa kaulalle ja hidastin käyntiin.
”Jalustimet saa ottaa pois jos haluaa”, Anne huusi letkan kärjestä ja laskin jalkani jalustimesta. Annoin Vennalle hieman pidempää ohjaa ja annoin sen kävellä letkeää käyntiä.

Pian kullankeltainen sänkipelto levittäytyi eteemme. Vennan pää nousi heti kohti korkeuksia ja se innostui selvästi. Sen korvat höröttivät ja se puhkui energiaa. Annen käskystä levittäydyimme sänkkärille eri kohtiin ja aloimme ottamaan laukannostoja ja -pätkiä. Pyysin Vennaa kuulolle ja se pyöristikin itseään. Kävelin hetken tarmokkaassa ravissa, kunnes annoin tammalle laukka-avut. Liinaharja oikein syöksähti laukkaan unohtaen kuuntelemisensa ja laukaten kovaa pää pystyssä, niin innoissaan poni oli. Saattoipa siinä rytäkässä jokunen pieni pukkikin lentää ja spurtteja tulla, mutta otin Vennan hetken revittelyn jälkeen takaisin käyntiin ja kuulolle. Otin sänkkäripellolla vielä hallitumpia laukannostoja, joissa Venna pysyi nätisti peräänannossa, ja hieman niitä revittelyjäkin, joissa vain nousin jalustimille ja annoin mennä.

Loppumatka sujui letkeässä meinigissä, nuuhkiessa syksyn kosteaa ja raikasta ilmaa. Otimme tallille päin mennessä vielä ravia ja hieman laukkaakin tallille mennessä. Venna oli hieman kuuma, kotiin päin kun mentiin, mutta se ei haitannut menoamme. Tämä maasto painuisi mieleeni varmasti pitkäksi aikaa.

Kiitos mahtavasta kuvasta ja tunnista! :)

[Daniel]

Kaukana huolellisesta ja kivasta maksusta, mutta kun tästä on näin kauan, katsoin tärkeimmäksi että tulee ylipäänsä maksetuksi. Makselen näitä kaikkia rästejä pikkuhiljaa pois tässä kirjotusten alla ja ympärillä.