31.1.2012 Terapiaratsastus (avustajat)

[Anne]

31.1.2012 iltapäivän terapiaratsastustunti kehitysvammaisille kaipaa avustajia.

Mukaan otetaan 8 avustajaa. Tunnista ei tule tarinaa, mahdollisesti kuitenkin spessu Hevos-avustaja-ratsastaja jako ilmoitetaan, kun avustajamäärä täyttyy tai viimeistään 31.1.

Maksuna panostettu tarina, kuva tai sarjakuva. Hyväksytystä maksusta saapi avustajamerkin, riippuen edellisestä tasosta:


Reippaita avustajia otetaan vastaan!


Pipsa: Mathilda - Alma
Inkeri: Petri - Elmo
Nilla: Saana -Frank
Loviisa: Kerkko - Reino
Lina: Kirsi - Taiga
Jeccu: Maisa - Pella
Mirri: Liana - Tiia


Kuva tulossa!

[Anne]

Hevoset jaettu.

Maksuja voi tehdä. Tunnilla ratsastettiin käyntiä lumisella kentällä. Ratsastajilla oli myös muuta porukkaa henkilökohtaisina avustajina, koska moni on pyörätuolipotilas.

[Mirri]

Terapiaratsastus

Mua jännitti, puristin hikoilevia käsiäni yhteen. Oonhan mä ennenkin siis taluttanut, mutta nyt jostain syystä jännitti. Laitoin Tiian valmiiksi, sillä tiesin, että Liana ei voisi tulla rakennukseen pienen hevosallergiansa takia. Ratsastajia saapui vuoron perään hevostensa luo, toisaalta kaikki eivät päässeet selkään automaattisesti vaan apuna piti käyttää nosturia tai vahvaa käsi voimaa.

Auto kurvasi pihaan varttia ennen tunnin alkua. Ensin esiin astui nainen, joka oli arvatenkin tytön henkilökohtainen avustaja, sitten pyörätuoli ja sitten tyttö. Hän oli suunnilleen minun ikäiseni, punahiuksinen pisamanaama. Minua pyydettiin viemään Tiia valmiiksi kentälle.

Minulle oli etukäteen kerrottu tytöstä ja toivoin osaavani toimia sen mukaan. Olisi tyhmää kysyä jotain. Sen tiesin. Hän oli näet menettänyt kävely- ja puhekykynsä ollessaan kahdeksan vuotias. Liana saatiin kyytiin ongelmitta, tytön kasvoille piirtyi muitta mutkitta leveääkin leveämpi hymy.
”Tiia on hoitohevoseni, se on tosimukava polle…”, rupattelu jäi sikseen, koska tunti oli alkamaisillaan. Tyttö hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin.

Tunnin aiheena oli epäilemättä ratsastuksen perusteet alusta loppuun. Olihan se tylsää vain kävellä vierellä ja katsoa kun Tiialla ratsastettiin, mutta se ei minua liiemmin haitannut, tyttö oli menettänyt puolet elämästään auto-onnettomuudessa. Eikä mikään saisi estään häntä toteuttamaan itseään.
Tiiakin meni hyvin parista kompastelusta huolimatta ja innostuksissaan se nytkähti kerran raviinkin niin, että koko tyttö sai roikkua kauhukahvassa kaikin voimin.

Tunnin jälkeenkään tyttö ei saanut pyyhittyä iloista hymyään kasvoiltaan. Puheen siasta hän viittoi minulle, ainakin minusta tuntui, että tarkat kädenheilautukset oli tarkoitettu minulle.
” Kiitos, oli kivaa ratsastaa Tiialla. Nähdään taas ”, Avustaja sanoi ja auttoi Liannan pyörätuoliinsa.
Tämän päivän suhteen ei kukaan jäänyt kylmäksi pakkasesta huolimatta!


Oli kivaa, vaikka ei siis itse ratsastettukaan Kiitos, Anne! 

[Pipsa]

Alma nuokkui paikallaan vasenta takastaan lepuuttaen, minun rapsutellessa hajamielisesti sen paksua, ruskeaa karvaa. Hetkeä aiemmin Anne oli pitänyt meille ohjeistushetken tuntia varten; olihan kyseessä suurimman osan ensimmäinen terapiaratsastustunti. Itse olin aiemmin googlaillut hieman tietoa, mikä oli ihan hyödyllistä, vaikkei sieltä kamalasti tietoa ollutkaan löytynyt. Anne oli ohjastanut meitä olemaan ystävällisiä (kuten aina), ja antamaan tuntilaisten tehdä mahdollisimman paljon itse, olihan hevosen hoitaminenkin osa terapiaa. Niinpä nelijalkaiset oltiin otettu käytävälle, jossa niitä olisi helpompi hoitaa; karsinan kynnyksen yli ei nimittäin ihan helposti pyörätuolilla pääsisi.

Kohotin ystävällisen hymyn huulilleni ja ryhdistän asentoani huomatessani käytävän päässä naisen, joka työnsi mustaa pyörätuolia. Pyörätuolissa istui iloisen näköinen, suurin piirtein kahdeksanvuotiaalta näyttävä tyttö, jolla oli pyöreät kasvot, suuret silmät ja yhdellä letillä oleva ruskea tukka.
“Moi”, tervehdin kaksikkoa pirteästi. “Sie oot varmaan Mathilda?”
“Joo”, tyttö vastasi hieman ujosti, hänen äitinsä ojentaessa kätensä minulle.
“Kaisa”, nainen esittelee itsensä lämmin hymy kasvoillaan. “Ja tässä on Mathilda”
“Pipsa”, vastaan kohteliaasti. Virnistys ilmestyy Mathildan kasvoille, minun pystyessä arvaamaan mitä tämä ajatteli; Pipsa-possu oli jo niin kuultu juttu. Vaikka ei kai sitä enää esitetty televisiossa, ainakaan toivottavasti.
“Sie meet tänään Almalla, joka on tosi kiva ja tasanen hevonen”, kerroon tytölle Kaisan ohjatessa hänet pohjoisruotsalaisen suuren pään luo. Mathilda hymyilo leveästi, kurottaen rapsuttamaan tammaa.
“Haluaisit sie harjata Almaa?”, kysyin tytöltä. Tämän silmät alkoivat tuikkia.
“Joo!”, hän hihkaisi iloisesti, ottaen vastaan tarjoamani harjan. Reippain vedoin tyttö alkoi harjata, minun harjatessa Almaa toiselta puolelta.

“Mones kerta tää on siulle?”, kysyin tytöltä uteliaana.
“Toinen”, lettipää vastasi innokkaasti. “Viimeks mie menin Pellalla”
“Pella onkin tosi kiva, tosin niin on kyllä Almakin”, hymyilin.
“Mathilda rupeaa nyt varmaan käymään vakituisesti täällä”, Almaa rapsutteleva Kaisa kertoi.

Hoitotuokio sujui nopeasti, minun jutellessa Mathildan ja Kaisan kanssa. Arvaukseni oli osunut oikeaan; Mathilda tosiaan oli kahdeksanvuotias. Kaisa kertoi tytön olleen vammautunut syntymästään asti, hänen jalkansa eivät olleet koskaan toimineet. Tyttö itse tuntui olevan täysin sopeutunut pyörätuoliin, eikä se hänen menoaan näyttänyt haittaavan, yllättävän kevyesti hän pystyi liikkumaan Alman ympärillä.

“Onkos kypärä kunnolla päässä?”, virnistän tytölle Alman seistessä kaarrossa lumisen kentän keskellä. Kaisa oli auttanut Mathildan selkään, mutta siirtynyt sen jälkeen katsomoon katselemaan. Tyttö nyökyttelee innokkaasti vastaukseksi, pitäen kiinni samalla satulan etukaaresta, kuten Anne oli kehottanut.
“Noniin, lähetääs sitten liikkeelle”, totean kannustavasti, taluttaen suuren ja muhkean hevosen liikkeelle. Muutkin ratsukot ovat lähteneet liikkeelle, Annen asettuessa istumaan kentän keskelle asetettuun tuoliin. Mathilda säteilee Alman selässä, selvästikin nauttien joka hetkestä. Tunti sisältää pelkästään käyntiä, mutta siihen sisältyy myös eri tehtäviä eritasoisille. Mathildan tasapaino on suht hyvä ja hänellä ei ole vaikeuksia selässä pysymisessä, joten me menemme paljon ympyröitä. Tyttö on tästä innoissaan, mutta on vielä enemmän täpinöissään päästessään itse tekemään pysähdyksiä, minun avustaessa pienesti.

Tunnin jälkeen Mathildan hymy ylettyy korviin asti. Yhdessä puramme tammalta varusteet, sen saadessa vielä palkinnoksi mehevän porkkanan. Minun palkinnokseni taas riittää pelkkä hyvä olo. Nyt olisi päivän hyvä teko tehty!

[Jeccu]

Oh sori, taisin vähän innostua...

---

Ei siinä ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Kiikuttelin Pellan riimua käsissäni ja tutkiskelin sitä lähemmin, nypin pari harmaata karvaa siitä ajankuluksi, kun odottelin jotain tyttöä nimeltään Maisa.

Tervehdin paria muuta apulaistyttöä jotka menivät potilaittensa kanssa tarhojen suuntaan. Anne oli päättänyt pitää terapiaratsastuksen, ja monet ratsastajista oli näköjään pyörätuolipotilaita. Myös lähes kaikilla oli jokin perheenjäsen mukanaan - suurin osa oli äitejä.
“Jeccu, tässä on Maisa”, Anne sanoi, esittäessään perässään tulevan Maisan.
Tyttö oli mielestäni hirveän suloinen kävellessään siinä varovasti, nojaten kävelykeppiinsä. Hän hymyili varovaisesti.
“Heippa Maisa, ootkos sä valmis hakemaan ratsuasi tarhasta?”
“Joo, olen mä”, tyttö vastasi hymyillen.
Hänen äitinsä piti kätensä tytön ympärillä ja hymyili minulle. Ojensin käteni häntä kohti ja kättelimme siinä hetken, esittäessämme toisemme.

Anne lähti hymysuin muualle ahertamaan.
“Mitäs sulle, Maisa, kuuluu?” kysyin tytöltä kävellessämme ulos tallin ovesta.
“Hyvää, mutta talvella on hieman vaikeata kävellä.”
Huomasin, että housut oli sidottu jännästi. Tytöllä oli näköjään amputoitu jalka. Raukkaa.
“Uskon, kun mäkin liukastelen täällä lakkaamatta”, virnistin. “Ootkos sä ennen ratsastanut?”
“Kyllä mä pienempänä”, tyttö aloitti “mutta…”
“Tapahtui vähän traaginen juttu, kun hän tipahti hevosen selästä. Jalka jouduttiin tosiaan amputoimaan silloin kun hevonen astui ihan voimalla jalan päälle, niin että kaikki rusahti ja meni rikki. Tytöltä meni taju ja me jo luultiin että se oli mennyttä, mutta onneksi meiän Maisa on hirveän sinnikäs. Ei suostunu sillon lähtemään vielä. Pari kuukautta oli koomassa mutta mekään ei kadotettu toivoa. Odoteltiin että tyttö heräsi, ja siitä se heräsi, muisti palautui parin viikon jälkeen ja nyt meiän tyttö on ihan terve ja kaikkea. Jalka tosin puuttuu, mutta ei se Maisan menoa näytä haittaavan”, äiti jatkoi.
“Voi, otan hirveästi osaa. Mutta hienoa kun sä oot taas päättäny hypätä hevosen selkään! Ootko sä ennen tätä ollu ratsastamassa missään terapiaratsastuksessa?”
“En mä ole kun kerran, mutta jätin senkin puolessa välissä kesken… En yhtään tykännyt, se opettajakin oli hirveä ja hevonen oli iso ja kamalan pelottava. Se oli järkyttävää kun se steppaili sinne tänne ja opettaja vaan puhui puhelimessa koko ajan. Se taluttajakaan ei ollu yhtään mukava eikä osannut mitään, hevonen ei ollu yhtään hallinnassa…”

Juteltuamme hetken, alkoi tuntua piinalliselta. Jotenkin teki mieli itkeä, mutta en voinut, sillä piti hakea Pella tarhasta ja pistää valmiiksi. Halusin tehdä Maisalle palveluksen - olla maailman paras taluttaja hänelle ja pitää hänet turvassa, jottei mitään tapahtuisi ja hän ehkä tulevaisuudessakin uskaltaisi hevosen selkään.

“Tuolla se Pella on!” sanoin saapuessamme sen tarhalle. “Se hiirakko tuolla noin.”
Tytön hymy olisi voinut valaista koko planeetan.
“Hitsi mua hermostuttaa…”
“Ei sulla oo oikeastaan mitään tarvetta siihen - Pella on hirveän kiltti ja rauhallinen. Pysyy kyllä mun käsissä eikä se lähde mihinkään - tulee ihan varmasti hipsuttelemaan kiltisti mun vieressä”, sanoin. “Jos sä haluat, niin mä voin hakea sen tuolta, niin sä voit sitten sitä tervehtiä?”
“Joo, se sopii.”
Aidan alta päästyäni hipsuttelin hankien läpi Pellaa kohti. Tamma katseli minua uteliaana - russ tosin näytti siltä ettei ymmärtänyt mitä olin tekemässä.
“Heippa poni”, juttelin sille. “Tuuhan nyt nätisti niin sä saat tutustua tohon ihanaan tyttöön, Maisaan.”
Tiesin että puheeni menivät ihan yli ymmärryksen ponilta, mutta sille jutteleminen oli kivaa. Se kuunteli kuitenkin ääntäni, joka tuntui ihanalta.
Pistin riimun sen päähän ja lähdimme yhdessä ponin kanssa kävelemään Maisaa ja hänen äitiään kohti. Äiti hymyili leveästi ja piteli Maisan kädestä. Tyttö vaikutti hermostuneelta, Pella taisi jopa aistia sen. Mutta kilttinä ponina se ei välittänyt siitä.

“Tässä tää nyt sitten on”, sanoin.
“Ihanan pieni!”
“Eikös ookin. Kiiruhdetaan talliin niin saadaan tää harjattua. Haluatko sä taluttaa?”
“En mä tiedä kykenenkö mä.”
“Totta kai, ota vaan riimunnarusta kiinni vapaalla kädelläsi ja hipsutellaan varovaisesti talliin. Jos tuntuu siltä ettet sä pysty niin sitten vaan irrotat, kyllä tää kiinni saadaan”, virnistin. “Okei, noin ei sitten sanota Josefiinan tai Annen kuulen tai ne hirttää mut, mutta näin meidän kesken niin se on ihan okei!”
Me hekotimme hetken, ennen kuin ojensin riimunnarun tytölle. Hän hehkui onnesta saadessaan taas tuntea sen ihanan narun lapasensa välissä. Pella haisteli varovaisesti pienesti huojuvaa tyttöä, tuhahti kiltisti ja jatkoi kävelemistä hänen perässään. Se koitti astella minunkin perässä mutta päätin antaa Maisan hoitaa ponia, enkä antanut Pellan seurata minua. En halunnut omistaa minkäänlaista tähteyttä nyt ponin keskuudessa - halusin Maisan saavan viettää mahdollisimman paljon aikaa Pellan kanssa kuin mahdollista. Minulla oli ihan tarpeeksi Riinan kanssa jo - sainhan minä tulla hoitamaan sitä aina kun halusin.

Meillä oli vielä rutkasti aikaa. Ohjastin tytön pistävän Pellan omaan karsinaansa, missä se saisi oleilla sen aikaa kun menisimme hakemaan varusteet sille. Tyttö ei ihan saanut käännettyä ponia sen karsinassa eikä pysyttyä pystyssä turpeen seurassa - joten auttelin häntä.
Tyttö nojasi minuun kun käänsin ponin. Pella haisteli jälleen tyttöä varovaisesti, tönäisi hieman ja tyttö meinasi huojahtaa. Mutta Maisa ei tehnyt muuta kuin nauroi tyytyväisenä.
“Ihana poni.”
Hymyilin.
Tyttö sai itse sitoa ponin, ihan varmuuden vuoksi vain. Hän osasi tehdä loistavan vetosolmun, ja pidin häntä pystyssä, kun hän joutui irrottaa otteen kepistään. Hän huojui kovin mutta pidin tukevan otteen hänestä.

“Pellan harjapakki on sen karsinanovessa, kuten saatoit huomata, siinä loimitelineessä. Ponilta pitää vielä ottaa loimi pois, jossa sä voit mua auttaa jos haluat. Mä voin ottaa satulan, koska se painaa jonkin verran, mutta sä voit kantaa suitset?”
“Mielelläni!”
Annoin tytölle suitset, jotka hän kantoi kiltisti tamman karsinalle asti. Äiti jäi hieman loitommalle ja päätti antaa tyttönsä hoitaa hevosen, ilman kommentoimista. Hän oli huomattavasti tyytyväinen siihen, mihin tyttönsä rohkeus oli johtanut.

Siinä me yhdessä harjailimme Pellaa, jutellen ja naureskellen. Varusteiden laitto oli Maisalle hieman liian hankalaa, joten autoin häntä parhaani mukaan. Hän ei saanut satulaa ihan kunnolla selkään, mutta sai sen suoristettua ja satulahuovankin pisti kunnolla.
“Hienoa!” kehuskelin tyttöä.
Hän sai pistää suitsien ohjat tamman kaulalle ja autoin häntä pistämään suitset kunnolla päähän. Menimme yhdessä hakemaan tytölle kypärän tuntiratsastajien odottelutilasta. Kokeilimme paria kypärää ja lopulta yksi niistä oli sopiva hänen päähänsä. Hipsimme takaisin Pellan karsinalle.
Päätin taluttaa ponin tällä kertaa itse kentälle. Maisa käveli edellä kentälle jossa jo pari ratsukkoa sääteli jalustimia ynnä muuta. Liityimme joukkoon ja menimme kaartoon vapaalle paikalle, missä aloimme säätää varusteita.

“Otetaan tää yks jalustin pois, niin se ei oo tiellä. Vaikka ei se siinä tosin häiritsekään. Kuitenkin.”
“Mä voin kantaa sun keppiä, kulta”, Maisan äiti sanoi.
Varovasti tyttö ojensi kepin äidilleen ja nojautui Pellaan koko painollaan. Kunhan ei poni lähtisi mihinkään, tai tyttö olisi nurin.
“Sä et kauheasti taida kävellä ilman tukea?”
“En mä, koska mä en ainakaan näillä säillä uskalla… Kyllä mä kesällä voin loikkia, mutta se on aika rankkaa. En mä pitkiä matkoja loiki.”
“Uskon joo… Onhan sulla lämpimästi vaatetta?”
“On, on.”
“No hyvä. Täällä on tosiaan kylmä, br”, sanoin. “Nojoo, mutta mä en ihan tiiä miten puntata sut selkään…”

“Mites teillä menee?” Anne kysyi tullessaan vuorostaan luoksemme. “Tarviitteko apua?”
“Joo, kyllä meillä hyvin menee, mutta sä voisit olla punttaus apua.”
“Jos sä ensin nostat silleen, että nostat sen selkään ihan niin kuin se istuis naistensatulassa, sitten mä pidän takaata kiinni ja tyttö saa itte nostaa jalkansa selän ylitse?” Anne ehdotti.
“Sopiihan se sulle?” kysyin Maisalta.
“Joo, sopii hyvin”, tyttö vastasi.
Niinpä nostin hänet selkään. Maisa ei paljoa painanut, haban ansiosta hänen nostaminen oli hirveän helppoa. Anne piti häntä vastaan takana, ja hän istui siinä naisten satulassa hetken aikaa, kunnes nosti amputoidun jalkansa selän ylitse. Tyttö hymyili jännittyneenä ja piti satulasta kiinni tiukasti.
“Hienoa!” Anne sanoi hymyillen. “Mä jätän nyt tän sulle, Jeccu.”
Nyökkäsin.

“Onhan jalustin sopiva?” kysyin tytöltä varmistaakseni.
Hän nyökkäsi. “Joo on.”
“No hyvä. Odotetaan tässä hetki että Anne antaa meiän lähteä kävelemään.”
Napsautin riimunnarun kiinni suitsiin ja annoin ohjakset roikkua tamman kaulalla. Ne olivat sen verran lyhyet etteivät sentään lepattaneet Pellan jaloissa.
“Sä saat kerätä ohjat käteesi ihan milloin haluat, mutta saat kans irrottaa otteesi. Kunhan et missään nimessä tipu”, naurahdin. “Äiti voi kävellä tossa toisella puolella musta, niin mä kävelen tällä puolella.”
“Selevä!” Maisan äiti vastasi tyytyväisenä ja taputti tyttärensä jalkaa.
“Noniin! Tervetuloa kaikki vaan, toivottavasti teillä tulee olemaan hauskaa. Aloitetaanpa sitten. Kaikki valmiit ratsukot saavat alkaa kävelemään uraa pitkin, ensimmäinen valitsee suunnan mihin johdattaa muutkin. Loviisa voi siitä alkaa jonoa johdattamaan, kun olette kerran jo valmiita. Ja taluttajat muistakaa - käyntiä vaan!”

Aloitus oli Maisan osalta hieman jännittävää. Kankeana tyttö istui selässä samalla kun katseli ponin niskaa hermostuneena.
“Hitsi kun tää on jännittävää”, tyttö sanoi naurahtaen varovaisesti. “Pelottaa.”
“Ihan oikeasti, Pella ei lähde mihinkään. Mulla on narusta tukeva ote enkä mä päästä! Siinä vaan rentoudut ja nauti niin kauan kun saat tässä selässä istua.”
Tyttö nyökkäsi.
“Hengitä syvään, se auttaa”, äiti lisäsi hymyillen.
Tyttöhän hengitti. Se näytti auttavan, sillä Maisa rauhoittui jonkun verran. Hän istuskeli kyydissä ja katseli tamman korvien välistä. Anne jutteli paikaltaan kentän vierestä hytistessään kylmyyttään. Ääni tärisi jonkin verran - tunsin itsekin miten pakkaset tosiaan paukkuivat.

“Ne jotka uskaltavat voivat päästää ohjat. Kohta teiltä loppuu tää ratsastus, niin ottakaa nyt kaikki irti tästä! Mutta ottakaa kuitenkin vähän iisimmin, ettei ihan innostuta.”
Maisa päästi otteen satulasta.
“Jos sä haluat, niin sä voit leikkiä lentokonetta ja pistää kädet ihan suoraan sivuille. Tällä lailla”, sanoin ja näytin.
Koitin olla mahdollisimman hidas liikkeilläni jotta Pella ei säikähtäisi. Sen sijaan tamma pysähtyi varovasti kun nostin oikean puolisen käteni.
“Oho”, naurahdin ja jatkoimme matkaamme taas.
Maisa teki työttä käskettyä, ja hänen tasapainonsa oli hyvä. Selkä suorana, ei kuitenkaan yliryhdissä, hän istuskeli tyytyväisenä Pellan kyydissä ja nautti joka hetkestä. Hymyilin. Tämä oli ihanaa.

“Kiitoksia paljon ratsastajille! Lopettakaa ratsastus kaarrossa ja kiittäkää ratsua. Haluan tavata kaikki vanhemmat vielä toimistossa, jos mitenkään voitte sinne tulla. Ratsastajat saavat varmasti mielellään auttaa taluttajiaan hevosten hoidossa!”

Maisa hymyili, kun nostin hänet alas Pellan selästä. Hän oli kiittänyt tammaa suurella halauksella ja hänestä huomattavasti tuntui hieman tyhjältä taas.
“Se oli ihan hirveän hauskaa”, hän sanoi.
Maisan äiti antoi hänen kävelykeppinsä takaisin.
“Kuule tyttö”, sanoin, “nyt kun sä oot suorittunu näin hyvin ratsastuksesta, niin hoidapa poni talliin. Tässä.”
Tyttö loisti hymyllään taluttaessa Pellan takaisin talliin. Poni oli hieman tylsistynyt joutessaan ainoastaan kävellä, mutta onnellinen saadessaan niin paljon rapsutuksia. Astelin Pellan toisella puolella samalla kun menimme kaikki kolme yhdessä talliin.

Autoin Maisaa ottamaan varusteet pois Pellalta. Tyttö halusi harjata tamman vielä pölyharjalla, ja sen hän sai. Yhdessä pistimme ponille loimen takaisin päälle ja veimme hiirakon takaisin tarhaan.
Tyttö halusi itse ottaa riimun pois, ja niin hän tekikin. Pella jäi hetkeksi aidan viereen rapsuteltavaksi mutta lähti sitten omille teilleen, ja tyttö hymyili ponin perään.
“Kiitos avusta”, Maisan äiti kiitti minua onnellisena.
“Mitäs tässä, oli ilo olla avuksi”, vastasin. “Saanhan mä saattaa teidät autolle?”
“Joo, totta kai. Mä kävinkin jo toimistossa maksamassa.”
“Kävitkö?” Maisa kysyi hämmentyneenä. “Millon?”
“Siinä välissä kun sä otit Pellalta varusteet pois”, hänen äitinsä hekotti iloisena.
“Mä en huomannut!” Maisa nauroi.
Naurahdin. Tykkäsin tästä kaksikosta, he olivat niin iloisia ja kiitollisia, pienestä asiasta. Se oli ihailtavaa. Tyttö oli tykästynyt Pellaan ihan täysin, ja jopa ratsastukseen.

Saatoin heidät molemmat punaiselle autolle. Juttelimme siinä vielä hetken, jonka jälkeen halasin ensin Maisaa ja kiitin häntä tästä opettavaisesta hetkestä. Halasin myös hänen äitiään ja kiitin häntä, että hän oli ilmoittanut Maisan mukaan.
Olin tosiaan oppinut paljon siitä, ettei liikuntarajoitus oikeastaan haitannut elämän menoa. Maisaa ei voinut muuta kuin ihailla.
He istahtivat autoon, ja lähtiessään ajamaan pois Seppeleen pihalta, Maisa vilkutti villisti minulle. Kun auto oli lähtenyt, menin takaisin talliin ja menin tyhjentämään kaappini eväistäni. Söin ne nimittäin oitis, surun vallatessa sisälläni. Ikävöin jo häntä.

Kiitus Anne!

[Lina]

Mukavaa oli, kiitos Annelle

[Nilla]

Terapiaratsastuksen maksu
31.1.2012

"Oletko sä koskaan ennen ratsastanut?" mä yritin jutella mukavia Saana-nimiselle tytölle, jonka äiti työnsi tyttöä pyörätuolissa lumista tarhapolkua pitkin. Mä itse talutin Frankia, joka eteni rennon rauhallisesti vierelläni.
"En", tyttö vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi.
Saanan äiti katsoi mua ja kertoi, että hänen tyttärellään oli synnynnäinen alaraajahalvaus. Saanan oli siis vaikea harrastaa liikuntaa, mutta kun he olivat huomanneet Seppeleessä pidettävän terapiaratsastuksen, he olivat ilmoittautuneet heti.

Me veimme Frankin talliin ja koska Saana kovasti halusi osallistua ratsunsa harjaamiseen ja varustamiseen, ajattelin, että voisimme laittaa Frankin käytävällä valmiiksi. Niin se olisi helpompi, kuin työntää pyörätuoli karsinaan. Saana itsekin pääsi liikkumaan pyörätuolinsa kanssa, mutta karsinassa renkaat olisivat voineet juuttua pieniin purukasoihin kiinni.
"Se on aika iso", Saana tokaisi yhteen väliin, kun harjailimme ruunan jalkoja.
"Niin, mutta Frank on kyllä tosi kiltti ja rauhallinen. Mäkin olen ratsastanut sillä", hymyilin.
Saana nyökkäsi ja pysähtyi hetkeksi. Tyttö kurotti kättään ylöspäin ja silitti hepan kaulaa. Mä mietin hetken, miltä tuntuisi olla ja elää pyörätuolissa. Jotkut asiat olivat varmasti hankalempia, mutta mä olin kuullut, etteivät kaikki pyörätuolipotilaat edes halunneet kaikkea mahdollista apua. Ne halusivat oppia pärjäämään joissain asioissa itse.

Harjauksen ja varustuksen jälkeen kaikki tunnin avustajat taluttivat hevoset ratsastajien kanssa kentälle ja auttoivat sitten selkäännousussa. Saanan äiti tuli helppimään meitä, koska Frank oli tosiaan reilu 160 senttiä korkea ja tytön jalat eivät toimineet. Lopulta Saana kuitenkin istui ratsunsa selässä ja sen kasvoilta paistoi se ilo, minkä ratsastus saattoi pyörätuolipotilaalle tuoda. Muakin alkoi hymyilyttää.
Koko tunnin ajan ratsastettiin käyntiä ja mä kävelin Frankin vieressä, kun Saana tyytyväisenä myhäili satulassa. Anne kertoi välillä miten käytettiin pohkeita, istuntaa ja ohjasapuja, vaikka joillekin - kuten juuri minun avustettavalleni - nämä jaloilla tehtävät avut olivatkin mahdottomia. Olihan se kieltämättä ehkä vähän tylsää vain talsia lumisella kentällä, mutta oli tosi kiva nähdä, miten iloisia kaikki terapiatunnin ratsastajat olivat.

Ratsastuksen jälkeen Saanan äiti rullasi pyörätuolin kentälle Frankin viereen ja auttoi apunani tyttärensä alas.
"Mitäs tykkäsit, Frankista ja ratsastuksesta?" ajattelin kysyä.
"Se oli tosi mukavaa! Ja heppakin oli tosi kiva, vaikka se onkin vähän iso", Saana tokaisi reippaasti.
Me talutettiin Frank takaisin talliin ja otettiin se pois käytävällä, koska Saana halusi jälleen auttaa. Sen jälkeen tyttö ja hänen äitinsä sanoivat mulle heipat ja sanoivat lähtevänsä kotiin. Mä kuulin, kuinka Saana kertoi äidille pirteästi kaikki pienetkin yksityiskohdat ratsastustunnista, vaikka tämän äiti olikin istunut kentän laidalla koko tunnin ja nähnyt kaiken.

[Inkeri]

Kiitos tunnista, oli hauskaa!

[Loviisa]

MAKSU

i923.photobucket.com/albums/ad72/WinterFelicia/IMG2.jpg


Kiitos kivasta tunnista!
Oho, huomasin vasta nyt että tunti olikin kentällä eikä maneesissa. Toivottavasti tää kelpaa maksuksi huolimatta ikkunoista taustalla... :-----D