5.11. Maastotunti - Metsän polkuja

[Anne]

Lauantai-maastoa pukkaa jälleen. Tällä kertaa kiipeilemme metsän poluilla. Luvassa siis paljon kevyttäistuntaa ja oksien väistelyä.

10 mahtuupi mukaan.

---








Anne – Toivo
Daniel – Eppu
Carkki - Leevi
Jeccu - Riina
Mirri – Tiia
Loviisa – Venna
Jolanda - Myntti
Nilla – Aksu
Jennyfer – Reino
Ansqu – Edi
Elle – Pella

Pyhämiestenpäivä. Kaupunki oli ollut unessa sieltä lähtiessäni, mutta tallilla oli jo normaali maastotuntia edeltävä tohina. Ratsastajat laittoivat hevosiaan valmiiksi karsinoissa. Päätin jakaa heijastinliivit jo hyvissä ajoin tallissa, sekä samalla hieman jutella ratsastajien kanssa. Ensimmäiseksi törmäsin Reinon kanssa taistelevaan Jennyferiin.

- Sä et ole tainnut Reinolla aiemmin mennäkään? kysäisin silmälasipäiseltä tytöltä.
- En, Jennyfer hymähti.
- Reino on aika maastovarma eli ei turhia säpsähtele. Mutta se on jaloistaan aika kömpelö, joten anna sille ratsastettaessa ohjaa ja tilaa työskennellä, sanoin ojentaen Jennyferille heijastinliivin.

Toisella puolella käytävää oli Nilla Aksuineen. Aksu tuuppi päällään hoitajaansa.

- Aksu haluaisi jo mennä, hymyilin.
- Juu, sillä on tänään vauhdikas päivä. Kun hain sen tarhasta, se ei meinannut pysyä käsissä yhtään, Nilla tuskaili.
- Laitan teidät jonon keskiosaan, niin Aksu varmaan pysyy kurissa, sanoin.

Ansqu oli saanut satuloitua voikon Edin.

- Miltäs Edi vaikuttaa? kysyin Reinon hoitajalta.
- Vähän höpsöhän tämä, Ansqu sanoi taputtaen karvaista ponia.
- Juu, se on ihan kiva ratsastaa, saattaa tuntua aluksi vähän pökkelöltä, mutta ratsasta vaan reippaasti. Laitan teidät Reinon taakse, niin on rauhallisempi kaveri siinä edessä, kun nämä ovat kuitenkin uusia maastoja Edille.
- Hyvä, Ansqu nyökkäsi.

Loviisa oli saanut puolestaan toisen uuden ponin ratsastettavaksi. Hän oli sitonut Vennan oikeaoppisesti riimunnarulla kalereihin kiinni ja yritti saada vääntyilevän ponin selkään satulaa.

- Ensimmäinen tunti Vennalle, sanoi Loviisalle. – Viikolla se vain totutteli tallin elämään, kun on tuollainen neiti, mutta nyt saa aloittaa hommat tosissaan.
- On se kyllä nätti, Loviisa henkäili.
- Juu, onhan se. Voit jättää raipan pois, Vennasta löytyy vauhtia ilman sitäkin.

Loviisa nyökkäsi. Mirri oli jo valmiina Tiian kanssa. Ojensin hänellekin liivit. Tiia yritti hamuilla käytävän lattialla lojuvia korsia.

- Sähän olitkin nopea, virnistin tytölle.
- Juu, Tiia on niin lupsakka hoitaa. Ja tulin jo ajoissa harjailemaan.

Nyökkäsin. Totta, Tiian kehittymässä oleva talvikarva kiilteli upeasti.

- Voidaan vielä ulkona vilkaista sun istuntaa, mutta menemme paljon kevyessä istunnassa, joten yritä rauhoittaa kättä ratsastuksen aikana.
- Oo koo, Mirri sanoi.

Daniel oli myöskin Epun kanssa valmiina.

- Eppu? poika kohotti kulmiaan.
- Joo, ajattelin, että olet nyt ratsastanut noilla kuumemmilla sekä uudemmilla hevosilla, joten nyt saatkin tällaisen vanhan kunnon tuntihevosen allesi. Eppuhan on tallin vanhin tuntsari, osaava kyllä, mutta käyttää kaikki vuosien varrella oppimansa laiskottelumetkut varsinkin aloittelijoiden kanssa.

Daniel naurahti ja taputti vaaleanrautiasta hevosta.

- Joten yritä saada siihen hyvä, voimakas liike maastossa. Lisäksi mennään paljon kevyessä istunnassa, joten kiinnitä huomiota, että saat sen hyvin pohjeavuille.


Jeccu tuskaili Riinan kuolainten kanssa. Tamma nosteli päätään taivaisiin ja väisteli Jecun käsiä taitavasti.

- Moi, Jeccu!
- Moi!
- Hyppäsin eilen Riinalla, joten nyt onkin hyvä vetää tällainen palauttelevampi maasto. Ainakin hevoselle, itse kyllä joudut töihin.
- Apua! Jeccu virnisti.
- Joo, ratsasta Riinaa eteen alas aina kun mahdollista ja rentoa liikettä.

Myntillä oli tänään hieman huonompi päivä. Se uhitteli hoitajalleen Jolandalle.

- Myntillä saattaa olla kiima. Sillä on vähän omat aikataulut niissä, yleensä sillä on ollut tämmöinen myöhempi kiima loppusyksystä.
- Joo, se on ollut kreisi pari päivää, Jolanda päivitteli.
- Maastossa tiukat pohkeet ja eteenajo, ettei se ala vääntyilemään. Pidetään teidät kaukana Leevistä.

Carkki väkersi toisessa kulmakarsinassa hevoselleen lettiä.

- Tuohan on tosi tarpeellinen, osoitin luomusta.
- Leevillä on tätä harjaa niin paljon, että muuten ohjat sekoittuu siihen, Carkki puolusteli.
- Okei, uskotaan, sanoin.

Kävelin takaisin tallin keskiosaan.

- Ja kun kaikki ovat valmiina, tulkaa pihalle. Sastu voi tuoda Toivon.

Kävelin ulos ja menin aitalle, jossa Elle oli saanut Pellan valmiiksi.

- Sä tulet sitten Pellan kanssa viimeisenä. Yritä pitää sillä kunnon vauhti, ettette jää jälkeen.
- Hyvä on, Elle sanoi ja maiskautti Pellan ulos aittakarsinasta.

Sastu, joka oli tehnyt aamutallin, oli laittanut Toivon valmiiksi. Hyppäsin suomenhevosen selkään ja kiitin Sastua. Pian kaikki olivat valmiina ja lähdimme matkaan.

Siirryimme miltei heti metsään pienemmälle polulle, joka johti korkealle kalliolle.

- Kevyt istunta ylämäissä! huusin.

Polku oli kantoinen ja haastava hevosille. Onneksi minulla oli varmajalkainen Toivo ratsunani. Pyörimme poluilla ja kuulin takaani valitteluja, kun joutui olemaan kevyessä istunnassa. Laskeuduimme metsästä alas tielle ja otimme reipasta ravia keventäen. Toivo pärski innoissaan, mutta piti askeleensa mukavina. Käänsin hevosen pienemmälle tielle, ja nostimme laukan. Laukka taittui kevyessä istunnassa totta kai.

Kohta käänsin taas metsäpolulle. Oksat riippuivat matalalla ja niitä sai toidella väistellä.

- Muistakaa, että te päätätte mistä hevonen kulkee. Se ei saa sokkona seurata edeltäjää tai kävellä oksan alta niin, että ratsastaja ei meinaa mahtua! huudahdin taakse.

Metsä oli todella tiheää, ja siellä oli miltei pimeää näin harmaana, usvaisena päivänä. Polku muuttui pian umpeen kasvaneeksi metsätieksi, jolla otimme ravia.

- Kevyt istunta! Jos joku ei pysy ylhäällä, takana tuleva käräyttää sitten tallilla. Rangaistuksena märkien loimien virittämistä kuivumaan! hykerelin kovaan ääneen.

Tie leveni vielä isommaksi ja otimme vielä pienen laukkapätkän. Sitten siirryimmekin käyntiin.
- Jos hevonen tuntuu rennolta, voi antaa puolipitkät ohjat. Mutta jos se säpsyy, silloin tiukka ohjastuntuma!

Kävelimme tallille, ratsastajat rupattelivat keskenään.

[Ansqu]

Maksu 5.11. maastotunti

Tuntilistaa katsottuani räpsäytin parisen kertaa silmiäni. Ratsukseni oli laitettu Edi.
Ajatukset täyttivät pääni: Millainenhan Edi on? Säikkyyköhän se paljon? Pärjäänköhän sillä maastossa? Kuitenkin järkevä puoliskoni sanoi, että Anne tietää, mitä tekee. Jos en pärjäisi Edillä, Anne ei antaisi sitä minulle. Luottavaisin mielin lähdin katsastelemaan Edin karsinalle.

Kurkistin kaltereiden välistä. Suloinen poninpalleroinen Edi havahtui ja katseli minua suurilla silmillään. Voi miten ihanalta se näyttikään. Avasin karsinan oven ja astuessani sisään, ojensin käteni Edille. Se nuuhkaisi kättäni. Silitin hetken Edmundin pehmeää voin keltaista karvaa hetken, kunnes oli aika ruveta harjailemaan.

Harjattuani ja kaviotkin putsattuani marssin satulahuoneeseen. Etsin Edin satulan ja suitset, ja palasin sen karsinalle. Jätin suitset roikkumaan karsinan oveen, ja asettelin satulan Edille. Poni seisoi kiltisti, kun satuloin sen. Seuraavaksi oli suitsien vuoro.

Anne oli käynyt antamassa muutaman vinkin. Mietin niitä, ja ajattelin samalla tulevaa maastoa. Vatsassani tuntui olevan lepattelevia perhosia ainakin kymmenkunta. Laitoin heijastinliivit päälleni, kypärä päähä ja menoksi!

Talutin voikon ruunan ulos. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Ne tuntuivat olevan juuri sopivat, siispä lyhensin vielä parilla reiällä, kun maastoon olimme menossa. Nousin selkään ja painoin pohkeeni Edin kylkiin. Se lähti laiskahkosti, mutta tasaisesti kävelemään. Ohjasin sen muiden perään ja koko joukko käveli siistissä jonossa.

Saavuimme korkealle kalliolle vievälle polulle. Anne kehotti kaikkia nousemaan kevyeeseen istuntaan. Käynti horjutti minua, joten otin Edin vaaleasta harjasta tukea.

Kuljimme peräkanaa muhkuraisella polulla. Välillä kuului kavion kopsahtavan maanpinnalla jököttäviin juuriin. Hevoset nostelivat jalkojaan.

Pian saavuimme tasaisemmalle tielle. Nostimme reippaan ravin ja ravasimme pienemmälle tielle, jossa nostettiin laukka. Nousin kevyeeseen istuntaan. Hevoset tuntuivat olevan innoissaan.

Raviin hidastettuamme jatkoimme matkaa pienemmälle polulle. Oksat roikkuivat melko matalalla, ja välillä saattoi kuulua voihkintaa, kun oksat löivät varomatonta ratsastajaa kasvoihin.

"Varkokaa niitä oksia!" kuului Annen huuto.

Tie leveni ja nostimme vielä laukan. Nautin täysin siemauksin viimeisestä hetkestä tänään Edin selässä. Sillä oli todella mukava laukka, johon oli helppo mukautua. Pian kuitenkin siirryimme käyntiin.

Edmund pärskähti. Se käveli rennosti ja annoin sille vähän enemmän ohjaa.

"Olipa mukava tunti!" Elle hihkaisi Pellan selästä. Sitä seurasi muutama myönteinen kommentti. Tosiaan tunti oli ollut ihana, ja Edi oli ollut ihana. Ja varmaa myös oli se, että aion vielä joskus ratsastaa sillä. Edi oli tietysti Reinon jälkeen mukavin ratsastettava.

Kiitos virkistävästä tunnista, Anne!

[Elle]

5.11 Maastotunnin maksu

Saavuin tallille hyvissä ajoin maastotuntia varten ja niin oli moni muukin tehnyt. Saapuessani yläkertaan kaapeille, iso porukka tyttöjä tervehti minua. Jotkut vetivät juuri saappaita jalkaansa tai vaihtoivat vaatteita. Tervehdin heitä takaisin ja kurkistin oleskeluhuoneeseen. Daniel istukseli siellä rauhassa juoden kuumaa kahvia, eikä näyttänyt lainkaan huomaavan minua. Hymähdin hiljaa ja suljin oven. Kävin viemässä vähän tavaroita kaappiini ja jäin hetkeksi rupattelemaan tyttöjen kanssa.
"Tuolla on nyt niin mahtava ilmakin maastoon!" joku hihkaisi innoissaan ja kaikki myötäilivät hänen kommenttiaan.
"Siellä kyllä tuulee melko kylmästi, joten mä ainakin taidan laittaa ylimääräisen paidan", Jolanda mutisi hiljaa itsekseen.
Pikku hiljaa porukka alkoi tehdä lähtöä alas talliin. Laskeuduin alas portaita Nillan kanssa jutellen ja sitten jatkoin tallista matkaani aittaan. Tuuli nappasi hiukseni ilmaan saman tien, kun astuin ulos talirakennuksesta.

Astuessani sisälle aittaan Pella ja Taiga tervehtivät minua hörähtämällä pehmeästi. Käväisin nopeasti silittämässä Taigaa, jonka jälkeen siirryin Pellan pariin. Se alkoi heti tuuppia päätään minua vasten.
"Lopetapa nyt", mutisin työntäessäni Pellaa kauemmas, "tänään mennäänkin maastoon isolla porukalla".
Harjasin Pellan reippain vedoin. Talvikarvaa ei ollut vielä niin paljon, eihän vielä ole ollut kunnolla pakkastakaan.
Harjauksen jälkeen puhdistin sen kaviot, joissa oli mutakokkareita. Lopuksi yritin vielä selvittää Pellan tuuheaa harjaa, joka sojotti lähes joka ilman suuntaan.
"Höppänä", silitin tamman turpaa ja suikkasin pienen suukon siihen.

Seuraavana olikin varusteiden vuoro. Käväisin nopeasti hakemassa Pellan suitset ja satulan.
Satulavyötä kiristäessäni Pella pullisteli ja sainkin hikoilla hieman, että sain vyön toiseen reikään. Kiristäsin sen vielä kunnolla ennen tunnin alkua.
Vilkaisin puuhasteluideni kesken kelloani, tunti alkaisi noin kymmenen minuutin kuluttua. Minun olisi parasta pitää kiirettä. Suitsin Pellan ja tarkistin vielä kaikki remmit.
Yhtäkkiä Anne ilmestyi aittaan. Tämä ojensi minulle räikeän heijastinliivin, jonka otin vastaan ja puin sen takkini päälle.
"Sä tulet sitten Pellan kanssa viimeisenä. Yritä pitää sillä kunnon vauhti, ettette jää jälkeen", Anne sanoi ennen kuin poistui aitasta.
"Hyvä on", mutisin ja maiskautin Pellan ulos aittakarsinasta. Se seurasi minua reippaasti ulos ja pysähtyi mielellään muiden hevosten luokse.
Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Muistin jo ulkoa monennessako reiässä jalustimia pidin, nyt laitoin kuitenkin hieman lyhyemmäksi.
"Ei muuta kun ratsaille!" Anne huudahti ratsastajille hyvän tuulisena ja nousi hevosensa selkään. Nousimme kaikki yhtä aikaa ratsaille. Jotkut tekivät vielä hienosäätöä jalustimiinsa satulasta käsin, mutta pian pääsimme aloittamaan tunnin.

Minun piti pidätellä Pellaa kunnolla, ettei tämä vain olisi rynnännyt ystäviensä perään, jotka saivat lähteä ennen sitä. Vasta, kun toiseksi viimeinen ratsukko lähti polulle, minä lähdin perässä. Koputtelin hellästi Pellan kylkiä herätelläkseni sitä. Se käveli reippaasti jonon häntänä kanssani.

Polku alkoi muuttua hieman vaikeakulkuiseksi ja Anne kehotti kaikkia nousemaan kevytistuntaan. Oli todella hauskan näköistä katsella viimeisenä miten takapuolet kohosivat yksitellen ilmaan. Hihitin Pellan selässä ja keskittymiseni herpaantui. Pyllähdin takaisin satulaan ja tamma kompuroi hieman.Nousin nopeasti takaisin kevytistuntaan.
"Sori muru", mutisin pahoitteluni. Nyt piti keskittyä.

Pella askelsi rauhallisesti ja varmasti muiden perässä tasaiselle tielle asti. Nostimme ravin. Oli mukava kuunnella miten tasaisesti hevosten kaviot kopisivat soraa vasten. Jokunen hevonen pärskyi aina välillä. Hymyilin iloisena pitkien palmikkojeni pomppiessa rinnallani,
Käännyttyämme hieman pienemmälle tielle nostimme laukan. Pella nautti laukasta täysin siemauksen, aivan kuten minäkin marraskuun kirpeän viiman pistellessä poskiani.

Kääntyessämme uudestaan pienelle metsäpolulle, lehdetön oksa tervehti minua heti ensimmäiseksi iskeytyessään poskeeni. Epäilemättä siihen jäi punainen rantu.

Loppu tunti menikin oksia väistellessä ja nauttiessa ihanasta maastotunnista.

Paljon kiitoksia tunnista Anne!

[Daniel]

Maastotunti 5.11.

i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/eppu001.jpg

Eppu. Eppueppueppu. Mikähän... Tuttu nimi. Oli mulla veikkaus mielessä, mutta ehkäpä oli paras kysyä. Pysäytin porkkanapäisen hoitajatytön, jonka nimeksi osasin yhdistää Fiian - ehkä. Mä olin huono muistamaan nimiä. Kasvot mä muistin, mutten välttämättä nimiä.
"Hei - Fiia?"
"Mmjoop?"
Okei, oli se Fiia, reagoi ainakin kyseisen nimen kuullessaan pysähtymällä ja kääntymällä kattomaan mua. Jes, yksi nimi lisää, jonka muistin ja jonka osasin yhdistää oikeaan henkilöön. Aloinpas olla ihan konkariseppeleläinen, hähää.
"Tiiäksä kuka on Eppu?" kysyin, ja Fiian pienestä pärskähdyksestä päättelin, että suunnilleen kuka tahansa täällä tiesi, kuka on Eppu. "Onko se se iso vaalee raudikko, joka tarhailee Topin kanssa?"
"Juu, se läsipää latviaano", Fiia hymyili. "Sukat jaloissa. Tallin pappamopo."
Touché! Toinen peräkkäin! Hitto, että mä olin kovassa vedossa. Kiitin Fiiaa ja läksin itsekseni vihellellen laittamaan vaaleaa samoiluamigoani kuntoon.

Eppu oli kiltti pieni (okei, suuri) hepo, josta arvelin monien pitävän. Komea kuin mikä ja fiksu herrasmies (ihan niin kuin minä siis, vai...?), mutkattoman oloinen tuttavuus ja kaikin puolin sellainen, että siihen oli helppo luottaa heti kättelyssä. Pian näkisin, millainen se oli ratsastaa. Vanha konkari kuulemma, ja sen siitä kyllä huomasi nopeasti. Mitä muuta?

Mukavahan se tuntui olevan. Me rymisteltiin ajoittain jossain umpipöheikössä, jossa olisi ollut käyttöä viidakkoveitselle. No ei nyt sentään, mutta joo, harvemmin sitä tuli oikeasti köröteltyä ihan niin pikkusilla polunpahasilla, joilla ratsastaessa sai pitää silmät auki, ettei puhkaissut niitä oksiin. Konkarihevonen tuntui välillä huokaavan itsekseen, kuin tuumaillen, että no hoh hoh, kaikkea sitä joutuu tekemään, kun vanhaksi elää. Vanha kunnon veikkonen kuljeskeli varmajalkaisuuden perikuvana ja mua vähän hymyilytti. Kyllä siinä oli se jokin, se opetushevosjujujuttu. Ihan varmasti siitä pidettiin, siitähän kerrassaan täytyi pitää! Kuka nyt vanhasta ketusta ei pitäisi?

Maastossa tuli köröteltyä kevyessä istunnassa, eikä siinä muuten mitään, mutta ai hitsiläinen, kun mun reidet oli etukäteen aivan tulessa murhatreenien ja - köh - heikonlaisen venyttelyn seurauksena! Hammasta piti purra, mutta ainakin mulla oli hampaat, joita purra, vaikka lätkää pelasinkin. Kyllä mä sitten pysyttelin kiltisti ylhäällä. Mulla oli jonoa perässä vahtimassa, että pysyin.

Tallissa mä huolehdin hevosesta niin tunnollisesti ja kunnollisesti kuin suinkin osasin. Mä kävin jalat tarkasti läpi, kuten faija oli mut ohjelmoinut tekemään. Pidä jalat kunnossa, hevonen kiittää ja kumartaa. Kyllä isi, pidän, isi, aina, isi. Ja Eppu kiitti mua olemalla kiltti ja kiva hoidettava. Lähtiessäni rapsutin sen lapaa reippaasti ja se puhahti. Taisi olla sen mielestä jo korkea aika saada olla rauhassa.

[Jenny]

Jennyferin Maksu

Hymähdin hiljaa ilmoitustaululle. Jälleen maastotunti ja saisin ratsukseni Raymondin. Olin kuullut ruunasta pelkkää hyvää ja toivonut salaa ratsastavani sillä. Nyt se tilaisuus siis koittaisi.
Raahasin Reinon harjapakin ja riimun hieman jännittyneenä Reinon karsinalle. Tiikerinkirjava ruuna kurkisti veikeästi ovelta. Hymyillen sipsutin sisälle karsinaan.

Kun heppa oli harjattu ja sen kaviot oli putsattu, astelin käytävälle. Olin kuullut, että kavioiden putsaaminen tuotti Reinon kanssa ongelmia, mutta ruuna oli käyttäytynyt yllättävän nätisti. Olin joutunut taistelemaan ikuisuuksia kavion nostamisen kanssa ja kun sain sen ylös, Reino vetikin sen sitten alas.
Palautin harjat ja palasin Reinon luo satulan kanssa. Liu'utin satulan Reinon selkään nopeasti. Juuri kun aioin hakea suitsia, huomasin Annen. Hän kiirehti luokseni sylissään neonkeltaisia heijastinliivejä.

"Sä et ole tainnut aiemmin Reinolla mennäkkään?"
Pudistin päätäni ja sanoin 'En'.
Anne nyökkäsi ja ohjeisti minua, miten Reinon kanssa toimitaan. Hän varoitti Reinon olevan jaloistaan hieman kömpelö. Ei ruuna minusta kömpelöltä vaikuttanut. Se vaikutti paljon sirommalta, kuin Alma. Ihana pieni Almakulta.. Nytkäytin päätäni tarkoituksenani nyökkäistä, kun Anne ojensi minulle kirkkaan heijastinliivin. Sitten hän kiiruhti katsomaan, miten Aksun uudella hoitajalla, Nillalla, menisi.
Suitsin Reinon nopeasti ja seurasin muita pihalle. Kirpeä syystuuli tervehti meitä heti kun astuimme ulos. Kunpa olisi laittanut jotain lämpimämpää päälle. Kiristin satulavyön huulta purien ja kapusin sitten Reinon selkään. Näkymät olivat melko samanlaiset kuin Almankin kanssa. En ollut matalalla, mutta en myöskään missään hirveän korkealla. Se oli juuri minulle sopiva pituus. Jalustimia ei tarvinnut säädellä paljoa, muutama sentti vain sinne ja tänne.

Lähdimme noin vajaan kymmenen minuutin kuluttua liikkeelle. Ratsastin Ansqun ja uuden Edi-ponin edessä. Minun oli pakko vilkaista taakseni, ihan vain tietääkseni millainen Edi oikein oli.
Saavuimme pian pienelle polulle lehtimetsään. Lehtimetsäksi sitä ei oikein voinut sanoa, sillä lehdet olivat tippuneet puista jo ajat sitten.

Polku johti kalliolle. Sammalet olivat päällystäneet sen kaikkialta. Anne muistutti kevyestä istunnasta. Nousin nopeasti kevyeeseen istuntaan.
Pian alkoikin jo tuntua jaloissa, kun täytyi jatkuvasti keventää. Kiertelimme pitkin metsiä ja ravasimme välillä. Eräs retken kohokohdista oli ehdottomasti se, kun laukkasimme lyhyen laukkapätkän. Kevyessä istunnassa tietysti, mutta se ei menoa hidastanut.

Jatkoimme matkaamme kapoisella polulla. Puiden lähes lehdettömät oksat osuivat jatkuvasti jonkun päähän. Silmälasit, jotka olivat onnekseni unohtuneet päähäni suojasivat silmiäni teräviltä oksilta.
Jatkoimme vielä ravaten ja laukkasimme hieman. Lopuksi siirryimme käyntiin. Monet kommentoivat tunnin olleen mukava. Olin täysin samaa mieltä.

Kiitokset kivasta tunnista, Anne!

[Mirri]

Maastoilua 5.11

Talli möllötti tyhjyyttään, kun minä saavuin paikalle, Tiia tamma odotti innokkaasti karsinassaan tunnille pääsyä. Kieltämättä, olin itsekin rauhallisen lenkin tarpeessa. Talutin Tiian käytävään ja aloitin puunaamisen. Ja miksikö olin aikaisessa. Olen sairaan hidas hoitamaan… enkä halua, että muut joutuvat odottamaan hevosen selässä, kun minä vielä satuloin ratsuani. No whatever, aijoin kumminkin nauttia tästä tunnista täysin siemauksin.

Talli täyttyi uhkaavasti ratsukoista, minua se ei sinänsä haitannut, olin ehkä muutenkin saanut nauttia liian monta tyhjästä tallista.

Annekin putkahti hyvissä ajoin tallille: - Terveppäterve kaikille, ulkona on sopivan kaltainen ratsastuskeli. Kaikki kääntyivät Annea kohden, mutta kukaan ei oikein tuntunut hahmottavan kenelle hän oli alunperinkään puhunut. Pirteähkö naikkonen jutteli Josefiinan ja Dänin kanssa niitä näitä ja jakoi ratsastajille heijastinliivejä + alkukommentteja. Jaakko katseli tuntilaisten touhuja vähän kauempaa.

Talutimme ratsumme peräkanaa tallipihaan ja nousimme avustuksella tai ilman, hevostemme selkään. Anne tuli katsomaan istuntaani:

- Kevyt istuntasi on aika korkealla, jos rymähdät alas ja osut satulakaareen voi tulla pahaakin jälkeä, ole vähän taaempana ja mene matalammalle… juuri noin ja ohjia kannattaa pitää löyhemmällä, etteivät ne kisko hevosen suuta, sen kavutessa ylös ylämäkeä.

- Selvä homma Anne, taisin jotenkin tajuta.

- Hyvä huikkaa jos tulee ongelmia tai kysyttävää… Menemme aluksi samaa reittiä kuin viime maastotunnilla… sitten käännytään pikku polulle ja sitten alkaa tulemaan ylämäkiä. Jos kaikien satulavyöt on tarkistettu ja jalustimet mitattu voimme lähteä!

Alkutunnista mulla oli kieltämättä pieniä ongelmia ylireippaan Tiian kanssa, se innostuu aina kun maisemassa näkyy vähän enempi puita ja polku, mitä pitkin mennään, yritin pitää ohjat sopivalla tuntumalla. Keltainen heijastin liivikin ärsytti minua. Se oli 2 kokoa minulle liian iso. se näytti pieneltä, mutta olikin säkki ylläni. Tämäkään ei kuitenkaan saanut pilata tuntiani.


Pian käännyimme pienemmälle polulle ja hevosten etenemisen helpottamiseksi nousimme kevyekseen istuntaan.

- Eikä sitten lasketa takapuolta satulaan, se loimi homma ei ole mikään vitsi!, huusi Anne.
Kaikki hihittelivät vitsille. Olihan se vitsi… ainakin minä toivoin niin?

Jalkani alkoivat olla makaronia nousun jälkeen, mutta maisema oli ihailtava, niin kuin myös helpotus satulaan laskeutumisesta. Liekkijärvi näkyi hiukan harmaiden puiden lomitse. Maisemaa ei jääty ihailemaan vaan matka jatkui entiseen malliin, tie leveni ja Anne kehotti meitä ottamaan tilan ja nostamaan haluamamme laukan. Parilla ratsukolla oli ongelmia laukannostossa, minä mukaan lukien.
Pelkkä pohkeen kosketus sai Tiian säntäämään raviin ja minut pidättämään ja nousihan se sieltä taistelun jälkeen.

Laukkapätkän jälkeen kävelimme hiukan kunnes tutut maisemat näkyivät. Saimme potkaista jalustimet jalasta ja antaa vapaat ohjat.

Anne oli jälleen vetänyt onnistuneen tunnin. Kiitti tunnista!

[Nilla]

Voi ei, mua hävettää että olin unohtanut tän aivan.. Eihän tarinani tule liian myöhään?

Maastotunti 5.11.

"Tänään olisi sitten se maastotunti", rupattelin Aksulle, kun kiinnitin riimunarun päitsiin ja talutin sen ulos tarhasta. Poika heilutteli päätään ja heilui muutenkin levottomasti. Yritin saada sen pysymään paikallaan, jotta saisin portin kiinni. Tarhaan oli näes jäänyt vielä muutamia poneja, jotka kiltisti odottivat hoitajiaan niitä hakemaan.
Taluttaessani ruunaa talliin, se rynni kokoajan edelle ja jouduin välillä pysähtymään kokonaan, että se tajusi kävellä nätisti. Talliin päästyäni Tiiaa harjaileva Mirri moikkasi mua, mä moikkasin takaisin ja jätin Aksun karsinaansa. Kävelin pikaisesti portaille ja niitä pitkin ylös kaappien luo. Vaihtaisin äkkiä ratsastuskengät ja ottaisin raipan ja kypärän, ennen kuin alkaisin laittaa Aksua. Oli ihan kiva mennä tunnille ja ratsastaa vaihteeksi ohjatusti, vaikka maastotunnit olivat ehkä leppoisampia kuin kouluväännöt.

Kengät vaihdettuani lukitsin kaapin oven ja palasin takaisin Aksun luo. Nyt ratsujaan puunaili jo useampikin tuntilainen, hoidokkini karsinaa vastapäätä seisoi Jennyfer, joka otti harjapakista esille kaviokoukun.
"Onko kiva mennä Reinolla?" mä kysyin.
"Joo kai, en mä ole sillä ennen mennytkään", tyttö sanoi.
Mä nyökkäsin vastaukseksi ja käännyin sitten avaamaan Aksun karsinanovea. Kurotin harjapakista kovan harjan ja harjasin karvan pinnalta pölyt ja purut pois. Laitoin kovan harjan pois ja harjasin myös pään, kampasin vähän ruunan takkuharjaa ja puhdistin kaviot. Sitten lähdinkin hakemaan Aksun varusteita satulahuoneesta.

Satulavyötä kiristäessäni Aksu oli luiminut minkä ehti ja näytteli hampaitaankin mielenosoituksellisesti. Kun laitoin sille suitsia, se tuuppi minua päällään ja samassa Anne kävi vähän juttelemassa kanssani. Päästäisiin Aksun kanssa menemään siinä keskiosassa, ettei se alkaisi pelleilemään itsekseen. Hyvä vain, pysyy poika sitten kurissa. Laitoin suitsien soljet kiinni ja nostin harjan pois otsapannan alta, jonka jälkeen Aksu olikin sitten valmis. Jätin karsinanoven hiukan raolleen kun painoin kypärän päähäni ja vedin ratsastushanskat käsiini. Vedin tuulitakkini päälle vielä Annen antaman neonkeltaisen heijastinliivin ja sen jälkeen olin valmis lähtemään.

Tallipihassa kaikki tuntilaiset nousivat selkään ja Anne kertoi pikaisesti järjestyksen, jossa lähtisimme maastoon. Kuten hän sanoikin, me päädyimme Aksun kanssa keskivaiheille. Maastoon lähdimme rauhallisesti käynnissä, pidin siinä vaiheessa vielä ohjia hiukan normaalia pidempinä. Maastoreitille päästyämme kuitenkin kiristin ne kunnolliselle tuntumalle. Aksu vääntelehti vähän ja käveli tosi laiskasti eteen, joten käytin pohkeita ja ääntä saadakseni sitä paremmin liikkeelle.
Anne johdatti meidät miltei heti pienelle metsäpolulle, jossa Aksu yritti väistellä joka ikistä kantoa ja vesilätäkköä. Välillä se teki pienen, oudon loikan joidenkin juurien yli. Heilahdin satulassa kummallisesti, jonka seurauksena naurahdin vähän.
"Senkin hölmöläinen", sanoin Aksulle ja yritin pitää sen kurissa.
Ylämäissä otettiin kevyttä istuntaa ja ratsuni kanssa se osoittautui tosi helpoksi. Aksu alkoi pikkuhiljaa käyttäytyä ja kulkikin lopulta tosi nätisti, totteli apujakin melko helposti ja lopetti vääntelehtimisensä kokonaan.

Alas tielle laskeuduttuamme Anne otti jonon kärjessä ravia ja perässä kaikki tekivät samoin. En ehtinyt antaa edes pohkeita, ennen kuin ruuna jo kiihdytti nopeasti pysyäkseen edellä menevän kannoilla. Jouduin pidättelemään sitä vähän, ettemme olisi aivan toisessa ponissa kiinni
Pian käännyimme taas pienemmälle tielle, jossa otettiin vähän laukkaa. Kevyessä istunnassa Aksun laukka tuntui hassulta ja takamukseni osui välillä satulaan. Poni tuntui laiskalta ja kannustin sitä vähän pohkeilla, kun nyt laukassa se ei sitten tuntunutkaan enää pysyvän edellä menevän perässä. Kun taas käänsimme metsäpolulle, siellä alkoi olla paljon oksia. Tiellä sai mutkitella oikein tosissaan, ellei halunnut, että oksat raapivat jatkuvasti kypärän pintaa.

Tien lopulta levetessä nostimme jälleen hetkeksi laukkaa, jonka jälkeen siirryttiin käyntiin. Annen ohjeiden mukaisesti annoin Aksulle vähän pidempiä ohjia, sillä se alkoi tuntua loppua kohden rennommalta, kuin alussa.
Tallipihaan päästessämme kaikki laskeutuivat selästä, veimme ratsumme talliin ja juttelin Jennyferin kanssa vielä hetken tunnista. Sen jälkeen heitin heipat kaikille ja lähdin odottelemaan kyytiäni parkkipaikalle.

Kiitos tosi mukavasta tunnista Annelle! (:

[Jeccu]

Sori kauheasti, kuten tiedät niin mua ei ole inspannut kirjoittaa, mutta nyt otin itseäni niskasta ja maksan kaikki rästit!

---

Oksien väistelyä


“Voi Riina kiltti, käyttäydy, jooko”, huokailin tammalle.
Neiti näykki ilmaa ja uhkaili kiristäessäni satulavyötä pari pykälää. Eipähän se minua vielä häirinnyt, mutta onneksi tamma ei ollut tuntihevonen. Uusimmilla ratsastajilla, eli aloittelijoilla, ei olisi kovinkaan hauskaa kun satuloisivat tammaa. Enkä uskoisi, että Riina-neiti päästäisi uudet harjaajat ja varustavat vähällä.

Annen maastotunti oli aluillaan. Kaikki liittyneet harjailivat ratsujaan tallissa, ja onneksi olin saanut tutun Riinan alleni täksi tunniksi. Danielkin oli liittynyt ja touhuili Epun karsinassa, enkä voinut siksi jutella miehelle. En edes tiennyt halusinko; mitä kaikkea viisasta päähänpistoa miehellä mahtoi olla?
“Moi Jeccu!” Anne sanoi hätkäyttäen minut aatoksistani.
Nainen seisoi hymyillen karsinan ovella ja laittoi maahan heijastinliivin.
“Moi!”
Tuskailin suitsien kanssa. Tamma oli päättänyt nostaa päänsä korkealle ja leikkiä kirahvia, mikä oli todella hauskaa, sillä olin niin lyhyt. Kun olin saanut kuolaimet tamman suuhun koitin saada korvat niskaremmin taa, mutta eihän se millään onnistunut, kun kuolaimet aina sattuivat tipahtamaan suusta.
Neiti alkoi väistellä käsiäni kun koitin kietoa ne tamman pään ympärille.
“Mä hyppäsin eilen Riinalla, joten nyt on hyvä vetää tällainen palauttelevampi maasto. Ainakin hepalle, ite kyllä joudut töihin.”
“Voi apua”, virnistin ja sain vihdoin suitset tamman päähän.

Kun olimme valmiita Riinan kanssa talutin tamman pihalle. Heijastinliivi oli edelleen hieman huonosti päälläni, mutta pihalla laitoin huppuni paremmin ja liivin kunnolla ylleni. Kiristin tuon jälkeen satulavyötä vielä hiukan ennen kuin laskin jalustimet ja hyppäsin selkään.

Anne kertoi meille järjestyksen. Minä ja Riina olisimme Carkin ja Leevin sekä Mirrin ja Tiian välissä. Pyllistelisin siis useasti Mirrille ja toivoin ettei se haittaisi neitiä. Ihan uudelle tuttavuudelle saattoi olla hieman noloa pyllistellä.

Siinä me aloitimme kulkumme. Kävelimme kaikki pitkin ohjin tietä pitkin ja rennosti istuimme alas satulaan. Siirryimme leveältä hiekkatieltä lähes heti pienelle polulle metsään. Se näytti oikein kiehtovalta.
“Sori Mirri, mä joudun aina välillä pyllistelemään sulle, mutta ei kai se haittaa?” totesin virnistäen nuorehkolle tytölle joka katseli minua hieman hämillään.
“Aajoo, ei se haittaa. Mä jo hetken ajattelin että mitä, mutta joo. Ei se haittaa yhtään!” Mirri naurahti virnistäen.

“Muistakaa kevyt istunta ylämäissä!” Anne huudahti kärjestä ja katseli taaksepäin, ihan kääntyneenä Toivon satulassa.
Nyökkäsin itsekseni ja nousin kevyeeseen istuntaan, sillä ylämäki alkoi. Polku oli hieman haastava, sillä se oli täynnä kantoja ja kaikkea sellaista, mihin hevoset kompastuivat helposti. Suuri, kömpelö Riina-tyttö kompuroi aina välillä mihin milloinkin, mutta ei se minua häirinnyt. Taas hetken päästä tamma käveli ihan tavallisesti enkä minä kaatuillut tamman niskaa vasten.
Pian olimme ulkona metsästä. Monet olivat valitelleet että oli rankkaa seistä kevyessä istunnassa pitkään, mutta vaikuttivat oikein tyytyväisiltä päästessään nojaamaan taaksepäin alamäessä. Riinan selässä oli varma istua - vaikka hevonen kompuroikin aina välillä oli sillä hyvä tahti eikä se varmasti menisi nurin. Tielle päästyämme nostimme ravin. Annoin Riinan lonksutella eteenpäin Leevin perässä, ja tyytyväisenä se porhalsi eteenpäin.

Anne käänsi Toivon pienemmälle tielle ja pidätteli hieman ratsuaan.
“Nostetaan laukka! Muistakaa kevyt istunta täällä maastossa ja mennään sitten lujaa! Mua ei ohiteta!” Anne huudahti ja antoi pyöreävatsaiselle suomenhevoselle laukkapohkeita.
Tein puolipidätteen ennen kuin nousin kevyeeseen istuntaan ja pyllistelin takana olevalle Mirrille. Riina ampaisi laukkaan heti mahdollisuuden saatuaan. Hymyilin ja lyhensin ohjia hieman saadakseni tuntuman tamman suuhun. Hevonen vaikutti onnelliselta päästessään metsään juoksemaan. Se puuskutteli ja huohotteli hetken, muttei antanut sen vaikuttaa juoksuun. Istuin kädet pujotettuna Riinan harjaan, onnellinen virne kasvoillani.
Tämä se oli ihanaa. Elämää.

Anne käänsi taas metsäpolulle ja koko jono seurasi häntä. Hidastimme siellä raviin mutta oli pakko alkaa kävellä. Oksat riippuivat alhaalla ja niitä oli pakko väistellä - itse kun en halunnut sellaisen osuvan silmääni. Päästin ohjat hetkeksi ja otin oksista otteen, siirsin ne takana olevalle Mirrille ja jatkoimme näin matkaan. Mirri hihitteli hieman takanani ja vaikutti tyytyväiseltä, kun ei tarvinnut huolehtia oksista. Tiia oli saanut astella vaikka kuinka kauan turpa liimattuna Riinan häntään, ilman että tammani oli sanonut mitään. Tiian ja heidän takanaan tulevalla Vennalla oli jokunen metri välimatkaa.
Oli pakko ottaa taas ote ohjista ja käännellä tamma johonkin toisaalle kuin suoraan Leevin peppuun. Tuttu ja turvallinen Leevi asteli omaa reittiään ja me Riinan kanssa astelimme hieman helpompaa tietä. Anne oli käskenyt niin.

Hetken aikaa jouduin tapella Riinan kanssa, ennen kuin sain sen kävelemään juuri siihen suuntaan kuin halusin. Kypäräni juuttui hetkeksi otsaan ja kun se paksu keppi irtosi sieltä, sai Riina hepulin. Se säikähti ääntä joka siitä kantautui ja loikkasi eteenpäin, mutta minä onneksi pysyin selässä, enkä voinut muuta kuin nauraa.
“Mitäs johdatat mut sinne ja sitten pelästyt!” virnistin hevoselle ja vedin ohjasta saadakseni sen kävelemään sinne, mihin halusin.

Metsässä oli hivenen harmaata. Taivas ei kunnolla näkynyt kun puitten latvat peittivät sen. Oksien välistä kuitenkin näkyi vilaus harmaahkosta taivaasta. Miksi kaikki piti olla niin harmaata ja usvaista? Polku muuttui leveähköksi metsätieksi, jossa nostimme ravin. Riina lonksutteli Leevin pepussa oikein tyytyväisenä ennen kuin Leevi ärähti; “tytöt loitolle!” virneellä pukin. Tuon jälkeen oli pakko hieman hidastella Riinaa ettei sama sitten sattuisi taas, enhän minä kuitenkaan halunnut väkivaltaa meidän leppoisalle maastoreissulle.
Carkki vain naurahti ja ärähti “noh!” sanan Leevilleen. Eikä se minua haitannut että Riina oli saanut opikseen; kaikki eivät vain tykänneet että muut kävelivät niin lähellä. Tiiakin oli jäänyt hieman taaksemme ja olimme kaikki koko jonossa saaneet välimatkaa edessä kulkevaan ratsuun.
“Kevyt istunta! Jos joku pyllähtää satulaan, saa se rangaistuksen palattuamme tallille! Rangaistus on märkien loimien virittämistä kuivumaan!” Anne huudahti edestä.

Pidin siis selvänä, että istuin kevyessä istunnassa. Kävelimme taas jonkin matkaa, sillä ylämäki oli rankka. Ei siinä olisi voinut ravata. Riina ponnisteli kavutakseen mäen ylös, ja huipulla se pärskähti. Metsätie muuttui vielä leveämmäksi ja otimme siinä viimeisen laukkapätkän. Se oli ihanaa.

Kävelimme takaisinpäin tallille.
“Jos hevonen tuntuu rennolta saa sille antaa puolipitkät ohjat. Mutta jos se säpsyy, ottakaa tiukka ohjastuntuma!”
Riina ainakin asteli rennosti tietä pitkin, joten päätin antaa tammalle hieman ohjaa. Se laski päätään ja käveli Leevin perässä kotiin.

Olipa tämäkin reissu ollut mukava. En malttanut odottaa, kunnes olisimme taas saaneet ottaa tämän uusiksi. Ehkä seuraavalla kerralla maassa olisi lunta?

Kiitos kivasta tunnista, Anne!

[Loviisa]

MAKSU

”Jes, jes, jes! Mä sain Vennan!” iloitsin itsekseni.
Tiesin missä Venna asusti, sillä sen karsinan oli Pampulan ja Siirin vieressä.
Kävelin Vennan karsinan luo.
”Voi miten söpö sä oot!” huokaisin.
Welsh-tamma katsoi minua silmät pullollaan, sen ilmeestä pystyi jo arvaamaan mitä se ajatteli. ”Sä et sitten muhun koske!”
Avasin karsinan oven ja pujahdin sisään. Silitin sitä kaulalle ja se hyppäsi heti sivumalle.
Otin karsinan ulkopuolelta riimunnarun ja päätin sitoa ponin kiinni, jotta saisin sen harjattua.
Otin harjapakista pölyharjan ja annoin ensiksi Vennan haistella sitä, sitten aloitin harjaamaan. Ensiksi se osoitti mieltään, mutta hetken kuluttua se rauhoittui.

Putsasin kaviot ja lähdin sitten hakemaan Vennan varusteita. Sillä oli omassa naulakossaan hienot suitset, otin myös satulan joka näytti uudelta.
Menin takaisin Vennan luo ja aloin laittamaan satulaa sen selkään. Se liikkui kokoajan, joten satulan laitto oli vaikeaa.
Samalla Anne tuli antamaan liikenneliiviä, hän myös auttoi minua pitämällä Vennaa paikoillaan. Sain laitettua satulan Vennan selkään ja kiristin satulavyötä. Venna pullisteli hirveästi enkä millään meinannut saada satulavyötä tarpeeksi kireälle.
”Venna, nyt lopetat!” se ihmetteli hetken sanojani ja unohti pullistella, joten vedin nopeasti vyön sopivan kireälle.
Kun olin aloin laittamaan suitsia ponskulle. Se otti hyvin kuolaimet ja loput saikin laitettua aika helposti.
”Hyvä Venna!” kehuin sitä.

Odotimme loppuja tallipihalla, Venna oli jo rauhoittunut. Kun kaikki olivat paikalla, nousimme selkään ja lähimme käynnissä pikku polkua pitkin metsään. Vennna tuntui aivan erillaiselta kuin Pampu.
Anne kehotti meitä nousemaan ylämäisissä kevyeenistuntaan. Ja niin teimme. Polku oli aika haastava mennä, mutta Venna meni hyvin. Kun tulimme tielle, aloimme ravata keventäen. Vennan lähti kuuliaisesti raviin.
Sitten Anne käänsi Toivon pikkutielle ja nosti sillä laukan. Seurasimme perässä. Vennan laukka oli ihanaa. Pohkeeni olivat tulessa kevyen istunnan ansiosta.
Polulla oli paljon sammalta ja oksat roikkuivat alhaalla. Niitä piti ainakin varoa.
Seuraavaksi tuli polku, jolla otimme taas ravia. Anne komensi kaikki kevyeen istuntaan ja se joka ei olisi joutuisi laittamaan märkiä vilttejä kuivumaan. Sitä en ainakaan halunnut tehdä joten pakotin pohkeeni nousemaan. Venna oli edelleen mennyt hyvin, kaikki oikeastaan menivät hienosti.
Lopuksi otimme vielä laukkaa, Vennan kanssa oli ollut tosi kiva maastotunti. Se tosiaan oli ihana, vaikka välillä saattoikin olla hiukan rasittava.
Loppumatkan tallille menimme käyntiä, yhdessä jutellessa matka meni tosi nopeaa.


Kiitos Annelle hauskasta tunnista! (: