1.10. Maastotunti

[Anne]

Tervetuloa reippaalle syksyiselle maastotunnille 1.10. klo 10-11.30! Mukaan ovat tervetulleita hoitajat ja yks.omistajat, mukaan mahtuu 10 ratsukkoa.

Tunnin teemana siis reippaus!

Kolmesta suoritetusta maastotunnista saa maasto-merkin (merkki tulossa)!

Lovvu - Pampu
Sara - Bonsku
Daniel - Laila
Jennyfer - Alma
Elle - Pella
Ansqu - Reino

Pomppasin jakkaran päältä korkean Riinan selkään. Kuten aina ennenkin tunsin itseni lyhytjalkaiseksi tontuksi suuren tamman selässä. Onneksi tamma oli kuitenkin herkkä avuille, joten yhteistyömme sujui usein hyvin kokojen yhteensopimattomuudesta huolimatta.

Jennyferkin oli päässyt Alman selkään ja yritti tuskaisesti kiristää pullistelevan tamman satulavyötä. Syksyn alkeiskurssilainen oli saanut jo hieman lisää ratsastuskokemusta ja oli valmis mukaan maastoon. Varsinkin, kun alla oli luotettava Alma. Myös toinen alkeiskurssilta hoitajaksi siirtynyt maastoonlähtevä, Ansqu, oli jo hoitohevosensa selässä. Onneksi Reinokin oli maastovarmaa tyyppiä.

Katselin, kun Daniel sääti jalustimia niskojaan nakkelevan Lailan selässä. Poika (tai mies oikeastaan) oli minulle entuudestaan tuttu Mallaspurosta ja siksi olinkin valinnut kokeneen hevosten käsittelijän Topin hoitajaksi. Maastoon olin laittanut hänet Lailan selkään luottavaisin mielin. Lailalla oli maastoiltu todella vähän. Säikky hevonen kävi usein edistyneemmillä aikuisten tunneilla. Aikuiset harvemmin halusivat maastoilla: näillä tuntihinnoilla moni halusi saada tiukkaa opetusta ja rääkkiä kentällä, mikä nyt oli aivan ymmärrettävää. Arkana ja suurena hevosta Lailaa ei voinut ottaa mukaan junnujen rennoille maastoretkille, eikä hevosella ollut ollut aktiivista hoitajaakaan, joka olisi sitä maastoiluttanut. Nyt olikin oiva tilaisuus tutustuttaa hevosta tallia ympäröiviin monipuolisiin maastoihin.

- Daniel, anna Lailan rauhassa tutkia ympäristöä, se voi olla todella säpsy. Tiivis istunta ja valmiina ottamaan ohjilla kiinni, kuitenkin, neuvoin.

Poika nyökkäsi virnistäen ja mutisi jotain ’jes määm’-tyylistä.

Joukossa oli myös toinen säpsähtelijä: Bonnie. Sara oli jo ehtinyt tulla tutuksi sponsoriponinsa kanssa, joten en ollut niinkään huolissani.

- Sara, jätä raippa pois matkasta. Bonskussa riittää kuitenkin liikettä ja et turhaa huido sillä matkalla.

Sara nakkasi raipan aitan kulmille. Aloin järjestämään riviä taakseni.

- Otetaan ensin Alma. Sitten Bonnie, Laila, Pella, Pampula ja Reino viimeiseksi.

- Pidä, Elle, reipas väli Lailaan, se saattaa antaa kaviosta Pellalle, jos menette liian lähelle. Ja sitten lähdetään. Otetaan ohjat ja reipas käynti heti alkuun. Tämän maaston tarkoituksena on avata hevosten lihaksia. Käynti pitkäksi, antakaa pohkeita takajalkojen tahdissa. Tai siis siinä tahdissa kuin haluatte hevosten takajalkojen liikkuvan.

Kävelimme kirkkaalta pihalta maneesin ohi varjoisaan kuusimetsään. Hevoset pärskivät. Ilma oli poikkeuksellisen lämmin, ja moni oli jättänyt takin tallille. Varjo hieman viilensi ja ratsastaminen metsässä oli oikein mukavaa.

Mietin, miten Loviisa pärjäisi mukana joukossa, mutta totesin, että olihan hän ollut jo todella monella maastoretkellä pienen Pampulan kanssa ja osasi kyllä pitää ponilla vauhtia yllä.

- Ravia, reipasta sellaista! huudahdin ja annoin Riinalle pohkeita. Hevonen siirtyi pitkään ja pompottavaan raviin. Annoin sille ohjaa ja Riina hakeutuikin hyvin alas.

Tarkistin vielä, että Jennyfer pysyi mukana. Tyttö oli tarrannut varmuuden vuoksi Alman tuuheasta harjasta kiinni ja hymyili urheasti.

- Ansqu, onko kaikki ok siellä perällä?!

Kuului kimeä ’joo’ ja jatkoimme matkaa.

Ravasimme pitkän pätkän, kunnes tulimme peltoa kiertävälle tielle ja siirsimme hevoset käyntiin. Auto ohitti meidät ja pysähdyimme, koska se ei osoittanut mitään hidastamisen merkkejä. Bonnie ja Laila pyörivät hermostuneesti paikoillaan, mutta molemmat ratsastajat antoivat onneksi hevosilleen ohjaa, jotta nämä saivat vapaasti katsoa, mitä tapahtui.

Käännyimme pian pellon läpi vievälle polulle, joka johtaisi laukkasuoralle.

- Hevoset tietävät, että kohta laukataan. Ottakaa siis kunnolla ohjat, etteivät ne pääse tekemään ilopukkeja. Laukataan kevyessä istunnassa. Jos jollekin tulee hätä, sanokaa heti seis.

Pehmeä, hyväpohjainen laukkasuora avautui edessämme ja nostin laukan. Riina ampaisi isoon laukkaan ja muu porukka seurasi perässä.

- Kevyt istunta ja kantapäät tiukasti alas! huusin. Laukkasimme koko suoran ja sitten käskin ratsukkojen siirtyvän raviin.
-
- Jatketaan reippaalla ravilla. Tämä seuraava polku on vähän muhkurainen, joten antakaa reippaasti hevoselle ohjaa ja tilaa työskennellä.

Ravasimme metsän läpi ja tulimme taas tielle. Tien varressa oli pieni rintamaiestalo, jonka pihapiirissä haukkui koira. Laila elehti dramaattisesti ja myös Pampula sai pienoisen kohtauksen ja hyppi pienesti pystyyn.

- Jatketaan hetki käynnissä ja otetaan vielä pätkä ravia ennen kesantopeltoa.

Ravipätkän jälkeen saavuimme kesannolle. Oikeastaan pelto oli muokkaantunut jo vuosien kuluessa tasaiseksi, kun sillä oli ratsastettu niin paljon. Olihan pelto sateen jälkeen mutainen, mutta kuivilla ilmoilla pohja oli möyhevää ja vain pienen, epämääräisen kasvillisuuden peitossa.
- Täällä on sitten parin viikon päästä hubertuksen laukkakisat. Otetaan nytkin laukkaa, mutta mennään rinnakkain ryhmissä. Jennyfer, Sara ja Daniel voivat mennä ensin. Menkää rinta rinnan. Harjasta kiinni, jos siltä tuntuu.

Hevoset ampaisivat laukkaan ja ainakin Jennyferin vauhti yllätti. Onneksi tyttö pääsi pian tasapainoon ja sai nauttia kiitolaukan tasaisuudesta. Seuraavassa ryhmässä lähtivät Loviisa ja Elle. Poneille vauhti oli rauhallisempi. Riina oli jo kärsimätön, mutta oli innoissaan kun pääsi vihdoin Reinon kanssa matkaan. Sain pidettyä vauhdin sopivana ja Ansqu tuli Reinollaan vierelläni.

Loppumatkan tallille jatkoimme reippaalla ravilla. Hevoset, ja myös ratsastajat, alkoivat hiota ja kaikki vaikuttivat nääntyneiltä ja onnellisilta, kun vihdoin saavuimme takaisin tallille. Seurasi hevosten pesua miltei kesäisellä pihalla. Ja limuautomaatti oli kovassa käytössä.

[Ansqu]

Maastotunti 2.10.

Olin ajoissa saapunut tallille, mukana ainakin miljoona perhosta vatsassa. Minua jännitti ihan hirveästi, koska minulla oli maastotunti tänään. Onneksi sain ratsastaa Reinopullapalleroisella. Sillä uskalsin ratsastaa missä vain.

Katsoin kelloa. Se näytti olevan jo sen verran, että kannatti mennä satuloimaan jos meinasi ennättää tunnille.

Avasin karsinan oven. Reino oli seisoskellut siellä puoliunessa, kunnes havahti tulooni.
"Moikka Reino" juttelin sille samalla, kun menin karsinaan. Harjan otettuani aloin harjata tomerasti.

Olin harjannut Reinon, ja puhdistanut siltä kaviotkin. Muut hoitajat olivat tulleet varustamaan ratsujansa vasta nyt, sillä olin varannut tarpeeksi aikaa Reinon kavioiden puhdistamiseen.
Satulan ja suitset haettuani varustin Reinokaisen.

"Ootteks te jo valmiita?" Loviisa kysyi.
"Kohta puoliin" vinkkasin.

Kun kaikki olivat valmiita, menimme jonossa tallin pihalle. Nousimme kaikki selkään. Huomasin Jennyn punaiset kasvot, kun hän yritti kiristää Alman satulavyötä.

Pian lähdimme kävellen. Ratsastin viimeisenä. Nautin Reinon pehmeästä käynnistä ja katselin syksyn värjäämiä puita.

Nostimme ravin. Hevoset ravasivat reippaasti tietä pitkin. Kuului muutaman pärskähdys, sillä osa hevosista oli alkanut jo lämmetä.

"Ansqu, onko kaikki ok siellä perällä?" Anne kysyi minulta.
"Joo" vastasin. Ravasimme vielä hetken.

Saavuimme pellolle vievälle polulle. Hevoset alkoivat jo innostua, kun näkivät laukkasuoran. Näin, kun Riina lähti nelistämään pellon poikki. Muut ratsukot seurasivat perässä. Laukkaaminen pellolla oli hurjaa, mutta tosi kivaa. Silmistäni valui ihan vesi.

Laukan jälkeen hevoset olivat rauhoittuneet ja ravasimme reippaasti metsän läpi. Polku oli hieman muhkurainen.

Saavuimme tielle. Tien varrella oli talo, jonka pihalla oli haukkuva koira. Pampula ja Laila alkoivat hermostua. Kävelimme vielä vähän aikaa, kunnes nostimme jälleen ravin.

Eteemme avautui pelto. Anne kertoi, että voimme laukata ryhmissä. Ensimmäisenä lähtivät Jennyfer, Sara ja Daniel. Minua alkoi jännittää, kun näin heidän nelistävän.

Ponien jälkeen minä ja Anne lähdimme. Oli ihanaa laukata niin hyvällä pellolla. Riina ja Anne olivat vähän edellämme, mutta Reino sai heidät nopeasti kiinni. Se ei aikonut jäädä jälkeen.

Laukkaamisen jälkeen ravasimme loppumatkan tallille. Olin todella hikinen. Hevoset olivat rauhallisempia kuin maastoon lähdettäessä.

Tallin piha täyttyi väsyneistä hevosista ja punaposkisista ratsastajista. Kaikilla näytti olevan hiki. Varusteet otettuamme pesimme hevoset haalelalla vedellä. Sen jälkeen kaikki hakivat itselleen juotavaa, ja menivät oleskelutilaan juttelemaan innoissaan päättyneestä maastotunnista.

Kiitti Anne aivan mahtavasta tunnista!

Ja tuossa vielä aiheeseen liittyvä kuva --> i51.tinypic.com/mkcbpl.jpg ja älkää välittäkö ihmisten naamoista ja jalustinkin näytti puuttuvan toiselta.

PS. Kiitos Daniel! ja Annelle myös kiitos hienosta merkistä

Merkki erityisen syksyisestä suorituksesta ansaittu:
=) Anne

[Daniel]

Waude, ihan tosi hieno kuva Ansqulta! Ihanaa menemisen meininkiä ja pirteät, raikkaan syksyiset värit.

---

Maastotunti 1. lokakuuta

Laila. Mä en voinut olla virnistämättä katsoessani listaa. Laila oli nimi, josta mulle tule aina mieleen vain yläasteen luokanohjaaja Laila Hirvasmäki, jota myös Hirveksi kutsuttiin. Pitkä, laiha ja kuiva nainen, jota oli siunattu ihan naurettavan lyhyellä pinnalla. Hitto, sen tunnilla ei tarvinnut juuri kissaakaan sanoa, ennen kuin päätyi ulos luokasta. Mä toivoin todella, ettei mun ratsuni olisi ihan yhtä huumorintajutonta sorttia.

"Millanen toi Laila on?" kysäisin laiskasti viereeni listaa tuijottelemaan saapuneelta, mua rutkasti nuoremmalta tytsältä, joka ihan hätkähti, kun tajusi mun osoittavan sanani sille.
"Laila? Se on iso... ja kimo, aika säikky. Herkkis... mä en ole koskaan mennyt sillä", tyttö vastasti ja puri vähän huultaan. "Mutta se on kuulemma aika haastava, tai siis, sillä ei kyllä ainakaan mene kovin monet, se käy vaan edistyneempien tunneilla."
"Ok. Tiiätkö sä, missä sen karsina on?"
"Joo... se on tossa ihan... tossa noin", tyttö viittilöi ratsuni karsinan suuntaan.
"Thänks."

Mua odotti suuri, tumma kimo, joka oli litistäytynyt ihan karsinansa nurkkaan. Eipähän ollut ulkomuodossa valittamista, näpsäkkä ja nätti hevonen ja kuulemma säpäkkä tyyppi. Avasin karsinan oven ja astelin kaikessa rauhassa tamman luokse. Se ei mitä ilmeisimminkään ollut ilkeä, vaan enemmänkin arka ja hieman epäluuloinen uuden tuttavansa suhteen. Mua ei hevosen arkuus haitannut, olkoot vaan ujopiimä. Kyllä mä sen kanssa toimeen tulisin - niinhän mulla oli tapana tehdä naisen kuin naisen kanssa... oli jalkoja sitten kaksi tai neljä. Heh.

Harjailin ja varustin tamman turhia viivyttelemättä. En ollut ihan varma siitä, kuinka tällä tallilla meneteltiin - sainko viedä hevosen kentälle omia aikojani vai pitikö minun odottaa jotakin yleistä käskyä? Mentiinkö maastoreissun alussa kentälle lainkaan? Kuullessani käytävältä kavioiden kopinaa ja nähdessäni, kuinka ratsastustamineisiinsa tälläytyneet tytöt taluttivat ohitseni varustettuja ratsujaan päättelin, että heidäin täytyi olla lähdössä maastoon myös. Hyvä, voisin seurata heitä, mutta varmistettakoon asia ensin.
"Oottekste lähössä kans maastoon?" huikkasin tyttöjen perään.
"Joo", kajahti reipas vastaus toisen tytön suusta.
"Aa, oke, eli mä voin kans varmaan tulla tän kanssa ulos?"
"Tietty sä voit."
Kuulin kyllä kummastelevan äänensävyn, mutta mitäpä mä siitä piittaamaan. Mä olin uusi täällä ja mulla oli oikeus tehdä typerämpiäkin kysymyksiä. Mitä sitten, jos joku pikkuflikka pitäisi mua ihan idioottina? Niinpä. Ei mitään sitten.

"Moikka Daniel! Tuo se Laila vaan kaartoon tänne muiden kanssa", tervehti ja kehotti mua päivän ensimmäinen tuttu naama, Anne.
"Jees", hymähdin ja tein työtä käskettyää vilkuillen uteliaana Annen käsipuolessa seisovaa tammaa. Suuri ja hyvännäköinen hevonen se oli, ja takuulla olin nähnyt senkin vuoden mittaan PKK-cupin kisoissa. Mikä se nyt oli... Spirit jotakin.

En jäänyt mietiskelemään suuren raudikkotamman nimeä sen pidemmäksi aikaa, vaan käännyin oman ratsuni puoleen. Laskin jalustimet ja kiristin vyötä, ennen kuin kapusin vaivatta kookkaan puoliveritamman selkään. Mä en ehkä ollut maailman pisin mies, mutta jouduin mä silti pidentelemään jalustimia parin reiän verran saadakseni niistä kelpo kapineet maastolenkkiä silmällä pitäen. Anne mainitsi mulle Lailan säpsyilymahdollisuudesta. Ougidougi, kyllä tää poika haltsaa. Tekee ainaski parhaansa.

Satuin vilkasemaan muita matkaan lähteviä ratsukoita ja bongasin pienen shettistamman selästä samaisen tytön, jonka kanssa mä olin vaihtanut muutaman sanan hevoslistan äärellä. Sitten oli veikeännäköisen kimoponi, läiskikäs kaveri, jytky pohjoisruotsalaista erehdyttävästi muistuttava tamma ja karvainen pikkuponi, jonka olisin voinut veikata olevan russi. Sekalainen seurakunta.

Meidän karvajalka-armeijamme lähti liikekannalle. Mulla ei ollut mitään valittamista Laila-ratsuni kyydissä. Se oli vähän sen oloinen kaveri, että tahtoi kyllä miellyttää, mutta tarvitsi vähän rajoja vilkkaalle mielikuvitukselleen. Herättelin tammaa kuuntelemaan enemmän mua ja vähemmän omia päähänpistojaan, ja huomasin miltei välittömästi pitäväni hevosesta. Anne oli tosissaan tiennyt, mitä oli tehnyt, kun oli pistänyt hauskan häslän mun ratsastettavaksi.

Mä keskityin enemmän hevoseeni kuin maisemiin. Okei, oltiin maastossa ja moni olisi varmasti vaan nauttinut letkeästä meiningistä. Mun oli kuitenkin ihan pakko vähän kokeilla, millainen peli mulla olikaan istuinluideni alla. Erittäin kuuliainen, erittäin herkkä, erittäin hieno, muttei takuulla helppo. Loppuviimeksi ihan simppeli. Hieno hevonen, joka ajatteli paljon itse, olisi Keinäsen Petri, Mallaspuron valmentajavieras, varmaankin sanonut.

Ei Laila tuntunut mahdottoman säikyltä. Utelias se kyllä oli ympäristönsä suhteen, enkä mä voinut sitä siitä moittia. Siitä tuli mieleen vähän sellainen kaupunkilaistyttö, joka oli yhtäkkiä tuotu asfalttiviidakosta keskelle metsää. Poniparka, mahtoi olla kurjaa, jos hurjin asia elämässä oli kuvitteellinen karhu pusikossa. No, ei se kyllä mörköjä juuri nähnyt. Se oli ajoittain oikeinkin rento, ja niinä hetkinä erittäin miellyttävä ratsastettava.

"No voehan mölisevä peltilehemä, eksää oo ennen autoa nähny? Dorka hevonen", huokaisin ratsulleni hiljaa, kun ohitse ajava auto sai sen tepakoimaan hermostuneena. "Ja mä kun luulin, että sä oot kaupunkilaisprinsessa ensimmäistä kertaa metsässä. Taidatki olla vaan puhtaasti tynnyrissä kasvanut."
Laila heilautti korviaan mun suuntaan ja pureskeli kuolaintaan pienesti. Auto sai mennä ohi. Muodon vuoksi piti vähän toljotella ja säpsähtää, kun auton renkaista ropsahti pikkukiviä arvon leidin jalkojen juureen. Fiksu tamma, kun ei tehnyt mitään sen suurempaa numeroa tilanteesta. Rapsutin tummaa harjanjuurta ja hymähdin.

"Hevoset tietävät, että kohta laukataan."
Hmph, joopa joo, ei tiennyt ainakaan mun tynnyrilapseni. Sille kavereiden äkillinen askellajinvaihto tuli täytenä yllätyksenä, ja sitten iski hätä, kun edessäolevat pinkaisivat laukkaan. Laila loikkasi uuteen askellajiin ihan omin luvin, ja mä tein rauhallisen jämäkästi selväksi, ettei sellainen peli vedellyt. Pari askelta ravia ja sitten mentiin, tällä kertaa mun pyynnöstä. Me otettiin hetkessä edellämenijät kiinni, ja sitten mä keskityin vaan tasaamaan vauhtia ja nauttimaan vahvan hevosen rytmikkäistä askelista allani.

Sitten siirryttiin raviin, ja ravissa pysyteltiinkin ihan hyvän matkaa. Koiran haukku sai mun hienohelmani kavahtamaan. Minkäs teet, ei Laila kai sitten ollut tottunut sellaiseen.
"Ja sä et sitten ole ikinä kuullut koiristakaan", totesin hyväntuulisena hevoselle, jonka pöllöilyt eivät saaneet mua milleensäkään. Se totesi pian, ettei kyseessä ollutkaan hengenvaarallinen tilanne, ja jatkoi matkaansa muina tammoina.

Sitten päästiinkin irroittelemaan. Mä kohottauduin määrätietoisesti jalustimille seisomaan ja annoin tamman mennä. Tai olisin antanut, mutta se meni hetkeksi ihan hämilleen. Tyttöparka! Mahtoi sekin olla kurjaa, jos ei ollut tottunut nelistämään niittyjen poikki tuulen lailla, niin kuin sen tallikaverit tekivät. Kehotin tammaa seuraamaan kavereidensa esimerkkiä, ja lopulta sekin sai juonenpäästä kiinni. Kamalan kovaa ei päästy painelemaan ponin ja muhkun rinnalla, mutta ei se mua haitannut, kyllä vauhtia riitti ihan tarpeeksi. Lailasta olisi takuulla saanut enemmänkin irti, mutta parempi näin.

Hevoset puhalsivat ja puuskuttivat pyrähdyksen jäljiltä. Oli lämmin syyspäivä ja mua ihan harmitti ajatus harkoista hyisellä hallilla. Noh, eipä siinä mitään. Olisin vaan voinut vilkasta sitä Topianderiakin samalla, kun kerran olin Seppeleeseen saakka jo raahautunut. Ehkä tekisinkin niin, jos vaan ehtisin maastosta palattuani.

En ehtinyt. Lynnis oli jo laittanut viestiä ja ilmoittanut olevansa valmis lähtemään läheiseltä ravitallilta heti kun mä vaan kerkeäisin koukkaamaan sen kyytiini. Siellä se aina roikkui, mustan juoksijaorinsa ja sen omistajan seurassa. Hups, kuulostipa mustasukkaiselta. Mä olin törmännyt siihen Tappiin joskus kerran-pari jossain ja tiesin, miltä kyseinen jässikkä näytti. Mä tiesin senkin, ettei Lynnillä ollut minkäänlaista peliä sen kanssa. Mulla ei ollut syytä huoleen. Ja mulla oli jaloissani kyllä ihan valkoiset sukat, näin sivumennen sanoen.

Mä näpytin vastausviestiin hoitavani kaakelini ja lähteväni sitten ajelemaan. Niin mä sitten tein, harkittuani kyllä kieltämättä hetken, saisinkohan mä jonkun tallipimatsun kyykytettyä huolehtimaan Lailasta mun puolesta. Ei sillä, mä pidin kyllä hevosten hoitamisesta ja halusinkin useinmiten tehdä sen itse varmistuakseni siitä, että se oli varmasti tehty viimeisen päälle oikein. Nyt mä olin kuitenkin lähdössä tyttöystävänhakureissulle.

Pyh pah, turha kiire pois, tolkutin itselleni. Kyllä se Lynde keksisi itselleen puuhaa siellä ravitallilla niin, ettei odottavan aika kävisi pitkäksi. Mä voisin ihan yhtä hyvin hoitaa hevoseni kunnolla, kuten mulla oli tapana. Ei se tytsä sieltä mihinkään katoaisi.

[Jenny]

Jennyferin Maksu

Tassuttelin sisälle talliin. Ulkona ei ollut helle, muttei kovin kylmäkään. Olin polkenut pyörällä tallille ja pienet hikihelmet virtasivat otsaani pitkin. Pyyhkäisin ne pois ja kävin vilkaisemassa ilmoitustaulua. Suustani pääsi naurahdus. Ratsastaisin Almalla.
Kävin sieppaamassa tamman harjapakin ja kiiruhdin Almatamman karsinalle. Ryhdyin harjaamaan tammaa.
Kun Alma oli harjattu, satuloitu ja suitsittu talutin sen pihalle. En meinannut huomata Annea, joka istui Almaa rutkasti suuremman tamman selässä. Virnistin varovaisesti Annelle ja talutin Alman jonkinlaiseen kaartoon.

Kapusin pohjoisruotsalaisen selkään ja aloin kiristämään satulavyötä. Alma pullisteli vastaan, joka hieman vaikeutti tehtävää. Lopulta pää punaisena sain kiristettyä satulavyötä niin, ettei se kiepsahtaisi ratsuni mahan alle, kun lähdettäisiin liikkeelle. Ja sitten oli vuorossa jalustinhihnojen säätäminen. Olin aina hidas säätämään jalustimia oikean kokoisiksi ja usein monien minuutien puurtamisen jälkeen en ollut saanut jalustimia oikeanpituisiksi. Nyt kuitenkin sain jalustimet melkeinpä heti sopiviksi.

Anne alkoi jakaa ohjeita ja lähdimme liikkeelle. Otin puolipitkät ohjat ja annoin Almalle pohkeita. Tammaa ei olisi millään huvittanut. Se liikahti laiskasti ja mateli Annen ratsun perässä.
"Nyt ei nukuta", hymähdin.
Annoin Almalle lisää pohkeita. Tamma alkoi pikkuhiljaa heräillä ja se lisäsi tahtia. Metsässä oli hieman viileämpi kuin tallin pihalla. Huokaisin helpotuksesta ja katselin hieman ympärilleni. Koivut ja kuuset olivat valloittaneet tämän osan metsästä. Vain muutama vanha mänty seisoskeli polun vierellä.

"Ravia!" Annen huuto herätti minut.
Annoin harmistuneelle Almalle pohkeita. Se lähti ravaamaan hieman vastentahtoisesti. Tunsin oloni perunasäkiksi ja tarrasin Alman harjaan kiinni. Pompahtelin satulassa sinne ja tänne kuin superpallo. Minua alkoi naurattaa, kun ajattelin miltä näytin. Lopun ravin ajan kevensin.

Hidastimme käyntiin ja saavuimme tielle, jota pitkin ajoi auto. Se liikkui nopeasti meitä kohti ja pysäytimme ratsumme. Alma ei juurikaan autoa säikähtänyt. Jatkoimme matkaa polkua pitkin joka johti laukkasuoralle. Alma tuntui ensimmäistä kertaa tunnin aikana heräävän kunnolla. Se olisi heti halunnut laukkaamaan. Kun Anne oli antanut luvan, annoin Almalle pohkeita. Se lähti liikkeelle kuin raketti. Oli ihanaa päästä laukkaamaan. Alma laukkasi pehmeästi laukkasuoran toiseen päähän.

Laukkaamisen jälkeen ravattiin taas. Istuin satulassa urheasti, kuin perunasäkki. Metsän jälkeen saavuimme taas tielle, jonka varrella oli pieni talo. Koira haukkui talonpihalla. Muutama hevonen säikähti koiraa. Alma ei juurikaan välittänyt koirasta, se nimittäin katseli kaihoisasti muutaman metrin päässä olevaa ruohotuppoa.

Menimme käyntiä hetken ja ravasimme taas. Tälläkertaa kevensin koko ravipätkän. Ravasimme kesantopellolle asti. Anne jakoi meidät ryhmiin ja pyysi laukkaamaan tietyn matkan.
"Eli ensin Jennyfer, Sara ja Daniel!"

Annoin Almalle pohkeita. Tamma lähti laukkaamaan kahden muun hevosen kanssa. Nelistäminen oli ihanaa, paljon parempaa kuin laukkaaminen. Aivan kuin olisi lentänyt!

Palasimme tallille väsyneinä ja hikisinä. Alma oli hiestä märkä ja se näytti väsyneeltä. Pesin tamman hieman viileämmällä vedellä ja pesun jälkeen kävin hakemassa limuautomaatista kokiksen. Kun olin varmistanut Almalla olevan kaikki hyvin, katosin satulahuoneeseen. Nyt olisi todella hyvä aika puhdistaa Alman varusteet.

----------------------------------------------
Kiitos Annelle mahtavasta tunnista!

[Loviisa]

MAKSU

Liu'utin satulan Pampulan selkään. Suoristin satulahuovan ja kiristin satulavyön. Vieressäni hääräsi Jennyfer, Alman kanssa. Hänkin näytti olevan valmis.
”Mennäänkö jo?” kysyin tytöltä.
”Juu, mennään vaan!” Jennyfer vastasi. Lähdimme yhdessä pihalle.
Siellä olivat Sara ja Elle. Odotimme rauhassa muita. Päivä oli kiva syksyinen. Ulkona ei ollut kylmä muttei hirveän lämminkään. Aika sopiva näin maastoiluun. Jännä miten aikasin tämä syksy olikaan tullut! Hetken päästä kaikki tulivat. Nousimme heppojen selkään. Minä säädin vielä jalustimet sopiviksi ja samalla Anne antoi ohjeita. Mukaan oli tullut uusiakin hoitajia.
Pääsimme lähtemään. Anna käski meidän ottaa heti ohjat ja reipasta käyntiä. Annoin Pampulle pohkeita ja maiskautin sen liikkeelle. Sitten otin ohjat käteeni. Pampula lähti laiskasti liikkeelle, joten laitoin sen menemään reippaammin pohkeitten avulla. Anne neuvoi myös meitä antamaan pohkeita takajalkojen tahdissa.

Hetken päästä Anne huusi, että menisimme reipasta ravia. Laitoin Pampulan ravaamaan ja koitin saada sen oikein reippaaksi. Hytkyin sen pomputtavassa ravissa. Ravasimme aika pitkästi ja saavuimmekin peltoa kiertävälle tielle.
Samassa auto huristi ohitsemme. Onneksi kerkesimme pysähtyä. Bonnie ja Laila hiukan säikkyivät mutta Sara ja Daniel antoivat ohjaa niin että hevoset saivat katsoa mitä tapahtui.

Jatkoimme matkaa polulle, joka meni pellon poikki. Se menisi laukkasuoralle. Pampula tiesi heti, että laukkasuora on edessä.
Anne antoi ennen laukkasuoraa vielä ohjeita ja sitten nostimme laukan hänen perässään. Tuuli heilutteli hiuksiani kun laukkasimme Pampulan kanssa. Kun tulimme suoran päähän siirryimme raviin. Menimme pienellä polulle. Annoin Pampulalle ohjaa Annen käskystä. Ravasimme koko matkan metsän läpi ja sitten tulimme tielle. Tien vieressä oli talo, jossa koira haukkui pihalla. Pampula sai jonkun kohtauksen ja yritti hyppiä pystyyn, mutta sain sen aikeet pysäytettyä. Lailakin hermostui hiukan.

Sitten jatkoimme käynnissä. Istuin selässä ja katselin puita jotka olivat niiin värikkäitä. Seuraavaksi ravasimme ennen kesantopeltoa.

Kun olimme ravanneet tulimme kesantopellolle. Anne kertoi että hubertuksen laukkakisat olisivat täällä, joten ottaisimme nytkin laukkaa. Menimme rinnakkain. Ekaksi menivät Sara, Daniel ja Jennyfer. He menivät tosi kovaa!Seuraavaksi menin minä ja parini Elle. Elle meni Pellalla.
Annoin Pampulalle laukkapohkeet ja lähdimme laukkaan. Elle ja Pella menivät hiukan meitä kovempaa.
Lopuksi menivät vielä Anne ja Ansqu. Hekin menivät aika kovaa.

Ravasimme loppumatkan. Olimme kaikki hikisiä, tai ainakin minä olin. Ja Pampulakin näytti aika hikiseltä. Kun saavuimme tallille pesimme hevoset, joimme limsaa ja juttelimme kaikesta kivasta!


Kiitos Anne oikein kivasta tunnista!

[Sara]

Maastoilua 1.10

Ponnistin Bonnien selkään kiristettyäni sen vyön sopivaksi. Ilma olisi täydellinen maastoiluun, aurinko tirkisti nurkan takaa ja lämmitti tuulta sopivasti. Pidin kuitenkin toppaliivin päälläni, sillä metsässä puiden oksat sulkisivat valon tiehensä. Ponitammani odotteli innoissaan lähtöä, kuten muutkin ratsut pihalla. Anne pyysi minua jättämään raipan pois, ja tajusin itsekin että olin ottanut sen turhaan mukaan.
Tämä olisi minun ja uuden ponini ensimmäinen kunnon maasto. Olin kuitenkin tutustunut tammaan jo sen verran, että tunnistaisin varmasti ajoissa sen pienet kohtaukset jos niitä eteen tulisi. Tämä olisi hyvää harjoitusta minulle ja ponille itsellekin.
Maastoon oli lähdössä suurin osa melko uusia kasvoja. Hermoheikki Lailan, Alman, Pellan, ja Reinon selässä istuivat minulle aivan uudet hoitajat. Mutta mukaan oli mahtunut myös pikku Pampu ja Loviisa, jotka olivat minulle jo ennestään tuttu ratsukko.

Anne kertoi meille järjestyksen, jonka mukaan Bonnie kulkisi Alman perässä jonon ensimmäisinä. Kun kaikki olivat löytäneet omat paikkansa jonosta, päätimme lähteä liikkeelle. Riinan selässä ratsastava Anne ohjeisti paria ratsastajaa hevostensa kanssa. Lähdimme pikkuhiljaa reippaassa käynnissä kohti kuusimetsää jossa aurinko piiloutui miltei saman tien. Maaston tarkoituksena oli avata hevosten lihakset, joten käynti piti olla pitkää ja pohkeita piti antaa takajalkojen tahdissa. Bonnie oli sen verran herkkä, että se reagoi pienillekin pohjeavuille todella nopeasti.
Tamma katseli innoissaan metsän ihmeitä ja pärskähteli muiden ratsujen mukana. Poni meinasi kyllä välillä lähteä mukaan Lailan säpsähtelyihin, mutta saimme onneksi Danielin kanssa pidettyä hevoset allamme.

Oli aika pyytää hevoset reippaaseen raviin. Alman lähdettyä ravaamaan Bonnie halusi itsekin heti kiihdyttää tahtia, mutta halusin nostaa ravin itse. Odotin kunnes se jaksoi odottaa ja siirsin sitten raviin. Näin lähdimme kaikki pikkuhiljaa liikkeelle reippaaseen tahtiin. Tarkoituksena oli kuitenkin saada hevonen myös hallintaan, joten Bonsku tarvitsi paljon pieniä pidätteitä ja myötäilyjä. Kun homma alkoi kulkemaan tasaisesti, oli minun helpompi keventää tamman pehmeissä askeleissa, kuin pitkissä ja töksähtävissä.
Peltoa kiertävällä tiellä siirsimme hevoset käyntiin. Bonnie ei olisi millään halunnut lopettaa kovaa vauhtiansa, mutta se tyytyi kuitenkin kävelemään muiden mukana. Tamma ihmetteli meitä ohittavaa autoa ja meinasi juosta eteen, mutta taistelun jälkeen sain sen lopulta pidettyä tien sivussa. Lailakin oli kohtauksen partailla, mutta kun annoimme hevosille ohjaa, ne saivat silmäillä tilannetta rauhassa. Tämäkin probleema selvitetty.

Siirryimme pian polulle joka johti meidät laukkasuoralle. Otin ohjat käteen ja painoin kantapääni syvälle alas. Bonsku tajusi, että pian saisi mennä kovaa. Se nosti laukan ihmeen rauhallisesti ja jatkoi kyllä vahvasti eteenpäin. Pysyttelimme Alman perässä ja pääsimme lopulta suoran loppuun ilman mitään ongelmia. Anne pyysi meitä jatkamaan ravissa metsän läpi. Saavuimme pian taas tielle. Bonnie ei ihme kyllä pelästynyt haukkuvaa koiraa erään talon pihassa. Sen sijaan Pampulan ja Lailan ratsastajilla oli työtä selässä pysymisen kanssa. Tämäkin ongelma ohitettiin kun koira ja hevoset rauhoittuivat vähitellen.
Ravailimme ennen kesannolle saapumista. Anne ilmoitti, että hubertuskisat pidettäisiin täällä parin viikon päästä. Pelto oli tosi tasainen, varmaankin ratsastuksen jäljiltä, mutta se olisi oiva paikka kiitolaukoille. Minun ja Danielin oli määrä lähteä ensimmäisenä rinnakkain. Bonnie oli jo matkan myötä tottunut laukannostoihin, eikä ennakoinut liikaa. Hevosemme menivät kokoeroa huomioimatta melko lailla samaa tahtia.

Ravasimme loppumatkan ennen tallille saapumista. Olimme Bonskun kanssa molemmat nälkäisiä ja hikisiä, joten ponin pesu taitaisi olla nyt ajankohtaista. Nautinnollinen lenkki meille, jossa kummankin luottamus toisiinsa nousi varmasti tason ylöspäin.


Kiitoksia paljon tästä kivasta syksyisestä maastosta !

[Elle]

Nyt oon kyllä hyvin pettynyt itteeni ! mulla on jossaki tuolla korvantakana kuiskuttanu joku, että sulla on maksamatta joku tunti. Nyt sitte löysin tän, joten rupeempas reippaasti kirjottelemaan maksua. ANTEEKSI pitkä VIIVÄSTYS !!


Maksu maastotunnista...

Lokakuun ensimmäinen päivä oli mukavan aurinkoinen ja lämmin, juuri täydellinen leppoisalle maastotunnille.
Eliaksen jätettyä minut tallille, suuntasin suoraan aittaan, sillä tänään olin tullut hieman myöhemmin tallille, juuri niin, että kerkeäisin laittaa Pellan maastotunnille.
Astuessani aittaan, Pella nosti päänsä ylös lattianrajasta ja hörähti tuttavallisesti. Hymyilin hoitoponilleni ja ryhdyin heti harjaamaan sitä.
"Tästä maastokerrasta tulee varmasti tosi mukava", puhelin Pellalle harjatessani sitä reippan ja pitkin vedoin selästä. Pella rentoutui käsittelyni alla. Se vain seisoi paikoillaan rentona ja antoi minun harjata sen pölyisen karvan.
"Ootpas sä pölyinen", mutisin hiljaa, kun näin auringon valoa vasten miten pöly leijaili harjan vedon jälkeen lattialle.
Lopuksi puhdistin Pellalta vielä kaviot ja sen jälkeen satuloin sen.
Talutin ponin ulos aitasta pihalle, minne muutkin pikku hiljaa kerääntyivät heposiaan taluttaen. Säädin jalustimet nopeasti maasta käsin ja kiristin vatsavyön, perus jutut, tietenkin.
"Ai säkin tuut maastoon", Ansqu hihkaisi taluttaen Reinon Pellan viereen. Nyökkäsin leiti heiluen ja kapusin ponin selkään. Tunnustelin istuntaani.
Ennen lähtöämme Anne järjesti meidät, minä olin kolmanneksi viimeinen Pellan kanssa, hyvä paikka.

Suuntasimme ensimmäiseksi kuusimetsään. Sieltä täältä hevosjonoa kuului rauhallista pärskyntää. Hymyilin hieman.
Olisi sittenkin pitänyt pitää se takki päällä, ajattelin, kun sain kylmiäväreitä metsän varjoissa. No, nyt oli liian myöhäistä.
Hetken käynnin jälkeen Anne komensi meidät reippaaseen raviin. Painoin pohkeeni Pellan kylkiin. Se ei nostanut ravia suht reippaasta käynnistä, vaan lisäsi vain käyntiinsä tempoa. Annoin pohkeita uudestaan ja maiskautin hieman. Nyt se siirtyi varsin reippaaseen raviin. Menin hetken harjoitusravia, mutta sitten ryhdyin keventämään. Kesti hetken, että löysin oikean rytmin.

Tielle tullessamme jono siirtyi Annen johdolla käyntiin. Kuulin auton ääniä mutkan takaa ja me kaikki pysäytimme yhtä aikaa. Pian musta BMW kurvasikin ohitsemme hiljentämättä vauhtiaan. Pella seurasi auto katseellaan, mutta ei muuten vauhkoillut. Taputin sitä kaulalle.
Ärsytti tuollaiset kuskit, mutta onneksi minulla oli varma Pella allani. Uskaltaisinkohan ikinä millään muulla heposella maastoon, pohdin. Joskushan sitä oli yritettävä, sillä kokemusta on saatava!

Anne kääntyi jonon johtajana laukkasuoralle vievälle polulle. Hevoset taisivat tuntea tutun polun, sillä ihan joka ikinen lisäsi tempoa. Annen käskystä tiukensin ohjia Pellalla.
Pian laukkasuora avautuikin suoraan edessämme. Mahtavaa päästä laukkaamaan!
Anne nosti laukan Riinan ensimmäisenä ja yksitellen jonon mukaan kukin nosti laukan vuorollaan. Pella malttamattomana nosti laukan, ennen kuin kerkesin edes tehdä mitään. Hetken päässäni kävi ajatus, että hiljentäisin takaisin raviin ja antaisin Pellalle laukka-avut, mutta sitte ajattelin, että antaa mennä kun näin hyvinkin laukkaa.

Sitten jatkoimme matkaamme metsän läpi tielle. Erään talon pihalla alkoi haukkua koira, johon pari hevosta reagoi. Pella vain jatkoi varmana matkaansa välittämättä tuon taivaallista koirasta. Kumarruin taputtamaan sitä kaulalle.

Tasaiselle kesantopellolle päästyämme Anne käski Danieli, Saran ja Jennyferin laukata ensimmäiseksi. He lähtivät rinta rinnan nopeaa ja hienoa laukkaa eteenpäin.
Sitten oli minun ja Loviisan vuoro. Kummatkin ponit laukkasivat niin nopeasti kuin jaloista pääsivät. Vauhdin hurma täytti minut ja adrenaliini syöksähti verisuoniini. Olisin voinut jatkaa vaikka kuinka pitkästi, mutta matkan jälkeen pomppuisaan raviin ja siitä käyntiin.

Maastotunti päättyi oikein mukavasti ja köyndyinkin pari euroa, koska limuautomaatti peri minulta kaksi euroa.
Nautin kyllä tunnista täysin siemauksin! Kiitos tunnista Anne:)

_______

Vielä kerran pahoittelut tosta myöhästymisestä.. virheitäkään en kerkeä tarkistamaan, joten tää on varmaan mun surkein maksu tähän mennessä ;s